"On", vastasi haciendero kuivasti; "hänen ja erään toisen henkilön
kimppuun, joka, häntä huonompionnisena, luultavasti on kuollut. Ettekö
sitä tiennyt?"
"Minäkö?" huudahti don Torribio totuudenmukaisella äänellä, jota oli
mahdoton käsittää väärin. "Mistä minä sen olisin tiennyt?"
"Suokaa anteeksi, serkku hyvä, minä olen siinä määrin hämmennyksissä
kaikesta siitä, mitä tapahtuu, etten tiedä mitä sanon."
Nuori mies kumarsi, jatkaen sitten:
"Saisinko luvan kunnioittaa läsnäolollani ihastuttavaa serkkuani?"
"Suonette anteeksi hänelle, mutta hän on vetäytynyt huoneisiinsa. Lapsi
parka on niin kiihoittunut näistä tavattomista tapahtumista, jotka
yht'äkkiä ovat iskeneet niskaamme, ettei hän voi ottaa vastaan ketään,
ei edes teitä."
"Tämä vastoinkäyminen on minulle sitäkin ikävämpi, kun olin toivonut
saavani puhutella häntä erään hyvin vakavan asian johdosta."
"Sitä ikävämpää, ystäväni, sitä ikävämpää! Teidän on myönnettävä, että
hetki on huonosti valittu keskusteluun asioista silloin, kun intiaanit
ovat porttien edustalla, hävittävät maitamme ja sytyttävät asuntomme
tuleen."
"Se on totta, serkku hyvä, myönnän huomautuksenne oikeaksi. Mutta
sattuman kautta olen kuitenkin joutunut niin tavattomaan asemaan, että
jos saisin olla itsepäinen..."
"Siitä ei olisi mitään hyötyä, paras don Torribio", keskeytti
haciendero jonkun verran tylysti. "Minulla on ollut kunnia sanoa
teille, että tyttärelläni ei voi olla iloa ottaa vastaan teitä."
"Olkaa sitten hyvä, serkku, ja suokaa anteeksi käyntini sopimattomuus.
Kenties olen onnellisempi toisella kertaa."
"Juuri niin, toisella kertaa, kun olemme päässeet rauhaan noilta
kirotuilta intiaaneilta, eikä meidän enää tarvitse pelätä kauheaa
kuolemaa."
"Ja nyt, serkku hyvä", jatkoi nuori mies huonosti hilliten vihaansa,
"koska huomaan, että te luultavasti hajamielisyydessänne ette ole
tullut tarjonneeksi minulle tuolia, niin saan vain lausua toivovani
teidän olevan turvassa ja sanon hyvästit."
Haciendero ei ollut huomaavinaan sitä tyytymätöntä äänensävyä, jolla
nuori mies lausui viime sanansa.
"No, hyvästi sitten, don Torribio", sanoi hän; "onnea matkalle. Olkaa
varovainen ennen kaikkea ja pitäkää silmänne auki. Tiet ovat rosvoja
täynnä ja minä olisin lohduton, jos teille tapahtuisi jokin
onnettomuus."
"Seuraan neuvoanne, josta teitä vilpittömästi kiitän", vastasi nuori
mies, kääntyen mennäkseen.
Tällöin don Estevan, joka kuten mainittu, näytti nukkuvan, aukaisi
silmänsä ja huomasi don Torribion. Hänen silmänsä säkenöivät.
"Äiti kulta", sanoi hän raukealla äänellä, "ja te don Pedro, olkaa hyvä
ja jättäkää minut hetkeksi yksinäni tuon caballeron kanssa, jolle minun
on sanottava muutamia sanoja kahdenkesken."
"Minulleko, señor?" huudahti don Torribio ylpeällä, melkein
halveksivalla äänellä.
"Niin, juuri teille, señor don Torribio Quiroga", vastasi haavoittunut,
jonka ääni kävi yhä lujemmaksi hänessä liikkuvien tunteiden johdosta.
"Sinähän olet liian heikko, poikaseni", sanoi doña Manuela, "puhuaksesi
jonkun kanssa."
"Kenties olisi viisaampaa vartoa muutamia päiviä, ystäväni", lisäsi don
Pedro.
"Ei", vastasi Estevan, "minun täytyy puhua hänen kanssaan tänään,
vieläpä nyt heti."
"Tee kuten tahdot, inttipää", sanoi don Pedro, "me menemme viereiseen
huoneeseen voidaksemme rientää tänne heti kun kutsut meitä. Tulkaa,
Manuela!"
He menivät.
Don Estevan piti katseensa kiinnitettynä oveen, aina siihen asti kunnes
se oli sulkeutunut, jonka jälkeen hän kääntyi don Torribioon päin, joka
yhä seisoi liikkumatta keskellä salia.
"Tulkaa lähemmäksi, señor caballero", sanoi hän, "jotta tarkoin
käsittäisitte, mitä minulla on sanottavaa."
"Kuulen mitä sanotte, señor, ja pyydän, että joutuin annatte minulle
selityksen, joka teillä on tehtävänä."
"Saatte sen aivan heti, caballero. Pyydän huomauttaa teille, että minä
kohotin erään rosvon naamiota niistä, jotka hyökkäsivät kimppuumme, ja
että minä tunsin hänet."
"Minä en ymmärrä teitä, señor", vastasi don Torribio.
"Vai niin, te ette ymmärrä minua, señor! Odotinkin sellaista vastausta.
Te ette luultavasti tiedä myöskään sen henkilön nimeä, joka oli
seurassani, ja jota vaquerot ahdistivat kuvaamattoman raivokkaasti."
"En, sitä en todellakaan tiedä, caballero", vastasi don Torribio yhtä
rauhallisesti.
"Yhä parempaa ja parempaa! Tietäkää sitten, että se oli don Fernando
Carril", sanoi don Estevan, katsahtaen don Torribioon purevan
ivallisesti.
"Don Fernando Carril surmattu!" huudahti nuori mies kaksinverroin
ihmetellen.
Don Estevan nauroi ylenkatseellisesti.
"Vielä muuan seikka", lisäsi hän uhkaavalla äänellä: "ellei don
Fernandoa ole tuotu takaisin tähän haciendaan neljänkolmatta tunnin
kuluessa, ilmoitan minä don Pedrolle ja hänen tyttärelleen hänen
murhaajansa nimen. Oletteko ymmärtänyt minut tällä kertaa, mitä?"
Ja kivun pakottamana hän puolittain pyörtyneenä vaipui takaisin
vuoteelleen.
Don Torribio seisoi hetkisen paikoillaan masentuneena kuulemastaan,
mutta saavuttaen taas pian mielenmalttinsa hän läksi kiireesti ulos,
hyppäsi satulaan ja ajoi täyttä neliä yli lakeuden, mutisten
raivoissaan: "Tiikerikissa oli oikeassa. Minulla ei nyt ole muuta
tehtävää kuin mennä Baranca de Frayleen."
IX.
VANKINA.
Meidän on nyt selitettävä lukijalle, mitä oli tapahtunut don Fernando
Carrilin kaaduttua siinä väijytyksessä, jonka uhriksi hän oli joutunut.
Heti kun miekka oli pudonnut hänen lamautuneesta kädestään ja hän oli
kaatunut toverinsa viereen, heittäytyivät hänen päälleen yht'aikaa ne
naamioidut miehet, jotka tähän asti vain epäröiden olivat lähestyneet
häntä, siinä määrässä he kunnioittivat hänen hienoa miekkaansa. Ja että
heillä olikin syytä tähän kunnioitukseen, sitä osoittivat neljän rosvon
ruumiit, jotka puhkaistuin rinnoin makasivat pitkänään maassa.
Don Fernando Carril oli kaatunut selälleen; eikä hänessä näkynyt elon
merkkiäkään. Hänen kauniilla, jalomuotoisilla kasvoillaan lepäsi kuolon
kalpeus. Puoleksi avonaisten huulten välistä näkyivät tiukasti
yhteenpurrut hampaat. Veri valui virtanaan monesta haavasta, ja hänen
kouristuksen tapaisesti suljettu kätensä piti vielä kiinni aseesta,
jolla hän oli niin kauan taistellut murhaajiaan vastaan.
"Capito!" sanoi muuan heistä, katsellen häntä tarkkaavasti, "kas siinä
mies, joka on hyvin huonossa tilassa. Mitähän mestari sanoo?"
"Mitä tahdotte hänen sanomaan, señor Carlocho?" vastasi toinen. "Hän
puolustautui kuin jalopeura. Oma syynsä! Hänen olisi pitänyt olla
siivolla, niin ei mitään tällaista olisi hänelle tapahtunut. Nähkääs,
me olemme menettäneet neljä miestä."
"Se oli oikein noille lurjuksille! Olisin suonut, että hän olisi
surmannut kuusi, kun hän itse vain ei olisi tuossa tilassa."
"Koira vie!" vastasi rosvo, "tuo ei ollut varsin kohteliaasti lausuttu
meitä kohtaan, sanon minä."
"Hyvä on, hyvä on! Auttakaa nyt minua sitomaan hänen haavansa
parhaimman mukaan, ja lähtekäämme kiireesti täältä, sillä meidän ei ole
varsin terveellistä oleskella tällä seudulla. Sitäpaitsi odotetaan
meitä toisaalla, kiiruhtakaamme siis."
Ryhtymättä enempään keskusteluun kiiruhtivat rosvot tottelemaan
Carlochon käskyä. Kun nuoren miehen haavat oli sidottu parhaimman
mukaan, heitettiin hänet sen gauchon hevosen selkään, joka näytti
johtavan joukkuetta, ja koko joukko läksi ajamaan täyttä neliä,
välittämättä sen enempää taistelussa kaatuneista, joiden ruumiit
jätettiin villipetojen saaliiksi.
Ratsastettuaan varsin nopeasti lähes kaksi tuntia saapuivat he vihdoin
hylättyyn ranchoon.
Siellä oli kaksi miestä levottomasti odottamassa heidän tuloaan.
Nämä miehet olivat don Torribio ja Tiikerikissa.
"No?" huusi viimemainittu tulijoille heti heidät huomattuaan.
"Tehty", vastasi Carlocho yksikantaan, hypäten hevosen selästä ja
ottaen syliinsä don Fernandon ja kantaen hänet lehtivuoteelle.
Nuoressa miehessä ei näkynyt elon merkkiäkään.
"Onko hän kuollut?" murisi Tiikerikissa.
Carlocho puisti päätään.
"Ei taida paljonkaan puuttua!" hän vastasi.
"Roisto!" huusi intiaanipäällikkö raivoissaan. "Silläkö tavalla sinä
toimitat käskyjäni? Enkö sanonut, että sinun piti tuoda hänen elävänä?"
"Hm!" sanoi Carlocho. "Olisin suonut, että olisitte ollut mukana!
Ruumiillistunut hornanhenki, joka aseistettuna vain hienolla
paraatimiekalla piti puoliaan meitä vastaan kolmattakymmentä minuuttia
ja kaatui vasta sitten kun oli tappanut neljä urhoollisinta
toveriamme."
Tiikerikissa hymyili pilkallisesti.
"Te olette aika raukkoja!" sanoi hän.
Ja kääntäen olkapäitään kohauttaen selkänsä vaquerolle hän lähestyi
nuorta miestä.
Don Torribio seisoi jo tämän vieressä.
"Onko hän kuollut?" kysyi Tiikerikissa.
"Ei", vastasi meksikolainen hetken kuluttua, "mutta ei paljon
puutukaan."
"Sitä pahempi!" mutisi vanha päällikkö, "tahtoisin antaa paljon, jos
hän olisi pelastettavissa."
Don Torribio katsoi häneen ihmeissään.
"Mitä liikuttaa meitä tuon miehen henki?" sanoi hän. "Hänhän on
vihollisemme?"
"Juuri sen vuoksi toivonkin, ettei hän kuolisi."
"Minä en käsitä."
"Koko elämäni ajan olen työskennellyt erään aatteen toteuttamiseksi;
minä en siis kuulu itselleni, vaan minun täytyy tuon aatteen hyväksi
uhrata vihani ja ystävyyteni."
"Myönnän sen jossakin määrin, mutta miksi sitten olette asettanut ansan
tuolle nuorelle miehelle, joka omien puheittenne mukaan on petturi?"
"Pitääköhän aina tulla väärin tuomituksi, vieläpä niiden taholta, jotka
ovat lähinnä?" sanoi vanha sissi katkerasti hymyillen. "Mitäpä minua
liikuttaa, vaikka tuo mies onkin petturi? Musertamalla hänet
riistämättä hänen henkeään, olisin saavuttanut tarkoitukseni, joka
minulla oli tehdessäni liiton teidän kanssanne. Kun sitten olisin
pitänyt hänet jonkun päivän vankina estääkseni häntä ryhtymästä toimiin
teitä vastaan ja vastustamasta avioliittoanne doña Hermosan kanssa,
olisin laskenut hänet vapaaksi."
"Paha kyllä on se nyt liian myöhäistä. Mikä on tapahtunut, se on
tapahtunut. Tämän miehen kuolema, joka on tapahtunut salaperäisesti,
väijytyksen kautta, vahingoittaa teidän aikeitanne enemmän kuin
luulettekaan."
"Tulkoon hänen verensä teidän päällenne, sillä juuri te olette pannut
toimeen tämän murhan."
"Minäkö? Te olette hullu!" vastasi nuori mies.
Tiikerikissa katsoi uuteen liittolaiseensa suurin silmin ihmetellen ja
vihellellen meksikolaista tanssisäveltä. Oli selvää, ettei tämä mies,
joka ryömi veressä, ollut ensinkään käsittänyt mitä don Torribio
hänelle sanoi.
"Pyh!" sanoi viimemainittu, "mitä merkitsee joku henkilö enemmän tai
vähemmän!"
Intiaanipäällikkö kumartui vuorostaan don Fernandon yli ja tarkasti
häntä huolellisesti.
Nuoren miehen silmät olivat ummessa ja kasvot olivat kuolon kalpeat ja
jäykät.
Pari kolme vaqueroa, Carlochon avustamina, hieroivat lakkaamatta hänen
ohimoitaan ja rintaansa rommilla.
Katseltuaan tarkkaavasti nuorta miestä veti intiaanipäällikkö veitsen
vyöstään ja asetti sen terän haavoittuneen huulille, jonka jälkeen hän,
pidettyään veistä näin pari kolme minuuttia, tarkasti sitä.
Hänestä se näytti hiukan hikiseltä. Hän polvistui nyt don Fernandon
viereen, tarttui hänen vasempaan käteensä, työnsi takinhihan ylös, ja
löydettyään suonen hän pisti siihen terävällä veitsenkärjellä.
Syntyi hetkeksi jännittävä odotus. Kaikkien katseet olivat tähdätyt
haavoitettuun. Tämä koe oli viimeinen. Ellei se onnistunut, oli kaikki
mennyttä -- ei ollut enää mitään keinoa pelastaa nuoren miehen henkeä.
Vaquerot jatkoivat yhä hieromistaan.
Intiaanipäällikön puukolla pistämän haavan reunoille alkoi vähitellen
ilmestyä musta pilkku, joka yhä suureni ja viimein muodosti pikimustan
helmen, joka hetken epäiltyään viimein heltisi ja vieri pitkin
käsivartta alaspäin, ja sitä seurasi heti uusi, jota vuorostaan seurasi
kolmas, minkä jälkeen veri vaaleni ja norjistui sekä juoksi vihdoin
yhtämittaisena ruusunpunaisena säteenä.
Tiikerikissa ei voinut pidättää voiton huudahdusta: don Fernando oli
pelastettu.
Nuori mies liikahtikin muutaman minuutin kuluttua tuskin huomattavasti
ja huokasi syvään.
Intiaanipäällikkö nousi, sidottuaan don Fernandon käsivarren, ja
viittasi Pablitoa seuraamaan häntä toiseen ranchossa olevaan
huoneeseen, pyydettyään don Torribiota jäämään hetkeksi entiselle
paikalleen.
Odottamatta kysymystä, jonka vaquero aikoi tehdä, ja jonka hän jo
huomasi liikkuvan tämän ohuilla, ivallisilla huulilla, alkoi päällikkö
puhua kuumeisen vilkkaasti, mikä osoitti hänen kiihoittunutta
mielentilaansa.
"Te näette mitä tapahtuu", sanoi hän.
"Hitto vie, mutta itsehän olette tahtonut niin", keskeytti Pablito
suuresti ihmeissään.
"Kyllä, minä olen tahtonut niin", jatkoi päällikkö, "ja minä kiitän
Jumalaa siitä, että hän on kuullut rukoukseni ja säästänyt minut
inhoittavalta rikokselta."
"Jos te olette tyytyväinen, niin silloinhan on kaikki hyvin."
"Mutta nyt on kysymyksessä toinen asia. Muista, ettei don Torribio saa
tietää mitään. Koko maailman, etupäässä tuon miehen täytyy olla siinä
luulossa, että don Fernando on kuollut."
"Puhukaa, luulen ymmärtäväni tarkoituksenne."
"Don Fernandon haavat, vaikka niitä onkin paljon, eivät ole
vaarallisia. Ainoastaan verenvuoto ja hänen nopea tänne tuontinsa on
aiheuttanut jonkunlaisen horrostilan, josta hän varsin pian virkoo."
"Hyvä, hyvä! Mitä minun pitää tehdä?"
"Hän ei saa nähdä minua."
"Varsin hyvä. Sehän on tavattoman yksinkertainen asia."
"Hän ei myöskään saa tuntea teitä."
"Hm! Se on vaikeampaa -- hän tuntee minut varsin hyvin."
"Se on tärkeätä!"
"Täytyy koettaa."
"Kuulkaa nyt, mitä teidän on tehtävä."
"Kuulen."
"Minä lähden täältä heti. Läsnäoloni muualla on välttämätön. Te
sitävastoin kuljetatte don Fernandon presidioon, hänen tietämättään
siitä."
"Presidioon!" huudahti Pablito hämmästyneenä.
"Niin, se on varmin paikka", sanoi päällikkö, ottaen esiin erikoisella
tavalla leikatun paperin. "Te viette hänet minun talooni. Hän ei saa
millään tekosyyllä päästä sieltä pois. Ja ennen kaikkea hänen ei tule
saada tietää, että hän on presidiossa."
"Onko siinä kaikki?"
"On. Muistakaa vain, että te olette vastuussa hänestä."
"Hyvä! Teidän määräyksestänne tuon hänet teille elävänä tai kuolleena."
"Elävänä, hänen henkensä on minulle kallisarvoinen."
"No, minä koetan."
"Kuulkaa, Pablito, olkaa rehellinen minua kohtaan. Voinko luottaa
teihin vai enkö?"
"No, koska välitätte niin paljon tuosta joutavasta", sanoi Pablito,
"niin olkaa huoletta, minä vastaan vangista."
"Hyvästi sitten ja kiitoksia", sanoi Tiikerikissa. "Muistakaa vain,
että tänä iltana don Torribion läsnäollessa ilmoitatte minulle hänen
vihollisensa kuolleen."
"Luottakaa minuun siinä suhteessa."
"Oh", mumisi vanha sissi, "ei, ei, en tahdo hänen kuolevan, hänen
henkensä on minulle siksi kallisarvoinen, pannakseni toimeen kostoni."
Hän palasi don Torribion luo, joka odotti häntä kärsimättömästi.
Vaihtamatta sanaakaan nousivat molemmat heitä odottavien oivallisten
mustangien selkään ja katosivat pian tien mutkiin.
Pablito palasi haavoittuneen luo epäilevin katsein, väännellen
viiksiään. Nähtävästi hän ei oikein pitänyt hänelle annetusta
tehtävästä. Kun vaquero kuitenkin oli rehellinen omalla tavallaan, ja
kun niiden lukuisain ominaisuuksien joukossa, joita hän kehui itsellään
olevan, lupauksensa täyttäminen oli niitä, joista hän enimmän kerskui,
ei hänen päähänsäkään pälkähtänyt rikkoa lupaustaan.
"Kuinka hänen laitansa on?" kysyi hän hiljaa Carlocholta.
"Oh, paljon paremmin", vastasi tämä; "on ihmeellistä, mitenkä
suonenisku teki hänelle hyvää. Hän on jo avannut silmänsä kaksi kertaa,
vieläpä hän on yrittänyt puhuakin."
"Hm! Emme saa siis viivytellä ensinkään. Sinä saat sitoa tuon lurjuksen
silmät, ja koska hän mahdollisesti saa halun ottaa siteen pois käsin,
niin on sinun sen vuoksi sidottava ne kiinni pitkin kylkiä! Koska tämä
kuitenkin on vain varovaisuustoimenpide, niin täytyy sinun menetellä
siinä mahdollisimman hellävaroen. Oletko käsittänyt?"
"Olen, totta vieköön, siihen ei tarvita mitään tietäjää?"
"No hyvä, kiiruhtakaamme siis! Määräykseni täytyy olla suoritettu
viidessä minuutissa ja kymmenen minuutin kuluttua pitää meidän olla
matkalla."
Haavoittunut oli todellakin voimistunut, sillä kuten päällikkö oli
huomauttanut, eivät hänen haavansa, vaikkakin niitä oli paljon, olleet
vaarallisia. Verenvuoto vain oli aiheuttanut voimien loppumisen.
Vähitellen oli hän tullut siksi tuntoihinsa, että tiesi, kenen käsiin
hän oli joutunut, vaikka hän vielä olikin liian heikko tehdäkseen
mitään liikettä tai asettuakseen vähimmälläkään tavalla vastarintaan
ympärillään olevia rosvoja vastaan. Hän oli saavuttanut kylliksi
mielenmalttia käsittääkseen, että hänen täytyi olla erittäin varovainen
ja välttää epäluuloja tilastaan miehissä, jotka eivät hetkeäkään olisi
epäilleet uhraamasta häntä oman turvallisuutensa takia.
Kun Carlocho siis Pabliton käskystä sitoi kokoon käärityn kaulaliinan
hänen silmilleen ja kytki hänen kätensä, oli hän olevinaan aivan
tunnoton ja mukautui kaikkeen mitä hänelle tehtiin, rauhoittuneena
kaikista näistä varovaisuustoimenpiteistä, jotka osoittivat, että hänen
henkensä ainakin tällä erää oli turvassa.
"Mitä nyt teemme?" kysyi Carlocho.
"Anna parin kolmen miehen kantaa haavoittunut varovasti veneeseen, joka
on muutaman askeleen päässä tästä. Mutta muistakaa, heittiöt, että jos
vähänkin kolhitte haavoittunutta, niin minä ammun luodin päänne läpi."
"Mitä kummaa!" vaquero ei voinut olla lausumatta, katsellen ihmetellen
toveriaan.
"Niin, totta vieköön!" sanoi Pablito kohauttaen olkapäitään. "Koska
olitte niin tuhmia, ettette tappaneet häntä, kun oli tilaisuus, niin
saatte vain syyttää itseänne. Siitä opitte toisella kertaa olemaan
kohteliaita, tai jos mieluummin haluatte, menettelemään kätevämmin
väijymistilaisuudessa."
Carlocho kuunteli silmät suurina tätä omituista selitystä, joka hänestä
tuntui käsittämättömältä, mutta hän kiiruhti kuitenkin noudattamaan
käskyä.
Pablito, Carlocho ja muuan kolmas vaquero veivät siis don Fernandon
veneeseen, jota vastoin muut poistuivat maanteitse, kuljettaen
toveriensa hevoset.
Kolmen tunnin kuluttua oli vanki, jolle hänen saattajansa eivät olleet
lausuneet sanaakaan matkalla, presidiossa ja suljettuna Tiikerikissan
muutamia päiviä sitten väärällä nimellä vuokraamaan taloon, seikka,
josta don Fernando ei tiennyt.
Side silmiltä otettiin pois ja raajat saivat taas liikuntavapautensa.
Mutta hänen huoneeseensa jäänyt naamioitu mies, joka seisoi äänetönnä
kuin muumio, ei jättänyt häntä hetkeksikään pitämästä silmällä.
Haavoittunut, väsyneenä päivän kuluessa kestämistään
mielenliikutuksista ja lisäksi heikontuneena verenvuodosta, toivoi
tällä erää sattuman kautta pääsevänsä siitä ikävästä ja
käsittämättömästä asemasta, missä hän oli; ja sulkien silmänsä,
luotuaan ensin ympärilleen vangeille ominaisen, näennäisesti
hajamielisen, mutta kuitenkin kaikki havaitsevan katseen, vaipui hän
syvään uneen, jota kesti useita tunteja ja joka teki hänen mielensä
täysin rauhalliseksi ja aivan entisen lailla tarkkanäköiseksi.
Vaikka häntä vartioivat henkilöt olivatkin ääneti ja naamioituja,
kohtelivat he häntä kuitenkin kunnioittavasti ja näyttivät kilvan
täyttävän hänen kaikki toivomuksensa ja tyydyttävän hänen pienimmätkin
mielitekonsa.
Hänen tilansa oli oikeastaan varsin siedettävä; eikä siitä sitäpaitsi
puuttunut eräänlaista erikoisuuttakaan. Ja don Fernando, joka parin
päivän kuluttua oli vakuutettu siitä, ettei ensinkään haluttu hänen
henkeään, vaan päinvastoin koetettiin mahdollisimman pian saada hänen
haavansa paranemaan, mukautui viimein urhokkaasti kohtaloonsa,
odotellen parempia aikoja.
Kolmantena päivänä vangiksi joutumisensa jälkeen oli don Fernando,
jonka pienet haavat jo alkoivat arpeutua, noussut vuoteeltaan, osittain
koetellakseen voimiansa, osittain yrittääkseen silmäistä
ulos tutkiakseen, missä hän oli, voidakseen uskaltaa tehdä
pakenemisyrityksen, joka vähitellen alkoi kypsyä hänen mielessään.
Ilma oli ihana, lämmin auringonsäde hypähti iloisesti ikkunasta sisään
ja muodosti leveitä juovia nuoren miehen vankilana olevan makuuhuoneen
lattialle. Hän tunsi olevansa varsin vahva ja yritti astua muutamia
askeleita hellittämättömän vartiansa edessä, jonka leimuavat silmät
eivät jättäneet häntä rauhaan sekunniksikaan.
Äkkiä syntyi kauhea meteli ja tykkien jyrinä tärisytti ikkunanruutuja.
"Mitä tuo merkitsee?" kysyi nuori mies.
Vartia kohautti olkapäitään vastaamatta mitään.
Rätisevä kiväärituli yhtyi tällöin tykkien jyskeeseen. Oli selvää, että
vimmattu taistelu oli käynnissä aivan lähellä.
Vartia, yhä yhtä rauhallisena, sulki ikkunan.
Don Fernando meni hänen luokseen. Miehet katselivat toisiaan hetkisen.
Monta kertaa oli don Fernando jo puhutellut tuota kivenkovaa vartiaa,
onnistumatta saada häneltä mitään vastausta. Hän epäröi sen vuoksi
hetkisen, ennenkuin rohkeni yrittää uudelleen.
"Ystäväni", sanoi hän viimein säyseästi, "mitä tuolla ulkona tapahtuu?"
Mies pysyi mykkänä.
"Vastatkaa minulle taivaan nimessä!" jatkoi don Fernando
itsepintaisesti. "Kysymyksenihän on vähäpätöinen, ettehän te voi rikkoa
ohjeitanne vastaan vastatessanne siihen."
Samassa tuntui melu lähenevän. Nopeita askeleita, yhtyneenä kirkunaan
ja hälinään, kuului aivan läheltä.
Vartia nousi levottomana, veti miekan huotrastaan ja pistoolin vyöstään
sekä meni ovea kohden; mutta tämä tempaistiin äkkiä rajusti auki, ja
sisään syöksyi muuan mies kasvot vääntyneinä ja mitä suurimman pelon
vallassa.
"Pakene, pakene!" huusi hän, "me olemme hukassa."
Vartia viittasi don Fernandoa vetäytymään peremmälle ja asettui
päättävästi ovelle, johon samassa ilmestyi neljä naamioitua, aina
hampaisiin asti aseistettua miestä.
"Takaisin!" sanoi vartia. "Tänne ei pääse kukaan tietämättä
tunnussanaa."
"Siitä saat sen", sanoi muuan tulijoista. Ja pistoolin laukauksella hän
musersi vartian pääkallon.
Vartia kaatui raskaasti suullensa, kirkaisten raivokkaasti.
Nuo neljä miestä astuivat hänen ruumiinsa yli, sitoivat lujasti hänen
toverinsa, joka oli piiloutunut nurkkaan ja vapisi pelästyksissään,
minkä tehtyään eräs heistä meni don Fernandon luo, joka ei käsittänyt
vähääkään tästä omituisesta tapauksesta, ja sanoi hänelle:
"Te olette vapaa, caballero. Tulkaa, teidän täytyy heti lähteä tästä
talosta."
"Keitä te ensiksikin olette", vastasi don Fernando, "te, jotka
esiinnytte pelastajinani?"
"Sitä emme voi teille selittää täällä. Tulkaa nopeasti mukaan", toisti
naamioitu.
"En ennenkuin tiedän keitä olette?"
Toinen teki kärsimättömyyttä ilmaisevan liikkeen ja kumartuen hän
kuiskasi don Fernandon korvaan:
"Mieletön! Ettekö siis tahdo enää nähdä doña Hermosaa?"
Don Fernando punastui.
"Minä seuraan teitä", sanoi hän liikutettuna.
"Kas tässä", sanoi naamioitu mies, "ottakaa nämä pistoolit ja tämä
miekka, kaikki ei ole vielä päättynyt, kenties täytyy meidän
taistella."
"Oh!" sanoi nuori mies iloissaan, "huomaan nyt, että teidät todellakin
on lähetetty pelastamaan minua. Seuraan teitä minne tahdotte." Ja hän
otti aseet, pistäen ne vyöhönsä.
He läksivät huoneesta nopein askelin.
"Mitä!" sanoi don Fernando tultuaan pihalle; "olenko minä todellakin
San Lucarin presidiossa?"
"Ettekö sitä tiennyt?" kysyi hänen kuljettajansa.
"Kuinka minä olisin voinut sitä tietää? Minut on tuotu tänne sidotuin
silmin."