urhoollisuudesta, väistyivät vain askel askeleelta, tehden vastarintaa
ihmeteltävällä epätoivon vimmalla, joka erikoisissa tilaisuuksissa
tekee ihmisen voimat kaksinkertaisiksi.
Tuo kourallinen miehiä, tuskin sataviisikymmentä miestä, piti neljättä
tuntia kurissa paria tuhatta intiaania antautumatta, kaatuen toinen
toisensa jälkeen paikoilleen, pelastaakseen vaimonsa ja lapsensa.
Vihdoin läksivät viimeiset, haavoittuneita ja aseettomia kuljettavat
veneet esikaupungista, Meksikolaiset kohottivat ilohuudon, syöksyivät
vielä kerran apacheja vastaan ja alkoivat majuurin käskystä, joka
vanhan haavoittuneen jalopeuran tavoin näytti vain vastenmielisesti
luopuvan vastarinnasta, peräytyä apachien alinomaa ahdistaessa.
Pian olivat he saapuneet joen rannalle. Nyt oli apachien vuorostaan
pakko peräytyä murhaavan kartessitulen musertamina, jota linnoitus
syöksi heidän tiheään sullottuihin riveihinsä.
Tämä onnellinen tykkituli antoi sankarillisen meksikolaisjoukon henkiin
jääneille sotureille tilaisuuden häiritsemättä päästä veneisiin ja
poistua, mukanaan pari kolme vankia, jotka heidän oli onnistunut saada
käsiinsä.
Taistelu oli lopussa; se oli kestänyt viisi tuntia. Apachit olivat
päässeet voitolle vain vaquerojen petoksen avulla.
Eversti odotti ystäväänsä parvekkeella. Hän onnitteli tätä kauniista
puolustuksesta ja lohdutti häntä tappion johdosta, joka hänen
mielestään ja tuloksiinsa nähden oli melkein kuin voitto, katsoen
vihollisen kärsimiin tavattomiin tappioihin.
Menettämättä minuuttiakaan ryhtyivät molemmat upseerit täydentämään
paikan puolustuskeinoja antamalla luoda vahvat rintavarustukset joen
rannalle ja rakennuttamalla kaksi kuudella tykillä varustettua, ristiin
ampuvaa patteria.
Vanhan presidion valtaus vaquerojen petoksen kautta oli ankara isku
meksikolaisille, joiden yhteys sillä puolen jokea olevien haciendojen
kanssa siten katkesi. Onneksi oli eversti, aavistaen näin käyvän, kuten
oli miltei välttämätöntäkin hänen käytettävänään olevien joukkojen
vähälukuisuuden vuoksi, antanut esikaupungin kaikkien asukkaiden
muuttaa kokonaan ylempään San Lucariin. Talot oli jätetty, hevoset ja
karja viety pois, ja veneet oli kaikki kuljetettu linnoituksen
patterien suojaan, jossa ne olivat turvassa, ainakin toistaiseksi.
Intiaanit olivat tosin esikaupungin herroina, mutta tämä menestys oli
maksanut heille tavattomia tappioita, joita hyöty sen omistamisesta ei
läheskään korvannut. Meksikolaiset olivat oikeastaan menettäneet vain
vähäpätöisen maa-alueen, jota oli vaikea puolustaa, sillä vanha
presidio ei suinkaan ollut paikan avain, ollen vain välillisesti siitä
riippuvainen ja joen erottama.
Taistelun tulos tekikin kummassakin leirissä aivan päinvastaisen
vaikutuksen kuin oli odotettu.
Meksikolaiset olivat melkein mielissään, ettei heidän enää tarvinnut
puolustaa paikkaa, joka oli miltei hyödytön heidän asemilleen ja maksoi
heille paljon verta, jotavastoin apachit surumielisesti miettivät, mitä
he tekisivät tällä kalliisti saadulla esikaupungilla, jonka valloitus
oli maksanut yli viidensadan heidän urhoollisimman soturinsa hengen,
tuottamatta mitään ratkaisua.
Kaksi vaqueroa, jotka olivat pudonneet hevostensa selästä
meksikolaisten peräytyessä, olivat viimemainitut ottaneet vangiksi.
Eversti kutsui koolle sotaneuvoston, pystytti kaksi korkeata hirsipuuta
joen rannalle rakennettujen rintavarustusten ulkopuolelle, ja hirtätti
vaquerot koko kokoontuneen kansan ja heidän toveriensa nähden, jotka
toiselle rannalle, esikaupunkiin, kasaantuneina päästivät raivokkaita
huutoja, nähdessään mestauksen.
Don José Kalbris ei ollut mikään julma mies, mutta tällä kertaa hän
katsoi täytyvänsä antaa varoittavan esimerkin peloittaakseen niitä,
jotka vast'edes mahdollisesti aikoisivat seurata heidän esimerkkiään.
Kumpaankin hirsipuuhun naulattu julistus ilmoitti, että jokaisen
meksikolaisten käsiin joutuneen petollisen vaqueron kävisi samalla
tavoin.
Sillä välin tuli yö, ja aivankuin valkoisia ärsyttääkseen huvittelivat
intiaanit sytyttämällä edellisenä päivänä valloittamansa esikaupungin
tuleen. Palon synnyttämä tavaton tulenloimu loi onnettoman San Lucarin
kaupungin ja intiaanileirin yli haaveellisen hohteen, joka saattoi
asukkaat surun ja hämmästyksen valtaan. He näkivät, ettei heillä ollut
mitään hyvää odotettavana sellaisilta vihollisilta.
Eversti näytti olevan raudasta. Hän ei levännyt hetkeäkään, vaan
tarkasti alinomaa vartiostoja ja koetti kaikin mahdollisin keinoin
lisätä kaupungin puolustuskykyä.
Molemmat upseerit olivat juuri palanneet linnoitukseen viimeiseltä
kierrokseltaan. Yö oli jo melkein lopussa ja intiaanit, jotka pari
kolme kertaa olivat yrittäneet yllättää presidiota, olivat viimein
vetäytyneet leiriinsä.
"No, majuuri, kuten näette, ei meidän tarvitse kuvitella mielessämme
mitään -- kysymys on vain ajasta: tuhoudummeko tänään tai huomenna, on
mahdoton arvata, vaikka kenenkään ei tarvitsekaan epäillä
lopputulosta."
"Hm! Kun viimeinen hetki on tullut", sanoi majuuri, "on meillä aina
mahdollisuus sulkeutua linnoitukseen ja lähettää se hiiteen samalla
kuin itsemmekin."
"Paha kyllä on sekin mahdollisuus meiltä riistetty, ystäväni."
"Kuinka niin?"
"Koira vieköön! Me vanhat sotilaat voimme kyllä kernaasti pamauttaa
itsemme ilmaan, vieläpä meidän on niin tehtäväkin, mutta emmehän voi
vaimoja ja lapsia, jotka ovat kanssamme suljettuina linnoitukseen,
tuomita niin julmaan kuolemaan."
"Se on totta", sanoi majuuri miettivästi, "niin emme voi tehdä. Mutta
kun asiaa ajattelen, niin onhan minulla aina jäljellä se keino, että
ajan kuulan kallooni."
"Sinulla ei ole edes tuota viimeistä lohdutusta, ystäväni, meidänhän
täytyy olla esikuvina täällä oleville ihmisraukoille, joita meidän on
velvollisuus suojella viime hetkeen asti. Meidän täytyy olla viimeisinä
taistelussa."
Majuuri ei vastannut tähän viimeiseen todisteeseen, jonka hän
mielessään tunsi kumoamattomaksi.
"Mutta", sanoi hän hetken kuluttua, "mistä johtuu, ettemme ole vielä
saaneet mitään tietoa valtion pääkaupungista?"
"Ah, ystäväni, niillä on siellä luultavasti muuta tekemistä kuin
ajatella meitä."
"Mitä vielä, sitä en voi uskoa."
Samassa muuan päivystäjä aukaisi oven ja ilmoitti:
"Don Torribio Quiroga."
Molemmat soturit hätkähtivät, voimatta käsittää, mistä tämä äkkiliike
johtui.
Don Torribio Quiroga astui sisään.
Hän oli puettu komeaan meksikolaisen sotaväen everstin univormuun,
vasemmassa käsivarressaan ajutantin nauha.
Hän tervehti kunnioittavasti kumpaakin upseeria.
"Tekö siinä todellakin olette, don Torribio?" mutisi eversti.
"Niinpä luulen", vastasi don Torribio hymyillen.
"Teidänhän piti, kun minulla viimeksi oli kunnia nähdä teidät, lähteä
pitkälle matkalle."
"Palaan nyt juuri siltä."
"Mutta tuo univormu."
"Niin, tosiaankin, caballerot, väsyttyäni siihen, että minua täällä
maaseudulla aina kohdeltiin kuin tyhjäntoimittajaa, kuin jotakin
hyödytöntä narria, puistin päältäni kaiken, mikä voisi herättää
huomiota, tullakseni mieheksi minäkin, kuten kaikki muut ihmiset."
"Te olette siis?" kysyi don José.
"Upseeri, kuten tekin, eversti, ja sitäpaitsi valtion kuvernöörin
ajutantti."
"Tuohan on tavatonta!" sanoi eversti.
"Kuinka niin? Päinvastoin ei mikään ole yksinkertaisempaa."
Majuuri ei ollut millään tavoin sekaantunut keskusteluun. Don Torribion
odottamattoman saapumisen johdosta oli omituinen epäluulo syöpynyt
hänen sydämeensä.
"Minun täytyy tunnustaa", jatkoi eversti, "etten ensinkään luullut..."
"Mitä sitten? Ettäkö minä olin upseeri? Kuten näette, olette ollut
väärässä ja sitäkin enemmän, koska maakunnan ylipäällikkö on
toimitettavakseni uskonut tehtävän, jonka varmasti luulen olevan teille
tällä hetkellä suureksi hyödyksi."
Hän veti povestaan suuren, Meksikon vaakunalla suljetun käärön, jonka
hän ojensi everstille.
Don José tarttui siihen innokkaasti.
"Sallitteko?" sanoi hän.
"Kaikin mokomin, olkaa niin hyvä!"
Kuvernööri avasi kirjelmän ja luki sen innokkaasti.
"Ohhoh!" huudahti hän iloissaan, "neljäsataa viisikymmentä miestä, en
odottanut niin runsasta avustusta."
"Kenraali pitää tätä presidiota hyvin tärkeänä", sanoi don Torribio,
"hän ei säästä mitään uhrausta sen säilyttämiseksi."
"Elävän Jumalan nimessä, don Torribio, saatuani tuon apujoukon en
välitä intiaaneista enempää kuin oljenkorresta!"
"Näyttää siltä, etten tullut hetkeäkään liian aikaisin", sanoi don
Torribio hymyillen ilkeästi.
"Totta vie! Te tulitte ihan parhaaseen aikaan; mutta nyt pidämme
hauskaa."
"Sen kyllä uskon", sanoi nuori mies, jonka huulilla väreili kuvaamaton
hymyily.
"Entä teidän väkenne?" kysyi kuvernööri.
"Se on täällä viimeistään tunnin kuluttua."
"Mihinkä osastoon se kuuluu?"
"Ei mihinkään erikoisesti, se on sissiväkeä."
"Hm!" sanoi eversti hiukan tyytymättömänä. "Olisin kernaammin ottanut
muita joukkoja, mutta samantekevä. Jos haluatte, niin ratsastamme heitä
vastaan."
"Olen käytettävissänne, eversti."
"Tulenko minä mukaan?" kysyi majuuri.
"Tulkaa, sehän olisi erinomaista", sanoi don Torribio vilkkaasti.
Eversti epäröi hetkisen.
"Ei", sanoi hän viimein, "jääkää tänne, eihän tiedä mitä voi tapahtua,
ja minun poissaollessani täytyy jonkun olla tilallani. Tulkaa, don
Torribio."
Majuuri istuutui tyytyväisesti hymyillen jälleen sohvaan, josta oli
noussut.
Molemmat ensinmainitut menivät ulos. Juuri kun he nousivat hevosen
selkään, tapasivat he ratsastajan, joka tuli ajaen täyttä laukkaa.
"Estevan Diaz!" mutisi don Torribio itsekseen. "Kunhan hän ei vain
tuntisi minua!"
VIII.
KONNAMAISUUTTA.
Kuten olemme maininneet, oli don Torribio äkkiä poistunut del Cormillon
haciendasta sen salaperäisen tuntemattoman kanssa, jonka hän oli
tavannut niin kummallisella tavalla.
Matka ei tullut pitkäksi. Korkeintaan neljännestunnin kuluttua pysäytti
vieras hevosensa ja lausui lyhyesti:
"Ei maksa vaivaa, että vien teidät etemmäksi ennenkuin tiedän, mitä
minun on odotettava teiltä."
Don Torribio oli pysähtynyt samalla kuin vieraskin.
"Luulen, että sotkette asian, caballero", vastasi hän kuivasti.
"Millä tavoin sitten, jos saan luvan kysyä, señor?" sanoi toinen
ilkkuvalla äänellä.
"Selitän kohta miten asiat ovat ja asetan siten kunkin paikalleen."
"Tehkää niin, caballero, minä olen pelkkänä korvana."
"Ensiksikin", jatkoi don Torribio lujalla äänellä, "sallinette minun
antaa teille erään neuvon."
"Neuvot ovat aina hyödyllisiä. Jos teidän on hyvä, niin käytän sitä,
siitä saatte olla vakuutettu."
"Siinä teette oikein. En tiedä tunnetteko minua, mutta pankaa mieleenne
muuan asia, nimittäin se, ettei minua voida helposti peloittaa, ja
koska on mahdollista, että te jostakin minulle tuntemattomasta syystä
olette houkutellut minut väijytykseen, niin tahdon vain huomauttaa,
että minä nähdessäni teidän tekevän pienimmänkin epäluuloa herättävän
liikkeen, ja koska en tiedä kuka olette ja mitä aiotte, arvelematta
ammun luodin päänne läpi."
"Hyvä, te olette juuri mieleiseni mies. Huomaan, että tulemme
ymmärtämään toisemme."
"Ehkä. Mutta koska minä en ole etsinyt teitä enkä millään tavoin
pyytänyt apuanne, niin vaadin ennen kaikkea, että selitätte asianne
suoraan, mutkattomasti ja koukkuilematta."
Tuntematon kohautti hartioitaan.
"Eikö siinä ole kylliksi, että tiedätte minun voivan tehokkaasti tukea
niitä kostotuumia, joita te haudotte mielessänne?"
"En tiedä mitä tarkoitatte tai mihin tähtäätte", vastasi nuori mies
ylpeästi.
"Vai niin", sanoi toinen irvistellen ilkeästi "vai sillä tavoin te
vastaatte minulle!"
"Miksikä vastaisin toisin? Mikä oikeus teillä on vaatia minun
luottamustani, millä oikeudella te yritätte tunkeutua salaisuuksiini,
edellyttäen, että minulla joitakin sellaisia olisi?"
"Koska teidän vihollisenne on myöskin minun viholliseni, ja että
samalla kun te kostatte omasta puolestanne, kostan minäkin puolestani
-- ymmärrättekö nyt?"
"En vähääkään enempää kuin ennen. Ellei teillä ole minulle mitään muuta
sanottavaa, niin on parasta, että lopetamme ja eroamme, sillä tämä
keskustelu on hyödytöntä."
Tuntematon teki kärsimättömän liikkeen. Hän ei ollut odottanut niin
tylyä kohtelua.
"Vielä sananen, don Torribio Quiroga", sanoi hän. "Se mies, jota te
vihaatte ja jonka henkeä vastaan jo olette vehkeillyt, on don Fernando
Carril. Tämä mies, jonka te jo jonkun aikaa olette tavannut kaikkialla
teillänne, vastustamassa teidän suunnitelmianne ja tekemässä tyhjäksi
toiveitanne, tämä mies on voittanut teidät aina. Teidän henkennekin
kuuluu hänelle; vieläpä hän on teiltä riistänyt rakastettunne sydämen.
Eikö minulla olekin tarkat tiedot? Luotatteko nyt minuun?"
Don Torribio oli surun ja vihan sekaisin tuntein kuunnellut tuon
omituisen vieraan tekemiä paljastuksia.
"Kyllä", sanoi hän, puristaen raivoissaan nyrkkiään, "kyllä teillä on
tarkat tiedot. Olkoon nuo tiedot saatu taivaasta tai manalasta, niin ne
ovat aivan oikeat. Tuo mies on minun pahahenkeni, kaikkialla ja aina
olen kohdannut hänet sulkemassa tieni ja tekemässä, aivan kuin
leikillään, tyhjäksi rakkaimmat toiveeni. Oh, voidakseni kostaa
hänelle, saadakseni pitää häntä käsissäni huohottavana ja
epätoivoissaan uhraisin mielelläni koko omaisuuteni."
"Tiesinhän, että lopultakin ymmärtäisimme toisemme!"
"Älkää laskeko leikkiä, señor, tuskani on ääretön. Olisin antanut
tuolle miehelle kaikki anteeksi: hänen häpeämättömän onnensa, hänen
menestyksensä maailmassa, jossa hän loistaa minun kustannuksellani; ne
kultakasat, joita hän voittaa niin ylimielisen välinpitämättömänä,
olisin antanut hänelle anteeksi kaikki, sanon minä, ellei hän olisi
tehnyt tyhjäksi rakkainta toivettani ryöstämällä minulta rakastettuni
sydäntä, sillä vaikka epäilyni ei vielä olekaan saanut varmaa
vahvistusta, olen tänä iltana päässyt siveelliseen varmuuteen, jota ei
mikään voi järkyttää. Rakastavan sydän ei pety, mustasukkaisuus tekee
tarkkanäköiseksi. Heti kun don Fernando ilmestyi don Pedro de Lunan
perheeseen, aavistin, että hän oli kilpailijani, vieläpä suosittu
kilpailija."
"Jos haluatte, hankin teille tilaisuuden kostaa don Fernandolle ja
annan doña Hermosan käsiinne."
"Teettekö niin todellakin?" huudahti nuori mies innokkaasti ja
iloissaan.
"Minä teen niin", vastasi tuntematon varmasti, "kahden päivän kuluessa
saatte tilaisuuden kostaa kummallekin, asia riippuu vain itsestänne."
"Oi, sitten", sanoi don Torribio äärettömän raivokkaasti, "annan teille
kaikki mitä pyydätte, mikäli vain voin."
"Olkaa varuillanne, don Torribio, me teemme sopimuksen, jonka
määräykset teidän on, mistä hinnasta tahansa täytettävä."
"Olkoon nuo määräykset minkälaiset tahansa, niin minä täytän ne, jos te
vain varmasti hankitte minulle tilaisuuden kaksinkertaiseen kostooni."
"Hyvä! Vannokaa minulle kaiken sen nimessä, mikä teille on pyhintä
maailmassa, että mitä tapahtuneekin, minkä lopullisen päätöksen
tehnettekin, ette kenellekään ilmaise, mitä täällä meidän kesken
tapahtuu."
"Minä vannon sen ritarikunniani kautta, señor, puhukaa täysin
luottavasti."
"Te kysyitte minulta äsken, kuka minä olen: minä olen Tiikerikissa."
Nuori mies hätkähti vaistomaisesti, kuullessaan tuon pelätyn nimen,
mutta hän tyyntyi heti.
"Erinomaista!" sanoi hän. "Lausumanne nimi takaa kostoni onnistumisen."
"Kyllä, eikö niin?" vastasi rosvo ilkkuen. "Maineeni on vakiintunut
rajamailla jo aikoja sitten. Kas tässä, mitä teiltä vaadin. Punnitkaa
tarkoin mitä saatte kuulla, miettikää vakavasti mitä teille ehdotan,
ennenkuin vastaatte minulle, sillä huomautan vieläkin, että pakotan
teidät täyttämään kaikki hyväksymänne ehdot."
"Puhukaa!" sanoi don Torribio kärsimättömästi; "olenhan sanonut
hakevani kostoa."
"Kuulkaa siis ja muistakaa valanne. Minä valmistan tällä hetkellä
kauheata retkeä San Lucarin presidiota vastaan, jonka tahdon saada
haltuuni mistä hinnasta tahansa. Erityisistä syistä, joita ei teidän
tarvitse tietää, olen kerännyt useita apachiheimoja ja suuren joukon
vaqueroja, jotka ovat väijyksissä muutaman askeleen päässä täältä ja
odottavat vain merkkiäni hyökätäkseen verenhimoisten tiikerien tavoin
tuon rikkauksia täynnä olevan kylän kimppuun. Voimakas ja nerokas
hittolainen, jonka apuun luotin tämän rohkean yllätyksen
toimeenpanemiseksi, on pettänyt minut viime hetkellä. Tämän
liittolaisen voitte te ainoastaan korvata, tahdotteko tehdä niin?"
"Mutta", huudahti nuori mies säpsähtäen, "tehän ehdotatte minulle
petosta."
"Ei", vastasi rosvo syvällä äänellä, "vaan kostoa, loistavaa kostoa,
joka kohtaa sekä teidän vihollisianne että niitä, jotka ovat
osoittaneet heidän menestykselleen hyväksymistään, ja hymyilleet säälin
hymyä teidän joutuessanne tappiolle."
"Kuinka?... Minä, don Torribio, joka kuulun maan vanhimpiin sukuihin,
minäkö liittyisin..."
Hän keskeytti epäröiden. Tiikerikissa hymyili ylenkatseellisesti.
"Rosvoihin ja punanahkoihin, sotiaksenne maamiehiänne vastaan", sanoi
hän. "Miksi epäröitte sanoa sitä? Minulle nuo laadunmäärittelyt eivät
merkitse mitään. Minä tarjoan teille tilaisuuden kostaaksenne
maamiehillenne, jotka ovat tulleet vihollisiksenne, koska he ovat
asettuneet vastustajienne puolelle. Te ryhdytte kaksintaisteluun ja
kaksintaistelussa ovat kaikki keinot luvallisia vastustajan
surmaamiseksi. Muuten ovat nämä minun ehtoni, enkä minä tee niihin
mitään muutosta. Saatte neljäkolmatta tuntia aikaa miettiäksenne
niitä."
Syntyi jotenkin pitkä äänettömyys molempien miesten kesken. Yö oli
pimeä, tuuli puhalsi valittaen puiden oksissa, salaperäisiä ääniä kulki
ohi tuulen siivillä.
Don Torribio aloitti viimein kumealla äänellä;
"Te annatte minulle neljäkolmatta tuntia, minä pyydän neljääkymmentä
kahdeksaa tehdäkseni päätökseni. Tahdon viimeisen kerran tiedustella
sen mieltä, jonka kanssa minun pitäisi mennä naimisiin. Kuten näette,
olen rehellinen teitä kohtaan. Tämän askeleen ratkaisusta riippuu, mitä
tietä tulen kulkemaan."
"Olkoon niin!" sanoi Tiikerikissa. "Teidän apunne tulee sitä
voimakkaammaksi ja tahtonne sitä lujemmaksi, kun viimeinenkin
kuvittelunne on haihtunut. Olkoon niin, minä puolestani en ole
toimetonna."
"Kiitos! Siinä tapauksessa että minun on ilmoitettava teille
päätöksestäni, missä tapaan teidät?"
"Odotan teitä Baranca del Fraylen luona."
"Sovittu. Suokoon Jumala", lisäsi hän huokaisten, "ettei kohtalo pakota
minua kohtaamaan teitä!"
Tiikerikissa irvisti ivallisesti, kohauttaen olkapäitään, ja sanomatta
enempää kannusti hän hevostaan ja katosi pimeään.
Edellä on jo kerrottu millä tavoin vanha sissi oli toiminut, kuten oli
don Torribiolle luvannut tekevänsä. Se hajaannus, joka poppamiehen
vaikutuksesta oli tapahtunut apachien keskuudessa samana yönä kuin
Tiikerikissa oli poistunut intiaanileiristä mennäkseen tapaamaan
Kivisydäntä, ei ollut onnistunut poppamiehen toivomuksen mukaisesti.
Vanhan päällikön paluu oli riittänyt antamaan hänelle taas koko hänen
vaikutusvaltansa apacheihin, jotka jo vuosikausia olivat tottuneet
tottelemaan häntä, sillä hänen retkeilynsä rajamailla olivat aina
olleet hyvin tuottavia koko tuona aikana, jolloin hän oli johtanut
heitä.
Tiikerikissan ei edes ollut tarvinnut rangaista poppamiestä, sillä sen
tehtävän oli Korppikotka ottanut suorittaakseen. Tämä ylimalkainen
mestaus oli tehnyt terveellisen vaikutuksen noihin hurjiin luonteisiin,
jotka vain raaka voima voi masentaa.
Sillävälin ei Tiikerikissa ollut tahtonut antaa punanahkojen rajusti
palaavan luottamuksen häneen jäähtyä. Ja vaikka hänen viimeiset
valmistelunsa eivät vielä olleet kunnossa, kun Kivisydämen luopuminen
aiheutti hänelle vakavaa haittaa hänen suunnitelmiensa menestymiseen
nähden, oli hän huomannut välttämättömäksi kiirehtiä retkeä silläkin
uhalla, että se epäonnistuisi, toivoen voivansa käyttää hyväkseen don
Torribion vihaa, sillä tämän korkea asema maakunnassa oli hänelle
erittäin edullinen. Hän oli koonnut kaikki käytettävänään olevat
asekuntoiset intiaanit ja mennyt Rio Grande del Norten yli, jonka
jälkeen tuo ryöstölintulauma tuhoisan myrskyn tavoin oli syöksynyt
eteenpäin pitkin onnetonta intiaanialueen rajaa, polttaen, ryöstäen ja
murhaten, ja kauhean maanvaivan tavoin leviten noiden ihanien seutujen
yli, jotka he muuttivat kauheaksi erämaaksi.
Don Torribio oli ensimmäisiä, joka sai tiedon intiaanien hyökkäyksestä,
ja tämä herätti hänessä kuvaamattoman, surun ja ilon sekaisen tunteen.
Hän aavisti, että Tiikerikissa, toimiessaan näin nopeasti, tahtoi
osoittaa vilpittömyyttään häntä kohtaan sekä käytökseensä että siihen
tapaan nähden, jolla hän aikoi täyttää antamansa lupauksen.
Nuori mies, joka tähän asti oli ollut ristiriitaisten tunteitten
vallassa, päätti viimeinkin saada selvän epäilyksistään ja hankkia
varman tiedon siitä, mitä hänellä oli pelättävää tai toivottavaa doña
Hermosalta ja tämän isältä. Noin kello yhdeksän aamulla nousi hän
siis ratsaille, ja huolimatta vaaroista, joihin hän epäilemättä
antautui tuolla lyhyelläkin matkalla presidiosta haciendaan, onnistui
hänen huomaamatta lähteä San Lucarista, jota kohti intiaanit nopeasti
ryntäsivät. Hän ajoi täyttä neliä el Cormilloon päin.
Noin puolimatkassa haciendaan pysähtyi hevonen muutamien ruumiiden luo,
jotka makasivat pitkänään poikki tien, täynnä haavoja. Mutta don
Torribio oli niin omiin mietteisiinsä vajonneena, ettei hän
kiinnittänyt erikoista huomiota tähän huonoon enteeseen. Silmäisten
sivumennen välinpitämättömästi ruumiita, jatkoi hän matkaansa,
välittämättä sen enempää tästä tapahtumasta.
Joko tahallaan tai huomatessaan turhaksi rynnäkön haciendaa
vastaan, olivat apachit kiertäneet sen raivoisasti edetessään,
lähestymättä sitä. Don Torribion saapuessa oli hacienda jo täydessä
puolustuskunnossa. Portit oli suljettu ja huolellisesti varustettu,
ikkunoihin laitettu ampumareijät ja muurien päällä näkyivät sen
lukuisain puolustajain pistimet välkkyvän auringonpaisteessa.
Pääportille asetettu vartia laski don Torribion sisään, tunnettuaan
hänet ja kuulusteltuaan häntä.
Muuan peoni seurasi nuorta miestä, joka ilmoitettiin ja vietiin saliin.
Siellä oli kolme henkilöä: don Pedro de Luna, doña Manuela ja don
Estevan Diaz, joka viimemainittu, kalpeana ja verissään, makasi
pitkänään leposohvassa ja näytti nukkuvan. Hänen äitinsä istui
vieressä, vartioiden hänen nukkumistansa äideille ominaisella
hellyydellä.
Don Torribio astui muutamia askelia vaivaantuneen näköisenä, jonka
jälkeen hän pysähtyi epäröiden, nähdessään, ettei kukaan kiinnittänyt
huomiotaan häneen.
Vihdoin kohotti don Pedro katseensa ja kiinnitti sen häneen kylmästi
sanoen:
"Vai niin, tehän siinä olettekin, serkku hyvä. Mikä sattumus tuo teidät
tänne tänään?"
"Muiden syiden puutteessa", vastasi nuori mies, nolona tällaisesta
vastaanotosta, jota hän ei ensinkään odottanut, ja aavistaen myrskyä,
"olisi teidän perhettänne kohtaan tuntemani harrastus velvoittanut
minut rientämään tänne tällä hetkellä."
"Kiitän teitä, serkkuseni, tästä myötätuntoisuuden osoituksesta", sanoi
don Pedro yhä kylmemmin, "mutta teidän olisi pitänyt muistaa, että el
Cormillo on täydessä puolustuskunnossa, ja ettei meillä ole mitään
vaaraa näiden muurien turvissa, ennenkuin antauduitte vaaraan tulla
murhatuksi tiellä, kuten Estevan raukka on vähällä ollut joutua."