Mutta meksikolaiset, innostuneina päällikkönsä uhrautuvasta

urhoollisuudesta, väistyivät vain askel askeleelta, tehden vastarintaa

ihmeteltävällä epätoivon vimmalla, joka erikoisissa tilaisuuksissa

tekee ihmisen voimat kaksinkertaisiksi.

Tuo kourallinen miehiä, tuskin sataviisikymmentä miestä, piti neljättä

tuntia kurissa paria tuhatta intiaania antautumatta, kaatuen toinen

toisensa jälkeen paikoilleen, pelastaakseen vaimonsa ja lapsensa.

Vihdoin läksivät viimeiset, haavoittuneita ja aseettomia kuljettavat

veneet esikaupungista, Meksikolaiset kohottivat ilohuudon, syöksyivät

vielä kerran apacheja vastaan ja alkoivat majuurin käskystä, joka

vanhan haavoittuneen jalopeuran tavoin näytti vain vastenmielisesti

luopuvan vastarinnasta, peräytyä apachien alinomaa ahdistaessa.

Pian olivat he saapuneet joen rannalle. Nyt oli apachien vuorostaan

pakko peräytyä murhaavan kartessitulen musertamina, jota linnoitus

syöksi heidän tiheään sullottuihin riveihinsä.

Tämä onnellinen tykkituli antoi sankarillisen meksikolaisjoukon henkiin

jääneille sotureille tilaisuuden häiritsemättä päästä veneisiin ja

poistua, mukanaan pari kolme vankia, jotka heidän oli onnistunut saada

käsiinsä.

Taistelu oli lopussa; se oli kestänyt viisi tuntia. Apachit olivat

päässeet voitolle vain vaquerojen petoksen avulla.

Eversti odotti ystäväänsä parvekkeella. Hän onnitteli tätä kauniista

puolustuksesta ja lohdutti häntä tappion johdosta, joka hänen

mielestään ja tuloksiinsa nähden oli melkein kuin voitto, katsoen

vihollisen kärsimiin tavattomiin tappioihin.

Menettämättä minuuttiakaan ryhtyivät molemmat upseerit täydentämään

paikan puolustuskeinoja antamalla luoda vahvat rintavarustukset joen

rannalle ja rakennuttamalla kaksi kuudella tykillä varustettua, ristiin

ampuvaa patteria.

Vanhan presidion valtaus vaquerojen petoksen kautta oli ankara isku

meksikolaisille, joiden yhteys sillä puolen jokea olevien haciendojen

kanssa siten katkesi. Onneksi oli eversti, aavistaen näin käyvän, kuten

oli miltei välttämätöntäkin hänen käytettävänään olevien joukkojen

vähälukuisuuden vuoksi, antanut esikaupungin kaikkien asukkaiden

muuttaa kokonaan ylempään San Lucariin. Talot oli jätetty, hevoset ja

karja viety pois, ja veneet oli kaikki kuljetettu linnoituksen

patterien suojaan, jossa ne olivat turvassa, ainakin toistaiseksi.

Intiaanit olivat tosin esikaupungin herroina, mutta tämä menestys oli

maksanut heille tavattomia tappioita, joita hyöty sen omistamisesta ei

läheskään korvannut. Meksikolaiset olivat oikeastaan menettäneet vain

vähäpätöisen maa-alueen, jota oli vaikea puolustaa, sillä vanha

presidio ei suinkaan ollut paikan avain, ollen vain välillisesti siitä

riippuvainen ja joen erottama.

Taistelun tulos tekikin kummassakin leirissä aivan päinvastaisen

vaikutuksen kuin oli odotettu.

Meksikolaiset olivat melkein mielissään, ettei heidän enää tarvinnut

puolustaa paikkaa, joka oli miltei hyödytön heidän asemilleen ja maksoi

heille paljon verta, jotavastoin apachit surumielisesti miettivät, mitä

he tekisivät tällä kalliisti saadulla esikaupungilla, jonka valloitus

oli maksanut yli viidensadan heidän urhoollisimman soturinsa hengen,

tuottamatta mitään ratkaisua.

Kaksi vaqueroa, jotka olivat pudonneet hevostensa selästä

meksikolaisten peräytyessä, olivat viimemainitut ottaneet vangiksi.

Eversti kutsui koolle sotaneuvoston, pystytti kaksi korkeata hirsipuuta

joen rannalle rakennettujen rintavarustusten ulkopuolelle, ja hirtätti

vaquerot koko kokoontuneen kansan ja heidän toveriensa nähden, jotka

toiselle rannalle, esikaupunkiin, kasaantuneina päästivät raivokkaita

huutoja, nähdessään mestauksen.

Don José Kalbris ei ollut mikään julma mies, mutta tällä kertaa hän

katsoi täytyvänsä antaa varoittavan esimerkin peloittaakseen niitä,

jotka vast'edes mahdollisesti aikoisivat seurata heidän esimerkkiään.

Kumpaankin hirsipuuhun naulattu julistus ilmoitti, että jokaisen

meksikolaisten käsiin joutuneen petollisen vaqueron kävisi samalla

tavoin.

Sillä välin tuli yö, ja aivankuin valkoisia ärsyttääkseen huvittelivat

intiaanit sytyttämällä edellisenä päivänä valloittamansa esikaupungin

tuleen. Palon synnyttämä tavaton tulenloimu loi onnettoman San Lucarin

kaupungin ja intiaanileirin yli haaveellisen hohteen, joka saattoi

asukkaat surun ja hämmästyksen valtaan. He näkivät, ettei heillä ollut

mitään hyvää odotettavana sellaisilta vihollisilta.

Eversti näytti olevan raudasta. Hän ei levännyt hetkeäkään, vaan

tarkasti alinomaa vartiostoja ja koetti kaikin mahdollisin keinoin

lisätä kaupungin puolustuskykyä.

Molemmat upseerit olivat juuri palanneet linnoitukseen viimeiseltä

kierrokseltaan. Yö oli jo melkein lopussa ja intiaanit, jotka pari

kolme kertaa olivat yrittäneet yllättää presidiota, olivat viimein

vetäytyneet leiriinsä.

"No, majuuri, kuten näette, ei meidän tarvitse kuvitella mielessämme

mitään -- kysymys on vain ajasta: tuhoudummeko tänään tai huomenna, on

mahdoton arvata, vaikka kenenkään ei tarvitsekaan epäillä

lopputulosta."

"Hm! Kun viimeinen hetki on tullut", sanoi majuuri, "on meillä aina

mahdollisuus sulkeutua linnoitukseen ja lähettää se hiiteen samalla

kuin itsemmekin."

"Paha kyllä on sekin mahdollisuus meiltä riistetty, ystäväni."

"Kuinka niin?"

"Koira vieköön! Me vanhat sotilaat voimme kyllä kernaasti pamauttaa

itsemme ilmaan, vieläpä meidän on niin tehtäväkin, mutta emmehän voi

vaimoja ja lapsia, jotka ovat kanssamme suljettuina linnoitukseen,

tuomita niin julmaan kuolemaan."

"Se on totta", sanoi majuuri miettivästi, "niin emme voi tehdä. Mutta

kun asiaa ajattelen, niin onhan minulla aina jäljellä se keino, että

ajan kuulan kallooni."

"Sinulla ei ole edes tuota viimeistä lohdutusta, ystäväni, meidänhän

täytyy olla esikuvina täällä oleville ihmisraukoille, joita meidän on

velvollisuus suojella viime hetkeen asti. Meidän täytyy olla viimeisinä

taistelussa."

Majuuri ei vastannut tähän viimeiseen todisteeseen, jonka hän

mielessään tunsi kumoamattomaksi.

"Mutta", sanoi hän hetken kuluttua, "mistä johtuu, ettemme ole vielä

saaneet mitään tietoa valtion pääkaupungista?"

"Ah, ystäväni, niillä on siellä luultavasti muuta tekemistä kuin

ajatella meitä."

"Mitä vielä, sitä en voi uskoa."

Samassa muuan päivystäjä aukaisi oven ja ilmoitti:

"Don Torribio Quiroga."

Molemmat soturit hätkähtivät, voimatta käsittää, mistä tämä äkkiliike

johtui.

Don Torribio Quiroga astui sisään.

Hän oli puettu komeaan meksikolaisen sotaväen everstin univormuun,

vasemmassa käsivarressaan ajutantin nauha.

Hän tervehti kunnioittavasti kumpaakin upseeria.

"Tekö siinä todellakin olette, don Torribio?" mutisi eversti.

"Niinpä luulen", vastasi don Torribio hymyillen.

"Teidänhän piti, kun minulla viimeksi oli kunnia nähdä teidät, lähteä

pitkälle matkalle."

"Palaan nyt juuri siltä."

"Mutta tuo univormu."

"Niin, tosiaankin, caballerot, väsyttyäni siihen, että minua täällä

maaseudulla aina kohdeltiin kuin tyhjäntoimittajaa, kuin jotakin

hyödytöntä narria, puistin päältäni kaiken, mikä voisi herättää

huomiota, tullakseni mieheksi minäkin, kuten kaikki muut ihmiset."

"Te olette siis?" kysyi don José.

"Upseeri, kuten tekin, eversti, ja sitäpaitsi valtion kuvernöörin

ajutantti."

"Tuohan on tavatonta!" sanoi eversti.

"Kuinka niin? Päinvastoin ei mikään ole yksinkertaisempaa."

Majuuri ei ollut millään tavoin sekaantunut keskusteluun. Don Torribion

odottamattoman saapumisen johdosta oli omituinen epäluulo syöpynyt

hänen sydämeensä.

"Minun täytyy tunnustaa", jatkoi eversti, "etten ensinkään luullut..."

"Mitä sitten? Ettäkö minä olin upseeri? Kuten näette, olette ollut

väärässä ja sitäkin enemmän, koska maakunnan ylipäällikkö on

toimitettavakseni uskonut tehtävän, jonka varmasti luulen olevan teille

tällä hetkellä suureksi hyödyksi."

Hän veti povestaan suuren, Meksikon vaakunalla suljetun käärön, jonka

hän ojensi everstille.

Don José tarttui siihen innokkaasti.

"Sallitteko?" sanoi hän.

"Kaikin mokomin, olkaa niin hyvä!"

Kuvernööri avasi kirjelmän ja luki sen innokkaasti.

"Ohhoh!" huudahti hän iloissaan, "neljäsataa viisikymmentä miestä, en

odottanut niin runsasta avustusta."

"Kenraali pitää tätä presidiota hyvin tärkeänä", sanoi don Torribio,

"hän ei säästä mitään uhrausta sen säilyttämiseksi."

"Elävän Jumalan nimessä, don Torribio, saatuani tuon apujoukon en

välitä intiaaneista enempää kuin oljenkorresta!"

"Näyttää siltä, etten tullut hetkeäkään liian aikaisin", sanoi don

Torribio hymyillen ilkeästi.

"Totta vie! Te tulitte ihan parhaaseen aikaan; mutta nyt pidämme

hauskaa."

"Sen kyllä uskon", sanoi nuori mies, jonka huulilla väreili kuvaamaton

hymyily.

"Entä teidän väkenne?" kysyi kuvernööri.

"Se on täällä viimeistään tunnin kuluttua."

"Mihinkä osastoon se kuuluu?"

"Ei mihinkään erikoisesti, se on sissiväkeä."

"Hm!" sanoi eversti hiukan tyytymättömänä. "Olisin kernaammin ottanut

muita joukkoja, mutta samantekevä. Jos haluatte, niin ratsastamme heitä

vastaan."

"Olen käytettävissänne, eversti."

"Tulenko minä mukaan?" kysyi majuuri.

"Tulkaa, sehän olisi erinomaista", sanoi don Torribio vilkkaasti.

Eversti epäröi hetkisen.

"Ei", sanoi hän viimein, "jääkää tänne, eihän tiedä mitä voi tapahtua,

ja minun poissaollessani täytyy jonkun olla tilallani. Tulkaa, don

Torribio."

Majuuri istuutui tyytyväisesti hymyillen jälleen sohvaan, josta oli

noussut.

Molemmat ensinmainitut menivät ulos. Juuri kun he nousivat hevosen

selkään, tapasivat he ratsastajan, joka tuli ajaen täyttä laukkaa.

"Estevan Diaz!" mutisi don Torribio itsekseen. "Kunhan hän ei vain

tuntisi minua!"

VIII.

KONNAMAISUUTTA.

Kuten olemme maininneet, oli don Torribio äkkiä poistunut del Cormillon

haciendasta sen salaperäisen tuntemattoman kanssa, jonka hän oli

tavannut niin kummallisella tavalla.

Matka ei tullut pitkäksi. Korkeintaan neljännestunnin kuluttua pysäytti

vieras hevosensa ja lausui lyhyesti:

"Ei maksa vaivaa, että vien teidät etemmäksi ennenkuin tiedän, mitä

minun on odotettava teiltä."

Don Torribio oli pysähtynyt samalla kuin vieraskin.

"Luulen, että sotkette asian, caballero", vastasi hän kuivasti.

"Millä tavoin sitten, jos saan luvan kysyä, señor?" sanoi toinen

ilkkuvalla äänellä.

"Selitän kohta miten asiat ovat ja asetan siten kunkin paikalleen."

"Tehkää niin, caballero, minä olen pelkkänä korvana."

"Ensiksikin", jatkoi don Torribio lujalla äänellä, "sallinette minun

antaa teille erään neuvon."

"Neuvot ovat aina hyödyllisiä. Jos teidän on hyvä, niin käytän sitä,

siitä saatte olla vakuutettu."

"Siinä teette oikein. En tiedä tunnetteko minua, mutta pankaa mieleenne

muuan asia, nimittäin se, ettei minua voida helposti peloittaa, ja

koska on mahdollista, että te jostakin minulle tuntemattomasta syystä

olette houkutellut minut väijytykseen, niin tahdon vain huomauttaa,

että minä nähdessäni teidän tekevän pienimmänkin epäluuloa herättävän

liikkeen, ja koska en tiedä kuka olette ja mitä aiotte, arvelematta

ammun luodin päänne läpi."

"Hyvä, te olette juuri mieleiseni mies. Huomaan, että tulemme

ymmärtämään toisemme."

"Ehkä. Mutta koska minä en ole etsinyt teitä enkä millään tavoin

pyytänyt apuanne, niin vaadin ennen kaikkea, että selitätte asianne

suoraan, mutkattomasti ja koukkuilematta."

Tuntematon kohautti hartioitaan.

"Eikö siinä ole kylliksi, että tiedätte minun voivan tehokkaasti tukea

niitä kostotuumia, joita te haudotte mielessänne?"

"En tiedä mitä tarkoitatte tai mihin tähtäätte", vastasi nuori mies

ylpeästi.

"Vai niin", sanoi toinen irvistellen ilkeästi "vai sillä tavoin te

vastaatte minulle!"

"Miksikä vastaisin toisin? Mikä oikeus teillä on vaatia minun

luottamustani, millä oikeudella te yritätte tunkeutua salaisuuksiini,

edellyttäen, että minulla joitakin sellaisia olisi?"

"Koska teidän vihollisenne on myöskin minun viholliseni, ja että

samalla kun te kostatte omasta puolestanne, kostan minäkin puolestani

-- ymmärrättekö nyt?"

"En vähääkään enempää kuin ennen. Ellei teillä ole minulle mitään muuta

sanottavaa, niin on parasta, että lopetamme ja eroamme, sillä tämä

keskustelu on hyödytöntä."

Tuntematon teki kärsimättömän liikkeen. Hän ei ollut odottanut niin

tylyä kohtelua.

"Vielä sananen, don Torribio Quiroga", sanoi hän. "Se mies, jota te

vihaatte ja jonka henkeä vastaan jo olette vehkeillyt, on don Fernando

Carril. Tämä mies, jonka te jo jonkun aikaa olette tavannut kaikkialla

teillänne, vastustamassa teidän suunnitelmianne ja tekemässä tyhjäksi

toiveitanne, tämä mies on voittanut teidät aina. Teidän henkennekin

kuuluu hänelle; vieläpä hän on teiltä riistänyt rakastettunne sydämen.

Eikö minulla olekin tarkat tiedot? Luotatteko nyt minuun?"

Don Torribio oli surun ja vihan sekaisin tuntein kuunnellut tuon

omituisen vieraan tekemiä paljastuksia.

"Kyllä", sanoi hän, puristaen raivoissaan nyrkkiään, "kyllä teillä on

tarkat tiedot. Olkoon nuo tiedot saatu taivaasta tai manalasta, niin ne

ovat aivan oikeat. Tuo mies on minun pahahenkeni, kaikkialla ja aina

olen kohdannut hänet sulkemassa tieni ja tekemässä, aivan kuin

leikillään, tyhjäksi rakkaimmat toiveeni. Oh, voidakseni kostaa

hänelle, saadakseni pitää häntä käsissäni huohottavana ja

epätoivoissaan uhraisin mielelläni koko omaisuuteni."

"Tiesinhän, että lopultakin ymmärtäisimme toisemme!"

"Älkää laskeko leikkiä, señor, tuskani on ääretön. Olisin antanut

tuolle miehelle kaikki anteeksi: hänen häpeämättömän onnensa, hänen

menestyksensä maailmassa, jossa hän loistaa minun kustannuksellani; ne

kultakasat, joita hän voittaa niin ylimielisen välinpitämättömänä,

olisin antanut hänelle anteeksi kaikki, sanon minä, ellei hän olisi

tehnyt tyhjäksi rakkainta toivettani ryöstämällä minulta rakastettuni

sydäntä, sillä vaikka epäilyni ei vielä olekaan saanut varmaa

vahvistusta, olen tänä iltana päässyt siveelliseen varmuuteen, jota ei

mikään voi järkyttää. Rakastavan sydän ei pety, mustasukkaisuus tekee

tarkkanäköiseksi. Heti kun don Fernando ilmestyi don Pedro de Lunan

perheeseen, aavistin, että hän oli kilpailijani, vieläpä suosittu

kilpailija."

"Jos haluatte, hankin teille tilaisuuden kostaa don Fernandolle ja

annan doña Hermosan käsiinne."

"Teettekö niin todellakin?" huudahti nuori mies innokkaasti ja

iloissaan.

"Minä teen niin", vastasi tuntematon varmasti, "kahden päivän kuluessa

saatte tilaisuuden kostaa kummallekin, asia riippuu vain itsestänne."

"Oi, sitten", sanoi don Torribio äärettömän raivokkaasti, "annan teille

kaikki mitä pyydätte, mikäli vain voin."

"Olkaa varuillanne, don Torribio, me teemme sopimuksen, jonka

määräykset teidän on, mistä hinnasta tahansa täytettävä."

"Olkoon nuo määräykset minkälaiset tahansa, niin minä täytän ne, jos te

vain varmasti hankitte minulle tilaisuuden kaksinkertaiseen kostooni."

"Hyvä! Vannokaa minulle kaiken sen nimessä, mikä teille on pyhintä

maailmassa, että mitä tapahtuneekin, minkä lopullisen päätöksen

tehnettekin, ette kenellekään ilmaise, mitä täällä meidän kesken

tapahtuu."

"Minä vannon sen ritarikunniani kautta, señor, puhukaa täysin

luottavasti."

"Te kysyitte minulta äsken, kuka minä olen: minä olen Tiikerikissa."

Nuori mies hätkähti vaistomaisesti, kuullessaan tuon pelätyn nimen,

mutta hän tyyntyi heti.

"Erinomaista!" sanoi hän. "Lausumanne nimi takaa kostoni onnistumisen."

"Kyllä, eikö niin?" vastasi rosvo ilkkuen. "Maineeni on vakiintunut

rajamailla jo aikoja sitten. Kas tässä, mitä teiltä vaadin. Punnitkaa

tarkoin mitä saatte kuulla, miettikää vakavasti mitä teille ehdotan,

ennenkuin vastaatte minulle, sillä huomautan vieläkin, että pakotan

teidät täyttämään kaikki hyväksymänne ehdot."

"Puhukaa!" sanoi don Torribio kärsimättömästi; "olenhan sanonut

hakevani kostoa."

"Kuulkaa siis ja muistakaa valanne. Minä valmistan tällä hetkellä

kauheata retkeä San Lucarin presidiota vastaan, jonka tahdon saada

haltuuni mistä hinnasta tahansa. Erityisistä syistä, joita ei teidän

tarvitse tietää, olen kerännyt useita apachiheimoja ja suuren joukon

vaqueroja, jotka ovat väijyksissä muutaman askeleen päässä täältä ja

odottavat vain merkkiäni hyökätäkseen verenhimoisten tiikerien tavoin

tuon rikkauksia täynnä olevan kylän kimppuun. Voimakas ja nerokas

hittolainen, jonka apuun luotin tämän rohkean yllätyksen

toimeenpanemiseksi, on pettänyt minut viime hetkellä. Tämän

liittolaisen voitte te ainoastaan korvata, tahdotteko tehdä niin?"

"Mutta", huudahti nuori mies säpsähtäen, "tehän ehdotatte minulle

petosta."

"Ei", vastasi rosvo syvällä äänellä, "vaan kostoa, loistavaa kostoa,

joka kohtaa sekä teidän vihollisianne että niitä, jotka ovat

osoittaneet heidän menestykselleen hyväksymistään, ja hymyilleet säälin

hymyä teidän joutuessanne tappiolle."

"Kuinka?... Minä, don Torribio, joka kuulun maan vanhimpiin sukuihin,

minäkö liittyisin..."

Hän keskeytti epäröiden. Tiikerikissa hymyili ylenkatseellisesti.

"Rosvoihin ja punanahkoihin, sotiaksenne maamiehiänne vastaan", sanoi

hän. "Miksi epäröitte sanoa sitä? Minulle nuo laadunmäärittelyt eivät

merkitse mitään. Minä tarjoan teille tilaisuuden kostaaksenne

maamiehillenne, jotka ovat tulleet vihollisiksenne, koska he ovat

asettuneet vastustajienne puolelle. Te ryhdytte kaksintaisteluun ja

kaksintaistelussa ovat kaikki keinot luvallisia vastustajan

surmaamiseksi. Muuten ovat nämä minun ehtoni, enkä minä tee niihin

mitään muutosta. Saatte neljäkolmatta tuntia aikaa miettiäksenne

niitä."

Syntyi jotenkin pitkä äänettömyys molempien miesten kesken. Yö oli

pimeä, tuuli puhalsi valittaen puiden oksissa, salaperäisiä ääniä kulki

ohi tuulen siivillä.

Don Torribio aloitti viimein kumealla äänellä;

"Te annatte minulle neljäkolmatta tuntia, minä pyydän neljääkymmentä

kahdeksaa tehdäkseni päätökseni. Tahdon viimeisen kerran tiedustella

sen mieltä, jonka kanssa minun pitäisi mennä naimisiin. Kuten näette,

olen rehellinen teitä kohtaan. Tämän askeleen ratkaisusta riippuu, mitä

tietä tulen kulkemaan."

"Olkoon niin!" sanoi Tiikerikissa. "Teidän apunne tulee sitä

voimakkaammaksi ja tahtonne sitä lujemmaksi, kun viimeinenkin

kuvittelunne on haihtunut. Olkoon niin, minä puolestani en ole

toimetonna."

"Kiitos! Siinä tapauksessa että minun on ilmoitettava teille

päätöksestäni, missä tapaan teidät?"

"Odotan teitä Baranca del Fraylen luona."

"Sovittu. Suokoon Jumala", lisäsi hän huokaisten, "ettei kohtalo pakota

minua kohtaamaan teitä!"

Tiikerikissa irvisti ivallisesti, kohauttaen olkapäitään, ja sanomatta

enempää kannusti hän hevostaan ja katosi pimeään.

Edellä on jo kerrottu millä tavoin vanha sissi oli toiminut, kuten oli

don Torribiolle luvannut tekevänsä. Se hajaannus, joka poppamiehen

vaikutuksesta oli tapahtunut apachien keskuudessa samana yönä kuin

Tiikerikissa oli poistunut intiaanileiristä mennäkseen tapaamaan

Kivisydäntä, ei ollut onnistunut poppamiehen toivomuksen mukaisesti.

Vanhan päällikön paluu oli riittänyt antamaan hänelle taas koko hänen

vaikutusvaltansa apacheihin, jotka jo vuosikausia olivat tottuneet

tottelemaan häntä, sillä hänen retkeilynsä rajamailla olivat aina

olleet hyvin tuottavia koko tuona aikana, jolloin hän oli johtanut

heitä.

Tiikerikissan ei edes ollut tarvinnut rangaista poppamiestä, sillä sen

tehtävän oli Korppikotka ottanut suorittaakseen. Tämä ylimalkainen

mestaus oli tehnyt terveellisen vaikutuksen noihin hurjiin luonteisiin,

jotka vain raaka voima voi masentaa.

Sillävälin ei Tiikerikissa ollut tahtonut antaa punanahkojen rajusti

palaavan luottamuksen häneen jäähtyä. Ja vaikka hänen viimeiset

valmistelunsa eivät vielä olleet kunnossa, kun Kivisydämen luopuminen

aiheutti hänelle vakavaa haittaa hänen suunnitelmiensa menestymiseen

nähden, oli hän huomannut välttämättömäksi kiirehtiä retkeä silläkin

uhalla, että se epäonnistuisi, toivoen voivansa käyttää hyväkseen don

Torribion vihaa, sillä tämän korkea asema maakunnassa oli hänelle

erittäin edullinen. Hän oli koonnut kaikki käytettävänään olevat

asekuntoiset intiaanit ja mennyt Rio Grande del Norten yli, jonka

jälkeen tuo ryöstölintulauma tuhoisan myrskyn tavoin oli syöksynyt

eteenpäin pitkin onnetonta intiaanialueen rajaa, polttaen, ryöstäen ja

murhaten, ja kauhean maanvaivan tavoin leviten noiden ihanien seutujen

yli, jotka he muuttivat kauheaksi erämaaksi.

Don Torribio oli ensimmäisiä, joka sai tiedon intiaanien hyökkäyksestä,

ja tämä herätti hänessä kuvaamattoman, surun ja ilon sekaisen tunteen.

Hän aavisti, että Tiikerikissa, toimiessaan näin nopeasti, tahtoi

osoittaa vilpittömyyttään häntä kohtaan sekä käytökseensä että siihen

tapaan nähden, jolla hän aikoi täyttää antamansa lupauksen.

Nuori mies, joka tähän asti oli ollut ristiriitaisten tunteitten

vallassa, päätti viimeinkin saada selvän epäilyksistään ja hankkia

varman tiedon siitä, mitä hänellä oli pelättävää tai toivottavaa doña

Hermosalta ja tämän isältä. Noin kello yhdeksän aamulla nousi hän

siis ratsaille, ja huolimatta vaaroista, joihin hän epäilemättä

antautui tuolla lyhyelläkin matkalla presidiosta haciendaan, onnistui

hänen huomaamatta lähteä San Lucarista, jota kohti intiaanit nopeasti

ryntäsivät. Hän ajoi täyttä neliä el Cormilloon päin.

Noin puolimatkassa haciendaan pysähtyi hevonen muutamien ruumiiden luo,

jotka makasivat pitkänään poikki tien, täynnä haavoja. Mutta don

Torribio oli niin omiin mietteisiinsä vajonneena, ettei hän

kiinnittänyt erikoista huomiota tähän huonoon enteeseen. Silmäisten

sivumennen välinpitämättömästi ruumiita, jatkoi hän matkaansa,

välittämättä sen enempää tästä tapahtumasta.

Joko tahallaan tai huomatessaan turhaksi rynnäkön haciendaa

vastaan, olivat apachit kiertäneet sen raivoisasti edetessään,

lähestymättä sitä. Don Torribion saapuessa oli hacienda jo täydessä

puolustuskunnossa. Portit oli suljettu ja huolellisesti varustettu,

ikkunoihin laitettu ampumareijät ja muurien päällä näkyivät sen

lukuisain puolustajain pistimet välkkyvän auringonpaisteessa.

Pääportille asetettu vartia laski don Torribion sisään, tunnettuaan

hänet ja kuulusteltuaan häntä.

Muuan peoni seurasi nuorta miestä, joka ilmoitettiin ja vietiin saliin.

Siellä oli kolme henkilöä: don Pedro de Luna, doña Manuela ja don

Estevan Diaz, joka viimemainittu, kalpeana ja verissään, makasi

pitkänään leposohvassa ja näytti nukkuvan. Hänen äitinsä istui

vieressä, vartioiden hänen nukkumistansa äideille ominaisella

hellyydellä.

Don Torribio astui muutamia askelia vaivaantuneen näköisenä, jonka

jälkeen hän pysähtyi epäröiden, nähdessään, ettei kukaan kiinnittänyt

huomiotaan häneen.

Vihdoin kohotti don Pedro katseensa ja kiinnitti sen häneen kylmästi

sanoen:

"Vai niin, tehän siinä olettekin, serkku hyvä. Mikä sattumus tuo teidät

tänne tänään?"

"Muiden syiden puutteessa", vastasi nuori mies, nolona tällaisesta

vastaanotosta, jota hän ei ensinkään odottanut, ja aavistaen myrskyä,

"olisi teidän perhettänne kohtaan tuntemani harrastus velvoittanut

minut rientämään tänne tällä hetkellä."

"Kiitän teitä, serkkuseni, tästä myötätuntoisuuden osoituksesta", sanoi

don Pedro yhä kylmemmin, "mutta teidän olisi pitänyt muistaa, että el

Cormillo on täydessä puolustuskunnossa, ja ettei meillä ole mitään

vaaraa näiden muurien turvissa, ennenkuin antauduitte vaaraan tulla

murhatuksi tiellä, kuten Estevan raukka on vähällä ollut joutua."

Tiikerikissa: Seikkailuja kaukaisessa Lännessä · 第 6 / 16 段