äkkiä oli alkanut puhaltaa, paksua savua, joka esti erottamasta kaukana
olevia esineitä ja tuli palavilta kentiltä. Kun kaupungin asukkaat
tiesivät, että sen suuntaansa nähden täytyi tulla intiaaneilta, kasvoi
heidän tuskansa kaksin verroin. Intiaaniheimot käyttivät aina tätä
keinoa aikoessaan hyökätä valkoisten alueelle. Se oli erinomainen keino
heidän yllättävässä hyökkäysmenettelyssään, sillä peittämällä koko
seudun savuun he estivät tiedustelijat huomaamasta heitä kaukaa, ja
sillä tavoin he voivat salata lukumääränsä ja liikkeensä.
Meksikolaisten onnettomuudeksi onnistuivat intiaanit sinä päivänä
sitäkin paremmin, kun tuuli kuljetti savun lakeuden yli, niin että
tuskin saattoi nähdä kymmentä askelta eteensä.
Niin sileässä ja tasaisessa seudussa, kuin ovat ruohoaavikot, jotka
eivät tarjoa mitään sopivaa kohtaa hyökkäyksen salaamiseksi ja jossa on
hyvin helppo huomata suojatta oleva vihollinen, on tämä intiaanien
käyttämä temppu todellakin varsin yksinkertainen ja samalla erittäin
nerokas.
Hetki oli mitä parhaiten valittu hyökkäyksen tekoon. Oli täysikuu,
aika, jonka apachit aina valitsevat valoisain öitten vuoksi.
Tiedustelijat tulivat täyttä neliä, toinen toisensa jäljessä
ilmoittamaan kuvernöörille vihollisen lähenevän ja että sen heidän
arvelunsa mukaan pitäisi vielä samana yönä olla presidio de San Lucarin
edustalla.
Intiaanien lukumäärä kasvoi joka hetki. Heidän joukkonsa peittivät koko
seudun; he tulivat hirveän nopeasti ja näyttivät keskittävän kaikki
voimansa tuota onnetonta kylää vastaan.
Kuvernööri ammutti tykeillä kolme varoituslaukausta. Nyt nähtiin
maanviljelijäparkojen joukoittain saapuvan tasangolta kaupunkiin,
kuljettaen mukanaan karjaansa ja talouskalujansa, itkien epätoivon ja
raivon kyyneliä, nähdessään viljansa hävitettävän muutamassa
silmänräpäyksessä.
Nuo ihmisparat puuhasivat parhaansa mukaan katujen kulmauksissa, ja
saatuaan vaimonsa ja lapsensa linnoitukseen, riensivät kaikki, jotka
vain ikänsä puolesta voivat asetta kantaa, katusuluille, lujasti
päättäneinä kalliisti kostaa niille, jotka olivat aiheuttaneet heidän
häviönsä.
Pelästys ja hämmennys vallitsi kaupungissa. Kaikkialta kuului vain
itkua ja tukahutettuja nyyhkytyksiä. Yö tuli ja lisäsi vain yhä
tilanteen kauheutta, peittämällä maan synkkään pimeyteen.
Lukuisia vartiostoja kulki kaduilla lakkaamatta ja tuon tuostakin hiipi
rohkeita vaqueroja käärmeen tavoin pimeään parin kolmen sadan askeleen
päähän, saadakseen selville uhkasiko presidiota mikään välitön vaara.
Tätä tilaa kesti noin kello kahteen asti aamulla. Tällöin kuului
keskellä tuota kaupungissa vallitsevaa kolkkoa hiljaisuutta heikkoa
rapinaa, ollen alussa melkein huomaamatonta, mutta kasvaen joka
minuutti, ja äkkiä aivan kuin taikaiskusta olivat apachit presidiota
suojaavilla katusuluilla, kenenkään tietämättä kuinka he olivat sinne
päässeet, heiluttaen palavia tulisoihtuja ja kohottaen sotahuutonsa.
Sillä hetkellä luulivat asukkaat kaupungin jo valloitetuksi. Mutta
majuuri Barnum, joka oli päällikkönä tällä paikalla, oli siksi vanha
sotilas ja hänellä oli niin monivuotinen kokemus intiaanisodasta, jotta
hän ei antanut pettää itseään sillä tavoin. Samassa kun apachit
hankkiutuivat kapuamaan katusuluille, otettiin heidät vastaan
yhtämittaisella ja hyvin tähdätyllä kivääritulella, joka viskasi heidät
takaisin varustuksilta pikemmin kuin he olivat niille kiivenneet.
Meksikolaiset tekivät pistinhyökkäyksen ja hetkeksi syntyi hirveä
temmellys, johon sekaantui kirouksia ja kuolinhuutoja. Kuului raudan
kumeata kalinaa toista rautaa vasten, ja sitten kaikki vaikeni.
Valkoiset olivat asettuneet entisiin asemiinsa, intiaanit katosivat ja
kaupunki, jota leimuavat tulisoihdut olivat hetkisen valaisseet, vaipui
taas pimeyteen. Hiljaisuus, jota taistelun pauhu oli jonkun hetken
häirinnyt, palautui jälleen.
Tämä oli ainoa sinä yönä tehty yritys. Intiaanit tiesivät, että heidän
rohkea yllätysyrityksensä oli epäonnistunut, ja kaiken todennäköisyyden
mukaan he joko vaihtaisivat rynnäkön piiritykseen, jos he olivat
päättäneet valloittaa kaupungin, tai myös peräytyisivät kokonaan, jos
heidän vastoinkäymisensä oli saanut heidät epäilemään voivansa
valloittaa sen.
Mutta päivän noustessa haihtuivat asukkaiden kaikki kuvittelut,
intiaanit eivät näyttäneet ensinkään haluavansa perääntyä.
Maaseutu oli mitä surkeimman näköinen -- kaikki oli hävitetty ja
kauheassa sekasorrossa. Siellä näkyi joukko ratsastavia apacheja ajavan
ryöstettyjä hevosia ja karjaa edellään, lähempänä oli vahva osasto
sotilaita, jotka keihäät pystyssä ja rintama kaupunkia kohti pitivät
silmällä asukkaiden liikkeitä, lyödäkseen takaisin hyökkäyksen, jos
jotain sellaista yritettäisiin. Heidän takanaan ajoivat naiset ja
lapset karjaa, joka äkeissään siitä, että sen täytyi lähteä meheviltä
laidunmailtaan, roinahteli pitkäveteisesti. Vielä näkyi vankeja, joita
ajettiin keihään varsilla töyttien, miehiä, naisia ja lapsia, jotka
rukoillen ojentelivat käsiään ja vaivoin laahustivat eteenpäin noiden
hurjien rosvojen välissä. Vihdoin näkyi, niin pitkältä kuin silmä
kantoi, pitkiä rivejä intiaaneja, jotka nopeasti riensivät joka
taholta, toisten lyödessä maahan telttipuikkoja ja pystyttäessä
lukuisia majoja -- kaupunki oli sanalla sanoen täydelleen piiritetty.
Mutta ennen kuulumatonta ja mitä eivät vanhimmatkaan sotilaat
linnoituksessa voineet muistaa koskaan huomanneensa edellisissä
intiaanisodissa, oli koko tässä sekamelskassa vallitseva järjestys,
toisin sanoen tapa, jolla intiaanimajat olivat ryhmitetyt, intiaanien
jalkaväen tiheärivinen ja sotaisa marssiminen, sen liikkeiden
täsmällisyys; ja erikoisesti ihmetytti everstiä ja majuuria nähdessään
apachien piirtävän kehän paikan ympäri ja melkein heti alkavan kaivaa
maahan rintavarustusta suojaksi tykkitulta vastaan.
"Tuhat tulimmaista!" huudahti eversti, polkien jalkaa vihoissaan,
"noilla lurjuksilla on petturi joukossaan; eivät he milloinkaan ennen
ole sotineet tuolla tavoin."
"Hm!" mutisi majuuri purren viiksiään; "pelkään, että joudumme
tekemisiin jäykkien piirittäjäin kanssa."
"Kyllä", sanoi eversti, "ja ellemme saa apua pääkaupungista, niin en
tiedä, mitenkä tämä päättyy."
"Huonosti, eversti! Koira vieköön! Pelkään todellakin, että menetämme
nahkamme. Nähkääs, niitä on neljättätuhatta."
"Lukuunottamatta niitä", jatkoi don José huolestuneena, "joita yhä
tulee mustanaan lakeudelle joka taholta. Mutta mitä tuo ääni
merkitsee?" lisäsi hän, silmäten sinnepäin, josta oli kuulunut muutamia
torven törähdyksiä.
Neljä päällikköä, edellään valkeata lippua kantava intiaani, oli
pysähtynyt puolen tykinkantaman päähän vanhan presidion ensimmäisestä
sulkulaitteesta.
"Mitä tämä merkitsee?" sanoi eversti. "He näyttävät haluavan
neuvotella. Luulevatko he sitten minua niin tuhmaksi, että menen tuohon
ansaan? Majuuri, lähettäkää kartessilaukaus tuohon pakanajoukkoon,
jotta oppivat olemaan luulematta meitä aaseiksi."
"Luullakseni se ei ole viisaasti, eversti, meidän olisi mielestäni
parempi keskustella heidän kanssaan. Sillä tavoin saamme tietää heidän
aikomuksensa."
"Olette kenties oikeassa, ystäväni, mutta kuka meistä on niin hullu,
jotta uskaltaa nahkansa noiden epäluotettavien ja laittomien rosvojen
pariin?"
"Minä, jos sallitte, eversti", vastasi majuuri vaatimattomasti.
"Te!" huudahti don José ihmeissään.
"Niin. Onhan velvollisuutemme kaikin tavoin koettaa pelastaa ne
onnettomat, jotka on uskottu valppautemme ja kunniamme turviin. Minähän
olen vain ihminen ja elämäni merkitsee vähän paikan puolustuksessa,
mutta se puolustus, jota lähden yrittämään, voi pelastaa sen."
Eversti tukahdutti huokauksensa, puristi lämpimästi vanhan ystävänsä
kättä ja virkkoi liikutuksesta vapisevalla äänellä, jota hän turhaan
koetti peitellä:
"Menkää sitten, koska välttämättä niin haluatte."
"Kiitos!" sanoi majuuri liikutettuna ja iloissaan.
Ja hän läksi lujin askelin etuvarustusta kohti.
VII.
HYÖKKÄYS PRESIDIOTA VASTAAN.
Majuuri Barnum oli aseeton, hän oli tehnyt tilinsä elämälle eikä ollut
tahtonut ottaa mukaan miekkaansa, jottei saisi syytä puolustaa itseään
mahdollisesti sattuvassa taistelussa.
Päästyään kuulomatkan päähän hän pysähtyi, ja koska hän edellisillä
sotaretkillään useasti oli ollut tilaisuudessa kohtaamaan apacheja, oli
hänen viimein onnistunut oppia sen verran heidän kieltään, että hän
tuli toimeen ilman tulkkia.
"Mitä haluatte, päälliköt? Oletteko kulkeneet Rio Grande del Norten yli
ja hyökänneet meidän alueellemme, huolimatta välillämme vallitsevasta
rauhasta?" kysyi hän korkealla ja lujalla äänellä, nostaen samalla
juhlallisesti hattuaan, pannen sen tämän kohteliaisuuden osoituksen
jälkeen taas päähänsä.
"Oletteko se, jota valkonaamat nimittävät don José Kalbris'iksi", kysyi
muuan päälliköistä, "ja jota sanotaan kuvernööriksi?"
"En. Meidän lakimme mukaan ei kuvernööri saa lähteä paikaltaan, mutta
minä olen majuuri Barnum, hänen lähin miehensä päällikkyydessä. Olen
saanut toimekseni esiintyä hänen puolestaan teidän luonanne -- te
voitte siis sanoa minulle mikä tuo teidät tänne."
Intiaanit näyttivät neuvottelevan keskenään hetkisen, jonka jälkeen he
pistivät pitkät keihäänsä maahan sivulleen, ja karauttivat hevosineen
yht'äkkiä vanhan upseerin luo.
Tämä, pitäen heitä silmällä, oli aavistanut heidän aikomuksensa, mutta
ei ollut siitä välittävinään, vaan kohtasi heidät vähintäkään
ihmettelemättä.
Intiaanit, jotka epäilemättä olivat luulleet äkkinäisen liikkeensä
hämmästyttävän, jopa pelästyttävänkin neuvottelijaa, nolostuivat tästä
kylmäverisyydestä, jota he eivät voineet olla ihailematta.
"Isäni on urhoollinen", sanoi se päällikkö, joka puhui kaikkien
puolesta.
"Minun ijässäni ei enää pelätä kuolemaa", vastasi ukko
surunvoittoisesti, "usein sitä pidetään hyvänätyönä."
"Isäni päälaella lepää monen talven lumi, hänen täytyy olla viisaimpia
päälliköitä kansansa keskuudessa; nuoret miehet kuuntelevat häntä
kunnioittaen neuvottelutulen ääressä."
Majuuri kumarsi vaatimattomasti.
"Älkäämme puhuko minusta", hän sanoi. "Vakavampi aihe tuo meidät
yhteen. Miksi olette pyytäneet tätä kohtaamista?"
"Eikö isäni saata meitä kansansa neuvottelutulen ääreen?" sanoi soturi
mielistelevällä äänellä. "Onko soveliasta, että suuret ja pelätyt
päälliköt tällä tavoin käsittelevät tärkeitä asioita hevosen selässä
kahden taisteluvalmiin sotajoukon välissä."
"Käsitän mihin pyrit, päällikkö, mutta minä en voi myöntyä
toivomukseesi. Piiritettyyn kaupunkiin ei saa viedä ketään
vihollispäällikköä neuvottelemaan."
"Pelkääkö isäni siis, että me neljä valloittaisimme kaupungin?" sanoi
apachi nauraen, mutta mieli äkäisenä siitä, että näki aikeensa, päästä
yhteyteen kaupungissa todennäköisesti olevien ystäviensä kanssa,
menevän myttyyn.
"Tapanani ei ole pelätä mitään", sanoi majuuri, "minä vain ilmoitan
teille asian, jota ette tunne, siinä kaikki. Jos tahdotte nyt käyttää
tätä tekosyynä kohtauksen keskeyttämiseksi, niin tehkää siten. Minun on
sitten vain poistuttava."
"Ohhoh, isäni on vilkas vuosiinsa nähden! Miksi keskeyttää kokousta,
kun emme vielä ole maininneet mikä sen aiheuttaa?"
"Puhukaa sitten ja sanokaa minulle, miksi olette tulleet tänne."
Päälliköt neuvottelivat keskenään silmäyksiä vaihtaen ja lausuen
muutamia sanoja matalalla äänellä. Vihdoin päällikkö lausui:
"Isäni on kai nähnyt apachien ja kaikkien liittoutuneiden heimojen
suuren sotajoukon?" sanoi hän.
"Kyllä olen", sanoi majuuri välinpitämättömästi.
"Ja onko isäni, joka on valkonaama ja tietää paljon, laskenut siihen
kuuluvat sotilaat?"
"Olen, mikäli se on ollut mahdollista."
"Ah, ja kuinka paljon niitä on isäni arvion mukaan?"
"Hyvä Jumala, päällikkö", vastasi majuuri tekeytyen erinomaisen
välinpitämättömäksi, "minun täytyy sanoa, että heidän lukunsa merkitsee
meille niin äärettömän vähän."
"Mutta kuitenkin, kuinka moneksi isäni arvioi heidät?" tiukkasi
intiaani.
"Mistäpä minä tiedän, noin kahdeksan, yhdeksän tuhatta korkeintaan."
Päälliköt hämmästyivät sitä välinpitämättömyyttä, jolla majuuri ilman
muuta arvioi heidän lukunsa kaksinkertaiseksi.
Apachisoturi jatkoi:
"Eikö isäni pelästy näiden saman päällikön käskettävinä olevien
soturien lukumäärää?"
Majuuri oli huomannut päälliköiden hämmästyksen.
"Miksi minä pelkäisin? Ovathan kansalaiseni voittaneet paljon
lukuisampiakin joukkoja."
"Mahdollista kyllä", vastasi päällikkö puraisten huultaan, "mutta tämä
sotajoukko ei anna voittaa itseään."
"Kukapa tietää? Tätäkö minulle sanoaksenne olette tahtoneet neuvotella,
päällikkö? Siinä tapauksessa olisitte voineet säästää itseltänne
vaivan."
"Ei, se ei ole tarkoituksemme. Kuunnelkoon isäni kärsivällisesti."
"Puhukaa sitten ja tehkäämme loppu asiasta. Ei milloinkaan voi tietää
mihinkä te tähtäätte intiaanilaisine verukkeinenne."
"Suurten kansojen sotajoukko on asettunut presidion edustalle
hankkiakseen hyvitystä kaikesta pahasta, mitä valkonaamat ovat tehneet
intiaaneille aina siitä asti, kun he astuivat punaiselle maalle."
"Mitä te sillä tarkoitatte? Selittäkää tarkoin, ja ennen kaikkea millä
tekosyyllä te tällä tavoin tunkeudutte alueellemme sotaa julistamatta?
Olemmeko me rikkoneet teidän kanssanne tehtyjä sopimuksia? Emmekö ole
aina kohdelleet hyvin niitä intiaaneja, jotka ovat pyytäneet apuamme ja
turvaamme? Vastatkaa."
"Miksi isäni ei ole tietävinään niistä oikeutetuista sodan syistä,
joita meillä on valkonaamoja vastaan?" vastasi apachi, ollen olevinaan
tyytymätön majuurin sanoihin; "isäni tietää, että me jo vuosisatoja
olemme käyneet alituista sotaa Pitkäpuukkoja [Amerikan Yhdysvaltain
asukkaita] vastaan, jotka asuvat vuorten tuolla puolen. Miksi on isäni
kansa, joka sanoo olevansa meidän ystävämme, neuvotellut heidän
kanssaan?"
"Päällikkö, sinä etsit tyhjänpäiväistä riitaa. Olisi parempi kun
sanoisit suoraan, että te haluatte ryöstää karjamme ja varastaa
hevosemme, kuin esittää järjettömiä verukkeita. Vaikka me olisimmekin
sodassa comanchien kanssa, niin te menettelisitte aivan samalla
tavalla. Tehkää siis hyvin, päällikkö, älkääkä enää ilvehtikö kanssani,
vaan pysykää asiassa: mitä te tahdotte?"
"Isäni on viekas", sanoi intiaani, "kuulkaa siis! Näin tahtovat
päälliköt: tämä maa kuuluu meille, me tahdomme sen omistaa, isäni
valkoisilla esi-isillä ei ollut oikeutta asettua tänne."
"Tuo on vähintään ulkokullattua, sillä tämän alueen ovat esi-isäni
ostaneet eräältä heimonne päälliköltä", sanoi majuuri.
"Päälliköt ovat, kokoontuneina elämän puun ympärille, päättäneet
suurelle valkoiselle päällikölle lähettää takaisin kaikki esineet,
jotka muinoin annettiin tuolle päällikölle maan hinnaksi, ja ottaa taas
haltuunsa maan, joka kuuluu heille ja jolla he eivät enää tahdo nähdä
valkonaamoja."
"Onko siinä kaikki, mitä teillä on minulle sanottavaa?"
"Siinä on kaikki", sanoi intiaani kumartaen.
"Ja kuinka pitkän ajan", kysyi majuuri, "suovat päälliköt kuvernöörille
tämän esityksen harkitsemista varten."
"Kaksi tuntia."
"Hyvä", sanoi majuuri ivallisesti, "ja jos nyt kuvernööri hylkää sen,
mitä aikovat veljeni silloin tehdä?"
"Päälliköt", sanoi apachi painavasti, "ovat päättäneet ottaa
omaisuutensa jälleen haltuunsa. Jos valkonaamat kieltäytyvät sitä
antamasta, poltetaan heidän kylänsä, heidän soturinsa surmataan, heidän
naisensa ja lapsensa viedään orjuuteen."
"Oh", sanoi majuuri, "ennenkuin te pääsette niin pitkälle, ovat kaikki
valkoiset presidiossa kaatuneet sitä puolustaessaan. Mutta minun
toimenani ei ole keskustella kanssanne, minä vain esitän vaatimuksenne
kuvernöörille sellaisenaan ja huomenna auringon noustessa saatte
vastauksemme, lykätkää vihollisuuksien alkaminen siihen saakka."
"Ei -- teidän asianne on pysähdyttää meidät, me emme voi pysyä
toimettomina. Olkaa siis varuillanne."
"Kiitos suorapuheisuudestasi, päällikkö", sanoi majuuri, "olen iloinen
tavatessani intiaanin, joka ei sentään ole ihan roisto. Hyvästi
huomiseen!"
"Huomiseen siis", sanoivat päälliköt kohteliaasti, tahtomattaankin
hämmentyneinä vanhan upseerin esiintymisestä.
Majuuri palasi yhtä hitaasti kuin oli mennytkin, osoittamatta
vähintäkään arkailua.
Eversti odotti häntä kovin tuskaisena sulkujen luona. Pitkä keskustelu
oli tehnyt hänet hyvin levottomaksi. Hän oli ryhtynyt kaikkiin
toimenpiteisiin kostaakseen lähettiläälleen mahdollisesti tapahtuneen
väkivallan.
Heti majuurin palattua hän riensi tämän luokse.
"No?" sanoi hän kuumeentapaisen levottomasti.
"He koettavat vain voittaa aikaa, tehdäkseen meille jonkun noita
hävittömiä kepposiaan."
"Mitä he tahtovat, lyhyesti sanottuna?"
"Heidän vaatimuksensa ovat tolkuttomia, kuten he itsekin hyvin
tietävät, sillä he näyttivät aivan pilkallaan esittävän ne meille. He
väittävät, että päällikkö, joka kaksisataa vuotta sitten luovutti tämän
alueen espanjalaisille, ei ollut oikeutettu myymään maata. He vaativat
nyt, että me antaisimme sen takaisin kahdenkymmenen neljän tunnin
kuluessa, ellemme sitä tee... tehän tunnette nuo tavalliset
uhkaukset... Ah, tosiaankin", lisäsi majuuri ivallisesti hymyillen,
"unohdin mainita, eversti, että he ovat halukkaat antamaan takaisin
kaiken, mitä tuo päällikkö on saanut maksuksi tästä maasta. Kas siinä
kaikki, mitä minun käskettiin ilmoittaa teille."
Eversti kohautti olkapäitään halveksivasti.
"Nuo hornanhenget ovat hulluja", sanoi hän, "tai myös koettavat he
nukuttaa meidät, voidakseen sitä helpommin vetää meitä nenästä."
"Mitä aijotte tehdä?" kysyi majuuri.
"Olla kaksinverroin varovampi, ystäväni, sillä luullakseni ei kestä
kauan, ennenkuin joudumme taas käsikähmään heidän kanssaan, ja etenkin
vanha presidio huolestuttaa minua."
"Palatkaa linnoitukseen, minä jään tänne eturintamalle ja otan sen
päällikkyyden haltuuni. On ennen kaikkea tärkeää, ettei yhteyttämme
linnoituksen kanssa vastoinkäymisenkään kohdatessa katkaista, niin että
varsin suuritta vaurioitta voimme peräytyä."
"Annan teille täyden toimintavapauden, paras majuuri, varmana siitä,
että teette parhaanne."
Molemmat sotilaat erosivat puristettuaan lämpimästi toistensa kättä.
Eversti palasi linnoitukseen, majuurin ryhtyessä suojelemaan hänelle
uskottua etuvartiota yllätykseltä.
Vanhan presidion varusväkenä oli suurimmaksi osaksi vaqueroja ja
leperoja, väkeä, johon majuuri, suoraan sanoen, vain vähän luotti.
Mutta tuo vanha upseeri ei ilmaissut sydämessään vallitsevia arveluita,
jotka saattoivat hänet levottomaksi, vaan oli päinvastoin luottavinaan
noihin varsin epäiltäviin olijoihin aivan täydelleen.
Päivä kului jotenkin rauhallisesti. Apachit, kyyristellen kuin myyrät
maavarustustensa takana, näyttivät päättäneen pysyä niissä. Vartiat
vahtivat tarkasti kaupunkia suojaavia sulkuja ja katuvarustuksia. Tämän
näennäisen hiljaisuuden rauhoittamana majuuri toivoi, etteivät
intiaanit ryhtyisi hyökkäämään ennenkuin määräaika kuvernöörin
vastauksen saamiseksi oli kulunut, ja väsyneenä niistä lukemattomista
tehtävistä, joita hänellä oli ollut valvoessaan puolustustoimenpiteitä
pienimpiä seikkoja myöten, vetäytyi hän erääseen rintavarustuksen
lähellä olevaan taloon, nauttiakseen tarpeellista lepoa hetkisen.
Kaupungin puolustajien joukossa oli useita vanhoja tuttujamme: Pablito,
Verado, Tonillo ja Carlocho. Nämä arvoisat vaquerot olivat intiaanien
esiinnyttyä osoittautuneet niin peräti luotettaviksi, että majuuri oli
heidän pyynnöstään ja palkinnoksi heidän hyvästä käytöksestään uskonut
heille äärimmäisenä olevan ristikkoportin vartioimisen, portin, joka
oli niin sanoaksemme esikaupungin avain.
Vähän ennen auringonlaskua olivat nuo neljä miestä kokoontuneina
ristikkoportin luona ja puhelivat kuiskutellen keskenään. Tusinan
verran samanlaisia heittiöitä istui ryhmässä muutamien askelten päässä,
odottaen nähtävästi heidän salaperäisen neuvottelunsa tulosta.
Vihdoin miehet nousivat, keskustelu oli päättynyt.
"Niinmuodoin", sanoi Carlocho lopuksi, "olemme siis samaa mieltä, kello
kymmenen."
"Kello kymmenen", vastasi el Zapote ratkaisevasti, "miehen tulee pysyä
sanassaan -- me olemme saaneet rehellisen maksun ja meidän täytyy pitää
lupauksemme, varsinkin kun emme vielä ole saaneet muuta kuin puolet
koko määrästä."
"Se on totta", vakuuttivat toiset vakavina, "vahinko olisi varsin
tuntuva."
"Niinpä niin!" huudahti el Zapote, "ajatelkaahan, ystäväiseni,
viisikolmatta unssia mieheen."
Rosvot nuoleksivat huuliaan, kuten hyeenat tuntiessaan ruumiin hajua,
ja heidän silmänsä kiiluivat ahnaasti.
Puolittain maaten nojatuolissa nukkui majuuri kuten henkilö, jonka
mieltä tärkeät asiat painavat, kun hän äkkiä heräsi siihen, että joku
kiivaasti pudisteli häntä käsivarresta ja liikutuksesta tukahtuneella
äänellä huusi hänen korvaansa:
"Ylös, majuuri, ylös! Meidät on petetty, vaquerot ovat jättäneet portin
apacheille, intiaanit ovat kaupungissa."
Upseeri hyppäsi pystyyn, tempasi miekkansa ja hyökkäsi sanaakaan
sanomatta ovelle, kintereillään mies, joka niin rajusti oli herättänyt
hänet, ja joka ei ollut kukaan muu kuin muuan vanha meksikolainen
sotamies.
Yhdellä silmäyksellä tuli majuuri vakuutetuksi äsken saamansa
masentavan tiedon todenperäisyydestä. El Zapote ja hänen toverinsa
eivät olleet ainoastaan luovuttaneet porttia apacheille, vaan he olivat
menneet heidän joukkoonsakin, äsken mainittujen rosvojen mukana.
Asema oli varsin arveluttava. Meksikolaiset, vaquerojen häpeällisestä
petoksesta masentuneina, taistelivat veltosti ja epäjärjestyksessä, kun
eivät olleet varmoja siitä, oliko vieläkin odotettavissa petollisuutta,
eivätkä niinmuodoin uskaltaneet urhoollisesti vastustaa vihollista.
Apachit ja vaquerot ulvoivat vimmatusti ja hyökkäsivät hurjasti
presidion veltostuneita puolustajia vastaan, joita he surmasivat
säälimättä.
Tämä ihmisteurastus oli kamalan näköistä intiaanien palamaan
sytyttämien talojen sitä valaistessa. Intiaanien ulvonta sekaantui
surmattujen, tuskissaan kamppailevien meksikolaisten kirkunaan ja
palavien talojen kauheaan rätinään, tulen yltyessä voimakkaista
tuulenpuuskista.
Majuuri syöksyi keskelle tuiminta käsikähmää, kutsuen luokseen
esikaupungin puolustajia ja sanoin ja liikkein kehoittaen heitä
epätoivoiseen vastarintaan.
Presidion päällikön esiintyminen vaikutti sähkön tavoin meksikolaisiin.
Hänen esimerkkinsä innostamina he ryhmittyivät hänen ympärilleen ja
vastasivat hyvin tähdätyllä kivääritulella hurjien vihollistensa
hyökkäykseen.
Vaquerot, jotka otettiin vastaan pistinhyökkäyksellä, kääntyivät
noloina karkuun, luotisateen seuraamana.
Majuurin tarmokkaiden ponnistusten kautta palautui asema ennalleen,
mutta majuuri Barnum oli siksi kokenut soturi, ettei hän antanut
näennäisen menestyksen huumata itseään. Hän huomasi, että olisi ollut
hulluutta koettaa kauemmin puolustaa esikaupunkia. Hän ajatteli siis
vain lähteä peräytymään mahdollisimman parhaassa järjestyksessä ja
pelastaa naiset sekä lapset.
Kutsuen luokseen päättävimmät ja uskollisimmat sotamiehet hän muodosti
niistä osaston pidättämään intiaaneja sillä aikaa kun aseettomat
menisivät veneillä joen yli.
Apachit aavistivat hänen suunnitelmansa ja ponnistivat kaksinverroin
estääkseen sen toimeenpanon. Syntyi hirveä käsikähmä. Kauhea taistelu
mies miestä vastaan syntyi valkoisten ja puhanahkojen välillä,
edelliset taistellen perheittensä pelastamiseksi, jälkimmäiset toivossa
saada runsaan saaliin.