tavoin parissa päivässä kokoontua niin runsaslukuisina. Pelästys on
erehdyttänyt teidät."
"Pelästys!" sanoi Pablito nauraen ylenkatseellisesti, "pelästys voi
olla hyvä teille kaupunkilaisille -- erämaassa ei meillä ole aikaa
oppia tuntemaan sitä."
"Mutta mitenkä he sitten tulevat?"
"Kuten myrsky, polttaen ja ryöstäen kaikki tieltään."
"Voiko heillä olla aikomuksena hyökätä presidion kimppuun?"
"He muodostavat laajan puoliympyrän, jonka molemmat äärimmäiset päät
lähestyvät yhä tätä paikkaa kohti."
"Ovatko he kaukana vielä täältä?"
"Ovat, sillä he noudattavat määrättyä järjestelmää, asettuen vahvasti
niihin paikkoihin, joita voidaan puolustaa, ja heitä ei näytä ohjaavan
yksinomaan ryöstönhalu, vaan näyttävät he noudattavan jonkun kokeneen
päällikön määräyksiä, jonka vaikutus on huomattavissa heidän
toimissaan."
"Tämä on vakavaa", sanoi eversti.
Majuuri kohautti olkapäitään.
"Miksi ette ole aikaisemmin varoittanut meitä?" sanoi hän.
"Tänä aamuna auringon noustessa ympäröi kolmattasataa noita
hornanhenkiä, aivan kuin maasta nousten, toverini ja minut. Me
puolustauduimme kuin jalopeurat. Yksi meistä on kuollut ja kaksi
haavoittunut, mutta meidän onnistui päästä pakoon ja tässä minä nyt
olen."
"Ratsastakaa takaisin vartiopaikkaanne niin pian kuin suinkin. Saatte
levänneen hevosen."
"Ratsastan takaisin heti, eversti."
Vaquero teki kunniaa ja läksi. Viiden minuutin kuluttua kuului hänen
hevosensa nelistys tien kivityksellä.
"No niin!" sanoi eversti, katsahtaen toisiin, "mitä minä sanoin,
eivätkö aavistukseni olleet oikeat?"
Don Fernando nousi.
"Mihinkä te aijotte?" kysyi eversti.
"Palaan del Cormillon haciendaan."
"Hetikö, syömättä suurusta loppuun?"
"Heti paikalla. Minua vaivaa kuolettava levottomuus. Intiaanit ovat
voineet hyökätä haciendan kimppuun, ja Jumala ties mitä on voinut
tapahtua."
"El Cormillo on linnoitettu ja varustettu yllätyksen varalta. Kuitenkin
luulen, että doña Hermosa olisi paremmassa turvassa täällä. Koettakaa
siis, jos vielä on aikaa, saada don Pedro palaamaan. Ei kukaan voi
aavistaa, mitenkä tämä laaja hyökkäys päättyy, eikä nyt voida olla
kyllin varovaisia. Olisin iloinen saadessani tietää don Pedron
tyttärineen olevan turvassa joukossamme."
"Kiitän teitä, herra eversti, neuvonne on erinomainen. Teen kaiken
voitavani saadakseni don Pedron noudattamaan sitä. Hyvästi siksi,
rohkenen olla sitä mieltä, että voimakas mielenosoitus teidän
taholtanne vapauttaa meidät hurjista vihollisistamme, jotka eivät
koskaan ryhdy muuhun kuin yllätyksiin ja jotka, heti kun huomaavat,
että heidän suunnitelmansa on huomattu, katoavat yhtä nopeasti kuin
tulevatkin."
"Kuulkoon Jumala toivomuksenne! Mutta minä en usko sen toteutuvan."
"Näkemiin siis, caballerot, ja onnea toimillenne", sanoi don Fernando
puristaen sydämellisesti vanhojen sotilaiden kättä. Sitten hän läksi.
Pihalla vartoi don Estevan Diaz häntä. Heti hänet nähtyään riensi don
Estevan hänen luokseen.
"No niin", sanoi majordomo, "tunnette kai uutisen, don Fernando?
Intiaanit tulevat lukuisampina kuin kärpäset."
"Niin, olen juuri saanut kuulla sen."
"No niin, mitä aijotte tehdä?"
"Palata heti haciendaan."
"Hm! Se ei ole oikein viisasta", sanoi Estevan kohauttaen olkapäitään.
"Te ette tiedä mitenkä nopeasti nuo hornanhenget leviävät kaikkialle.
On luultavaa, että tapaamme heidät matkallamme."
"Hyvä on, sitten kuljemme heidän ruumiittensa yli."
"Lempo soikoon! Sen kyllä tiedän, mutta jos kaadutte?"
"Pyh! Doña Hermosa odottaa minua, ja muuten eihän tässä kaaduta."
"Aivan niin, mutta voisihan niinkin tapahtua."
"Pyh! Saadaanhan nähdä."
"Paljon mahdollista. Muuten, koska olen arvannut vastaväitteenne, olen
pannut kaikki valmiiksi lähtöä varten. Hevoset ovat tuolla satuloituna,
peonit odottavat. Voimme lähteä milloin vain haluatte."
"Kiitos, Estevan!" sanoi don Fernando puristaen hänen kättään. "Te
olette todellinen ystävä."
"Sen kyllä tiedän", vastasi don Estevan hymyillen.
Estevan Diaz vihelsi. Peonit taluttivat hevoset pihaan.
"Lähtekäämme matkalle", sanoi don Fernando nousten satulaan.
"Niin, lähtekäämme", toisti majordomo.
He kannustivat hevosiaan ja alkoivat vaivaloisesti raivata tietä
vetelehtijäin välitse, joita oli kokoontunut linnoituksen portin
edustalle, saadakseen pikemmin kuulla uutisia.
Tuo pieni joukko ratsasti ravakkaa ravia alas linnoitusta ja vanhaa
presidiota ympäröivää rinnettä, vastaten niin hyvin kuin voi niihin
kysymyksiin, joita uteliaat heille alinomaa tekivät. Päästyään
vihdoinkin kylän äärelle, alkoivat he ajaa täyttä neliä del Cormillon
haciendaa kohti, välittämättä muutamista epäiltävän näköisistä
henkilöistä, jotka paksuihin viittoihin verhottuna ja keskenään
vilkkaasti puhellen olivat seuranneet heitä etäällä aina linnoituksesta
alkaen.
Ilmassa oli ukkosta, taivas oli harmaa ja pilvet matalalla, linnut
surisivat viserrellen ympärinsä ilmassa ja tuuli, joka kävi
puuskittain, ulvoi pyörteinä tiellä olevissa onkaloissa ja ryöpytti
pitkät matkat hienoja tomupilviä.
Molemmat peonit, jotka presidiossa olivat saaneet kuulla intiaanien
tulosta, ratsastivat parikymmentä askelta edeltäpäin ja silmäilivät
tuon tuostakin pelokkaasti tien vierille, odottaen joka hetki saavansa
nähdä punanahkojen hyökkäävän esiin ja kuulevansa heidän sotahuutonsa
korvissaan.
Don Estevan ja don Fernando ratsastivat rinnakkain vaihtamatta
sanaakaan, kumpikin vaipuneena omiin ajatuksiinsa.
Sillävälin tuulen voima yhä lisääntyi, sitä mukaa kuin he lähestyivät
jokea. Sade valui virtanaan, salamat leimahtelivat lakkaamatta ja
ukkonen jyrisi majesteetillisesti, kajahdellen korkeita joenrantoja
vasten, joista äärettömiä lohkareita irtaantui joka hetki ja vyöryi
räiskyen virtaan.
Myrsky oli käynyt niin rajuksi, että ratsastajat vain vaivoin voivat
kulkea eteenpäin ja olivat joka hetki vaarassa pudota hevosiensa
selästä, jotka pelkäsivät ukkosen jyrinää ja tekivät hurjia
syrjähyppyjä. Sateen liuottamassa maassa ja hiekassa ei ollut
ainoatakaan paikkaa, johon hevoset olisivat voineet turvallisesti
astua.
"On mahdotonta päästä etemmäksi", sanoi majordomo, hilliten hevostaan,
joka oli tehnyt niin hurjan hyppäyksen, että hän oli ollut
putoamaisillaan satulasta.
"Mitä on tehtävä?" kysyi don Fernando katsellen levottomasti
ympärilleen.
"Luullakseni on paras hakea suojaa hetkiseksi tuosta metsiköstä, myrsky
paisuu yhä; edelleen ratsastaminen olisi mieletöntä."
"No, olkoon menneeksi, koska niin on tehtävä", sanoi don Fernando
alistuen.
He kääntyivät tien varrella olevaa pientä metsää kohti, etsiäkseen
tilapäistä suojaa, kunnes pahin rajuilma menisi ohi.
He eivät kuitenkaan olleet ehtineet kuin muutamia askeleita, kun neljä
naamioitua miestä ajoi täyttä laukkaa metsästä ja hyökkäsi raivoisasti
matkustajien kimppuun, virkkamatta sanaakaan.
Peonit kierivät hevosen selästä maahan kahden laukauksen tapaamina,
jotka tuntemattomat ampuivat heitä kohti, ja vääntelivät itseään
kuolonkamppailussa, päästellen säälittäviä valitushuutoja. Don Fernando
ja don Estevan, kummastellen tätä äkkihyökkäystä, minkä tekijät eivät
voineet olla intiaaneja, sillä heillä oli vaquerojen puku ja valkeat
kädet, hyppäsivät heti hevostensa selästä, joiden taakse he asettuivat,
odottaen tussari poskella vihollistensa hyökkäystä.
Kun nämä olivat tulleet vakuutetuiksi siitä, että peonit olivat
kuolleet, kääntyivät he molempia espanjalaisia vastaan.
Taas vaihdettiin laukauksia ja hurja taistelu alkoi -- kahden miehen
jättiläistaistelu neljää vastaan, jonka kestäessä ei puhuttu sanaakaan
ja jossa kukin koetti surmata vastustajansa, taistelu, joka ei
päättyisi ennenkuin ne olivat saaneet surmansa, joiden kimppuun oli
niin petollisesti hyökätty.
Taistelu jatkui kuitenkin näköjään tasaväkisesti, hyökkääjien
menettäessä rohkeutensa, sillä heistä oli yksi kaatunut, pääkallo
halkaistuna aina hampaisiin asti, samalla kuin toinen peräytyi rinta
don Fernandon kapean miekan puhkaisemana.
"Haa, ukkoseni!" huudahti viimemainittu, "oletteko saaneet kylläksenne,
tai tahdotteko vielä tehdä tuttavuutta miekkani kanssa! Te olette
hölmöjä! Teitä olisi pitänyt olla kymmenen murhataksenne meidät."
"Mitä nyt?" lisäsi majordomo, "peräydyttekö jo? Ah, teistä ei ole
salamurhaajiksi. Sen, joka on teidät palkannut, olisi pitänyt valikoida
paremmin."
Molemmat jäljellä olevat naamioidut olivat todellakin peräytyneet
muutaman askeleen ja asettuivat puolustusasentoon.
Äkkiä ilmestyi neljä naamioitua miestä lisäksi, ja kaikki kuusi
syöksyivät toisen kerran molempia espanjalaisia vastaan, jotka
horjumatta asettuivat vastarintaan.
"Lempo soikoon, olen arvostellut teitä väärin. Huomaan nyt, että
osaatte ammattinne", sanoi don Estevan laukaisten pistoolinsa läheltä
keskelle vastustajainsa joukkoa.
Nämä, yhä ääneti, vastasivat ja taistelu alkoi taas uudella raivolla.
Nuo kaksi urhoollista miestä eivät kuitenkaan enää voineet tehdä kauan
vastarintaa, heidän voimansa loppuivat. He kaatuivat vuorostaan pian
kahden uuden hyökkääjän ruumiin päälle, jotka joutuivat heidän vihansa
uhriksi, ennenkuin he kaatuivat.
Niin pian kun tuntemattomat näkivät don Fernandon ja don Estevanin
makaavan maassa liikkumatta, päästivät he voitonhuudon.
Välittämättä majordomosta he tarttuivat don Fernandoon, asettivat hänet
poikkipuolin erään hevosen niskalle ja läksivät ratsastamaan täyttä
laukkaa sekä katosivat pian tien mutkan taakse.
Myrsky raivosi yhä rajusti. Haudan hiljaisuus vallitsi nyt sillä
paikalla, jossa tämä murhenäytelmä näyteltiin. Maassa makasi seitsemän
ruumista, joiden päällä inhoittavat korppikotkat alkoivat kaarrella,
päästellen käheitä huutoja.
VI.
SAN LUCAR.
Don Fernandon lähdettyä istuivat kuvernööri ja majuuri hetkisen
neuvottomina, äsken saamiensa levottomuutta herättävien tietojen
painostamina.
Mutta tätä alakuloisuutta, joka oli niin vierasta näiden koko elämän
ajan taistelleiden vanhojen sotilaiden luonteelle, kesti vain hetkisen.
Pian kohottivat he päänsä, kuten kaksi rotuhevosta, jotka kuulevat
taistelumerkin kaikuvan korvissaan. Puristettuaan ääneti toistensa
kättä palasi heidän kasvoilleen niiden tavallinen marmorinkova ilme, ja
he läksivät ruokasalista.
"Isku on ankara, minä en ensinkään odottanut sitä", sanoi eversti,
"mutta, kautta elävän Jumalan, nuo pakanat saavat jotakin tekemistä.
Majuuri, sanokaa upseereille, että kokoontuvat heti sotaneuvotteluun
minun luokseni, niin että saamme keskustella puolustuskeinoistamme."
"Oivallista", vastasi majuuri, "olen tyytyväinen teihin, pidän teistä
enemmän ollessanne noin ylpeän päättäväinen ja luja, kuin heikko ja
melkein pelkuri, kuten olitte muutamia päiviä sitten. Lempo soikoon,
huomaan teidät vihdoinkin ystäväkseni."
"Ah!" sanoi kuvernööri hymyillen, "ei maksa vaivaa ihmetellä tätä
muutosta, rakas Barnum. Se on päinvastoin varsin luonnollinen. Jo
moniaita päiviä ovat minua vaivanneet pahat aavistukset, jotka tekivät
minut alakuloiseksi ja näyttivät ennustavan onnettomuuksia, sitäkin
suurempia, kun ne olivat minulle tuntemattomia. Mutta kun isku nyt on
kohdannut, tiedän menetellä sen mukaan. Nyt ei enää ole mitään
epäiltävää, meitä uhkaava vaara on todellakin suuri, mutta me tunnemme
kaikki sen seuraukset."
"Se on totta", sanoi majuuri.
Ja hän poistui toimittamaan esimieheltään saamaansa määräystä.
Varusväen upseerit olivat pian koolla kuvernöörin luona.
Heitä oli kuusi, paitsi majuuria ja everstiä. Kehoitettuaan heitä
istumaan alkoi José Kalbris puhua.
"Caballerot", hän sanoi, "tiedätte luultavasti minkä vuoksi olen
kutsunut teidät koolle. Intiaanit uhkaavat taas presidiota, olen juuri
saanut varman tiedon siitä eräältä urhoollisimmalta, luotettavimmalta
ja älykkäimmältä vakoilijaltamme. Asia on vakava, señorit, sillä
näyttää siltä, kuin olisi punanahkojen kesken tehty mahtava liitto ja
että he hyökkäisivät meitä vastaan suurin joukoin. Olen siis kutsunut
teidät koolle järjestääksemme voimakkaasti puolustuksen ja
koettaaksemme keksiä keinoja antaaksemme villeille niin ankaran
läksytyksen, ettei heidän pitkään aikaan tee mieli taas hyökätä
alueellemme. Mutta tarkastakaamme ensin mitä puolustuskeinoja meillä on
käytettävänämme."
"Aseista ja ampumavaroista ei meillä ole puutetta", sanoi majuuri,
"meillä on täällä kolmattasataa tuhatta naulaa ruutia, kivääreitä,
sapeleita, keihäitä ja pistooleita kasoittain, tykkimme ovat hyvässä
kunnossa ja meillä on runsaasti luoteja ja romurautaa."
"No, tuohan kuuluu erinomaiselta", sanoi eversti hykerrellen käsiään.
"Mutta" jatkoi majuuri, "vaikka meillä onkin runsaasti aseita, niin on
meillä sitävastoin, paha kyllä, hyvin vähän miehiä, jotka voivat niitä
käyttää."
"Kuinka monta sotilasta meillä on?"
"Väkemme lukumäärän pitäisi olla kaksisataa seitsemänkymmentä miestä,
mutta sairauden, kuolemantapausten ja karkaamisten kautta on se nyt
vähentynyt sataan kahteenkymmeneen korkeintaan."
"Oh!" sanoi eversti puistellen päätään, "mutta minusta näyttää, että
tätä lukua voitaisiin lisätä. Me olemme tuollaisessa ratkaisevassa
asemassa, jolloin tarkoitus pyhittää keinot. Täytyy tehdä nuolia joka
puusta -- muuten onhan kysymyksessä yhteinen puolustus. Toivoakseni ei
suunnitelmani, joka voi pelastaa meidät kaikki, kohtaa vastustusta."
"Olkoon se minkälainen tahansa, niin yhdymme siihen."
"Sen tiedän, enkä minä tarkoitakaan teitä, señorit, vaan kaupungin
asukkaita, jotka mahdollisesti asettuvat vastustamaan sitä ja jotka
meidän täytyy pakottaa kuuliaisuuteen. Me tarvitsemme todellakin
melkoiset voimat muuriemme varustamiseksi. Kas tässä ehdotukseni:
kaikkien haciendojen henkilökunnista muodostetaan komppanioja.
Kauppiaat muodostavat toisen joukon. Hyväratsuiset ja hyvin varustetut
vaquerot puolustavat vallihautojamme ja muodostavat vartiostoja muurien
ulkopuolella lakeuden vartioimista varten. Tällä tavoin saamme kokoon
noin tuhannen sadan miehen suuruisen joukon, joka varsin hyvin riittää
tekemään villeille vastarintaa ja pakottamaan heidät kiireesti
palaamaan kyliinsä."
"Kuten tiedätte, eversti, ovat useimmat vaquerot täällä rikoksellisia,
joille jokainen epäjärjestys on ryöstön aiheena."
"Juuri sen vuoksi he saavatkin osalleen ulkopuolisen puolustuksen.
Heille tehdään leiri presidion ulkopuolelle, eivätkä he saa tulla tänne
minkään tekosyyn nojalla. Kapinan mahdollisuuden vähentämiseksi heidän
keskuudessaan jaetaan heidät kahteen komppaniaan, joista toisen on aina
kuljeksittava ympäristössä, toisen sillä aikaa levätessä. Pitämällä
heidät tällä tavoin alituiseen toimessa, ei meillä ole mitään
pelättävänä."
"Mitä tulee presidioon kokoontuneihin kreoleihin ja vieraisiin", sanoi
majuuri, "on luullakseni paras määrätä heidät viettämään yönsä
linnoituksessa, jotta tarpeen tullen voisimme heitä käyttää."
"Hyvä! Siten saamme kaksin verroin tiedustelijoita välttääksemme
yllätystä, ja kaikille kaupunkiin johtaville teille tehdään puomit,
suojelemaan meitä noilta hirveiltä rynnäköiltä, joita intiaanit tekevät
hyökätessään jonkun aseman kimppuun."
"Jos sallitte, eversti", sanoi majuuri, "lähetän luotettavan miehen
kaikkiin haciendoihin ilmoittamaan että niiden omistajat olisivat
varuillaan ja pakenisivat presidioon heti, kun kolme tykinlaukausta
linnasta ilmoittaa heille intiaanien saapuvan."
"Tehkää niin, majuuri, sillä pakanat surmaavat nuo ihmisparat
säälimättä. Täytyy myöskin ilmoittaa kaupungin asukkaille, että he
heti, kun intiaanit ovat näkyvissä, lähettävät kaikki naisensa
linnoitukseen, jotteivät intiaanit veisi niitä mukanaan. Villit
haluavat valkoisia naisia -- viime hyökkäyksessäkin ryöstettiin niitä
lähes kolmesataa -- tämä onnettomuus ei saa uudistua. Nyt luullakseni,
señorit, olemme mahdollisimman paljon varustautuneet uhkaavaa vaaraa
vastaan. Nyt meidän on vain tehtävä velvollisuutemme urhoollisina
miehinä. Kohtalomme on Jumalan kädessä eikä hän varmaankaan hylkää
meitä näin suuressa vaarassa."
Upseerit nousivat ja valmistautuivat jättämään hyvästit päällikölleen.
Samassa astui sisään päivystäjä ilmoittaen, että uusi vaquero pyysi
saada tehdä ilmoituksen kuvernöörille.
Don José viittasi upseereja asettumaan paikoilleen ja käski tuoda
tiedustelijan sisään.
Se oli Tonillo el Zapote, Pabliton ystävä. Lähdettyään neljä tuntia
myöhempään sieltä, mihin he olivat asettuneet väijyksiin tarkastaakseen
intiaanien liikkeitä, oli hän saapunut presidioon tuskin tuntiakaan
viimemainitun jälkeen, mikä osoitti hänen tuomiensa tietojen tärkeyttä.
Zapote oli aina ivallisen ja lurjusmaisen näköinen. Hänen kalpeat,
veren ja ruudin tahraamat kasvonsa, monin paikoin rikki revityt
vaatteensa, side hänen päässään, siteessä oleva kätensä ja ennen
kaikkea kolme tai neljä hänen vyössään riippuvaa päänahkaa osoittivat,
että hän oli ollut käsirysyssä intiaanien kanssa ja että hänen oli
täytynyt kulkea niin sanoaksemme heidän ylitseen, päästäkseen
presidioon.
"Zapote", sanoi kuvernööri, "toverinne Pablito on juuri ollut täällä."
"Tiedän sen, herra eversti", vastasi vaquero.
"Onko teillä ilmoitettavana meille vielä huonompia uutisia kuin hän
toi?"
"Riippuu siitä, miltä kannalta asiaa katselee, armolliset herrat."
"Mitä sillä tarkoitatte?"
"Koira vie!" vastasi vaquero, heilauttaen vähän ruumistaan, "jos
rauhanne on teille rakas, niin on luultavaa, että se kohdakkoin
melkolailla häiriintyy, ja siinä tapauksessa tuomani uutiset eivät ole
teille erikoisen mieluisia; jotavastoin, jos teillä on halu nousta
hevosen selkään, katsellaksenne punanahkoja läheltä, niin voitte aivan
hyvin säästyä siitä vaivasta, ja siinä tapauksessa kaikki, mitä minulla
on ilmoitettavaa, valmistaa teille äärettömän ilon."
Huolimatta aseman vakavuudesta ja heitä kalvavasta levottomuudesta,
eivät kuvernööri ja upseerit voineet olla nauramatta vaqueron
omituiselle todistelulle.
"Kertokaa, Zapote", sanoi don José, "niin että saamme nähdä, mitä
ilmoituksestanne on arveltava."
"Tuskin viisi minuuttia toverini lähdön jälkeen", sanoi Zapote, "löysin
tarkastaessani erästä metsikköä, jonka olin huomaavinani liikkuvan
ihmeellisellä tavalla, erään peonin, mutta hän oli niin pelästynyt,
että hän tuskin saattoi puhua, ja vasta puolen tunnin kuluttua voi hän
kertoa minulle, missä vaaroissa hän oli ollut. Tämä peoni oli erään
Ignacio Royal nimisen ukkoparan, toisen niistä henkilöistä, jotka
olivat ainoat pelastuneet apachien kaksikymmentä vuotta sitten San
Josén niemellä toimeenpanemasta verilöylystä. Peoni ja hänen isäntänsä
olivat mitään pahaa aavistamatta metsässä polttopuita kokoomassa, kun
intiaanit äkkiä näyttäytyivät lähellä heitä. Peoni ehti piiloutua
erääseen biscaha-pesään, mutta ukko, joka oli liian heikko pakoon
juoksemaan, oli joutunut intiaanien käsiin, jotka olivat surmanneet
hänet tavattoman julmasti. Hänen ruumistaan ei voinut tuntea, niin
tiheässä oli siinä haavoja. Hän oli saanut kaksikymmentä keihäänpistoa
ja hänen päänsä oli suorastaan rikki ruhjottu tomahawkeilla.
Rauhoitettuani parhaani mukaan peonia, jätin hänet väijytyspaikkaamme
tointumaan ja hiivin hänen osoittamaansa suuntaan sekä huomasit pian
joukon intiaaneja, kuljettaen mukanaan karjaa ja vankeja. Nuo villit
hävittävät kaikki tuleen ja vereen, missä vain kulkevatkin; he kulkevat
nopeasti presidiota kohti, samalla kun he vähän väliä lähettävät
osastoja hävittämään haciendoja, jotka ovat heidän matkansa varrella.
Piedra Rosan ja San Blasin haciendoja ei enää ole olemassa, ne ovat nyt
vain tuhkakasoja, joiden alla niiden onnettomat omistajat makaavat
haudattuina. Tämä minulla on sanottavana. Herrat voivat käyttää
ilmoitustani miten haluavat."
"Entä nuo päänahat?" sanoi majuuri, osoittaen vaqueron vyöstä riippuvia
verisiä voitonmerkkejä.
"Oh, eipä juuri mitään", sanoi tämä hymyillen voitonriemuisesti, "kun
olin mennyt liian lähelle intiaaneja, voidakseni paremmin arvioida
heidän voimansa ja aikeensa, niin he huomasivat minut ja yrittivät
tietysti anastaa minut haltuunsa, josta aiheutui, että jouduimme
käsikähmään."
"Nuo intiaanit ovat luultavasti vain joukko ryöväreitä, jotka liikkuvat
ryöväämässä karjaa ja vetäyvät taas takaisin, heti kun ovat saaneet
kyllikseen ryöstetyksi."
"Hm!" sanoi Tonillo kohauttaen olkapäitään, "niin en luule; siihen he
ovat liian suurilukuiset, liian hyvin varustetut ja liikkuvat siksi
tarkoin yhteisen suunnitelman mukaan. Näillä villeillä on toinen
tarkoitusperä, herra eversti. Ellen aivan pahoin erehdy, on heillä
aikomus käydä meitä vastaan veristä sotaa."
Kuvernööri ja upseerit katsahtivat toisiinsa.
"Kiitos!" sanoi kuvernööri Zapotelle, "olen tyytyväinen teihin, olette
käyttäytynyt kuten rehellisen meksikolaisen tulee. Palatkaa
vartiopaikkaanne ja olkaa kahta valppaampi."
"Voitte luottaa minuun ja tovereihini, herra eversti. Kuten tiedätte,
emme pidä intiaaneista", lausui Tonillo, ja tehtyään kunniaa
läsnäolijoille hän poistui.
"Kuten huomaatte, señorit, käy tilanne joka hetki yhä
arveluttavammaksi; älkäämme siis hukatko aikaa turhiin neuvotteluihin,
menkää!"
"Hetkinen vielä", sanoi majuuri, "ennenkuin eroamme pyydän lausua erään
mielipiteeni."
"Puhukaa, ystäväni, me kuuntelemme."
"Siinä arveluttavassa asemassa, jossa nyt olemme, emme saa lyödä laimin
mitään tilaisuutta. Me olemme maailman kolkassa, josta nopea ja
voimakas apu on kaukana. Meidän täytyy ehkä kestää piiritystä
presidiossa, ja silloin olemme vaarassa nääntyä nälkään. Ehdotan sen
vuoksi, että jokivene lähetetään heti valtion kenraalikuvernöörin luo,
esittämään hänelle vaaranalainen asemamme ja pyytämään apujoukkoja,
sillä meidän on mahdoton omilla voimillamme tehdä pitemmälti
vastarintaa hyökkääjille."
Tämän lausunnon jälkeen syntyi hetkiseksi syvä ja juhlallinen
äänettömyys.
"Mitä arvelette majuuri Barnumin esityksestä, hyvät herrat", kysyi
viimein eversti, katsellen kysyvästi upseereihin.
"Meidän mielestämme se on hyvä, eversti", vastasi muuan näistä
toveriensa puolesta; "meidän mielestämme sen toimeenpano on varsin
välttämätön."
"Niin minäkin arvelen", lisäsi don José, "ja niin tapahtuukin. Ja nyt
hyvät herrat, voitte poistua."
Niin tarmokkaasti, että se on käsittämätöntä sille, joka tuntee
espanjalaisen luonteen huomattavimmat ominaisuudet, saamattomuuden ja
uskomattoman laiskuuden, järjestettiin nyt puolustus. Presidiota
uhkaava kauhea vaara saattoi tällä hetkellä kaikki asukkaat
yksimielisiksi ja näytti rohkaisevan pelkureitakin sekä lisäävän muiden
intoa.
Kahden tunnin kuluttua oli karja tuotu kaupunkiin, kadut huolellisesti
varustettu suluilla, tykit asetettu kuntoon sekä naiset ja lapset
suljettu linnoituksen asuntoihin.
Jokivene oli sotaneuvoston päätöksen mukaan lähetetty valtion
pääkaupunkiin, ja sataviisikymmentä päättäväistä miestä oli
linnoittautunut vanhaan presidioon, jonka rakennukset he olivat
varustaneet ampuma-aukoilla, valmiina antamaan intiaaneille lämpimät
tulijaiset, heti kun nämä näyttäytyisivät.
Kuvernööri ja majuuri Barnum olivat läsnä joka paikassa, kehoitellen ja
opastaen sotilaita, auttaen työmiehiä ja herättäen rohkeutta
jokaisessa.