pieni tapahtuma ei senvuoksi herättänyt kenenkään huomiota,
lukuunottamatta yhtä ainoata henkilöä, joka sellaisella mielijohteella,
minkä rakkaus ja mustasukkaisuus synnyttää, oli aavistanut don
Fernandon olevan kilpailijansa, joskaan ei julkisesti tunnustetun, niin
ainakin salaisesti sallitun.
Tämä henkilö oli don Torribio Quiroga. Kumartuen don Estevanin puoleen,
joka sattumoisin oli hänen vieressään, kuiskasi hän tälle matalalla
äänellä, mutta kuitenkin niin selvästi, että kaikki sen kuulivat:
"Mikä kulta-avain onkaan tuolla miehellä, jota ei kukaan tunne, jotta
hän tuolla tavoin voi tunkeutua kaikkiin kunnioitettuihin perheisiin,
joihin häntä ei ole haluttu eikä kutsuttu?"
"Kysykää sitä häneltä itseltään, señor", vastasi don Estevan kuivasti,
"hän antaa teille varmaankin tyydyttävän selityksen käytöksestään."
"Seuraan heti neuvoanne, señor", vastasi don Torribio ylpeästi.
"Se on tarpeetonta, caballero, olen täydelleen käsittänyt mitä
sanoitte", huomautti nyt säyseällä äänellä ja kohteliaasti kumartaen
don Fernando, jonka huulilla tällöin väreili pilkallinen hymy.
Kaikki keskustelu taukosi äkkiä. Syvä hiljaisuus vallitsi läsnäolijain
kesken, joiden katseet olivat uteliaina kiintyneet nuoriin miehiin.
Doña Hermosa loi kalpeana ja vavisten rukoilevan katseen isäänsä.
Don Pedro astui päättävästi keskelle salia, ja asettuen molempien
nuorten miesten väliin hän sanoi:
"Mitä tämä merkitsee, caballerot? Don Torribio, onko tämä sitä
soveliaisuustunnetta, jota olette oppinut matkoillanne Europassa?
Aijotteko saattaa salonkini persoonallisen vihanne temmellyspaikaksi?
Millä oikeudella te paheksutte don Fernandon täällä oloa? Te ette vielä
ole vävyni, mikäli tiedän, ja minulla on luullakseni oikeus ottaa
vastaan kenen haluan talossani."
"Vaikkapa roistoja ja maantierosvoja, serkkuseni, jos haluatte",
vastasi don Torribio kumartaen pilkallisesti.
Don Fernando liikahti aivankuin hyökätäkseen tuon miehen kimppuun, joka
loukkasi häntä tällä tavoin, mutta hän hillitsi itsensä.
"Don Torribio, selittäkää tarkemmin", sanoi hän rauhallisella äänellä,
"älkääkä puhuko arvoituksia."
"Kenenkä syy, caballero, että puhun arvoituksellisesti? Eikö
salaperäisyys johdu juuri teistä itsestänne?"
"Riittää, caballerot!" huudahti don Pedro. "Sanakin vielä tästä asiasta
olisi kuolettava loukkaus minua kohtaan."
Molemmat nuoret miehet kumarsivat kunnioittavasti hacienderolle ja
erkanivat, kuitenkin vaihdettuaan ensin kauheasisältöisen silmäyksen.
"No niin, eversti", jatkoi don Pedro kääntyen kuvernööriin,
haihduttaakseen tämän valitettavan välikohtauksen vaikutuksen, "mitä
uutta pääkaupungista? Onko Meksiko edelleen rauhallinen?"
"Suuri Santa-Annamme", vastasi eversti, joka oli tukahtumaisillaan
univormuunsa, "on vielä kerran perinpohjin voittanut sen hurjan
kenraalin, joka on uskaltanut kapinoida häntä vastaan."
"Jumalan kiitos! Kenties tämä menestys hankkii meille rauhan, jota
liike-elämä niin suuresti kaipaa."
"Niin", huomautti muuan varakas haciendero, don Pedron naapuri,
"liikeyhteys on jo jonkun aikaa ollut niin vaikeaa, että on ollut
mahdotonta lähettää mitään tavaroita."
"Mahtavatko punanahat aikoa lähteä liikkeelle?" kysyi muuan kauppias
levottomana tämän kuullessaan.
"Mitä vielä, siitä ei ole vaaraa!" keskeytti kuvernööri. "Heidän
viimeksi saamansa läksytys oli ankara, ja he muistavat sen. He eivät
pitkään aikaan uskalla astua rajojemme yli."
Melkein huomaamaton hymyily väreili don Fernandon huulilla.
"Te unhotatte Tiikerikissan ja hänen liittolaisensa", sanoi hän.
"Vielä mitä, Tiikerikissa on rosvo", vastasi eversti vilkkaasti.
"Muuten valmistelee hallitus parhaillaan retkikuntaa häntä vastaan,
tehdäkseen kerta kaikkiaan lopun tuosta rosvojoukosta."
"Aivan oikein ajateltu", huomautti don Torribio, hymyillen
kaksimielisesti. "Tämä raja kaipaa kovin vapautusta tuosta
irtolaisesta, sangen arveluttavatapaisesta roistojoukosta, joka
saastuttaa sen."
"Olen täysin samaa mieltä, se näyttää minusta erittäin hyvin
harkitulta", sanoi don Fernando rauhallisesti, vastaten vihollisensa
hymyilyyn yhtä purevalla ivahymyllä.
"Luuletteko, että intiaanit hyökkäyksellään voisivat häiritä maakunnan
rauhaa millään vakavammalla tavalla?" jatkoi kauppias.
"Hm!" sanoi don Antonio tärkeän näköisenä, "punanahoista on ihmisillä
varsin väärä käsitys -- oikeastaan he ovat vain kurjia ryysyläisiä."
Don Fernando hymyili taas, mutta katkerasti ja synkästi.
"Señor kuvernööri", sanoi hän, "olette aivan oikeassa. Luullakseni
niiden tiedonantojen jälkeen kuin olette suvainnut meille ilmoittaa,
intiaanit tekevät viisaasti pysyessään siivosti kotona kylissään, jos
haluavat, ettei heidän käy huonosti."
"Tuli ja leimaus, niinpä luulen!" huudahti kuvernööri.
"Hyvä Jumala, señorita", sanoi don Torribio kääntyen kohteliaasti
doña Hermosan puoleen, "käyttäisinkö liiaksi väärin teidän
rakastettavaisuuttanne pyytämällä, että sallisitte meidän vielä kerran
kuulla tuota ihastuttavaa kappaletta 'Mustasta Dominosta', jonka
muutama päivä sitten lauloitte niin hienosti."
Nuori tyttö loi pitkien sametinhienojen silmäripsiensä alta katseen
don Fernandoon; tämä silmäsi häneen ääneti, mutta intohimoisen
rukoilevasti. Neito asettui nyt enempää epäilemättä pianon ääreen ja
lauloi puhtaalla ja miellyttävällä äänellä romanssin kolmannesta
näytöksestä.
"Muistan Pariisissa kuulleeni M:me Damoreaun, tuon liian pian pois
lentäneen satakielen, laulaneen tämän viehättävän romanssin, enkä juuri
voi sanoa, kumpi on esittänyt sen aistikkaammin ja kainommin", sanoi
don Torribio kumartaen kohteliaasti doña Hermosalle.
"Hyvä serkku", vastasi doña Hermosa, "olette oleskelleet liian kauan
Ranskassa."
"Kuinka niin, señorita?"
"Koska", vastasi neito purevasti hymyillen, "olette palannut sieltä
inhoittavana imartelijana."
"Hyvä!" nauraa kotkotti paksu kuvernööri tyytyväisenä, "kuten näette,
don Torribio, vetävät meidän kreolittaremme vertoja pariisittarille
sukkelien vastausten antamisessa."
"Epäilemättä, eversti", vastasi don Torribio. "Mutta vartokaahan",
lisäsi hän omituisella äänenpainolla, "minä kyllä pian kostan."
Ja hän loi doña Hermosaan ja don Fernandoon, jotka istuivat vierekkäin,
sellaisen katseen, että se saattoi nuoren tytön vapisemaan.
"Don Fernando ja te, caballerot", sanoi kuvernööri kääntyen kaikkiin
läsnäoleviin, "toivon, että huomenna olette saapuvilla siinä Te
Deumissa, joka pidetään kunniakkaan Santa-Annamme kunniaksi."
"Minulla on kunnia saapua, señor", vastasi don Fernando kumartaen
kohteliaasti.
Muut vastasivat samoin.
"Mitä minuun tulee", sanoi don Torribio, "niin suonette minulle
anteeksi, herra eversti, mutta tänä iltana minun täytyy lähteä
tärkeälle matkalle."
"Kuinka!" huudahti don Pedro kummastellen, "lähdettekö matkalle,
serkkuseni?"
"Hyvä Jumala, lähden, señor don Pedro. Minun täytyy lähteä melkein
samassa kuin täältä poistun."
"Hm! Sepä varsin omituinen päätös ja vieläpä hyvin odottamaton. Mihinkä
sitten matka käy?"
"Suonette anteeksi, että pidän matkani päämäärän salassa -- eräillä
henkilöillä ei tarvitse olla yksinoikeutta tehdä salaperäisiä retkiä."
"Hm!" toisti don Pedro tyytymättömänä, "aijotteko viipyä kauan?"
"Luullakseni en, uskaltamatta kuitenkaan vakuuttaa päinvastaista."
"Sitä parempi! Tulkaa taas niin pian kuin voitte. Kuten tiedätte, tekee
teidän paluunne kaikki iloisiksi täällä", sanoi hän merkitsevästi.
"Kuka tietää", mutisi nuori mies synkällä äänellä.
Doña Hermosa, joka kuuli nämä sanat, ei voinut salata pelästystään.
Sillä aikaa kun don Pedro ja hänen serkkunsa vaihtoivat nuo muutamat
sanat, oli doña Hermosa kuiskannut don Estevanin korvaan:
"Huomenna messun jälkeen, veljeni, tahdon puhua kanssanne kotona
imettäjäni luona."
"Minunko kanssani tai ystäväni kanssa?" oli don Estevan hiljaa
vastannut.
"Teidän molempien kanssa", toisti neito kuumeisen jännittyneenä.
Molemmat nuoret olivat eronneet iloisin sydämin. Don Fernando oli nyt
varma siitä, että doña Hermosa oli tuntenut hänet.
Vieraat jättivät hyvästi, toinen toisensa jälkeen. Don Torribio Quiroga
oli yksin isäntäväen kanssa.
"Hyvä serkku", sanoi hän matalalla ja katkonaisella äänellä,
kumartuessaan sanomaan jäähyväisiä nuorelle tytölle, "minä lähden nyt
matkalle, jolla varmaankin joudun suureen vaaraan -- voinko toivoa,
että te rukouksissanne suvaitsette muistaa matkalla olijaa?"
Hermosa katsoi hetkisen hänen kasvoihinsa ja vastasi ankaralla äänellä,
mikä ei ollut hänen tapaistaan:
"Hyvä serkku, minä en voi rukoilla sellaisen matkan onnistumiseksi,
jonka tarkoitusta en tunne."
"Kiitos vilpittömyydestänne, señorita", vastasi don Torribio
rauhallisesti, "minä en unhoita sanojanne."
"Te matkustatte siis todellakin, don Torribio", sanoi don Pedro
lähestyen.
"Heti paikalla, serkkuseni, kaikki on valmiina matkaa varten."
"No, onnea matkalle sitten! Toivottavasti ilmoitatte pian itsestänne."
"Kyllä, olkaa varma siitä", vastasi don Torribio omituisella
äärenpainolla. "Saatte pian kuulla puhuttavan minusta. Hyvästi!"
Ja hän läksi tavanmukaisin kohteliaisuusvakuutuksin.
"Mikä serkkuasi vaivaa?" sanoi don Pedro tyttärelleen, heti kun he
olivat kahdenkesken, "hänen käytöksensä tänä iltana on ollut
kummallinen."
Ennenkuin nuori tyttö ehti vastata avautui ovi.
"De las Norias de San Pedro-haciendan capatazi", ilmoitti muuan
palvelija, "pyytää saada puhua señor don Pedro de Lunan kanssa erään
tärkeän asian johdosta."
"Kutsu hänet heti sisään", vastasi don Pedro palvelijalle, joka niin
seikkaperäisesti oli ilmoittanut capatazin.
Don Torribio oli erittäin kuohuksissa lähtiessään talosta. Hän kääntyi
ja katsahti kyykäärmeen tavoin salin ikkunoihin, jossa doña Hermosan
varjo näkyi liikkuvan.
"Kopea tyttö!" sanoi hän kumealla ja peloittavalla äänellä, "minä
vihaan sinua koko sen rakkauden voimalla, jota sinua kohtaan tunsin.
Pian, toivoakseni, rankaisen sinua ylenkatseesi takia."
Sitten hän kääriytyi viittaansa ja ohjasi askeleensa sitä paikkaa
kohti, josta hänen piti saada hevosensa.
Muuan palvelija pitelikin sitä siellä ohjaksista.
Nuori mies tarttui ohjiin, heitti palvelijalle piasterin, hyppäsi
satulaan ja ratsasti pois täyttä neliä.
"Hitto vie!" sanoi peoni tarttuen piasteriin, "mikä tuota nuorta
vikurivarsaa vaivaa? Häntä voisi luulla mielipuoleksi. Kylläpä hän
kiitää!"
Sillä välin oli don Torribio jättänyt haciendan ja ajoi täyttä karkua
kotiin päin San Lucarin presidiota kohti.
Tuskin oli hän kuitenkaan ratsastanut penikulmaakaan tällä tavoin, kun
hevonen äkkiä eräässä tien mutkassa hypähti pelästyen ja nousi pystyyn,
peräytyen taaksepäin ja luimistaen korviaan.
Don Torribio katsahti, mikä sillä tavoin oli voinut peloittaa hänen
hevosensa.
Neljä tai viisi askelta hänestä oli pitkä mies suuren mustan hevosen
selässä liikkumatta keskellä tietä ja sulki siten pääsyn kokonaan.
Don Torribio viritti pistoolinsa hanan.
"Hohoi, caballero", huusi hän tiukasti, "vasemmalle tai oikealle?"
"Ei kummallekaan, don Torribio Quiroga", vastasi tuntematon kylmästi,
"tahdon puhua kanssanne."
"Tähän aikaan yöstä ja tällä paikalla tuntuu pyyntönne omituiselta",
vastasi nuori mies ivallisesti.
"En ole voinut valita aikaa enkä paikkaa. Ettekö ole saanut tänään
kirjelippua, jossa ei ollut allekirjoitusta?"
"Kyllä, todellakin", vastasi nuori mies lyöden otsaansa, "ja tuossa
kirjeessä luvattiin minulle..."
"Kertoa asioita", keskeytti tuntematon nopeasti, "jotka teidän on tällä
hetkellä hyvin tärkeätä tietää."
"Niin, siten kirjeessä todellakin oli."
"Minä juuri olen lähettänyt sen."
"Oh", sanoi don Torribio ihmetellen, "tekö?"
"Niin, minä olen valmis pitämään sanani, mutta sen vuoksi teidän täytyy
seurata mukanani."
"Mitäpä hyödyttää tietää tuota", vastasi nuori mies. "Kenties on paras,
etten tiedä mitään!"
"Kuten haluatte, minä en tyrkytä kenellekään tiedonantojani. Kukin saa
tehdä miten haluaa. Jos pidätte parempana jättää kärsimänne vääryydet
kostamatta, niin se ei koske minua."
Nämä sanat lausuttiin niin pilkallisella äänellä, että don Torribio
tahtomattaankin säpsähti.
"Tarjoatteko todellakin kostoa minulle?" kysyi hän vihan
tukahduttamalla äänellä.
"Saatte itse päättää siitä, jos tahdotte seurata minua."
"Paholainen, tai kuka oletkin", huudahti nuori mies, "ratsasta edellä,
jos niin välttämättä pitää tapahtua, minä seuraan sinua, vaikka
mentäisiin itse hornaan."
"Amen!" sanoi tuntematon nauraen kolkon ivallisesti.
Molemmat ratsastajat katosivat pimeään ja heidän hevostensa hurja
nelistys häipyi nopeasti syvään hiljaisuuteen.
V.
VÄIJYTYS.
Don Fernando ja hänen ystävänsä olivat, kuten mainittu, lähteneet
haciendasta vähän ennen don Torribiota. Nuoret miehet olivat
kiireimmiten menneet ranchoon, jossa he asuivat. Illanvietto oli
päättynyt kello yhdeksän ja kello yksitoista he olivat kotona.
Doña Manuela odotti heitä. Muutamin sanoin ilmoittivat he hänelle, mitä
illan kuluessa oli tapahtunut, jonka jälkeen he kiireesti menivät
levolle, sillä heidän täytyi lähteä auringonnousun aikaan, jos
tahtoivat saapua presidio de San Lucariin hyvissä ajoin, tuon pitkän
matkan väsyttämättä doña Manuelaa, jonka piti seurata mukana.
Sopimuksen mukaan istuivatkin he jo hevosen selässä vähän ennen kello
neljää aamulla.
Meksikossa, jossa keskipäivällä on niin kuuma, matkustetaan
tavallisesti vain yöllä, toisin sanoen kello neljästä kello
yhteentoista aamulla ja kello kuudesta illalla puoliyöhön.
Kello löi juuri yhdeksän, kun tuo pieni joukko ratsasti presidioon.
Don Fernando lähetti ystävänsä ja tämän äidin siihen taloon, joka
hänellä oli San Lucarissa ja jonka hän oli antanut heidän
käytettäväkseen. Itse hän läksi kuvernöörin asuntoon, jonne tärkeät
asiat häntä kutsuivat.
Tuo kunnon eversti otti mitä parhaiten vastaan nuoren miehen, joka
monesti oli tehnyt hänelle sangen tärkeitä palveluksia, ja osoitti
hänelle ylenmäärin kohteliaisuutta kaikin tavoin.
Mutta vaikka eversti koettikin näyttää ystävälliseltä, huomasi don
Fernando hänen kulmakarvojensa rypistelystä, jota hän tuskin ei
yrittänytkään peittää, että don José Kalbris'ille oli sattunut
ikävyyksiä, joita hän kohteliaisuudesta koetti turhaan salata nuorelta
vieraaltaan.
Don José Kalbris oli urhoollinen ja rehellinen sotilas, suora ja
vilpitön kuten miekkansa; hänelle oli Meksikon hallitus uskonut
presidion maaherran paikan palkkioksi hänen ansiokkaista, vapaussodan
aikana tekemistään palveluksista.
Jo yli viisitoista vuotta oli eversti asunut presidiossa, jossa hän
kohtalaisen ankaruutensa, järkähtämättömän oikeudentuntonsa ja
milloinkaan pettämättömän rohkeutensa avulla oli onnistunut lakkaamatta
säilyttämään näennäisesti rauhallisen olotilan, huolimatta noista
riitaisista vaqueroista, oikeista hirtehisistä, joista hänen oli ollut
pakko joka vuosi hirtättää kolme neljä pahinta, herättääkseen
terveellistä pelkoa muissa, ja vaikka intiaanit tekivät ainaisia
rosvoretkiään melkein linnoituksen muurien edustalle, yrittäen anastaa
karjaa ja kaapata vankeja, etenkin naisia, joita he mielellään
haluavat.
Don José Kalbris oli vain kohtalaisen älykäs, mutta hyvin kokenut mies,
jota kaikki rehelliset ihmiset kannattivat ja johon luotettiin.
Ja kun hänen oli onnistunut aina säilyttää alueellaan rauha varsin
vähäisin ja yksinkertaisin apuneuvoin, joita hänellä tässä kaukaisessa
kolkassa oli käytettävänään, vain luottamalla omiin voimiinsa ja
keinoihinsa, osoitti se melkoista luonteenlujuutta tuossa vanhassa
kouluuttamattomassa sotilaassa, josta voi sanoa, että hän oli ollut
oman onnensa seppä.
Ulkonäöltään oli kuvernööri suuri, roteva mies, punerva ja näppyläinen
naamaltaan, täysin itseensä tyytyväinen, mies, joka kernaasti kuunneli
omaa puhettaan ja punnitsi joka sanansa erittäin huolellisesti.
Don Fernando, joka perinpohjin tunsi kuvernöörin luonteen ja kunnioitti
häntä suuresti, kummasteli hänessä huomaamaansa levottomuutta, joka
häiritsi hänen tavallista säyseyttään. Arvellen tämän mahdollisesti
johtuvan joistakin rahahuolista, päätti hän udella häneltä soveliaasti,
miten hänen olisi meneteltävä auttaakseen everstiä, jos olisi tarvis.
"Oh, kas vain!" sanoi eversti, "mikä tuuli tuo teidät nyt niin aikaisin
presidioon, don Fernando?"
"Aivan yksinkertaisesti haluni tavata teidät, hyvä eversti", vastasi
tämä, puristaen kuvernöörin ojentamaa kättä.
"Varsin ystävällisesti teiltä; sitten syötte kai suurusta luonani ilman
muuta, mitä?"
"Aijoin juuri tarjoutua itse."
"Erinomaista!" sanoi eversti. Ja hän soitti kelloa.
Päivystäjä ilmestyi heti.
"Tämä caballero kunnioittaa minua syömällä suurusta kanssani", jatkoi
don José.
Päivystäjä kumarsi ja poistui, kuten hyvin opetettu sotilas ainakin.
"Kesken kaiken, don Fernando, minulla on iso paperipaketti, joka on
osoitettu teille."
"Jumalan kiitos! Pelkäsin, että se oli myöhästynyt. Nuo paperit, joita
kärsimättömästi olen odottanut, ovat minulle aivan välttämättömät erään
asian vuoksi."
"No, sittenhän on kaikki erinomaisesti", sanoi don José, ojentaen
paketin don Fernandolle, joka sen pisti takkinsa povitaskuun.
"Teidän ylhäisyytenne pöytä on katettu", ilmoitti äskeinen päivystäjä
avaten jälleen oven.
Molemmat miehet menivät jälleen ruokasaliin, jossa kolmas henkilö
odotti heitä.
Tuo kolmas oli majuri Barnum, vanha, pitkä, kuiva, laiha ja
turhantarkka englantilainen, joka kaksikymmentä vuotta oli ollut
Meksikon hallituksen palveluksessa, urhoollinen sotilas, jos kukaan,
sydämestään mieltynyt toiseen isänmaahansa ja kuvernöörin lähin mies
presidio de San Lucarin päällystössä.
Hän ja don José olivat pitkän aikaa olleet sotatovereita ja rakastivat
toisiaan kuin veljet. He uudistivat tässä maailman kolkassa tarinan
Kastorista ja Poluksesta, Damonista ja Pheidiaasta, sanalla sanoen
kaikista muinaisajan rakkaista ystävistä.
Don Fernando Carril ja majuri Barnum tunsivat toisensa jonkun verran ja
olivat ihastuneita jälleen tavatessaan, sillä englantilainen oli kelpo
mies, jonka näennäisesti kylmän pinnan alla sykki lämmin ja uskollinen
sydän.
Kun ensi tervehdykset oli vaihdettu, asettuivat ruokavieraat runsaasti
ja hienosti katettuun pöytään ja alkoivat vahvasti nauttia sen antimia.
Kun ensi ruokahalu oli jonkun verran tyydytetty, kävi keskeytynyt
keskustelu vähän vilkkaammaksi ja viimein jälkiruokaa syötäessä oikein
ystävälliseksi.
"No, mutta don José, mikä teitä vaivaa?" kysyi äkkiä don Fernando,
"olette mielestäni tänään varsin omituinen, jollaisena en ole teitä
koskaan nähnyt."
"Se on totta", sanoi eversti, maistellen sherrylasistaan, "minä olen
huolissani."
"Huolissanne, tekö? Kissa vie, saatatte minut levottomaksi. Ellen olisi
nähnyt teidän syövän suurusta noin hyvällä ruokahalulla, niin luulisin
teitä sairaaksi."
"Niin", sanoi vanha sotilas huoahtaen, "ruokahalu on kyllä hyvä."
"Mikä sitten voi teitä huolestuttaa?"
"Muuan aavistus", vastasi eversti vakavan näköisenä.
"Aivan niin, muuan aavistus", vahvisti majuuri. "Tiedän, että
ensimmältä voi näyttää naurettavalta kuulla meidän kaltaistemme
vanhojen sotilaiden panevan niin paljon huomiota tuollaisiin
lapsellisuuksiin, jotka kaiken kaikkiaan eivät voi olla muuta kuin
sairaan mielikuvituksen tuotteita. No niin, minun laitani on sama kuin
everstinkin, olen levoton tietämättä miksi, odotan joka hetki saavani
kuulla jonkun ikävän uutisen. Totta puhuen olen vakuutettu siitä, että
kauhea vaara uhkaa meitä. Minä näen sen, minä tunnen sen, kuitenkaan
tietämättä mistä se tulee."
"Niin", sanoi eversti, "kaikki mitä majuuri sanoo, on aivan totta. En
milloinkaan koko sotilasaikanani ole ollut niin levoton ja alakuloinen
kuin nyt. Niinä kahdeksana päivänä, jotka olen ollut tässä
kiihoittuneessa mielentilassa, olen ihmetellyt, ettei vielä ole
tapahtunut mitään, joka olisi vahvistanut epäluuloni. Uskokaa minua,
don Fernando, Jumala varoittaa ihmisiä vaaran tullen."
"Myönnän täysin todeksi sen, mitä sanotte. Tunnen teidät siksi hyvin,
etten edes ajattelekaan epäillä tiedonantojanne, mutta siinä ei ole
kylliksi. Te ja majuuri Barnum ette ole niitä miehiä, jotka pelästyvät
omaa varjoaan ja pelkäävät vain pelon vuoksi. Te olette jo
aikoja sitten kestäneet koetuksen. Eikö mikään ole vahvistanut
aavistuksianne?"
"Ei vielä", sanoi eversti, "mutta minä varron joka hetki onnettomuuden
sanomaa."
"Mitä tyhjää, don José", sanoi don Fernando vakavana kilistäen lasiaan
everstin kanssa, "teitä vaivaa tuo majuurin kotimaassa niin tavallinen
tauti, jota luullakseni sanotaan 'siniseksi paholaiseksi.' Se on
jonkunlainen Englannin usvien synnyttämä pernatauti. Antakaa iskeä
suonta ja juokaa vahvasti, niin olette parin päivän päästä valmis
ensimmäisenä nauramaan koko tuolle mielikuvituksen aiheuttamalle
kepposelle, eikö niin, majuuri?"
"Toivoisin niin käyvän", vastasi upseeri ravistaen päätään.
"Pyh!" sanoi don Fernando, "elämähän on joka tapauksessa niin lyhyt,
mitä hyödyttää siis hankkia itselleen aivoaaveita sitä synkentämään? Ja
muuten, minkä takia teidän pitäisi olla levoton?"
"Niin, mistäpä minä tiedän, ystäväni? Rajallahan ei milloinkaan voi
olla varma mistään."
"Mitä turhia! Intiaanithan ovat muuttuneet hurskaiksi kuin lampaat."
Samassa avasi päivystäjä oven ja kumarsi everstille.
"Mitä haluat?" kysyi eversti häneltä.
"Armollinen eversti", vastasi päivystäjä, "muuan vaquero, joka on
saapunut tänne täyttä laukkaa, pyytää päästä puheillenne. Hän sanoo
tuovansa tärkeitä tietoja."
Tämä ilmoitus vaikutti lyijynraskaasti pöydässä istujiin ja jäähdytti
heidän keinotekoisen iloisuutensa.
"Laske hänet sisään", sanoi eversti. Ja luoden don Fernandoon
sanomattoman surullisen katseen hän lisäsi: "Kohtalo itse antaa teille
vastauksen."
"Saadaanhan nähdä", vastasi don Fernando hymyillen väkinäisesti.
Askelten ääni kuului viereisestä huoneesta ja vaquero ilmestyi.
Se oli Pablito.
Tämä mies oli todellakin tällä hetkellä ikävien uutisten tuojan
näköinen. Hän näytti kuin suoraan taistelusta tulleelta, kuin
verilöylystä päässeeltä. Hänen vaatteensa olivat repaleina ja
verenselkä lian tahraamat. Hänen kalmankalpeilla kasvoillaan oli
alakuloisuuden leima, joka oli harvinaista sellaiselle miehelle, ja hän
voi vain vaivoin pysyä pystyssä, niin väsynyt näytti hän olevan sen
ratsastuksen johdosta, jonka hänen oli täytynyt suorittaa ehtiäkseen
presidioon. Kannuksista jäi joka askeleella verinen jälki lattiaan ja
hän nojasi tussariinsa.
Pöydässä olijat katselivat häntä hetkisen säälin ja pelon ilme
kasvoillaan.
"Kas tuossa", sanoi don Fernando ojentaen hänelle suuren lasin viiniä,
"juokaa, se tekee teille hyvää."
"Ei", sanoi Pablito työntäen viinilasin luotaan, "minä en halua viiniä,
vaan verta."
Nämä sanat lausuttiin sellaisella vihaa ja epätoivoa osoittavalla
äänellä, että nuo kolme miestä kalpenivat ja kauhistuivat
tahtomattaankin.
"Mitä on sitten tekeillä?" kysyi eversti levottomana.
Vaquero pyyhki kädenselällä kylmän hien peittämää otsaansa, ja tiukalla
sekä katkonaisella äänellä, jonka pureva sävy saattoi hänen kuulijansa
pelästymään, hän sanoi vain:
"Intiaanit tulevat."
"Te olette nähnyt heidät!" sanoi majuuri.
"Olen", vastasi vaquero kumeasti, "minä olen nähnyt heidät."
"Milloin sitten? Tänäänkö?"
"Vieläpä tänä aamuna, señor eversti."
"Kaukanako täältä?" jatkoi eversti levottomana.
"Tuskin kaksikymmentä penikulmaa; he ovat menneet el Norten yli."
"Jo! Kuinka paljon heitä on? Tiedättekö sen?"
"Laskekaa hiekkajyväset aavikolla, niin saatte tietää heidän
lukumääränsä."