jouduitte tänä yönä, caballero", sanoi Tonillo hartaasti.
"Se on hirveää!" huudahti Pablito.
"Huomaatte siis, señorit", jatkoi don Torribio, "etten minä millään
tavalla voi olla vastuussa niistä monista tapaturmista, joille don
Fernando joka askeleella panee henkensä alttiiksi."
"Se on selvää!" huudahtivat miehet.
"Sattuma näyttää ilkeästi huvittelevan tehdäkseen tyhjiksi ja
turmellakseen parhaitenkin laaditut suunnitelmat, ja huolimatta don
Fernandon turvallisuutta koskevasta erikoisesta harrastuksestani, minun
on mahdoton suojella häntä sattumalta."
"Sehän on päivän selvää, teidän armonne, eikä kukaan tietysti ole
oikeutettu vähimmälläkään tavalla moittimaan teitä, jos don Fernando
parka tapaturmaisesti kuolisi jollakin seikkailumatkallaan", sanoi
Pablito hartaalla äänellä.
"Niin minäkin arvelen -- mutta koska en nyt enää ole don Fernandon
vihamies, vaan päinvastoin hänen ystävänsä ja minulle niinmuodoin on
erittäin mielenkiintoista saada tietää mitä hänelle tapahtuu, jotta
voisin tarpeen tullen rientää hänen avukseen..."
"Tai kostaa hänen puolestaan, jos hän onnettomuudeksi saisi surmansa",
keskeytti Carlocho.
"Niin", jatkoi don Torribio. "Minulle on siis tärkeätä saada tietää
mitä voi tapahtua."
"Oi, pyhä ystävyys, sinä et ole vain tyhjä sana!" huudahti Tonillo,
kohottaen silmänsä korkeutta kohti hartaan näköisenä.
"Te, caballerot, voitte parhaiten antaa minulle nuo tiedot. Mutta koska
jokainen työ on palkittava, niin saatte jakaa keskenänne vähintään sata
unssia, tai kaksisataa, riippuen siitä minkälaisia tietoja minulle
tuotte. Ymmärrättehän?"
"Täydellisesti, armollinen herra", vastasi Carlocho järkähtämättömän
kylmäverisesti kaikkien liikutettujen toveriensa puolesta. "Se tehtävä,
jonka suvaitsette uskoa meille, on erittäin kunniakas. Teidän ei
tarvitse epäillä, ettemme suorittaisi sitä täysin mielenne mukaisesti."
"No sitten olemme täysin yhtä mieltä, señorit. Luotan tiedonantojenne
tarkkuuteen, sillä ymmärrättehän, kuinka naurettavaan asemaan joutuisin
väärän tiedonannon johdosta don Fernandon lukuisiin ystäviin nähden,
jotka olisin vaarassa tekemään levottomiksi aiheettomasti."
"Luottakaa meihin, armollinen herra, me perustamme tiedonantomme
varmoihin todisteihin."
"Hyvä, huomaan, että ymmärrämme toisemme. On siis tarpeetonta viipyä
tässä asiassa enempää."
"Aivan tarpeetonta, teidän armonne, me käsitämme helposti."
"Niin, mutta ettette unhottaisi", huomautti don Torribio hymyillen,
"niin tehnette minulle mieliksi jakamalla keskenänne nämä kymmenen
unssia, ei minkään kaupan käsirahoina, sillä sellaista ei ole
välillämme tapahtunut, vaan tunnukseksi hetkisen sitten minulle
tekemästänne palveluksesta, ja painaakseni keskustelumme mieleenne."
Vaquerot ojensivat kätensä odottamatta toista pyyntöä ja pistivät
iloissaan nuo auliisti annetut kultarahat taskuunsa.
"Nyt vielä sananen, caballerot -- missä olemme suunnilleen?"
"Mustassa Metsässä, armollinen herra", vastasi Pablito, "korkeintaan
neljä penikulmaa del Cormillon haciendasta, jossa don Pedro de Luna
perheineen tällä hetkellä oleskelee."
Don Torribio teki ihmettelyä ilmaisevan eleen.
"Kuinka? Onko don Pedro lähtenyt las Norias de San Pedrosta?"
"On, armollinen herra", vastasi Pablito, "eilispäivänä."
"Sepä ihmeellistä! Cormillo on erämaan äärellä, keskellä apachimaata.
Tämä on käsittämätöntä!"
"Väitetään doña Hermosan toivoneen tätä muuttoa, josta ei juuri kukaan
vielä tiedä."
"Mikä omituinen päähänpisto niiden vaarojen jälkeen, joissa hän on
ollut vain muutamia päiviä sitten, sillä tavoin mennä uhmaamaan
punanahkoja aina heidän omalle alueelleen asti!"
"Hacienda on lujasti ja täydelleen varustettu kaikkien yllätysten
varalta."
"Se on kyllä totta, mutta tämä äkillinen olinpaikan vaihto tuntuu
minusta käsittämättömältä. Olisin teille kiitollinen, jos auringon
noustessa näyttäisitte minulle tien Cormilloon, minun täytyy heti
puhutella don Pedroa."
"Olemme käytettävänänne, armollinen herra, milloin vain haluatte
lähteä", vastasi Carlocho.
Yö oli jo pitkälle kulunut ja don Torribion täytyi saada äskeisessä
taistelussa väsähtäneet voimansa takaisin. Hän kääriytyi sen vuoksi
zarapeehensa, ojensi jalkansa tulta kohti ja nukkui pian, huolimatta
mieltään painavasta levottomuudesta.
Vaquerot seurasivat pian hänen esimerkkiään, vedettyään ensin arpaa
keskenään, kuka vartioitsi yleistä turvallisuutta.
Arpa lankesi Carlocholle. Muut sulkivat silmänsä, ja erämaan entinen
rauha, joka hetkeksi oli häiriytynyt, palasi jälleen.
Yö kului minkään häiritsemättä yövieraiden nauttimaa lepoa.
Auringon noustessa olivat vaquerot taas pystyssä. Kun he olivat
syöttäneet ja juottaneet omansa sekä don Torribion hevosen, satuloivat
he ne ja herättivät nuoren miehen, ilmoittaen lähtöhetken olevan
käsillä.
Don Torribio nousi heti, ja lyhyen yhteisen aamurukouksen jälkeen
nousivat kaikki viisi miestä hevostensa selkään ja läksivät metsän
aukeamasta, joka oli ollut tulemaisillaan niin turmiolliseksi eräälle
heistä.
Del Cormillon haciendaa voidaan pitää de San Lucarin presidion
ulkovarustuksena. Se on epäilemättä sekä rikkain että samalla vahvin
asema koko intiaanialueen rajalla.
Se kohosi eräällä kolmen penikulman laajuisella niemellä, metsän ja
laidunmaiden peittämänä, missä lukematon määrä karjaa käy vapaana
laitumella. Emme pysähdy kuvailemaan paikkaa, jossa vain muutamia
kertomuksemme kohtauksia tapahtuu. Rajoitumme vain mainitsemaan, että
keskellä varsinaista haciendaa kohosi pieni, mutta hyvin sisustettu,
iloinen ja hymyilevä rakennus, paksujen ja vallinsarvilla varustettujen
ympärysmuurien täysin suojaamana, sillä Cormillo oli linnoitus. Pienen
rakennuksen harja näkyi kaukaa, puoleksi puiden oksien peittämänä,
jotka ympäröivät sitä vihreän lehtikehyksen tavoin. Sen ikkunoista oli
toiselta puolen näköala erämaahan päin, toiselta puolen Rio del Norten
yli, joka hopeavyön tavoin oikullisesti luikerteli tasangon poikki ja
katosi näköpiirin sinervään etäisyyteen.
Don Torribion seuraamana tunkeutuivat vaquerot metsään.
Heidän matkansa kesti kolme tuntia ja he saapuivat Rio Bravo del Norten
rannalle -- vastapäätä del Cormillon haciendaa, joka häämöitti
epäselvästi virran liejusta muodostuneessa kosteikossa, jossa
kasvoi seljapuu-, nopoli-, mezquiti-, perupuu-, oranssi- ja
sitruunapuuviidakkoja sekä kukkivia jasmiineja, joiden oksilla
kirjavapukuinen lintuasujamisto viserteli täyttä kurkkua vaihtelevin
äänin.
Don Torribio pysähtyi ja virkkoi oppailleen, jotka myöskin olivat
seisahtuneet:
"Tässä täytyy meidän erota. Kiitän teitä seurasta, nyt en enää tarvitse
teitä. Menkää toimiinne, señorit. Te tiedätte sopimuksemme, minä luotan
täsmällisyyteenne, hyvästi!"
"Hyvästi, caballero", vastasivat miehet kumartuen kursastelevasti
hevostensa kaulalle, "olkaa huoletta meihin nähden."
Sitten he kääntyivät, ratsastivat virtaan, ikäänkuin aikoen mennä sen
yli, ja katosivat pian erään kummun taakse.
Don Torribio oli yksin.
Don Torribion ja don Pedro de Lunan perheet, kumpikin peräisin
Espanjasta ja vanhojen siteiden toisiinsa yhdistämät, olivat aina
eläneet erittäin ystävällisissä väleissä.
Nuori mies ja nuori tyttö oli melkein kasvatettu yhdessä.
Kun hänen kaunis serkkunsa siis tuli sanomaan hänelle jäähyväisensä,
ilmoittaen lähtevänsä Europaan, jossa hän viipyisi muutamia vuosia
täydentääkseen kasvatuksensa ja saadakseen hienon maailman mukaisen
sivistyksen, oli doña Hermosa, joka silloin oli kahdentoista vuotias,
surrut kovin.
Aina lapsuudestaan asti olivat he niin sanoaksemme vaistomaisesti
rakastaneet toisiaan niin suloisen sydämellisesti, kuin nuoret ihmiset,
jotka vain ajattelevat onneaan.
Don Torribio oli lähtenyt säilyttäen rakkautensa, epäilemättä, että
doña Hermosakin säilyttäisi omansa sydämessään.
Matkusteltuaan sivistyneen maailman kuuluisimmissa kaupungeissa oli
nuori mies heti palattuaan Vera Cruziin rientänyt järjestämään asiansa
ja mennyt San Lucariin, odottaen kärsimättömästi taas tapaavansa
rakastettunsa, jota hän ei ollut nähnyt kolmeen vuoteen, Hermositansa,
tuon kauniin lapsen, joka epäilemättä nyt oli kehittynyt kauniiksi,
täysikasvuiseksi nuoreksi tytöksi.
Don Pedron ja äänen tyttärensä hämmästys ja ilo oli kuvaamaton. Hermosa
etenkin oli onnellinen, sillä on myönnettävä, että hän ajatteli don
Torribiota joka päivä ja näki hänet lapsuusmuistoissaan, mutta samalla
hän tunsi sydämessään sekä tyydytystä että kipua.
"Kas niin, lapsukaiseni", oli isä hymyillen virkkanut, "suudelkaa nyt
toisianne, minä annan luvan."
Doña Hermosa oli punehtuen ojentanut otsansa, jota don Torribio
kunnioittavasti oli koskettanut huulillaan.
"Mikä suudelma se on!" oli don Pedro huudahtanut. "Kas niin, ei mitään
teeskentelyä, suudelkaa toisianne kunnollisesti, lempo soikoon! Älä
keimaile noin, Hermosa, vaikka oletkin kaunis tyttö ja hän kaunis
poika! Ja sinä Torribio, joka poksahdat tänne kuin pommi, ilmoittamatta
edes tulostasi, luuletko etten tiedä, vai, kenen takia olet kulkenut
satoja penikulmia täyttä laukkaa? Oletko ehkä minun tähteni Vera
Cruzista tullut San Lucariin? Te rakastatte toisianne, suudelkaa siis
toisianne kiltisti, kuten rakastavan parin ja kihlautuneiden tulee, ja
jos olette kilttejä saatte pian mennä naimisiin."
Näiden ystävällisten sanojen ja tämän iloisen mielen liikuttamina
olivat nuoret heittäytyneet kunnon ukon syliin kätkeäkseen siten
uhkuvat tunteensa.
Tämän vastaanoton perusteella pidettiin don Torribiota julkisesti doña
Hermosan sulhasena ja tällaisena katsottiin hänellä olevan oikeus
mielistellä häntä. Nuori tyttö luuli vilpittömästi rakastavansa
serkkuaan. Heidän pitkällinen yhdessä olonsa, heidän lapsuudenaikainen
ystävyytensä, joka vielä oli kiihtynyt usean vuoden kestäneestä erosta,
kaikki puolsi hänen sydämessään sitä avioliittoa, jonka isä oli hänelle
valmistanut.
Hän odotti verrattain kärsivällisesti päivää, joka oli määrätty hänen
hääpäiväkseen, ja toivoi tavallaan iloisena katkeamattomien siteiden
solmimista.
Vaikka sellainen väite herättäneekin syytöksen harhaoppisuudesta monen
lukijamme taholta, niin väitämme kuitenkin, että nuoren tytön ensi
rakkaus harvoin on oikea. Vasta toinen rakkaus johtuu sydämestä,
kun taas ensimmäisen paikka on vain päässä. Tämä on helposti
käsitettävissä. Nuori tyttö, alkaessaan tuntea sydämensä ensi liikkeet,
mieltyy luonnollisesti siihen, joka asemansa ja suhteittensa johdosta
on jo aikoja sitten voittanut hänen luottamuksensa ja harrastuksensa.
Tämä rakkaus ei siis ole muuta kuin ystävyyttä, tottumuksen lujittamaa
ja sen salaisen vaikutuksen kiihoittamaa, jonka aiheuttavat
kuusitoistavuotiaan päässä pyörivät sekavat ja epämääräiset kuvittelut
ja etupäässä vertailun puute sekä tieto edeltäpäin päätetystä
avioliitosta, joka juuri tästä syystä näyttää mahdottomalta välttää.
Sellainen oli doña Hermosan suhde serkkuunsa, hänen sitä vähintäkään
aavistamatta. Erinäiset ikä- ja sopivaisuussyyt olivat aina tähän asti
siirtäneet avioliiton solmimista, jota ainakin don Pedro piti hyvin
tärkeänä, joko sitten tulevan vävynsä tavattoman omaisuuden takia tai
että hän oli vakuutettu tekevänsä tyttärensä onnelliseksi.
Asia meni sitten tasaista menoaan nuorten välillä, minkään erikoisen
häiritsemättä heidän keskensä vallitsevaa onnellista suhdetta aina
siihen saakka, kuin doña Hermosa aavikolla joutui niiden tapausten
pyörteeseen, joista on aikaisemmin kerrottu. [Kertomuksessa
"Kivisydän."] Mutta jo ensi käynnillään, palattuaan de las Noriasin
haciendaan, huomasi don Torribio rakastavan tarkkanäköisyydellä, ettei
doña Hermosa ottanut häntä vastaan puhuen ja käyttäytyen yhtä vapaasti
kuin hänen tapansa oli.
Nuori tyttö näytti ikävystyneeltä ja uneksivalta, vastasi tuskin hänen
kysymyksiinsä eikä näyttänyt ensinkään käsittävän hänen epäsuoria
viittauksiaan heidän lähestyvästä liitostaan.
Don Torribio piti aluksi tätä äkillistä muutosta jonkun tuollaisen
hermokohtauksen aiheuttamana, joita nuorille tytöille heidän
tietämättään sattuu. Hän luuli häntä sairaaksi ja vetäytyi syrjään,
epäilemättä että joku toinen oli hänen kihlattunsa sydämessä
valloittanut sen sijan, jonka hän luuli yksin omistavansa.
Muuten, ketä hän olisikaan epäillyt, jos hän yleensä olisi niin tehnyt?
Don Pedro vietti erittäin yksinäistä elämää ja hänen luonaan kävi vain
hyvin harvoin muutamia vanhoja ystäviä, enimmäkseen naimisissa olevia
tai jo aikoja sitten naimaijän sivuuttaneita.
Ei ollut luultavaa, että doña Hermosa niinä kahtena vuonna, jotka hän
oli viettänyt aavikolla punaihoisten keskellä, olisi tavannut miehen,
jonka ulkomuoto ja käytöstapa olisi voinut vaikuttaa hänen sydämeensä.
Kuitenkin oli don Torribio pian pakotettu vasten tahtoaankin
tunnustamaan, että se, mitä hän aluksi oli pitänyt nuoren tytön
oikkuna, olikin harkittu päätös. Sanalla sanoen, että vaikka doña
Hermosa edelleenkin oli hänen lapsuudenystävänsä, niin oli kuitenkin
rakkaus, jos sellaista koskaan oli ollut hänen sydämessään,
ehdottomasti sieltä paennut.
Päästyään tästä varmuuteen alkoi nuori mies käydä levottomaksi
todenteolla. Hänen rakkautensa serkkuunsa oli hyvä ja vilpitön. Hän oli
antanut sen vallata liian suuren osan elämästään, jotta hän olisi
voinut luopua siitä. Hän näki epätoivoissaan kaikkien suunnitelmiensa
vastaisesta onnestaan raukeavan tyhjiin ja kuolema sydämessään hän
päätti pyytää tytöltä viimeistä, nyttemmin välttämätöntä selitystä,
jonka kautta hän saisi tietää, mitä hänellä oli pelättävissä ja
toivottavissa.
Juuri tarkoittaen saavansa tämän selityksen doña Hermosalta hän, sen
sijaan, että olisi palannut San Lucariin, jossa hän asui, oli pyytänyt
vaqueroja näyttämään itselleen tien del Cormillon haciendaan. Mutta
heti kun toverit olivat jättäneet hänet ja hän oli yksin haciendan
edustalla, oli hänen rohkeutensa lannistumaisillaan. Aavistaen
aikomansa askeleen seuraukset, epäili hän mennä haciendaan, sillä,
kuten rakastavat yleensä, piti don Torribio parempana, huolimatta
nuoren tytön välinpitämättömyyden hänelle tuottamasta tuskasta,
edelleenkin tuudittua petollisiin kuvitteluihin kuin saada varmuus,
jonka täytyi musertaa häneltä toivon ikuisesti.
Taistelu oli pitkällinen. Monta kertaa aikoi hän kääntyä takaisin.
Lopulta voitti järki kuitenkin intohimon, hän huomasi miten sietämätön
hänen ja doña Hermosan asema oli. Tulkoon mitä tahansa, niin hän päätti
selvittää sen, ja hermostuneesti iskien kannukset hevosen kylkiin, joka
hirnahti kivusta, syöksyi hän täyttä laukkaa haciendaa kohti, peläten
hyvällä syyllä, että jos hän viivyttelisi kauemmin, niin ei hänellä
olisi voimaa panna toimeen aikomustansa.
Saavuttuaan Cormilloon sai hän kuulla, että don Pedro oli tyttärineen
auringon noustessa lähtenyt metsästämään eikä heidän odotettu palaavan
kotiin ennenkuin iltakellon soidessa.
"Sitä parempi", mumisi don Torribio hampaittensa välistä, huo'aten
tyytyväisenä sen lykkäyksen johdosta, jonka sallimus niin
jalomielisesti soi hänelle. Ja pysähtymättä nauttimaan hänelle
tarjottuja virvokkeita palasi hän täyttä neliä San Lucarin presidiota
kohti, onnitellen itseään tuon hänen syyttään aiheutuneen tervetulleen
lykkäyksen johdosta, saadakseen selityksen, jota hän sekä pelkäsi että
toivoi.
IV.
ILLANVIETTO.
Viemme nyt lukijamme del Cormillon haciendaan kaksi päivää
ennenmainittujen tapausten jälkeen.
Noin kello kahden tienoissa illalla istui kaksi henkilöä braseron eli
tuliastian ääressä haciendan salissa, sillä yöt olivat vielä kylmät.
Tässä ranskalaiseen tapaan komeasti kalustetussa salissa olisi vieras
luullut siirtyneensä Faubourg Saint-Germain'iin. Yhtä loisteliaat
seinäverhot, yhtä aistikkaasti valitut huonekalut. Ei mitään puuttunut,
ei edes Erardin flyygeliä, jolla oli Pariisissa esitettyjä
oopperapartituureja, vieläpä Alexandren tehtaan oiva urkuharmoonikin
oli saanut siellä paikkansa. Ja ikäänkuin osoitukseksi maineen ja neron
lennosta huojui pyöreä sohvapöytä ranskalaisten romaanien ja
runoteosten painosta.
Kaikki muistutti Ranskaa ja Pariisia, ainoastaan hopeainen tuliastia,
jossa öljymarjojen sisuksia paloi, johdatti mieleen espanjalaisen
Amerikan. Kynttiläkruunut ruusunvärisine kynttilöineen valaisivat tätä
komeata olinpaikkaa.
Don Pedro ja hänen tyttärensä istuivat tuliastian ääressä.
Doña Hermosalla oli erittäin yksinkertainen puku, joka teki hänen
entistään kauniimmaksi. Hän poltti hienoa maissisavuketta,
keskustellessaan tuttavallisesti isänsä kanssa.
"Niin!" sanoi hän, "presidioon on saapunut maailman kauneimpia
lintuja."
"Entä sitten, lapsi kulta?"
"Minun mielestäni ei rakas isäkultani ole varsin kohtelias tänä
iltana", sanoi Hermosa lellitellyn lapsen tapaan viehättävän jurosti.
"Kuinka niin, señorita?" vastasi don Pedro hymyillen.
"Mitä, oikeinko todella?" huudahti Hermosa, hypähtäen ilosta ja
taputtaen käsiään, "sinä olet aikonut..."
"Ostaa sinulle lintuja. Huomenna saat nähdä lintulasi olevan täynnä
papukaijoja, bengaleja, kardinaleja, kolibreja ja mitä kaikkia, sanalla
sanoen, viidettäsataa kappaletta, sinä kiittämätön tyttö."
"Oi, kuinka sinä olet kiltti, isä, ja kuinka minä pidän sinusta!"
huudahti nuori tyttö, kietoen kätensä don Pedron kaulaan ja suudellen
häntä useita kertoja.
"Kas niin, kas niin, pikku hupakko! Sinä aivan tukehdutat minut
hyväilyilläsi."
"Niin, mitäpä muutakaan tekisin osoittaakseni kiitollisuuttani niin
suuresta kohteliaisuudesta?"
"Lapsi parka", sanoi don Pedro jonkun verran surullisesti, "minulla on
nyt enää vain sinut, josta pidän."
"Jota jumaloit, tarkoitat kaiketi, sinä minun erinomainen isäni! Sillä
sinä todellakin jumaloit minua. Myöskin minä rakastan sinua kaikin
Jumalan minulle antamin voimineni."
"Ja kuitenkaan", sanoi don Pedro lempeästi nuhtelevalla äänellä, "et
arvele, paha lapsi, tekemästä minua levottomaksi."
"Minäkö?" sanoi doña Hermosa vapisten sielussaan.
"Niin, sinä juuri", sanoi don Pedro, uhaten tytärtään lempeästi
sormellaan, "sinä salaat minulta jotakin."
"Isä kulta!" mutisi tytär tukahtuneella äänellä.
"Kas niin, tyttäreni, isän silmät voivat lukea kuudentoista vuotiaan
tytön sisimmätkin ajatukset. Jo joitakuita päiviä on sinussa ollut
jotakin tavatonta, ajatuksesi ovat ankarassa toiminnassa."
"Se on totta, isä kulta", sanoi tytär päättävästi.
"Ja kenestä sinä sitten uneksit, tyttöseni", jatkoi don Pedro, peittäen
levottomuutensa hymyilyyn.
"Don Torribio Quirogasta, isä kulta."
"Vai niin", sanoi isä, "senkö vuoksi, että rakastat häntä?"
Doña Hermosa suoristihe ja tullen vakavan näköiseksi hän vastasi,
pannen käden sydämelleen:
"Minäkö? En, olen pettänyt itseäni aina tähän hetkeen asti, isäni, minä
en rakasta don Torribio Quirogaa. Ja kuitenkin ajattelen häntä --
miksi, sitä en voi sanoa. Hänen Europasta palattuaan on hänessä
tapahtunut muutos, jota en voi käsittää. Minusta tuntuu kuin hän ei
enää olisi sama henkilö, jonka kanssa minut on kasvatettu. Hänen
katseensa saattaa minut hämilleni ja lumoaa minut, hänen äänensä
tuottaa minulle sanomatonta tuskaa. Myönnän kyllä, että tuo mies on
kaunis sekä ylevä ja hieno tavoiltaan, hän on kaiken kaikkiaan
jalosukuinen aatelismies, ja kuitenkin hänen olennossaan on jotakin, en
tiedä mitä, joka jäätää minua ja aiheuttaa minussa voittamattoman
vastenmielisyyden tunteen."
"Romantillinen pää!" sanoi don Pedro hymyillen.
"Naura minulle, tee minusta pilaa, mutta", sanoi doña Hermosa
vapisevalla äänellä, "tunnustanko sinulle kaikki, isä kulta?"
"Puhu vain luottavasti, rakas lapseni."
"No niin, minä aavistan, että tuo mies, jota olen luullut rakastavani,
tuottaa minulle onnettomuutta."
"Lapsi!" vastasi don Pedro suudellen tyttärensä otsaa, "mitäpä hän
saattaa sinulle tehdä?"
"Sitä en tiedä, isä, mutta minä pelkään."
"Tahdotko, että rikon välimme hänen kanssaan enkä ota enää vastaan
häntä?"
"Varo tekemästä niin. Se varmaankin vain jouduttaisi minua uhkaavaa
vaaraa."
"No no, sinä olet hemmoteltu lapsi. Olet menettänyt malttisi ja
kuvittelet näkemällä aaveita keskellä päivää. Kaikki tuo pelko ja nuo
kuvitellut aavistukset johtuvat vain rakkaudestasi serkkuusi. Ainoa
keino mielesi rauhoittamiseksi on, että saat mennä naimisiin hänen
kanssaan mahdollisimman pian, ja ole vain rauhassa, lapsi kulta, sen
asian minä aijonkin kohta järjestää."
Doña Hermosa pudisti surullisena päätään usean kerran, luoden silmänsä
maahan, mutta ei vastannut mitään. Hän huomasi, että hänen isänsä oli
käsittänyt aivan väärin hänen tarkoituksensa ja että kaikki yritykset
ohjata hänet hänen ajatuspiiriinsä olisivat hyödyttömiä.
Samassa ilmoitti muuan palvelija don Torribio Quirogan saapuneen, ja
tämä astui saliin.
Nuori mies oli puettu viimeisen pariisilaismuodin mukaan, ja
kynttiläkruunun valo valaisi hänen kauniita kasvojaan.
Isä ja tytär hätkähtivät, edellinen luultavasti ilosta ja jälkimäinen
varmaan hämmästyksestä.
Tervehdittyään miellyttävästi kumartamalla doña Hermosaa astui hän
tämän luokse ja ojensi hänelle komean kukkavihon ulkomaisia kukkia.
Neito kiitti häntä hymyillen väkinäisesti, otti kukkavihon vastaan ja
heitti sen eräälle sohvapöydälle, miltei siihen katsomatta.
Sitten ilmoitettiin saapuneeksi perätysten kuvernööri don José Kalbris
koko esikuntineen, sekä pari kolme muuta perhettä, kaikkiaan noin
parikymmentä henkilöä ja viimeksi myös don Estevan Diaz ja don Fernando
Carril.
Olisi ollut mahdoton tuntea tuota palvelijan ilmoittamaa nuorta
kavaljeeria, joka saapui haciendan majordomon seurassa, samaksi
metsänkävijäksi, tuoksi pelätyksi mehiläismetsästäjäksi, joka muutamia
päiviä sitten oli tehnyt don Pedrolle ja hänen tyttärelleen niin
äärettömän palveluksen. Hänen moitteeton ryhtinsä, hänen erinomainen
käytöksensä, sanalla sanoen kaikki hänessä poisti pienimmänkin
epäluulon tai oikeammin teki kaiken vertailun mahdottomaksi.
Olemme aikaisemmin maininneet, että don Fernando Carril, vaikka hänen
elintapansa olikin verhottu läpinäkymättömään hämärään, ulkonäöltään
oli tunnettu kaikkialla maakunnan seurapiireissä ja meksikolaisten
tapojen huolettomuuden vuoksi tervetullut joka taloon. Hänen
läsnäolonsa del Cormillon haciendassa ei siis oikeastaan herättänyt
mitään huomiota. Kuitenkin aiheutti hänen esiintymisensä jännitettyä
uteliaisuutta vieraissa, sillä pitkään aikaan ei don Fernandoa ollut
näkynyt missään illanvietoissa.
Samoin kuin don Torribiokin astui don Fernandokin saliin saavuttuaan
doña Hermosan luo, kumarsi syvään hänelle ja ojensi kunnioittavasti
hänelle kukan, jota hän piti kädessään.
"Señorita", sanoi hän äänellä, jota hän turhaan koetti estää
värähtelemästä, "suvaitkaa ottaa vastaan tämä vaatimaton sushil-kukka.
Se kasvaa vain erämaassa", lisäsi hän vähän korostaen.
Nuori tyttö hätkähti kuullessaan tuon äänen, jonka hän luuli
tuntevansa. Syvä puna levisi hänen kasvoillensa, ja luoden silmänsä
maahan hän tarttui vapisevin käsin kukkaan ja kiinnitti sen
vyötäröönsä, vastaten epäselvällä äänellä:
"Kaikki mikä tulee erämaasta, on tästälähin minulle kallisarvoista."