E-text prepared by Tapio Riikonen
TIIKERIKISSA
Seikkailuja kaukaisessa Lännessä
Kirj.
GUSTAVE AIMARD
Suomentanut
E. Piirinen
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1918.
SISÄLLYS:
I. Mieltymystä.
II. Aarniometsä.
III. Don Torribio Quiroga.
IV. Illanvietto.
V. Väijytys.
VI. San Lucar.
VII. Hyökkäys presidiota vastaan.
VIII. Konnamaisuutta.
IX. Vankina.
X. Punanahkojen leiri.
XI. Luopio.
XII. Naisen tahto.
XIII. Valkoiset punaisia vastaan.
XIV. Käänne.
XV. Kuukautta myöhemmin.
XVI. Ennen takaa-ajoa.
XVII. Takaa-ajossa.
XVIII. El Voladero de las Animas.
XIX. Jumalan sormi.
I.
MIELTYMYSTÄ.
Mieltymys on tunne, jota ei voida selitellä tai kuvailla, se tunnetaan
välittömästi. Aivan tahtomattaan ihminen tuntee heti ensi hetkestä
mieltymystä toista ja vastenmielisyyttä toista kohtaan. Miksi? Sitä ei
voi sanoa, mutta niin on usein laita. Jonkunlainen magneettinen,
vastustamaton vaikutus vetää ihmistä usein henkilöön, jota hänen etunsa
päinvastoin vaatisi välttämään, kun taas sama vaikute sysää hänet
toisen luota, jonka suosiota hänen saman edun vuoksi pitäisi koettaa
tavoitella.
Ja vielä omituisempaa ja merkillisempää on se, että tämä välitön tunne,
joka siten johtaa ihmistä vastoin hänen tahtoaan, tuskin koskaan
erehtyy; sillä ennemmin tai myöhemmin täytyy myöntää, että se, mikä
ihmisten ennakkoluuloisissa silmissä on näyttänyt erehdykseltä,
päinvastoin on ollut oikein, ja että sydän, vähääkään eksymättä, on
johtanut oikealle tolalle.
Mieltymyksen ja vastenmielisyyden seuraukset ovat liiankin selvät, ja
siksi monet ovat saaneet kokea niiden salaperäistä vaikutusta, että
meidän ei ole tarvis pitemmältä kosketella tätä ainetta.
Don Estevan ja Kivisydän olivat tutustuneet toisiinsa olosuhteissa,
joiden olisi pitänyt tehdä heidät toistensa suhteen ainakin
välinpitämättömiksi, joskaan ei juuri vihamiehiksi. Mehiläismetsästäjän
maine ja hänen omituinen elintapansa olivat sellaisia syitä, joiden
olisi pitänyt karkoittaa hänen paristaan don Pedro de Lunan rehdin
majordomon. Ja kuitenkin oli tapahtunut aivan päinvastoin, kummankin
nuoren miehen tietämättä. He olivat ensi hetkestä asti tunteneet
olevansa ystäviä, joita eivät yhdistäneet mitkään tuollaiset
jokapäiväiset tunteet, jotka ovat niin tavallisia vanhan Europan
seuraelämässä, missä ystävä-sana ei enää merkitse edes yksinkertaista
tuttavuutta ja on niitä nimityksiä, joita yleisimmin poljetaan lokaan,
vaan tuollaiset todelliset, vahvat, äärettömät ja alkuperäiset tunteet,
jotka muutamassa tunnissa kehittyvät siinä määrin, että ne
varsinaisesti ensi hetkestä asti hallitsevat sitä, jonka ne ovat
saaneet valtoihinsa.
Nuo nuoret miehet eivät olleet koskaan nähneet toisiansa, ennenkuin he
tapasivat San Lucarin tiellä, ja kuitenkin tuntui heistä kuin he
olisivat tunteneet toisensa vuosikausia sitten ja aivan
yksinkertaisesti uudelleen tavanneet toisensa.
Omituista kyllä olivat molemmat yht'aikaa tunteneet saman vaikutuksen,
aivan odottamatta ja tarkoituksetta.
Nyt väittämämme on siinä määrin totta, että don Estevan, huolimatta
synnynnäisestä viisaudestaan, joka oli hänen huomattavimpia
ominaisuuksiaan, melkein heti uskoi Kivisydämelle isänsä eli oikeammin
hyväntekijänsä elämäntarinan. Tämän elämäntarinan hän oli kertonut
kaikkine yksityiskohtineen, salaamatta tai jättämättä pois pienintäkään
pikku seikkaa. Tähän saattoi hänet salainen aavistus, joka sanoi
hänelle, että hän oli tavannut miehen, joka oli kyliin arvokas jakamaan
hänen kanssaan tämän tärkeän salaisuuden koko painon.
Tämän kertomuksen jatkuessa saamme vieläkin sitovampia todistuksia
siitä omituisesta luottamuksesta, jota molemmat miehet heti olivat
tunteneet toisiaan kohtaan.
Aurinko oli laskemaisillaan purppura- ja kultavyöhönsä korkeitten,
lumipeitteisten Sierra Madren kukkulain taakse, kun don Estevan oli
ehtinyt kertomuksensa loppuun.
Maisema alkoi muuttua suloisen, alakuloisen väriseksi, jollaiseksi se
tulee illan lähestyessä, linnut lensivät suurin joukoin viserrellen
etsimään yösijaa korkeitten puiden tuuheiden oksien välistä. Vaquerot
ja peonit ratsastivat joka suunnalle kootakseen karjan ja viedäkseen
sen kotiin haciendaan. Kaukana näkyi aasinajajain leiri, jonka yötulet
jo alkoivat valaista joka hetki yhä enemmän pimenevää taivasta levein
punertavin valonheijastuksin.
"No, kun te nyt yhtä hyvin kuin minäkin tunnette sen perheen
salaisuudet, jonka yhteyteen sattuma on teidät saattanut", jatkoi don
Estevan, "mitä aijotte nyt tehdä?"
"Sananen ensiksi", huomautti Kivisydän.
"Puhukaa -- teillä pitäisi oikeastaan olla paljon uskottavaa minulle
vuorostanne."
"Ei niinkään paljon, kuin kenties luulette. Te tiedätte elämästäni yhtä
paljon kuin minä itsekin, toisin sanoen ei juuri mitään, mutta siitä ei
nyt olekaan kysymys tällä hetkellä."
"Mistä sitten on kysymys?" sanoi don Estevan uteliaisuuden valtaamana.
"Sanon sen teille. Te ette varmaankaan ole kertonut minulle tuota
pitkää ja mielenkiintoista juttua vain tyydyttääksenne uteliaisuutta,
jota en millään tavoin ole osoittanut. Täytyy siis olla olemassa joku
muu syy, ja tämän syyn luulen arvanneeni. Don Estevan Diaz, kun kaksi
urhokasta miestä on yhtynyt toisiinsa niinkuin liaani mahonkipuuhun,
kun heidän ajatuksensa sulavat yhdeksi, kun heidän tahtonsa on sama,
niin nämä miehet ovat hyvin vahvoja, sillä he täydentävät toisensa, ja
mitä he eivät yksikseen rohkenisi tehdä, siihen he ryhtyvät nyt
arvelematta ja ovat melkein varmoja yrityksensä onnistumisesta, niin
mielettömiltä ja uhkarohkeilta kuin nuo yritykset näyttävätkin. Ettekö
ole samaa mieltä kanssani tässä suhteessa?"
"Epäilemättä, don Fernando, olen täydelleen samaa mieltä."
Ilo leimahti nuoren miehen kasvoilla.
"Hyvä", sanoi hän ojentaen kätensä, "tässä käteni, don Estevan, se on
miehen, joka täten tarjoo teille uskollisen ja rehellisen sydämensä,
kaikesta huolimatta -- tahdotteko tarttua siihen?"
"Kautta Jumalan!" huudahti majordomo lämpimästi, puristaen voimakkaasti
hänelle niin rehellisesti ojennettua kättä, "minä tartun molempiin --
kiitos veli! Minulle tekemänne ehdotuksen olin itse tekemäisilläni, nyt
pysyy liittomme elämässä ja kuolemassa! Kuulun teille kuin miekka
kahvaansa!"
"Voi!" huudahti nuori mies ilosta huoahtaen, "minulla on siis
vihdoinkin ystävä, minun siis ei enää tarvitse kulkea yksinäni elämän
läpi. Ilossa ja surussa, onnessa ja onnettomuudessa on minulla sydän,
jolle voin uskoa kaiken!"
"Teillä on enemmänkin, veli, teillä on koti. Äitini on teidänkin
äitinne. Tulkaa, nouskaamme jälleen hevosen selkään, alkaa tulla myöhä
ja meillä on vielä paljon kerrottavaa toisillemme."
"Niin, rientäkäämme", vastasi metsästäjä yksinkertaisesti.
Hevoset eivät olleet poistuneet ranchon läheisyydestä, josta ne olivat
löytäneet hyvän laitumen. Nuoret miehet saivat ne helposti kiinni, ja
viiden minuutin kuluttua he ratsastivat rinnakkain, kotimatkalla don
Estevanin asuntoa kohti.
Ña Manuela odotti heitä portin ulkopuolella. Hän hymyili.
"Tulettepa vihdoinkin", hän huusi heille jo kaukaa, heti heidät
nähtyään. Ja kun uudet ystävykset olivat saapuneet pihalle, johti hän
heidät ystävällisesti sisään, jossa yksinkertainen, mutta maukas ateria
heitä odotti. Se syötiin hyvällä ruokahalulla ja tuttavallisesti
keskustellen. Doña Manuela huomasi heti, että nuorten miesten kesken
oli jotakin erikoisempaa tapahtunut, mutta hän ei kysellyt mitään,
katseli vain kumpaakin tarkastellen ja odotti, että poikansa selittäisi
asian, kuten kohta tapahtuikin.
"Rakas äiti", lausui don Estevan, kun ateria oli päättynyt ja siirrytty
parvekkeelle, "olet kai huomannut, että välimme don Carrilin kanssa on
nyt toinen kuin hänen tänne tullessaan: me olemme tulleet ystäviksi.
Olen kertonut hänelle don Pedro de Lunan elämäntarinan, joka samalla
niin läheisesti koskee meitäkin ja mahdollisesti tavallaan vierastamme
tässä."
Doña Manuela nyökkäsi hyväksyvästi.
"Olen sen huomannut, rakas poikani, suokoon Jumala, että kaikki
päättyisi hyvin. Toivon, että uusi ystäväsi ansaitsee luottamuksemme.
Kotimme on tästä lähtien hänen, kuten meidänkin."
Don Fernando kumarsi kunnioittavasti.
"Lupaan kunniani kautta osoittavani, että olen luottamuksenne arvoinen
ja että henkeen ja vereen asti taistelen don Estevanin rinnalla
yhteisen asiamme puolesta, kunnes olemme saavuttaneet päämäärämme",
sanoi hän liikutettuna.
"Toivokaamme parasta", sanoi doña Manuela surullisesta
"Minä en ole solminut liittoa don Fernandon kanssa meidän tähtemme,
vaan toisten minulle rakkaiden henkilöiden suojelemiseksi siltä
vaaralta, jonka aavistan heitä uhkaavan", lausui don Estevan.
"Ja vaikka en nyt voikaan selittää, mistäpäin vaara olisi
odotettavissa, on minulla kuitenkin syyni, miksi täytyy ryhtyä
varovaisuustoimenpiteisiin."
"Nuo syyt luulen hyvin käsittäväni", huomautti don Fernando. "Ne ovat
seuraavat: don Pedron pitkäaikainen rauha on uhattuna ja te pelkäätte
doña Hermosalle tapahtuvan jonkun onnettomuuden. Eikö niin?"
"Aivan niin, ystäväni; olen todella jo jonkun aikaa salaa,
vaistomaisesti pelännyt, että jokin onnettomuus olisi tulossa,
tietämättä mistä ja miten se tulisi. Tiedätte kai paremminkin kuin
minä, että elämässä on synkkiä hetkiä, jolloin rohkeinkin mies ilman
näkyvää syytä vapisee kuin lapsi ja pelkää omaa varjoaankin, epäilee
kaikkea. Nämä synkät ajatukset ovat vaivanneet minua jo pari kuukautta.
Ja kuitenkin on täällä ollut kaikki rauhallista, kuten ennenkin, don
Pedro yhtä rauhallinen ja doña Hermosa iloinen kuin ennenkin. Me elämme
täällä piilossa koko maailmalta. Seuraelämän pauhina ei tänne ulotu.
Mitäpä meillä siis olisikaan pelättävänä? Kuka vihollinen meitä sitten
vainoisi ja yöt päivät pitäisi meitä silmällä? Sitä en tiedä, mutta
minä tunnen, että niin on laita, minä tunnen vihollisen läsnäolon,
mutta en voi häntä keksiä."
"Tuon vihollisen tunnette nyt yhtä hyvin kuin minäkin -- se on
Tiikerikissa. Viimeöisen keskusteluni hänen kanssaan, jonka tekin
kuulitte, olisi pitänyt selvittää hänen aikomuksensa, jos ei juuri
hänen suunnitelmiaan."
"Se on totta, mutta siitä huolimatta en voi uskoa, että tuo mies on
todella vihollisemme. Samoinkuin ei ole seurausta ilman syytä, niin ei
myöskään saata olla vihaa ilman aihetta. Don Pedro ei ole milloinkaan
tänne tulostaan asti millään tavoin ollut kosketuksissa tuon miehen
kanssa. Miksi hänellä siis olisi jotakin kaunaa isäntääni kohtaan?"
"Ah, miksi?" toisti metsästäjä kiihkeästi, "miksi päivä seuraa yötä,
miksi on hyviä ja huonoja, roistoja ja kunniallisia ihmisiä? Tämä
pulmallinen kysymys veisi meidät liian kauas, ystäväni. Tiedän yhtä
hyvin kuin tekin, ettette milloinkaan ole olleet Tiikerikissan kanssa
tekemisissä, mutta mitä se auttaa? Tuo mies on kavala konna, jonka koko
roistomainen olemus tarkoittaa pahantekoa usein vain huvikseen. Don
Pedroa kunnioittavat ja rakastavat kaikki, jotka hänet tuntevat. Doña
Hermosaa kunnioittavat apachitkin, ruohoaavikon hurjimmat punanahat --
siitä luultavasti johtuu Tiikerikissan viha hacienderoa kohtaan.
Sellaista miestä kohtaan ei saa rankaisematta olla hyvä ja rehellinen,
kaikkien kunnon ihmisten täytyy luonnostaan olla hänen vihamiehiään, se
on päivän selvää. Olkoon ihminen vajonnut kuinka syvälle tahansa, niin
hän kuitenkin aina muistaa kauhean alennuksensa ja entisen asemansa.
Hän ei anna yhteiskunnalle tätä anteeksi, mutta koska hän ei voi kostaa
sille kokonaisuudessaan, julistaa hän sodan yksilöitä vastaan, hyökäten
jokaisen kimppuun, jonka hän tavoittaa, kostaen näille omat pahat
tekonsa. Kas siinä ainoa syy Tiikerikissan vihaan don Pedroa kohtaan."
"Niin, kenties olette oikeassa", vastasi don Estevan huolestuneella
äänellä, "asian laita lienee niin."
"Niin tietysti! Uskokaa minua, minä tunnen tuon hirviön perinpohjin,
sillä hän on kasvattanut minut. Mutta riittäköön tämä. Kun asema nyt on
täysin selvä, niin mitä aijotte tehdä?"
"Myönnän olevani hyvin pahassa pulassa, enkä tiedä mitenkä siitä
selviytyisin. Kuinka voi varjella itseään salahankkeilta, joista ei
tiedä, vastustaa suunnitelmia, joiden tarkoitus on tuntematon -- tuo
kaikki on minulle vaikeaa."
"Ensiksikin on luullakseni parasta olla ensinkään ilmaisematta don
Pedron perheelle epäilyjämme", huomautti doña Manuela.
"Sanokaa varmoja tietojamme, señora", lausui don Fernando. "Muuten olen
aivan samaa mieltä kanssanne. Meidän on helppo salaa vartioida don
Pedroa ja hänen tytärtään, heidän aavistamattakaan mikä vaara heitä
uhkaa. Jos asema sittemmin muuttuisi liian jännittäväksi, niin voidaan
kyllä jollakin tekosyyllä saada heidät itsekin huolehtimaan
turvallisuudestaan."
"Niin, epäilemättä!" huudahti don Estevan tulisesti. "On tärkeätä,
etteivät he aavista mitään, etenkään doña Hermosa, joka on niin
herkkätunteinen. Lapsi raukka! Hän saa vain liiankin pian tehdä
tuttavuutta vastoinkäymisten kanssa, jos aavistuksemme toteutuvat.
Saadaan nähdä! Fernando ystäväni, neuvokaa meitä! Te ainoastaan voitte
auttaa meitä tässä tukalassa asemassa."
"Kaikki, mikä ihmisvoimin on mahdollista, tehdään niiden
pelastamiseksi, joita rakastatte."
"Kiitos! Mutta miksette sano, että tekin rakastatte heitä, koska jo
olette tehnyt heille äärettömän palveluksen?"
"Ah, ystäväni!" sanoi nuori mies huokaisten, "mitäpä minusta,
seikkailija-raukasta, jotta rohkenisin nostaa silmäni niin korkealle?
Minä en ole enkä saakaan olla doña Hermosalle muuta kuin luotettava
pihakoira, joka pelastaa isäntänsä ja kuolee hänen jalkojensa juureen."
Tämä lausuttiin niin surunvoittoisesti ja itsekieltäytyvästi, että don
Estevan ja hänen äitinsä heltyivät aivan kyyneliin, tarttuivat hänen
käsiinsä samalla kertaa ja puristivat niitä hellästi.
"Älkää sanoko niin, veljeni", huudahti majordomo, "te ette tunne doña
Hermosaa niin hyvin kuin me, hän on erinomaisen hyväsydäminen, puhtain
ja jaloin sielultaan -- hän rakastaa teitä."
"Oi!" sanoi metsästäjä liikutettuna, "älkää lausuko tuota sanaa,
ystäväni! Doña Hermosako rakastaisi minua? Se on mahdotonta!"
"Doña Hermosa on nainen, ystäväni -- te olette pelastanut hänen
henkensä. Tietystikään en tiedä minkälaatuinen hänen teitä kohtaan
tuntemansa tunne on, kenties hän ei itsekään tiedä sitä, ja nuoren
tytön kiitollisuus muuttuu varsin pian rakkaudeksi."
"Vaiti, poikani", keskeytti vanha rouva, "ei sinun sovi tuolla tavoin
puhua isäntäsi tyttärestä."
"Se on totta, anteeksi, äiti kulta, olen väärässä. Mutta jos olisit
kuullut doña Hermosan puhuvan ystävästämme ja saavan minut lupaamaan
lähteä etsimään häntä ja viedä hänet hänen luokseen, jonka minä, kautta
Jumalan, myöskin teen, niin et tietäisi mitä uskoisit."
"Kenties, mutta en ainakaan kaataisi öljyä tuleen, ja sekä itseltäni
että ystävältämme kätkisin varovasti huomioni sydämeni sisimpään."
"Älkää luulko, että olen niin mieletön, señora", huomautti don
Fernando, "että panen poikanne sanoille enemmän arvoa kuin ne
ansaitsevat. Tiedän varsin hyvin kuka olen, tunnen liiankin tarkkaan
alhaisen asemani, rohjetakseni kohottaa katsettani siihen, jota
kunniani käskee pitämään enkelinä."
"Hyvin sanottu, don Fernando, ja kuten miehelle sopii", lausui doña
Manuela lämpimästi. "Jättäkäämme siis nyt tämä asia ja koettakaamme
keksiä jokin keino, joka auttaisi meitä siitä pulasta, missä nyt
olemme."
"Tuon keinon", vastasi metsästäjä epäröiden, "luulen paremman
puutteessa voivani osoittaa."
Äiti ja poika työnsivät nopeasti nojatuolinsa eteenpäin kuullakseen
paremmin.
"Puhukaa, veli, puhukaa viivyttelemättä!" huudahti don Estevan. "Minkä
keinon sitten?"
"Suonette anteeksi, jos te siinä suunnitelmassa, jonka aijon esittää,
mahdollisesti huomaatte jotakin, joka ei ehkä täysin vastaa kunnian
lakeja, sellaisina kuin sivistyneet ihmiset ne käsittävät", sanoi
metsästäjä. "Mutta muistatte kai, että olen punanahkojen kasvattama ja
että se mies, jota vastaan aloitamme taistelun elämästä ja kuolemasta,
on enemmän kuin puoleksi intiaani, jonka vuoksi hänen meitä vastaan
aikomansa taistelu on kokonaan apacheilta lainattu. Voidaksemme siis
menestyksellä taistella häntä vastaan, täytyy meidän, niin
vastenmielistä kuin se onkin, käyttää samoja keinoja, käyttää hänen
omia aseitaan, sanalla sanoen käyttää viekkautta viekkautta vastaan,
juonia juonia vastaan. Sillä jos me, väärän kunniantunnon sokaisemina,
itsepäisesti tahdomme taistella häntä vastaan avoimin asein, niin
joudumme ehdottomasti tappiolle ja meitä vedetään nenästä."
"Se mitä nyt sanotte, Fernando", huomautti majordomo, "on sen pahempi
liiankin totta. Käsitän täydelleen sanojenne sisällön ja totuuden,
mutta myöntänettehän, että kunniallisen miehen, joka on tottunut
katsomaan vihollistaan kasvoihin, on vastenmielistä pujottautua
ketunnahkaan ja alentua käyttämään viekkautta silloin, kun hän haluaisi
rohkeasti hyökätä edestäpäin vihollisensa kimppuun."
"Niin, minkäpä sille voi? Se on asemamme aiheuttama pakkokeino. Ellemme
siihen ryhdy, niin on parempi jättää vihollisemme rauhaan kuin koettaa
vastustaa hänen suunnitelmiaan, sillä muuten epäonnistumme."
"Tapahtukoon sitten tahtonne mukaan, ystäväni, koska sitä ei voi
välttää. Ilmaiskaa siis keinonne."
"Keino on seuraava. Huolimatta äskeisestä keskustelustani Tiikerikissan
kanssa, on hän kuitenkin joku aika sitten uskonut minulle hyvinkin
paljon asioitaan ja minä tunnen liiankin monta hänen salaisuuttaan,
jotta hän, niin äkäinen kuin onkin, kantaisi minua kohtaan mitään
kaunaa. Tottuneena jo monet vuodet vallitsemaan ja ohjaamaan minua
tahtonsa mukaan, hän luulee kylliksi tuntevansa luonteeni ollakseen
vakuutettu siitä, että se, mitä sanoin hänelle, oli vain huonon tuulen
aiheuttamaa ylimielisyyttä, ja että minä varsin mielelläni taas
asettuisin hänen holhottavakseen. Henkilöitten lailla, jotka monet
vuodet ovat eläneet kuvitteluissaan, antaa Tiikerikissakin, joka
varmaan on kasvattanut ja suvainnut minua toivossa joskus voida käyttää
minua välikappaleena jonkun salakavalan suunnitelmansa toteuttamiseksi,
minun pettää itsensä, viekkaudestaan huolimatta, jos oikein yritän."
"Niin", huomautti don Estevan, "tuo kaikki tuntuu kyllä jotenkin
luultavalta?"
"Niin, eikö totta? Kas tässä, mitä olen ajatellut. Auringon noustessa
huomenna menemme presidioon, ja minä tutustutan teidät siellä erääseen
tuntemaani heittiöön, joka on minulle niin uskollinen, kuin tuollaiset
ihmiset yleensä voivat olla. Tuo picero tulee välittäjäksemme. Hänen
kauttansa saamme tietää kaikki mitä Tiikerikissa puuhaa San Lucarin
seuduilla noiden leperojen kanssa, joita hän pestaa, ties mitä kauheaa
tekoa varten. Sen jälkeen eroamme, te palataksenne aivan rauhassa
tänne, minä sitä vastoin menen takaisin ruohoaavikolle etsimään
Tiikerikissaa. Tällä tavoin saamme tietää hänen puuhansa, tehköön hän
sitten mitä tahansa. Tämä on ehdotukseni, mitä pidätte siitä?"
"Erinomaista, ystäväni, te olette huomannut kaiken?"
"Mutta on vielä pari seikkaa, jotka pyydän teidän muistamaan. Ensiksi,
että mitä hyvänsä teen tai sanon ja mihin toimenpiteisiin näettekin
minun ryhtyvän, niin ette saa ruveta epäilemään. Antakaa minun vapaasti
toimia, älkääkä koskaan luulko, että aijon pettää teidät."
"Älkää olko levoton siitä, ystäväni, minä uskon yhtä vähän silmien kuin
korvienkaan todistuksia. Luottamukseni teihin on järkkymätön.
Kertokaapa nyt edelleen."
"Tämän toimenpiteen tärkeys on selvä. Heti kun olemme eronneet
presidiossa, täytyy meidän olla vieraita toisillemme. Emme enää tunne
toisiamme."
"Tuo kehoitus on todellakin tärkeä ja panen sen tarkalleen mieleeni,
koska erehdyksen seuraukset olisivat meille arvaamattomat."
"Olkaa valmiina toimimaan ensi merkin saatuanne, yöllä tai päivällä.
Olkoon teillä mitä tehtävää tahansa, niin jättäkää se heti,
ryhtyäksenne voimakkaasti hyökkäämään heti merkin huomattuanne."
"Hyvä, jo huomispäivänä hankin kaikessa hiljaisuudessa ja tehden syyksi
kiireelliset työt haciendassa, viisitoista leperoa, häikäilemätöntä
veitikkaa, jotka maksusta tottelevat minua sokeasti, eivätkä säikähdä
mitään."
"Aivan niin, voitte helposti antaa niiden vetelehtiä täällä, kunnes on
tullut aika leikkiä puukolla ja rihlapyssyllä."
"Vastaan siitä, ettei kukaan ajattelekaan tiedustella heistä. Mutta
minkälaisen merkin lähetätte minulle? Ja keneltä sen saan?"
"Merkkinä on kolmesta kohtaa taitettu, päästään punaiseksi värjätty
valkea kotkansulka. Se, joka antaa teille tämän sulan, sanoo vain:
kaksi piasteriani! Te annatte ne hänelle mitään sanomatta, otatte sulan
ja annatte hänen mennä."
"Mutta mikä mies se on, ystäväni?"
"Muuan tuntematon, ensimmäinen, jonka tapaan, luultavasti. Tällä
sanansaattajalla ei saa olla aavistustakaan hänelle jättämäni toimen
tärkeydestä, siltä varalta, että hän joutuisi mahdollisesti vihollisen
käsiin."
"Hyvin harkittu! Alan todellakin uskoa, että voitamme pelin."
"Minä puolestani olen varma siitä", huudahti don Fernando, "jos
täsmälleen seuraatte ohjeitani."
"Siihen nähden voitte olla huoletta, veliseni, minä vastaan
täsmällisyydestäni."
Kun kaikki oli täten sovittu ja päätetty noiden kolmen henkilön kesken,
erosivat he mennäkseen levolle, sitä mieluummin kun jo oli myöhäinen ja
molempien nuorten miesten täytyi auringon noustessa nousta ratsaille
mennäkseen San Lucariin.
II.
AARNIOMETSÄ.
Don Torribio Quiroga, jonka kanssa nyt joudumme tekemisiin, oli
kahdeksankolmatta vuotias mies, hienopiirteinen ja älykkään näköinen,
kauniskasvoinen sekä käytökseltään erikoisesti maailmanmies.
Hän kuului Chihua-huan valtion rikkaimpiin ja kunnioitettavimpiin
sukuihin. Vanhempainsa kuoleman kautta, maassa, jossa kulta on niin
yleistä, oli hän saanut omaisuuden, joka teki yli satatuhatta piasteria
vuotuista tuloa, toisin sanoen noin kolme miljoonaa markkaa.
Tällaisessa asemassa olevalla henkilöllä, jolla sitä paitsi on
sellaiset henkiset ja ruumiilliset edut, kuin don Torribiolla, on
oikeus vaatia mitä tahansa. Sillä saatuaan määrätyn omaisuusmäärän, ei
ihmisellä enää ole mitään esteitä, tai ainakaan ne eivät millään tavoin
ole haittana, vaan paremmin kannustajana.
Don Torribio oli onnistunut kaikissa yrityksissään, lukuunottamatta
taisteluaan don Fernandoa vastaan, josta taistelusta tämä aina oli
suoriutunut voittajana.
Sen vuoksi olikin hacienderon metsästäjää kohtaan tuntema viha, joka
alkujaan johtui hyvin mitättömistä syistä, huomaamatta kasvanut
Torribion edelleenkin kärsimien vastoinkäymisten johdosta, joten se
viimein oli paisunut niin suunnattomaksi, oikeaksi amerikalaiseksi
vihaksi, jota ei voi sammuttaa mikään muu kuin sen kuolema, joka tuon
vihan aiheutti.
Kohtauksensa jälkeen don Fernando Carrilin kanssa, joka oli päättynyt
hänelle niin ikävästi, oli don Torribion vallannut tuollainen kylmä,
keskittynyt viha, joka vähitellen kokoontuu sieluun, lopulta
puhjetakseen esiin kauhean voimakkaana.
Päästyään onnellisen vastustajansa näkyvistä hän alkoi ratsastaa täyttä
neliä. Hän iski kannukset hevosen kylkiin niin, että veri purskui ja
hevonen hirnui kivusta sekä lisäsi hurjaa vauhtiaan kaksinkerroin.
Mihinkä aikoi siis don Torribio kasvot vääntyneinä ja hiukset pystyssä?
Hän ei tietänyt sitä itsekään. Ja muuten se olikin hänelle samantekevä.
Hän ei nähnyt mitään, hän ei enää kuullut mitään. Hän hautoi mielessään
synkkiä suunnitelmia ja ratsasti yli jokien ja rotkojen, piittaamatta
hevosen suunnasta.
Hänessä kiehui vain viha. Hänen polttava otsansa ei jäähtynyt; ohimot
takoivat haljetakseen ja hermostunut väristys puistatti koko hänen
ruumistaan.
Tätä äärimmäisen kiihoittunutta tilaa kesti useita tunteja. Hevonen
riensi eteenpäin kuin nuoli, kunnes tuo jalo eläin lopen väsyneenä
äkkiä pysähtyi, polvet horjuen, ja kaatui hiekkaan.
Don Torribio nousi ja katsahti hämmentyneenä ympärilleen.
Oli tarpeen tällainen äkkinäinen kaatuminen, jotta hänen ajatuksensa
vähänkin olisivat selviytyneet ja hän taas palautunut todellisuuteen.
Jos sellaista sieluntilaa olisi kestänyt vielä tunnin verran, niin hän
olisi joko tullut aivan mielipuoleksi tai kuollut halvaukseen.
Oli tullut yö. Synkkä pimeys peitti maan. Erämaassa, johon sattuma oli
ohjannut hänet, vallitsi haudan hiljaisuus.
"Missä minä olen?" mumisi hän, koettaen päästä selville olinpaikastaan.
Mutta pilvien peittämä kuu ei valaissut ensinkään. Alkoi tuulla
kovasti. Puiden oksat natisivat toisiansa vasten ja kaukana erämaan
sydämessä sekaantuivat villipetojen kumeat karjunnat villikissojen
ulvontaan.
Don Torribion katse koetti turhaan tunkeutua pimeän lävitse.
Hän meni hevosen luo, joka makasi pitkänään maassa ja huokui raskaasti.
Liikutettuna surkutellen uskollista toveriaan seikkailumatkoillaan, hän
kumartui hevosen puoleen, veti pistoolit huotrastaan ja pisti ne
vyöhönsä, jonka jälkeen hän otti satulaan kiinnitetyn, rommia
sisältävän kenttäpullon ja alkoi pestä huohottavan eläinraukan silmiä,
sieraimia ja suuta, josta käsittelystä eläin virkistyi. Näin kului
puoli tuntia. Hevonen, vähän virkistyttyään, nousi seisomaan ja
suvulleen ominaisella vaistolla etsi lähellä olevan lähteen, josta
sammutti janonsa.
"Kaikki ei ole vielä menetetty", mumisi don Torribio; "kenties minun
piankin onnistuu päästä täältä pois."
Mutta samassa kuului läheltä kumea karjunta, johon heti vastattiin
neljältä eri taholta. Hevonen nosti korvansa pystyyn ja don Torribio
tunsi pelon väristyksen suonissaan.
"Kirottua", hän huudahti, "olen jaguarien juomapaikalla. Mitä on
tehtävä?"
Hän oli lähteen mutaisilla rennoilla huomannut jälkiä, jotka tekivät
kaikki epäilyt mahdottomiksi. Samassa hän huomasi korkeintaan kymmenen
askeleen päässä silmäparin loistavan tulikekäleen tavoin pimeässä ja
katsovan häneen omituisen kiinteästi.
Don Torribio oli varsin rohkea mies, lukemattomia kertoja oli hän
toveriensa nähden suorittanut uskomattoman rohkeita tekoja, mutta
yksinään pimeässä petoeläinten keskellä hän tahtomattaankin tunsi
hurjaa pelkoa, ja hän hengitti raskaasti yhteenpuristettujen
hampaittensa lomasta. Kylmä hiki valui hänen ruumiistaan ja hän oli
vähällä kaatua.
Mutta tätä voimattomuutta kesti vain hetkisen. Uskomattomalla
tahdonponnistuksella hän saavutti mielenmalttinsa ja ponnistaen koko
tarmonsa hän valmistautui epätoivoiseen taisteluun, jossa hän varmaan
uskoi joutuvansa tappiolle, mutta jota hän, ihmisessä koskaan kokonaan
sammumattomalla itsensä säilyttämisvaistolla ja toivolla, tahtoi
pitkittää viime hetkeen saakka.
Samassa hirnui hevonen pelästyksissään, teki tavattoman pitkän
loikkauksen ja juoksi tiehensä.
"Sitä parempi", mumisi don Torribio, "kenties eläinparan onnistuu
tavattoman nopeutensa avulla pelastua."
Kamala ulvonta ja karjunta kuului joka taholta hevosen paetessa ja
tavattoman suuria varjoja hyppäsi don Torribion ohi.
"Haa!" sanoi hän katkerasti hymyillen, "pitääkö minun seisoa tässä ja
antaa nielaista itseni yrittämättä päästä pakoon. Herran nimessä! Sehän
olisi anteeksi antamaton tyhmyys. Oh, minä en ole vielä kuollut.
Eteenpäin!"
Äkkinäinen tuulenpuuska puhdisti taivaan, ja muutaman minuutin ajan loi
kuu kalpeata, surumielistä valoaan sille paikalle, jossa don Torriobio
oli.
Muutamien askelten päässä hänestä virtasi Rio del Norte jyrkkien
rantojensa välissä. Kaukana levisi neitseellinen metsä tiheinä ryhminä.
Sekava joukko kallionlohkareita, kasaantuneina toistensa päälle
ikäänkuin piloillaan, ja vuorenkolot, joista kohosi yhteenpunoutuneiden
liaanien peittämiä puuryhmiä, muodostaen mitä eriskummallisimpia
paraakeleja, ulottuivat monenlaisina haaroina aina jokeen asti.
Santaiseen ja tuohon, amerikalaisia metsiä paksuina kerroksina
peittävistä kasvijätteistä muodostuneeseen maahan vajosi jalka joka
askeleella.
Don Torribio huomasi nyt missä hän oli. Hän oli kuudettakymmentä
penikulmaa kaikista ihmisasunnoista, tavattoman suuren metsän laidassa,
ainoa koko apachialueella, johon ei rohkeinkaan tienraivaaja vielä
ollut rohjennut tunkeutua, niin kolkolta näytti sen synkkä syvyys.
Kuinka hän hurjasti ratsastaessaan oli tullut tähän pelättyyn paikkaan,
sitä ei don Torribio tällä hetkellä yrittänytkään tuumia. Ääretön
vaara, joka vaati kaikki hänen älynsä, uhkasi häntä niin välittömästi,
ettei hänellä ollut aikaa ajatella muuta kuin koettaa torjua sitä.
Muutamien askelten päässä hänestä pulppusi, kuten jo on sanottu, kirkas
lähde, jonka reunoilla olevat lukuisat petoeläinten jäljet selvästi
osoittivat, että tätä paikkaa käyttivät pedot juomapaikkanaan,
lähtiessään auringon laskiessa pesistään etsimään ruokaa ja
virvokkeita.
Ja varmuuden vuoksi näki hän vielä kaksi mahtavaa jaguaria, koiraan ja
naaraan, jotka samassa pysähtyivät rannalle ja levottomin katsein
vartioivat poikasiaan.
"Hm!" mumisi don Torribio, "ikäviä naapureita." Ja koneellisesti
siirtyi hänen katseensa vastakkaiselle taholle.
Mahtava pantteri, lojuen kalliolla, kuten kissa vaanimassa, iski häneen
silmänsä, jotka loistivat kuin kiiltokivet.
Amerikalaisen tavan mukaan ei don Torribio milloinkaan lähtenyt ulos
olematta hyvin aseistettuna. Hänellä oli mukanaan erinomainen ja varsin
tarkkakäyntinen tussari. Kohtalon sallimuksesta ei se hevosen kaatuessa
ollut särkynyt. Hän oli asettanut sen kallion viereen.
Hän ojensi kätensä ja tarttui tussariin.
"Hyvä!" hän sanoi hymyillen, "taistelu tulee ainakin vakavaksi."
Hän nosti pyssyn poskelleen, mutta samassa kun hänen piti ampua sai
valittava naukuna hänet kohottamaan päätänsä, jolloin tusina pajeroja
ja tiikerikissoja, kyyristyneinä puiden oksille ja katsellen häntä
ylhäältä päin, kiinnittivät hänen huomiotansa, samalla kuin joukko
punaisia susia lönkytti paikalle ja asettui muutaman askeleen päähän
hänestä.
Kaikilla ympärillä olevilla kallioilla istui joukko korppikotkia ja
muita petolintuja, silmät puoliummessa odottamassa milloin heidän
aikansa tulisi päästä saaliin jaolle.
Pitkällä loikkauksella hypähti don Torribio eräälle kallionkielekkeelle
ja siitä hänen onnistui parissa kolmessa minuutissa tavattomilla
ponnistuksilla käsin ja jaloin kiivetä eräänlaiselle, noin
parinkymmenen jalan korkuiselle pengermälle, jolla hän ainakin muutaman
hetken saattoi toivoa olevansa verrattain turvassa.
Toinen toisensa jälkeen tänne hienon vaistonsa houkuttelemien metsän
eläinten kauhea konsertti paisui joka hetki yhä voimakkaammaksi ja
saavutti vihdoin sellaisen laajuuden, että se kuului riehuvan
myrskynkin yli, joka ulvoi vimmatusti vuorenrotkoissa ja
metsänaukeamissa.
Kuu katosi pilvien taakse ja don Torribio oli taas entisessä
pimeydessään. Mutta vaikka hän ei nähnytkään ympärillään olevia
petoeläimiä, niin aavisti hän, tai melkein tunsi niiden läsnäolon. Hän
näki niiden silmien loistavan pimeässä ja niiden ulvonta, joka lähestyi
joka hetki, näytti ennustavan, että hänen viimeinen toivonsa pian
sammuisi.
Asettaen jalkansa lujasti maata vasten ja ojentuen vähän eteenpäin,
voidakseen; tähdätä tarkkaan, hän tarttui revolveriin ja ampui
tiikerikissoja kohti kuusi laukausta, joita melkein heti seurasi kuusi
julmaa ulvahdusta ja kuuden haavoittuneen tai kuolleen eläimen oksalta
oksalle putoamisesta johtuvaa jysähdystä. Kuvaamaton oli se kauhea
meteli, joka syntyi tästä odottamattomasta hyökkäyksestä. Punaiset
sudet syöksyivät ulvoen uhrien kimppuun, alkaen repiä niitä terävillä
hampaillaan ja taistellen saaliista petolintujen kanssa, jotka vaativat
osansa siitä.
Syntyi omituinen rätinä puiden oksissa, esine, jota oli mahdoton
erottaa, lensi ilman läpi ja putosi karjahtaen penkereelle.
Käyttäen kivääriä nuijanaan iski don Torribio voimakkaasti päähän
eläintä, joka ulvoen vieri alas kalliolta.
Nyt kuuli nuori mies kauhistuksekseen muutamia askeleita alempana
taistelun, jota jaguarit ja tiikerikissat kävivät hänen
kallionkielekkeeltä pudottamaansa pantteria vastaan. Kauhean vaaran
huumaamana ampui don Torribio, miettimättä teostaan johtuvia
turmiollisia seurauksia, pari pistoolin laukausta hurjien vihollistensa
joukkoon, jotka hänen alapuolellaan raivokkaasti taistelivat keskenään.
Mutta nyt tapahtui jotakin merkillistä. Kaikki nuo keskenään
vihamieliset eläimet näyttivät huomaavan, että heidän sen sijaan, että
taistelivat toisiaan vastaan, päinvastoin pitäisi yhtyä ihmistä, heidän
yhteistä vihollistaan vastaan. Ne lopettivat siis äkkiä kauhean
keskinäisen taistelunsa ja jättivät ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta
kaatuneiden veriset ja puoleksi revityt ruumiit, ja kääntyivät sen
jälkeen raivoissaan sitä kalliota kohti, jonka päältä don Torribio
näytti ärsyttävän heitä. Ne alkoivat ahdistaa häntä yht'aikaa kauhean
raivokkaasti, hyppien ulkoneville kallionkielekkeille, joilla ne
yrittivät saada jalansijaa, ja koettaen kiivetä kalliota pitkin joka
puolelta.
Asema kävi joka hetki yhä arveluttavammaksi nuorelle miehelle. Useita
tiikerikissoja oli jo hypännyt ylös pengermälle. Sitä mukaa kuin don
Torribio työnsi ne takaisin, tuli toisia niiden sijaan. Hänen
vihollistensa luku kasvoi joka hetki. Hän tunsi voimiensa ja tarmonsa
heikontuvan vähitellen.
Tämä yksinäisen ihmisen taistelu villipetojen joukkoa vastaan oli
samalla kertaa suuremmoista ja julmaa. Aivankuin kauhean painajaisen
ahdistamana taisteli don Torribio turhaan yhä uudelleen paikalle
tulevia hyökkääjäjoukkoja vastaan. Hän tunsi tiikerikissojen ja
punaisten susien lämpimän ja tympeän hengityksen aivan lähellään.
Jaguarien karjunta ja pantterien ivallinen naukuna kuului hänen
korvissaan peloittavalta konsertilta, joka huumasi ja pyörrytti häntä.
Hän näki näkymättömien vihollistensa tuhansien silmien loistavan
pimeässä, ja toisinaan huitoivat korppikotkien raskaat siivet hänen
kylmän hien peittämiä kasvojaan.
Hän oli kadottanut kaiken selvän käsityksen itsestään; hän ei ajatellut
enää. Hänen elämänsä oli, niin sanoaksemme, muuttunut ruumiilliseksi.
Hänen liikkeensä ja tekonsa olivat koneellisia. Hänen käsivartensa
kohosi ja laskeutui lyödäkseen säännöllisesti kuin heiluri.
Useita kynsiä oli jo tunkeutunut syvälle hänen lihaansa. Pajerot, jotka
olivat hyökänneet hänen kimppuunsa, olivat iskeneet hänen kurkkuunsa,
ja hänen oli täytynyt taistella niiden kanssa rinta vasten rintaa,
saadakseen ne hellittämään otteensa. Veri vuoti jo paristakymmenestä
haavasta, jotka eivät tosin sellaisenaan olleet vaarallisia, mutta
hetki oli lähellä, jolloin hänen tarmonsa, mikä enää ylläpiti hänen
voimiaan, pettäisi ja hän syöksyisi alas kalliolta petojen
revittäväksi, jotka yhä kiivaammin hyökkäsivät hänen kimppuunsa.
Tänä juhlallisena hetkenä, jolloin kaikki hänessä murtui samalla
kertaa, tunkeutui hänen rinnastaan epätoivoinen tuskanhuuto, jonka
moniääninen kaiku kaukana toisti hirveän voimakkaasti. Se oli viimeinen
ja äärimmäinen vastalause ihmisen puolelta, joka tunnustaa tulleensa
voitetuksi ja joka ennen kaatumistaan vaistomaisesti pyytää
lähimmäiseltään apua. Omituista, hän kuulee vastahuudon! Don Torribio,
kummastuksissaan ja rohkenematta uskoa ihmeen tapahtuneen tässä
erämaassa, johon ei kukaan muu kuin hän ollut voinut tunkeutua, luuli
kuulleensa väärin. Kooten kuitenkin vielä jäljellä olevat voimansa ja
tuntien sydämensä pohjassa sammuneen toivon heräävän uudelleen, huusi
hän toistamiseen vielä kovemmin ja julmemmin kuin ensi kerralla.
Kun metsän kaiku oli toistanut tämän kirkaisun lukemattomia kertoja,
kuului hänen tarkkaavaisiin korviinsa yksi ainoa sana, tuulen tuomana
kuin huokaus:
"Hei!"
Don Torribio ojentautui. Tämän sanan sähköittämänä hän näytti
saavuttavan voimansa ja saavan uutta eloa, ja hän lisäsi kaksinverroin
iskujaan ja pistojaan noita lukemattomia vihollisia vastaan.
Äkkiä kuului etäältä useiden hevosten nelistystä, useat
pyssynlaukaukset leimahtivat pimeässä, valaisten hetkisen, ja ihmisiä
tai paremmin henkiä syöksyi äkkiarvaamatta petojen tiheimpään joukkoon,
pannen niiden keskuudessa toimeen hirveän verilöylyn.
Samassa kaatui don Torribio pengermälle kahden tiikerikissan
ahdistamana taistellen niitä vastaan.
Muutamassa minuutissa äsken saapuneet ajoivat pedot pakosalle ja
sytyttivät useita tulia, pitääkseen ne loitolla jäljellä olevan osan
yötä.
Pari näistä miehistä, kädessään palavat okotepuiset soihdut, alkoivat
etsiä sitä, jonka hätähuudot olivat kutsuneet heidät apuun.
Pian he löysivätkin hänet makaamasta tiedottomana maassa, kymmenen tai
kahdentoista kuolleen tiikerikissan keskellä ja pitäen jäykistyneissä
käsissään kuristettua pajeroa.
"No, Carlocho", sanoi muuan ääni, "oletko löytänyt hänet?"
"Olen", vastasi tämä, "mutta hän näyttää kuolleelta."
"Lempo vieköön! Se olisi vahinko", huomautti Pablito, "sillä se on
vankka mies -- missä hän on?"
"Tuolla ylhäällä, vastapäisellä kallionkielekkeellä."
"Voitko Veradon avulla saada hänet alas?"
"Mikään ei ole helpompaa; hän makaa liikkumatta kuin puupölkky."
"Kiiruhda sitten, Jumalan tähden!" sanoi Pablito. "Jokainen minuutti on
hänelle kenties vuosi hänen pakenevasta elämästään."
Carlocho ja Verado kohottivat don Torribion päästä ja jaloista ja
kantoivat hänet niin varovasti kuin suinkin siitä tilapäisestä
linnoituksesta, jota hän oli niin innokkaasti puolustanut, alas tulien
ääreen, tehden sen el Zapoten oksista valmistamilla paareilla. Nuo
neljä vaqueroa olivat omituisen sattuman kautta joutuneet tälle
paikalle.
"Tuhat tulimmaista!" huudahti Pablito nähdessään nuoren miehen surkean
tilan. "Mies parka, kylläpä ne ovat pidelleet häntä pahoin! Tulimme
hänen avukseen ihan viime tingassa."
"Luuletko, että hän toipuu?" kysyi Carlocho uteliaasti.
"Elleivät jalommat elimet ole vahingoittuneet, on aina toivoa", lausui
Pablito viisaana, "tarkastakaamme häntä."
Hän kumartui don Torribion puoleen, paljasti tikarinsa ja asetti sen
terän hänen huulilleen.
"Ei hengähdystäkään!" sanoi Pablito puistellen päätään.
"Ovatko hänen haavansa vakavat?" kysyi Verado.
"Eivät, luullakseni. Hän on menehtynyt väsymyksestä ja
mielenliikutuksesta."
"Mutta silloinhan hän voi toipua?" sanoi Carlocho.
"Ehkä ja ehk'ei. Kaikki riippuu siitä, miten kovan kolahduksen hänen
hermostonsa on saanut."
"Katsokaahan!" huudahti Verado iloisesti, "hänhän hengittää, Herran
nimessä! Vieläpä hän yrittää aukaista silmiään."
"Silloin hän on pelastettu", huomautti Pablito. "Hän virkistyy pian
taas."
"Tuolla miehellä on rautainen ruumiinrakenne. Neljänneksen kuluttua hän
jo voi, jos haluaa, taas istuutua satulaan. Mutta meidän täytyy sitoa
hänen haavansa."
Vaquerot, samoin kuin kaikki partioretkeläiset, jotka elävät kaukana
uudisasutuksilla, ovat pakotetut pitämään huolta itsestään ja
hankkimaan niinmuodoin jonkunverran käytännöllistä lääkitsemistaitoa,
voidakseen koota ja käyttää niitä yksinkertaisia lääkkeitä, joita
intiaanitkin käyttävät.
Carlochon ja Veradon avulla Pablito pesi don Torribion haavat vedellä
ja rommilla, kostutti ohimoita ja puhalsi tupakin savua sieramiin.
Kun tätä omituista käsittelyä oli kestänyt hetkisen, huokasi nuori mies
tuskin huomattavasti, liikutti hiljaa huuliaan ja aukaisi viimein
silmänsä, kuitenkaan näkemättä mitään.
"Hän on pelastettu", sanoi Pablito. "Nyt saamme antaa luonnon
vaikuttaa, se on paras lääkäri mitä tunnen."
Don Torribio kohottautui kyynärpäänsä varaan ja siveli kädellään
otsaansa, ikäänkuin koettaakseen palauttaa muistinsa ja ajatuksensa.
"Keitä te olette?" sanoi hän heikolla äänellä.
"Ystäviä, señor, älkää ollenkaan pelätkö."
"Minä olen aivan menehtynyt, jäseneni ovat aivankuin rikki revityt."
"Ei se merkitse mitään, señor. Lukuunottamatta voimien menestystä
voitte te yhtä hyvin kuin mekin."
Don Torribio nousi ja katseli tarkkaavasti häntä ympäröiviä miehiä,
sanoen:
"Mutta minä en siis erehdykään? En ensinkään odottanut tapaavani teitä
täällä. Millä ihmeellä olette tulleet oikeaan aikaan pelastamaan minua,
te, jotka olin sopinut tapaavani niin kaukana siitä paikasta, missä nyt
olemme?"
"Sen ihmeen on tehnyt teidän hevosenne, señor", vastasi Verado.
"Millä tavoin sitten?" kysyi don Torribio, jonka ääni koveni joka hetki
ja jonka jo oli onnistunut nousta jaloilleen.
"Varsin yksinkertaisesti. Me kuljimme tämän metsän laitaa pitkin
mennäksemme määrätylle kohtauspaikalle, kun aivan äkkiä näimme hevosen
juoksevan ohitsemme huimaavaa vauhtia, jäljessään joukko punaisia
susia. Vapautimme sen näistä hurjista vihollisistaan, jonka tehtyämme
aloimme etsiskellä ratsastajaa, koska emme pitäneet todennäköisenä,
että täysin satuloitu hevonen kulki yksikseen tässä metsässä, johon ei
kukaan uskalla tunkeutua."
"Kiitos!" vastasi don Torribio, "minä kyllä suoritan sen mitä olen
jäänyt teille velkaa tästä."
"Pyh! Siitä ei maksa vaivaa puhua. Tässä on hevosenne, nyt voitte
lähteä milloin haluatte."
Nuori mies ojensi kätensä.
"Vartokaa", hän sanoi, "emme voi löytää sopivampaa paikkaa kuin tämä
keskusteluamme varten."
III.
DON TORRIBIO QUIROGA.
Don Torribion lausuttua näin syntyi jotenkin pitkä äänettömyys.
Silmät tähdättyinä nuoreen mieheen koettivat vaquerot hänen kasvojensa
ilmeestä arvata hänen salaiset ajatuksensa.
Mutta don Torribion kylmistä ja järkähtämättömistä kasvoista ei voinut
saada mitään selitystä.
Vihdoin, silmäistyään epäluuloisesti ympärilleen, enemmän totutusta
tavasta kuin peläten jonkun kuuntelevan, kääräisi nuori mies savukkeen,
sytyttäen sen varsin huolettomasti, ja alkoi rauhallisella äänellä:
"Rakas Verado, mieleni on niin paha sen johdosta, että olet häirinnyt
näitä kunnioitettavia herroja heidän toimessaan ja että itsekin olet
tullut häirityksi, lähteäksesi valitsemalleni kohtauspaikalle."
"Kuinka niin, armollinen herra?" kysyi Verado ihmetellen kovin tätä
keskustelun alkua.
"Varsin yksinkertaisesti sen takia, että syytä, minkä vuoksi tahdoin
puhua kanssasi, ei enää ole olemassa."
"Oh, joutavia", sanoivat rosvot silmät pystyssä, "onko se mahdollista?"
"Hitto vie, on kyllä!" vastasi don Torribio huolettomasti. "Tarkoin
arvosteltuna on don Fernando Carril erinomainen mies, jolle en
mielisurmikseni tahtoisi aiheuttaa vähintäkään pahaa."
"Lempo soikoon! Mokomakin erinomainen, nähdäkseni", huomautti Verado,
"koska hän on käskenyt Carlochon tappaa minut sievällä tavalla."
"Señor don Fernando ei ole antanut minulle tuota määräystä, vaan tälle
don Pablitolle, ystäväni", sanoi Carlocho kohteliaasti.
"Aivan oikein, minä erehdyin, suokaa anteeksi, señor."
Vaihdettuaan nämä kohteliaisuudet vaipuivat rosvot taas entiseen
äänettömyyteensä.
"Kunnon mies pysyy sanassaan", huomautti Tonillo, "ja jos don Torribio
on muuttanut mieltään, niin ei meillä ole mitään sanomista. Mutta
mieleeni muistuu", lisäsi hän tukahduttaen huokauksensa, "että minun on
annettava teille, armollinen herra, takaisin ne kaksisataa piasteria,
jotka olette antanut minulle, jotta..."
"Olkaa hyvä ja pitäkää tuo mitätön summa, hyvä herra", keskeytti don
Torribio, "se ei voi olla paremmassa tallessa kuin teidän käsissänne."
Vaquero, joka ilmeisen vastenmielisesti oli ottanut rahat taskustaan,
pisti ne takaisin kunnioittavan nopeasti ja kätevästi.
"Yhdentekevä", sanoi hän, "minä en puolestani katso olevani vapaa
teistä, armollinen herra; minä olen rehellinen mies, te voitte luottaa
minuun."
"Meihin", lisäsivät toiset lämpimästi.
"Kiitän teitä tästä luottamuksesta, jota pidän suuriarvoisena,
señorit", huomautti don Torribio, "mutta toistan vieläkin, että siitä
ei, paha kyllä, ole minulle mitään hyötyä."
"Sepä ikävää!" sanoi Verado, "armollisen herran veroisia isäntiä ei
löydetä joka päivä."
"Pyh!" sanoi don Torribio iloisesti, "koska nyt olette vapaita, niin
eihän mikään estä teitä rupeamasta don Fernandon palvelukseen? Hän on
hyvin jalomielinen, caballero aina sormenpäihin asti. Olen vakuutettu
siitä, että hän maksaa hyvin."
"Niin, se hänen on kait pakko tehdäkin, teidän armonne", sanoi Pablito;
"muuten voimme tunnustaa teille, että olemme jo tuumineetkin sitä,
ja..."
"Jo ruvenneet hänen palvelukseensa -- tiesin sen", sanoi nuori mies
huolettomasti.
"Ah!" huudahtivat rosvot ihmetellen. "Eikö teillä ole mitään sitä
vastaan, armollinen herra?" kysyi Pablito.
"Kuinka niin? Olen päinvastoin ihastunut siitä. Sattuma on niin
oikullinen, että te kenties siten saatte tilaisuuden hyödyttää minua
enemmän!"
"Ahaa!" huudahtivat vorot, höristellen korviaan.
"Niin, hitto vie, kenties! Olette siis minulle uskollisia?"
"Aina viimeiseen veripisaraan asti!" vastasivat kaikki vaquerot
liikuttavan yksimielisesti.
"Ettekä te halveksi rahaa?"
"Raha ei milloinkaan ole vahingoksi muille kuin niille, joilla ei
mitään ole", vastasi Pablito hurskaasti.
"Etenkin kun se on rehellisesti ansaittua", vahvisti Tonillo, irvistäen
kuin apina.
"Aivan oikein", huomautti don Torribio, "varsinkin kun on kysymyksessä
satakunta unssia [noin 9,000 markkaa]."
Rosvot värisivät ilosta ja heidän tiikerikissansilmänsä säkenöivät. He
katsahtivat toisiinsa häikäisevän lupaavasti, minkä don Torribio
huomasi.
"Hitto vie!" sanoivat he suutansa maiskutellen.
"Teille siis sopii, vai?"
"Tuli ja leimaus! Sata unssia! Totta kai!" sanoi Pablito.
"Ehkä enemmänkin", huomautti don Torribio.
"Ohhoh! Mutta tehtävä on kenties vaikea", arveli Verado.
"Lempo soikoon! Nyt on huonot ajat, käsitättehän?"
"Kukapa ei sitä tietäisi, armollinen herra. Kurjuus
on kauheaa."
"Kenties on kysymyksessä miesmurha?" huomautti Carlocho.
"Mahdollista kyllä", sanoi don Torribio suoraan.
"Sitä pahempi hänelle", mutisi Tonillo.
"Teillä ei siis ole mitään vastaan siinäkään tapauksessa?"
"Päinvastoin, me olemme innostuneet nyt asiaan entistä enemmän."
"Kuulkaa siis tarkkaavasti minua, caballerot", sanoi don Torribio
ojentautuen.
Vorot lähestyivät häntä vaistomaisesti.
"Olen kunniani kautta sitoutunut", jatkoi don Torribio, "etten ryhdy
mihinkään don Fernando Carrilia vastaan, sen paremmin välittömästi kuin
välillisestikään."
"Kunnon miehen tulee pitää sanansa", huomautti Tonillo.
"Ja minä aijon tunnollisesti pitää lupaukseni don Fernandolle."
Kaikki vaquerot ilmaisivat hyväksymisensä.
"Mutta", jatkoi don Torribio, "te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin,
että don Fernando on kokonaan salaperäisyyden verhoama ja hänen
elämäänsä peittää läpinäkymätön huntu."
"Niin, paha kyllä", huokasi Tonillo surkeasti.
"Useimmiten ei tiedetä mitä hän puuhailee. Hän on kadoksissa
kuukausimääriä, ilmestyäkseen taas äkkiä, kun häntä vähimmin
odotetaan."
"Se on liiankin totta", sanoi Pablito, "tuon caballeron elintapa on
omituinen."
"Kuinka monen vaaran alainen hänen täytyykään olla noilla
seikkailumatkoillaan, joiden tarkoitusta ei kukaan ihminen tunne!"
jatkoi don Torribio.
"Sen ajatteleminenkin tuntuu jo hirveältä", huomautti Carlocho vakavan
näköisenä.
"Onnettomuus tapahtuu niin helposti erämaassa", vahvisti Verado.