Syntyisin jalosta suvusta pääsi Caesar järjestään kaikkiin

korkeimpiin valtion virkoihin, kunnes 41 vuoden ikäisenä tuli

konsuliksi ja yhdessä Pompejon ja Crasson kanssa yhtyi ensimmäiseen

triumviraattiin. Seuraavana vuonna (59 e.Kr.) annettiin hänelle

Gallian ja Illyrian maakunnat viideksi vuodeksi, ja siitä ajasta hän

aloitti muistiinpanonsa, jotka ovat hänen _"Kommentarioittensa"_

pohjana. Hänen kirjoitustapansa on Ciceron arvostelun mukaan

yksinkertainen, suora ja miellyttävä, ilman mitään korulauseita;

mutta samalla se on hyvin supistettu, ja esittelyssä hän usein tekee

suuria hyppäyksiä. Nykyaikuista lukijaa tosin loukkaavat ne monet

ihmisteurastukset ja julmuudet, joihin hän alinomaa teki itsensä

syypääksi; mutta kuitenkin tulee muistaa, että vanhat Romalaiset

yleensä eivät arastelleet verenvuodatuksia, vaan yhtä helposti

heittivät vaaralle alttiiksi omat henkensä kuin muidenkin.

Sotaretkiään kuvatessaan hän ei vähääkään ilmaise omia tuumiaan;

mutta siitä ei liene epäilystä, että hän sodillaan Galliassa etenkin

tahtoi legioneilleen hankkia sitä harjoitusta, jota tarvittiin

hänen omien Roman ylivallan anastamiseksi tehtäväin aikeittensa

toteuttamiseksi. Hän ei koskaan ylvästele, vaan puhuu samalla

järkähtämättömällä tyyneydellä vihollisen hävittämästä legionista,

kuin kansanheimon kapinasta tai kaupungin polttamisesta vaimoineen

lapsineen. Hän ei koskaan näytä unhottaneen itseluottamustaan, hän

ei ketään pelännyt, ja hän saattoi ainoastaan muutamilla sanoilla

palauttaa legioninsa kuuliaisuuteen.

Teoksensa ensimmäisessä kirjassa kuvaa hän yleisesti Galliaa ja

kertoo sitten, kuinka hän ensi kerran voitti Helvetialaiset eli

Sveitsiläiset, jotka olivat pyytäneet lupaa kulkea hänen maakuntansa

läpi kotimaansa vuorilta alempana oleviin alankoihin. Sitten lupasi

hän auttaa Aedualaisia Germaneja ja muita kansoja vastaan, jotka

heitä hätyyttivät. Hän johti sotajoukkonsa esiin nopeissa marsseissa

ja asettui lujaan asemaan; mutta hänen sotilaansa pelkäsivät niin

suuresti hurjia, vaaleatukkaisia Germaneja, että kyynelet tulivat

heille silmiin, ja hänen täytyi rohkaista ja elähyttää heidän

mieltään lupaamalla käydä taisteluun ainoastaan mielilegioninsa

kanssa. Germanien kuningas ehdotti keskustelukokousta, mutta sen

kestäessä hyökkäsi hän Caesarin kaartin kimppuun ja pani sittemmin

hänen lähettiläänsä kahleisin. Taistelu syntyi, Romalaiset voittivat,

yksi kuninkaan tyttäristä otettiin vangiksi, lähettiläs vapautettiin

ja vihollinen ajettiin takaisin Rheinin luo, jonka jälkeen Caesar

asettui talvimajoille, pitääkseen käräjiä ja hankkiakseen enemmän

sotamiehiä.

Heti kun elonkorjuu-aika oli loppunut, joten Caesar oli saanut

tarpeeksi ruokavaroja lisääntyneelle sotajoukolleen, marssi hän

Belgialaisia vastaan, jotka kaikki olivat liittoutuneet Romalaisia

kukistamaan; ainoastaan Remit jäivät liitosta erilleen. Kun muut

heimot olivat voittaneet Remit, löi Caesar voittajat pakoon, ja

"hänen miehensä tappoivat näistä niin monta, kuin päivään pitkään

ennättivät saavuttaa". Toinen toisensa perästä lannisti hän sitten

kaikki läheiset heimot, ryösti heiltä aseet ja pakoitti heidät

antamaan panttivankeja. Nerveistä, jotka tulivat Flandrista,

kertoo hän, että he eivät kärsineet luonaan kauppiaita, eivät

juoneet viiniä eivätkä antautuneet mihinkään nautintoihin, kaikilla

tavoin säilyttääksensä urhouttaan. Hän myöntää, että legioneja

taistelussa näitä vastaan kovasti hätyytettiin, niin että joutuivat

epäjärjestykseen; mutta silloin hän itse tuli avuksi, sieppasi

soturilta kilven ja sai väkensä niin rohkaistuksi, että vihollisten

hyökkäys torjuttiin. Kuitenkin jatkoivat Nervit taistelua, kunnes

heidän lukunsa kuudestakymmenestä tuhannesta oli vähentynyt

viiteen sataan, jolloin hän salli näiden palata kotiinsa ja kielsi

naapureitaan heitä ahdistamasta. Sitten kääntyi hän Aduatilaisia

vastaan, jotka olivat auttaneet Nervejä. Nämät taistelivat ensiksi

kaupunkinsa valleilta; vaan kun heidän kimppuunsa hyökättiin

liikkuvista torneista, jotka kohosivat heidän varustuksiaan

korkeammalle, suostuivat he antautumaan, ehdolla että saisivat pitää

aseensa. Caesar vaati kuitenkin heitä antamaan pois aseensa, ja kun

huomattiin heidän näistä muutamia kätkeneen, hakattiin kaupungissa

tuhannen miestä maahan ja muut myytiin orjiksi. Nyt olivat kaikki

Belgialais-heimot lannistetut, ja Germanit niin peloissaan, että

lähettivät rauhanhierojia. Kaikista näistä voitoista pidettiin

Romassa julkinen kiitosjuhla.

Kolmannessa kirjassa kerrotaan legionista, jonka Caesar oli

lähettänyt avaamaan kauppatietä Alppien kautta -- Suuren Bernhardin

yli. Helvetialaiset hyökkäsivät sen kimppuun, joten sen täytyi

kolmenkymmenen tuhannen miehen läpi raivata itselleen tie Lyoniin.

Vieläkin kerrotaan, että Venetit, Brittiläinen kansa, eivät olleet

päästäneet pois lähettiläitä, joita oli heidän luokseen laitettu

viljaa ostamaan. Caesar päätti nyt, estääksensä kapinavehkeitä

syntymästä muissa heimoissa, hajoittaa sotavoimansa suuremmalle

alalle ja laivastollaan hyökätä vihollisen kimppuun, samalla kuin

hän maa-sotajoukollaan miehittäisi ympärillä olevat kukkulat.

Voitettuansa Venetit taistelussa piti hän välttämättömänä ankarasti

rangaista heitä, ja sentähden hän tappoi heidän senaattorinsa ja myi

muut orjiksi. Hänen kenraalinsa taistelivat myöskin onnellisesti

Normandiassa ja Aquitaniassa, ja koska hänellä oli muutamia viikkoja

joutoaikaa, yritti hän lannistamaan Morineja, jotka asuivat siinä

alangossa, missä nykyään Boulogne ja Calais ovat; mutta nämä

pelastuivat metsiin, ja poltettuaan muutamia kyliä ja hävitettyään

heidän laihonsa vetäytyi hän sotajoukkoineen talveksi eteläpuolelle

Seinevirtaa.

Neljännessä kirjassaan Caesar kertoo, kuinka karkoitti Svevit yli

Rheinin, jonka jälkeen hän marssi Scheldeä kohden auttaakseen

Menapilaisia, joiden maahan oli asettunut muita Germaneja, väittäen

etteivät he nimeksikään pelänneet Romalaisia; mutta kuitenkin he

sitten tarjoutuivat muuttamaan mihin muuhun paikkaan hyvänsä,

minkä Caesar tahtoisi heille määrätä. Hän sanoi heille, että he

saattaisivat asettua Kölnin lähiseuduille. He sittenkin epäröivät,

osoittaen halua sotimaan, ja kummallakin puolella harjoitettiin

kavallusta. Kuitenkin löivät Romalaiset heidät ja karkoittivat

heidät Meuse-virralle, johon heitä syöksyi ja upposi lähes sata

kahdeksankymmentä tuhatta -- miehiä, vaimoja ja lapsia. Caesar päätti

nyt kulkea joen yli peloittaakseen lähellä asuvia heimoja. Kymmenessä

päivässä rakennettiin paalusilta ja koko sotajoukko kuljetettiin

yli; mutta koska hänellä ei ollut aikomuksena taistella, poltti hän

heidän kylänsä, hakkautti maahan heidän viljansa ja palasi takaisin

siltaa myöten, joka sitten purettiin. -- Sen jälkeen seuraa hyökkäys

Britanniaan. Annettuaan vakoojien tutkia rannikkoa ja satamia lähti

Caesar sydänyön aikana suurella laivastolla Boulognen seudulta ja

saapui seuraavana aamuna kello yhdeksän aikana Kentin rannikolle.

Sotajoukon maalle-nousu oli kovin vaikea, sillä hänen laivansa

olivat liian suuret ja vesi matala; mutta kun kymmenennen legionin

kotkankantaja hyppäsi mereen, seurasivat muut sotamiehet jälestä,

kamppaillen aaltoja ja vihollisia vastaan. Tulisen taistelun perästä

pakenivat Brittiläiset, ja Caesar lisää hyvin tyvenesti itseltään

vain puuttuneen ratsuväkeä, -- se ei vielä ollut saapunut -- muuten

hän heti olisi iskenyt pakenevien jälkeen ja "valloittanut saaren".

Muutamien päiväin perästä nousi myrsky, joka niin pahasti tärveli

laivat, että, Caesaria rupesi takaisin-pääsy huolestuttamaan; vaan

sitten kuin hän oli hajoituttanut huonoimmiksi turmeltuneet laivat

ja niillä paikkauttanut muut, tuli hän, toisen kahakan jälkeen maan

asukasten kanssa, sotajoukkoineen onnellisesti takaisin Gallian

rannikolle.

Viidennessä kirjassa kertoo Caesar valmistuksista toista sotaretkeä

varten Britanniaan. Sillä kertaa päätti hän ottaa mukaansa viisi omaa

legionia ja kaksi tuhatta Gallialaista ratsumiestä, jotka olivat

ruvenneet hänen palvelukseensa, ikäänkuin taatakseen maanmiestensä

hyvää käytöstä. Hän läksi vesille noin 800 laivalla, mutta kun oli

saavuttu Britannian rannikolle, ei mitään vihollisia näkynytkään. Hän

tapasi heidät kuitenkin kokoontuneina sisämaassa parin peninkulman

päässä, ja muutamien taistelujen perästä vetäytyi hän takaisin

leiriänsä varustamaan. Taas myrsky suuresti vahingoitti hänen

laivojaan, ja hänen täytyi lähettää yksi kenraaleistaan Boulogneen

uusia rakentamaan. Hän marssi nyt vihollisten jälestä, joiden

yhdistettyä sotajoukkoa johti Kassivellaunus. Saaren sisä-osissa,

sanoo hän, asui maan alkuasukkaita, vaan rannikoilla Belgialaisia

siirtolaisia. Asunnot heillä oli samanlaiset kuin Gallialaisillakin,

karjaa löytyi runsaasti, kansa käytti rahoja vaihtokaluna, sisämaassa

löytyi tinaa ja rannikolla rautaa. Maan asukkaat pitivät jäniksiä

ja kanoja mielieläiminä, vaan eivät käyttäneet niitä ruoaksi.

Ilmanala oli lauhkeampi kuin Gallian, ja saari oli kolmion muotoinen.

Kansa eli lihalla ja maidolla, viljasta välittämättä, ja käytti

vaatteinaan nahkoja. He pitivät pitkää tukkaa, maalasivat kasvonsa

ja ruumiinsa morsinko- (_Isatis_-) kasvin nesteellä, ja heillä oli

yhteiset vaimot. Taistelussa kiitivät he esiin sotavaunuissa, joita

ajoivat suurella taitavuudella, ja taistelivat myöskin jalkaisin.

Vähitellen lähestyy Caesar Thames-virtaa, jonka poikki hänen miehensä

suurella vaivalla kulkevat. Kun Brittiläiset vihdoin olivat voitetut,

panttivankeja oli otettu ja vuotuinen vero Romalle määrätty, läksi

Caesar sotajoukkoineen saaresta, jossa hän sittemmin ei enään

käynyt. Galliaan palattuaan täytyi hänen jakaa sotajoukkonsa eri

heimojen luo, koska oli puute ruokatavaroista. Yksi heimo, jota johti

Ambiorix, käytti tilaisuutta hyväkseen ja saarsi erään legionin,

joka hakattiin mahan melkein viimeiseen mieheen. Sitten hyökkäsivät

toisen legionin kimppuun, mutta Caesar, joka nuoleen kätketystä

kirjoituksesta oli siitä saanut tiedon, tuli avuksi ja pelasti sen.

Muutamia muita heimoja, jotka olivat aikeissa heittää niskoiltaan

Romalaisen ikeen, peloitti sanoma heidän maanmiestensä tappiosta.

Caesarin täytyi kuitenkin jäädä sinne talveksi.

Kuudennesta kirjasta saamme tietää Caesarin päättäneen ryhtyä

seuraavaan sotaretkeen vieläkin suuremmalla sotavoimalla, ja sitä

varten pani hän toimeen uuden sotaväen-oton, vieläpä lainasi

Pompejoltakin yhden legionin. Etupäässä hänellä oli aikeena kostaa

Ambiorixille, vaan sitä ennen täytyi hänen kurittaa muutamia tämän

liittolaisia. Sitten hän rakensi uuden sillan Rhein-virran yli

estääkseen Ambiorixia pakenemasta Svevien turviin. Tähän liittää

Caesar kuvauksen Gallialaisten ja Germanien tavoista, verraten niitä

toisiinsa. Edellisten heimoissa, kylissä, vieläpä perheissäkin on,

sanoo hän, aina kaksi puoluetta, joten toista aina voipi käyttää

vastapainona toiselle, niinkuin hän itse usein tekikin. Etevimmät

säätyluokat olivat druidit eli papit ja ritarit eli sotapäälliköt.

Edellisillä oli käsissään korkein valtiollinen mahti, sillä heillä

oli pannaanpano-oikeus. Heidän etevin pyhäkkönsä oli Chartres'in

lähistössä, ja heidän uskonnolliset menonsa ja salatemppunsa olivat

Britanniasta saatuja. He uskoivat sielunvaellusta ja olivat taitavia

tähti- ja muissa tieteissä. Kansa oli hyvin taikauskolta ja käytti

ihmisuhria. He palvelivat etunenässä Merkuriota, vaan myöskin

Apolloa, Marsia, Jupiteria ja Minervaa. Orjat, eläimet ja muut

esineet, jotka olivat olleet vainajalle rakkaat, poltettiin yhdessä

hänen kanssaan. Valtioasioista ei milloinkaan puhuttu muualla kuin

yleisissä kokouksissa. -- Germanit palvelivat aurinkoa, kuuta ja

tulta. He viettivät aikaansa sotia käymällä ja metsästämällä ja

elivät maidosta, juustosta ja lihasta. He eivät koskaan jääneet

yhteen paikkaan kauemmaksi ajaksi kuin vuodeksi, peläten muuten

rupeavansa pitämään rauhallista elämää ja maanviljelystä sotaa

hauskempana, josta myöskin seuraisi että toinen pyrkisi pääsemään

suurempaan arvoon kuin toinen. He karttoivat asettumista muiden

heimojen läheisyyteen, ja naapurien ryöstämistä he pitivät kunniana.

Sveitsin ja Donaun välillä oli suuri metsä, jossa löytyi paljon

metsäeläimiä, joiden joukossa myös peuroja ilman niveliä jaloissaan

(hirviä). -- Uudestaan ruveten kuvaamaan sotaretkiään kertoo Caesar

lähteneensä liikkeelle Ambiorixia etsimään, joka kuitenkin ennätti

päästä pakoon. Caesar jakoi nyt sotajoukkonsa vähempiin osiin, aikoen

etsittää läpi rämeiset maat Schelden ympärillä, mutta hänen ollessaan

poissa ruokavaroja hankkimassa hyökkäsivät Sigambrit Romalaisten

leiriin. Mutta Caesar saavutti heidät saaliineen, ja hävitettyään

toisen heimon maan ja kidutettuaan erään kapinantekijän kuolijaaksi,

asettui hän talvimajoille Rheimsiin ja matkusti Italiaan.

Seitsemännessä kirjassa Caesar ensiksi kertoo Gallialaisten, Klodion

kuoleman johdosta, tulleen siihen luuloon, että Caesarille antaisivat

Roman tapaukset: niin paljon tekemistä, ettei hän ensinkään joutuisi

ajattelemaan Gallian kurissapitämistä. Kuitenkin palasi hän sinne,

ja hän kertoo vaarallisesta matkastaan lumihuippuisten vuorten yli

sydäntalvella. Hänen tehtävänään oli kukistaa vaarallinen salaliitto,

johon hänen poissa ollessaan useat heimot olivat ryhtyneet.

Vihollinen, sanoo hän, poltti 20 kyläänsä, ryöstääkseen häneltä

kaikki keinot sotajoukkonsa ylläpitämiseksi, ja hänen piirittäessään

Bourgesin kaupunkia, jota he olivat päättäneet säästää, kärsivät

hänen sotamiehensä suurta puutetta ja lausuivat julkisesti mielemmin

kärsivänsä mitä vaivoja tahansa, kuin puutetta. Rohkaistakseen

Gallialaisia tuotti heidän päällikkönsä esiin vankeja, jotka

kertoivat Romalaisen sotajoukon kurjasta tilasta. Näiden vankien

sanottiin olevan Romalaisia legionisotureja, mutta Caesar väittää

niiden olleen halpoja orjia. Hän kuvaa piiritystä hyvin tarkasti

ja kertoo Gallialaisten olleen taitavia salahaudan-kaivajia. He

kaatoivat piirittäjien niskaan tulista pikeä ja kiehuvaa rasvaa.

Vihdoin kaupunki kuitenkin valloitettiin ja, tavallisuuden mukaan,

hakattiin kaikki asukkaat maahan. Sillä välin menivät Aedualaiset,

Caesarin liittolaiset, Gallialaisten puolelle, jotka nyt pystyttivät

kolme kelvollista leiriä virran takaiselle kukkulalle. Romalaiset

kyllä valloittivat nämä varastukset, mutta pakoitettiin heti sen

jälkeen peräytymään ja menettivät ruokavaransa ja kuormastonsa.

Caesarin sotajoukko oli nyt nälkään kuolemaisillaan; sen vuoksi hänen

täytyi kahlata Loire-virran poikki, jonka vesi ulottui sotilaille

hartioihin asti. Gallialaiset pysyivät aikeessaan karkoittaa

Romalaiset maasta, ja muutamien taistelujen perästä rupesi Caesar

piirittämään Alesian kaupunkia. Tässä antaa hän piiritettyjen itse

kertoa kärsimyksistään. Kun heidän ruokavaransa olivat loppuun

syödyt, ehdotettiin, että ne, jotka jaksoivat taistella, söisivät

ne, jotka eivät mihinkään kyenneet. Sillä tavoin pysyisivät he

hengissä kunnes apua ennättäisi saapua läheisiltä heimoilta, joiden

luo he olivat lähettäneet ratsastavia sanansaattajia. Sen sijaan

päätettiin kuitenkin, että kaikki ukot, naiset ja lapset ajettaisiin

ulos kaupungista. Niin tehtiinkin, ja nämät onnettomat menehtyivät

nälkään ihan Romalaisten silmäin edessä. Gallialaiset kokoontuivat

nyt joka taholta piirityksestä loppua tekemään, vaan Romalaiset

saivat täydellisen voiton, kun Caesar tuli ja ajoi viholliset

hurjaan pakoon. Eloon jääneiden kaupunkilaisten täytyi silloin

antautua, ja he saivat kaikki anteeksi, paitsi ei Vercingetorix,

heidän päällikkönsä, joka vietiin vankina Romaan, missä häntä

pidettiin kuusi vuotta ja sitten, kun häntä oli kahleissa kuletettu

triumfiretkessä Caesarin kunniaksi, surmattiin. -- Tähän loppuvat

Caesarin muistiinpanot Gallian sodasta. Mitä hän toimitti kahtena

seuraavana vuonna, joina sitä vielä jatkettiin, sen on pannut

muistiin Aulus Hirtius.

Caesarin toiset kommentariot, jotka ovat jaetut kolmeen kirjaan,

kertovat siitä _sisällisestä sodasta_, jota käytiin hänen ja

Pompejon välillä Roman ja tasavallan yliherruudesta. Ensimmäisessä

kirjassa kertoo Caesar, kuinka hänen ystävänsä vaiennettiin

senaatissa ja kuinka Pompejus muuttui hänen vihollisekseen. Hän

oli silloin maakunnassaan, jonka rajana Italiaan päin oli Rubikon.

Senaatti oli häntä käskenyt hajoittamaan legioninsa, ja Romassa

vallitsi suuri levottomuus. Caesar esitti sotamiehilleen, kuinka

väärin häntä oli kohdeltu ja mitä pahaa Pompejus oli hänelle

tehnyt. Hänellä oli luonaan ainoastaan yksi legioni (noin 6,000

miestä), mutta tämä lupasi häntä seurata. Muutamia Caesarin puolta

pitävistä tribuneista oli tullut Ravennaan, ja hän meni nyt yli

Rubikonin. Lähettiläitä kulki hänen ja Roman johtomiesten välillä.

Hän pyysi Pompejoa lähtemään Hispaniaan, ja Pompejus vaati Caesaria

palaamaan Galliaan. Caesar miehitti kolme kaupunkia Romalaisella

alueella; konsulien sotavoima peräytyi Brundusiumiin, ja hän voitti

ensimmäisessä yhteentörmäyksessä. Pompejus, joka oli kerskannut

helposti voivansa jalallaan legioneja maasta esiin polkea, väistyi

kuitenkin sotajoukkoineen Illyriaan. Nyt Caesar lähetti kenraalinsa

suostuttamaan puolelleen niin monta maakuntaa kuin mahdollista; itse

hän päätti käydä Hispanjassa ja kulki sinne Roman kautta, jossa otti

haltuunsa aarteen Saturnon temppelistä. Matkalla Hispaniaan lähetti

hän sotajoukon-osaston piirittämään Marseillea, vaan marssi itse

ravakasti eteenpäin ja kohtasi Pompejon sotajoukot Leridan luona.

Hänen oli vaikeata saada sotajoukolleen ruokavaroja, mutta hän käytti

kaikenlaisia sotajuonia, niin että vihdoin kaikki vihollis-legionit

heittivät hänelle aseensa. Hän soi heille lempeät rauhan ehdot,

ja 40 päivän kuluttua oli sotaretki päätetty, kenraali, jonka hän

oli Marseilleen laittanut, voitti kaupunkia puolustamaan lähetetyn

laivaston.

Marseillen piirityksestä kerrotaan toisessa kirjassa joukko

yksityiskohtia. Caesar mainitsee sotilaittensa, jotka olivat

asettaneet leirinsä kukkulalle, saattaneen nähdä, kuinka asukkaat

rukoilivat Jumaltensa apua. Merellä saadun tappion jälkeen

taistelivat kaupunkilaiset yhä edelleen urhoollisesti, sillä

he tiesivät, ettei heillä ollut mitään armoa toivottavana, jos

kaupunki joutuisi Caesarin käsiin. Valleilla olevista heittokoneista

viskelivät he kahdentoista jalan pituisia, rautakärkisiä puunrunkoja;

mutta Caesarin joukot rakensivat korkean tornin, joten heidän

onnistui, saatuansa vielä kaivetuksi maanalaisen salatien, särkeä

aukko kaupungin valliin, jolloin tehtiin välirauha siksi, kunnes

Caesar ennättäisi saapua. Mutta piiritetyt, jotka pitivät tilaisuutta

suotuisana, sytyttivät siitä huolimatta hyökkääjien piirityskoneet

tuleen. Se heitä ei kuitenkaan vähääkään hyödyttänyt; he kärsivät

uuden tappion ja pakoitettiin antautumaan. Caesar ryösti heidän

aarteensa ja laivansa viedäkseen ne Romaan, vaan säästi heidän

henkensä ja jätti kaupunkiin ainoastaan kaksi legionia. Ennen

Hispaniasta lähtöään oli hän myöskin käynyt Andalusiassa, tehdäkseen

liittosopimuksen erään Pompejon kenraalin kanssa ja suostuttaakseen

sen maakunnan kaupungit puolelleen. Sillä välin ei Caesarilla

Afrikassa ollut samaa menestystä. Kurio, joka siellä oli päällikkönä,

oli nuori, eivätkä sotamiehet luottaneet häneen; sitä paitsi nämät

pelkäsivät Numidian kuningasta Jubaa, joka oli Pompejon ystävä. Kurio

piti sotamiehilleen puheen, jossa vetosi heidän kunniantuntoonsa,

muistuttaen heille kaikkea, mitä Caesar heidän avullaan oli

toimittanut. Sitten vei hän heidät taisteluun Pompejon joukkoja

vastaan; mutta Juba lähetti kavalasti avuksi pienen ratsujoukon, jota

vastaan Kurio käänsi hyökkäyksensä, vaan huomasi äkkiä joutuneensa

väkineen vihollisten koko sotavoiman keskelle. Kurio lyötiin;

Caesarin sotajoukon jäännökset pakenivat laivoille, mutta heitä

hätyytti Juba, joka tuhosi pakolaiset kaikki paitsi joitakuita, jotka

ynnä kaksi senaattoria hän lähetti vankeina valtakuntaansa.

Kolmannessa ja viimeisessä kirjassansa Caesar kertoo viipyneensä

Romassa yksitoista päivää, nimitettyään toiseksi konsuliksi

miehen, joka vetäisi yhtä köyttä hänen kanssaan, minkä jälkeen

hän matkusti Brundusiumiin, käydäkseen itse Pompejon kimppuun,

jonka sotavoimasta ja varustuksista hän tarkalleen kertoo. Omille

legioneilleen ilmoitti hän tuumansa, meni yhden osan kanssa Illyriaan

ja asettui leiriin niin lähelle Pompejoa, että ainoastaan virta

heidät eroitti toisistaan, joten sotamiehet saattoivat puhella

keskenään. Turhain rauhanehdotusten jälkeen ja kun jälellä oleva

osa hänen sotajoukkoaan, jota johti Markus Antonius, oli saapunut,

koetti hän saada puolelleen Kreikkalaiset, mutta nämät olivat

kahdella päällä. Silloin Caesar päätti pakoittaa kilpailijansa

taisteluun. Pompejus oli asettunut lujaksi varustetulle Petra

nimiselle kallioniemelle, josta hänellä oli vapaa pääsy merelle.

Caesar, jonka hallussa oli ympärillä oleva seutu, koetti saartaa

vihollisensa ja estää häneltä juomaveden tuonnin. Alituisia kahakoita

tapahtui molempain sotajoukkojen välillä, ja Caesar mainitsee yhdellä

upseereistaan olleen kilvessään 230 nuolen reikää. Silloin pakeni

kaksi Gallialaista Pompejon luo, joka näiltä sai tietää, kuinka

Caesar oli järjestänyt varustuksensa, jonka jälkeen Pompejus yön

aikaan vei maalle suuren sotajoukon vihollisensa varustusten väliin

ja kävi hänen kimppuunsa sillä menestyksellä, että Caesar menetti

lähes tuhannen miestä ja 32 lippua. Tätä voittoa Pompejus piti niin

suurena, että luuli melkein kokonaan kukistaneensa vastustajansa,

ja Caesar itse koki laveasti puolustaa tätä tappiotaan. Kuitenkin

piti hän puheen sotamiehilleen ja vetäytyi väkineen Tessaliaan, jonne

Pompejus oli marssinut yhdistääkseen omat joukkonsa idästä päin

tulevaan sotajoukkoon. Labienus, eräs Caesarin kenraaleja, joka oli

mennyt Pompejon puolelle, vakuutti että ne legionit, joita Caesar

nyt johti, eivät olleet niitä, joilla hän oli Gallian ja Germanian

valloittanut, vaan ainoastaan vasta pestattuja, jonka vuoksi voitto

oli tuleva Pompejolle. Taistelukentäksi valittiin paikka Pharsalon

kaupungin läheisyydessä Tessaliassa Eunipius-virran rannoilla.

Pompejon yhdistyneessä sotajoukossa oli 45,000 taistelukelpoista

miestä; Caesarilla oli vain 22,000. Tappelu kuvataan tarkoin, ja

Caesar myöntää vastustajiensa urhoollisesti taistelleen. Mutta heidän

lukuisuudestaan ja heidän jousimiestensä paljoudesta huolimatta

karkoitti Caesar heidät hurjaan pakoon ja ajoi vuoristoon turvaa

etsimään. Pompejus pelastui leiriinsä, josta läksi meren rantaan ja

astui siellä lastilaivaan. Hän valitti, että hänet olivat pettäneet

juuri ne, joiden avulla oli luullut voittavansa. Seuraavana päivänä

pakoitettiin pakenijat antautumaan voittajien armoille, ja Caesar

säästi heidän henkensä. Oman mieshukkansa Caesar ilmoittaa 200

mieheksi, kun sitä vastoin Pompejon sotajoukosta 15,000 tapettiin

ja 24,000 tehtiin vangiksi. Pharsalon tappelun jälkeen lakkasi Roma

olemasta tasavalta.

Caesarin aikomus oli nyt ennen kaikkia ajaa Pompejoa takaa; mutta

tämän, joka oli paennut Egyptiin, surmasivat kuningas Ptolemaion

palkkaamat murhamiehet, ennenkuin oli ennättänyt maallekaan nousta.

Seitsemässä viimeisessä luvussa kertoo Caesar, kuinka hän 3,000

miehellä ajoi pakenevaa vihollistaan takaa, ensiksi Kyproon ja

sitten Alexandriaan, jossa auttoi Kleopatraa luovuttamaan veljeänsä,

kuningas Ptolemaioa, hallituksesta ja poltatti Egyptiläisen

laivaston, mikä hänen sanojensa mukaan oli alkuna Alexandrialaiseen

sotaan.

Cicero.

Kuoli v. 43 e.Kr.

Vaikka Ciceron päivät, vuosien kulun mukaan laskien, kuuluvat

kaukaiseen muinaisuuteen, muistuttavat ne kuitenkin elämäntapojen,

ajatusparsien ja valtiollisten olojen kautta niin suuresti meidän

omia aikojamme, että ne jo senkin vuoksi meitä huvittavat enemmän

kuin muu muinaisajan historia.

Cicero, joka oli saanut hyvän kasvatuksen, valmistautui

lakitieteelliselle toimialalle täytettyään sotilasvelvollisuutensa.

25:n vuotisena rupesi hän asianajajan toimeen, ja melkein liian

äkkinäisen menestyksen jälkeen läksi hän Athenaan terveyttänsä

hoitamaan. Siellä tapasi hän koulutoverinsa Attikon, jonka kanssa

sittemmin monta vuotta piti kirjevaihtoa. Näistä kirjeistä on

meille säilynyt lähes 400. Hän matkusti myöskin Vähässä Aasiassa.

Romaan palattuaan lisäsi hän asianajaja-mainettaan, sai useita

yleisiä toimia ja pääsi senaattiin. Hänen toimittaessaan quaestorin

virkaa Siciliassa -- quaestor oli jonkinlainen veronkantaja ja

maakunnan-hallitsijan apulainen -- saavutti häh kelvollisuudestaan

ja rehellisyydestään suuren maineen, josta kävi niin ylpeäksi,

että, kuten itse kertoo, kotimatkalla tultuaan Puteoliin juuri

terveysvedenjuonti-aikana ja huomattuaan, ettei kukaan hänestä juuri

mitään puhunut, pahasti äimistyi. Kuitenkin piti hän sitä hyvänä

läksytyksenä. Hänen seuraava ansionsa yleisissä toimissa oli syytös

Verrestä vastaan, joka Sicilian varahaltijana oli tehnyt itsensä

syypääksi moniin ilkeyksiin ja väkivaltaisuuksiin. Muun muassa oli

tämä kiduttanut erästä Romalaista kansalaista. Sitä syytöspuhetta,

minkä Cicero häntä vastaan valmisti, pidetään verrattomana

kaunopuheliaisuuden tuotteena. Vaikka se kirjoitettiin ja on meidän

päiviimme saakka säilynyt, ei hän sitä koskaan esittänyt, koska

Verres pakeni Marseilleen ja siten heittäytyi niskoittelutuomion

alaiseksi. Oikeusjutun päätös kuitenkin teki Ciceron Roman

etevimmäksi asianajajaksi ja hankki hänelle voiton kilpailijastaan

Hortensiosta.

Ensimmäisenä miehuusvuotenaan tuli hän valituksi ensimmäiseksi

niistä kahdesta konsulista, jotka valittiin siksi vuodeksi, mikä

on tullut niin mainioksi Katilinan salaliiton kautta. Puheessa,

jonka Cicero piti erään nuoren, Katilinan vaikutuksen alaiseksi

joutuneen ystävänsä puolustukseksi, kuvaa hän sattuvasti Katilinan

luonteen. Senaatissakin piti hän Katilinaa vastaan kaunopuheliaan

syytöspuheen, johon tämä yritti vastaamaan, mutta vaiennettiin

huudoilla: "kavaltaja!" Ciceron toimesta oli muutamia Katilinan

puoluelaisia otettu kiinni ja hirtetty -- rohkea teko, josta kansa

Ciceroa tervehti kunnianimellä "isänmaan isä". Vähää sen jälkeen

kaatui Katilina taistelussa liittolaisten sotajoukkoa kukistamaan

lähetettyjä legioneja vastaan. Cicero oli nyt Roman etevin mies,

ja turhamielisyydessään hän vähän väliä julki lausui, ettei kukaan

hänen ansioitaan paremmin käsittänyt kuin juuri hän itse. Kun

hänen konsulitoimensa oli loppumaisillaan, syytti kuitenkin eräs

tribuni häntä siitä, että oli tutkimatta hengeltä pannut Romalaisia

kansalaisia. Cicero oli nyt hyvin varakas mies: hänellä oli

kaupungissa komea talo ja monta tilusta maalla. Mieluimmin oleskeli

hän Tuskulumissa Albanilais-vuorilla, missä antautui hienon elämän

nautintoihin, viihtyen paraiten kirjastossaan. Ilman kirjastoa, sanoi

hän, talo on ruumis ilman sielua. Siellä hänen luonaan usein kävi

vieraita, vaan kirjeissään Attikolle hän päivittelee, että muutamat

näistä olivat kovin ikäviä. Eräälle toiselle ystävälleen kirjoittaa

hän: Pysy kaupungissa ja elä sen valossa; kaikki mitä muualla saat

aikaan on arvotonta niille, jotka voivat Romassa saavuttaa mainetta.

Toiset kirjeet osoittavat hänen siihen aikaan olleen perheessään

hyvin onnellinen. Mutta hänen valtiolliset vihollisensa eivät olleet

häntä unhottaneet, ja vihdoin ehdotti Klodius, irstas nuori mies,

jota vastaan Cicero oli ollut todistajana pyhäinryöstö-jutussa,

että jokainen, joka ilman laillista tuomiota oli surmauttanut

Romalaisen kansalaisen, ajettaisiin maanpakoon. Turhaan pyysi Cicero

apua Caesarilta ja Pompejolta. Julistusta odottamatta läksi hän

vapaaehtoiseen maanpakoon, hänen omaisuutensa otettiin takavarikkoon

ja hänen talonsa entiselle paikalle rakennettiin Vapauden temppeli.

Puolentoista vuoden kuluttua, jolla aikaa Cicero kuleksi paikasta

toiseen vaikertain kuni nainen ikään, saivat hänen ystävänsä suurilla

ponnistuksilla aikaan että hänet kutsuttiin takaisin, ja hän itse

kertoo, että hänelle unessa oli ennustettu tätä onnea. Anteeksi

annettavalla ylpeydellä puhuu hän siitä vastaanotosta, jota hän

kotiin tullessaan sai osakseen: häntä kannettiin Romaan "Italian

olkapäillä", kuten hän sittemmin kerskaavasti sanoo. Kuitenkin

Klodius lähes neljän vuoden kuluessa yhä ärsytteli kansaa häntä

vastaan, kunnes tuo leppymätön ilkimys surmattiin katumetelissä, joka

oli syntynyt hänen seuralaistensa ja hänen kanssaan konsulivirasta

kilpailevan Milon puoluelaisten välillä. Cicero piti komean puheeni

Milon puolustukseksi, mutta Pompejus pelästytti oikeustoa kutsumalla

sinne sotaväkeä, ja puhuja joutui ihan suunniltaan. Vasten omaa

toivomustaan annettiin hänelle sen jälkeen hallittavaksi Sicilia,

mutta hän leppyi sinne tultuaan, kun huomasi tässäkin kaukaisessa

maakunnassa olevansa tunnettu "isänmaan pelastajana". Ja sekä

Romassa että Siciliassa ihmetteli kansa, ettei hän harjoittanut

kiskomista eikä ketään pahoin kohdellut maakunnassaan, ja hänen

turhamielisyyttänsä tyydytti vieläkin enemmin se seikka, että

oli saanut voiton, joka hänelle hankki kunnianimen "imperator".

Epäilemättä olisi hän kotiin tullessaan saanut viettää n.s. triumfin,

ellei vallankumous olisi sattunut väliin.

Cicero oli ennustanut sortovaltaisen hallituksen tulevan Caesarin

ja Pompejon välillä käydyn taistelun päätökseksi, ja hänen

valtio-oppinaan oli, samoin kuin muidenkin valtiomiesten, oleviin

oloihin mukautuminen. Pompejon kuoltua kieltäytyi Cicero rupeamasta

ylipäälliköksi ja tuli, Romaan palattuaan, Caesarin hyväksi

ystäväksi, vaan hänen valtiollinen toimintansa oli nyt lopussa,

ja hän antautui kirjallisiin toimiin. Tyttärensä Tullian kuolema,

joka tapahtui tähän aikaan, oli hänelle raskas isku, ja hän etsi

lohdutusta suruunsa enemmän niissä ponnistuksissa, joita kirjallinen

toiminta vaati, kuin niissä filosofillisissa mietinnöissä kuolemasta,

tuskasta ja hyveen viljelemisestä, joita hän kirjoitti.

Ciceron täytyi kuitenkin vielä ottaa osaa toiseenkin, paljoa

suurempaan sisälliseen taisteluun. Maaliskuun 15 p:nä (44 e.Kr.)

murhasivat Caesarin Kapitoliumilla Brutus ja Kassius, ja tämän

sijalle nousi Antonius. Cicero aavisti Roman ei enää suovan itselleen

kylliksi turvaa, ja lähti kiireesti sieltä. Vaeltaen paikasta

paikkaan harjoitti hän filosofillisia opintoja. Nyt kirjoitti hän

teoksensa "Ystävyydestä", "Vanhuudesta" ja "Velvollisuuksista".

Mutta hänen mielensä hehkui yhä vielä Roman forumiin, ja sinne

hän palasikin. Kansanjoukkoja virtaili häntä tervehtimään, ja

siitä hetkestä lähtien käytiin hänen ja Antonion välillä taistelua

elämästä ja kuolemasta. Kun uusi diktaatori oli senaatissa syyttänyt

häntä kavalluksesta ja pelkuruudesta, piti hän seuraavana päivänä

ensimmäisen "Filippiläisen puheensa", kuten hän itse niitä nimitti,

diktaatorin valtio-oppia vastaan. Parin viikon kuluttua vastasi

siihen Antonius, lisäten muihin syytöksiinsä vielä senkin, että

Cicero muka oli ollut osallisena Caesarin murhaan. Cicero ei itse

ollut saapuvilla, sillä hän pelkäsi itselleen tehtävän väkivaltaa,

mutta hän vastasi toisella puheella, joka oli täynnä hyökkäyksiä

Antoniota vastaan ja jonka hän kirjoitettuna antoi ystävilleen.

Myöhemmin kirjoitti hän vielä useita muitakin puheita samasta

asiasta. Antonius oli nyt asettunut legioniensa etupäähän, uhaten

senaattia, mutta Konsulit löivät hänet. Silloin Cicero piti

neljännentoista filippiläisen puheensa ja melkein jo luuli uudestaan

pelastaneensa tasavallan. Mutta Antonius, joka oli yhdistänyt

sotajoukkonsa Caesarin sisarenpojan Oktavianon sotajoukkoon,

rupesi yhdessä Oktavianon ja Lepidon kanssa Bolognassa toiseen

triumviraattiin, ja Cicero kirjoitettiin lainhylkyläisten joukkoon.

Hän olisi voinut päästä pakoon, jos ei päättämättömyydessään olisi

lähtenyt takaisin maalle laivasta, jossa oli etsinyt turvaa,

joten triumvirien lähettämät murhaajat vihdoin saavuttivat hänet,

juuri kun hän kantotuolissa kiiruhti meren rannalle. Hänen päänsä

hakattiin poikki ja vietiin Antoniolle, jonka käskystä se naulattiin

puhujaistuimen yläpuolelle, missä se vielä selvemmin sanoin, kuin

mitä puhuja-vainajan huulet olivat saattaneet sitä tehdäkään, puhui

Roman vapauden kuolemasta.

Eräässä monista tuttavallisista kirjeistään Attikus ystävälleen

sanoo Cicero: "Mitäpä historia on minusta sanova kuusi sataa vuotta

tämän jälkeen?" Historia ei vielä ole päässyt siitä selville. Tuskin

kenenkään muinaisajan miehen yksityisten tarkoitusten, aikeiden,

salaisten kateustunteiden ja toiveiden arvostelemiseen meillä on

niin paljon apukeinoja, kuin Ciceron; mutta toiselta puolen me liian

vähän tunnemme Roman senaikuista todellista puoluetilaa voidaksemme

varmaan ruveta arvostelemaan Ciceron toimia isänmaanystävänä

ja valtiomiehenä. Hänen yleiset toimensa, samoin kuin hänen

yksityiset tunne-ilmaisunsakin, nähtävästi kuitenkin osoittavat,

että hänellä ei ollut lujaa miehen mieltä, joka todellisuudessa

olikin kuolemaisillaan Romalaisten keskuudessa näinä nautinnon ja

petollisuuden kurjina aikoina. Mielipiteitään muutamista tärkeistä

valtiollisista kysymyksistä ilmaisi hän usein ivallisella tavalla.

Niin esimerkiksi sanoo hän salaisesta äänestyksestä; "Se tekee

miehille mahdolliseksi esiintyä avoimin kasvoin mutta peitetyin

ajatuksin." Äänestyslippu on "kirjoitustaulu, joka suojelee

vaitiolon vapautta". Moni sattuva kohta hänen puheissaan menettää

pontensa, kun ei _kuulla_ hänen itsensä niitä esittävän, ja sitä

paitsi useimmat hänen puheensa ovat uudestaan muodostettuja ja

muokattuja. Hänen tulinen esitystapansa ja vilkkaat kasvonliikkeensä

olisivat luultavasti enemmän vaikuttaneet Ranskalaisiin, kuin

Pohjoismaalaisiin kuulijoihin.

Hänen teoksensa _Kaunopuheliaisuudesta_ oli Romalaisten ensimmäinen

yritys tehdä puhetaitoa tieteeksi. Etevin kaunopuhelija oli hänen

mielestään se, joka oli täysin sivistynyt ja oppinut mies ja osasi

puhua kaikista asioista laveasti ja vaihtelevaisesti. Vasta-alkajia

hän neuvoo, että on tärkeämpää olla puhumatta sellaista, joka voi

puolustettavaa asiaa haitata, kuin jättää mainitsematta sellaista,

joka mahdollisesti voisi sitä edistää. Muuten ei hän halveksi

tarvittaissa käyttää asianajaja-koukkuja ja polvekkeita, joilla

saa tuomion sellaiseksi kuin sen tahtoo, esim. sellaista kujetta,

että veisi mukaansa itkevän puolustettavansa ja hänen huolestuneen

perheensä; itse puolestaan osasi hän, milloin tahansa vain

tarvitsi, pusertaa kyynelensä esiin. Varsin usein käytti hän rumia

haukkumasanoja ja terävää ivaa, pilkaten usein yksityistenkin vikoja,

ja käytti taas toisissa tilaisuuksissa hyväkseen juorujuttuja ja

pilaa. Hänen puheensa Caelion puolesta on täynnä sukkeluutta ja ivaa,

ja puhetta, jossa hän puolustaa kavalluksesta syytettyä Ligariota,

on myöskin syystä kiitetty hyväksi. Caesar, joka siihen aikaan oli

diktaatori, tutki itse asiaa ilman mitään tuomiokuntaa, mutta Cicero

rukoili tuomaria käyttämään leppeyttä ja esitti syitä armahtamiseen

tavalla niin rohkealla ja kaunopuheliaalla, että sanotaan suuren

voittajan tulleen niin liikutetuksi, että antoi Ligariolle anteeksi.

Ciceron runollisista yrityksistä on meillä tallella ainoastaan

muutamia katkelmia, jotka osoittavat ennemmin kekseliäisyyttä kuin

neroa. Eräässä puheessaan juttelee hän opintohalustaan, ja tunnustaa

pitävänsä myöskin paljon vieraspidoista, joissa vapaasti saa sanoa

mitä hänelle mieleen johtuu ja saa nauraa sydämensä pohjasta. Hän

rakasti suuresti leikkipuhetta, mutta esitti aivan oikein, että

pilan pitää tulla etsimättä ja ettei sitä voida oppia. Eikä koskaan,

sanoo hän, sukkeluus tee niin hyvää vaikutusta, kuin silloin,

kun se, joka sen sanoo, on hyvin totisen näköinen. Kreikkalaisia

ihasteli -- hän suuresti heidän etevän kirjallisuutensa ja hyvien

yhteiskunnallisten laitostensa takia, vaan moitti heitä siitä, että

halveksivat totuutta. Demosteneen kaunopuheliaisuutta piti hän

puhtaana täydellisyytenä. Kreikkalaisilta oppi hän myös pitämään

arvossa ja ymmärtämään taidetta, ja hän näyttää tarkasti tunteneen

aikansa etevimpien kuvanveistäjien ja maalarien teokset.

Kirjoitellessaan teoksiaan oli hän uutterassa kirje vaihdossa

kaiken arvoisten ja kaiken luontoisten miesten kanssa. Hänen

kirjeensä Attikolle Athenaan ovat kirjoitetut 24 vuotena. Eräässä

niistä kertoo hän, miten kerran taloonsa Puteolin lähistössä otti

vastaan Caesarin ja miten häntä kestitsi. Eräässä toisessa pyytää

hän ystäväänsä tulemaan hänen kirjekääryjään katsomaan ja ottamaan

morsiamensa mukaansa. Kirjeessä Paetolle puhuu hän vieraistaan

ja päivällisistään ja huvittaa itseään kompasanoilla. Muuten hän

pilkkaa Paetoa siitä, että tämä oli saanut kovan luuvalon ja oli

ollut pakoitettu lakkaamaan pöytänautinnoista. Cicero neuvoo häntä

palaamaan vanhoihin tapoihinsa, etsien hauskojen toverien seuraa,

sillä se enemmän kuin mikään muu tekee elämän onnelliseksi. Veljensä

Kvinton kanssa oli hän mitä hellimmässä kirjevaihdossa, ja näistä

kirjeistä on merkillisin se, jonka hän kirjoitti Kvintolle tämän

saadessa Aasian maakunnakseen. Se on täynnä käytännöllistä viisautta

ja jaloja aatteita. Hän neuvoo veljeään, kuinka tämän tulisi kohdella

maakuntansa sekalaista väestöä kuinka hän pitäisi kurissa monellaiset

alamaisensa. Hän noudattakoon mitä ankarinta rehellisyyttä ja itsensä

hillitsemistä, älköön koskaan kuunnelko mairittelijoita tai saattako

itseään toisten tahdon välikappaleeksi, ja pitäköön vihollisenaan

jokaista, joka antaa tahi ottaa lahjoja -- lyhyesti, käyttäköön

valtaansa niin, että alamaisilla ei koskaan ole syytä toivoa

itselleen parempaa hallitsijaa, kuin hän. Ystävällisemmin ei Cicero

kirjoittanut kellekään ystävistään, kuin kirjurilleen, orja Tirolle,

jonka hän sairaana jätti Patraehen Siciliasta palatessaan. Eräässä

kirjeessään ilmoittaa hän, kuinka suuresti hän Tiroa kaipaa, mutta

lisää, että ennen kaikkea katsottakoon, mikä on hänen terveydelleen

edullisinta, ja koko perheen nimessä rukoilee Tiroa, ettei tämä

liian kiireesti palaisi kotiin ja siten antautuisi talvisen matkan

vaivoihin, ja kertoo Tirolle kaikki ne Roman uutiset, jotka luuli

häntä huvittavan.

Juuri tämä Tiro kokosi Ciceron kirjeet ja kirjoitti myös hänen

elämäkertomuksensa, joka kuitenkin on hävinnyt. Toinen hänen

talonväestään, jota hän yhtä paljon rakasti, oli Sositheus, hänen

esilukijansa, jonka kuolemaa hän suri kuin ystävän ikään. Kaikki

nämä seikat Ciceron kirjeissä todistavat hänen hellää sydäntään,

vaikka melkein kaikki, mitä me tunteellisuudeksi mainitsemme, oli

tuntematonta Romalaisille, joiden isänmaanrakkaus tukahutti kaikki

yksityiset tunteet.

Ciceron teos _Vanhuudesta_ on esitetty puheenvaihtelun muodossa,

johon osanottajaksi edellytetään censori Kato. Hän koettaa puolustaa

eriskummallista väitöstä, että on hyvä vanhuutua, ja puolustaa sitä

korvausteorian mukaan. Hän esittää kolme syytä, joidenka tähden

vanhuutta yleensä pidetään surkeana: se tekee meidät kykenemättömiksi

tehokkaasen toimintaan; se heikontaa ruumiin voimat, se kieltää

meiltä melkein kaikki nautinnot ja lähentää meitä kuolemaa

likemmäksi. Mitä ensinmainittuun tulee, niin on varminta uskoa

useitakin tärkeitä valtiotoimia vanhoille, kokeneille miehille:

perämies ehkä ei voi kiivetä mastoihin, mutta ei hän ohjaa laivaa sen

huonommin, vaikka onkin ikämies. Toista syytä vastaan väittää hän

voiman olevan ainoastaan verrattaissa suuremman tai pienemmän; eihän

aivan usein ole tarvis kantaa sonnia selässään. Mitä nautintoihin

taas tulee, pitää hän sitä etuna, eikä vahinkona, että ihminen on

vapaana moisten tyrannien ikeestä, kuin himot ovat. Hän myöntää

vanhuksista heidän tietäessään, että heidän seuraansa aivan vähän

etsitään, tuntuvan siltä, kuin nuori sukupolvi työntäisi vanhat ihan

syrjään; mutta se riippuu paljon myöskin heistä itsestään, heidän

taipumuksistaan ja luonteistaan. Kaikki vanha viini, sanoo hän, ei

vuosien kuluessa hapannu, ja sitä eivät myöskään kaikki luonteet

tee. Meidän pitää torjua vanhuutta ja taistella sitä, kuin kipua

vastaan. Samoin kuin nuoressa miehessä pitää aina löytyä jotakin

vanhaa, niin pitää myös vanhuksessakin olla jotakin nuorukaisesta

jälellä. Se, joka seuraa sitä periaatetta, saattaa tosin tulla

vanhaksi ruumiiltaan, mutta ei koskaan sydämeltään. Cicero on aivan

ihastunut maa-elämän huvituksiin ja kuvaa vilkkaasti sen riemuja,

joita nauttimasta ei mikään vanhuus saata meitä estää. Jos joku

kysyy iäkkäältä maanmieheltä, kenen hyväksi hän kylvää ja istuttaa,

saattaa tämä vastata: Kuolemattomien jumalten hyväksi, jotka ovat

tahtoneet että perisin nämät maat esi-isiltäni ja jotka myös

tahtovat että jätän ne jälkeisilleni. Hän muistuttaa lukijoitansa

myöskin siitä, etteivät harmaat hiukset ja rypyt yksistään saata

vaatia kunnioitusta; ainoastaan kunniallisissa toimissa vietetty

elämä saa loppupuolellaan osakseen ansaittua kunnioitusta.

Puhuessaan viimeisestä pahasta, jonka vanhuus tuo mukanaan, kuoleman

lähestymisestä, sanoo hän nuorille kuulijoilleen puheenvaihtelussaan:

"Minä olen täydellisesti vakuutettu siitä, vanhat, rakkaat ystäväni,

että teidän molempien isät nyt elävät, ja elävät elämää, joka yksin

ansaitsee tulla sillä nimellä mainituksi", ja hän päättää esityksensä

kauniilla sanakäänteellä, jossa vertaa maallista elämää satunnaiseen

asuntopaikkaan, josta me olemme pois lähtevät yhtyäksemme ruumiista

vapautettujen henkien onnelliseen seuraan.

Teos _Ystävyydestä_ on omistettu Attikolle ja esitetään myöskin

puheenvaihtelun muodossa, mutta se ei ole niin viehättävä kuin

teos vanhuudesta. Itse pääpiirteet ovat lainatut Kreikkalaisilta

filosofeilta, ja hän määrää ystävyyden ehdoiksi mielipiteiden

täydellisen yhdenkaltaisuuden ja molemminpuolisen hyväntahtoisuuden

ja rakkauden. Muuten arveli hän todellisen ystävyyden saattavan

syntyä ainoastaan hyvien ihmisten välillä ja sanoi myös saattavan

tapahtua, että ne ominaisuudet, joita luulemme jollakin ystävällämme

olevan, löytyvät ainoastaan meidän mielikuvituksessamme. Hän myöntää

hyvienkin henkilöiden joskus, kun niin sattuu, olevan vastenmielisiä

ja sievän puhe- ja käytöstavan suuresti viehättävän. Ystävän tulee

toisinaan sanoa meille vastenmielisiäkin totuuksia, mutta ne, jotka

aina puhuvat siitä, mitä ovat meidän hyväksemme tehneet, ovat

ikäviä seuralaisia. Ciceron oma luonne tulee ilmi tässä teoksessa.

Hän käsittää aivan oikein todellisen ystävän velvollisuudet ja

ominaisuudet, mutta selvästi osoittuu hänen tarkoittavan valtiollista

ystävyyttä. Kun hän kuitenkin sanoo, että "ei löydy maailmassa mitään

arvokkaampaa kuin ystävyys", on hän sillä sanonut lauseen, joka

kaikkina aikoina on pysyvä totena.

Cicero, joka arveli ihmismielen tuntemisen olevan puhujan

tärkeimpiä ominaisuuksia, käytti myöskin kaiken vapaan aikansa

tutustuakseen menneiden aikojen suurien miesten luonteisin. Mutta

hän myöntää itsellään siinä suhteessa ei olleen juuri muuta ansiota

kuin kääntäjän, sillä niin vakuutettu oli hän siitä, että Roman

tuli kiittää Kreikkaa koko kirjallisesta sivistyksestään. Hänen

kunnianhimonsa pääpyrintönä oli laatia yleistajuinen kirjoitus

filosofiasta nimellä _Elämän oikeasta tarkoituksesta_. Molempien

suurien ajattelijakoulujen edustajat esittävät vuoroon oppinsa.

Epikurolainen sanoo: kuule luonnon ääntä, joka kehoittaa sinua

etsimään huvitusta. Kärsiminen ei ole uhrausta, vaan hetkisen pahan

valitsemista vastaisen korvauksen saamiseksi. Himojen raastaman

mielen on yhtä mahdoton saavuttaa onnea, kuin taisteleviin puolueisin

hajonneen kaupungin. Mutta miksikä, virkahtaa stoialainen, tuodaan

nautinto hyveen neuvotteluun? Epikurolainen muuttuu pian himojensa

orjaksi, ja syntyy ihmisluokka, joka menettää kaiken omaisuutensa

kokeille ja suloisten hajuaineiden tekijöille. Epikurolainen

opetti, että ei löytynyt mitään, jota voi pitää arvokkaana, muuta

kuin nautinto -- ei tunnetta, ei mielenliikutusta, ei ruumiillista

terveyttä voitu siihen verrata. Ja kuitenkin on kaikki nautinto

niin lyhyttä, niin arvotonta, kun sitä jälestäpäin ajattelemme!

Varmaankin synnyimme me jalompaan tarkoitukseen, eikä kenenkään,

joka ansaitsee miehen nimeä kantaa, pitäisi hyväksyä oppeja,

jotka kumoovat kaiken kunnian ja ritarillisuuden. Sitte esittää

stoialainen koulunsa periaatteet. Hän pitää kunniaa korkeimpana ja

luonnonmukaista elämää ihmisen tarkoituksena. Vääryys ja pahuus ovat

enemmin meidän luontoamme vastaan, kuin köyhyys, kärsimykset tai muu

ulkonainen pahe. Ruumiilliset nautinnot himmenevät hyveen loistosta.

Jokaisella on paikkansa ja tarkoituksensa elämässä, ja jokaisen

tulisi ottaa ohjaajikseen nuo vanhat kultaiset säännöt: "Tottele

jumalia; tunne itsesi; kammo liiallisuutta". Kenpä, sanoo Cicero,

saattaa olla moisen siveysopin sanomatonta suloutta ihastelematta?

Mikä luonne historiassa tai runoudessa saattaa olla suurenmoisempi

tai pysyväisempi kuin stoialaisten "viisas"? Koko maailman rikkaus

on hänen, sillä hän yksin voi oikein käyttää kaikkea. Hän on vapaa,

vaikka olisikin kahleissa; rikas, vaikka eläisi keskellä köyhyyttä;

ihana, sillä sielu on ihanampi kuin ruumis; kuningas, sillä hän on

oman itsensä herra, jota eivät ole maailman valtiaat; onnellinen,

sillä hänen ei tarvitse muistaa Solonin varoitusta, että ensin on

nähtävä miten päivät päättyvät, sillä siveä elämä on lakkaamatonta

onnea. -- Cicero jatkaa sitte esitystään koettaen puolustaa

vanhojen -- Sokrateen ja hänen koulunsa -- viisautta stoialaisten

uusia aatteita vastaan. Aivan oikein liittävät he yhteen onnen ja

hyveen, hyveen ja viisauden; mutta sen teki jo Aristoteles muutamia

vuosisatoja heitä ennen. Siinä he tekevät virheen, että halveksivat

elämän käytännöllistä puolta ja kieltävät meiltä rakkauden,

ystävyyden, kiitollisuuden ja kaikki muut ihanat ihmistunteet. Hän

vie meidät sitten takaisin Athenan autioihin lehtoihin, joissa

Platon kuljeskeli, porttikäytävään, jossa Zeno opetti, laineiden

luo, joiden pauhun yli Demosteneen ääni kaikui, ja lukemattomiin

muihin muistettaviin paikkoihin. Verrattuina sen ajan kehnoihin

ajattelijoihin olivat nämä vanhat filosofian jättiläisiä, joiden

kirjoituksista kaikki vapaa oppi, kaikki historia, kaikki kielen

hienontuminen oli saanut alkunsa. Ja suurin heistä oli Aristoteles.

Mutta, kysyy hän, mikä on käytännöllinen loppupäätös kaikista näistä

opeista: mikä on luonto? Selvää on että se on yhdistys sielusta ja

ruumiista; mutta kuten sielun tulee vallita ruumista, siten tulee

järjen vallita sielua. Hyve taas ei ole mitään muuta kuin järki

täydellisyyteen kehittyneenä, ja ajatusvoima on jotakin jumalallista.

Lapsessakin löytyy "hyveen kipeniä", puoleksi vaistomaisia käsitteitä

rakkaudesta ja kiitollisuudesta, jotka kantavat hedelmää lapsen

kypsyessä mieheksi. Vaiston kehoittamina viisautta etsimään, uhraavat

miehet päivät ja yöt tieteelle, ja filosofit kuvaavat rauhallisissa

tutkimuksissa onnelan saarilla vietetyn elämän riemuja. Mutta

toiselta puolen eivät meidän sielumme koskaan pääse lepoon; meissä

itsessämme kasvaa toimintahalu, ja elämä on vietettävä jonkinlaisessa

toimeliaisuudessa. Vallitsevana pohjaperusteena todellisessa

toimi-elämässä on kunnia. Palaten stoialaisten epäväitteesen, että

viisas aina on onnellinen, kysyy Cicero: Voiko siis oikeastaan

ketään, joka on sairas ja köyhä, sokea tai lapseton, maanpakoon

ajettu tai rääkätty, sanoa "onnelliseksi", kääntämättä aivan nurin

kielen käytäntöä? Ja siihen loppuu puheenvaihtelu. Cicero ei vastaa

itse kysymykseen, vaan jättää sen yhtä ratkaisemattomaksi ja

selittämättömäksi, kuin se oli ennenkin.

Ciceron teoksesta _Akatemiallisia kysymyksiä_ on ainoastaan

katkelmia säilynyt jälkimaailmalle. Penkerellä Varron huvilan

ulkopuolella Kumaessa keskustelevat Cicero ja Attikus vanhan ja

uuden Akatemian ansioista. -- Toinen puheenvaihtelu, joka, tapahtuu

Ciceron huvilassa Tuskulumin luona, käsittelee aistimien petollisia

ilmaisuja ja vaikeata tehtävää määrätä sitä paikkaa, jossa luulo

muuttuu varmuudeksi. Me emme todellakaan ole varmat mistään, emmekä

tiedä mitään. Sitte kääntää hän aineen toisapäin, tarkastaa sitä

aineelliselta katsantokannalta ja päättää esityksen kysymällä, miten

me, jotka emme edes käsitä oman ruumiimme rakennusta, saatamme luulla

voivamme tunkea katseemme taivaan ja maan salaisuuksiin?

Teoksessaan _Tuskulanumilaisia tutkimuksia_, harkitsee hän ystävineen

muutamia kuolevaisuuden vaikeimpia kysymyksiä; sillä silloin,

niinkuin nytkin, oli kuolema ihmiskunnan suurin ongelma. Vanha usko

Elysiumiin (onnen valtakuntaan) ja Tartaroon (rangaistusvaltakuntaan)

oli hävinnyt, ja Cicero kokee viittaamalla menneisin aikoihin

todistaa kuoleman ei olevan pelkkää tyhjäksi tekemistä. Ihminen ei

voi kokonaan hävitä olemasta; vainajien henget palaavat luoksemme

öisin näyissä. Meidän sielussamme on katoomaton aavistus tulevasta

elämästä: me kylvämme, jotta lapsillamme olisi viljaa korjattavana;

me ponnistamme ja puuhaamme, jotta muut sitte ryhtyisivät työhön,

halu ikuisesti elää ihmisten muistossa, sepä innostuttaa isänmaan

ystävää ja martyyriä. Vaistomainen kuolemattomuuden tunne on voimakas

meissä. Älkää uskoko, sanoo hän, todellisen helvetin kauhuja,

älkääkä paratiisin lihallisia riemuja. Olkaa ennemmin yhtä mieltä

Platonin kanssa, että sielu on ikuinen elin-aika ilman alutta ja

loputta. Mikä voima muuten tekisi meille mahdolliseksi muistaa

menneitä, aavistaa tulevia ja käsittää nykyisiä? Katsokaa aurinkoa ja

tähtiä, vuodenaikain vaihdoksia, päivän ja yön vuorottelua, maata,

joka kasvattaa hedelmiä ihmiselle, eläinkuntaa, itse ihmistä -- ja

epäilkää sitte, onko olemassa olento -- meille näkymätön -- joka on

luonut maailman ja hallitsee sitä! Cicero esittää Sokrateen lausumia

samallaisia mietteitä ja sanoo moittien samalla kuoleman pelkäämistä

ja itsemurhaa: jos vertaa elämää maan päällä ijankaikkisuuteen, on

edellinen lyhyt kuin päiväkorennon elämä, joka kestää kesäpäivän ja

joka on vanhuuteensa ehtinyt auringon laskettua. Perustakaamme siis

onnemme maallisten nautintojen halveksimiseen ja hyveen ankaraan

harjoittamiseen.

Sitten käsitellään kärsimistä. Voiko mikään lohduttaa kärsivää?

Viisas ei voi olla tuskista väliä pitämättä, mutta hän voi ne

rohkeudella kantaa. Samoin on sielun kärsimisen laita; lääkityksen

saa se ylevästä mielen rauhasta. Mutta ei kukaan kanna helpommin

onnettomuuksiaan sentähden että pitää ne välttämättöminä tai

sentähden että muut ovat niitä ennen häntä kantaneet. Ennemmin

antautukoon kärsijä toimeliaasen elämään ja unohtakoon tuskansa

muistaen, että vaikerrukset eivät hädästä päästä, eivätkä sovi

miehelle.

Viimeisenä kysymyksenä on, voiko hyvettä itsessään pitää riittävänä

elämää onnelliseksi tekemään, ja vastaus siihen on myöntävä. Elämässä

olemme me aina vallitsevan aatteen johdettavina; mutta ainoastaan ne

ovat onnellisia, joiden mielet ovat kuin tyvenen järven pinta; joilla

ei ole mitään varottavaa ja peljättävää, joita eivät huolet rasita,

eivätkä himot polta, eivätkä veltostuttavat nautinnot heikonna -- ja

sellaisen rauhan saattaa hyve yksin hankkia.

Ciceron teos _Velvollisuuksista_ on kirjoitettu ohjeeksi hänen

pojalleen tämän harjoittaessa opintoja Athenassa. Ydinkohtana on

tässä kunnia, jolla, on velvoituksia kaikissa elämän oloissa.

Luonteen koko aateluus perustuu näiden velvoituksien täyttämiseen,

vaan niiden laiminlyöminen halventaa sitä. Me emme synny yksin

itseämme varten, vaan sukulaisiamme ja isänmaata varten. Kunnia

perustuu meidän luonteemme omaan oivallisuuteen, ja siitä lähtevät

totuudenrakkaus, myötätuntoisuus ja vilpittömyys, kun sitä

vastoin oikeudentunnon puute tulee ahneudesta, kunnianpyynnöstä

tai itsekkäisyydestä. Cicero pitää julkista väkivaltaa vähemmän

vihattavana kuin kavalaa konnamaisuutta. Sotaa on käytävä

jalomielisesti, eikä ainoastaan tarkoituksella murhata mitä eteen

sattuu. Joskus voidaan myös olla anteliaita toisen kukkarosta ja

joutua vararikkoon tuhlaavaisella vieraanvaraisuudella. Jokainen

on itseään lähinnä, mutta yleiset velvollisuudet muita kohtaan

eivät saa kuitenkaan rajoittua ainoastaan niihin, jotka ovat meitä

lähinnä veren, mielipiteiden tai puolue-etujen kautta. Meidän

tulee menetellä niinkuin vanha laki käskee: "Ellös estäkö ketään

menemästä juoksevan virran luo tai kieltäkö ketään sytyttämästä

tulisoihtuaan sinun liedestäsi!" Kunniaan kuuluu myös rohkeus

eli mielen ylevyys, jota seuraa kunnianhimon tavallisten pienten

tarkoitusperien ylenkatsominen. Liikennöt ja käytöstapa vaikuttavat

myös paljon luonteen muodostumiseen. Olla välittämättä muiden

arvostelusta on pikemmin häpeämättömyyden kuin ylpeyden merkki. Huono

käytöstapa synnyttää seuraelämässä samallaisen epäsoinnun, kuin

väärä ääni musiikissa. Ei mikään ole vaikeampaa, kuin elämän-uran

valitseminen, joka tavallisesti on tehtävä arvostelukyvyn vielä

ollessa heikoimmallaan. Kalliin perintö, minkä isä saattaa jättää

pojalleen, on avujen ja mainehikkaiden tekojen kautta saavutettu

kunnia; ja surkeinta on nähdä, miten suvustaan huonontunut

jälkeläinen vetää jalon perheen lokaan. Ciceron muistutukset

ammateista ja elinkeinoista muistuttavat meidän päivistämme.

Veronkantajat ja koronkiskurit olivat yhtä vihattuja silloin, kuin

nytkin. Pikkukauppiaita ja käsityöläisiä milt'ei pidetty roskaväkenä,

varsinkin jos he palvelivat ahneutta ja ylellisyyttä. Sitä vastoin

pidettiin opettajana, rakennuttajana, maanviljelijänä ja --

tukkukauppiaana olemista kunniana. Kauppamiestä, joka vetäytyi pois

kauppapuuhista ja osti maatiluksen, ylistettiin tavattomasti. Osa

päättyy kehoituksella, että kaikki käytännöllisesti panisivat toimeen

periaatteensa; kukin kansalainen asettukoon paikalleen julkisessa

elämässä, kun ajat niin vaativat; vaikka olisikin niin oppinut, että

taitaa lukea tähdet ja mitata maan ympärystän.

Toisessa kirjassa huomauttaa Cicero, että tavallisesti erehdytään

suuresti edellytettäissä oman edun kärsivän siitä, että ollaan

rehellisiä teoissa ja toimissa. Asian laita on aivan päin vastoin:

tarkoitusten perille päästään ainoastaan rehellisyyden ja

vilpittömyyden kautta, mutta ei suinkaan ilkeyden ja petollisuuden.

-- Toinen tärkeä kysymys on, miten ihmisten ystävyys ja luottamus

ovat saavutettavat; sillä ei mikään voima voi vastustaa yleisen vihan

virtaa, ja jos vapaus joskus on ollut kytkettynä, puree se syvemmin

jälleen irti päästyään, kuin jos olisi aina ollut vapaana. Lyhyin

tie miehen päästä todelliseen vaikutusvaltaan on se, että hän on,

minä tahtoisi että muut häntä pitäisivät. -- Ken tahtoo pysyä kansan

suosiossa, älköön riistäkö siltä isiltä perittyjä oikeuksia, älköön

rasittako sitä epätasaisesti jaetuilla veroilla, älköön hävittäkö

velkakirjoja ja ottako maata toiselta antaaksen sen toiselle. Samalla

kuin miehen siten on huolta pitäminen yhteiskunnan ruumiin parhaasta,

ei hänen kuitenkaan sovi unohtaa omaansa; mutta tässä suhteessa

kehoittaa Cicero poikaansa seuraamaan Xenofonin talouden hoito-oppia,

samoin kuin hän raha-asioissa neuvoo häntä pörssiherrojen luo, jotka

saattavat opettaa hänelle näitä asioita paremmin kuin mikään filosofi.

Viimeinen kirja alkaa Kato vanhemman lausunnolla: "En ole koskaan

vähemmin toimeton kuin ollessani toimetonna, enkä koskaan vähemmin

yksinäni kuin ollessani yksinäni". Cicero on yhtä mieltä hänen

kanssaan yksinäisen, syrjäisen elämän eduista, mutta selvästi huomaa

hänen sydämensä riippuvan kiinni julkisessa elämässä. Hän tarkastaa

tässä kysymystä, kummanko tulee väistää, kunnian vai edun, jos

molemmat joutuvat ristiriitaan, ja tulee siihen loppupäätökseen,

ettei valan pitäminen ole kellekään turmioksi, sillä ei voi löytyä

suurempaa turmiota, kuin väkivallan tekeminen omalle tunnolle.

Kolmesta teoksesta, jotka Cicero on kirjoittanut valtiollisista

asioista, on vielä osia tallella, nimittäin yksi puheenvaihtelu

Hallituksesta ja kaksi Lakitutkimusta. Kaikki hänen historialliset

teoksensa sitä vastoin ovat hävinneet.

Mitä Ciceron uskonnollisiin käsitteisin tulee, on meidän muistaminen,

että vanha monijumaloiminen oli sukupuuttoon kuolemaisillaan ja

että ei ollut mitään muuta sen sijaan pantavaa, kuin filosofillisia

mietteitä. Kirjoitelmassa _Jumalten olemuksesta_ tarkastaa hän

kaikkia vallitsevia uskonkäsitteitä, mutta ei mainitse mitään

omasta kannastaan. Väittelijöinä on tässä, samoin kuin muissakin

puheenvaihteluissa, eri koulujen edustajia. Eräs puhuja julistaa

kaikkien entisten filosofien mietinnöissään ilmeisesti erehtyneen,

ja väittää kansan jumaluusoppia pelkäksi satukokoelmaksi. Ainoastaan

epikurolaiset ovat oikeassa, lausuessaan, että ihmiskunnan yleinen

usko osoittaa jumalia löytyvän, vaikka me emme mitään tiedä niiden

ominaisuuksista. Muudan toinen väittää maailmakokonaisuutta

jumaluudeksi, tai jumaluudeksi maailmakaikkisuuden sieluna olevaa

henkeä. Kolmannen mielestä on varsin kummallista, että löytyy

pahuutta maailmassa, jota sanotaan hyväätekeväisen voiman luomaksi

ja johtamaksi. Keskustelu loppuu ilman että tullaan mihinkään

ratkaisuun; mutta omana mielipiteenään esittää Cicero, että

stoialaisten syyt ovat todenmukaisimmat. Mutta, sanoo hän, kaikkien

totuuksien yhteydessä on muutamia vääriä käsitteitä, jotka ovat

niin lähellä totuutta, että meidän arvostuksemme on vaikea löytää

mitään varmaa tuntomerkkiä, josta ne voitaisiin eroittaa. Cicero ehkä

ilmaisee oman epäilyksensä seuraavassa tarinassa, jonka hän panee

erään epikurolaisen huulille.

-- Jos te kysytte minulta, mitä jumaluus on eli sen olemus ja

ominaisuus, niin seuraan Simonideen esimerkkiä, joka, yksinvaltias

Hieron tehtyä hänelle saman kysymyksen, pyysi päivän ajatusaikaa.

Kun kuningas seuraavana päivänä vaati vastausta, pyysi Simonides

vielä kaksi päivää. Ja kun hän siten lakkaamatta vaati kahdistettua

ajatusaikaa antamatta mitään vastausta, ja Hiero oudoksuen kysyi

syytä siihen, vastasi Simonides: "Sentähden että, mitä kauemmin

ajattelen asiaa, sitä hämärämmältä se minusta näyttää."

Toisessa teoksessa _Ennustamisesta_ esittää hän syitä, joista

toiset puolustavat, toiset vastustavat Romalaisten uskoa enteisin,

ennusmerkkeihin ja uniin, ja tulee siihen loppupäätökseen, että

"järki kaikin tavoin on sitä vastaan, mutta usko sen puolesta."

Irtonaisessa kappaleessa -- _Scipion uni_ -- sanoo hän: "Kaikilla,

jotka ovat suojelleet, hyödyttäneet ja vieneet eteenpäin isänmaataan,

on varma ja määrätty paikka taivaassa, jossa he onnellisina tulevat

elämään ikuista elämää. Mutta niiden sielut, jotka ovat antautuneet

lihallisiin nautintoihin ja tekeytyneet näiden orjiksi -- jotka

nautintoja tavoittavien himojensa kiihoituksesta ovat rikkoneet

jumalten ja ihmisten lakeja vastaan, -- ovat ruumiista erottuaan

alituisesti liitävät maailman ympärillä, eivätkä pääse näihin

(rauhan) asuntoihin ennen kuin monien vuosien harhailun jälkeen."

Sallustius.

Kuoli v. 35 e.Kr.

Krispus Sallustius oli syntynyt Sabinilaisella Amiternumin alueella

ja tuli aikaisin Romaan, jossa harjoitti opintoja ja muuten

antautui nauttimaan kaikkea, mitä pääkaupungin elämä tarjosi.

Samaten kuin kaikki muutkin hyvälahjaiset Romalaiset etsi hän

mainetta valtiollisella alalla ja pääsi ensin kvestoriksi ja sitte

tribuniksi. Hän yhtyi Caesarin puolueesen ja ajettiin sentähden

pois senaatista, jonka tähden hän oitis lähti Caesarin luo, ja tämä

antoi hänelle päällikön viran sodassa Pompejoa vastaan ja asetti

hänet sitten prokonsuliksi, jossa sai mellastaa mielensä mukaan ja

hyötyi suuresti. Syytettynä kiskomisista vapautettiin Sallustius

Caesarin välityksestä. Vetäydyttyään pois virkatoimistaan, rakensi

hän itselleen mukavan asunnon Romaan Kvirinuskukkulalle, nai Ciceron

eroitetun puolison Terentian ja harjoitti sitten kuolemaansa saakka

kirjallisia toimia.

Hänen pääteoksestaan _Roman historia_ (vuodelta 78 vuoteen 67) on

meidän aikoihin säilynyt ainoastaan katkelmia. Sitä vastoin ovat

aivan täydellisinä meillä tallella kuvaus Katilinan kapinaliitosta ja

sota Jugurthaa vastaan.

Kuvauksensa _Sota Jugurthaa vastaan_ aloittaa hän vertaamalla

persoonallisten etevyyksien ja rikkauksien katoovaisuutta henkisellä

alalla tehtyjen urotöiden pysyväisyyteen; kunnianhimoa, joka oli

kiihoittanut muinaisuuden mainioita miehiä seuraamaan esi-isiään

mainetta ja kunniaa saavuttakseen, aikansa tapain turmelukseen,

kun ihmiset kilvan koettivat kunnostaa itseään ylellisyydellä ja

laiskuudella enemmän kuin hyveellä ja työllä. Hän johtaa sitte

lukijansa muistamaan, miten Hannibal toisessa Punilaisessa sodassa

enemmän kuin mikään muu vihollinen oli heikontanut Roman voimaa,

ja että oli tehty liitto Numidialaisten kanssa, joiden kuningas

Micipsa oli kasvattanut veljenpoikansa, nimeltä Jugurtha, yhtä

huolellisesti kuin omatkin poikansa. Kun Jugurtha oli kasvanut

mieheksi, saavutti hän rohkeudellaan ja viisaudellaan sekä omien

maanmiestensä että Romalaisten kenraalien suosion, ja hänen setänsä

oli kuollessaan palkaksi urhoudesta, jota Jugurtha oli osoittanut

Numantian piirityksessä, perinnöksi määrännyt hänelle toisen puolen

valtakuntaansa.

Jaettuaan aarteet ja maat serkkujensa kanssa murhautti Jugurtha

nuoremman heistä, Hiempsalin, ja pakoitti vallanhimoisilla

pyyteillään vanhemman, Adherbalin, pakenemaan Romaan valittamaan

senaatille. Peläten rangaistusta, laitti Jugurtha lähettiläitä

Romaan, jotka runsailla lahjomisilla saivat aikaan, että senaatti,

tekemättä mitään Hiempsalin murhan kostamiseksi, päätti jakaa

Numidian molempien valtaan pyrkijöiden välillä; ja Jugurtha toimitti

niin, että hedelmällisimmät ja väkirikkaimmat maat tulivat hänen

osalleen.

Sallustius kertoo nyt Afrikan asemasta ja sen asukkaista, mainiten

useimpien kirjailijoiden pitävän sitä kolmantena maanosana.

Pohjoisrannikolla asui alkuaan ainoastaan Getuleja ja Libyalaisia,

ja myöhemmin Medialaisia ja Persialaisia, jotka olivat sotilaina

palvelleet Herkulesta Hispaniassa. Nimen Medialaiset olivat

Libyalaiset vähitellen vääntäneet nimeksi Maurilaiset; ja Getulien

sekä Persialaisten jälkeläiset olivat perustaneet Numidian

valtakunnan. Sitä myöhempänä aikakautena perustivat Foinikialaiset

ja muut siirtolaiset useita kaupunkeja, ja Kyrenen asukkaista kasvoi

mahtava kansa. Toisella puolen heitä asuivat Etiopialaiset, ja

kauempana etelässä päin alkoi pitkä jono auringon paahtamia maita.

Siihen aikaan, jolloin sota Jugurthaa vastaan alkoi, hallitsivat

useampia punilaisia kaupunkeja Romalaiset preetorit; Maurilaisten

hallitsijana oli kuningas Bocchus.

Vakuutettuna siitä että Romassa kaikkea saattoi ostaa rahoilla teki

Jugurtha uudelleen hyökkäyksen Adherbalin alueelle ja piiritti

Cirta-kaupunkia, nykyistä Konstantinea Algierissa. Roman senaatti

lähetti ruhtinaille käskyn, että heidän pitäisi lykätä riitansa

erityisen tuomiokunnan ratkaistavaksi, mutta Jugurtha vakuutti

ainoastaan ryhtyneensä varokeinoihin estääkseen Adherbalin vehkeitä,

ja sillä vastauksella läksi lähettiläs kotiin. Adherbal lähetti nyt

vuorostaan valituskirjeen senaatille, jonka jälkeen laitettiin uusi

lähetyskunta varoittamaan Jugurthaa. Mutta siitä ei lähtenyt mitään

hyötyä, ja kun Cirta oli pakoitettu heittäytymään viholliselle,

surmattiin Adherbal ja hänen kanssaan kaikki kaupungin asukkaat.

Nyt lähetettiin sotajoukko konsuli Kalpurnion johdolla Numidiaan.

Jugurtha kuitenkin lahjoi päällikön, ja vale-antautumisen jälkeen,

joka maksoi Jugurthalle muutamia norsuja ja nautaeläimiä, mitkä hän

sittemmin sai takaisin, palasi konsuli Romaan. Mutta kansantribuni

Memmius, joka vihasi ylimyksiä, yllytti kansaa vaatimaan että

Jugurtha noudatettaisiin Romaan ja pantaisiin kanteesen. Se

tapahtuikin, ja Jugurthaa käskettiin ilmaisemaan rikoskumppaninsa,

uhalla että muuten surmattaisiin. Mutta toisen tribunin,

Boebion, avulla, jonka Jugurtha oli lahjonut, teki hän tyhjäksi

kansankokouksen päätöksen. Jugurtha, joka sitä paitsi runsaalla

lahjomisella oli saanut erään uuden kilpailijansa salaa surmatuksi,

sai nyt käskyn heti lähteä Romasta, ja hän tekikin sen sanoen: "Kurja

kaupunki, sinut saisi kokonaan ostaa ja hävittää, jos vain löytyisi

ostaja!" Kun sotaa häntä vastaan nyt jatkoi konsuli Albinus, saarsi

hän öiseen aikaan romalaisten leiriin ja pani vastustajansa niin

ahtaalle, että tämän täytyi myöntyä mitä häpeällisimpiin rauhan

ehtoihin. Mutta senaatti julisti, ettei mitään rauhaa voitaisi tehdä

ilman sen ja kansan suostumusta, ja tutkijakunta asetettiin vetämään

kanteen alaisiksi ja rankaisemaan niitä, jotka olivat ottaneet

lahjoja viholliselta.

Sallustius huomauttaa tässä ohimennen Punilaisten sotien loputtua

syntyneen mahtavia puolueita sekä kansassa että senaatissa; patriciot

-- ylimykset -- olivat kohottaneet valtavaatimuksensa, ja plebejit

-- alhainen kansa -- vapausvaatimuksensa niin korkealle, että ne

uhkasivat valtiolle perikatoa.

Metellus, toinen uusista konsuleista, voimakas ja rehellinen mies,

tuli nyt Numidiassa Roman sotajoukon päälliköksi ja sai Jugurthasta

ja tämän kenraalista Bomilkarista tärkeän voiton, joka herätti suurta

riemua ja tyytyväisyyttä Romassa; mutta vihollisuuksia jatkettiin

kuitenkin vaihtelevalla onnella. Kertomuksen päähenkilöksi tulee nyt

Marius, Metellon alipäällikkö, jonka onnistui itselleen saada lupa

palata Romaan, jossa hän valittiin konsuliksi. Sillä aikaa lisäsi

Jugurtha sotavoimaansa pestaamalla Getuleja ja yllytti Mauretanian

kuningasta Bocchoa julistamaan Romalaisille sotaa. Sallustius kertoo

nyt muutamia hauskoja tapauksia, ja hänen kuvauksensa taisteluista,

maan luonnosta, kansan tavoista ja sotajuonista, joita taistelijat

käyttivät voittaakseen toisensa, ovat hyvin hauskoja. Metellus

nolostui niin vastarinnasta, jota hänelle tehtiin, että hän, siihen

sijaan kuin hänen olisi pitänyt voimakkaasti jatkaa sotaa, koetti

välttää yhteeniskemistä. Sillä välin oli Marius osannut saattaa

Metellon epäluulon alaiseksi ja samalla herättänyt kansassa suuria

toiveita itsestään, jos pääsisi ylipäälliköksi. Se onnistuikin;

Metellus kutsuttiin pois ja Marius valittiin hänen seuraajakseen.

Kun Marius oli saapunut Afrikaan ja niin vähitellen totuttanut

mukanaan tuodut apujoukot pelotta kohtaamaan vihollista, valloitti

ja poltti hän monta tärkeätä kaupunkia ilman mainittavaa mieshukkaa

Romalaisten puolelta, josta oli seurauksena, että Numidialaiset

alkoivat pelätä häntä ylenluonnollisena olentona. Keskellä näitä

voittoja tuli Marion sotajoukkoon lisäksi suuri ratsujoukko;

sen oli Romassa koonnut Marion kvestori Sulla; häntä Sallustius

esittää jalosukuiseksi mieheksi, joka suosi kirjallisuutta ja

nautintoa, mutta rakasti vielä enemmän kunniaa ja oli varustettu

ominaisuuksilla, mitkä pian tekivät hänet sekä Marion että

halvimpien sotamiestenkin suosikiksi. Bocchus oli nyt liittynyt

Jugurthaan, ja yhdistynein voimin viskautuivat he niin tulisesti

Romalaisten päälle, että näiden mieshukka oli suurempi kuin

kaikissa edellisissä taisteluissa yhteensä. Uudessa tappelussa

paria päivää myöhemmin lyötiin barbarit uudelleen, ja Bocchus,

jonka Marion luo lähetyt lähettiläät joutuivat rosvojen kynsiin

ja Sullan ruokittaviksi, saatiin laittamaan lähettiläitä Romaan

rauhaa rukoilemaan. Senaatin luvattua hänelle ystävyyttä ja liittoa,

jos hän sitä ansaitsisi, pyysi hän päästä keskustelemaan Sullan

kanssa. Se hänelle myönnettiinkin, mutta Sulla tuli paikalle vahvan

vartiojoukon turvissa, jossa oli myös muutamia Balearialaisia

linkojia, ja kuninkaan poika Volux tuli hänelle vastaan. Sulla,

jota oli kehoitettu olemaan varuillaan, koska Jugurthan luultiin

olevan lähiseuduilla, aavisti petosta, mutta kehoitti sotamiehiään

pysymään rohkealla mielellä. Ei koskaan aseellisen miehen, sanoi

hän, tarvitse kääntää selkäänsä viholliselleen. Ja niin saapuivat he

vahingoittumattomina Maurilaisten leiriin. Yksityisessä neuvottelussa

sitoutui Bocchus hiukan epäröittyään pettämään Jugurthaa. Tämä

houkuteltiin useimpine seuralaisineen aseitta tulemaan muka

rauhanpäätöksestä keskustelemaan. Väijyksistä hyökättiin heidän

päälleen, ja Jugurtha jätettiin sidottuna Sullalle, joka vei hänet

Mariolle. Itse ei Sallustius enempää kerro Jugurthasta, mutta muilta

saamme me tietää, että hän ja kaksi hänen poikaansa kuletettiin

vankeina triumfiretkessä Romassa. Kansan pilkkaamana ja sotamiesten

rääkkäämänä heitettiin Jugurtha vankihuoneesen, jossa hän muutamien

vuorokausien kuluttua menehtyi nälkäkuolemaan.

Sallustion kertomus _Katilinan salaliitosta_ alkaa huomautuksella,

että jokaisella ihmisellä, joka pyrkii kohoomaan muita luotuja

olentoja ylemmäksi, on velvollisuutena koettaa elää toisella tavoin

kuin elukat, ja pitää ajatusmahdin kunniaa ruumiillista voimaa

parempana. Lyhyesti kuvattuaan Katilinan rohkeata, kunnianhimoista

luonnetta, puhuu hän Roman perustajain avuista, ja huomauttaa

sitäkin, että Athenalaisten urotekoja ylistettiin koko maailmassa

mitä mainehikkaimpina sankartöinä, ja siitä tuli kiittää Kreikan

suuria kirjailijoita, kun Romalaisilla sitä vastoin lahjakkaat

miehet mieluummin toimivat kuin puhuivat ansioistaan. Hän osoittaa

Roman kansan nyt suvustaan huonontuneen ja esittää, kuinka helposti

Katilina, saituuden ja siveellisen turmion hävitettyä kaikki

perusaatteet, saattoi niiden joukosta, jotka olivat tuhlanneet

perityn omaisuutensa pelissä ja kalleissa nautinnoissa, koota

ympärilleen kunniasta huolimattoman liittolaisjoukon, johon kuului

muutamia senaattorejakin ja monta nuorta jalosukuista miestä.

Sellaisten toverien avulla päätti hän kumota hallituksen, jo ennen

otettuaan osaa tuumaan murhata useimmat senaattorit. Kun hänen

ensimmäinen yrityksensä päästä konsuliksi oli rauennut tyhjiin, keksi

hän uusia tuumia sekä Roman että koko Italiankin suhteen; niihin

kuului myös yritys murhata Cicero, joka hänen sijaansa oli valittu

konsuliksi. Vihdoin viimeinkin päätti hän panna toimeen julkisen

kapinan. Eräs hänen liittoveljiään, Manlius, koetti Etruriassa

yllyttää rahvasta ja ympärilleen koota rosvoja kaikenlaisia.

Nyt puhuttiin jo yleisesti salaliitosta, ja senaatti päätti, että

"konsulien tulisi varoa, ettei valtio kärsisi mitään vahinkoa".

Sanoma tuotiin Manlion ruvenneen taisteluun, ja puhuttiin

ennusmerkeistä ja enteistä, vieläpä orjien kapinahankkeistakin.

Vaaran suuruuden mukainen väennosto tehtiin, levottomuus painoi

kaikkien mieliä, kamala kauhistus valtasi kaikki kansanluokat ja

naiset kohottelivat rukoillen käsiänsä taivasta kohden.

Huolimatta monista varokeinoista, ilmestyi Katilina senaattiin,

kun Cicero häntä vastaan piti mainion puheensa. Katilina koetti

vastata, mutta kaikki läsnäolijat vaiensivat hänet huudoilla, että

hän oli vihollinen ja kavaltaja. Hän uhkasi silloin sammuttaa

ympärilleen sytytetyn tulen saattamalla kaikki perikatoon, ja

matkusti heti Manlion leiriin, antaen Romaan jääneille tovereilleen

tehtäväksi yleisen verilöylyn toimeenpanemisen ja kaupungin tuleen

sytyttämisen, hänen itsensä johtaessa sotajoukon ryntäystä Romaan.

Senaatille lähetti Manlius sen selityksen, että hän ja hänen,

seuralaisensa olivat tarttuneet aseisin ainoastaan päästäkseen

rauhaan koronkiskurien ja preetorien nylkemisistä. Katilina taas

selitti kirjeessä väärän ja huonon kohtelun pakoittaneen hänet

tuohon turmiokkaasen tekoon: sitä ansaitsemattomille miehille oli

hän nähnyt suotavan kyllin kyllä kunnian osoituksia, mutta itse

oli hän perättömien epäluulojen tähden ajettu maanpakoon. Hän

kuljeskeli nyt kunniavartijaston saattamana, kuni olisi ollut korkea

hallitusmies. Senaatti vaati Antoniota, toista konsuleista, kiireesti

nostojoukoilla marssimaan häntä vastaan, kun sitä vastoin toinen

konsuli, Cicero, jäisi kotiin kaupunkia suojelemaan.

Sallustius huomauttaa tässä, että kaikki kansat auringon noususta

sen laskuun saakka olivat Roman vallan alla. Rauha ja ylellisyys

vallitsivat, mutta kuitenkin oli tyytymättömyys ikäänkuin ruttosaasta

levinnyt kaikkien mieliin. Alemmat kansanluokat kadeksuivat ylempiä

eivätkä näyttäneet olevan milläänkään, vaikka yhteiskuntaa kumoovat

vaarat; niin lukuisina uhkasivat Romaa; sillä köyhällä ei ole mitään

menetettävää. Sallustius mainitsee monta syytä tähän tilaan, muiden

muassa kansanvallan sortumisen ja harvainvallan kasvavan vaikutuksen,

lisäten kuitenkin, että tasavalta olisi joutunut perikadon partaalle,

jos Katilinan vehkeet olisivat onnistuneet.

Lentulus, eräs Katilinan liittolaisia, koetti saada apua

Allobrogeilta, Gallialaiselta kansanheimolta, joka oli laittanut

lähettiläitä Romaan; mutta lähettiläät ilmaisivat ne tarjoukset,

joita heille oli tehty, ja kapinat, joita Katilina yllyttämällä oli

saanut aikaan sekä itäisessä että läntisessä Galliassa, herättivät

enemmän levottomuutta kuin kauhua. Romassa ryhdyttiin kuitenkin

laajoihin tuumiin yleisen kapinan toimeenpanemiseksi, niin pian kuin

salaliittolaisten sotajoukko lähenisi. Mutta Cicero sai aikaan, että

etevimmät salaliittolaisista vangittiin ja vietiin senaatin eteen;

sinne oli todistuksia heitä vastaan jo edeltäpäin koottu, joten

syytetyt oitis pantiin vankeuteen. Nyt seurasi neuvottelu kavaltajien

rankaisemisesta. Kajus Caesar vastusti liian suurta ankaruutta ja

ehdotti, että päätettäisiin heidän tehneen itsensä syyllisiksi

ainoastaan omaisuutensa menettämiseen ja että heitä pidettäisiin

vankina jossakin kaukaisessa Roman valtioon kuuluvassa kaupungissa.

Mutta Markus Kato sitä vastoin esitti, ettei jumalten suojelusta

saada lupauksilla ja pelkurimaisilla rukouksilla, vaan varovaisuuden

ja viisauden varokeinojen kautta; sentähden neuvoi hän, että

syytettyjä kohdeltaisiin kuin kuolemaa ansaitsevia rikoksentekijöitä.

Hänen mielipiteensä hyväksyivät useimmat, ja tuomio tehtiin

sen mukaan. Sallustius lausuu tässä omana mielipiteenään, että

muutamien harvojen kansalaisten avut olivat syynä Romalaisten moniin

mainehikkaisin urotekoihin, ja ylistää molempia senaattoreja,

esittäen heidän puheensakin. Me saamme sitten tietää, että Ciceron

käskystä viisi liittoutuneista surmattiin samassa vankilassa, jossa

Jugurtha oli päivänsä päättänyt.

Sillä aikaa oli Katilina koonnut kaksi legionia, voimatta kuitenkaan

hankkia mukavia aseita enemmälle kuin neljännelle osalle, jonka

tähden hän Antonion lähestyessä vältti taistelua, siksi kuin oli

saanut kuulla, mitä hänen puoluelaisensa olivat toimittaneet Romassa.

Kun sanoma tuli heidän vangitsemisestaan ja surmastaan, lähtivät

monet tiehensä Katilinan leiristä, ja jälellä olevien kanssa

kiiruhti hän rientomarsseilla Pistoriaa kohden, toivoen pääsevänsä

pakenemaan Galliaan. Mutta sinne-pääsö suljettiin häneltä; hänelle

tulivat vastaan konsulien joukot, ja hän päätti sentähden koettaa

sotaonneaan tappelunsa. Pidettyään kiihoittavan puheen joukolleen

antoi hän tämän asettua kentälle vastapäätä vihollis-sotajoukkoa,

jota johtaja muistutti, että tässä tuli taistella isänmaan, lasten,

temppelien ja kodin puolesta. Merkki annettiin ja nyt alkoi taistelu,

jossa molemmin puolin tapeltiin mitä suurimmalla vimmalla. Katilina

täytti yht'aikaa velvollisuutensa sotilaana ja taitavana päällikkönä,

ja huomattuaan omiensa joutuneen tappiolle syöksyi tulisimpaan

tappeluun ja kaatui taistellen viimeiseen hengenvetoonsa. Sallustius

lisää kaikkien salaliittolaisten kuolleen haavoitettuina etupuolelta

ruumistaan, ja että urhoollisimmat Roman sotajoukossa joko kaatuivat

tahi lähtivät taistelukentältä pahasti haavoitettuina. Patsas

Florensin läheisyydessä osoittaa vielä, missä tämä taistelu lähes

kaksituhatta vuotta sitten tapahtui.

Sallustion _Roman historia_ käsittää kolmentoista vuoden ajan Sullan

kuolemasta lukien Mithridateen sodan alkuun. Irtonaisia kappaleita,

jotka tästä historiasta löytyvät jälellä kieliopin tekijöiden ja

muiden kirjailijain teoksissa, on neljä puhetta, kaksi kirjettä

yleisistä asioista ja muutamia lyhyitä katkelmia.

Sallustion arvellaan muodostaneen kirjoitustapansa Tukydideen mukaan,

ja Kvintilianus sanoo siitä, että sivistyneiden korvien kuulla ei voi

löytyä mitään täydellisempää. On tehty huomautuksia niitä siveellisiä

mietteitä vastaan, joita hän on pistänyt väliin kertomuksiinsa,

ja arveltu niiden häiritsevän historiallisen kuvauksen tasaista

kulkua; mutta se ei ole luettava Sallustiolle kovin suureksi viaksi,

koska hänen tarkoituksenaan varmaankin oli "Jugurthassa" paljastaa

ylimyspuolueen yleistä ja yksityistä siveettömyyttä, ja "Katilinassa"

osoittaa seuraukset ylimysten paheista.

Virgilius.

Kuoli vuonna 19 e.Kr.

Virgilius -- eli täydeltä nimeltään Publius Virgilius (myöskin

Vergilius) Maro -- on meidän päiviimme saakka saanut pitää kunnian

olla vanhan Roman yleisimmin arvostettu runoilija. Jo muutamia

vuosikymmeniä hänen kuolemansa jälkeen olivat hänen runoelmansa

nousseet sellaiseen maineesen, että niitä käytettiin kouluissa

lukukirjoina, ja tietäväthän kaikki kumminkin yhden niistä, Aeneidin,

vielä tänä päivänäkin olevan opetuskirjana koko sivistyneessä

maailmassa. Keskiajalla, jolloin Kreikan kirjallisuus oli melkein

unhotuksissa, luettiin kuitenkin Virgiliota hyvin uutteraan, ja

se oli kaikille hyvin mieluinen kirja. Hänen teoksensa olivat

ilmestyneet painosta 40 kertaa ennen kuin Homeron teoksia ruvettiin

painamaankaan. Eräitten Virgilion runoissa tavattavien salaperäisten

kohtain tähden muuttui hän keskiajan kansanluulossa loihtijaksi,

josta taru tiesi kertoa monta kummallista seikkaa.

Virgilius eli Auguston hallitessa ja romalaisen kirjallisuuden

kultaisella aikakaudella. Hän oli syntynyt Mantuan läheisyydessä

ja sai, vaikka oli vain vähäarvoisen tiilitehtailijan poika,

huolellisen kasvatuksen, joka täydentyi Romassa, missä hän tutkiskeli

viisaustiedettä, luonnontiedettä ja lääketiedettä. Perintötilansa

menetti hän sisällisen sodan kautta, kun Augustus voittonsa jälkeen

jakeli maapalkintoja vanhoille sotilailleen, mutta sai sittemmin

korvausta keisarilta, kun tämä Maecenaan kautta oli tullut tuntemaan

ja arvossa pitämään lahjakasta, rakastettavaa runoilijaa ja

rauhaisaa, aivan vaaratonta kansalaista. Sen jälkeen eli Virgilius

suloisessa levossa milloin maatilallaan Roman läheisyydessä,

milloin Neapelissa. Ollen aina heikko terveydeltään, sairastui

Virgilius paluumatkalla lyhyemmän Athenassa käynnin jälkeen ja kuoli

Brundusiumissa (nykyisessä Brindisissä) lähes 51 vuoden vanhana.

Virgilius esiintyi ensin kymmenellä paimenrunolla, _Bucolica_, joita

myös kutsuttiin "Eklogeiksi", ja jotka ovat idyllisiä kuvauksia

paimenelämästä Teokriton mallin mukaan, mutta paljon "hienonnettuja",

melkeinpä hovipukuun. Näistä runoista on järjestykseltään neljäs,

kirjoitettu 40 vuotta ennen Kristuksen syntymää ja omistettu

"Polliolle", erittäin huomiota ansaitseva sentähden, että sen

sittemmin katolisena keskiaikana arveltiin sisältävän ennustuksen --

Messiaasta. Todellakin puhutaan siinä pojasta, joka siihen aikaan

syntyi konsuli Polliolle, ja runoilija ylistää laulussaan lapsen

onnellista tulevaisuutta dityrambisesti ylevin, leijailevin sanoin,

joista varsin helposti saattaa niille sellaisen valeselityksen antaa.

Näin lausuu hän:

"Taas pian uudestaan jono vuossatain alkavi suuri.

Nään tulevan Saturnon ajan taas ja Astraean [Oikeuden jumalatar],

uuden myös sukuheimonkin. Olympost' alas tulleen.

Kaino Lucina [Valotar], sä suosiohos ota syntyvä poika

tuo, jota väistyvi Raudan aika ja kasvavi uusi,

maaliman piirin täyttävä kultainen suku...

Pois kuluv' on rikostemme jok'ainoa pieninkin jälki

hallitessas, sekä poistuva maaliman kauhu ja pelko.

Hän jumalten elohon on pääsevä. Ympärillänsä

vain urohot, jumalat näkev' on, mihin niin sekoittuin hän

rauhaisaa isien saa kunniass' hallita mailmaa.

Tervehdykseks maa suo halvat antimens' sulle...

Maidon itsestään kotihin nisin paisuvin vuohi

kantavi, eikäpä laumatkaan jalopeuroa pelkää.

Kukkia joukoittain sun kasvavi kehtosi kauneiks,

käärmeet kuolevi, myrkkyiset häviää tuhoruohot,

höysteit' Assyrian kaikk' antavi maat sadon runsaan."

Runoilijan lähin teos _Georgica_, opetusruno maanviljelyksestä,

muistuttaa myöskin kreikkalaisia malleja, erittäinkin Hesiodon teosta

"Työ ja päivät", mutta se on samalla kertaa syntynyt reippaista ja

vapaista itsenäisistä havainnoista, jotka sille antavat viehättävän

alkuperäisyyden. Runoelma, joka alkaa rukoilemalla keisaria, että

hän antaisi runollista henkeä, jakaantuu kolmeen kirjaan, joista

ensimmäinen puhuu maanviljelyksestä, toinen puunistutuksesta, kolmas

karjanhoidosta ja neljäs mehiläisten sikiöistä. Maanviljelijää

neuvotaan kylvämään aikaisin, kyntämään syvään ja kyntämään kedot

neljään kertaan. Hanhet, kurjet, pikkulinnut ja hiiret tulee hänen

karkoittaa pois pellosta ja hävittää rikkaruohot. Mainitaan etuisia

ja huonoja päiviä töitä varten ja häntä opetetaan ennustamaan

ilmaa ilma-merkeistä ja eläinten käyttäytymisestä. -- Toinen kirja

opettaa omena-, puuperuna- ja öljypuiden istuttamista ja varsinkin

viinitarhan hoitoa. Viinijumalan apua rukoillaan, ja runoelmassa

tavataan paikka paikoin oivallisia mietelmiä Italian erinomaisesta

ilmanalasta ja hyvistä tuotteista sekä sen poikien urhoudesta. --

Kolmas kirja puhuu karjasta ja hevosista. Hyvällä lehmällä pitää

olla synkkä katse, ruma pää, voimakas niska, pitkälle alas riippuva

kaulamallo, pitkäkkäät kyljet, hieno pää, kapea vatsa, pyöreä selkä

ja rikasjänteinen rinta. Parhaat ovat kastanjan ruskeat ja harmaat;

huonoimmat valkeat ja vaalean harmaat. -- Neljäs ja viimeinen kirja,

joka on omistettu Maecenaalle, puhuu pelkästään mehiläisistä,

joiden hunaja ennen sokeriruovon löytöä oli tärkeämpi, kuin mitä

se sittemmin on ollut. Siihenkin osoittaa Virgilius olevansa

hyvin perehtynyt ja mieltynyt, vaikka hän monissa kohdin on aivan

harhateillä, niinkuin esim. pitäessään mehiläisten noukkivan poikasia

itselleen lehdistä ja kukista ja hunajan sateena putoovan alas

taivaasta.

Virgilion viimeinen ja suurin teos on sankarirunoelma _Aeneis_ eli

"Aeneidi", laulu Aeneaasta, Troijan häviön jälkeen pakoretkillä

harhailevasta sotilaasta, joka monien vaarallisten retkien perästä

-- vihdoin laski maalle Latiumiin ja perusti sinne Alba Longan

kaupungin, josta johtui Roman alkuperä.

Tämäkin kahteentoista lauluun jaettu runoelma on jäljennös

kreikkalaisista malleista. Virgilius koetti päästä samaan asemaan

Romassa, kuin Homerolla oli ollut Kreikassa. Jossakin määrässä hän

siinä onnistuikin, vaikka hän alkuperäiseltä voimalta jäi esikuvaansa

paljoa jälemmäksi. Laulu Aeneaasta, jonka edellinen puoli kertoo

sankarin harharetkistä ennen hänen Latiumiin saapumistaan ja jonka

jälkimmäinen puoli sisältää jotensakin pitkäjuonisen kuvauksen

tappeluista, joita Aeneaalla oli taisteltava Italiassa, ennen

kuin siellä sai pysyväistä jalan sijaa, tuli aikansa romalaiseksi

kansallis-epokseksi, ja sen on hienolla, viehättävällä kielellään

onnistunut pysyä suuressa maineessa meidän päiviimme saakka.

Runoelman sisällys on lyhyesti seuraava. Seitsemän vuotta

harhailtuaan Troijan valloituksen jälkeen saapuu Aeneas Siciliaan,

ja aikoo juuri mennä etsimään sitä maata, jonka kohtalo oli hänelle

luvannut, kun Troijalaisia vihaava Juno antaa myrskyn ajaa hänen

laivansa Afrikan rannikolle, missä kuningatar Dido parhaallaan

rakentaa Karthagon kaupunkia. Kuningatar ottaa ystävällisesti vastaan

Aeneaan ja hänen seuralaisensa, mutta vielä lujemmaksi vahvistaakseen

hyvää väliä, herättää sankarin äiti, Venus, Didon sydämessä palavan

rakkauden Aeneaasen. Lemmestyneen kuningattaren kehoituksesta kertoo

Aeneas menneet vaiheensa, puhuu Kreikkalaisten ryntäyksestä Troijaan

ja kuvaa kaunopuheliaasti, kuinka kaupunki miekkaan ja tuleen sortui.

Näin sanoo hän muun muassa:

"Kuulla myös tahtonet, loppu mik' olj Priamon kovan onnen?

Nähdessään asuntonsa ja kaupungin hävityksen,

nähdessään vihollisten huoneisin sisempiinkin

tunkevan, ottavi hartioilleen iän heikontamille,

jäykkänä vuosist' unhoon jäänehet hän asehensa,

vyöttää myös kupehilleen tylstynehen teräsmiekan;

niin kulun ohjaa sitten varmaa kuoloa kohti".

Kun vanhan kuninkaan puoliso näkee vanhuksen tulevan nuorukaisen

varusteihin puettuna, virkahtaa hän:

"Voi mikä toivottuus on, puoliso raukkain,

saanut sun varuksiin? Sano, minne sä pyrkiä aiot.

Moisia puolustajoita ja moist' ei kohtalo turvaa

kaipaa. Suottapa Hektorkin jalo sois apuansa.

Väistyös tänne sä nyt! Tämä alttari kaikkia suojaa,

tai myös kuollaan yhtenä kaikki!"

Nyt syöksyy Priamon poika Polites sisälle Neoptolemon takaa ajamana,

joka vanhempien silmäin edessä surmaa nuorukaisen keihäällään.

Epätoivoinen vanhus puhkee vaikerruksiin nähdessään tämän kamalan

teon ja viskaa heikolla kädellään murhaajaa kohti peitsensä, joka

julmuria haavoittamatta jää kilven kupuraan riippumaan. Raivostuneena

huudahtaa Neoptolemus:

"Siis sana vie sekä uutiset joutuhun saata

nyt isällein Akilleylle ja kerto'os mun tuhotöistäin,

myös kuink' unhotin jo mä kaikk' hänen antamans' ohjeet!

Nyt heti kuole! Sen lausuen laahaa hän pojan hurmeess'

alttarin juurehen oitis vanhuksen vapisevan,

käärivi niin vasempaan kätehens' tukan, oikea nostaa

miekan, kahvoa myöten sen upottaa ukon kylkeen.

Päättyi niin Priamon elo, niin Osatar hänen päiväns'

loppuun surkeahan vei, kun palavan olj nähnyt

Troijan, valtans' sortuvan hän, jok' oli valtias muinoin

Aasian maiden, kansojen niin useoiden".

Kun kaikki toivo on menetetty, päättää Aeneas yhdessä likeisimpien

sukulaistensa ja muiden kokoontuneiden seuralaisten kanssa paeta yli

meren uutta kotia etsimään. Hän tekee monta yritystä uutta kaupunkia

perustamaan, mutta ilman menestystä, ja ohjaa vihdoin kulkunsa

Italiaa kohden, jossa hän ennustusten mukaan vihdoin on saava

toivonsa täytetyksi, ja on jo perille saapumaisillaan, kun myrsky

viskaa hänet Afrikan rannikolle.

Lemmettären käsivarsilla kahlehdittuna on Aeneas nyt valmis

ainaiseksi jäämään Didon luo, mutta silloin saa hän Jupiterilta

käskyn lähteä Karthagosta ja purjehtia Italiaan. Taisteltuaan ankaran

taistelun itsensä kanssa, tempautuu hän irti ja pakenee. Mielettömän

surun sortamana surmasihe silloin Dido.

Myrsky ajaa Aeneaan Siciliaan, jossa hän laatii kuolinuhrin

isälleen. Väsyneinä tähän kiertolaiselämään koettavat Troijalaiset

naiset polttaa laivat, mutta rankkasade tekee tyhjäksi tämän

tuuman. Täten varoitettuna päättää Aeneas Siciliaan jättää vaimot

ja ukot; itse lähtee hän täysivoimaisten miesten kanssa edemmäksi

ja saapuu vihdoin Italian rannikolle Kumaesen. Sieltä lähtee hän

kohta etsimään Sibyllan luolaa. Noita-akka ilmoittaa hänelle, mitä

sotia ja vaaroja hänellä vielä on odotettavana, ja opettaa hänelle,

kuinka hän on löytävä tien tuonen valtakuntaan. Sibyllan saattamana

ohjaa hän kulkunsa alas varjojen maahan, ja näkee siellä Didon,

joka vaiti ollen ja suutuksissaan kääntyy hänestä pois. Autuuden

valtakunnassa tapaa hän isänsä Ankiseen; tämä näyttää hänelle hänen

jälkeistensä sielut sekä Alba Longan ja Roman tulevat hallitsijat,

joista runoilija tietysti ylinnä muita mainitsee Auguston. Kun Aeneas

jälleen on palannut ylämaailmaan ja tavannut matkakumppaninsa,

purjehtii hän Kumaesta Kajetaan.

Sen jälkeen seuraa jälellä olevissa kuudessa runossa pitkä vaan ei

juuri huvittava historia niistä monista taisteluista, joita Aeneaan

vielä tuli kestää, ennen kuin hän vihdoin, viimeiseksi pantuaan

hengiltä sitkeähenkisen Rutuli-prinssin Turnon, pääsi rauhaan uudessa

kotimaassaan.

Horatius.

Kuoli vuonna 8 e.Kr.

Se mieltymys, jota lähes kaksi tuhatta vuotta kaikki romalaisen

kaunokirjallisuuden ystävät ovat osoittaneet Kvintus Horatius

Flakkolle, perustuu hänen syvään ihmisluonnon tuntemiseensa,

hänen iloiseen, suruttomaan elonfilosofiaansa ja hänen hienoon,

huolelliseen kieleensä, joka on voimakasta ja samalla viehättävää.

Hänen isänsä oli ollut orja, mutta vapautettiin ja osti sen jälkeen

pienen maatalon Venosan läheisyydessä Apuliassa, jossa poika kasvoi

mieheksi mitä ihanimmassa luonnossa. Runoilija itse kertoo, kuinka

huolellisesti isä valvoi hänen opintojaan ja osoittamalla esikuvia

teroitti häneen hyvettä ja siveyttä. Sittemmin vietti hän jonkun

ajan Athenassa ja tapasi siellä Bruton, joka oli matkalla Syriaan,

ja tämä sai hänet rupeemaan yhden legioninsa päälliköksi. Useissa

hänen runoelmissaan on sivuviittauksia sotaretkeen Aasiassa, jonka

kestäessä hän eräässä käräjätilaisuudessa ensi kerran yritti

laatimaan ivallista kirjoitusta. Runoilijan sota-ura loppui Bruton

jouduttua tappiolle Filippin luona. Tästä kovan onnen päivästä laulaa

hän Pompejolle:

"Paon Filippin seurassais olen kestänyt,

ja maineetonna kentälle kilpi jäi,

kun miehuus murtui ja sankar uljas

kosketti tannerta kurjaa leuoin."

Kun Horatius palasi Romaan, oli hänen isänsä kuollut ja hänen

omaisuutensa otettu takavarikkoon. Itse lausuu hän kotiin

palauksestaan:

"Leikatuin siivin maahan sain -- isien jumaloita

vaill', isän kartanoai -- niin mun sai rohkea kurjuus

ryhtymähän runotyöhön".

Hänen ensimmäiset yrityksensä olivat enimmäkseen ivallisia

moitehyökkäyksiä tunnettuja henkilöitä kohtaan. Mutta jo silloinkin

hän toisinaan sepitti lyyrillisiä runoelmia, jotka uhkuivat lämmintä

tunnetta ja hellää isänmaanrakkautta. Niin kuvaa hän oodissa, jonka

omisti Roman kansalle, autuaitten saaria, sellaisina kuin hän ne oli

haaveissaan nähnyt: onnen ja rauhan kotina. Toisessa ilmoittaa hän

rakkauttaan rauhalliseen maaelämään:

"Se onnekas, ken puuhist' erillään,

kuin entisaikain kuolevat,

käy isäin pellot omin härin kyntämään

ja kiskureilta rauhass' olla saa".

Mielikuvituksensa voimaa ja suurta kuvaamistaitoaan, joka kykeni

synkkiäkin kuvia luomaan, osoittaa hän öisessä kuvauksessa, missä

hän esittää loihtuakka Kanidian muutamien muiden painajaisämmien

avulla rääkkäävänä kuoliaaksi pientä poika raukkaa, jonka he tekivät

valmistaakseen lemmenjuomaa hänen maksastaan. Noita-akat tuodaan

myöskin esiin ivarunoelmassa, jossa esitetään, miten he ovat

loihtimassa vanhalla hautauspaikalla Eskvilinumin kummulla ja siellä

"Raappivat kynsin maata, hampain silpovat lampaan

rikki ja kuoppaan kauhoilevat veren, haamuja, joita

siit' esihin tulis, joilta he mielivät vastimen saada".

Siinä saapuu ilmoille käärmeitä ja "helvetinkoiria" joukoittain, ja

näky on niin kauhea että punertava kuu kätkeytyy hautakiven taakse,

päästäkseen sitä näkemästä. Mutta silloin halkeaa vanha viikunapuinen

Priapus-kuva, ja pelästyneet ämmät pakenevat sellaista kyytiä, että

mikä hukkaa korkean tekotukkansa, mikä tekohampaansa, loihtusiteensä

ja yrttinsä. Tämän ilmeisen pilkanteon ohessa ansaitsee kuitenkin

mainitsemista, että Horatius toisessa paikassa selittää olevansa

erään noita-akan vaikutusvoiman alaisena niiden soimaavien puheiden

takia, joita on tästä akasta käyttänyt, ja on valmis antamaan hänelle

hyvitystä.

Vähitellen tuli runoilija tunnetuksi, ja kirjoituksistaan saaduilla

tuloilla hankki hän itselleen paikan veronnosto-toimistossa, ja

pysyi tässä virassaan monta vuotta. Ystäviensä Virgilion ja Varion

kautta pääsi hän Maecenaan tuttavaksi, joka pian niin ihastui

miellyttävään runoilijaan, että vei hänet likeisimpään seurapiiriinsä

ja lahjoitti hänelle sen sabinilaisen maatalon, josta Horatius

sitten runoissaan niin monesti laulaa. Jyrkkänä vastakohtana

siihen hauskaan, rauhalliseen elämään, jota hän täällä vietti

ja johon "kaikessa vaatimattomuudessaan" osaa ottamaan hän tuon

tuostakin kutsui vaativammat ystävänsä, kuvaa hän pilarunoelmassa

rohkeilla mutta tosilla väreili Roman metelikästä, vaivaloista

elämää, joka ei näytä koskaan häntä miellyttäneen. Tässä ja muissa

kohdin levittää hän eteemme mitä elävimpiä tauluja suuresta

maailmankaupungista. Me näemme väen tungoksen kaduilla, ansiota

haluavia ja vetelehtijöitä sekaisin. Raskaiksi kuormitetut vaunut

ahtailla kaduilla, hautakulkueet, tekeillä olevat rakennustyöt,

karanneen porsaan kadun ojassa, hullun koiran, kerjäävän veijarin,

joka on olevinaan rampa, ja pienet katupojat, kaikki näkee hän ja

kaikki kuvaa hän elävästi ja sattuvasti. Hän vie meidät teaatteriin,

jossa olemme kuulevinamme parterrin kättentaputukset ja ihastushuudot

loosiriveistä, joko sitte kappale niin miellyttää tai tavattoman

hyvin onnistunut puku. Siellä seuraamme häntä ajan mukaiseen

päivälliskestiin, jossa Maecenas on läsnä ja hänen mukanaan kaksi

hänen loisioistaan eli lautasennuolijoistaan, ja jossa Varius,

suosittu näytelmänkirjoittaja, esiintyy sukkelana ja leikillisenä,

kuin ainakin. Hänen läheisyydessään istuu tai makaa nuori keikari,

joka ajattelee lemmityistään ja huoahtaa, kun uusi laulajatar

esittää erästä Sapphon runoelmaa. Viinipikari kulkee ympäri seuraa

ja keskustelu käy metelikkääksi, mutta vihdoin vieraat lähtevät

tiehensä, iloissaan päästessänsä rauhaan tunkeilevalta nuorelta

kirjailijalta, joka välttämättömästi tahtoo heidän kuullen lukea

kirjoittamansa teoksen.

Kaikesta näkyy, että Horatiolla on ollut vapaa pääsö Roman

hienoimpiin seurapiireihin ja että hänen tuttavinaan ovat olleet

sen ajan etevimmät miehet. Hän kertoo itse sen alussa herättäneen

kateutta; mutta samassa määrässä kuin hänen runoilijamaineensa

kasvoi, lakkasi panettelu. Kuitenkin pysyi Horatius yhtä

vaatimattomana kuin ennenkin ja rakasti yhä vielä yksinkertaista

elantotapaa. Myöskin kutsuessaan rikkaat ystävänsä maatilalleen sanoo

hän suoraan, ettei heillä ole odotettavissa muuta kuin halpaa, mutta

hyvin valmistettua ruokaa, siisti pöytäliina, puhtaat servetit ja

peilikirkkaat vadit ja juomakannut. Nähtävästi ei hän voinut sietää

niitä ylellisen "loistoisia" aterioita, joissa muinaisina aikoina

rikkaat ja korkeasukuiset herkkuilivat yhtä usein kuin nytkin, ja

jotkut hänen terävimmistä pilarunoelmistaan ivaavat juuri tämän

ylellisyyden terveydelle ja rahakukkarolle haitallisia vaikutuksia.

Hän haluaa yksinkertaista ruokaa, mutta parasta laadultaan, sillä,

sanoo hän varoittaen:

"Voithan nähdä, kuin kalpeina kaikki

nousevat herkukkaast' ylös pöydäst'. Uupunut ruumis

itseään rasittaa sekä sielua eilisin virhein,

niin jumaltuulahdustaan vaivuttain osans' maahan.

Toinen taas, joka oitis kyllin syönehen ruumiin

helmahan saattavi unten, nousevi virkkuna toimiin."

Ei ole ensinkään välttämätöntä elää ylellisesti, vaikka onkin siihen

varoja; saattaahan omaisuutta parempaankin käyttää:

"Sulla mit' jäljell' on, eik' oo parempaa, mihin käyttää?

Miks, rikas, puute on suotuna syyttä, ja miksi

vanhat raivoilee jumalperheet? Miks isänmaalle,

kunnoton, et mitä suo, kun röykkiös onpi niin suuri?

Yksin sulle vain, tietenkin, hyvin käyköhön aina.

Oi, mikä aihe on tuo vihollisten vastedes nauraa!"

Horation rakkaudenrunoista huomaa, että hän nuoruudessaan innokkaasti

on antautunut nuoruuden huvituksiin; mutta, vaikka hän helposti

viehättyi kauneudesta ja suloudesta, huomaa helposti, ettei hän

koskaan ole ollut syvemmin rakastunut. Hänen lemmenlaulujaan on

sentähden verrattu kauniisin, loistavavärisiin kukkiin, joilla ei

ole mitään hyvää hajua. Kuitenkin ovat myöhempiaikuiset runoilijat

lemmenlauluissaan lainanneet sekä niiden kaunottarien nimet, joita

Horatius on ylistänyt, että myöskin omistaneet itselleen suuren osan

niistä komeista lauselmista, joilla hän kohteliaisuutensa esitti.

Horation olikin muuten helpompaa leikillisesti osoittaa rakkauden

tuskallisia vaikutuksia muihin, kuin kuvata itseään sen onnettomana

uhrina. Samalla kuin hän osasi taitavasti ivaten mukailla serenaadia,

taisi hän kuitenkin voimallisesti kuvata sukkamielisyyden tuskia.

Avioliittoa piti hän isäin tavalla kunniassa, mutta senkään oikea

kotiliesi ei ole, arvelee hän, Romassa. Se viihtyy, samoin kuin hän

itsekin, parhaiten maalla:

"Jos vaimo kunniakas siten hoitelee

taloa, pienokaisiaan;

jos kuin Sabinitar tai vaimo ruskea

Apulialaisen reippahan

pyhän lieden latoo puita täyteen hän,

kun väsyneenä kotiin palaa mies,

jos tarhaan sulkee karjan leikkisän

ja täydet nisät tyhjentää

ja laskee somaan kulppoon uutisviiniä

ja itse ruoan valmistaa:

minull' ei Lukrinon ois ustrit mieluummat."

Horation runoelmista kumpuvat kuitenkin ne, jotka hän on kirjoittanut

ystävilleen, hänen syvimmästä sydämestään, ja hänen siveellinen

vakavuutensa ei ole milloinkaan lujempi, kuin hänen vastustaessaan

aikansa rikkauden ja turhamielisyyden julkeita pyyteitä. Itse

puolestaan on hän onnellinen ja halpaan kohtaloonsa tyytyväinen. Jos

hän olisi tullut vaativampaan asemaan, sanoo hän:

"Oitis suuremmat tulot saatava ois minun ollut,

ois kylät käyskenneltävä, matkaan vietävä toinen,

ken vain, jotta en näyttäis maalla ja vierahan luona

yksinäin kulkevan; täytyis palvelijoit' useampi,

myös hepoloit' elätellä ja vaunuin kulkea...

Siinäpä kohdin, muissakin viel' useoiss', senatoori,

hauskemp' paljon on mun kuni sun".

Ja mitä hyödyttää kaikki rikkaus, kaikki luuloteltu suuruus?

Meidän kaikkien täytyy kuitenkin kuolla, ja kuolema tekee kaikki

samallaisiksi.