"Luot' ostopuistoin lähdet ja kartanon,

jon rantaa Tiber huuhtovi keltainen;

sä lähdet; aarteet vaivoin kootut

perijä jälkehes saapi kaikki.

Oot rikas, Inakosta sä polveut --

ei auta se! -- oot köyhä ja alhainen

ja elät paljaan taivaan alla --

uhr' olet Orkon armottoman.

Kaikk' yhtä tietä käymme, ja kaikkien

jo hylkkyy uurna; nyt tahi myöhemmin

käy esiin arpa, saattain lautoin

maanpakohon ikipäiviks' meidät."

Tähän käsitykseen elämän lyhyydestä ja "ikuisesta maanpaosta",

joka sitten meitä odottaa, liittyvät tietysti runoilijan innokkaat

kehoitukset nauttimaan pakenevaa päivää. Maecenaskin saa neuvon,

ettei liian paljon vaivaisi päätään valtion asioilla ja sillä mitä

tapahtuva on.

"Meilt' yöhön mustaan jumala viisaasti

kohtalot kaikki kätkevi vastaiset,

ja hymyilee, kun ylenmäärin

vaikeroi ihminen. Nykyaikaa

Sä oikein käytä. Vauhdilla virran muu

rientävi poispäin."

Itsestään on selvää, että Horatius, joka oli niin läheisessä

yhteydessä useiden keisarin suosikkien kanssa, joille hän omisti

ylisteleviä runoelmia, ei saattanut, runoelmissaan olla itse suurelle

Augustolle kunnioitustaan osoittamatta. Sen hän tekikin, ja jos

hänestä saattaisikin sanoa, että hän näissä vallalle ja mahtavuudelle

omistamissaan runoissa ei säästänyt tavallisia korulauseita, niin

ei hän kuitenkaan kokonaan unohtanut omaa vapaata itsenäisyyttään

majesteetin edessä. Hän ylistää miltei liioitteluun asti Caesarin

avuja, neroa ja suuria hallitsijalahjoja, mutta hän tekee sen, siltä

ainakin näyttää, täydestä, vilpittömästä vakuutuksesta.

Ollen koko olemukseltaan ajattelevaa luonnetta ei Horatius saattanut

olla tekemättä taidetta, jota itse harjoitti, mietintöjensä

esineeksi, ja useissa kohdin hänen runoelmissaan tavataan havaintoja,

jotka osoittavat, ettei hän ainoastaan vaistomaisesti seurannut neron

johdatusta. Niin sanoo hän muutamassa satiirissaan:

"Lyhyys tarvitahan, jott' aatos juoksisi eikä

verhouis ongelmiin väsyneiden korvien vaivaks.

Kieli, milloin leikkisä, milloin taas juro ollen,

selvänä ilmaiskoon puhujan, runonlaatijan taiteen,

mailmanihmisen myös, joka säästäin voimia tuota

kuin ohennuttaa uuttera ollen."

Ja erityisessä runomuotoisessa kirjeessä -- _kirje Pisoille_,

joka on saavuttanut niin suuren maineen ja jota niin monet ovat

kommenteeranneet -- antaa hän koko joukon oivallisia neuvoja

sellaisille kirjailijoille, jotka haluavat saada hyvän runoaistin ja

puhtaan kielen.

Häveliäänä, mutta hyvin tuntien oman arvonsa, on hän itselleen

muistopatsaaksi pystyttänyt seuraavan komean runon:

"Pronssia kestävämp' on patsas, jon pystytin,

ei kuninkaallinen oo pyramiidi sen korkuinen.

sit' ei ylväkäs saa sortumaan pohjainen,

ei sadekuurokaan syö, ei lukemattomain

jakso vuosien, ei aikakaan vieriessään.

Tuon' ei tykkönään mua vie. Libitina [Kuolinjumalatar] saa

paljon jätteä pois; uutena kasvan vain

uuteen kunniahan, pappi kun immytt' taas

saattain vaikenevaa käy Kapitolioon.

Mua luon' mainittav' on Aufidon kuohuisen,

myös miss' on vähäisen vettä ja hallinnut

Daunus kansoja lie -- kuinka mä noussut oon,

kuinka ensinnä mä Aeolian laulun loin

rytmiin Italian. Nostaos päätäsi

ansioist' ylpeänä; otsahain alttiisti

kieto'os, Melpomene, Delfolais-laakeri!"

Livius.

Kuoli vuonna 17 j.Kr.

Titus Livius, kuuluisa Romalainen historiankirjoittaja, oli syntynyt

Pataviumissa (nykyisessä Paduassa) ja tuli noin 28 vuoden ikäisenä

Romaan harjoittaakseen kirjallisia toimia. Pääkaupungissa tuli hänkin

aikansa mainioimpien miesten pariin, ja hänen onnistui, vaikka

mieleltään oli tasavaltainen, päästä keisari Auguston suosioon.

Noin vuoden 26 vaiheilla e.Kr. aloitti hän teoksensa, _Aikakirjat_,

jotka käsittelivät Roman historiaa kaupungin perustamisesta lähes

kristillisen aikaluvun alkuun Tästä suurenmoisesta teoksesta,

jonka Livius lopetti kolmea vuotta ennen kuolemaansa, on kuitenkin

ainoastaan noin neljäs osa tallella, ja valitettavasti kyllä

puuttuu teoksesta kuvaus kaikkein huomattavimmista aikakausista.

Mutta siitä, mitä on tallella, saamme kuitenkin tietää, että

ensimmäisestä viidestä sadasta vuodesta Roman oloaikaa ei löytynyt

mitään luotettavaa kirjallista kertomusta, mm että kaikki, mitä

tiedämme näistä ajoista, melkein kokonaan perustuu salaperäisiin ja

sepitettyihin kertomuksiin jotka ovat laaditut joko vaillinaisten,

temppeleissä säilytettyjen muistiinpanojen mukaan tahi vanhojen

satujen ja tarujen, jotka kansan suussa ovat kulkeneet sukupolvesta

sukupolveen. Niin voimakas oli kuitenkin Romalaisten usko

sankari-syntyperäänsä, että Livius ei uskaltanut epäillä tarua

Aeneaasta, joka pakeni hävitetystä Troijasta ja rakensi uuden

yhteiskunnan Latiumiin. Todella liittääkin Livius historiansa

tavallaan Aeneidin jatkoksi, kuitenkin sillä muutoksella, että

päättää Askanion Lavinian, eikä Kreusan pojaksi ja antaa äidin

hallita pojan alaikäisyyden aikana. Myöskin tarut Romulosta ja

Remosta käyvät tosina, sillä vielä oli jälellä viikunapuu, jonka

alla naarassusi heitä imetti. Sitten kerrotaan historia kaupungin

rakentamisesta, ja kun se on täytetty asukkailla läheisistä

heimoista, antaa hän Romulon valita sadasta vanhuksesta senaatin,

vetää ylleen valkoisen, purppurareunaisen viitan ja koota ympärilleen

kirveillä ja vitsakimpuilla varustettuja liktoreja valtansa merkiksi.

Sen jälkeen seuraa Sabinilaisten naisten ryöstäminen, joista oli

tuleva vaimoja uuden valtion miehille, ja molempien kansojen

yhteensulaminen. Romulon kuuden seuraajan toimista kerrotaan myös

ajan tarujen mukaan: taistelusta Horatioiden ja Kuriatioiden välillä,

Alba Longan muurien maahan repimisestä, maanalaisten viemärien

rakentamisesta, kansalaisoikeuden myöntämisestä plebeijeille,

Jupiterin temppelin rakentamisesta, Lukretion kuolemasta ja

Tarkviniolaisten karkoittamisesta.

Tasavaltaisen hallitusmuodon ensimmäistä aikaa, heti kuninkaiden

jälkeen, kuvataan myöskin tarujen mukaan. Etevimpiä kansan valitsemia

hallitusmiehiä mainittiin ensin preetoreiksi ja sitten konsuleiksi.

Yksi niistä, Brutus, tuomitsi, niin sanotaan, omat poikansa kuolemaan

sentähden että nämät olivat ottaneet osaa vehkeisin karkoitetun

kuninkaan auttamiseksi, joka Etruskien ja muiden heimojen avulla

koetti päästä takaisin valtaistuimelle. Livius kertoo hyvin

romantillisesti, miten koko vihollisjoukkoa pidätti yksi mies,

sillä aikaa kuin silta Tiberin yli hakattiin maahan, eikä unohda

sitä rohkeata nuorukaistakaan, joka, kun oli joutunut vangiksi

menestyksettä tehtyään yrityksen murhata vihollisten päällikön

Porsenan, kärvensi alttaritulessa kätensä, osoittaaksensa kuinka

vähän Romalaiset pelkäsivät tuskia.

Kun toinen yritys tehtiin Tarkvinion valtaistuimelle saattamiseksi,

oli kolmekymmentä kansaa yhtynyt Romaa vastaan, ja sentähden

valittiin siksi aikaa diktaatori rajattomalla vallalla. Vihdoin

voittivat Romalaiset tappelussa Regillus-järven luona, ja Latiumin

kansojen välillä tehtiin rauhasovinto, jonka määräykset piirrettiin

vaskipatsaasen. Sitä lähin tärkein tapaus oli ankara taistelu

patricien ja plebeijein välillä laista, joka koski velkojia ja

velallisia. Silloinpa Menenius Agrippan onnistui aikaan saada sovinto

tarullaan riidasta vatsan ja muiden ruumiinosien välillä, jolla hän

tahtoi heille selittää, että valtiossa ei yksi kansanluokka pysy

voimissa ilman muita. Siihen aikaan valitsi myöskin kansa tribuneja

sen oikeuksia puolustamaan -- se oli ensimmäinen askel alempien

kansanluokkien valtionhallituksen osallisiksi pääsemiseen. Vähää

sen jälkeen annettiin peltolaki, joka määräsi jotkut aitaamattomat

maa-alat jaettaviksi plebeijeille. Sitten seurasi köyhä vuosi, kansa

nurisi ja legionit kieltäytyivät lähtemästä tasavallan vihollisia

vastaan. Vihdoin päätti kuitenkin Fabioiden suku, johon kuului

kuusi sataa miestä, suojella Romaa Veijiltä; mutta kaksi vuotta

puolustettuaan rajaa hyökättiin äkkiarvaamatta heidän päällensä,

ja joka kynsi surmattiin, niin että ainoastaan eräs poika pääsi

pakoon. Palaten sisällisiin riitaisuuksiin mainitsee Livius uuden

vapausoikeuden, jonka plebeijit saivat, kun heille myönnettiin oikeus

yksin valita tribunit, jotka ennen oli valittu yhteisesti. Hän

kertoo myöskin useista onnettomista sotaretkistä läheisiä heimoja

vastaan ja kolmesta ankarasta Romassa raivonneesta rutosta. Hän puhuu

vielä maanpakoon ajettujen ja orjien hyökkäyksestä Kapitoliumiin.

Hyökkäys torjuttiin Tuskulumista saadun melkoisen sotajoukon avulla,

joka oli kutsuttu Romaan sentähden että hallitus ei luottanut omiin

joukkoihinsa. Sitten seuraa historia Cincinnatosta, joka kutsuttiin

auraltaan diktaatoriksi sotaan Aekviläisiä vastaan. Sen jälkeen

kiisteltiin kymmenen vuotta umpeensa uudesta lakikirja-ehdotuksesta.

Kolme senaattoria lähetettiin Kreikkaan Solonin lakeja tutkimaan,

jonka jälkeen valittiin kymmenmiehistö; tämä laati kymmenen

lakitaulua, jotka Livion aikaan asti pysyivät yleisen ja yksityisen

oikeuden pohjana. Nuo kymmenen lainlaatijaa valittiin uudestaan

tekemään vielä kaksi taulua, mutta he anastivat sillä aikaa

korkeimman vallan, eivätkä suostuneet luopumaan, kun määrätyt vuodet

olivat kuluneet. Kun vihdoin yksi heistä oli langettanut väärän

tuomion ja sanonut centurio Virginion tytärtä orjaksi -- josta oli

seurauksena että suuttunut isä keskellä toria tikarilla murhasi

oman lapsensa, lausuen: "tällä tavalla, joka on ainoa mahdollinen,

teen sinut vapaaksi, tyttäreni!" -- nousi koko kansa, ja tyrannit

vangittiin ja ajettiin maanpakoon.

Muutamia vuosia myöhemmin teki rikas plebeiji Maelius patricit

kateellisiksi myymällä halpaan hintaan tai ilmaiseksi jakamalla

viljaa köyhille. Arveltiin, näet, hänen sillä koettavan saavuttaa

kansan suosiota tekeytyäkseen sitten yksivaltiaaksi, ja meteli

syntyi, josta oli seurauksena, että Cincinnatus toisen kerran tehtiin

diktaatoriksi. Maelius kutsuttiin diktaatorin luo, ja, kun hän

kieltäytyi sinne tulemasta, surmasi hänet joukko nuoria patriceja.

Siitä ajasta lähtien alkoivat Romalaiset laajentaa valtaansa; he

saarsivat Veijin, vahvan Etruskilaisen kaupungin, joka valloitettiin

ja ryöstettiin. Silloin ensi kerran sotakysymys jätettiin kansan

päätettäväksi ja joukot saivat palkkaa. Taitavan päällikön Kamillon

johdolla valloitettiin muita kaupunkeja; mutta kun voittajaa oli

kunnioitettu triumfilla, vangittiin hän syytettynä siitä että oli

kätkenyt osan saaliista, ja ajettiin maanpakoon. Nyt tuotiin sanomia,

että keltatukkaiset, puolialastomat Gallialaiset, jotka jo olivat

käyneet Etruskien kimppuun, marssivat Romaa kohti. Heitä vastaan

kiireesti lähetetyt joukot voitettiin täydellisesti Allia-joen

luona. Livius kuvaa nyt tarun mukaan, miten Gallialaiset hakkasivat

maahan juhlapukuun puetut senaattorit, jotka olivat istuutuneet

tuoleilleen talojensa porttien luo, ja kertoo, että kaupunki

epäilemättä olisi kokonaan hävitetty, jolleivät hanhet varoittavalla

kirkunallaan olisi pelastaneet Kapitoliumia vihollisten yöllisestä

hyökkäyksestä. Kuitenkin löi Gallialaiset maanpakoon ajettu Kamillus,

joka kaunopuheliaisuudellaan sai Romalaiset jäämään kaupunkiin ja

luopumaan aiotusta yleisestä siirtymisestä Veijiin.

Historioitsija alkaa nyt uuden kirjan kertomuksella niistä uusista

voitoista, joita Romalaiset, uudestaan rakennettuaan kaupungin ja

väkiluvun lisäännyttyä, Kamillon johdolla saavuttivat vihollisista

naapurikansoista, jotka olivat koettaneet käyttää hyväkseen

Romalaisten tappioita. Kuitenkin olivat suuret verot ja velat

kansalle kovana kuormana, ja tätä Manlius koetti huojentaa antamalla

apua köyhimmille. Kiitokseksi syytettiin häntä, kuten ennen Maeliota,

siitä että vehkeili saadakseen korkeinta valtaa, ja siksi syöstiin

hän alas Tarpejan kalliolta.

Kateus kahden naisen välillä, molemmat sisaruksia ja naimisissa,

toinen erään patrioin, toinen plebeiji Licinion kanssa, oli sitten,

kuten sanotaan, syynä pitkälliseen kiistaan valtaa pitävien ja

kansan välillä edellisten etuoikeuksista, joka loppui siihen että

hyväksyttiin Liciniolaiset lait, jotka paransivat köyhien ja

velkaantuneiden tilaa, rajoittivat oikeuden vuokrata valtiomaata,

niin että ei kellekään saanut antaa viittä auranalaa enempää, ja

avasi plebeijeille pääsön valtion virkoihin. Sota Volskeja ja

Latinalaisia vastaan jatkui, ja viidennen kerran tehtiin Kamillus

diktaatoriksi, jotta torjuisi Gallialaisten uuden hyökkäyksen.

Tähän aikaan avautui halkeama äkkiä forumiin, johon Majikus Kurtius

täysissä varuksissa ratsain syöksihe, oraakelin lausuttua, että

se vasta sitten voitaisiin täyttää, kun Roma oli siihen viskannut

mitä sillä oli parasta. Sodassa Etruskilaisia vastaan uhrasivat

nämät kolme sataa vangiksi saatua Romalaista soturia, josta oli

seurauksena, että Romalaiset antoivat piestä ja surmata yhtä monta

Etruskilaista. Roma aloitti nyt sodan Samniiteja vastaan, joka kesti

yli viisikymmentä vuotta. Ensin olivat Romalaiset voitolla, mutta

heidän vietettyään talvea ylellisessä Kapuassa rupesivat sotamiehet

niskoittelemaan, ja sisällisten valtiollisten riitaisuuksien johdosta

laajennettiin alhaisen kansan oikeuksia. Sen jälkeen syntyi sota

Latinalaisia vastaan, jotka avioliittojen ja rauhallisen yhteiselämän

kautta olivat sulaneet melkein yhdeksi kansaksi Romalaisten kanssa,

niin että ainoastaan eri suuri urhous heidät eroitti toisistaan.

Sota loppui siten, että Latinalaiset joutuivat tappiolle ja rupesivat

Roman alamaisiksi. Samniititkin vihdoin kukistettiin, ja heidän

täytyi alistua mitä häpeällisimpiin rauhan ehtoihin. Mutta seuraavana

vuonna houkuttelivat he vastustajansa "Kaudiumin vuorensolaan" ja

pakoittivat koko Romalaisen sotajoukon, jonka he helposti olisivat

saattaneet maahan hakata, heittämään aseensa. Roman kansa kieltäytyi

kuitenkin vahvistamasta konsulien tekemiä rauhan ehtoja, ja

monivuotisen taistelun jälkeen loppui myös sota Samniiteja vastaan

niin, että Romalaiset voittivat.

Tämän sodan aikana annettiin lakisääntö, joka määräsi, ettei ketään

saanut veloista panna vankeuteen, ensimmäinen suuri vesijohto

laadittiin ja tuo kuuluisa tie Romasta Kapuaan -- "Appiolainen

tie" -- rakennettiin, kuten luullaan, Samniitilaisten sotavankien

avulla. Samaan aikaan kävivät Romalaiset sotaa muita naapurikansoja

vastaan, ja heitä uhkasi sitä paitsi Gallialaisten kolmas hyökkäys,

josta Samniitit kävivät niin rohkeiksi, että uudelleen tarttuivat

aseisin ja yhtyivät Gallialaisiin ja Etruskeihin. Tästä oli

seurauksena suuri yleinen taistelu, jossa Gallialaisten sotavaunut

herättivät niin suurta pelkoa Romalaisten riveissä, että kaikki

näytti olevan hukassa; mutta silloin toinen konsuleista, Decius,

uhraten oman henkensä, syöksi vihollisia vastaan siinä, missä heitä

oli taajimmin, ja siten raivasi taisteleville tien. Fabion, toisen

konsulin, onnistui sillä siivellä, jota hän johti, saada viholliset

peräytymään, ja nyt, kun Gallialaisten kimppuun oli käyty takaapäin,

saivat Romalaiset täydellisen voiton, vaikka suurella mieshukalla.

Samniitit tekivät uuden vimmatun hyökkäyksen, joka kuitenkin päättyi

niin, että heidän päällikkönsä ja 20 tuhatta miestä tehtiin vangiksi.

Niin pitkälle saattaa seurata Roman aikaisinta historiaa neljänä

satana vuonna, sellaisena kuin Livius sen kertoo; mutta tässä

kertomus keskeytyy: seuraavat kymmenen kirjaa hänen aikakirjojansa

ovat hävinneet, jonka vuoksi muista lähteistä täytyy koota tietoja

sen viiden kahdeksatta vuotisen aukon täytteeksi, joka siten on

syntynyt.

Tämän aikakauden kuluessa anasti Roma ylivallan Italiassa ja rupesi

ajattelemaan valloituksia Italian ulkopuolella. Ensin koetti se

voimiaan Epeiron kuningasta Pyrrhoa vastaan, jonka kunnianhimon

pyrintönä oli tulla toiseksi Aleksanteri suureksi. Sotataidollaan

ja pelättävillä elehvanteillaan onnistui Pyrrhon, saada muutamia

voittoja, mutta vihdoin karkoittivat Romalaiset hänet Italiasta.

Sen jälkeen sekaantuivat he Sicilian asioihin ja joutuivat siten

riitoihin Kartagolaisten kanssa, jotka alkuperältään olivat

Foinikialaisia ja rohkeina merenkulkijoina tekivät uskaliaita

kaupparetkiä, purjehtien Gibraltarin salmen kautta valtamerelle,

pohjoisessa Englannin rannikoille ja etelässä hyvän matkaa alaspäin

pitkin Afrikan länsirantaa. Kaksikymmentä vuotta taistelivat nuo

kaksi kansaa keskenään, siksi kuin Romalaiset suuren merivoiton

jälkeen saivat Sicilian haltuunsa. Siihen loppui ensimmäinen n.s.

Punilainen sota, joka on saanut nimensä sanasta Puni eli Poeni, joksi

Romalaiset kutsuivat Foinikialaisia.

Livion yhdeskolmatta kirja alkaa toisella Punilaisella sodalla, joka

hänen mielestään on merkillisin sota, mitä koskaan on käyty, sillä ei

koskaan ollut kaksi niin mahtavaa ja samalla niin tasavoimaista ja

niin suuresti toisiaan vihaavaa valtiota ollut seisonut vastakkain.

Hannibal, Kartagolaisten päällikkö, oli jo pienenä poikana vannonut,

että aina oli vihaava Romalaisia, ja Livius kertoo paljon hänen

erinomaisista lahjoistaan ja hyvistä ominaisuuksistaan ja mainitsee

samalla hänen huonotkin puolensa, jommoisia hänellä oli julmuus,

petollisuus ja siveellisten sekä uskonnollisten velvollisuuksien

halveksiminen. Mahtavalla sotajoukolla lähti hän liikkeelle

Hispaniasta, kulki Pyrenien vuorten ja Alppien yli ja kohtasi

Romalaiset Piemontin lakeilla. Ensimmäisessä yhteenhyökkäyksessä

karkoitettiin Romalaiset Po-virran taakse ja pakoitettiin

sitten peräytymään Etruriaan. Seuraavana keväänä kulki Hannibal

Apenninien yli Florensin eteläpuolella oleville rämeille, jossa hän

vilustumisesta menetti toisen silmänsä. Täällä löi hän Romalaiset

uudelleen Trasimenus-järven luona ja jatkoi marssiaan etelään

päin. Kerran oli hän joutumaisillaan saarroksiin, mutta pelastui

sotajuonen kautta: hän ajatti yöllä kaksi tuhatta härkää, joiden

sarviin oli sidottu tulisoihtuja, kukkulain yli, sillä aikaa kuin

itse sotajoukkoineen vetäytyi pois toista tietä. Romassa vallitsi

suuri kauhistus, mutta ei mihinkään ratkaisevaan taisteluun ryhdytty

ennen kuin vuoden kuluttua, jolloin Romalainen sotajoukko hakattiin

maahan melkein tykkönään tai vangittiin tappelussa Apulien kaupungin

Kannaen luona. Kuitenkaan ei Hannibal oitis marssinut Romaa vastaan,

jossa kauhistus oli rajaton. Kartagolaiset asettuivat talveksi

Kapuaan, ja sillä aikaa alkoi Romalaisten rohkeus jälleen kasvaa. He

saivat suuren voiton Sardiniassa ja vielä tärkeämmän Hispaniassa.

Vallankumous-meteli, joka oli syntynyt Syrakusassa kuningas Hieron

kuoleman jälkeen, antoi Romalaisille aihetta käydä tämän kaupungin

kimppuun sekä maalta että mereltä päin, ja vaikka puolustusta

johti mainio Arkimedes, onnistui Romalaisten, kaupungin viettäessä

Diana-juhlaa, äkkiarvaamatta hyökätä sinne ja valloittaa se, ja ennen

pitkää olivat panneet valtansa alle koko Sicilian. Italiassa koottiin

kaikki heidän voimansa Kapuaa vastaan. Hannibal teki, saadakseen

Romalaisen sotajoukon menemään tiehensä, sellaisen liikkeen, kuin

olisi aikonut hyökätä Romaan; mutta siitä ei lähtenyt mitään

hyötyä, sillä Romalaiset pysyivät alallaan. Hän jätti sen jälkeen

Kapuan asukkaat oman onnensa nojaan: Romalaiset surmasivat etevimmät

porvarit ja myivät heidät orjiksi. Hispaniassa ei asiat olleet

niin hyvällä kannalla, mutta nuori Publius Scipio, joka valloitti

Uuden Kartagon, pelasti romalaisen kansalliskunnian. Ystävällisesti

kohtelemalla henkilöitä, jotka muut kaupungit olivat jättäneet sinne

panttivangeiksi, taivutti hän heidän maanmiehensä puolelleen. Näiden

joukossa mainitsee Livius nuoren kauniin tytön, joka kunnialla sai

palata sulhasensa ja vanhempiensa luo, vieden mukanaan morsiuslahjana

sen rahasumman, joka oli lähetetty hänen lunastimekseen. Kuitenkin

vallitsi pelkoa vielä Romassa ja liittolaiset niskoittelivat;

mutta senaattorit ja ritarit antoivat kulta- ja hopea-astiansa

valtiorahastoon. Pyhät aarteetkin otettiin valtion käytettäväksi.

Sillä aikaa oli Hasdrubal, Hannibalin veli, mennyt sotajoukolla

Alppien yli yhtyäkseen veljeensä; mutta toisen konsulin, joka oli

saanut tietää tämän vangiksi otetulta sanansaattajalta, onnistui

rientomarssia kulkien tulla avuksi toiselle virkaveljelleen, ja

Kartagolaiset lyötiin perin pohjin Metaurus-joen luona. Hasdrubal

itse ratsasti muutamaa romalaista kohorttia vastaan ja kaatui

taistellen viimeiseen hengenvetoonsa asti. Tämä voitto oli ylen

tärkeä, ja sentähden kuvaa Livius mieltä jännittävällä tavalla

hyvin osaavasti, kuinka sanoma tästä onnellisesta tapahtumasta

vastaanotettiin Romassa. -- Päätettyään Hispanian valloittamisen

riensi Scipio Romaan ja valittiin siellä konsuliksi; mutta häntä ei

kumminkaan valittu päälliköksi Afrikaan, kuten itse oli toivonnut,

vaan sai jäädä neljäksi vuodeksi vartioimaan Hannibalia, joka

sitkeästi pysyi asemillaan Bruttiumin vuoristossa, siksi kuin

suureksi harmikseen kutsuttiin takaisin Karthagoon. Silloin purjehti

Scipio valitulla sotajoukolla Afrikaan ja aloitti sotaretken

surmaamalla 30,000 Karthagolaista ja 60,000 Numidialaista.

Karthagosta oli tuonnoittain tullut lähettiläitä, jotka rukoilivat

rauhaa mitä häpeällisimmillä ehdoilla; mutta silloin Hannibalin

tulo teki välirauhasta lopun, ja molemmat päälliköt varustautuivat

tappeluun. Taistelu oli pitkällinen ja ankara, mutta Romalaiset

voittivat. Entisiä vielä kovemmat rauhan ehdot tehtiin, ja

Karthagolaiset hyväksyivät ne Hannibalin neuvosta. Niin loppui toinen

Punilaissota.

Nyt tuli Roma vihoihin Kreikan kanssa. Filippos Makedonialainen

oli hyökännyt Rhodon ja Pergamon kimppuun, jotka olivat Roman

liitossa. Apua pyydettiin, ja sotajoukko lähetettiin Brundusiumista

Epeiroon. Kahden vuoden kuluttua oli Makedonian voima murrettu,

Filippos pakoitettiin luopumaan valloituksistaan Kreikassa ja

Aasiassa ja tuli Roman vallan alaiseksi ruhtinaaksi. Rauhan ehdot

vahvistettiin suurella juhlallisuudella Istmolaisissa leikeissä

Korinton kaupungissa, ja kun kenraali Flaminius sitten vietti Romassa

triumfiaan, kuletettiin juhlakulkueessa suuri joukko vapautettuja

Romalaisia, jotka oli otettu vangiksi Punilaisissa sodissa ja myyty

orjiksi. -- Sitten käänsi voittoisa Roma aseensa Syriaan, joka

myöskin pakoitettiin mitättömäksi vaipumaan. Samaan aikaan syytettiin

Hannibalia salajuonista Romaa vastaan. Hän pelkäsi Karthagolaisten

jättävän hänet vihollisten käsiin ja pakeni Antiokon luo, joka antoi

hänelle päällikkyyden merellä. Hän etsi sitten turvaa Bityniassa,

mutta kun Roman kosto seurasi häntä sinnekin, pelastui hän myrkkyä

juomalla vihollistensa käsiin joutumasta. Se tapahtui samaan aikaan,

kuin hänen vastustajansa Scipio pantiin vankeuteen hänelle uskottujen

rahojen anastuksesta, johon oli tehnyt itsensä syypääksi Afrikassa.

Myöskin Scipion veljeä Luciota syytettiin siitä, että oli ottanut

lahjoja Antiokolta, ja hänen omaisuutensa otettiin takavarikkoon.

Livius huomauttaa tässä, että Aasiasta palaava sotajoukko toi

mukanaan itämaisen ylellisyyden; kaikenlaisia ilkitöitä ruvettiin

nyt harjoittamaan, ja kokin ammatti, jota ennen oli pidetty ylen

halpana toimena, muuttui nyt hyvinkin kunnioitettavaksi viraksi. Hän

varoittaa maanmiehiään myöskin ahneudesta ja tuhlaavaisuudesta, jotka

ovat olleet syynä kaikkien valtioiden perikatoon, ja sanoo, ettei

mikään pelko ole halveksittavampaa, kuin köyhyyden ja puutteiden

pelko. Me saamme myöskin tietää censori Katon ankarasti asettuneen

kasvavaa siveettömyyttä vastaan ja moittineen naisia siitä että niin

mielellään rupesivat noituutta, loihtimista ja salaista myrkytystä

harjoittamaan. Astrologia ja Kybelen palveluskin oli tuotu maahan

Aasiasta. Filippos Makedonialainen, joka ei koskaan kokonaan

sortunut vastustajiensa voiman alle, kuoli vihdoin omantunnon

vaivoista, kun oli antanut suostumuksensa nuorimman poikansa

murhaan, jota oli syytetty sydämeltään ja sielultaan Romalaiseksi ja

isänmaan kavaltajaksi. Perseus, hänen jälkeisensä, rupesi liittoa

rakentelemaan Karthagon kanssa, ja epäiltiin hänellä olevan tuumana

hyökätä Italiaan. Hän ei kuitenkaan onnistunut yrityksessään

synnyttää liittokuntaa Romaa vastaan sen kreikkalaisten alavaltioiden

kesken, jonka vuoksi hän oli pakoitettu ryhtymään sotaan. Livius

huomauttaa monen vanhan upsierin ja sotamiehen Romassa ottaneen

pestin tähän sotaan, ei kunnian vuoksi, vaan sentähden että ne,

jotka hiljakkoin olivat palanneet Aasiasta "olivat palanneet kotiin

rikkaina." Toiset sitä vastoin nureksivat sotaväkeen joutumistaan,

sentähden että heidän liian vanhoina pitäisi olla siitä vapautetut ja

sitä paitsi täytyi palvella alemmalla arvoasteella, kuin ennen.

Sota kesti neljä vuotta. Ensin voitti Trakialainen ratsuväki

Romalaiset kerran; mutta sitä seuraavassa tappelussa Pydnan luona

murrettiin Makedonialaisten falangi, Romalaisten voitto oli

täydellinen, Perseus molempine poikineen sai kahleissa kulkea

konsulin triumfivaunujen edessä, ja maa tehtiin romalaiseksi

provinciaksi. -- Tähän loppuvat Livion Aikakirjat; hänen historiansa

muut kirjat ovat hävinneet.

Useita hänen kertomuksiaan ovat arvostelijat pitäneet

epäluotettavina, ja todellakaan ei hänellä ollut kaikkia niitä

ominaisuuksia, joita vaaditaan oikealta historiankirjoittajalta.

Kuitenkin on hän antanut yleensä jokseenkin tarkan kuvan Roman

asteittain kasvavasta suuruudesta, ja hänen taiteellinen

kirjoitustapansa yhteydessä hänen dramatillisen kertomakykynsä kanssa

on hänen esitykseensä luonut viehätyksen, joka ei suuresti vähenny

siitä, että lukija toisinaan ei ole täydellisesti vakuutettu hänen

kertomustensa totuudesta.

Tibullus.

Kuoli vuonna 19 j.Kr.

Albius Tibullus polveutui rikkaasta ritarisuvusta, mutta menetti

suurimman osan omaisuuttaan ja kuoli noin 70 vuoden ikäisenä.

Nuorilla päivillään oli hän suojelijansa, Messalan, seurassa

Akvitaniassa ottanut osaa tämän voitollisiin taisteluihin; mutta

häntä itseään miellytti rauha enemmän, ja samoin kuin Horatius

ylistää hän runoelmissaan ennen kaikkia hauskaa iloista maaelämää.

Näin lausuu hän:

"Peltoja viljelev' oon, ja mun Deliain vartioi heelmät,

poutana luuvassain viljoa kun tapetaan;

niin, tahi tulpitettuun on kaukalohon rypäleitä

ahtava säilymähän, valkeavaahtosen myös

taltehen kaatava hän mehun viinin tuon, jota jalka

kiireinen pusertaa; tottuva lukemahan

laumaan', orjien lapset ottamahan sylihinsä

ehtoisen iloten leikkimähän emännän".

Maaelämän todellisuus ei kuitenkaan näytä aina vastanneen runollisia

vaatimuksia; ainakin puhkee hän kerran seuraavaan valitukseen:

"Syntymäpäiväin ei tule hauskaksi; maall' ikävällä

Kun, Kerinthus, olet pois, murheiseksi se käy".

Synkänpuoleisissa elegioissa ilmaisee hän rakkauttaan ihanaan

Deliaan y.m. suurella lämmöllä ja erittäin kauniissa runopuvussa.

Meille ovat hänen runoelmansa erinomaisen tärkeitä lähteenä, josta

saattaa ammentaa tietoja Romalaisten sen aikuisista tavoista ja

elämästä. Siten saamme tietää, että arpanoppia käytettiin onnen

ja onnettomuuden ennustajana, ja että ylhäiset Tibyllon aikuiset

Romalaiset naiset palvelivat Egyptiläistä Isis-jumalatarta. Hänkin

puhuu noita-akoista ja sanoo saaneensa sellaiselta apua henkilöä

vastaan, jota epäili kilpailijakseen. Loihtuakan tavattomasta

voimasta lausuu hän:

"Taivaast' itse sen näin mä, hän tähdet laulavi maahan,

aivan toisia päin kääntävi mahtavat vuot;

loihtivi auki maan sekä vainajat haudasta kutsuu,

luut alas laulaen saa päält' tulisen rovion.

Nyt hän varjoja tenhoavall' lumoaa jupinalla,

maidoitettuaan ne häätävi taas takasin.

Jos haluaa, hän tummat pilvet taivahan poistaa;

jos haluaa, kesän saa lunta hän tuiskuamaan".

Toisessa paikassa puhuu hän levottomuudestaan pitkän poissa olon

aikana seuraavalla vertauksella:

"Niin mä nyt ahtaall' oon kuni kenttää pyörivä hyrrä,

Jon lyö poikanen tuo vauhtiin sukkelahan".

Hyrrä oli siis jo siihenkin aikaan lapsille mieluinen leikkikalu.

Helppoa on arvata, että ne maalaisjuhlat, joita silloin isiltä

perityn tavan mukaan vietettiin, olivat runoilijalle jokapäiväisen

"ikävyyden" mieluisena hauskutteena. Ilolla pyhittää hän päivän

Cereelle ja Baccholle:

"Maa levätköön nyt juhlana, kyntäjä myös levätköön nyt;

aura jo riippumahan, loppukohon rasitus.

Aukaiskaa ies härkien: täysien seimien luona

vihrein seisköhöt nuo seppelin hinkaloissaan.

Vain jumaloita kaikk' kunnioitkoot, käsin kehreävin nyt

naiset värttinähän älköhöt koskekokaan".

Ja, kuten tavallista, ei juhlapäivää vietetty ainoastaan

toimettomuudella ja paastolla:

"Päivän kunniaks juotakoon; ei häpee juhlana juopua,

horjuvill' pitää tiet' tuskin töin jaloillaan".

Propertius.

Kuoli noin vuonna 18 e.Kr.

Propertius oli kotoisin Umbriasta. Hänen isänsä kuoli aikaisin ja hän

lähetettiin kasvatettavaksi Romaan, jossa hänen, menetettyään suuren

osan peritystä omaisuudestaan, täytyi ruveta kirjallisilla toimilla

itseään elättämään. Hänen tuttaviaan olivat, Ovidius, Virgilius ja

Horatius. Hänen ensimmäinen suosijansa oli Tullius, saman-nimisen

konsulin veljenpoika. Sitten pääsi hän Maecenaan ystäväksi ja keisari

Auguston suosioon.

Propertius seurasi runoilijana Alexandrinilaisia esikuvia, ja hänen

runoelmissaan on erinomaisen paljon jumaluustarullisia viittauksia

ja vertauksia. Mutta hänen intohimoinen, usein lihallinen, mutta

aina todellinen tunteensa työntää syrjään kaiken muun ja antaa hänen

teoksilleen itsenäisen leiman. Polttokohtana hänen runoelmissaan

on rakkaus, ja erittäinkin rakkaus Kynthiaan, hyvin lahjakkaasen

mutta ylen kevytmieliseen, huikentelevaiseen ja saitaan Romalaiseen

naiseen. Häntä rakasti hän tulisesti hyvin kauan, moittien toisinaan

katkerasti hänen haureuttaan ja huikentelevaisuuttaan. Muun muassa

lausuu hän näin:

"Kartanon' oot, koton', Kynthia, vanhempain sinä ain' oot;

riemuni ainoastaan sulta mä ainian saan.

Muita en lempiä taida mä, hänt' en jätteä koskaan:

ensi on lempeni hän, viimeinen lempeni myös".

Hän koettaa, kuten muutkin sen ajan runoilijat, noita-akkojen avulla

saavuttaa lemmittynsä rakkautta; mutta kaikesta hellyydestään

huolimatta ei hän kuitenkaan ole mikään sokea ihailija, vaan ilmaisee

lauluissaan, vaikka ensiksi hyvin ystävällisesti, tyytymättömyyttään

Kynthian turhamielisyyteen:

"Hyödyks miks, elämäin, sano, on somat pääkoristukset,

miks puku Ko'ilainen löyhyväpoimuinen?

Hyödyks miks Oronteen on myrroa kutrihin kaataa,

loistollai lumota maiden vierahien?

Miks ihanaa on ruumist' ostetuin kaunehin tärvää,

loistavan kun sä et suo sen omin kauneuksin?"

Vähää myöhemmin käyttää hän terävämpää moitetta ja sanoo:

"Nyt sinä, mieletön, maalatuita jo Brittejä matkit,

loistein vierahin pääs varjoilet pilallas".

Toisissa elegioissa kuvaa hän kuitenkin kaunopuheliaasti ja hellästi

kahlehtivaa voimaa, jolla Kynthia häntä vallitsi. Kuitenkin kasvaa

salaa myös sukkamielisyys, johon hänen lemmittynsä kaikin tavoin

antoikin aihetta. Niinpä moitti Propertius häntä kerran siitä, että

hän käyttää luonaan ihailijoita, sanoen niitä vain sukulaisikseen,

sillä tarkoituksella jotta hänellä aina olisi lukuisasti miehiä,

jotka jonkinlaisella oikeudella saattaisivat häntä suudella. Vihdoin

tuskaantui hän kokonaan, ja rakkaus Kynthiaan sammui vähitellen,

kuni tuon tuostakin liekkiin liehahtava rovio, johon on vettä

heitetty. Nyt sanoo hän lemmitylleen suorastaan, ettei rakkaudessaan

koskaan ole ollut mitään kerskattavaa, vaikka Kynthia kyllä hänen

silmissään on ollut ihmeellisen kaunis, ja valittaa sitä, että hän,

rakkautensa sokaisemana, on runoillaan tehnyt Kynthian kuuluisaksi.

Ja samalla ilmoittaa hän hänelle myöskin vanhojen haavojen olevan jo

paranemaisillaan. Kaikki heidän välillään oli siis rauennut.

Propertius käsitteli myös joskus, miten sattui, muita runoaloja.

Niin on hän yhdessä elegioistaan lyhyesti kuvannut Roman aikaisimman

historian. Toisessa kertoo hän tarun Tarpejasta, Romalaisesta

naisesta, joka tahtoi kavaltaa kaupungin sitä piirittävälle

Sabinilaiselle Tatiolle, johon oli rakastunut. Kaikki on edeltäpäin

varustettu, mutta

"Tatius, vaikkakin on vihamies, toki ei rikost' tahdo

palkita, vaan: 'minun käy vuotehellen kuninkaan!'

Niin hän; äkkiä, kas, asehet tytön peittävi miesten.

Morsiuslahja se ol' ansiotyös mukainen".

Toinen runoelma kuvaa Aktiumin tappelua. Mutta kokoelman helmiä

ovat Arethusan kirjeet sodassa olevalle miehelleen Lykotaalle ja

kaunis puhe, jonka hän antaa kuolleen Kornelian -- keisari Auguston

tytärpuolen -- pitää puolisolleen Paullolle. Arethusan kirjeet

hehkuvat vaimon hellintä rakkautta. Ajatuksillaan seuraa hän

puolisoaan kaukaisuuteen, missä tämä kärsii sodan kaikkia vaivoja,

seuraa häntä kirjavalla kartalla, jota ahkerasti tarkastaa, painaen

muistoonsa muiden maiden kuvat. Itse on hän laihtunut ikävästä ja

toivottaa miehelleen samaa, toivoen hänen palaavan ainoastaan sillä

ehdolla, että hänkin yhtä uskollisesti on pysynyt liittolupauksessaan

ja pitänyt aviovuoteen puhtaana. -- Yhtä ylevä kaikessa mieltä

liikuttavassa kauneudessaan on se puhe, jonka varjojen maahan

temmattu Kornelia pitää eloon jääneelle miehelleen. Hän muistuttaa

miestään velvollisuudesta nyt yksinään ruveta lapsia hoitamaan. Nyt,

isä, sanoo hän, tulevat sinun osaksesi myöskin äidin velvollisuudet:

kaikki ovat he nyt riippuvat _sinun_ kaulassasi. Jos suutelet

heitä, niin suutele heitä myös heidän äitinsä puolesta; ja jos

poskesi kostuu kyynelin häntä ajatellessasi, niin älä anna lastesi

sitä huomata. Pyyhi salaa pois kyynelet ja tarjoo poskesi heidän

suudeltavakseen. Lapsilleenkin lausuu hän neuvoja ja varoituksia,

jotka osoittavat mitä liikuttavinta, puhtainta äidinrakkautta. Jos

niin tapahtuisi, sanoo hän, että äitipuoli perisi minun vuoteeni,

niin kiittäkää isänne uutta avioliittoa, älkääkä liian paljon

ylistäkö äitivainajaanne, ettei uusi äiti panisi sitä pahakseen. Jos

taas niin käy, että isänne tyytyy ainoastaan muistelemaan rakastavaa

vainajaa, niin oppikaa nyt jo ajattelemaan hänen tulevia vanhuuden

päiviään ja miettikää, miten kaikin tavoin olette pitävät huolta

yksikseen jätetystä. -- Niin yleviä ajatuksia ei koskaan mikään

runoilija ole kauniimmilla sanoilla lausunut.

Ovidius.

Kuoli vuonna 17 j.Kr.

Publius _Ovidius_ Naso oli syntynyt Súlmossa Pohjois-Italiassa ja

polveutui arvokkaasta ritarisuvusta. Hän tuli aikaisin Romaan ja

kasvatettiin lakimieheksi, mutta osoitti pian halua ja taipumusta

runoilemiseen. Hän sanoo itse:

"Tuo pyhä taide jo hurmasi mieleni lasna, ja toimiin

mun yleviin runotar vei sitä tietämättäin.

Kirjotus järjestyi sujuvaan runomuotohon itse;

jos mihin ryhdyin vaan, taas runon siitä mä sain."

Isä vastusti suuresti tätä hänen haluaan "hyödyttömään ammattiin",

mutta veljensä kuoltua sai Ovidius, jolla nyt oli odotettavissa

suurenmoinen, perittävä omaisuus, vapaasti seurata taipumuksiaan.

Tehtyään matkan Kreikkaan ja Vähään Aasiaan pääsi hän muutamiin

alhaisempiin virkatoimiin ja yhtyi siihen, kirjailijapiiriin, joka

siihen aikaan toimiskeli Romassa.

Ollen rikas, suosittu ja onnellinen avio-elämässään -- hän oli

_kolmannen_ kerran naimisissa; kaksi edellistä avioliittoa oli

hajonnut eron kautta saattoi Ovidius, jolla oli ystävinä aikansa

etevimmät miehet ja joka sitä paitsi oli hovin suosiossa, odottaa

onnellista tulevaisuutta, mutta silloin äkkiä, kuni salaman isku

kirkkaalta taivaalta, keisarin maanpakoonajamistuomio lähetti

hänet pois iloisesta, nautintorikkaasta Romasta kolkkoon Tomiin

Mustan meren rannalla. Oikeata syytä tähän armottomaan kohteluun

ei tunneta, kuitenkin sanottiin että muka hänen "rakastamisen

taito" nimisen runoelmansa rietas sisällys oli syynä hänen

karkoittamiseensa. Maanpakopaikassa, missä kuitenkin raa'at

muukalaiset osoittivat hänelle suurta hyväntahtoisuutta, viihtyi

Ovidius kuin kasvihuonekukka, muutettuna lämpöisestä, lihavasta

mullasta tuuliselle, kylmälle vuoren harjanteelle, ja kuoli 7 vuotta

sen jälkeen.

Hänen ensimmäiset runoelmansa olivat "Lemmen elegiat",

"Sankarirunoelmat", "Rakastamisen taito" ja "Lemmen lääkitys".

_Sankarirunoelmat_ sisältävät runopukuisia kirjeitä, joita

oletetaan taruaikojen sankarittarien kirjoittamiksi poissa oleville

puolisoilleen ja rakastajilleen. Niinpä kirjoittaa Penelope maailmaa

harhailevalle Ulysseelle (Odysseylle); Phyllis suree rakastettunsa

Demopho'onin pitkällistä poissa oloa; hylätty Ariadne lausuu

moitteita Theseylle; Medea koettaa vieroittaa Iasonia hänen uudesta

liitostaan Glaucen kanssa, ja Dido syyttää Aeneasta uskottomuudesta.

Luonteet ovat himmeästi kuvatut, ja kirjeiden sisällys on

kauttaaltaan yksitoikkoinen, vaikka runoilija ihmeteltävällä taidolla

vaihtaa lausetapoja ja kirjoittaa kieltä, jonka notkeutta, komeutta

ja viehkeää sointuisuutta ei saateta tarpeeksi ylistää. Näytteeksi

olkoon tässä muutamia riviä Penelopen kirjeestä Ulysseelle:

"Kauan vuottanut oon sua. Nyt kynähän minä tartun.

Kirjett' äl' lähetä -- itse sä vastaus oo.

Pilstoin' onpi jo Troija, jot' impyet kammovat Kreikan;

kallis-ostosa olj Priamon loppu ja sen.

Oi, jos kunnoton Paris kuohuaviin merenselkiin

kaukana Spartan mailt' ois uponnut syvihin!

Kolkko ja kylmä ei ois mun vuoteen' ollunna öinen;

yksin istuva ei päiviä pitkästyis."

Korinnaa, jota runoilija ylistää _Lemmen elegioissaan_, arvellaan,

nähtävästi heikoilla perusteilla, keisari Auguston tyttäreksi

Juliaksi. Sisällys on, niinkuin ainakin hänen runoelmissaan, sukkelaa

ja leikillistä, mutta kevytmielistä. Siivoin on runoelma, jonka hän

on kirjoittanut lemmittynsä papukaijasta. -- Myöskin runoelmassa

_Rakastamisen taito_ on hyvin paljon riettauksia. Lukukelpoisimpia

ovat muutamat yksityiskuvaukset, esim. kertomus Ariadnen jättämisestä

Naxoon ja taru Daedalosta ja Ikarosta, jotka vahasiivillä koettivat

paeta läpi ilmojen. Tuon tuostakin tavataan hänen kirjoituksissaan

hauskoja tietoja Romalaisten tavoista ja elämästä, esim.

monenlaisista arpanoppa-peleistä, joihin naisetkin ottivat osaa.

_Lemmen lääkitys_ ei ole sen parempi siveellisessä suhteessa, mutta

se sisältää muutamia siivoja itse aineesta poikkeevia kohtia sekä

ylistelevän mielistelypuheen Auguston tyttärenpojasta, Kajosta.

Ennen kuin Ovidius lähti Romasta, oli hän kirjoittanut parhaimmaksi

arvostellut teoksensa "Metamorfosit" (Muutokset) ja Fasti

(Juhlakalenteri). _Metamorfoseissa_ kertoo hän runollisella

vapaudella muutamia vanhoja taruja miesten ja naisten muuttumisesta

eläimiksi, kasveiksi tai muiksi elottomiksi esineiksi. Alkaen

kaoksesta ja maailman luomisesta liittää hän kekseliäästi toisen

historian toiseen, siksi kuin on ehtinyt aikaan, jolloin Julius

Caesar otetaan tähtien joukkoon. Kertomuksissa on viljalta vilkkaita

kuvauksia ja aineesta poikkeevia, hyvin huvittavia vapaita runollisia

kohtia. Kuinka elävästi hän kuvaakaan esim. miten Dafne pakenee häntä

takaa ajavaa lemmenhaluista Phoiboa:

"Tuuloset paljasti ruumiin,

vastaset leyhkät nostivat ilmahan höylyvät vaatteet,

niskan löyhyämään kiharat sai hempeä tuuli.

Vaan sulon kartuttaa pako tuhlata mielistelyitä,

kauemmin jumal' ei voi. Lempeä hehkuen itse,

lemmelt' yltyä saaden kiihtymystään tulistuttaa.

Niin kuni Gallian koira, nähdessään jänön kentän,

saalistaan jalan pyytää, vaan jänis taas pelastustaan,

koira kuin hampain kiinn' olis käynyt, saalihin toivoo

yllättäväns' joka hetki, ja jälkiä vainuten juoksee;

vaan jänönen ei tiedä se, onko jo joutunut kiinni,

hampain purtu ja tuntevinaan kidan aukean onpi."

Enimmin ihailtuja kohtia on riita Aijaan ja Ulysseen välillä

kaatuneen Akilleyn aseista. Taitavasti ja hienosti kuvaa hän

myös, miten Pygmalionin marmoripatsas taiteilijan lemmekkäistä

silmäyksistä tulee eläväksi ja muuttuu lihaksi ja vereksi.

Viimeinen kirja sisältää esityksen Pytagoraan viisausopista, jossa

eläinten tappaminen, tehtäköön se sitte uhria tai elatusta varten,

kielletään muotojen ikuisen vaihtelun ja sielun vaelluksen tähden.

Metamorfoseja, jotka ovat käännetyt melkein kaikkien sivistyneiden

kansojen kielille, on latinaa taitava maailma aina meidän päiviimme

asti pitänyt hyvin suuressa arvossa, ja näyttää siltä, kuin Ovidius

olisi oikeassa ennustaissaan, että tämä hänen teoksensa on kuoleva

vasta kun maailma kuolee.

Hänen toisen teoksensa, nimeltä _Fasti_, tuli luultavasti

synnystään kiittää Auguston yrityksiä uudelleen henkiin herättää

sisällisten sotien aikana unhotuksiin vaipunutta muinaisromalaista

jumalanpalvelusta. Teos on jonkinlainen valaiseva lisäys romalaiseen

almanakkaan ja ilmoittaa, missä ja minkä tähden vuoden eri aikoina

uskonnollisia juhlia oli vietettävä. Itsestään kuiva aine muuttuu

runoilijan vilkkaan käsittelyn kautta hyvinkin miellyttäväksi.

Runoelma alkaa puheenvaihtelulla tekijän ja Janon, Januariota

vallitsevan jumalan, välillä. Januarius (Tammikuu) oli Julius

Caesarin muuttaman aikaluvun mukaan tullut vuoden ensimmäiseksi

kuukaudeksi. Jumala selittää muutamien vertauskuvien ja merkkien

tarkoituksen ja osoittaa, minkä tähden hänen temppelinsä on pidettävä

suljettuna rauhan aikana ja avoinna sodan aikana. Mainittuaan

lyhyesti muutamia tämän kuun juhlia, poikkee hän aineesta ja puhuu

uhreista, jotka, mitä eläinuhreihin tulee, olivat syntyneet siten,

että jumalia on koetettu lepyttää kun eläimet ovat syöneet jumalten

suojeluksen alla olevat laihot tai pyhät yrtit. Helmikuun juhla

tarkoitti sarvikarjan ja pienen karjan puhdistamista. Maaliskuulla

(Mars) oli nimensä Romulon ja Remon isän mukaan. Nimi Aprilis

(Huhtikuu) merkitsee, sanoo hän, kevään eli alun aikaa. Majus-kuun

(Toukokuun) alkuperää hän ei saata selittää, vaan mainitsee

ainoastaan, että siinä kuussa piti nuoria opetettaman vanhoja

kunnioittamaan. Junius (Kesäkuu) oli omistettu Junonille, avioliiton

ja perhesiteiden suojelijattarelle. Siihen loppuu esitys; muu kaikki

on hävinnyt. Me tulemme nyt aikaan, jolloin Ovidius karkoitettiin

Romasta kolkkoon Tomiin. Valitusrunoissa kertoo hän matkastaan

sinne ja tuosta kamalasta seudusta, jossa ilmanala oli niin kylmä,

että lumikaan ei sulanut kahteen vuoteen ja jossa asukkaiden täytyi

nauttia viiniään jäätyneenä, paloittain. Sekä Tonavan virta että

meri jäätyivät ja läheiset raakalaiskansat kuljeskelivat läpi

maan surmaten kaikki asukkaat myrkytetyillä nuolillaan. Varsin

oudoksuttavana seikkana mainitsee hän, että kalat pysyivät hengissä,

vaikka olivat jääpeiton alla.

Niiden kahdeksan vuoden kuluessa, jotka hän vietti Tomissa,

ennen kuin siellä päivänsä päätti, kirjoitti hän runoelmansa

"Valitusvirret", "Kirjeitä Pontosta" ja "Ibis". _Valitusvirret_

(Tristia), joissa on lähes kuusi tuhatta säettä, ovat kirjoitetut

enimmäkseen Romassa oleville ystäville, runoilijan rukoillessa heidän

apuaan saadakseen lievitetyksi sen ankaran tuomion, joka oli hänen

maanpakoon karkoittanut. Ne ovat itsessään ikäviä, mutta niissä on

joitakuita voimakkaita piirteitä, joilla hän kertoo kansoista ja

valtakunnista. Toisessa kirjassa kääntyy hän suorastaan keisarin

puoleen ja rukoilee monella syyllä häneltä armoa. Eräässä kirjassa

vertaa hän nykyistä yksinäistä elämäänsä niiden hauskaan elämään,

jotka saavat nauttia kevään monia huveja poutaisessa kotimaassa.

Puolisolleen kirjoittamassaan elegiassa kertoo runoilija tarkalleen

huonosta terveyden tilastaan ja tuskailee ajatellessaan, että hänen

runoelmiaan ei enää lueta ja että hänen maineensa on unhoon joutunut.

Hän valittaa myös kirjallisten apulähteitten puutetta sekä kansan

raakuutta ja sivistymättömyyttä, jonka luona hänen täytyi oleskella.

Ovidion runoelmat _Kirjeitä Pontosta_ ovat täynnä valituksia

maanpaon kurjuudesta; kuitenkin myöntää hän niiden kohtelevan häntä

ystävällisesti, joiden parissa hän on pakoitettu elämään ja joiden

kielellä, jota oli oppinut, hän kirjoitti kirjankin, vaikka se

valitettavasti on hävinnyt. Auguston kuoleman jälkeen kääntyi Ovidius

seuraajansa Tiberion puoleen kovin nöyrällä mairittelulla päästäkseen

pois maanpaosta. Mutta turhaan; Tiberius oli taipumaton. Myöskin

Kotylle, Romalle veroa maksavalle Trakialaiselle kuninkaalle, joka

oli olevinaan oppinut ja runoilija, lähetti hän hyvin mielistelevän

kirjeen, jossa useissa kohdin mainitaan tuo tunnettu lause, että hyvä

kasvatus sieventää tavat ja estää ihmisiä raakuuteen vaipumasta.

Runoelma _Ibis_ on pitkä, ikävä solvausrunoelma muudanta Ovidion

vihamiestä vastaan, joka ennen oli ollut hänen uskottu ystävänsä.

Esitys on kreikkalaisten mallien mukainen jäljennös, ja se, mitä

runoilija toivottaa vihamiehelleen, ei ole mitään varsin tavallista:

hän pudota rojahtakoon alas portailta; mehiläinen surmatkoon hänet

pistämällä häntä silmään; hevoset nielkööt hänet elävänä ja hypätköön

hän mereen.

Ovidion muista kaunokirjallisista teoksista löytyy ainoastaan

katkelmia jäljellä runoelmasta "kaunistustaito" ja toisesta

runoelmasta "kalastus". Murhenäytelmä "Medea" on kokonaan hävinnyt.

Martialis.

Kuoli noin 101 j.Kr.

Martialis oli syntynyt Bilbiliissä Hispaniassa. Opiskeltuaan

oikeustiedettä kotimaassaan tuli hän 22 vuotiaana Romaan, jossa

oleskeli puolen neljättä vuosikymmentä ja eli, kuten itse sanoo,

"päiväkseen", siitä, mitä mairittelevilla tilapäisillä runoelmilla

saattoi houkutella ylhäisiltä suosijoiltaan, joiden joukkoon luki

itse keisaritkin. Kun ei siitä tullut sen parempaa, täytyi hänen

vuonna 78 palata kotiin omalle maallensa, jossa hän, kovasti

ikävöittyään pääkaupungin loistavaa elämää, pian kuoli.

Martialiin kirjallisia tuotteita on 14 kirjaa lyhyitä ivarunoelmia,

joissa hän kurittaa aikansa tapoja ja epätapoja, mutta valitettavasti

ei niitä parantaakseen, vaan lukijoita huvittaakseen. Hän on usein

sukkela ja naurattava, mutta samalla hyvin "sikamainen". Siveellinen

vakavuus puuttuu häneltä tykkönään. Ainoastaan muutamissa harvoissa

kohdissa on esitys kankeata ja ajatus epäselvä; yleensä kirjoittaa

hän kevyesti, selvästi ja terävästi. Muodon viehkeydessä vetää hän

vertoja Roman lahjakkaimmille runoilijoille.

Itse ei Martialis näytä pitäneen tapakuvauksiaan hylättävinä, ja

omasta puolestaan luulee hän olevansa siveydeltään moitteeton.

Runoelmassaan Domitianolle lausuu hän nimittäin:

"Leikkiä voi, viatonta jos onpi se, kritiikki sietää.

Vallaton lauluni on, puhdas tok' on elämäin".

Kuitenkin käy selville hänen Juliolle antamastaan neuvosta, joka

koskee "todellista elämänviisautta", ettei hän ollut mikään elämän

nautintojen halveksija:

"Ei sovi viisahan virkahtaa joka päiv': 'elän vielä';

Myöh' elo huominen lie, vaan tänäinen paras on".

Näytteenä vielä hänen kärjekkäästä runoilustaan olkoon seuraava:

Lääkäri Diaulosta.

"Muinen tohtor, nyt haudankaivaja oot sä, Diaulus.

_Haudankaivajan_ työt ennen _tohtori_ tek'."

Vararikon tekijälle Linolle.

"On paremp' Linoll' _antaa_ puolet, kuin _lainata_ kaikki;

Sillä jos eellisen teet, _puoli_ on tappios vain."

Veloxille.

Velox, voivotat ain, että pitkiks teen epigrammit.

Itse sä teet lyhemmät -- et tee ainoakaan.

Aivan toista runoilutapaa käyttää muuten aina ivallinen runoilija

kuvauksessaan kotiseudusta:

"Sä, jota kunnioittaa Keltiberein tulee,

sä jok' oot Hispaniain kunnia,

nähdä, Licinianus, _Bilbiliin_ saat sä,

aseistaan kuulun, vedestään;

lumihuippu-ukon Kaunon ja Vadaveron,

tuon pyhän, monihuippuisen,

myös kaunoisen Botrodon ihmelehdikon,

Pomonan mielipaikan tuon;

saat vienoss' uida Kongedus-virrasaa

ja lammess' luonnottarien.

Niin virkistynnä ruumistasi voimistat

salossa, mi raudan koventaa.

Ja riistaa ampuelet metsän Vobiskan

sä miltei suuruspöydältäs.

Ja varjoisessa kullakkaassa Tagossa

sä kesän helteen jäähdytät.

Dircennan vesi janos sammuttaa

ja lunta kylmemp' Nemea."

Juvenalis.

Kuoli noin vuoden 127 vaiheilla j.Kr.

Juvenalis, kotoisin Akviniumista, eli jonkun aikaa Romassa jokseenkin

huomaamattomana ja opiskeli puhetaitoa. Vähitellen rupesi hän

satiireja kirjoittelemaan. Muudan tällainen -- se ivasi näyttelyä

Parista, joka jonkun aikaa oli ollut keisari Domitianon suosikkina,

vaikka tämä hänet sittemmin, kun hän oli häväissyt keisarin puolison,

surmasi keskellä katua -- ärsytti niin Domitianoa, että hän lähetti

Juvenaliin pois tribuniksi -- muutamat sanovat Egyptiin, toiset

Skotlantiin (Britanniaan). Vasta keisarin kuoltua, vuonna 96, sai hän

palata, mutta hänen myöhemmistä vaiheistaan ei tiedetä mitään.

Juvenaliin teoksia on 16 satiiria, joissa hän miehuullisella

rohkeudella ja järkähtämättömällä totuudenrakkaudella paljastaa sen

syvän siveettömyyden, johon Roma oli vajonnut. Kuten Horatiuskin

antaa hän ivallisten hyökkäysten, pilkallisten huomautusten ja

jännittävien kuvausten pääkaupungin rauhattomasta elämästä vaihdella,

mutta ei puhu koskaan itsestään mitään.

Aikansa "toimeliaisuutta", joka, kuten näyttää, ei paljon ollut

huonompi sitä, mistä me kerskaamme, ruoskii Juvenalis armahtamatta

seuraavassa runoelmassa:

"Pois kotikaupungist'! Artorius, Kalulus jääkööt

sinne ja muut, mit mustan muuttaa taitavat valkeeks,

paisuvat vuot, satamat, talot huutelevat urakalle,

perkaavat lokaviemärit, ruumiit hautahan vievät,

huutokaupoin hennovat orjaks sieluja myydä.

Ennen ne herrat torvea soitti ja kaukana täältä

pienten kaupunkein oli seurojen näyttelijöitä,

maalais-ammattureita ja uutteroivat viran töissä.

Nyt nuo leikkejä laittavi, peukalon kääntehen mukaan

surmaavat kenen, vaikkapa mieliks kansan ja sitten

vuokrall' ottavat Roman hyyskät -- miksikä ei niin,

kosk' ovat nuo kadunmittelijöitä, joit' Onnetar viskaa

kunnian huipuillen, kun sill' on leikkisä mieli".

[Kun katsojat gladiaattorileikeissä käänsivät peukalonsa alaspäin,

antoivat he sillä merkin, että voitettu oli tapettava.]

Ja mitä keinoja käytettiinkään, silloin kuten nytkin, niukan

elatuksen saamiseksi! Näin lausuu siitä runoilija:

"Romaankos minä kelpaan? En valehdella mä saata;

kehnoa kirjaa en mä voi kiittää, enkä voi ostaa.

Astroloogi mä en ole, enk' isiä hengiltä panna

tahdo mä, enkäpä saata. En vatsaan sammakon viel' oo

katsonut. Rouvall' lempijän lahjoja vieköhöt toiset.

Sen sanon, _mun_ avullain ei varkaisin mene kenkään".

Ja miten hän pilkkaakaan Roman asukkaita "kreikkalaisine tapoineen",

jotka olivat niin halukkaita itämaalaiseen loistoon, itämaalaiseen

velttouteen ja itämaalaisiin esiluuloihin!

"Nyt hovivaatteet verhoo sun talonpoikas, Kvirinus;

kaulallaan sulotuoksuisella he taikauskaunehet kantaa".

Romassa oikein vilisi Kehitteleviä Kreikkalaisia onnenonkijoita,

jotka kaikkea koettivat.

"Miks, sano, luulet

miestä sä tuossa? -- Hän kaikkea on, ajatella mit' taidat:

maalari, puhuja, oppinut, puoskari, matemaatikko,

auguri, taikojen taitaja, nuorantanssija, lääkär' --

kaikkia taitavi Kreikan mies, joka nääntyvi nälkään".

Koko valtio on komedian näyttelijä! Ainoastaan rikkaalla on jotakin

arvoa; ei kukaan kysy luonnetta, onko se hyvä vai huono:

"Kaikkea säilyss' onpi kultana pohjalla kirstun,

luottamus vaan jos sen ohess' löytyy".

Ja jolla ei rahoja ole, se turvaa velan tekoon:

"Uljaammin, kuin voimat sallivat, tääll' isotellaan;

toisen kukkarostai enemmän kuin tarve ois viedään.

Kaikkien on vika tää. Komeillaanhan me surkeudessa".

Muuten muistuttaa Roman pääkaupungin elämä uusinta aikaa. Helposti

hajoovia rakennuksia rakennetaan hirveän korkealle ilmaan ahtaalle

tonttialalle, ja hyyryt ovat peloittavan korkeita. Melua, meteliä ja

tungosta on kaduilla:

"Koipiain tunkeva joukko se kulkiessaan likistääpi,

missä sain kyynäräspäätä ja rautaist' tankoa missä,

yks mua kallohon hirrellä lyö, jopa kulholla toinen.

Sääriltäin rapa juoksevi, jalkoja kauheat sorkat

sotkevat -- voi! -- soturkengän naula jo varpahan tärvää".

Ja vihdoin, käsi kädessä rikkauden, ylellisyyden ja nautintohimon

kanssa kulkee alaston, nälkäinen köyhyys, jota ei kukaan sääli:

"Kurjuuden on kukkura kaiken

ettei kenkään auttaa ruoll', asunnoll' edes raukkaa

tarvitsevaista voi, mieroa kiertelevää, perin köyhää".

Tuntuu siltä kuin kuvaus olisi kirjoitettu eilen tahi tänään, eikä

likimmiten 2,000 vuotta sitten!

Plinius nuorempi.

Kuoli vuonna 100 j.Kr.

Plinius, joka on saanut liikanimen nuorempi eroitukseksi hänen

Vesuvion purkaukseen vuonna 79 kuolleesta sedästään, Plinius

vanhemmasta, oli syntynyt Komumissa (nykyisessä Komossa)

Pohjois-Italiassa noin 62 j.Kr. Hän, kuten muutkin ylhäiset miehet

maaseuduilta, oli kuitenkin saanut kasvatuksensa Romassa, ja jo 19

vuotisena esiintyi hän menestyksellä asianajajana. Koska hän oli

hilpeä luonteeltaan ja lahjakas, seurasi häntä onni ja menestys; hän

pääsi sekä preetoriksi että konsuliksi ja kuoli kunnioitettuna Roman

mainioimpana puhujana lähinnä Ciceroa.

Jälkimaailmalle ovat tärkeimmät ne kirjeet, jotka hän eri aikoina

on kirjoittanut. Eräässä aivan ensimmäisiä on luettelo kaikista

hänen setänsä, mainion luonnontutkijan, kirjoituksista. Kesällä

vuonna 79 näki hän äitineen ja vastamainittune setäneen omin silmin

Vesuvion ensimmäisen suuren purkauksen. Ensin näkyi, sanoo hän,

vuoren yläpuolella eriskummallisen näköinen ja värinen, muodoltaan

vaihteleva, suuri pilvi, sitten rupesi sakeasti satamaan tuhkaa ja

kuumia kiviä. Setä, joka oli laivaston päällikkö, antoi korjata

laivoihin muutamia seudun pelastuneista asukkaista ja läksi sitte

iltapäivä-makuulleen. Mutta pian oli tuhka satanut hänen huoneensa

melkein umpeen ja kaikki rakennukset järähtelivät yhä uudistuvista

maanjäristyksistä. Asukkaat pyrkivät pakoon ja koettivat tyynyillä

suojella päätään maahan putoovilta kiviltä. Päästyään meren

rannikolle, hajaantuivat he nopeasti juoksevien laavavirtojen

lähetessä, ja myöhemmin löydettiin Plinius vanhempi kuolleena.

Plinius nuorempi ja hänen äitinsä jäivät asuntoonsa Misenumiin

seuraavaan aamuun asti. He näkivät silloin meren taantuvan ja

rannan laajenevan; heidän takanaan oli musta, kauhistava pilvi,

ja ympärillä leimahtelivat salamat. Maahan vaipuvien tuhkapilvien

läpi, jotka pimensivät ilman, pakenivat he silloin rantaan päin

kirkuvan ja huutavan kansanjoukon ympäröiminä, joista monet luulivat

maailman viimeisen pitkän yön nyt tulleen. Vihdoin haihtui pimittävä

savusumu, ilma selkeni jälleen ja he palasivat Misenumiin. Näyttää

siltä, kuin hän muualta olisi koonnut täydellisempiä tietoja tämän

kauhean tapauksen kaikista yksityisseikoista, jossa Herkulanum

hautaantui laavan ja Pompeiji tuhan alle; mutta nämä muistiinpanot

ovat valitettavasti hävinneet, ja muut hänen aikuisistaan eivät

myöskään ole jättäneet jälkeensä mitään kuvausta tästä kamalasta

luonnontapahtumasta.

Vuonna 93 oli Plinius preetorina. Hän kirjoittaa silloin filosofien

maanpakoon-ajosta ja muista Domitianon ja hänen ilmiantajainsa

mielivaltaisista teoista. Häntä itseään polttivat, sanoo hän, ne

ukonnuolet, jotka iskivät maahan hänen ympärilleen ja kaatoivat

niin monta hänen ystävistään. Hän kertoo muun muassa liikuttavan

kertomuksen Arriasta, joka valtiollisten levottomuuksien aikana

ensin sairaalta mieheltään salasi poikansa kuoleman ja sitten,

kun mies vietiin vankina meritse Illyriasta Romaan, seurasi häntä

avoimessa kalastajavenheessä ja viimein opetti hänet pelkäämättä

kuolemaan, työntäessään omalla kädellään tikarin rintaansa, sanoen

sen ei tuottavan vähääkään kipua. Plinius kertoo useista vapauden

marttyyreistä ja kuinka hellästi Arrian tyttärentytär Fannia valvoi

miehensä sukulaisen, erään Vesta-neitsyen, sairasvuoteella. Nervan

lopetettua ilmiantajajärjestelmän alkoi Trajanus hallituksensa

rankaisemalla useita saaliinhimoisia maakuntien virkamiehiä,

jotka olivat harjoittaneet kiskomista ja ottaneet lahjoja

tuomitakseen viattomia. Plinius otti itse asianajajana osaa tähän

oikeudenkäyntiin. Hän puhuu eräässä kohdassa niistä lievistä

rangaistuksista, joita senaatti määräsi näille lainrikkojille,

ja huomauttaa sen ohessa, että yleisiä mielipiteitä ei punnita,

vaan luetaan, ja että julkisissa kokouksissa ei mikään ole niin

kohtuutonta kuin kohtuus.

Kuitenkin esiintyi hän usein siviilioikeustoissa, ja kertoo

muutamassa kirjeessään, kuinka sopimattomasti nuoret lakimiehet

käyttäytyivät; he eivät huolineet mistään sopivaisuuden rajoista,

vieläpä olivat niinkin julkeita, että palkkasivat itselleen

kuulijoita, jotka taputtivat käsiään heidän puheelleen. Hän kertoo

myös kuvailevasti ilmiantajasta nimeltä Regulus, joka oli koonnut

itselleen melkoisen omaisuuden ilkeässä toimessaan. Puhuessaan

jutuista, joita oli käsitelty ja joista oli tuomio annettu pikemmin

kuin muinoin tavallista oli, kysyy hän: "Olemmeko me esi-isiämme

viisaammat tai onko meidän käsittelymme oikeampi ja ymmärtävämpi

itse lakia, joka anteliaasti myöntää niin monta tuntia ja päivää

aikaa, vieläpä lykkäystäkin? Tuomarien ensimmäisenä velvollisuutena

toimessaan on kärsivällisyys; sillä parempihan on kuunnella sitä,

mikä on liikanaista, kuin jättää sivuun jotakin, mikä on tärkeää".

Regulosta mainitsee hän vielä, kuinka tämä hankki itselleen

lahjoituksen ollen ennustavinaan kuolevan naisen paranemista.

Toisella kertaa pyysi ja rukoili hän lääkärejä pidentämään erään

miehen elämää, jotta tämä ehtisi kirjoittaa testamentin hänen

edukseen, ja moitti heitä pahanpäiväisesti, kun he estelivät

kehoittaen häntä sallimaan että sairas pian pelastuisi tuskistaan

kuoleman kautta. Vielä kertoo hän, kuinka Regulus poikansa

kuoltua kiireesti surmautti hänen kuolinpaareillaan kaikki hänen

mielihevosensa, koiransa ja lintunsa, tilasi suunnattoman määrän

pojan kuvapatsaita ja valokuvia ja kutsui lukuisan kuuntelijajoukon

kuuntelemaan, kun hänen elämäkertaansa luettiin, joka sitten

julaistiin julkisesti myytäväksi. Luonteesta sellaisesta kuin

tämä huomauttaa hän, että kuten häveliäisyys heikontaa hyveen

toimintavoimaa, niin julkeus lujentaa paheen.

Enemmän kuin kahden sadan vuoden kuluessa oli koko siistiintyneen

maailman rikkaus vähitellen kokoontunut Romaan ja siellä synnyttänyt

yleisen halun ylellisyyteen ja loistoon sekä samalla taiteen ja

vanhan kirjallisuuden harrastusta, jotta ei kukaan enää pannut suurta

arvoa kaunopuheliaisuuteen ja valtiotaitoon. Kirjailijoista, joiden

kanssa Plinius seurusteli, mainitsee hän Silius Italikon, joka

kirjoitti runoelman Punilaisesta sodasta ja näännytti itsensä nälkään

päästäkseen parantumattoman taudin tuskista; vieläkin Taciton,

jonka kanssa hän keskinäistä tarkastusta varten vaihtoi teoksia, ja

Martialiin, jonka teoksien pääomituisuuksia ovat voimakas kauneuden

aisti, suuri katkeruus ja suuri vilpitön suoruus. Eräässä kirjeessään

kehuu Plinius kääntämistä hyväksi harjoitukseksi sille, joka haluaa

saada varmuutta kirjoitustavassa ja kauneuden tuntemisessa, ja

osoittaa, mitä apua saattaa olla historiasta ja runoudesta sekä

puheesen että kirjoitukseen. Mutta hän muistuttaa myös, että

kirjailijoiden valinnassa on oltava hyvin tarkkoja, ja että pitää

lukea paljon, mutta ei monia kirjoja. Kirjallisuudesta, sanoo hän

lopuksi, saan minä iloni ja lohdutukseni -- ei löydy ainoatakaan

iloa, jota ei se voisi lisätä, ainoatakaan surua, jota se ei voisi

vähentää -- se opettaa minua käsittämään suruni paremmin ja niitä

kärsivällisemmin kantamaan. Tosiaankin, näistä toimista on paljon

huvia, mutta niissä viihtyy parhaiten, kun sydän on keveä.

Horatius on ilmoittanut meille Romassa löytyneen kirjakauppiaita

ja kirjankustantajia, mutta Pliniolta saamme tietää kirjailijoilla

myös olleen tapana julkisesti lukea mitä olivat kirjoittaneet, ennen

kuin uskalsivat ruveta ulosanto-kustannuksiin. Talvis-aikaan saivat

kirjallisuuden suosijat melkein joka päivä kutsumuksia tällaisiin

luentoihin, ja kuulijoina oli usein palkattuja suosionhuutajia.

Hän kertoo myös, kuinka itse hankki itselleen sellaisen yleisön ja

kuinka jo edeltä päin vakuuttautui siitä, että se osoittaisi hänelle

suosiota ja hyväksymistä.

Usein mainitsee hän Komon luonnon kauneutta, jossa oli syntynyt

ja jossa monella rikkaalla Romalaisella oli kesäasuntonsa järven

rannalla. Hän antaa tarkan kuvauksen pronssipatsaasta, jonka oli

ostanut lahjoittaakseen sikäläiselle Jupiterin temppelille, ja

hän lahjoitti myös sen paikkakunnan asukkaille kirjakokoelman,

luovuttaakseen heidän mielensä miekkailutaisteluista ja muista

raaoista huvituksista jalostuttavampiin asioihin. Kirjeessä Tacitolle

tarjoutuu hän myöskin antamaan suurenlaisen rahasumman koulun

perustamista varten, vakuutettuna siitä, ettei saattaisi mitään

parempaa tehdä maanmiestensä hyväksi, kuin hankkia heidän lapsilleen

kasvatuksen kotiseudulla, jota he sen kautta oppisivat rakastamaan

entistä enemmän.

Hänen ensimmäisestä avioliitostaan ei tiedetä juuri mitään,

mutta hänen kirjeistään huomaa monessa kohdin, että hän toisissa

naimisissaan oli onnellinen. Kirjeessä puolisonsa naissukulaisille

kiittää hän puolisoaan järkeväksi, säästeliääksi ja uskolliseksi,

aivan samoin kuin tyytyväiset aviomiehet nykyäänkin tekevät, ja

kolmesta hänen kirjeestään selviää, kuinka suuresti hän puolisoaan

rakasti ja kuinka hellää huolta hän hänestä piti. Toisessa

kirjeessä puhuu hän ystävällisesti vapautetuista orjistaan ja

pyytää ystäväänsä ottamaan luokseen erään niistä, joka on sairaana

ja tarvitsee ilmanalan vaihdosta. Yksi hänen tuttaviaan oli

Verginius Rufus, joka kahdesti kieltäytyi, kun hänen legioninsa

Germaniassa tahtoivat huutaa hänet keisariksi, ja jonka kuolemasta ja

juhlallisesta hautaamisesta Plinius kertoo. Useat hänen kirjeistään

ovat kirjoitetut Vokonius Romanolle, taitavalle puhujalle ja hänen

läheiselle ystävälleen. Liikuttavin hänen kirjeistään on se, jossa

hän ilmoittaa neljäntoista vuotiaan tytön kuoleman. Tyttö oli erään

hänen ystävänsä tytär. Hänellä oli, sanoo Plinius, eukon vakavuus ja

nuoren tytön viehkeys, ja olisi ansainnut kauemmin elää, vaikkapa

olla kuolematon. Kuinka hellästi hän käärikään kätensä isänsä

kaulaan; kuinka ystävällisesti hän tervehtikään ystäviään; kuinka

suuresti hän rakastikaan kasvattajatartansa ja palvelijattariaan;

kuinka hyvin hän lukikaan ja kuinka suurella mielenmaltilla hän

kärsikään viimeistä kipuaan, mielenlujuudellaan rohkaisten omaisiaan

vielä silloinkin, kuin jo oli menettänyt ruumiinvoimansa! Tyttö oli

kihloissa, lisää Plinius, jalon nuorukaisen kanssa, jonka sydän vuosi

verta, kun hän kuuli käskettävän, että sitä, mitä muuten pantiin

kalleisin kiviin ja vaatteisin, nyt käytettäisiin suitsutuksien,

voiteiden ja hyvän-hajuisten yrttien ostamiseen.

Plinius oleskeli paljon maalla ja vertasi mielellään Roman

väsyttävää elämää suloiseen lepoon, jota väliaikoina nautti kotonaan

Laurentumissa, jossa rauhassa sai antautua luku- ja kirjoitustöihin.

Hän arveli, samoin kuin hänen ystävänsä Atilius, paremmaksi olla

ilman mitään tehtävää, kuin olla mitään tekemättä.

Plinion rakkaus luontoon osoittuu siinä ihastuksessa, jolla hän

puhuu maatilukslstaan. Hän kertoo, kuinka huoneet olivat mukavasti

ja hyvin järjestetyt ja kalustetut, ja kuinka niistä tultiin

suorastaan rikasvaraisiin puutarhoihin, joiden kautta päästiin meren

rannalle, mistä saatiin erinomaisen hyviä kampeloita ja rappoja.

Tilus, joka hänellä oli Toskanassa, oli vähän matkaa meren rannalta

metsäharjaisten vuorten muodostaman amfiteaatterin keskellä. Vuorten

liepeillä oli viinitarhoja; metsät olivat riistasta rikkaat ja

laaksojen lihavassa mullassa kasvoi kyllälti viljaa. Peltomaa on

niin kovaa, että se on kynnettävä yhdeksän kertaa. Virtoja, joista

vesi ei milloinkaan kuivu, juoksee peltojen läpi. Kuvaus itse

asuntorakennuksesta lähistöineen, viheriöine pihanurmineen, jota

kaunistavat kuvapatsaat ja puksipuut -- oudonmuotoisiksi leikatut

puut -- sopii hyvin kuvaukseksi englantilaisesta maakartanosta,

sellaisena kuin sen nykyään näkee. Plinius kertoo myös rakentaneensa

temppelin hänelle kuuluvalle maa-alalle ja puhuu juhla-ateriasta,

jonka hän aikoi antaa sen vihkiäisissä; aivan niinkuin vielä tänään

on tavallista.

Pliniota saa myöskin seurata Bityniaan ja Pontoon Vähässä

Aasiassa, jossa hän oli maaherrana vuonna 103. Sieltä kirjoittaa

hän ystävälleen, joka pian oli tarttuva Akaijan hallitusohjiin,

suuresti kunnioittavansa sivistyksen ja kirjallisuuden kreikkalaisia

syntyseutuja ja kehoittaa ystäväänsä pitämään kunniassa senaikuisten

asukkaiden muistoja ja taruja, muistaen, mitä kukin näistä valtioista

kerran oli ollut, ja hallita niitä, ikäänkuin olisivat vielä vapaita,

rakkaudella ja lempeydellä. Itse näyttää hän hallitusmiehenä

jättäneen vähäpätöisimmätkin pikkuseikat keisarin ratkaistaviksi,

ja tämä -- Trajanus -- kieltää perustamasta palokuntaa, koska siitä

saattaisi kehittyä valtiollinen puolue, ja antaa Pliniolle aika

löylytyksen siitä, ettei tämä huomannut petosta rahojen hoidossa,

joka oli tehty vesilaitosta rakennettaissa. Toisella kertaa nurkuu

Trajanus sitä, että on rakennettu kylpylaitos vanhalle temppelin

perustalle, jota, huomauttaa keisari, vielä on pidettävä pyhänä.

Kaukaan aikaan kristinuskon synnyn jälkeen eivät Romalaiset, jotka

kuitenkin yleensä olivat suvaitsevaisia vieraita uskontoja kohtaan,

tienneet eroittaa uutta uskontoa ja juutalaisuutta toisistaan, ja

Titus luuli Jerusalemin kukistuessa kristittyjenkin sortuvan ja

häviävän. Heidän oppinsa oli kuitenkin levinnyt kaikkiin Roman

maakuntiin, ja Plinius pyytää Trajanolta toimiohjeita, kuinka

heitä kohdeltaisiin. Hän sanoo heidän ennen aamun koittoa pitävän

salaisia kokouksia, joissa rukoilevat Kristusta; he sitoutuvat

valalla viettämään vilpitöntä ja siveellistä elämää ja syövät yhdessä

viattoman aterian. Hän lisää, että tämä taikausko on levinnyt

sekä maalla että kaupungeissa, ja siihen kuuluu kaiken säätyisiä

ja ikäisiä ihmisiä. Vastauksessaan kieltää keisari häntä omasta

puolestaan heihin ryhtymästä; mutta jos he tuotuina keisarin eteen

tunnustavat olevansa kristittyjä, saavat he rangaistuksen. Salaisten

ilmiantojen johdosta ei hän saa ruveta vainoomisiin, sillä se on

vaarallista ja sopimatonta.

Kaksi vuotta oleskeltuaan Vähässä Aasiassa palasi Plinius Romaan,

ja hänen otaksutaan vielä kahta vuotta myöhemmin, kun kirjeet

julkaistiin, olleen elossa.

Kirjoituksista päättäen, jotka Plinius on jättänyt jälkeensä, näyttää

hän olleen siivo, kaunopuhelias ja hyvin sivistynyt mies, joka,

kuten sivistyneet yleensä, suurella mieltymyksellä seurasi yleisiä

asioita, vaikka hänen heikko terveytensä ja mieltymyksensä hiljaiseen

kirjalliseen toimintaan vaikuttivat sen, että hän parhaiten viihtyi

maalla ja ystäväinsä parissa. Hän mainitsee itsellään olleen tapana

nousta makuultaan aikaisin ja pimeässä huoneessa lukea ulkomuistista,

mitä oli kirjoittanut. Aina hän toimiskeli, milloin luki, milloin

harjoitteli ruumistaan terveyden ylläpitämiseksi, milloin kävi

vieraissa naapurien luona. Halveksien puhuu hän siitä tavasta,

joka oli juurtunut rikkaisin, että kestitsivät alhaisia vieraita

huonommalla ruoalla ja viinillä, kuin muita. Suostuessaan johonkin

kutsumukseen pani hän ehdoiksi, ettei ateria saisi kestää liian kauan

tai olla liian kallis, ja ettei hyvää puheenvaihtelua puuttuisi.

Itse kerskaa hän siitä, että, vaikka monet tarjosivat muhkeampia

ja kalliimpia juhla-aterioita, ei kukaan kuitenkaan osannut koota

niin hauskaa pöytäseuraa, jossa kaikki mielestään olivat niin

kotiutuneita, kuin hänen luonansa.

Plinion kirjoituksista on vaikeaa tulla mihinkään varmaan päätökseen

hänen filosofillisista ja uskonnollisista vakuutuksistaan; hän

näyttää kuitenkin uskoneen ylenluonnollisia ilmestyksiä ja kertoo

muutamia eriskummallisia tapahtumia, jotka itse oli saanut kuulla.

Se ihastus, jota hän osoittaa keisarinvallalle, tuli kaiketi hänen

vakuutuksestaan että tasavalta oli ijäksi päiviksi hävinnyt. Mitä

äänestykseen tulee, huomauttaa Plinius etteivät ihmiset välitä

niin paljoa kunniastaan siinä, mikä on salaista, kuin siinä mikä

on tunnettuna; monet pelkäävät yleistä tuomiota, mutta harvat

omantuntonsa ääntä.

Tacitus.

Kuoli vuoden 120 vaiheilla j.Kr.

Tacitus, joka syntyi vuonna 54 j.Kr., sai kasvatuksensa Romassa,

jossa etevät opettajat tekivät hänestä puhujan ja asianajajan.

Meille on hän enemmän tunnettu historioitsijana, joka on kertonut

Roman vaiheet Auguston kuolemasta Nervan valtaistuimelle astumiseen;

mutta hänen oma aikansa kunnioitti häntä etupäässä puhujana, vaikkei

yhtäkään hänen puheistaan ole säilynyt jälkimaailmalle. Julkisessa

elämässä nousi hän useihin virkoihin peräkkäin ja valittiin vuonna 97

konsuliksi.

Kirjassa, jolla on nimenä _Agrikola_, on hän koettanut säilyttää

appensa, konsuli Agrikolan, muistoa. Hänestä kertoo Tacitus, että

hän oli saanut kasvatuksensa Marseillessa ja tehnyt ensimmäisen

sotapalveluksensa Britanniassa aikana, jolloin koko saari oli

noussut ilmikapinaan. Palattuaan Romaan valittiin Agrikola

kvestoriksi ja lähetettiin Aasiaan. Sitte annettiin hänelle toimeksi

useiden temppelien laskujen tarkastaminen ja tilien tekeminen.

Kun Vespasianus tuli keisarikandidaatiksi, lähetti hän Agrikolan

Britanniaan taivuttamaan siellä olevia legioneja puolelleen;

sitten sai hän päällikön viran Akvitaniassa ja koroitettiin

patrioiksi. Vuonna 97 tuli hän konsuliksi ja Britannian korkeimmaksi

hallitusmieheksi. Hänellä oli siellä paljon tointa ja maassa

syntyneiden joukkojen avulla valloitti hän Mona-saaren, joka

yhdistettiin Romalaiseen alueesen. Agrikola marssi sitten vielä

kauemmaksi pohjoiseen päin ja löysi myös Irlannin, joka kuitenkin

jätettiin rauhaan. Sen sijaan varusti hän laivaston lopettaakseen

sodan Kaledonialaisia vastaan, joita siihen aikaan Skotlannissa asui.

Tacitus antaa heidän johtajansa Galgakon pitää kopean puheen; mutta

kuitenkin joutuivat Kaledonialaiset alle kynsin taistelussa ja monet

heimot nöyrtyivät. Agrikola sai sitte aikaan, että temppeleitä ja

asuntohuoneita ruvettiin rakentamaan Britanniaan, hankki päälliköiden

pojille tilaisuutta saada kasvatusta ja herätti Brittiläisissä

mieltymystä romalaiseen pukuun ja romalaisiin elämäntapoihin.

Sotajoukkoaan ja palvelijoitaan piti hän kovassa, kurissa; orjat ja

vapautetut eivät saaneet ottaa osaa yleisten asiain käyttelemiseen,

ja virkaylennystä annettiin ainoastaan sitä ansaitsevaisille. Hän

huojensi maassa syntyneiltä vilja- ja rahaverot jakamalla tasaisemmin

niiden kuormaa. Kahdeksan vuotta maakuntaa hallittuaan kutsuttiin

hän takaisin, ja siihen päättyi uransa julkisuudessa, kun hän

viisaasti kieltäytyi toisesta hänelle tarjotusta luottamustoimesta.

Agrikola arvasi, näet, hyvin, kuinka suuresti Domitianus kadeksui

sitä suosiota, jonka hän Britannian hallitsijana oli saavuttanut, ja

sentähden varoi hän antamasta uutta kiihdykettä keisarin vihaiselle

mielelle. Tämän johdosta lausuu Tacitus huonojen hallitsijain aikana

voitavan saavuttaa kunniaa kuuliaisuudella ja nöyryydellä. Agrikola

kuoli 56 vuoden vanhana; testamentissaan oli hän, aina viimeisiin

asti mairitellakseen keisaria, tehnyt tämän puolisonsa ja tyttärensä

kanssa perintöosakkaaksi. Agrikolan ansioiden joukossa mainitsee

Tacitus myöskin sen, että hän oli ensimmäinen, joka purjehti

Britannian ympäri. Muuten saamme tietää, että Agrikolan seuraajan

aikana saaren tuotteet vietiin Galliaan ja että Brittiläiset

nuorukaiset pistettiin legioneihin ja levitettiin ympäri koko

valtakuntaa. Britannian ilmanalasta huomauttaa Tacitus, että kovasta

pakkasesta siellä ei tiedetä mitään, vaan että taivasta synkistävät

pilvet ja alinomaa sataa.

Tätä lähin järjestyksessä Taciton teoksista on _Germania_, jossa hän

välillisesti kurittaa maanmiestensä heikkouksia, usein arvostellen

vieraita kansoja muiden tiedonantojen mukaan. Todellakin näyttävät

Romalaiset hyvin vähän tietäneen Pohjois-Euroopan asukkaista, ei

ainakaan enempää, kuin mitä olivat kuulleet karkureilta, vakoojilta

tai kierteleviltä kauppiailta. Germaneista sanoo Tacitus: "Minä pidän

heitä alkuasukkaina, joihin ei ole muuta verta sekaantunut maahan

muuttamisen tai keskuusliikkeen kautta". Hän kertoo heidän olevan

sinisilmäisiä, punatukkaisia, kookkaita, nälkää ja vilua vastaan

karaistuja, mutta kykenemättömiä kuumuutta ja janoa kärsimään. Hän

kertoo, että Germanialaisten tyttöjen kastanjanruskeasta tukasta

maksettiin tavattoman paljon Romassa; sikäläiset naiset, joilla ei

ollut varoja ostaa teutonilaista (se on saksalaista) tekotukkaa,

värjäsivät oman tukkansa keltaiseksi. Germanialaisten aviolakia

kuvaa hän hyvin ankaraksi: eroitettu vaimo ja leski ei saanut

mennä uusiin naimisiin, jos oli kuinkakin kaunis ja rikas. Naiset,

joiden usein täytyi kestää sodan vaivoja, hoitivat yksin taloutta,

viljelivät maata, elivät piimästä, hedelmistä ja riistasta ja panivat

ohraviiniä. Perheet olivat suuret ja lapset tulivat kestäviksi, kun

kasvoivat alastomina ja likaisina. Naiset eivät saaneet ottaa osaa

äänestykseen, mutta heidän mielipidettään ja neuvoaan kysyttiin

usein yleisiä asioita punnittaissa. Germanialaisilla ei ollut mitään

kaupunkeja; heidän asuntonsa olivat hajallaan ja niitä ympäröi

avoin kenttä. Puita käytettiin ainoastaan rakennuksiin; vilja

koottiin maanalaisiin kuoppiin, joissa he itsekin etsivät turvaa

talvipakkaselta. Heidän ylin jumalansa oli Merkurius, mutta he

uhrasivat myös Herkuleelle ja Marsille; muutamat palvelivat myös

Ibistä (haikaraa). Caesar väittää heillä ei olleen mitään varsinaista

pappissäätyä, ja Tacitus kertoo kaikkien kansanluokkien luottaneen

parhaiten ennustukseen, joka tehtiin valkoisten hevosten hirnunnan

ja korskunnan mukaan. "Germanit", sanoo hän vielä, "uskovat, ettei

jumalia saateta sulkea seinien sisään, ei myöskään voida heitä,

heidän olentonsa äärettömyyden takia, kuvata ihmismuotoisina".

Kuitenkin oli Germaneilla pyhiä alttareja syvissä metsissä, missä

he lähestyivät näkymättömiä voimia, joita palvelivat. Muutamilla

heimoilla oli kuninkaita, jotka johtivat heitä taistelussa, ja heillä

oli kaksi neuvottelevaa kokousta: päälliköiden, jotka päättivät

vähäpätöisistä asioista, ja kansan, joka harkitsi tärkeämpiä

kysymyksiä. Osanottajat istuivat täysissä aseissa turveläjillä.

Germanien elinkeinona oli karjanhoito ja myöskin maanviljelys, ja

heidän hevosensa olivat pieniä, mutta kestäviä. Heidän suurimmat

virheensä olivat hekumallisuus, juoppous ja pelivimma. Kaikkiin

heidän tärkeihin neuvotteluihinsa oli yhdistetty juhlia, ja

heidän peliraivonsa oli niin suuri, että he, kun olivat kaiken

muun menettäneet, panivat itsensä voitoksi, ja jos tappasivat,

vapaaehtoisesti heittäytyivät voittajan orjaksi. Romassa olivat

Germanit keisarin henkikaartina ja palvelivat myös ratsumiehinä ja

legionisotureina. Yleensä ei Tacitus näytä hankkineen heistä kaikkia

tietoja, mitä olisi voinut saada, ja hänen teoksensa Germaniasta ei

ole juuri muuta kuin jokseenkin löyhä koekyhäys.

Taciton teoksesta _Roman Aikakirjat_ on ainoastaan 11 kirjaa

pelastunut jälkimaailmalle. Kuusi ensimmäistä kirjaa puhuu

keisari Tiberiosta, jota, tekijän sanojen mukaan, Romassa

karsain katsottiin, mutta maakunnissa pidettiin viisaana ja

hyvää tekeväisenä hallitsijana. Tacitus sanoo hänen hallinneen

täydellä itsevaltiudella, kuten hänen edeltäjänsäkin oli tehnyt;

mutta Augustus osasi peittää kahleet ruusuilla, jota vastoin

Tiberius ei niitä koskaan peitellyt. Kuitenkin alensi hän niiden

tilusten vuokramaksua, joista itse sai tulot. Lampaani, sanoi

hän, ovat kerittävät, mutta ei nyljettävät. Tacitus syyttää häntä

teeskentelemisestä, kun hän ruvetessaan keisariksi, sen sijaan kuin

hänen olisi pitänyt vaatia senaatilta sen äänet, koetti saavuttaa

ne mairittelulla. Vielä sanoo hän Tiberion aivan syyttä epäilleen

kasvattipoikaansa Germanikoa osallisuudesta Germanien legionein

tekemään kapinaan. Hän viittaa myöskin siihen, että Tiberius,

muuttaessaan Germanikon itäisiin maakuntiin, salaa oli antanut

suostumuksensa hänen surmaamiseensa, jonka hän luki hallituksensa

onnellisimpien tapahtumien joukkoon. Seuraavat luvut osoittavat

yksityiskohdissa, kuinka suuresti keisariin oli ruvennut vaikuttamaan

keisarillisten kaartien päällikkö Sejanus. Nämät kaartit sijoitettiin

pääkaupunkiin, missä heistä vähitellen kasvoi sotilasvalta, joka

tärkeinä hetkinä teki mielivaltaisia päätöksiä keisarikunnan

asioista. Niin vähitellen taipui sen miehen tahto, joka ei saattanut

korkeammalle kohota, sen miehen tahdon alle, joka yhä vain kapusi

kunnianhimon portaita ylöspäin. Julkisten "ilmiantajain" syytöksistä

joutuivat monet patricit Tiberion julman epäluuloisuuden uhriksi.

Germanikus surmattiin, eikä yksikään, jolla oli arvoa, rikkautta ja

mainetta, ollut turvattu vankeuteen joutumasta tai kuolemasta, koska

syytökset tehtiin mitä löyhimmillä perusteilla. Vihdoin keisari

pakeni, hyvin tietäen mikä mieliala Romassa häntä kohtaan vallitsi

ja peläten salaliittoja, Kaprisaareen, josta hän lähetti mitä

itsevaltaisimpia ja julmimpia käskyjä. Näille arveluilleen ei Tacitus

kuitenkaan ole antanut vahvikkeeksi mitään varmoja todisteita, ja hän

myöntää ammentaneensa tietonsa lähteistä, joiden luotettavaisuutta

hyvin suurella syyllä saatetaan epäillä.

Ruveten kertomaan keisari Klaudiosta sanoo hän tätä plebejiläiseksi

onnen suosilaaksi, joka ansaitsemattomalla onnenpotkauksella

viskattiin Roman valtakunnan herraksi, ja puhuu teeskentelemättömällä

katkeruudella siitä, miten vapautettuja orjia koroitettiin

valtakunnan korkeimpiin kunniasijoihin. Kun Klaudius salli

Aedualaisten päälliköiden saada sijaa senaatissa, vuodatti hän

kuitenkin uutta verta tähän ränstyneesen yhteystöön, ja monta tärkeää

ja pysyväistä yleistä työtä toimitettiin hänen hallitessaan. Klaudius

kuoli puolisonsa Agrippinan myrkyttämänä, ja häntä seurasi hänen

poikansa Nero. Muutamia vuosia kului rauhallisesti äidin hoitaessa

hallitusasioita, ja nuori keisari hoiti lukujaan ja huvejaan. Mutta

tuskin oli Nero saanut vallan omiin käsiinsä, niin hän jo puheillaan

ja rikoksillaan teki alamaistensa kärsivällisyydestä lopun ja sai

heidät itseään vihaamaan. Stoialaiset filosofit, joiden puoleen

yleinen mielipide silloin valtion asioissa kallistui, olivat

nurjamielisiä keisarille, ja huhuja liikkui tekeillä olevasta

salaliitosta. Muudan soturi sanoi Nerolle vasten silmiä, että hän

oli murhaaja ja murhapolttaja. Kuvattuaan rikoksia ja kurjuutta rupee

Tacitus kertomaan yksityisistä sisällisistä oloista ja ulkonaisista

sotapuuhista, ja tekee sen erinomaisen taitavasti. Puhuessaan sodasta

Parthialaisia vastaan kuvaa hän, kuinka vaikeaa kenraalien oli

pitkällisen rauhan veltostuttavan vaikutuksen jälkeen panna sotakuria

legioneissa uudelleen kuntoon ja kuinka Romalaiset pöyhkeilivät

Armenian kuninkaan Tiridateen asettaessa otsakoristeensa Neron

kuvapatsaan juureen.

Teoksessaan _Ajantietoja_ eli _Historioita_, joista ainoastaan

5 kirjaa on säilynyt, jatkaa Tacitus Roman historiaa keisarien

Galban, Othon, Vitellion ja Vespasianon hallitessa. Neljä keisaria

oli kuollut kalpaan, kertoo hän, neljä sisällistä sotaa oli käyty,

Kampanian kaupunkeja oli maa niellyt. Romassa olivat tulipalot

riehuneet, ja itse Kapitolion olivat porvarit sytyttäneet, kun

Hispanialaiset legionit purppuraan pukivat Galban. Hän oli

silloin niin hyvässä maineessa, että, jollei hän koskaan olisi

keisariksi tullut, ei kukaan olisi epäillyt hänen kelvollisuuttaan

siihen virkaan. Mutta valtaistuimella osoittautui hän kehnoksi

ja päättämättömäksi ja totteli orjallisesti vapautettujaan ja

suosikkejaan. Pretorianilaiskaarti niskoitteli, kansa valitti,

ettei hän suonut sille juhla-aterioita ja näytelmiä, ja hänen omat

soturinsa osoittivat tyytymättömyyttä, kun ei hän heille jaellut

rahalahjoja. Galba oli kuitenkin liian vanha välittääkseen paljon

vallasta, ja valitsemalla Pison hallitsijakumppaniksi teki hän

tyhjäksi Othon toiveet, tuon Neron juhdan, joka oli juonitellut

häntä vastaan, ja jolta Germanialaiset legionit olivat kieltäneet

valan, huutaen Neron seuraajaksi Vitellion. Kuitenkin näytti kohtalo

määränneen niin, että häntä väijysi vihollinen hänen kotonaan,

ja kaikki järjestettiin edeltä päin niin, että Othoa forumilla

tervehdittiin keisariksi. Pretorianilaiskaartin päälliköitä ei

saattanut mikään peloittaa, ja vaikka kansa vaati salaliittolaisten

surmaamista, täytyi sekä sen että senaatin väistyä sotilaiden

väkivallan edestä, Galban jättivät hänen henkivartijansa ja hän

ojensi vapaaehtoisesti kaulansa murhaajille.

Otho käsitti kuitenkin pian, että hänen oli aseilla taisteleminen

äsken saavutetun kunniasijan puolesta, sillä Galliasta tuli sanomia

kapinasta, ja Vitellius lähestyi Kheini-armeijan etupäässä, jo nyt

osoittaen rakastavansa irstasta elämää ja sallien sotamiestensä

hillitsemättä ryöstää ja harjoittaa ilkitöitä. Rohkeasti marssi

Otho vihollistaan vastaan, mutta ei hänen sotavoimansa ollut

likimaillenkaan riittävä. Muutamien kahakkojen jälkeen taisteltiin

ratkaiseva tappelu Veronan ja Kremonan välillä. Otho ei enää

tahtonut koettaa onnea, joka oli osoittautunut niin epäsuotuisaksi;

hän kiitti tyynesti ystäviään ja seuralaisiaan, ja varustettuaan

heidät lähtemään, siten rakentaakseen rauhan keisarin kanssa, poltti

hän ensin kaikki kirjeensä ja paperinsa ja työnsi sitten tikarin

rintaansa. Hän oli silloin hallinnut kolme kuukautta. Tacitus antaa

elävän kuvauksen tappelukentästä ja lisää, että Vitellius osoitti

raakaa iloa sitä katsellessaan; viiniä jaettiin viljalta hänen

läheisimmilleen ja sotureille, jotka hävittivät ja polttivat kaikki

kaupungit ja kylät Romaan mennessään, ikäänkuin esimauksi siitä

kurjasta elämästä, jota siellä toivoivat saavansa viettää.

Mutta Syrian ja Egyptin legionit, jotka eivät niin yhtäkkiä voineet

taipua vannomaan uudelle keisarille uskollisuuden valaa, vaativat

myös vaalioikeutta ja nimittivät keisariksi päällikkönsä Vespasianon.

Uudelleen hävittivät Italiaa lukuisat soturijoukot, jotka taitavien

päälliköiden johtamina marssivat Romaan. Sillä aikaa kuin Vitellius,

ajattelematta mitään muuta kuin äärettömän hekumoimishalunsa

tyydyttämistä, jätti kaikki oman onnensa nojaan, lyötiin hänen

joukkonsa ja hän itse oli pakoitettu etsimään turvapaikkaa

Kampaniassa. Uuden keisarin vaali piti lopullisesti ratkaistaman

Apollon temppelissä. Mutta sillä välin syttyi tulinen tappelu

sotamiesten ja Roman asukkaiden välillä; palavia kekäleitä viskattiin

ympäri kaupunkia, joka pian syttyi, ja Kapitolium paloi poroksi.

Ensi aluksi olivat Vitellion puoluelaiset voitolla, ja vastustajien

johtajat hakattiin maahan. Muutamien päivien kuluttua saapui uusia

legioneja, ja hurjan taistelun raivotessa sotilaiden välillä käytti

roistoväki vuorostaan tilaisuutta rosvotakseen, ryöstääkseen ja

heittäytyäkseen kaikenlaisiin paheisin. Vihdoin vangittiin Vitellius,

kun hän yksinään hiiviskeli palatsissaan, ja lyötiin kuoliaaksi;

silloin säälimättömästi häntä ilkkui sama roistoväki, joka ennen

oli häntä mitä halveksittavimmalla imartelemisella mairitellut.

Hänen viimeiset sanansa, jotka lausui tribunille, kun tämä häntä

pilkkasi, olivat seuraavat: "Olinhan minä kuitenkin sinun keisarisi."

Välikertomuksessa puhuu Tacitus uudesta onnettomasta yrityksestä,

jonka Germanit tekivät heittääkseen niskoiltaan romalaisen ikeen.

Niin suuri oli keisarikunnan sisällinen voima, hallitsijain

irstailemisista ja kehnosta sotakurista huolimatta. Tekijä antaa

kuvan tämän kapinan lahjakkaasta johtajasta, Klaudius Civiliistä,

eräästä Batavialaisesta, joka kauan oli palvellut keisarillisissa

legioneissa, ja esittää ne puheet, joilla Klaudius koetti yllyttää

eri heimoja, ja samaten myös mitä Romalaiset päälliköt häntä vastaan

lausuivat.

Edempänä saamme tietää, ettei Vespasianus hätäillyt Romaan

matkustaissaan, jossa hänen voitokkaat soturinsa yhä ahdistivat

Vitellion puoluelaisia. Viipyessään jonkun aikaa Alexandriassa

esiintyi Vespanianus keisarillisena ihmelääkärinä, paransi henkilön,

jonka käsi oli kipeä, ja teki muutaman sokean näkeväksi. Hän kävi

myös Serapiin temppelissä, jossa ilmoitti näkevänsä Egyptiläisen

miehen makaavan usean päivämatkan päässä sieltä. Tacitus sovittaa

tähän väliin kertomuksen niistä juhlamenoista, joita noudatettiin

uuden Kapitoliumin perustuksia laskettaissa, ja jatkaa sitten

historiaansa, selittäen, että Vespasianolle, kun hän vihdoin tuli

Romaan, oli vaikea tehtävä suoritettavana. Merkittävimmät piirteet

hänen hallituksessaan olivat hänen yksinkertainen elintapansa,

senaatin kunniassa pitäminen, uusien siirtokuntien perustaminen ja

kirjallisen elämän henkiin herättäminen.

Vielä suuremmasta arvosta on meille, mitä Tacitus kirjoittaa

Juutalaisista ja varustuksista Jerusalemin piiritystä varten.

Muutamat sanovat, lausuu hän, Juutalaisten polveutuvan Kretalaisista,

Libyaan asettuneista pakolaisista, toiset taas luulevat heidän

olevan Egyptistä tullutta liikaväkeä, ja monet vielä pitävät

heitä Etiopialaisina tai Assyrialaisina. Tacitus esittää sitten

lyhyesti, kuinka Juutalaiset vaelsivat Moseksen johdolla. Kuusi

päivää vaellettuaan, jolloin parvi kesyttömiä aaseja opasti janoovia

lähteille, tulivat he seitsemäntenä maahan, jonne perustivat

kaupungin ja rakensivat temppelin. Pysyttääkseen itselleen valtaa

kansan yli määräsi Moses "tapoja, jotka sotivat kaikkea vastaan,

mihin ihminen on tottunut", niin että heillä "on saastaista se,

joka meillä (Romalaisilla) on pyhää, ja luvallista se, mitä

me halveksimme". Temppelinsä pyhittivät he aasille, joka oli

pelastanut heidät hukkumasta, ja oinas teurastettiin, ikäänkuin

uhaksi Egyptiläisen Jupiter Ammonin kiusaksi. Myös härkiäkin

uhrattiin. Sikaa kammosivat he, sentähden että heitä oli vaivannut

sama ihotauti, kuin näissä eläimissä tavataan. Nälänhädän muistoa

pidettiin eleillä paastolla, ja happamaton leipä oli Juutalaisilla

muistona ajasta, jolloin he elivät varastetuista maahedelmistä.

Seitsemäs päivä määrättiin lepopäiväksi, koska heidän vaivaloinen

vaelluksensa sinä päivänä loppui; ja kun Juutalaiset siten olivat

mieltyneet työttömyyteen, pyhitettiin myös joka seitsemäs vuosi

laiskuudelle. Juutalaisten omituisuuksina mainitsee Tacitus: että

he aina pysyivät yhdessä, olivat hyvin laupiaita keskenään, mutta

vihasivat kaikkia muukalaisia. Juutalaiset uskovat ainoastaan

_yhteen_ Jumalaan, sanoo hän, ja häneenkin ainoastaan henkenä. He

pitävät jumalattomana jumalankuvien tekemisen katoovasta aineesta

ja ihmismuotoon. Heidän korkein olentonsa on yht'aikaa ikuinen?

muuttumaton ja katoomaton. Sentähden he eivät suvaitse mitään kuvia

kaupungeissaan, ei edes temppeleissäänkään. He eivät yhdellekään

kuninkaalle, ei yhdellekään hallitsijalle suo sitä kunniaa. Sen

vuoksi, että heidän pappinsa puhaltavat huilua, lyövät vaskirumpuja

ja kantavat murattiseppeleitä, ovat jotkut luulleet heidän palvelevan

Bakkoa; mutta siinä he arvaavat päin männikköä, väittää Tacitus,

sillä Bakkon palvelus on juhlallinen ja iloinen, mutta Juutalaisten

jumalanpalvelus on kauhean synkkä ja kolkko.

Herodeksen ja Agrippan hallitessa, jatkaa Tacitus, oli Judealla

kuningaskunnan nimi. Sitte yhdistettiin se Syrian provinciaan,

jolloin paljon Juutalaisia vietiin Eufratin rannikoille, ja vihdoin

hävitti Titus Jerusalemin. Kansa, joka sinne jäi, eli siinä luulossa,

sanoo hän, että Judean hallitsijat valloittaisivat koko maailman,

ja kuolivat siitä syystä mieluummin kuin lähtivät maastaan.

Varustukset olivat sentähden rakennetut tavattoman vahvoiksi:

torneja oli rakennettu aina 60 jalan korkuisia; temppeli ja sitä

ympäröivät muurit näyttivät lujalta linnoitukselta, ja piiritettyjen

lukumäärä nousi 600,000 sieluun. Koska kaupungin asema teki rynnäkön

mahdottomaksi, lähestyivät Romalaiset sitä vallituksilla ja

maanalaisilla saartokaivannoilla. Kertomus kaupungin lopullisesta

valloituksesta on kuitenkin hävinnyt.

Taciton ensimmäisten kirjoitusten joukkoon luetaan muuten

puheenvaihtelu _Puhujista_, keskustelun muotoon tehty kyhäelmä,

käsittelevä sitä taistelua, jota Neron aikana mitä suurimmalla

katkeruudella käytiin niiden välillä, jotka tahtoivat parantaa

Roman puhetaitoa ja kieltä, ja niiden, jotka todella turmelivat ja

pilasivat molemmat.

Näytteeksi Taciton kirjoitustavasta olkoon lopuksi luku hänen

"Aikakirjoistaan".

"Kun Brutus ja Kassius olivat lyödyt ja tasavalta aseeton; kun

Pompejus oli joutunut tappiolle Sicilian luona, kun Lepidolta oli

riisuttu aseet, Antonius murhattu, ja juutalaisellakaan puolueella ei

ollut jälellä muuta johtajaa kuin Caesar (Augustus) -- luopui tämä

triumviri-nimestä, esiintyi konsulina ja tyytyi tribunin valtaan,

joka tarkoitti kansan turvaamista. Mutta saavutettuaan sotamiesten

suosion lahjoilla, kansan ruokavaroilla ja taivutettuaan kaikkien

mielet puoleensa rauhan suloisuudella, kohosi hän vähitellen yhä

korkeammalle, anastaen itselleen senaatin ja virkamiesten vallan,

ja sai sen ilman mitään vastarintaa, sillä rohkeimmat ylimykset

olivat kaatuneet sodissa tai joutuneet proskriptionin uhreiksi; muut

kohotettiin varallisuuteen ja kunniavirkoihin, aina sen mukaan, missä

määrin olivat orjuuteen alttiita ja, vallankumouksesta rikastuneina,

pitivät silloista turvallista tilaa entistä metelistä aikaa

parempana. Maakunnatkin hyväksyivät tämän asiain järjestyksen, sillä

mahtavien puoluetaistelujen ja virkamiesten ahneuden tähden olivat

he ruvenneet epäilemään senaatti- ja kansanhallitusta ja jääneet

lain turvaa vaille, koska väkivallalla, juonilla ja rahoilla lait

saatettiin tehottomiksi."

Loppu.