Kun Aristoteleen teokset olivat olleet unhotuksissa kolme vuosisataa,

jolloin kaikki voimallinen ja alkuperäinen ajatustyö oli lakannut,

vedettiin ne jälleen esiin Romassa noin viisikymmentä vuotta

ennen kristillistä ajanlukua, ja kansat rupesivat niitä pitämään

samassa arvossa kuin pyhiä kirjojaankin. Katolisessa kirkkokunnassa

käytettiin Aristoteleen kirjoituksia nuorisolle opetettaissa logikaa

ja metafysikaa. Kolmannellatoista vuosisadalla oli kristinusko ne

täydellisesti omistanut itselleen, ja Dante ylisti Aristotelesta

"oppineiden mestariksi". Ne olivat akademiallisten harrastusten

pääaineena aina kuudenteentoista vuosisataan saakka, jolloin sen

ajan uudet filosofit rupesivat niiden luotettavuutta epäilemään. Nyt

Aristoteleen teoksilla suureksi osaksi on ainoastaan historiallinen

arvo, mutta ne ovat kuitenkin kirjoitetut kaikkien aikain

ajattelijoita varten, ja nämät tulevat aina käsittämään niiden

pysyväisen arvon.

Demostenes.

Kuoli v. 322 e.Kr.

Kreikkalaisen elämän jaloimmat ilmiöt ja sen parhaimmat vaikutukset

maailman sivistykseen olivat mitä likeisimmässä yhteydessä niihin

vapaisin yhteiskunnallisiin oloihin, jotka siellä vallitsivat,

nimittäin että Kreikassa oli koko joukko itsenäisiä pikkuvaltioita,

jotka kuin kuolemaa kauheksuivat kaikkia ulkoa päin tulevia käskyjä

ja heidän oloihinsa sekaantumisia; ja Demosteneen puheita ei saateta

ymmärtää tuntematta Kreikkalaisten senaikuista valtiolaitosta.

Viidennellä vuosisadalla ennen Kristuksen syntymää oli Athena

Kreikkalaisten valtioiden etupäässä; mutta sen jouduttua

tappiolle meritappelussa Aigospotamon luona saivat Spartalaiset

ylipäällikkyyden ja tekivät Persialaisten kanssa rauhan, joka

suorastaan saattoi Kreikkalaiset Persialaisten vallan alaisiksi.

Sparta mursi siten Kreikkalaisten voiman ja yhteyden saattamalla

johtavat valtiot Persialaisten ylivallan alaisiksi vasallivaltioiksi

ja teki siten kaikiksi ajoiksi Kreikkalaisille mahdottomaksi yhtyä

pohjoispuolelta hyökkääviä vihollisia torjumaan. Spartan täytyi

kuitenkin väistyä Theben tieltä, joka pyrki uudestaan rakentamaan

liittoa ja kilpailijaansa heikontamaan, siksi kuin Athena, joka oli

noussut sorrostilastaan, vielä kerran pääsi entisiin voimiinsa,

ja siihen aikaan, kuin Filippos nousi Makedonian valtaistuimelle,

oli Aigeian meri Athenan sisäjärvi. Mutta Athena ei kuitenkaan

enään kyennyt pitämään päälliköltänsä kurissa, ja sisällinen sota

syttyi, jolloin mahtavimmat liittolaiset siitä luopuivat. Vielä

sen lisäksi syntyi Athenassa rauhan puolue, ja sen edustajat

houkuttelivat puoleensa rikkaat pyrinnöillään vapauttaa heitä

raskaasta varallisuusverosta. Muuten kansalaiset pitivät rauhallista,

huoletonta elämää vaivaloista sotapalvelusta parempana, eikä kukaan

aavistanut Makedoniasta päin uhkaavaa vaaraa.

Tämän maan asukkaita olivat Kreikkalaiset aina pitäneet raakalaisina,

kunnes kuningas Arkelaos neljännellä vuosisadalla ennen Kristusta

alkoi heidän sivistyttämistään harrastaa ja koetti saattaa heitä

Kreikkalaisen valistuksen yhteyteen. Sisällinen eripuraisuus

kuitenkin esti heidän kehittymistään, ja kun Filippos viittäkymmentä

vuotta myöhemmin astui hallitukseen, oli hänellä joka taholla

vihollisia, muiden muassa Athenalaisetkin. Mutta päästettyään

vapaaksi muutamia vankeja, teki hän rauhan ja luopui vaatimasta

Amfipoliin kaupunkia, jonka joutuminen Athenalaisten valtaan olisi

tehnyt näille mahdolliseksi pitää voimassa ylivaltansa merellä.

Sitten kävi Filippos menestyksellä sotaa läheisimpiä naapurikansoja

vastaan, ja nähtyään, etteivät Athenalaiset vielä ryhtyneet

Amfipolista valloittamaan, otti hän kaupungin suojeluksensa alle

ja teki liiton myöskin lähellä olevan Olynton kanssa. Sen jälkeen

otti hän haltuunsa Potidaian väkivallalla ja Pydnan kavaluudella.

Siten sai hän yhtenä ainoana vuonna valtaansa kolme erittäin tärkeää

paikkaa rannikolla sekä avoimen tien niiden läheisyydessä olevaan

kultarikkaasen seutuun, jonne hän perusti Filippin kaupungin.

Vähitellen lisättyänsä sotajoukkoaan ja apuvarojaan tuli hänestä

Kreikkalaisille hyvin vaarallinen vihollinen.

Demostenes syntyi siihen aikaan, jolloin Athenan valta oli

suurimmallaan, ja hän oli juuri kasvanut mieheksi, kun Filippon

valta alkoi hänen maanmiehiään arveluttaa. Hänen isänsä oli

Athenalainen porvari rikasta keskisäätyä, mutta tämä kuoli

kun poika ei vielä ollut seitsemää vuotta vanhempi. Holhojat

hoitivat perintöä kehnosti, jotta Demostenes alkoi uransa köyhänä

miehenä. Kuitenkin oli hän saanut hyvän kasvatuksen, ja vaikka

oli ruumiiltaan heikko, oli hänellä hengellisessä suhteessa luja

tahdon voima ja vankka kestävyys. Ruvettuansa erään asianajajan

oppiin, aloitti hän puheharjoituksensa, ja kerrotaan -- vaikka

kertomuksen luotettavuutta emme mene takaamaan -- hänen ottaneen

suuhunsa pieniä kiviä änkyttämisestään parantuakseen ja vahvistaneen

keuhkojansa ja ääntänsä puhumalla ääneensä nopeasti kulkien mäkiä

ylös ja harjoittamalla lausumista meren rannalla myrskyn ja aaltojen

pauhatessa. Hän edistyi hyvin pikaisesti, ja jo ennen kolmatta

kymmentä ikävuottaan oli hän asianajajana saavuttanut suuren

luottamuksen. Hänestä tuli tietysti myöskin valtiomies, koska

Athenassa laki ja valtiotaito olivat toisiinsa niin läheisessä

yhteydessä.

Hän esiintyi valtiollisessa asiassa ensi kertaa erään Kabriaan

pojan puolustajana. Tämä oli isänsä jälkeen perinyt oikeuden päästä

vapaaksi kaikista valtioavuista, joita lain mukaan kiskottiin Athenan

varakkaammilta kansanluokilta. Vastikään tehty asetus oli poistanut

kaikki sellaiset poikkeukset, sanoen syyksi että oli loppu tehtävä

kaikista vihattavista etuoikeuksista, yleiset rasitukset tasaisesti

jaettavat ja asetettavat siten, että yleiset kilpaleikit ja juhlat

vietettäisiin tarpeellisella loistolla.

Todistukseksi uutta lakia vastaan Demostenes toi esiin, että

olisi parempi, että muutamat sitä ansaitsemattomatkin henkilöt

nauttisivat sellaisia etuoikeuksia, kuin että valtion antamia lahjoja

otettaisiin takaisin ja luottamus valtion lupauksien pysyväisyyteen

vähenisi. Se olisi häpeäpilkku kansanvaltaiselle hallitukselle, ja

Athenalle, Kreikan jaloimmalle edustajalle, olisi erittäin tärkeätä

koettaa onnen kaikkia pitää saavuttamaansa oikeamielisyyden,

jalouden ja yleishengen mainetta vireillä. Kaikessa inhimillisessä

lainsäädännössä on lukuun otettava mahdollisuudet ja sattumukset,

ja uusi laki olisi siis sodan julistus Nemesistä vastaan, joka aina

rankaisee ylpeyttä ja uhkamielisyyttä. Hän muistutti kuulijoitaan

eräästä tilasta, jolloin he rahankeräyksillä olivat suorittaneet

Lakedaimonilaisille maksettavan velan, vaikka nämät olivat heille

tehneet niin paljon vääryyttä, ja kysyi, eiköhän olisi häpeällistä,

jos he nyt, kun heillä oli vallassaan palkita hyväntekijöitä,

pitäisivät parempana syödä sanansa. Sellainen kateellinen, karsas

mieliala olisi mitä suurimmassa määrässä Athenalaisten tunnetta

vastaan. Kadehtivatko he hautapuheita taikka niiden palkitsemista,

jotka olivat kilpataisteluissa voittaneet, sentähden että ainoastaan

harvoja syntyy, jotka sellaiseen kunniaan pääsevät? Ja oliko valtiota

parempaa palvelusten palkitsijaa koskaan löytynyt? Meidän kielemme

ja lakimme, sanoi hän lopuksi, pitää oleman sellaiset, että ne eivät

loukkaa uskonnollista käsitystä. Tulevaisuus on kaikille tuntematon,

ja pienet syyt saattavat synnyttää suuria tapauksia.

Ensimmäisellä julkisella puheellaan vastusti hän sitä ehdotusta, että

Athena julistaisi sodan Persialaisia vastaan. Minä pidän kuningasta,

sanoo hän, kaikkien Kreikkalaisten yhteisenä vihollisena, mutta

muutamat luottavat häneen enemmän kuin omaan kansaansa. Jos löytyisi

selviä todistuksia siitä, että hän aikoo hyökätä meidän kimppuumme,

niin on luultavaa että kaikki yhtyisivät liittoon häntä vastaan.

Odottakaamme sentähden siksi kuin vaara käy uhkaavammaksi; silloin on

ilmestyvä rahoja, vaan ei ennen. Älkää olko arkoja, älkääkä antako

houkutella itseänne sotaan ryhtymään. Älkää saattako Kreikkaa vaaraan

kutsumalla kansaa kokoon, ellette voi saada sitä vakuutetuksi.

Varustautukaa vihollisia vastaan, joita todella on olemassa, niin

saatte voimaa torjuaksenne kaikki muutkin, mutta älkää koskaan sanoin

taikka teoin harjoittako mitään vääryyttä. Pitäkäämme siitä huolta,

että toimemme ovat esi-isäimme arvon mukaisia.

Seuraavana vuonna puhui hän Spartan tekemää ehdotusta vastaan, että

ryöstettäisiin Thebeltä osa sen aluetta sen määräyksen perustuksella,

että muutamat valtiot luopuisivat alueista, jotka vanhastaan niihin

oikeastaan kuuluivat. Lakedaimonilaiset, väitteli hän, menettelivät

hyvin kavalasti: he sanovat, etteivät voi pysyä kiitollisuudessaan

hädän hetkenä saamastaan avusta, jos te ette nyt salli heidän

tehdä tätä vääryyttä. Mutta meille on paljon suuremmaksi kunniaksi

vastustaa heidän ahneuttaan, sillä minusta näyttävät he sotaan

ryhtyneen, ei itseään suojellaksensa, vaan entistä valtaansa takaisin

voittaakseen.

Athenalaiset eivät tahtoneetkaan asiaan sekaantua, ja seurauksena

oli, että Thebeläiset pyysivät apua Filippolta ja Makedonia siten

pääsi vaikuttamaan Kreikan asioihin.

Neljän vuoden kuluttua oli Filippos koko Tessalian herrana

ja uhkasi Termopyleä. Sitten piiritti hän Heraionia, Trakian

niemekkeen läheisyydessä olevaa kaupunkia, jonka Athenalaiset

olivat miehittäneet. Tämä suorastaan uhkasi Athenalaisten

viljakauppaa; mutta nämät, saatuaan tietää Filippon olevan sairaana,

rauhoittuivat luulotellen välttäneensä vaaran. Mutta kun he

olivat saaneet kuulla, että Filippos oli tointunut, valitettiin

kansankokouksessa sotajoukkojen riittämättömyyttä, ja Demostenes

piti ensimmäisen "Filippolaisen" puheensa Filippoa vastaan. Siinä

sanottiin Athenalaisten joutuneen tukalaan asemaan, vaan vielä

olevan toivoa, koska he vielä eivät olleet kaikkia tehneet mitä

voivat. Syynä siihen että Filippos oli niin vaarallinen, oli heidän

välinpitämättömyytensä; mutta Kreikan tähden ja Athenan kunnian

ylläpitämiseksi oli asiat aivan toisiksi muutettavat. Teidän sotanne

Filippon kanssa, sanoi hän, on raakalaiskahakan kaltainen; ken

ensimmäisen iskun saa, tunnustaa aina kädellään paikkaa, mihin

se sattui; jos häntä sivahutetaan toiseen paikkaan, koettaa hän

käsillään suojella sitä, vaan väistää tahi katsoa ihmisiä silmiin,

sitä hän ei voi eikä tahdo. Suurimpia hupsuja ovat kuulumislatelijat,

jotka jaarittelevat Filippon aikomuksista, ikäänkuin hän muka

antaisi tuumiaan ihmisten tiedoksi. Lopettakaamme sentähden kaikki

tarpeettomat arvelut ja muistakaamme ainoastaan, että Filippos on

vihollinen, joka kauan on meitä loukannut, ja että tulevaisuuden

ratkaiseminen on meidän omassa vallassamme. -- Mutta Athenalaisten

herkkäuskoisuus ja välinpitämättömyys pääsi voitolle; turhaan

Demostenes vetosi heidän isänmaanrakkauteensa.

Sitten seurasi Demosteneen mainio puhe Rodossaaren vapaista

asukkaista, jotka olivat rikkoneet liittonsa Athenalaisten kanssa,

mutta nyt hartaasti halusivat sitä uudistaa. Tässä tilassa puhui

hän kansanvallan puolesta ja sanoi, että Ateenalaisille oli

parempi kansanmielinen hallitus, vaikka kaikki muut Kreikkalaiset

heitä vihaisivatkin, kuin harvainvalta näiden ollessa heidän

ystävinään. Valtioasetusten kumoojia tulee kaikkien vapauden

ystäväin pitää yhteisinä vihollisina. Niiden taas, jotka luopuvat

esi-isiltä peritystä valtiollisesta menettelytavasta, ei pitäisi

sallittaman olla neuvonantajina. -- Mutta nytkään ei kukaan totellut

Demostenesta; Rodos sai pitää harvainvaltaisen hallituksensa.

Kun Filippos sillä aikaa oli pelästyttänyt Olyntolaisia hyökkäämällä

erään heidän suojeluksensa alaisen, Kalkediken niemellä olevan

kaupungin kimppuun, kääntyivät nämät Athenalaisten puoleen

avunpyynnöllä, ja Demostenes piti nuot kolme maan mainiota

"Olyntolaista" puhettaan tämän liiton puolustukseksi. Hän koetti

ensin herättää rohkeutta maanmiehissään osoittamalla Filippon

vallan heikot puolet ja puhumalla hänen siveettömästä elämästään;

mutta hän selitti heille myöskin, että Filippos, jos he antaisivat

Olynton joutua hänen käsiinsä, piankin siirtäisi sodan Attikaan.

Hänen viimeinen puheensa tästä asiasta on loistavin esitelmä mikä

koskaan on pidetty. Hän koetti saada Athenalaisia luopumaan siitä

harhaluulosta, että he muka voisivat rangaista Filippoa, milloin vain

tahtoisivat, ja hän käski heitä tarkasti varomaan, etteivät itse

tulisi kaupassa häviämään. Hän kehoitti heitä lakkauttamaan lait

yleisistä huveista ja muistutti heitä heidän esi-isäinsä urotöistä,

joilla nämät olivat saavuttaneet kunnian sellaisen, ettei sitä

kateus voinut vahingoittaa, eikä ainoastaan taistelulla ja aseilla,

vaan myöskin kaupunkiansa niin taiteellisesti kaunistamalla, ettei

jälkimaailma koskaan ole voinut saada aikaan mitään niin ihanaa; ja

kuitenkin olivat he yksityisessä elämässään niin vaatimattomia, ettei

mainioimmillakaan pohatoilla ollut komeampia huoneita kuin heidän

naapureillaan. He eivät valtiollisella menettelyllään pyrkineet

kokoomaan rahoja; jok'ainoa heistä katsoi velvollisuudekseen tehdä

työtä yhteisen hyvän eteen. Mutta, sanoi hän, katsokaa niitä miehiä,

joiden valtiomiehenä-olosta meidän nykyinen asemamme on hedelmänä. He

ovat nousseet keppikerjäläisistä rikkaiksi hekumoitsijoiksi; muutamat

heistä ovat rakentaneet itselleen taloja, jotka ovat julkisia

rakennuksia paljoa komeammat, ja samassa määrässä kuin valtion

mahtavuus on vähentynyt, on heidän rikkautensa enentynyt.

Vihdoin sai hän Athenan kiihoitetuksi lähettämään sotajoukon

liittolaistensa avuksi, ja Filippos menetti toisen silmänsä erään

Olyntolaisen nuolesta, mutta kaupunki valloitettiin kuitenkin

lahjomisten avulla ja tasoitettiin maata myöten.

Athenassa saattoi rikas mies monella tavoin sortaa ja tehdä vääryyttä

niille, joihin oli suuttunut, ja siten oli Demosteneskin joutunut

erään Meidias nimisen miehen vihattavaksi. Koska tämä oli estynyt

yrityksestään tehdä tyhjäksi ne lailliset varakeinot, joihin

Demostenes oli ryhtynyt holhojiansa vastaan, vainosi hän Demostenesta

kaikin tavoin ja kävi vihdoin julkisesti häntä ahdistamaan, josta

hän kuitenkin haastettiin oikeuteen. Ei tiedetä varmaan, tuliko

asia oikeudessa käyteltäväksi vai ei; ainakin löytyy Demosteneen

tätä tilaisuutta varten laatima puhe vielä tallella. Se on täynnä

solvauksia, mutta siitä saa samalla käsityksen niistä vallan

väärinkäytöksistä, joita saattaa kansanvaltaisessakin yhteiskunnassa

tapahtua.

Meidias oli, sanoo Demostenes, saanut aikaan, että tuli valituksi

ratsuväen upseeriksi, vaikka tuskin osasi ratsastaa poikki torin.

Hän oli Athenan erääsen esikaupunkiin rakentanut talon niin suuren,

että se pimitti kaikki muut läheisyydessä olevat talot. Tahdotteko

te, kysyy hän, antaa hänen jäädä rankaisematta sentähden että hän

on rikas? Mutta jos sallitte sellaisen röyhkeän roikaleen, kuin

hän on, rikkauteensa luottaen harjoittaa ilkeyttä, niin te annatte

hänelle aseet käteen käytettäviksi teitä itseänne vastaan. Minä

otaksun teidän tuntevan hänen pöyhkeän ja ynseän käytöksensä, mutta

monet eivät tule kertomaan, mitä kaikkea ovat kärsineet pelätessään

hänen käräjöimishaluansa; sillä kun konnalla ja äytärillä on

apunaan rahoja, on hänellä suojamuuri kaikkia hyökkäyksiä vastaan.

Henkivartijoina on hänellä palkkasotureja ja käytettävinään on

hänellä liuta todistajia, jotka vakuuttavat ja valehtelevat

vähääkään arvelematta. Kaikki tämä uhkaa teitä jokaista; mutta

yhdistyneinä te varmaankin olette häntä paljoa voimakkaammat ja

voitte hillitä hänen hävyttömyytensä. Minä tiedän aivan hyvin, että

hän on vievä mukanaan lapsensa oikeuden eteen, nöyrästi puhuva

ja itkevä; mutta mitä enemmän hän niin tekee, sitä enemmän tulee

teidän häntä kammoksua, sillä jos hänen käytökseensä olisi syynä

kykenemättömyys nöyrästi käyttäytymään, niin olisi kohtuullista

ottaa huomioon hänen mielenlaatunsa; mutta koska hän osaa taitavasti

teeskennellä, ei teidän tule antaa hänen itseenne vaikuttaa enempää

kuin hänen menettelytapansakaan, jonka te kokemuksesta tunnette.

Ehkä hän on sanova minun valmistaneen puhettani, ja minä myönnänkin

sen laatineeni niin hyvin kuin olen kyennyt; mutta hyvin tyhmähän

minä olisin, jos sellaisia vääryyksiä kärsittyäni kammoisin vaivaa

aikoessani niitä teille esittää. Minä väitän Meidiaan laatineen

puheeni, sillä se joka on antanut asiallisen aineen, häntä on

tietysti syystä pidettävä puheenkin sepittäjänä, eikä sitä, joka

ainoastaan on nähnyt vaivaa keksiessään tapaa, jolla hän teille

esittäisi oikeata asiaa.

Surullinen nöyryytyksen aika odotti Kreikan kansaa. Vähitellen sai

Filippos haltuunsa Termopylen ja koko Fokiin, jossa Delfin temppeli

oli. Nyt astui esille vastaisen puolueen etunenässä Aiskines,

Demosteneen kuuluisa kilpailija, ja puolusti sitä häpeällistä rauhaa,

jonka Athena oli tehnyt veriin tahratun raakalaisen kanssa, hänen

päästyään puheenjohtajaksi Amfiktyonien neuvostoon ja siten, ainakin

tavallaan, Kreikkalaiseksi. Mutta Demosteneskin myönsi, ettei sen

Delfin puolesta, joka nyt enään oli jälellä, kannattanut taistella,

ja että olisi ollut hulluutta kieltäytyä rauhaan suostumasta.

Filippon valtiolliset toimet tarkoittivat Athenan eroittamista

muista, ettei se voisi saada koko Kreikkaa nousemaan kapinaan häntä

vastaan; sentähden alkoikin hän sekaantua muiden valtioiden asioihin.

Demostenes, hyvin oivaltaen hänen tuumansa, suostutti Athenalaiset

itselleen uskoinaan Peloponnesoon siinä tarkoituksessa tehtävän

lähetystoimen, että tehtäisiin tyhjäksi ahnastelijan vehkeet. Hän

kävi useissa heidän kaupungeissaan, sanoi heille suoraan, ettei olisi

puhumistakaan liitosta vapaitten valtioiden ja sortovaltiaan välillä,

ja huomautti, että muutamat kansalaiset mielellään alistuisivat

vieraan vallan alle, jos he siten pääsisivät muita hallitsemaan.

Filippos laittoi lähettilään Athenaan haihduttamaan näitä epäluuloja,

ja siitä sai Demostenes toistamiseen purkaa vihaansa Makedonian

kuningasta vastaan.

Paljon on keksitty kaupunkien varustuksia, niinkuin valleja,

muureja, kaivantoja j.m.s.; mutta viisasten ihmisten mielessä on

yhteinen suojeluskilpi, kaikille hyödyllinen ja tarpeellinen,

mutta erittäinkin vapaille kansoille tyranniutta vastaan, ja tämä

on -- epäluuloisuus. Säilyttäkää sitä, niin ei kukaan voi teille

tehdä mitään pahaa. Jokainen kuningas ja sortovaltias on vapauden

vihollinen ja lakien vastustaja. Olkaa siis varoillanne, ett'ette,

koettaessanne välttää sotaa, joudu vieraan valtiaan hallittaviksi.

Demostenes teki heti sen jälkeen yrityksen saattaa Aiskineen

kansalaistensa epäluulon alaiseksi, tuomalla esiin herjaavia

syytöksiä, että tämä oli Filippon juhta; mutta Aiskines vapautettiin

kanteesta, vaikka tosin vain kolmenkymmenen äänen enemmistöllä.

Nyt Demostenes uudestaan käänsi puhujatoimintansa Filippon vehkeitä

vastaan ja piti puheensa "Kersonesosta", jossa hän esitti että

kansan ensin tulisi iskeä kiinni vihollisiinsa, ennenkuin haastoi

ystävänsä oikeuteen, niinkuin eräälle kelvolliselle sotapäällikölle,

Diopeiteelle, oli tehty. Hän kävi ankarin sanoin valtiollisten

vastustajainsa kimppuun ja moitti niille annettua lupaa puolustaa

Filippon etuja. Hän kehoitti kansalaisiaan rankaisemaan kavalia

valtiomiehiä ja siten todistamaan, että kunnon miehet olivat sekä

muiden että omasta puolestaan antaneet hyviä neuvoja.

Eräässä toisessa puheessaan kysyy hän, arvelivatko he, että ne,

jotka hankkivat sotakaluja, ovat pidettävät rauhallisina ihmisinä

siksi kuin alkavat käyttää näitä sotakoneita muureja vastaan. Hänen

mielipiteensä mukaan on sitä, joka varustaa valloitustarpeita,

pidettävä vihollisena jo ennenkuin hän on peistä viskannutkaan

tai joustaan jännittänyt. Hän moittii heitä, kun ovat Filippolle

myöntäneet oikeuden toimia oman mielensä mukaan ja näyttävät

pitävän hänen menettelytapaansa pikemmin laillisen perillisen

menettelytapana, kuin orjan, joka hävittää ja turmelee sellaista,

johon hänellä ei mitään oikeutta ole. Täytyypä löytyä joku syy,

jatkoi hän, minkä vuoksi Kreikkalaiset, jotka vanhastaan ovat olleet

niin arkoja vapaudestansa, nyt niin halusta pyrkivät orjuuteen.

Nyt puuttuu jotakin, mitä löytyi niiden sydämissä, jotka voittivat

Persialais-vallan eivätkä vaikeroinneet kestäessään kovia taisteluja

maalla ja merellä. Mitä se oli? Ei liukkautta ja kavaluutta,

vaan petollisuuden ja lahjomisen kauheksumista. Nyt sitä vastoin

herättää kateutta, jos joku henkilö saa lahjoja, naurua, jos hän

siitä puhuu, sääliä, jos hän siitä tuomitaan, ja vihaa niitä

vastaan, jotka rikoksen ilmi antavat. Kansalliseen voimaan nähden on

meillä, vanhoihin aikoihin verraten, kaikki edut puolellamme, mutta

näiden nurkkakaupustelijoiden vehkeet tekevät ne hyödyttömiksi ja

joutaviksi. Kreikan pelastus, niin lopetti hän puheensa, on teidän

tehtävänne, Athenalaiset; tämän kunniatoimen ovat teidän esi-isänne,

kestettyään monta suurta vaaraa, saaneet ja jättäneet sen teille

perinnöksi.

Seuraavana vuonna teki Filippos yrityksen valloittaa Byzantionia

-- nykyistä Konstantinopolia -- ja muita läheisiä kaupunkeja;

mutta Athenalaiset tulivat väliin, muut valtiot antoivat heille

apuaan, Filippos sai kokea kovaa vastarintaa, Athena saavutti

jälleen ylivaltansa merellä ja kansankokous antoi Demosteneelle

kiitoslausunnon hänen hyvistä neuvoistaan ja innostaan.

Vähää sen jälkeen syntyi Aiskineen toimesta pyhä sota, jota käytiin

sentähden että oli viljelty Delfin temppeliin kuuluva alue, ja

Filippos valittiin Amfiktyonien (12:n Delfin ympärillä asuvan

Kreikkalais-heimon) sotajoukon johtajaksi. Hän marssi heti Elateiaan,

joka oli ainoastaan 10 peninkulman päässä Athenan rajoilta, asettui

leiriin ja kehoitti Thebeläisiä yhdessä hänen kanssaan hyökkäämään

Attikaan.

Mainioimmassa puheessaan kuvaa Demostenes sitä vaikutusta, jonka

sanoma tästä Athenassa herätti. Kaupungissa nousi yleinen hämmästys;

päivän koittaessa kokoontui kaikki kansa Pnyxille; sanansaattaja

kysyi: Ken haluaa puhua? Mutta ei kukaan astunut esille, ennenkuin

Demostenes vihdoin pyysi sananvuoroa.

Filippon tuuma, sanoi hän, on rohkaista ystäviään ja herättää

kauhua vihollisissaan. Karkoittakaa siis tuska mielestänne ja

astukaa maailman nähtäviin aseet kädessä, jotta ne, jotka ovat

myyneet isänmaansa, oppisivat tietämään, että teidän voimanne ovat

annetut vapauden puolesta taistelevien käytettäviksi. Älkää esittäkö

Thebeläisille mitään ehtoja, vaan ilmoittakaa suoraan olevanne

alttiit tulemaan heille avuksi. Jos he suostuvat tarjoukseen, niin me

olemme menetelleet tavalla, joka tuottaa maallemme kunniaa; jos sitä

vastoin ehdotus raukeaa tyhjiin, niin he siitä eivät saata syyttää

muita kuin itseään.

Neuvoon suostuttiin, Demostenes lähetettiin asiaa ajamaan,

Thebeläiset hyväksyivät hänen ehdotuksensa, ja Athenalaisten

sotajoukko marssi Boiotiaan ystävänä ja liittolaisena.

Taistelu tapahtui Kaironeian luona. Väkeä oli kummallakin puolella

melkein yhtä paljon, mutta Kreikkalaisilla ei ollut kelvollista

sotapäällikköä; Makedonialaista sotajoukkoa sitä vastoin johti

Filippos ja hänen nuori poikansa Alexander. Taistelun päätökseksi

tuli Kreikkalaisten vapauden kukistuminen. Demostenes taisteli itse

Kreikkalaisten riveissä ja piti hautapuheen kaatuneille. Mutta

vaikka hänen ponnistuksensa hedelmäksi ei tullutkaan voitto, ei hän

kuitenkaan menettänyt kansan luottamusta.

Kahta vuotta myöhemmin kuoli Filippos salamurhaajan kädestä; mutta

Demosteneen vapaudenhaaveilut eivät sittenkään toteutuneet, eivätkä

Persiasta saadut rahat olleet isänmaalle miksikään hyödyksi.

Alexander kukisti pikaisesti Thebessä syntyneen kapinan, ja koko

kaupunki hävitettiin maan tasalle, ainoastaan Pindaron huone

jätettiin koskematta. Peläten samaa kohtaloa kiiruhtivat Athenalaiset

nöyrästi toivottamaan onnea voittajalle, joka siihen vastasi

vaatimuksella, että kaikki puhujat, jotka olivat Makedonialaisia

-- niiden joukossa tietysti Demosteneskin -- jätettäisiin hänen

haltuunsa. Tämän vaatimuksensa hän sittemmin kuitenkin peräytti.

Kun, Persialaisen vallan kukistuttua ja Spartan kuninkaan sankarina

kaaduttua yrittäissään takaisin voittaa Kreikan vapautta, yleinen

mielipide Athenassa oli kääntynyt jokaista vastaan, joka kehoitti

Alexanderia vastustamaan, koetti Aiskines lannistaa kilpailijaansa

puhumalla tehtyä ehdotusta vastaan että Demosteneelle annettaisiin

julkinen kiitoslause: Demostenes ei ollut toimissaan käyttäytynyt

rehellisesti, arveli Aiskines, eikä sentähden ansainnut mitään

kunnianosoitusta. Demosteneen vastaus -- hänen puheensa "Seppeleen

puolesta" -- puolusti hänen valtiollisen elämänsä virheettömyyttä.

Pelkäämättä sanoi hän kansankokouksessa, että hän, vaikka olisi

edeltä päin arvannutkin miten asia oli päättyvä, olisi puhunut ja

toiminut samoin kuin hän oli tehnyt, ja selitti muistelevansa entistä

menettelytapaansa tyytyväisyydellä ja uljuudella. Aiskineen juonien

kauttahan, sanoi hän, Filippos oli päässyt Termopyleen, joka oli

kaikkien seuraavain onnettomuuksien alkuna. Vaikka olisikin kauheaa

ajatella, että Kreikka tottelisi vieraan valtiaan käskyjä, niin

kuitenkin olisi kunniaksi Athenalle että se oli koettanut parastaan

sellaista häpeää poistaakseen. Mainiten muutamia loistavimpia

tapauksia Hellaan entisestä historiasta muistutti hän kansalaisiaan

siitä, että onhan elämä kerran loppuva ja tuoni tempaava senkin, joka

koettaa piiloutua vasuun; mutta he ja heidän esi-isänsä olivat aina

olleet valmiit astumaan kunnian tietä, aina alttiit nureksimatta

käymään siihen kohtaloon, jonka taivaiset ovat määränneet. Älkää

luulko Filippoa syyksi kaikkien Kreikan onnettomuuksiin; niistä

vastatkoot ne monet ilkeät roikaleet, joita silloin kaikkialla löytyi

ja joiden joukkoon tämä Aiskineskin kuuluu; sillä se, joka siemenen

kylvää, on vastuun alainen siitä, mikä siemenestä kasvaa. Minua

kummastuttaa, ettette heti ensi kerran hänet nähdessänne kammoksuen

kääntäneet kasvojanne pois hänestä; mutta näyttää siltä, kuin synkkä

pimeys verhoisi totuuden teidän nähtävistänne.

Minä pysyn siinä, että jos tulevaisuuskin olisi voitu edeltä päin

arvata, niin ei Athenan koskaan olisi tullut poiketa tieltään, jos

se vähääkään välitti omasta kunniastaan, entisaikain muistoista

ja vastaisuuden arvostelusta. Se, joka itseään pitää ainoastaan

vanhempainsa lapsena, odottaa kuolemaa, milloin se luonnon lakien

mukaan on tuleva; mutta se, joka myöskin pitää itseään isänmaansa

lapsena, sen mielestä on kuolemaa vähemmin pelättävä, kuin sitä

häpeää ja häväistystä, jota kansalainen saa kärsiä vieraan vallan

alle jouduttuaan. Luulottelenko minä itserakkaudessani herättäneeni

teissä esi-isienne ylevän mielialan mukaisia tunteita? En, minä

väitän, että nämä tunteet ovat teidän omianne ja että Athenan kansaa

elähytti sellainen henki jo ennen minun aikaani. Kun Aiskines moittii

teidän valtiollista menettelyänne, niin hän siis todenteolla koettaa

teiltä ryöstää katoomatonta kunniaa. Mutta te ette ole väärin

menetelleet, Athenan miehet, taistellessanne vapauden ja kaikkien

vapautuksen edestä -- sen vannon minä esi-isäinne nimessä, jotka

ovat taistelleet Maratonin luona, niiden nimessä, jotka Plataian

luona mittelivät miekkojaan vihollisten kanssa, niiden nimessä, jotka

taistelivat Salamiin ja Artemisionin luona, ja monen muun sankarin

nimessä, jotka ovat saaneet lepokammionsa yleisissä haudoissa ja

joita kaikkia kaupunki on kunnioittanut samalla kunniallisella

hautauksella -- te voittajat ja voitetut. Sen teenkin syystä; sillä

mitä urhoollisten miesten tuli tehdä, sen kaikki tekivät, vaikka

korkeampi voima sääti heidän onnensa määrän.

Näin viehätti Demostenes kuulijansa, hänen vastustajansa arvo oli

muserrettu, mutta itse lähti hän vapaaehtoiseen maanpakoon.

Demosteneen viimeiset päivät katkeroittuivat sen kautta että häntä

syytettiin, vieläpä tuomittiin syylliseksikin Harpalon, erään

Alexanderin satrapin, tekemään kavallukseen. Harpalos pakeni Aasiasta

Athenaan ja koetti yllyttää kaupunkia kapinaan Alexanderia vastaan.

Muutamia päiviä vankeudessa vietettyään pääsi Demostenes pakoon

Argoon, mutta kutsuttiin Alexanderin kuoltua sieltä takaisin, kun

tehtiin uusi yritys vapauttaa Kreikkaa vieraan vallan alta. Se ei

onnistunut; Athenaan asetettiin Makedonialainen varustusväki, ja

Demostenes pakeni sieltä ainaiseksi, etsi itselleen suojeluspaikan

Poseidonin temppelissä Kalaureian saarella ja joi kuolettavaa

myrkkyä, kun häntä (v. 322) ajoivat takaa Antipaterin lähettämät

vainoojat.

Valtiomiehenä astui Demostenes tietänsä vakavana eteenpäin ja

osoitti, pitäessään toivottomissa oloissa toivoa vireillä, ollen

rohkeana yleisen alakuloisuuden vallitessa, henkistä ylevyyttä, jota

jälkimaailma aina on kunnioituksella muisteleva.

Hänen vertaistaan puhujaa tuskin koskaan on löytynyt.

Hänen kaunopuheliaisuutensa oli luontaisen neron ja uutteran

harjoittelemisen yhdystulos, ja hänen mestaruutensa osoittui siinä,

että hän osasi esittää kaiken sen, mikä hänen tarkoitusperälleen

oli tärkeää, sopivimmalla hetkellä, juuri kun hän ensin oli

varalta valmistanut kuulijainsa mielet sitä vastaanottamaan, ja

samalla kiertotietä istuttaa heihin mielipiteitä, joita suorastaan

lausuttuina olisi ankarasti vastustettu.

Lukianos.

Kuoli v. 200 e.Kr.

Lukianos syntyi köyhistä vanhemmista Syrian kaupungissa Samosatassa.

Lopetettuaan koulunkäyntinsä meni hän erään sukulaisensa luo

kuvanveistotaitoa oppimaan. Hän sai selkäänsä ja juoksi takaisin

kotiinsa. Silloin näki hän, kuten itse kertoo, unessa kaksi

hengetärtä; näistä oli toinen kuvanveisto-taiteen haltijatar, joka

vakuutti hänen ruumiintyöllä saavan hyvän toimeentulonsa -- toinen

oli "tiede", joka lupasi hänelle opettaa kaikki muinaiset tapaukset,

saattaa hänet perehtymään esi-isäin mainioihin tekoihin ja puheisin

sekä varustaa hänen sielunsa oikeamielisyydellä, hurskaudella,

leppeydellä, häveliäisyydellä, järkevyydellä ja vakavuudella ja

opastaa sitä rakastamaan kaikkea ihanaa ja harrastamaan kaikkea

jaloa. Lukianos liittyi seuraamaan viimemainittua ja rupesi,

kaunopuheliaisuutta opiskeltuaan, pitämään esitelmiä ja luentoja

eri paikoissa, jatkaen sitä aina 40:teen ikävuoteensa, jolloin

hän kirjailijana ja Sokrateen koulun filosofina asettui Athenaan.

Vanhoilla päivillään pääsi hän prokuraattoriksi Alexandriaan; siitä

sai hän palkan, vaikka tointa hoiti viransijainen.

Yleisimmin tunnettu hänen teoksistaan on _"Jumalten

puheenvaihtelut"_, joissa hän ivaa pakanallisen uskonnon hullutuksia

ja pilkkaa satuja ja pyhiä taruja, joita kansa ei enään uskonut.

Näytteeksi olkoon tässä puheenvaihtelu Zeyn ja lemmen jumalan Eron

välillä:

_Eros_: Mutta vaikka nyt olenkin tehnyt väärin, hyvä Zeys, niin

suo se minulle anteeksi, sillä poikahan minä vielä olen ja

ymmärtämätön.

_Zeys_: Sinäkö poika, Eros, sinä joka olet paljoa vanhempi kuin

Japetos (eräs titani)! Luuletko ehkä itselläsi olevan oikeutta

kuulua lasten joukkoon, sentähden ettei sinulla ole partaa eikä

harmaata hiuksissasi, vaikka olet vanha ukko nahjus ja oikein

pääveijari?

_Eros_: Mutta mitäpä hirveätä pahaa sinulle olen tehnyt, minä

mokomakin ikämies, kuten sinä sanot, koska vielä aiot panna minut

kahleisinkin?

_Zeys_: Vai niin, sinä saakelin ryökäle, eikö sillä ole mitään

väliä, että olet minua pilkkana pitänyt ja saattanut jos

joksikin: satyyriksi, sonniksi, kultasateeksi, joutseneksi ja

kotkaksi? Sitä vastoin et ole ketäkään minuun lemmestyttänyt, ja

sinua saan siitäkin kiittää, etten ole yhtä ainoatakaan naista

miellyttänyt. Minun täytyy vain aina käyttää taikakeinoja ja

tekeytyä tuntemattomaksi; sillä he tosin, rakastavat sonnia tahi

joutsenta, mutta heti kun vilahdukseltakin näkevät minut, ovat he

pelosta kuolemaisillaan.

_Eros_: Sehän on aivan luonnollista; sillä sentähden, oi Zeys,

että he ovat kuolevaisia, he kauhistuvat sinua nähdessään.

_Zeys_: Mitenkä siis Brankos ja Hyakintos voivat Apolloa rakastaa?

_Eros_: Niin, mutta pakenihan Dafne häntäkin, vaikka hän on

niin komea, kauniskutrinen ja parraton. Mutta jos tahdot ruveta

viehättäväksi, niin lakkaa pudistamasta ägidiäsi ja salamoitasi

sinkoomasta. Koeta sen sijaan olla niin miellyttävä kuin

mahdollista, anna hiuskiharasi häälyä hartioillasi ja sido ne

yhteen otsasiteellä, käy purppurapuvussa, solmi kultaiset anturat

jalkoihisi ja liidä sisälle tanssitahdissa heleäin huilujen

soidessa ja rumpujen rämistessä; niin saat nähdä, että sinua on

seuraava parvi, lukuisampi kuin Dionyson menadit.

_Zeys_: Korjaa nyt jo luusi; jos minun täytyisi mokomaksi ruveta,

niin en millään ehdolla tahdo päästä miellyttäväksi.

_Eros_: No niin, ole sitten rakastamatta; sehän varmaan kuitenkin

on hyvin helppoa

_Zeys_: Enpä vain sitä teekään; rakastaa minä tahdon, vaan tahdon

mukavammin päästä pyrintöjeni perille, ja ainoastaan sillä

ehdolla pääset sinä vapaaksi.

_Jumalten neuvottelussa_ ivataan monijumaloimista suurella

sukkeluudella. Neuvottelun tarkoituksena on juurtajaksain tutkia,

millä oikeudella uudet -- vieraat ja kotimaiset -- jumalat ovat

päässeet kukin sijalleen Olympoon. Momos on puheenjohtajana ja

esittää, kuinka kummallisia jumalia, varsinkin itämaalaisia, vallan

ilkeällä tavalla oli Olympoon puikahtanut.

Suunnitelmassa, jonka nimikirjoituksena on _Timon_, kysytään Zeyltä,

miksi kuolevaisia ei enää opeteta häntä pelkäämään, niinkuin ennen,

jyrinällä ja salamalla, ennen, jolloin rakeet olivat suuria kuin

pienet kivet ja jokainen sadepisara tulvehti vettä kuin virta.

Selvästi näkyy, että runoilijain kuvaukset hänen peloituskeinoistaan

olivat vain pöyhkeää puhetta -- taikka mitenkäs muuten ihmiset

laiminlöisivät uhraamisen; minkä tähden he rankaisematta saisivat

ryöstää temppeleitä? Timon kysyy sitten, minkä tähden hänen

anteliaisuutensa jumalia ja ihmisiä kohtaan on joutunut niin

tykkönään unhotuksiin, että hän nyt, tuhlattuaan kaiken omaisuutensa,

on pakoitettu hiellään leipäänsä ansaitsemaan? Zeys lähettää Hermeen

ja Pluton osoittamaan Timonille, mistä hän voi löytää tavattoman

suuren maahan kaivetun aarteen. Sen löydettyään Timon muuttuu

ihmisvihaajaksi ja ajaa pois entiset ystävänsä ja toverinsa, jotka

kokoontuvat hänen ympärilleen, toivoen pääsevänsä osallisiksi hänen

uuteen rikkauteensa, ja päättää tästä lähtien elää ainoastaan

itsensä, eikä muiden tähden.

Kun jätämme sikseen _Kuolleiden puheenvaihtelut_, jotka suurimmaksi

osaksi perustuvat Homerosta ja vanhoista jumaluustaruista otettuun

lainatavaraan, seuraa nyt: _Karonin käynti ylämaailmassa_. Karon

ja Hermes, joka hänellä on oppaana matkalla, ovat koonneet

päällekkäin suuren röykkiön vuoria, ja Karon istuu tämän röykkiön

huipulla, nähden sieltä monta kuuluisaa kaupunkia ja kaikki mitä

niissä tapahtuu. Karonin mielestä elämä näyttää kauhean tukalalta,

ja hän kysyy, mitä varjoja ne ovat, jotka alinomaa liitelevät

ilmassa. Ne ovat, sanoo Hermes, ilkeät intohimot ja kehräävät

kostottaret värttinöineen ja lankoineen. Karon ei voi käsittää,

miksi kuolevaiset, joiden eloa hän vertaa lyhytikäiseen, pian

haihtuvaan virran kuplaan, niin rakastavat elämää. Hän puolestaan

tahtoisi heille sanoa: Oi te houkkiot, minkä tähden te olette niin

arkamielisiä? Ettehän te voi ikuisesti elää; ei yksikään niistä

esineistä, joita te niin suuresti ihailette, ole ijankaikkisesti

pysyvä, eikä ihminenkään saata kuollessaan ottaa mitään mukaansa --

alastomana täytyy hänen lähteä viimeiselle retkelleen, ja talot,

tilukset ja rahat joutuvat muiden käsiin. Mutta Hermes vakuuttaa

hänelle, että tällainen puhe on turhaa, sillä useimpien korvat ovat

niin täyteen sullotut harhauksia ja tietämättömyyttä, etteivät saata

sitä edes kuullakaan; ja tarpeetonta olisi myös mitään sellaista

niillekään harvoille sanoa, joiden korvat ovat totuudelle avoinna,

sillä he sen ennestään aivan hyvin tietävät.

Varsin hauska irvikuvaelma on _Filosofien myynti_, jossa hän

ivaa niitä tekoviisaita ja pettureja, jotka toimiskelivat vanhan

viisaustieteen turvissa, väittäen saaneensa nokkelat ja mielettömät

valheoppinsa entisaikain filosofeilta. Tapahtumapaikkana on

orjamarkkinat; Zeys ja Hermes ovat myyjinä, orjiksi puetut filosofit

myytävinä; joukko ostajia on saapunut paikalle. Pytagorasta tarjotaan

kaupaksi oppineena miehenä, joka käsittää maailman sopusointuisuudet

ja tietää, miten _kahta_ elämää eletään. Kysyttyä, selittää hän

ensiksi puhdistavansa oppilaansa mielet ja sitten pitkällisellä

levolla virvoittavansa heidän muistoaan. Sitten he saavat oppia,

että (numero-)luvut ovat kaikkien aineiden perusteena ja että sielut

muuttavat yhdestä ruumiista toiseen. Sen jälkeen tulee kynikko

Diogenes, joka sanoo itseään intohimojen lääkitsijäksi, totuuden

ja vapauden profeetaksi. Hän haluaa sivistymättömänä raakalaisena

esiintyä suurissa kansanjoukoissa; hän väittää olevansa kuningasta

onnellisempi, ja on julkea jokaista kohtaan, kenenkä vain tapaa.

Eräs kyrenaikko (Aristippon opin tunnustaja), joka oli antautunut

ylellisyyteen ja nautintoihin, ei käy kaupaksi. Demokritos, joka

alati nauraa, ja Herakleitos, joka lakkaamatta itkee, myydään

yhdessä. Sitten tuodaan sisälle Sokrates, ja häntä vaaditaan

esittämään mallivaltiotaan ja aateoppiaan. Kun tämä on myyty,

kutsutaan sisään Epikuros, iloinen veitikka, joka pitää hyvästä

ruoasta. Hänen jälkeensä tulee muuan stoialainen, eräs peripateetikko

ja kaikkein viimeiseksi eräs skeptikko, ja näiltä kaikilta kysytään

heidän opinväitteitään.

Kirjoitelmassa, jolla on nimenä _Kuolleista nousseet opettajat_,

kertoo Lukianos, miten muka häntä vainosivat kaikellaiset suuttuneet

filosofit, jotka olivat saaneet päivän virkavapauden varjojen

valtakunnasta kostaakseen solvaajallensa. Sokrates huutaa: Pieskää

sitä riiviötä! Muuan toinen: Syöskää seiväs hänen sisuksiinsa!

Kolmas: Repikää häneltä silmät päästä! Neljäs: Pankaa häntä kelpo

lailla selkään! Viides: Silpokaa kieli hänen kurkustaan! Lukianos,

joka on kaiken tämän kiukun esineenä, pyytää saada itseään puolustaa;

hän tahtoo todistaa olevansa todellisen filosofian edustaja ja

suojelija -- mutta missä tämä filosofia löytyy? Platon on hänen

kanssaan yhtä mieltä siinä, että viisauden ovi ei ole kaikille

vetelehtijöille avoinna, ja samassa kohtaavat he filosofian,

joka tulee käyskennellen hyveen ja muiden seuralaisten parissa,

ja päätetään yhdessä lykätä asia näiden ratkaistavaksi. Oikeus

kokoontuu Pallaan temppeliin, ja Platonin kieltäydyttyä rupeamasta

syyttäjäksi ryhtyy Diogenes tähän toimeen ja vaatii hävyttömän

solvauskirjoitusten tekijän ankaraa rankaisemista. Lukianos

huomauttaa tähän, että hän ei ole ketään muita ahdistanut kuin

"jalopeurannahkoihin puettuja aaseja", jotka saattavat filosofian

pahaan maineesen, ja hän pääsee syytöksestä vapaaksi. Hänen

pyynnöstään haastetaan nyt tekofilosofit samaan oikeuteen vastaamaan,

mutta nämät pötkivät heti pakoon, ja heidän kiinnisaamisekseen

käytetään kaikellaisia keinoja. Muutamat, joita ne, keitä he ovat

opettajikseen sanoneet, eivät tunnusta oppilaikseen, syöstään suin

päin alas Akropolis-kukkulalta, toiset, jotka oman voiton pyynnöstä

ovat filosofivaippaan verhoutuneet, viedään ulos kaupungista ja

heidän otsaansa poltetaan häpeän leima: ketun tai apinan kuva.

Toisen leikillisen hyökkäyksensä filosofikouluja vastaan tekee

Lukianos puheenvaihtelussaan _Vieraskeinut_, hääjuhla, johon on

kutsuttu kaikkien koulukuntien edustajia. Viiniä on tarjottu

ympäri seuraa, ja vieraat alkavat tulistua ja käydä puheliaiksi,

kun erään stoialaisen orja saapuu paikalle. Hänen isäntäänsä ei

ole kutsuttu kemuihin, ja sentähden saa orja täällä julki lukea

isäntänsä tekemän ankaran moitesaarnan. Hän kammoo ja halveksii

mokomia hekumallisia kiitollisuuden osoituksia, sanoo hän, mutta hän

ei kärsi ilmeistä epäkohteliaisuutta, ja sen vuoksi antaa hän läsnä

olevien ratkaistavaksi ongelman, jonka perille _itse_ on päässyt.

Lukianoa, joka oli läsnä, hävetti kuullessaan vakavan, harmaapäisen

vanhuksen puhuvan tällaisia typeryyksiä ja joutavuuksia; mutta muut

alkoivat haukkua toisiaan suut silmät täyteen ja viskellä viiniä

toinen toistensa naamaan. Hyvinpä vähän -- huomauttaa Lukianos --

kirjaopista saakin käyttäytymis-älyä! Ehkä asia on niin selitettävä,

että se, joka ahtaa päänsä täyteen muiden aatteita, menettää oman

terveen järkensä? Eräs platonikko koetti hillitä meteliä esittämällä

väittelyä avioliitosta, erittäinkin siltä katsantokannalta, että

voidaan pitää yhteisiä aviovaimoja. Kemujen päätyttyä alettiin

kiistellä niistä herkuista, joita isäntä oli vieraille kotiin

vietäviksi jättänyt, ja kun metelöidessä lamppu oli sammunut,

seisoivat kaikki pilkko pimeässä. Kun jälleen saatiin valoa,

huomattiin peripatetikon paraikaa hyväilevän yhtä soittajatytöistä ja

epikurolaisen kätkevän kultapikarin viittansa alle. Haavoitettuina ja

kurjan näköisinä kömpivät kaikki kemuissa olijat orjien saattamina

kotiin; mutta stoialainen vieläkin, vaikka silmä oli sinisenä ja

nenä vuosi verta, väitti vaan kiven kovaan, että "kipu ei ole mitään

todellista pahaa".

Kirjoitelmassa _Hermotimos_ harkitaan filosofien oppeja totisemmin,

ja siinä tavataan seuraava kappale. "Rikkaus, kunnia ja kaikki

ruumiilliset nautinnot riisutaan pois ja jätetään tuonne alas, ja

ihminen nousee kuni Herakles ikään, heittäen päältään kaiken sen,

mikä oli kuolevaa, kaikki minkä oli maalliselta äidiltään perinyt

ja vieden mukanaan kaikki mikä oli jumalallista, nyt tulella

kirkastettuna ja kaikesta kuonasta puhdistettuna, liidellen ylös

jumalten luo". Siten tulevat ne, joista filosofian kautta on nyhdetty

pois rakkaus niihin esineihin, joita ihmiset tietämättömyydessään

ihailevat, todellista onnea nauttimaan; he eivät enään ajattele

rikkautta, kunniaa ja huvia, vaan nauravat niille, jotka näihin

luottavat.

Kirjoitelmassa _Uusi Ikaros_ kertoo kynikko Menippos matkasta, jonka

hän siivillä lentäen oli tehnyt eeterillisiin ylä-ilmoihin oppiakseen

tuntemaan maailmakaikkisuuden todellista järjestystä, jota ei

yksikään filosofi ollut käsitettävällä tavalla saattanut selittää.

Katsoessaan alas maahan näki hän, kuinka eräs viisausopettaja

maksusta suostui vannomaan väärän valan; muuan toinen kiisteli

oppilastensa kanssa maksuhinnasta, ja kolmas käyttäytyi hävyttömästi.

Hän näki myös, kuinka Egyptiläiset viljelivät maitansa, kuinka

Foinikialaiset tekivät kaupparetkiään merellä, kuinka Spartalaiset

pieksivät lapsiaan ja Athenalaiset tavallisuuden mukaan juoksivat

käräjissä. Maailman melske muistutti hänelle muurahaisparvea, jolla

epäilemättä myöskin on rakennusmestarinsa, johtajansa ja filosofinsa,

aivan niinkuin ihmisilläkin. Kun hän läksi kuusta, pyysi tämä

häntä ottamaan mukaansa Zeylle annettavan anomuskirjelmän, jossa

valitettiin filosofien typeristä mielipiteistä sekä kuun suuruudesta,

muodosta ja lainavalosta. Ikaron saapuessa Olympoon ylistää hänen

rohkeuttaan Zeys, joka haluaa tietää vehnän hintaa ja kuolevaisten

todellisia ajatuksia jumalten valtiaasta. Oli aika, huomauttaa

Zeys, jolloin kaikki katsoivat hänen puoleensa ja jolloin uhrit

olivat niin yleisiä, että hän tuskin saattoi mitään nähdä savulta;

mutta nyt löytyy niin paljon uusia jumalia, että häntä pidetään

vanhanaikuisena ja typertyneenä. Sitten näyttää hän Menippolle,

kuinka rukoukset kohoovat hänen luokseen lämsillä varustetuista

reijistä, jotta hän voi tukkia tien kohtuuttomilta toivomuksilta ja

ainoastaan kuulla järkeviä. Menippon aterioittua yhdessä jumalten

kanssa, hänen kuultuaan Apollon soittavan lyyräänsä ja runottarien

lausuvan muutamia runoelmia, vie hänet Hermes maahan takaisin, ja

sinne päästyään hän heti kiirehtii filosofeja varoittamaan siitä

löylytyksestä, jota kuuvaltias valmisteli heidän selkänsä varalle.

Ivallisiin kuvauksiinsa ajan yhteiskunnallisista oloista on Lukianos

lainannut enimmät aatteensa Terentiolta ja Horatiolta ja samassa

todistuksessaan jäljitellyt Sokrateen ja Platonin kirjoitustapaa.

Niin on hän _Loisiossa_ määritellyt ruoka-aterian saavuttamiseksi

käytettyä, hävyttömässä ja liehakoivassa puheessa ilmaantuvaa

norkkimista järjestelmäksi vanhastaan tunnettuja sääntöjä, joilla on

yleishyödyllinen tarkoituksensa. Se ei ole luontoinen lahja, vaan

taide; mutta kun useimpia taiteita muuten voidaan oppia ainoastaan

vaivaloisella työllä ja puutetta kärsimällä, niin saattaa tätä

taidetta oppia mitä mukavimmalla tavalla, maksutta ja opettajatta.

Eräässä kirjeessä nimeltä _Palkkatoverit_ varoittaa hän muuanta

ystävää niistä nöyryytyksistä, joita se saa kärsiä, joka suostuu

seurustelijana oleskelemaan rikkaan miehen talossa. Ensiksikin saa

hän naurettavan pienen palkan ja sitä paitsi vaaditaan häneltä,

ettei koskisi niitä herkkuja, joita tuodaan pöydälle, että tyytyy

huonompaan viiniin, sallii palvelusväen kohdella itseään tylysti

eikä pidä itseään niitä parempana, jotka laululla ja soitannolla

huvittavat seuraa. Jos on matka tehtävä, niin hän saa istua

vaunuissa kokin ja kamaripiian rinnalla ja pitää polvellaan rouvan

mielikoiraa. Yhtä vastenmielinen on hänen velvollisuutensa osoittaa

mieltymystään herran runollisille yrityksille ja lukea ääneensä häntä

huvittaakseen. Jos joku siihen määrään on unhottanut kunnioituksen

itseänsä kohtaan, että hän on uhraamaisillaan vapautensa, muistakoon

Platonin sanoja: "Älä taivasta soimaa; ehdollasihan sinä olet virheen

tehnyt".

Terävimmät ivahyökkäyksensä Lukianos tekee niitä uusia harhaluuloja

vastaan, joita oli tuotu itämailta, ja sitä yleistä suosiota vastaan,

jolla eriskummallisia ja hulluja juttuja helliteltiin. Osa näistä

jutuista kertoi kummituksista ja taloista, joissa kummitteli; muudan

kuvapatsas oli astunut alas jalustaltaan mennäkseen kylpemään;

eräs vaimo vainaja ilmestyi miehensä nähtäväksi useita kuukausia

kuolemansa jälkeen noutamaan tohvelia, joka hänen ruumistaan

poltettaissa oli jäänyt polttamatta; löytyi Egyptiläinen, joka

mielensä mukaan osasi muuttaa luudan taikka seipään eläväksi

palvelijaksi, j.n.e. Lukianos puhuu myöskin eräästä Palestinasta

kotoisin olevasta Syrialaisesta, joka osasi karkoittaa pois pahoja

henkiä, miehestä, jonka kaikki tunsivat ja jonka arvellaan olleen

jonkun niistä miehistä, jotka Apostolien tekoraamatussa mainitaan

maksusta harjoittaneen tätä tointa.

Lukianon teoksien joukossa on myös kolme lyhyttä kertomarunoelmaa,

jotka osoittavat hänellä olleen yhtä paljon mielikuvitusta kuin

ivallista leikillisyyttä. Ensimmäisen runoelman esipuheessa sanoo

hän, että monet ovat jäljitelleet Homeroa kertomalla matkoista ja

seikoista, jotka eivät koskaan ole tapahtuneet, vaikka kertoja

koettaa tehdä niitä niin uskottaviksi kuin mahdollista. Omasta

puolestaan tunnustaa hän suoraan, ettei hänen kertomuksissaan ole

totta sanaakaan, ja varoittaa lukioitaan niitä nimeksikään uskomasta.

Sentähden panee hän ensimmäiselle näistä paremman puutteessa nimeksi

_"Tosi kertomus"_. Tuulenpyöriäinen kuljettaa erään matkustajan

laivan kuuhun, josta katsoen maa näyttää kuulta -- varsin näppärä

tähtitieteellinen arvaus. Laivan nielee nyt merihirviö, jonka

vatsassa kertoja ja matkustaja elivät toista vuotta, kunnes

vihdoin pääsivät vapaiksi tehtyään tulen, jotta hirviö kuoli

vatsantulehdukseen. He käänsivät nyt kulkunsa Autuaitten saarille,

jossa kadut ovat kullasta ja muurit pelkkiä smaragdeja ja ametisteja,

jossa ei ole päivää eikä yötä, vaan alati kirkas puolihämärä, jossa

aina puhaltaa eteläinen ja jossa viinirypäleet kypsyvät kerran

kuukaudessa. Täällä oleskelivat useimmat muinais-ajan mainioimmat

sankarit ja todelliset filosofit, paitsi Platon, joka mieluummin

eli omassa tasavallassaan, ja stoialaiset, jotka eivät vielä olleet

saapuneet, vaan joita odotettiin. Heidän sieltä lähtiessään antoi

Odysseys heille kirjeen Kalypsolle vietäväksi; sen he toimittivatkin

perille. Kalypson kysymykseen, oliko Penelope todellakin niin

rakastettava ja siveellinen, kuin yleisesti sanottiin, antoivat

he vastauksen, jonka tiesivät Kalypsoa miellyttävän. -- Toista

kertomusta, jolla on nimenä "Lukios" eli "Aasi" ja joka on hauska

kuvaus nelijalkaiseksi muuttuneen sankarin vaiheista, arvellaan

muiden kirjoittamaksi. Kolmas, nimeltä "Kukko ja rajasuutari",

on puheenvaihtelu, jossa kukko, joka on saanut ihmisäänen, kuten

ennen Akilleyn hevosillakin oli, selittää kerran aikanaan olleensa

Pytagoras. Sitten oli hän peräksyttäin ollut kuningas, kerjäläinen,

nainen, hevonen ja naakka -- joista kuninkaana-olo kuitenkin oli

kurjinta. Kukkona hän mielestään on paljoa onnellisempi kuin moni

mahtava ja suuri mies. Hänen herransa, rajasuutari, ei tahdo tätä

uskoa; mutta kukko vie hänet silloin mukanaan lyhyelle käynnille

kahden rikkaan naapurin taloihin, joissa he tapaavat toisen istuvana

rahojaan hautomassa, voimatta varkaiden pelolta maatakaan; toista

sitä vastoin pettää ja peijaa hänen vaimonsa ja palvelijansa --

silloin rajasuutari kääntyy kotiinsa paljoa viisaampana ja osaansa

tyytyväisempänä.

Koska Lukianos eli toisella vuosisadalla meidän ajanlaskuamme,

on jokseenkin varmaa, että hän tunsi uuden uskonnon opit, ja hän

puhuukin eräästä opetuslapsesta nimeltä Peregrinus eli Proteus, joka

uhrasihe. Lukianos kertoo hänen suuresti vaikuttaneen seuralaisiinsa;

nämät, hänen ollessaan outojen oppien saarnaamisesta vankeudessa,

toivat hänelle ruokaa ja rahoja sekä lahjoivat vanginvartijan, jotta

pääsivät sisään rukoilemaan yhdessä hänen kanssaan. Sillä, lisää

Lukianos, nämät köyhät raukat luulottelevat elävänsä ijankaikkisesti

ja sanovat kaikki olevansa veljiä -- kaikki jumalat ovat heillä

yhteiset, ja viekas veijari voi nämät herkkäuskoiset helposti pettää.

Monet kirjailijat ovat näistä huomautuksista ja siitä, tavasta, millä

Lukianos kuvaa Proteon uhrautumista, tehneet sen johtopäätöksen, että

Lukianos on käsitellyt uutta uskoa yhtä ivallisesti kuin vanhoja

pakanallisia harhaluulojakin; mutta luultavampaa on, että hän

ainoastaan vaillinaisesti tunsi kristinopin, samalla kuin se pilkka,

jolla hän lakkaamatta kohteli pakanallista uskontoa, edisti niiden

yritysten tyhjäksi tekemistä, joihin juuri tällä ajalla ryhdyttiin

viimemainitun elvyttämiseksi.

Plautus.

Kuoli v. 184 e.Kr.

Romalainen murhenäytelmä oli vielä suuremmassa määrässä kuin muut

Romalaisen kirjallisuuden haarat Kreikasta perittyä ja lainattua.

Kuitenkaan ei niissä näytelmissä, jotka puolen vuosituhannen

kuluessa huvittivat Romalaista yleisöä, ollut likimaillenkaan

Aristofaneen huvinäytelmien rohkeata ivaa, suurta sivuviittausten

rikkautta, iloista leikillisyyttä ja vallatonta sukkeluutta.

Harvainvaltainen Roma ei suvainnut näyttämöllä sitä sanan

vapautta, josta kansanvaltaisella Athenalla oli suuri huvi.

Roman näytelmäkirjoittajat olivat Menanderin oppilaita ja olivat

häneltä lainanneet yleiset perikuvat, joista leikkiä laskettiin,

yhdenkään yksityisen henkilön siitä saattamatta loukkaantua. Näistä

huvinäytelmistä ei ole jälkimaailmalle säilynyt muita, kuin Plauton

ja Terention kirjoittamat.

_Plautus_, syntyään köyhistä vanhemmista ja kotoisin Sarsinan

kaupungista Umbriassa, tuli varhain Romaan, jossa hän jonkun

aikaa auttelijana palveli teaatterissa. Silloin pälkähti hänelle

päähän itse ruveta näytelmäkappaleita kirjoittamaan, ja siinä

hän onnistuikin niin hyvin, että hänen näytelmänsä hankkivat

hänelle yleisön suuren suosion ja hyvän toimeentulon. Melkein

kaikki hänen komediansa olivat vapaita "mukaelmia" kreikkalaisista

alkuteoksista, mutta siten esitettyjä, että henkilöt ovat tavoiltaan

ja käytökseltään _Romalaisia_. Hänen kielensä on saavuttanut

suuren kiitoksen, ja hän ehkä olikin ensimmäinen, joka romalaisen

puhekielen kohotti kirjakielen arvoon. Hänen näytelmänsä alkoivat

tavallisesti esipuheella, jossa viitattiin tapauksen juoneen ja joka

ystävällisesti neuvoi yleisöä, kuinka sen tuli näytelmää esitettäessä

käyttäytyä.

Hänen kymmenen etevimpää komediaansa olivat:

1. _Aarre_ eli _Kolme hopearahaa_. Tämän sisällys on seuraava:

Porvari Karmides, jolla on tytär ja irstastapainen poika, matkustaa

pois asioille ja jättää lapsensa hoidettaviksi Kallikleelle,

jolle hän myöskin samalla ilmoittaa tiettyyn paikkaan kätkeneensä

kolme tuhatta kultarahaa, jotka hänen tyttärensä on saava

myötäjäisiksi, jos isä ei palaa kotiin. Poika jatkaa hurjaa

elämäänsä, ja hänen täytyy vihdoin myydä talo, jonka Kallikles

ostaa aarretta pelastaakseen. Sillä välin ilmestyy nuori Lysiteles

tyttären kosijaksi, ja hankkiaksensa tytölle tarpeelliset kapiot,

suurta huomiota herättämättä, laittaa Kallikles lähettilään tuomaan

muka Karmideen antamia rahoja. Kun tämä, joka vaivastaan on

saanut kolme hopearahaa, tulee kolkuttamaan talon ovelle, on sitä

avaamassa -- Karmides, joka vastikään on palannut matkaltaan, ja

hänen ja lähettilään välillä syntyy naurettava keskustelu. Vihdoin

selviää kaikki, ja Karmides, Joka ilolla kuulee uutisen tyttärensä

kihlauksesta, antaa pojalleen anteeksi ja kehoittaa tätä puolestaan

naimaan Kallikleen tyttären. Poika mielellään suostuu siihen ja lupaa

iloissaan sovinnosta naida kuinka monta hyvänsä. Mutta Karmides

vastaa:

"Ei, _yks_ tarpeeks on. Vaikk' vihoissain

Mä oon, en siihen tuomita sua voi;

Se liian kovaa ois".

Jolloin Kallikles tähän virkkaa:

"Ei _hänen_ vioistaan se sitä ois,

Häll' sata pitäis olla vähintäin".

2. _Kerskuri_. Tämän näytelmän sankarina on Pyrgopolinices, "voiton

torni", muuan rikas sotilas. Omien sanojensa mukaan on hän taistellut

"Gorgomdonilaiskentällä kuuluisalla,

Bombomachideen mainion johtaessa,

Klytomestoridysarchideen pojan".

Hänen seuralaisensa on sykofanti Artotrogus -- Leivän musertaja --

joka kalliisti vakuuttaa herransa juttuja tosiksi ja sillä tavoin

"hellitelläkseen hampaitansa sallii korviaan rääkättävän". Katteini

on tavattoman ylpeä urheudestaan ja on perin herkkä uskomaan, että

kaikki naiset silmittömästi häneen viehättyvät, vaikka "onhan siitä

kauniina olosta paljon vaivaakin". Vastikään on hän ryöstänyt pois

nuoren naisen tämän rakastajalta, jonka orja Palestrio myöskin on

hänen omakseen joutunut. Orja ilmoittaa herralleen Pseusideelle

tietävänsä, missä kaunotarta pidetään kätkettynä, ja kun Pseusides

tulee naista sieltä etsimään, tapaa hän viereisessä talossa perheen

erään naimattoman ystävän. Seinään tehdystä aukosta pääsee Pseusides

tapaamaan rakastettuaan; mutta eräs katteinin palvelijoista huomaa

heidät kerran katolta ajaessaan apinaa takaa ja uskoo salaisuutensa

Palestriolle. Uskollinen orja luulettaa apinan ajajaa, että hän ei

ole nähnyt katteinin lemmikkiä, vaan tämän kaksoissisaren, jolla on

rakastaja. Vihdoin pettää Palestrio itse katteininkin kertomalla

ihanasta naisesta, joka muka on häneen rakastunut, mutta jolla on

kovin sukkamielinen mies, ja sentähden haluaa häntä tavata hänen

omassa talossaan. Katteini heti karkaa suin päin paulaan, päästää

vangitun kaunottaren vapaaksi ja rientää sitten rakkaudesta hehkuen

lemmittynsä taloon, jossa häntä odottavat muutamat orjat, jotka aika

lailla pieksevät häntä ja ryöstävät häneltä rahat ja vaatteet.

3. _Kummitus_. Kauppias Theuropides on lähtenyt kaupparetkelle

kolmeksi vuodeksi, ja sillä aikaa viettää hänen poikansa Philolaches

tuhlaavaista elämää erään ystävänsä ja parin ilotytön seurassa. Isä

palaa äkkiä kotiin, juuri kun herrasväki on istuutunut kemuilemaan.

Orja Tranio sulkee silloin oven ja vakuuttaa kotiin palanneelle, että

talo on jätetty autioksi sen vuoksi että siellä kummittelee. Meteliä

kuuluu, ja Theuropides juoksee tiehensä peittäen päänsä viitalla.

Tranio seuraa jälestä, ja he kohtaavat koronkiskurin, joka on

lainannut pojalle rahoja ja vaatii niitä takaisin. Orja sanoo syyksi,

että lainaa muka on käytetty toisen talon ostamiseen; sen vanha

herra heti paikalla tahtoo nähdä. Uusia rettelöitä syntyy sen talon

omistajan kanssa, jota orja, sanoo heidän ostamakseen. Pari orjaa,

jotka lähetetään noutamaan pojan juopunutta ystävää, saavat asian

vihdoinkin vähän valkenemaan. Theuropides raivostuu, vaan tyyntyy

viimein, kun pojan ystävä, humalasta selvittyään, pyytää anteeksi ja

lupaa maksaa kaikki.

4. _Haaksirikko_. Athenalaisella Daemoneella on tytär Palaestra, joka

lapsena on ryöstetty pois kotoaan ja myyty parittaja Labraxille.

Nuori Pleusidippus rakastuu tyttöön ja tahtoo ostaa hänet vapaaksi,

mutta Labrax vie hänet salaa orjamarkkinoille Agrigentumiin, jossa

toivoo saavansa paremman hinnan. Matkalla joutuu laiva haaksirikkoon

aivan lähellä Daemoneen maatilusta, jonne Labrax oli houkutellut

Pleusidippon. Palaestra ynnä eräs hänen ystävänsä ja Labrax sekä

vielä muuan hänen seuralaisistaan pelastuvat maalle. Isä tuntee

tyttärensä, ostaa hänet vapaaksi ja antaa hänet Pleusidippolle

puolisoksi.

5. _Sotavangit_. Kappaleen alkupuheessa ilmoitetaan, että vankeina

ovat Philokrates, nuori ylimys Eliin maakunnasta, ja hänen orjansa

Tyndarus. Heidät oli Hegio, rikas Aitolialainen porvari, jonka vanhin

poika on vankina Eliissä, ostanut taistelussa vangeiksi joutuneina.

Toisen nuoremman pojan on kostonhimoinen vanki ryöstänyt ja vienyt

Eliisen. Kappaleen pääviehätyksenä on uskollisuus, jota orja Tyndarus

osoittaa herralleen Philokrateelle, jonka kanssa vaihettaa vaatteita,

jotta Hegio lähettäisi hänet -- luullen häntä orjaksi -- sopimaan

Philokrateen isän kanssa vangitun pojan vapauttamisesta. Erokohtaus

nuorukaisten välillä, jotka lapsuudesta asti ovat kasvaneet yhdessä,

on liikuttava. Petos tulee kuitenkin ilmi, ja Tyndarus tuomitaan

pakkotyöhön kivilouhoksiin. Jonkun ajan perästä palaa Philokrates

tuoden mukanaan Hegion vapaaksi ostetun pojan. Hän on myöskin saanut

käsiinsä karanneen orjan, joka on salaa ryöstänyt Hegion nuoremman

pojan, ja vihdoin tulee ilmi, että orja on myynyt pojan Philokrateen

isälle, joka on antanut lapsen leikkitoveriksi pojalleen, ja

siitä myöskin selviää, että tämä kadonnut poika on kivilouhoksiin

lähetetty Tyndarus raukka. Nuorukainen noudetaan hetimiten kotiin,

ja ilkeämielinen orja lähetetään sen sijaan konnantyöstään kärsimään

ansaittua rangaistusta.

6. _Kaksoisveljekset_. Kaksoiset, joilla molemmilla on nimenä

Menaechmus ja jotka molemmat ovat suuria veitikoita, ovat lapsuudesta

asti eläneet erillään. Toisella näistä, joka asuu Epidamnossa,

on paitsi vaimoaan vielä lemmitty, jolle hän antaa lahjoja --

suurimmaksi osaksi hänen vaimoltaan varastettua tavaraa. Silloin

saapuu Syrakusasta toinen veli Epidamnoon. Veljesten täydellinen

yhdenmuotoisuus antaa aihetta hauskoihin vaihdoksiin. Menaechmus 2:ta

pitää mainittu lemmitty Menaechmus 1:nä, eikä tämä huonoksu käyttää

hyväkseen tilaisuutta peijata tytöltä useita koristuksia. Viimein

veljekset tuntevat toisensa.

7. _Amphitryo_. Amphitryo, jonka täytyy lähteä sotaan, jättää

vaimonsa Alkmenen siunattuun tilaan. Jupiter käy Alkmenen luona hänen

miehensä hahmossa ja tuo mukanaan Merkurion, joka on pukeutunut

Sosian hahmoon. Molempain parien yhteen tullessa syntyy paljon

rettelöitä. Alkmene synnyttää kaksoiset, joista toinen, Herkules,

polveutuu Jupiterista. Jupiter ilmestyy jumalana ja sovittaa puolisot.

8. _Kultaruukku_. Saituri Euklio on kätkenyt ruukullisen rahoja

astioineen takan alle. Megadorus kosii hänen tytärtään ja saakin

suostumuksen, mutta isä ei lupaa antaa mitään myötäjäisiä. Kun häitä

ruvetaan puuhaamaan, katsoo ukko parhaaksi piilottaa ruukkunsa

toiseen paikkaan, mutta orja Strobilus pettää hänet ja varastaa

aarteen. Sillä välin tulee ilmi, että Megadoron veljenpoika,

Lykonides, Cereen juhlassa on maannut nuoren morsiamen, joka

kihlauspäivänä synnyttää lapsen. Lykonides tunnustaa syyllisyytensä,

Megadorus luopuu vaatimuksistaan ja Lykonides nai Phaedrian.

Strobilus, joka tahtoo ostaa itsensä vapaaksi varastetuilla rahoilla,

huomataan varkaaksi ja pakoitetaan luopumaan aarteesta.

9. _Pseudolus_. Kappaletta pidetään Plauton mielikomediana.

Kallidorus rakastaa tyttöä, joka on orjakauppias Ballion oma, ja

tämä on myynyt immen Kartagolaiselle upseerille. Kartagolainen, joka

jo on maksanut kolme neljännestä hinnasta, aikoo matkustaa pois ja

laittaa lähettilään suorittamaan loput ja noutamaan tyttöä. Tiellä

tapaa sanansaattaja Kallidoron orjan Pseudolon, joka viekkaudella saa

haltuunsa upseerin kirjoituksen, hankkii tarvittavat rahat ja vie

tytön mukanaan _oman_ herransa luo.

Kaksi muuta huvinäytelmää, "Epidikus" ja molemmat Bachantit,

käsittelevät samanlaisia tapauksia, ja niissä on pääosat sukkelilla

ja julkeilla orjilla.

10. _Kartagolainen nuorukainen_. Kappale, joka kirjoitettiin toisen

Punilaisen sodan aikana, tietysti jo senkin vuoksi miellytti

Romalaisia, ja oppineessa maailmassa on sillä erityinen arvonsa sen

kautta, että se on ainoa meille säilynyt näyte Kartagon kielestä.

Juoni ei ole ensinkään kekseliäästi kokoonpantu, vaan ikävästi

kehitetty; mutta lempisuhde sankarin ja sankarittaren välillä on

osittain lämpimästi kuvattu. Muuten siinä löytyy hauska kohtaus,

jossa herra lähettää orjan lemmittynsä luo puhumaan puolestaan ja

sitten pieksee häntä pahanpäiväisesti sentähden että tämä asiaa

ajaessaan on käyttänyt liian lemmekkäitä sanoja.

Terentius.

Kuoli v. 159 e.Kr.

Terentius oli Plauton kuollessa vain kymmenen vuoden vanha.

Syntyneenä, kuten sanotaan, Kartagossa, kasvoi hän orjana Romalaisen

senaattorin Terention perheessä, kunnes tämä hänet vapautti ja hän

tavan mukaan otti isäntänsä nimen. Hän oli saanut hyvän kasvatuksen

ja pääsi sen kautta hyväntekijänsä ylimykselliseen seurapiiriin,

josta hänellä varmaankin on ollut paljon hyötyä kirjailijatoimessaan.

Ne kuusi kappaletta, jotka tässä seuraavat, ovat luultavasti ainoat,

jotka hän sai niin valmiiksi, että niitä voitiin näytellä, koska hän

35:n vuotisena läksi Romasta Kreikkaan, jossa samana vuonna kuoli.

Tyttö Androsta.

Tapahtumapaikkana on Athena, mutta kieli, tavat ja luonteet

ovat romalaisia. Ukko Simo ilmoittaa eräälle vapautetuistaan,

kokki Sosialle, tarvitsevansa tämän apua luotettavaisuutta ja

vaiteliaisuutta vaativassa asiassa. Keskustelu heidän välillään

todistaa miellyttävällä tavalla siitä ystävällisestä suhteesta,

joka joskus vallitsi isännän ja palvelijan kesken. Simo on

äskettäin nähnyt poikansa Pamphilon saattavan tavattoman kaunista

tuntematonta impeä hautajaisista, vaikka poika on kihloissa vanhuksen

ystävän Kremeen tyttären kanssa. Kremes on myöskin kuullut asiasta

puhuttavan ja vieläpä sanottavan, että nuori mies salaa on naimisissa

tuntemattoman kaunottaren kanssa. Päästäksensä asian perille tahtoo

Simo uskottaa poikaansa, että häät ovat samana iltana vietettävät,

ja Sosia lupaa olla avullisena valheellisen uutisen levittämisessä.

Mutta Pamphilolla on hyvin uskollinen palvelija nimeltä Davus, joka

aina on valmis ehkäisemään ukon tuumia ja juuri on saanut petoksesta

vihiä. Hän miettii paraikaa, miten käyttäytyä, kun Simo astuu

sisälle ja pyytää häntä estämään nuorta herraansa tyhmyyksistä.

Jos hänellä ennen olikin ollut lemmenseikkailuja, niin jääkööt ne

sikseen; mutta _nyt_ hänen pitää alottaa uutta elämää. Ukko viittaa

siihen, että pojan syrjähdykset luultavasti ovat kääntyneet pahaan

päin sentähden että hänellä on ollut huono opettaja. Davus ei ole

pistosta ymmärtävinään, vaan virkahtaa teeskennellyllä viattomuudella

nuo puheenparreksi muuttuneet sanat: "Minä olen vain Davus, enkä

Oidipos", s.o. minä en ole sukkela kuni Oidipos ongelmoita arvaamaan.

Simo suuttuu ja lupaa antaa hänelle senkin löylytyksen ja lähettää

hänet myllyyn, jos hän millään tavoin koettaa estää vanhuksen

rakentamaa avioliittoa. Kuitenkin onnistuu Davon saada tietää,

ettei häitä varten ole mitään valmistuksia tehty ja että Kremes

yhä kieltäytyy antamasta tytärtään miehelle, jolla hän luulee jo

ennestään olevan puolison. Hän neuvoo sen vuoksi Pamphiloa -- joka on

joutunut ihan ymmälleen, ensiksikin isän päätöksen kautta ja sitten

vielä sen kautta että hänen lemmittynsä on hänelle synnyttänyt pojan

-- suostumaan avioliittoon viivyttääkseen asian ratkaisua; saattaahan

sillä aikaa jotakin tapahtua, joka hänet pulasta pelastaisi. Mutta

Simo menee suorastaan Kremeen luo, vakuuttaa että kauppa Pamphilon

ja tytön (Glyceriumin) välillä on purettu ja pyytää ystäväänsä

arvelematta antamaan tyttärensä pojalleen avioksi. Hän kutsuu

luokseen Davon ja miltei pyydä tältä anteeksi sitä epäluuloa, jota

on häntä kohtaan osoittanut, ja ilmoittaa Davolle Kremeen antaneen

suostumuksensa. Mutta silloinpa ilmestyy uusi rakastaja. Pamphilolle

morsiameksi aiottua Philumenaa näyttää enemmän miellyttävän sulhasen

ystävä Klarinus kuin itse ylkämies. Pamphilus on aina vakuuttanut

Klarinolle, ettei hän aio tyttöä naida, mutta nyt ystävä tietysti

rupee häntä epäilemään petolliseksi. Davus lupaa kääntää kaikki hyvin

päin ja saa imettäjän antamaan haltuunsa lapsen; tämän hän nyt vie

Simon ovelle juuri kun Kremes tulee käymään ystävänsä luona. Nyt

riita syntyy, ja naimiskauppa puretaan.

Silloin saapuu muukalainen tuoden sen uutisen, että Glycerium on

Athenalaisista vanhemmista polveutuva aatelisneito; mutta Simo ei

tahdo sitä uskoa, vaan lähettää Davon, joka hänelle on uutisen

ilmoittanut, vankeuteen. Pian kuitenkin tulee totuus ilmi: luultu

tyttö Androsta on myöskin Kremeen tytär. Tyttö oli aivan nuorena

jätetty setänsä hoidettavaksi ja oli silloin, kuten luultiin,

hukkunut erääsen haaksirikkoon. Nyt kaikki selkkaukset selviävät:

Pamphilosta tulee sittenkin Kremeen vävy, Klarinus saa Philumenansa

ja Davus pääsee vapaaksi.

Kuohilas.

Tämän kappaleen sanotaan kaikista Terention huvinäytelmistä

saavuttaneen suurimman suosion. Thraso, rikas suulas katteini, jolla

on eräs loisio nimeltä Gnatho, kyöhää nuorta naista, Thaista; mutta

tätä miellyttää enemmän muuan nuori herra Phaedria, vaikka hän ei

sentään rikkaallekaan ihailijalleen tahdo rukkasia antaa. Phaedriaa

on Thaiin luona käydessään kerran käsketty menemään tiehensäkin, ja

sen vuoksi hänen orjansa Parmeno neuvoo häntä matkustamaan maalle;

Thais muka sitten pian kyllä lähettäisi häntä noutamaan. Thais

ilmoittaa hänelle ei tahtovansa loukata Thrasoa juuri nyt, kun tämä

on luvannut hänelle lahjoittaa kauniin orjattaren, jonka Thais

tahtoo antaa takaisin orjattaren ystäville. Phaedria lupaa pysyä

poikessa kokonaista kaksi päivää ja lähtee, vaikka vastahakoisesti,

jäähyväisiksi lausuen seuraavat sanat:

"Mä toivon, että luona upseerin

Oot hänest' erilläs ja päivin, öin

Mua lemmit, mua ikävöit,

Mun näet unissas, mua aattelet,

Minusta ilos saat ja omain oot --

Mun sydämein oot, yhtä varmaan kuin sun oon".

Tiellä orjattaren seurassa mennessään Thaiin luo tapaa Gnatho

Parmenon, ja heidän välillään syntyy hupainen sananvaihtelu. Heti

sen jälkeen kohtaa Parmeno Kaerean, Phaedrian nuoremman veljen.

Tämä on silmittömästi ihastunut suloiseen tyttöön, jonka hän on

nähnyt kadulla ja joka Parmenon arvelun mukaan ei ole kukaan muu

kuin orjatar, jota Gnatho saattoi Thaiin luoksi. Parmeno sanoo

tyttöä liian halvaksi hänelle, mutta siitä Kaerea vain kiihottuu

yhä enemmän. Silloin Parmeno neuvoo häntä mustaamaan kasvonsa ja

vaihettamaan pukua Etiopialaisen orjan kanssa, jonka hänen veljensä

aikoo lähettää Thaiin luoksi. Sen tehtyään pääsee Kaerea orjana

uuden emäntänsä taloon, jossa Thrasokin silloin sattuu olemaan.

Seuraavana aamuna on kaunis orjatar paennut vale-orjan seurassa.

Phaedria, jonka oli mahdoton pysyä poissa määrätyt päivät, tapaa

kotonaan todellisen mustan orjan puettuna veljen vaatteisin, ja

petos tulee ilmi. Thraso ja Thais joutuvat nyt keskenänsä riitaan;

Thraso tahtoo lahjansa takaisin, vaan sitä hänelle ei anneta. Hän

päättää ottaa tytön väkisin, vaan Thaiin veli, joka on tullut

käymään sisarensa luona, tahtoo lähteä noutamaan poliisia. Silloin

tulee Thraso, mukanaan joukko orjia ja kuokkavieraita, mutta Thais

sulkee oven ja varustautuu puolustaimaan. Kiivas sanasota syntyy,

jossa veli ikkunasta julistaa, että hänen sisarensa on Athenalainen

vapaasukuinen nainen. Gnatho huomauttaa päivällishetken olevan

käsillä, jonka jälkeen piirittäjät marssivat matkaansa.

Phormio.

Kaksi veljestä, Kremes ja Demipho, ovat matkustaneet pois jättäen

poikansa Phaedrian ja Antiphon luotettavan orjan Getan huostaan.

Phaedria rakastuu nuoreen kitaransoittajattareen, jonka hän

mielellään tahtoisi ostaa vapaaksi, kun sitä vastoin Antipho

romantillisilla tunteilla lempii Phaniumia, jonka hän on tavannut

äitinsä kuolemaa suremassa. Phormion, halveksittavan loision,

neuvosta on Antipho sanonut lemmittyään läheiseksi sukulaisekseen,

voidaksensa hänet naida. Kappaleen alkaessa tulee kirje Demipholta,

joka ilmoittaa palaavansa kotiin. Kirjeestä on Antipho kovin

huolissaan -- hän ei voi pitää vaimoaan luonansa eikä antaa hänen

poiskaan mennä. Hädissään jättää hän serkkunsa, Phaedrian, ja orjan,

Getan, vastaanottamaan suuttunutta isää. Demiphon kiukku kääntyy

enimmäkseen Phormiota vastaan, joka kuitenkin pysyy äreänä, luottaen

julkeuteensa ja kavaluuteensa. "Minä olen jo kokenut ja tunnen

koukut", sanoo tuo hävytön kupinnuolija. Kun Geta kummeksii, kuinka

Phormio on päässyt lain pauloista, vastaa tämä:

"Siks ettei viritetä ansoja

Tuhoisain haukkojen ja kotkain surmaks;

Vaan surmaks sävyisien, viatonten.

Niist' voittoa saa, ei muista rahtuakaan.

Sitä, joll' on otettavaa, vaara uhkaa

Ain' milloin mistäkin, vaan _minulla_,

Sen kaikki tietävät, ei mitään oo".

Demipho puhuttelee kolmea lainoppinutta auttamaan häntä

puheenvaihtelussa loision kanssa, joka sanoo suuresti kummeksivansa

sitä, että Demipho ei tahdo hyväksyä naimisliittoa ainoastaan

siitä syystä, että hänen arvoisa sukulaisensa Stilpho, Phaniumin

isä, oli kuollut köyhänä, ja uhkaa häntä oikeudenkäynnillä, jos

hän ajaa tytön pois. Demipho kääntyy lakimiestensä puoleen, jotka

kaikki käsittävät asian eri tavalla ja saattavat hänet entistä vielä

suurempaan hämminkiin. Vielä kukkuraksi Getan huoliin pakoittaa

Phaedria hänet lupaamaan hankkia kitaransoittajattaren vapauttamiseen

tarvittavat rahat. -- Kremes, jolla on tuima puoliso, Nausistrata,

palaa nyt Lemnosta, käytyään siellä tervehtimässä erästä naista,

jonka hän toisen nimisenä on nainut, ja jonka kanssa hänellä on

tytär, minkä aikoo naittaa Antipholle. Hänkin tietysti innokkaasti

haluaa saada veljenpoikansa avioliiton puretuksi ja antaa sentähden

mielellään osan niihin rahoihin, joita Phormio vaatii itse naidakseen

tytön. Kremes, joka on saanut tietää Lemnoon jätetyn puolisonsa

tyttärineen tulleen Athenaan häntä etsimään, tuntee yhtäkkiä

Phaniumin seuralaisen oman tyttärensä imettäjäksi, ja tämä myöskin

tuntee hänet -- Stilphoksi. Äimistyneenä kun on, ei hän osaa eroittaa

tyttöjä toisistaan, ja tapauksen ilvejuoni kohoaa korkeimmalleen,

kun hän sekoittaa itsensä veljenpoikaansa ja imettäjältä kysyy:

"Mitä, onko _hänellä_ kaksi vaimoa?" Ajattelemattomuudessaan hän

yksissä tuumin veljensä kanssa yrittää Phormiolta saada takaisin

rahat, jotka tämä on saanut naidakseen Phaniumin, sillä nythän heistä

tietysti ei kumpainenkaan naimista enään halua. Mutta Phormio, joka

ei samalla kertaa tahdo jäädä sekä puolisoa että myötäjäisiä vaille,

uhkaa kertoa koko jutun Kremeen puolisolle. Orjat kutsutaan esille

viemään tuota julkeata vankeuteen, mutta samalla tulee Nausistrata,

ja Phormio täyttää uhkauksensa. Aluksi Nausistrata vimmastuu, mutta

koska hänen kilpailijattarensa on kuollut ja tytär naimisissa,

rauhoittuu hän iloiten voitosta, jonka on miehestään saanut, ja

kutsuu Phormion illalliselle.

Kaksi veljestä.

Micio ja Demea ovat veljeksiä; edellinen on iloinen poikamies, mutta

jälkimmäisellä on kaksi poikaa: Aeschinus, jonka hänen setänsä on

ottanut kasvatti pojakseen ja kasvattanut Athenassa, ja Ktesipho,

joka elää isänsä kanssa maalla. Demea on kasvattanut kotona olevan

pojan kovassa kurissa ja on usein moittinut veljeään, että tämä

on jättänyt liian höllät ohjat Aeschinolle, joka hiljakkain on

ryöstänyt nuoren tytön erään orjakauppiaan talosta. Mutta asian

laita on niin, että Ktesipho onkin rakastanut, tyttöä, ja Aeschinus

on ottanut kärsiäkseen häpeän ainoastaan veljeänsä suojellakseen.

Syrus, ilkeäjuoninen orja, uskottaa Demeaa, että Ktesipho on

kotona maanviljelystä hoitamassa, vaikka tämä todellisuudessa

lemmittyineen oleskelee sedän talossa. Kuitenkin on Aeschinolla

omasta puolestaankin ilkeä juttu niskoillaan: hänellä, näet, on

puoliso, jota ei siksi tunnusteta, ja lapsi; vieläpä anoppi epäilee,

että hän aikoo heidät hylätä, siihen sijaan kuin hänen tulisi pyytää

sedän suostumusta avioliittoon, niinkuin oli luvannut. Getan, vanhan

uskollisen palvelijan, kehoituksesta suostuu Hegio, eräs perheen

ystävä, puhumaan asiasta Micion kanssa. Hegio tapaa Demean ja

ilmoittaa hänelle tämän hänen poikansa tekemän toisen syrjähdyksen.

Sitten hän saapi kuulla Ktesiphon ei olevankaan maalla, ja hänen

asiaa tiedustellessaan Micion talossa, kertoo Syrus tuon kunnon

nuorukaisen käyneen siellä, toruneen veljeään, lyöneen tyttöä ja

pahoin pidelleen vanhaa orja raukkaa, Syroa itseä, joka häntä pienenä

oli hoitanut; viimemainittua löylytystä pitääkin Demea ansiosta

saatuna. Demean kysyttyä Miciota osoittaa Syrus häntä syrjäiseen

nikkariverstaasen, jonne sanoo Micion menneen. Mutta todellisuudessa

Micio, puhuteltuaan Hegiota, on lähtenyt ottamaan selkoa siitä,

minkälaisten ihmisten yhteyteen Aeschinus oli ruvennut, ja siellä

tapaakin hän nuorukaisen, joka on surusta ihan suunniltaan sentähden

ettei ole päässyt sisälle vaimonsa luo. Micio aluksi peloittaa

häntä, mutta rauhoittaa häntä sitten sillä, että hän, jos tahtoo,

saapi ottaa puolisonsa kotiin. Sillä välin tulee Demea takaisin

väsyneenä ja äissään turhasta kulkemisestaan ja moittii Miciota hänen

kasvattipoikansa toisesta, paljoa pahemmasta syrjähdyksestä -- siitä

nimittäin että tämä salaa on nainut vaimon, jolla ei mitään ole.

Micio ei asiasta ole millänsäkään, ja kun veli ivallisesti kysyy:

Onkohan juttu sinun mieliisi? vastaa hän:

"Jos muuttaa tämän toiseks vois; vaan nyt

Kun sit' _ei_ voi, en tuost' oo milläinkään.

On elo arpapelin kaltainen:

Jos heitto sull' ei suo sun toivomaas,

Min saadusta saat, minkä voit,

Sä tehdä".

Demea saa tämän jälkeen uuden todistuksen veljensä veltosta

kurinpidosta, kun Syrus juopuneena hoipertelee häntä vastaan. Hänen

juuri pitäessään nuhdesaarnaa humalaiselle orjalle, tulee toinen

samanlainen, Dromio, juoksujalkaa ulos huutaen: "Hei, Syrus, hei!

Ktesipho käskee sinua palaamaan;" ja tästä saa hämmästyksestä

tyhmistynyt isä tietää, kuinka hävyttömästi hänen mallikelpoisesti

kasvatettu poikansa on hänet pettänyt. Micio saa hänet kuitenkin

rauhoittumaan, luvattuaan myötäjäiset Ktesiphon vaimolle, ja kokonaan

sortuneena kohtalojen ivallisuudesta pudistaa Demea Getan kättä,

hankkii Syrolle vapauden ja Hegiolle maatalon, jonka jälkeen hän

taivuttaa vanhan nuorenmiehen naimaan ottopoikansa anoppimuorin.

Katullus.

Kuoli v. 54 e.Kr.

Katullus oli kotoisin Veronasta ja hänellä oli maatilus Garda-järven

rannalla, mutta suurimmat osan elämäänsä hän vietti Romassa. Hän

näyttää olleen, samoin kuin koko hänen aikakautensakin, suuresti

mieltynyt Kreikan kirjallisuuteen, ja aatteita runoelmiinsa kokoeli

hän myöskin eräällä matkalla Bityniaan (Vähään Aasiaan), jonka

teki yhdessä preetori Memmion kanssa, ja sitten purjehdusretkellä

Arkipelagin saarille. Romaan palattuaan keräytyi hänen ympärilleen

joukko kirjallisuutta harrastavia ystäviä, joiden piirissä hän

tuli mainioksi syvätunteellisena ja nerokkaana runoilijana. Hänen

parhaimmat runonsa ovat omistetut Lesbialle -- oikeastaan Klodialle

-- jota on arveltu tunnetun kansantribunin Klodion sisareksi. Tätä

Katullus rakasti suurella hellyydellä, ja ilmaisee tätä rakkauttaan

runoissa, joiden yksinkertaista suloutta myöhemmät runoilijat

vaihtelevalla menestyksellä ovat koettaneet jäljitellä. Hänelle

laulaa Katullus:

"Suo tuhat muiskua, sitten sata,

Pian tuhat taas ja niin jälleen sata;

Tuhannet tuhansiin kun niin on koottu,

Sekoo laskumme, jotta me emme itse

Enää tiedä, ja moittija vähemmin vielä,

Impeni armain, kuin monest' suudeltiinkaan".

Hänen hellän lempensä arvoton esine piti kauneutensa muillekin

alttiina, ja tunteilla, jotka vaihtelevat vihan ja vielä

sammumattoman rakkauden välillä, laulaa runoilija:

"Muinen, Lesbia, virkoit, että Katullosi yksin

Sun omistais -- Jupiter tähteni rukkaset sais!

_Silloin_ sua lemmin, en kuin ken tahans' impeä lempii,

En, vaan poikoaan kuin isä tai vävyään.

_Nyt_, sinuhun vaikk' lempeni on entist' tulisempi,

Halvemp' mulle sä oot, et toki niin rakas nyt.

Miksi? sä niin kysyt. Oi! kun armas niin lempijää loukkaa,

Vaikka hän lempisi kuin, raukeaa kunnioitus".

Hänen erilaatuisten runoelmiensa joukossa on myös omistusrunoja

Kornelius Nepokselle ja Cicerolle. Yleisesti tunnettuja ovat

myöskin hänen häärunonsa -- epithalamia -- joista nähdään, kuinka

Romalaisten avioliitot rakennettiin, ja joista uudemmat runoilijat

ovat hyvin paljon lainanneet. Hänen laajimmat teoksensa olivat

kuitenkin kolme eepillistä Alexandrialaisen koulun kirjoitustapaan

sepitettyä runoelmaa. Eräästä tällaisesta, nimeltä "Peleyn ja Thetiin

häälaulu", sanoo muuan samanaikuinen arvostelija, että sitä sulostaa

se omituisen herttainen, tyyni valo, joka leviää yli uinailevan

maailman varhain valkenevan kesäaamun koittaessa. Kappale käsittelee,

usein poiketen aineesta, jolloin se samalle, on jäljennöstä, sankari

Peleyn häitä merijumalattaren Thetiin kanssa, jolloin juhlaan tulee

vieraiksi jumalia ja jumalattaria, tuoden mukanaan morsiuslahjoja,

ja kohtalottaret ennustaen ylistävät tästä avioliitosta syntyvän

pojan -- Akilleyn -- urotöitä. Runoelma päättyy Hesiodolta lainatulla

jälkikatsahduksella viattomuuden aikakauteen, jolloin jumalat menivät

kuolevaisten kanssa avioliittoon, kunnes rikollisuus ja kauheat

paheet turmelivat tuon hyvän välin.

Toinen eepillinen runoelma, "Atys", kuvaa Kreikkalaista nuorukaista,

joka oli pyhittänyt elämänsä Kybelen palvelukseen ja joka, hurjaa

vauhtia kiidettyään läpi metsien ja yli vuorten, havaitsee tehneensä

ajattelemattomasta. Runoelman mahti on sen vilkkaassa poljennossa ja

siinä näennäisessä todenmukaisuudessa, jolla Katullus on kuvannut

onnettoman nuorukaisen suurta innostusta sekä hänen kauhuaan ja

epätoivoaan, kun hän jälleen on järkiinsä tullut.

Kolmannella runoelmalla on nimenä "Bereniken hiukset" ja se kertoo

Egyptiläisestä kuningattaresta Berenikestä, joka lupasi uhrata

hiuksensa Afroditelle, jos hänen miehensä onnellisesti palaisi

sotaretkeltä. Kuninkaan palattua Berenike täyttikin lupauksensa,

mutta tukka hävisi temppelistä. Egyptiläiset tähteintutkijat

selittivät asian niin, että se oli muuttunut tähtikihermäksi, ja

latinalainen runoilija kertoo tukan retkestä läpi ilmojen, kunnes se

joutui Afroditen helmaan, josta se vietiin sille määrättyyn paikkaan

lähelle Leijonanhännän tähtikihermää, vaikka se sieltä kuitenkin

olisi mielellään tahtonut päästä pois kaunistamaan haltijattarensa

päätä.

Lukretius.

Kuoli noin v. 55 e.Kr.

Lukretius polveutui jalosta romalaisesta suvusta ja kuoli parhaassa

iässään. Hänen kirjailijamaineensa perustuu opetusrunoelmaan

_Aineiden luonnosta_, jossa tieteellisesti esitetään

maailmakaikkisuutta sekä ihmisen suhdetta siihen ja samalla

kuvataan ihmiskunnan kehitystä ja sivistystä. Muista runoilijoista

poiketen kammoo hän kuvannollisten korulauseiden käyttämistä,

esittää ajatuksensa mitä yksinkertaisimmalla tavalla ja koettaa

ainoastaan todistaa väitöstensä totuutta. Hänen jälkeensä on tiede

jättiläisaskelin edistynyt, vaan kuitenkin on kummastuttavaa,

kuinka läheisesti hänen mielipiteensä pitävät yhtä nykyaikuisten

luonnontutkijain mielipiteiden kanssa ja kuinka monta hänen

ajatuksistaan ja opeistaan myöhimpinä aikoina ovat ilmestyneet aivan

uusina keksintöinä.

Mutta Lukretion silmämääränä ei ollut ainoastaan ihmisten

tutustuttaminen elämän salaisuuksiin, vaan myöskin tien osoittaminen

parempaan ja onnellisempaan olemiseen, johon voitaisiin päästä

ainoastaan aineen muuttumattomia lakeja uskollisesti seuraamalla.

Jotta hänen järjestelmäänsä voitaisiin käsittää, on tarpeellista

seurata tietämistä taaksepäin aikoihin, milloin sen ensin eloon

herätti Tales, ensimmäinen Kreikkalainen filosofi, kuutta vuosisataa

häntä ennen. Kaikki luonnon vaikutukset tapahtuivat vanhojen

ajattelijain mukaan erilaisten näkymättömäin olentojen välityksestä,

joita he jumalinaan palvelivat. Tales kumosi tämän opin ja otaksui,

että maailmakaikkisuutta johti oma sisällinen, siinä löytyvä voima.

Sitten seurasi oppi n.s. elementeistä: ilma, tuli ja vesi. Tämän

jälkeen tuli oppi ainoasta, itsenäisestä, kaikkea vallitsevasta

voimasta, jonka vaikutukset voitiin nähdä ja rajoittaa määrätyillä

laeilla -- toisin sanoin mielipide, että aine oli elollinen sekä

vaikutti eläimen sielunvoimilla ja vieteillä. Sitten tuli aate

ikuisesta liikunnosta, josta maailmakaikkisuus oli oman luomisvoiman

kautta syntynyt, niin että elämä ensin oli kehittynyt kuumuudesta ja

märkyydestä, ja kun vesi, joka alkuaan oli kaikkialla vallinnut, oli

keräytynyt merien syvyyksiin, muodostui elimellisiä olentoja, ihmisiä

ja eläimiä.

Myöhemmin syntyi oppi elävästä tahdosta ja itselöllisistä voimista,

jotka panivat aineet liikkeelle ja loivat olemassa olostaan

taistelevia, eläviä olentoja; toiset kuolivat sukupuuttoon,

toiset, jotka oloihin paremmin soveltuivat, jäivät elämään. Sen

jälkeen opetettiin, että kaikki aine oli yhdistetty lukemattomista

alkuperäisistä, erilaatuisista pienistä osista, joita yhdisti,

muodosti ja järjesti ajatteleva voima, johtaen niitä vapaasti ulkoa

päin, kuitenkaan enään niihin yhdistyksiin vaikuttamatta, mitkä siten

syntyivät. Kun oli niin pitkälle päästy, hylättiin aate korkeimmasta

johtavasta sielullisesta voimasta, ja elämän arveltiin syntyneen

aineen omasta, vapaasta liikunnosta. Erilaisten yritysten jälkeen

laajentaa tätä oppia täydelliseksi järjestelmäksi esitti sen vähän

muutettuna uudestaan Epikuros, jonka opin Lukretius täydellisesti

hyväksyi. Viimemainitun kunnianhimoista tuumaa levittää ihka uutta

filosofiaa helpotti kasvava mieltymys Kreikan kirjallisuuteen, joka

hänen aikanaan heräsi koko Roman valtakunnassa, ja epäilys edellisten

sukupolvien uskonnollisten oppien ja taikauskoisten mielipiteiden

totuudesta.

Alottaen kysymyksellä: millainen aineen alkuperäinen laatu oli, ja

minkä muutoksen kautta se on saanut nykyisen muotonsa? osoittaa

Lukretius, ettei mitään voi tyhjästä syntyä tai mikään tyhjäksi

muuttua. Kaikki saatetaan hajoittaa tyhjyyteen eli avaruuteen ja

atomeiksi; ilman avaruutta olisi kaikki jähmeätä, Aineiden synnyn

ensimmäistä alkusyytä ei voida nähdä; se on salattu. Ajalla ei ole

mitään omaa olemista, mutta mieli käsittää aineiden muuttuvaisuudesta

menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden löytyvän.

Hänen toinen tehtävänsä on määrätä, kuinka maailma syntyi, ja hän

väittää sen muodostuneen atomien yhteensattumisesta ja yhdistymisestä

niiden lakkaamatta, lumihöytyvien lailla pudotessa äärettömän

avaruuden läpi. Toiset kimmosivat toisistaan erilleen, mutta muutamat

synnyttivät ilman ja auringonvalon, toiset kiven ja raudan, eri

muotonsa ja kiinnitysvoimansa mukaan. Sama liikunto, joka oli syynä

aineiden syntyyn, on aina jatkuva. Jokainen esine meidän ympärillämme

on lakkaamatta liikkeessä, vaikka me emme sitä huomaa. Niinpä

lammaslaumakin etäältä näyttää liikkumattomalta pilkulta, ja loitolta

katsellessa kahta taistelevaa sotajoukkoa näkee ainoastaan loistavan

hohteen. Hän hylkää painopistelain, väittäen että avaruudessa, joka

on ääretön, ei saata mitään keskuskohtaa olla. Atomeja, sanoo, hän,

on lukemattoman paljo, mutta niillä on määrätty muotonsa ja ne ovat

värittömät; sillä värin synnyttää valo, eikä se kuulu aineiden omaan

luontoon. Atomeilta myöskin puuttuu aistimiskyky, johon on syynä

niiden sekavat yhdistykset. Maailmakaikkisuuden kehitys atomeista

kesti, arvelee Lukretius, hyvin pitkän ajan, ja hänen kuvauksensa

taivaitten ja maan järjestyksellisestä muodostumisesta pitää monissa

kohdin yhtä ensimmäisessä Moseksen kirjassa olevan kertomuksen

kanssa. Hän arveli maailmojen lukumäärää äärettömäksi, ja koetti

vertaamalla määrätä taivaankappaleiden suuruuden. Yö syntyi sen

kautta, että aurinko puhalsi tulensa sammuksiin, ja aamu siten,

että kuumuuden siemenet määrättynä hetkenä tulvasivat yhteen, aivan

niinkuin puut kukkivat ja pojat saavat uudet hampaat määrättyyn

aikaan. Atomien muodostamain ainelajien suureen lukuisuuteen on syynä

niiden eri muoto ja koko, koska alkuaan ei löydy mitään, joka olisi

ainoastaan _yhtä_ lajia, ja kaikki on yhdistyksistä syntynyt.

Sitten selittää hän luonnon olosuhteet: kaiken olevan määrää atomien

muoto ja aine, josta se on muodostunut, ja hänen suuri vaikuttava

periaatteensa on lakkaamaton liikunto, joka estää taivaita maahan

putoomasta -- ja tyhjyys niiden välillä on täynnä ilmaa, samalla kuin

pieniä hitusia alituiseen haihtuu kustakin aineesta, joutuen uusiin

yhdistyksiin, aineiden eri laadun ja luonnon mukaan.

Elämästä ja tietoisuudesta oli hänellä se mielipide, että kaikki

aistimelliset olomuodot ovat muodostuneet aistimettomista

alkuaineksista. Niin esimerkiksi syntyvät madot mädäntyneistä

aineista; joet ja laitumet synnyttävät karjaa, joka vuorostaan

on aineksena meidän ruumiissamme, ja nämät taas usein joutuvat

petojen ja korppikotkain lihaksi. Elämä on, väitti hän, ainoastaan

määrätty aineen laatu; maa etupäässä antaa ne siemenet, joista

ensiksikin kasvit ja sitten eläimet sekä ihmiset kehittyvät ja

imevät ravinnokseen maidontapaista nestettä, joka tihkuu esiin maan

huokosista. Mutta monet eläinmaailman muodoista ovat epätäydellisiä,

ja ne, joilla ei itsessään ollut tarpeeksi voimaa, sortuivat

taistelussa olemisesta. Mutta kaikki elävät olennot kehittyvät

muodossa, minkä ovat saaneet, säilyttäen omat omituisuutensa määrätyn

luonnonlain mukaan.

Lukretius uskoi elon aluksi hienon eeterin, joka oli yhdistynyt

pienistä henki-, lämpö- ja ilma-atomeista ja jostakusta vieläkin

hienommasta atomilajista, joka synnytti sielun toiminnan ja

ajattelemisen. Nämät neljä elementtiä muka muodostivat ajatuksen

ja elovoiman, jotka yhtyivät yhdeksi luonnoksi. Ajatuksella, joka

johtaa, on asuinpaikkana sydän, kun sitä vastoin elovoima (sielu)

on levinnyt koko ruumiisen, jossa se vaikuttaa sopusointuisasti

ajatuksen kanssa, vaikka tämän johdannon alaisena. Maku, haju ja

kuulo ovat hänen mielestään heikompia tahi voimakkaampia meidän

ruumistamme kohtaavia ja sen läpi tunkeutuvia aineellisten hitusten

liikuntoja. Samoin syntyy näkeminen kalvojen tahi kuvien kautta,

jotka alati lähtevät kustakin esineestä ja tulevat silmään.

Etäisyyksien käsittäminen ei ole näkö-toimintaa, vaan riippuu siitä

voimasta, millä ilma, jota nämä "kalvot" esiin työntävät, kohtaa

silmää, ja heijastus syntyy toiminnan kautta eri taajoissa ilmoissa.

Niinpä voidaan useampien kuvastimien avulla johtaa esineiden kuvia

mutkistelevia teitä siten, että vasen puoli tulee oikeaksi, sentähden

että kalvo kimmoo takaisin ja palaa käännettynä toisin päin.

Harhanäyt eivät synny sen kautta, että silmät pettävät, vaan käsitys

tekee esitetyistä kuvista vääriä johtopäätöksiä.

Läheisessä yhteydessä Lukretion käsitykseen näöstä on hänen

oppinsa mielikuvatista. Paitsi liiteleviä "kalvoja", jotka tulevat

silmään, on ilma, väittää hän, täynnä toisia vielä hienompia, jotka

vaikuttavat sieluun yhdessä niiden kanssa, joiden kautta näkeminen

tapahtuu. Mutta unessa, kun silmät eivät tunne paksumpia kuvia,

vaikuttavat sieluun ainoastaan ohuet, joista muodostuu kaikenlaisia

sekavia yhdistyksiä -- siinä on unen näkemisen selitys. Kalvoissa

taas saattavat sieluun vaikuttaa ainoastaan määrätyt kuvat, eivätkä

muut ensinkään, ja siitä on seurauksena, että sielu ajattelee tahdon

määräyksen mukaan. Mitään selitystä tahdon itsenäisyydestä hän ei

kuitenkaan anna.

Kun siten yhdistys sielun ja ruumiin välillä on aikaan saatu, esittää

Lukretius, että elämää ei voi löytyä ilman ruumista ja että molemmat

katoovat ja häviävät yhdessä, aivan kuin vesi juoksee pois, kun

astia, jossa sitä säilytettiin, lyödään rikki. Sillä, sanoo hän, jos

sielu olisi kuolematon ja voisi aistia ruumiista erottuaan, tulisi

sillä olla viisi aistinta, joita taas ei voi löytyä ilman ruumista.

Ruumiista eroitetun jäsenen vavahduksista näkyy, että siinä vielä on

säilynyt osa elämää; mutta jos sielu sillä tavoin saatetaan jakaa,

kuinka se siis voi olla kuolematon? Ja vielä, jos sielu ei kuolisi

yhdessä ruumiin kanssa, niin se ei saattaisi olla levinnyt yli

koko ruumiin, vaan sillä olisi oma paikkansa. Useista tällaisista

analogioista tekee hän sen varman johtopäätöksen, että sielun

oleminen riippuu ruumiin olemisesta ja ettei sielua voi olla olemassa

muuten kuin yhteydessä jänteiden ja veren kanssa.

Hän koettaa vielä toteen näyttää, että maailma ja sen asukkaat monine

puutteellisuuksineen eivät voi olla jumalallisen luojan työtä, ja

samoin kuin luultavaa on, että maailmalla on ollut alku, niin sillä

myöskin on oleva loppu, koska sen neljä peruselementtiä -- tuli,

vesi, maa ja ilma -- alituiseen muuttuvat ja meidän maailmamme

ainoastaan on kupla niiden lukemattomien samanlaisten maailmojen

joukossa, jotka lakkaamatta putoovat läpi äärettömän avaruuden.

Katsahtaessaan ihmiskunnan kehityshistoriaan sanoo hän, että ihminen

aluksi tuskin erosi alhaisemmista eläimistä; hänellä ei ollut

vaatteita, asuntoa, lakeja eikä uskontoa, ja kaikki hänen ajatuksensa

tarkoittivat vain ruoan hankkimista ja petojen torjumista. Vähitellen

oppivat ihmiset sytyttämään tulta kahta puunkappaletta toisiinsa

hankaamalla ja valamaan sulaa metallia eri muotoisiksi esineiksi;

samoin myöskin kaatamaan eläimiä, käyttämään niiden nahkoja

vaatteiksi ja rakentamaan majoja. Sitten syntyivät avioliitot

ja perhesiteet. Älykkäät miehet alkoivat saada vaikutusvaltaa

vertaistensa yli; opittiin tuntemaan kullan, hopean ja raudan arvoa

ja ruvettiin kutomaan kankaita sekä harjoittamaan muita hyödyllisiä

taitoja. Aikojen kuluessa alkoivat kuninkaat rakentaa kaupunkeja ja

jakaa maat ja karjat ihmisten ulkomuodon ja sielunlahjojen mukaan;

rikkaudet koottiin muutamain käsiin, ja niillä jo oli enemmän

vaikutusvaltaa kuin hyveellä ja älyllä. Kieli syntyi vähitellen

itsestään, ja tarve pakoitti ihmisen käyttämään eri ääniä, samoin

kuin koiratkin ja muut eläimet erilaisella ääntämisellä ilmaisevat

vihaansa, rauhattomuuttaan ja nälkäänsä. Soitannon ihmiset oppivat

linnuilta ja tuulen suhinasta ruovokossa.

Hyläten sen nykyaikana niin yleisen mielipiteen, että uskonto on

syntynyt siitä ihmettelystä, jolla ihmiset katselevat luonnon

ilmeitä, väitti Lukretius uskontoa tahallisen ajattelemisen

tuottamaksi, ajattelemisen, joka arveli että kaikki tapahtui

johtavien jumalten tahdosta. Ihmisten mielikuvattiin vaikuttivat

myös, luuli hän, ajatukset ja haaveilut, joiden, kautta jumalat

tulivat ihanammiksi luonnoltaan ja mahtavammiksi -- korkeammiksi

olennoiksi, jotka elelivät avaruuksissa lukemattomain maailmojen

välillä, joista he muuten eivät paljoa välittäneet ja joihin he eivät

ensinkään vaikuttaneet.

Suuri opetusrunoelma päättyy erittäin liikuttavalla kuvauksella ruton

raivoamisesta Athenassa.

Caesar.

Kuoli v. 44 e.Kr.

Useimmat lukijat tuntevat ainakin nimeltä Julius Caesarin, mainion

Romalaisen diktaatorin ja imperaatorin. Hänen _"Kommentarionsa"_,

ovat muistiinpanoja, jotka hän itse on kirjoittanut sotaretkistään

Euroopan eri osissa, ensin Roman vihollisia ja sitten, Rubikonin

yli käytyään, kilpailijoitaan vastaan, heidän kanssaan ylivallasta

taistellessaan.

Aivan toisin kuin muut historioitsijat kirjoitti hän ainoastaan

siitä, minkä itse oli nähnyt tapahtuvan, ja omista teoistaan. Hänen

teoksensa on uuden historialajin alkuna.