Tämä kappale myöskin pilkkaa Eyrypidestä. Naiset viettävät

Thesmoforilan juhlaa (Demeterin ja Persefonen kunniaksi), ja

tällä kertaa ovat he yhtyneet yleiseen kokoukseen päättääkseen,

miten kostaisivat Eyrypideelle kaikki ne ilkeydet, joita tämä

murhenäytelmissään on heistä lausunut. Eyrypides saatuaan

siitä vihiä, menee appensa Mnesilokon seurassa virkaveljensä,

murhenäytelmä-kirjoittajan Agatonin luo, pyytääkseen tätä

naispuvussa tulemaan kokoukseen puhumaan uhatun puolesta. Agaton on

siihen hyvinkin sopiva, koska hän, mielikuvitustansa auttaakseen,

naisroolejansa kirjoittaessaan aina pukeutuu hameesen. Kun Agaton

kieltäytyy, kehoittaa Eyrypides appeaan ryhtymään siihen sillä

ehdolla, että vävy auttaisi häntä jokaisesta tukalasta pinteestä,

johon hän saattaisi joutua. -- Näyttämö muutetaan nyt Demeterin

temppeliksi, jossa naiset puhuvat Eyrypideen rikoksista, mainiten

muun muassa ettei hän usko jumalaan. Mnesilokos puolustaa häntä

ja kertoo muutamia häijynilkeitä juttuja naistenheikkouksista ja

vioista. Naiset suuttuvat silmittömästi, rupeevat epäilemään häntä

mieheksi ja riistävät pois hänen valhepukunsa. Pelastuakseen tempaa

Mnesilokos rintalapsen ja uhkaa surmata sen, jos hänelle ruvettaisiin

väkivaltaa tekemään; mutta nyt huomataan että lapsi on vain lapsen

vaatteisin kääritty viinisäkki. Silloin leikkaa hän penikalta kurkun

poikki ja juopi viinin. Lähetetään poliisia noutamaan, ja ukko

miettii mitä naurettavimpia keinoja ilmoittaakseen Eyrypideelle,

mihin ahdinkoon hän on joutunut. Vihdoin viimein Eyrypides tuleekin,

ja hänen keskustelussaan apen kanssa on pelkkiä otteita tämän

murhenäytelmistä, joita pilkataan ja ivataan. Nyt saapuu poliisi, ja

Mnesilokos pannaan jalkapuuhun, josta hän koettaa paeta käyttämällä

parodieerattuina kaikkia niitä ihmeellisiä pelastuskeinoja, joihin

samanlaisissa pulmissa Eyrypideen murhenäytelmissä turvataan.

Viimein lupaa Eyrypides vastedes olla naisia moittimatta, jos vain

auttaisivat häntä vapauttamaan hänen appeaan. Heidän onnistuu

viekotella pois vahtisoturi, ja vapautettu Mnesilokos mennä viilettää

iloisena kotiin eukkonsa ja lapsukaistensa luo.

Nais-valtiopäivät.

Kappale pilkkaa Platonin ihanne-tasavallan kommunistisia aatteita.

Paraxagoran johdolla ovat naiset päättäneet uudistaa Athenan

valtiomuodon ja suostuneet tätä tarkoitusta varten kokoontumaan

Pnyxille miehiksi puettuina ja tekoparroilla varustettuina.

Harjoituskokouksessa sydänyön aikana käyvät useat heistä

rauhattomiksi, mutta Paraxagora koettaa heitä rohkaista puheella,

jossa kehuu vanhan ajan hyviä tapoja ja huomauttaa, ettei miesten

mitenkään voi onnistua pettää heitä, jotka ovat viekkaisin koukkuihin

niin perehtyneet. -- Aamusella astuu sisälle kaksi näiden naisten

puolisoista ihan alastomina ja kummeksivat, mihinkä heidän vaatteensa

ovat joutuneet; muuan kolmas tulee ja kertoo Pnyxin olevan täynnä

oudonlaisia olentoja: kaunisnaamainen nuorukainen, sanoo hän, on

siellä saanut toimeen päätöksen, että hallitus vast'edes jätettäisiin

naiskomitean haltuun. Miehet siitä ällistyvät, vaan lohduttavat

itseään sillä, että vaimot tietysti ottavat hoitaakseen lapset, joten

he, miehet, pääsevät siitä huolesta. -- Paraxagora tulee kotiin ja

ilmoittaa tulleensa valituksi valtion johtajaksi. Hän pyytää läsnä

olevien hyväksymistä ja lupaa monta etua, muun muassa sen, ettei

enään tulisi löytymään mitään köyhyyttä, eikä mitään riita-asioita,

ja, että tästä lähtien jolsat naiset saavat kaikkein ensiksi valita

puolisonsa. -- Näyttämö muuttuu nyt kaduksi; kansalaiset jättävät

tavaransa yhteiseen omaisuuteen ja huvitteleivat valtiollisilla

pilapuheilla. Samassa tulee sanansaattaja ja kutsuu heitä kaikkia

juhla-aterialle, jonka Paraxagora on yhteisistä varoista pannut

toimeen ja jossa tarjotaan ruokalajia, minkä nimessä on 77 tavua.

Plutos.

Ahneus ja siveyttömyys vanhassa Athenan valtiossa, jonka tarpeet,

komeus ja velttous yhä olivat kasvaneet, ovat Aristofaneen viimeisen

näytelmän aineena.

Kremylos, muuan maamies, on kokemuksesta oppinut epäilemään, tokkohan

todellakin rehellisyys maan perinee, ja kysyy Apollolta neuvoa, mitä

aatteita hänen tulee istuttaa ainoaan poikaansa. Oraakeli neuvoo

häntä puhuttelemaan ensimmäistä jonka tapaa, ja täksi sattuu muudan

sokea. Orjansa Karionin avulla saa hän tietoonsa, että muukalainen on

Plutos, rikkauden jumala, jonka on onnistunut hiipiä ulos saiturin

talosta. He keskustelevat rahan mahdista ja siitä huomattavasta

seikasta, että, vaikka kaikkeen muuhun pian kyllästytään, ei kukaan

koskaan katso saaneensa rahoja tarpeeksi. Jumala seuraa varsin

vastenmielisesti seuralaisiaan, koska ihmisten tapa häntä kohdella ei

milloinkaan ole häntä miellyttänyt; sillä saituri kaivaa maahan ja

salaa hänet, ja tuhlari menettää tavaransa ja viskaa hänet kadulle.

Kuitenkin seuraa hän Kremyloa kotiin, ja Karion kutsuu kaikki

herransa tuttavat vierasta vastaanottamaan. Kuori, jossa laulajina

ovat nämä tuttavat, on hyvin mielissään saadessansa tervehtiä

jumalaa. Mutta yksi heistä, Blepsidemos, syyttää isännän saaneen

tämän niin äkkiä tulleen rikkauden pyhäin ryöstöllä, vaan ilmoittaa

samalla että jos Kremylos antaa hänelle osan omaisuudestaan, niin

hän, Blepsidemos, on luopuva syytöksestään. Kremylos on juuri

selittämäisillään, miten jumala itsestään oli sinne tullut, kun ruma

naishenkilö, Köyhyys, esiintyy ja valittaa tulleensa karkoitetuksi

kaupungista, vaikka kuitenkin hän suo kaiken todellisen siunauksen.

Kuori on hyvin harras asiaan, ja eukko väittää kaikkien pyrintöjen

seisahtuvan, jos ihmiset olisivat rikkaat. Rikkaus tekee ihmiset

luuvaloisiksi, ahdasrintaisiksi ja suurivatsaisiksi; mutta köyhyydessä

he tulevat vahvoiksi ja sitkeiksi, vyötäisiltä hoikiksi kuin

ampiaiset, ollen aina valmiit pistämään vihollisiaan. Katsottakoon

vain kansan johtajia: heti kun saavat valtion varat käsiinsä,

rupeevat he pettureiksi. Kuitenkin karkoitetaan Köyhyys tiehensä, ja

Karion vie Pluton Asklepion temppeliin rukoilemaan että saisi näkönsä

jälleen. Seuraavana aamuna kertoo Karion Kremylon vaimolle jumalan

käyneen sairaiden luona ja parantaneen Pluton, vaan tehneen erään

toisen sokean entistään vielä sokeammaksi. Muuten oli hän nähnyt,

miten papit, kun lamput sammutettiin, hiipivät syömään leipä- ja

hedelmäuhreja, joita sairaat olivat jumalalle tuoneet. Tämä tapa oli

hänen mielestään ollut niin hurskas, että hän oli seurannut heidän

esimerkkiään. -- Plutos palaa Kremylon taloon aikoen ystävistään

valita itselleen ne, jotka todella ansaitsevat vastedeskin hänen

ystäviänsä olla; ja naapurit rientävät onnea toivottamaan, mutta

heidät käskee pois Kremylos, joka yksin tahtoo pitää vieraan omanaan.

-- Seuraavassa näytöksessä kuvaa Karion kuorille, kuinka suurta

siunausta rikkaudesta on. Rikkaat voivat elää loistavasti ketään

peijaamatta, he saattavat kultarahoilla ruveta rahapeliinkin. Samassa

tulee syyttäjä vakoilemaan; hän pakenee vaikerrellen saatuaan kelpo

potkut saattajaisiksi. Vanha nainen, joka on menettänyt rahansa ja

samalla rakastajansakin, rukoilee turhaan apua Kremylolta; ja kun nyt

Hermes tulee Olymposta käskyllä, että koko perhe on vietävä ulos ja

kaikki sen jäsenet rikollisina rangaistavat, vastaa orja näsäkkäästi,

että hän ja hänen herransa eivät ole Zeyn vallan alaisia. Hermes

väittää, että ihmiset, Pluton saatua takaisin näkönsä, eivät enään

uhraa jumalille, ja hän puolittain lausuu haluavansa ruveta Kremylon

palvelukseen. Eikö mitä, sopiiko jumalan karata virastaan ja ruveta

ihmisten palvelukseen? sanoo Karion ja ehdottelee naurettavan

keskustelun kestäessä kaikellaisia palvelustoimia, joita olisi

tarjona. -- Nyt tulee myöskin Zeyn pappi paikalle ja valittaa, ettei

kukaan enään uhraa temppelille nappikuluakaan; nyt, kun kaikki ovat

rikkaita, saa hän nähdä nälkää. Häntä lohduttaakseen kertoo Kremylos

itsellään olevan Plutos vieraana ja aikovansa tämän asettaa yhteisen

aarteiston suojelijaksi ja sanoo papin, jos tämä tahtoo luopua Zeyn

palveluksesta, saavan ruveta uuden jumalan palvelijaksi. Pappi on

siihen heti valmis; tuota pikaa pannaan juhlakulkue toimeen, ja kuori

yhtyy siihen viettääkseen juhlaa Rikkauden palveluksen syntymisen

johdosta.

Tukydides.

Kuoli v. 401 e.Kr.

Tukydides oli Trakiasta kotoisin ja hänen luullaan syntyneen v. 471

e.Kr. Hän kertoo itse saaneensa periä pienen omaisuuden, ja hänen

sanotaan harjoitelleen kaunopuheliaisuutta Antifonin johdolla. Mutta

klassillisen kirjailija-arvonsa on hän saanut totuutta rakastavana ja

luotettavana historioitsijana, ja hänen teoksilleen antaa vieläkin

suuremman etevyyden se seikka, että hän itse on ottanut osaa

tapauksiin, joita hän kuvaa -- suureen taisteluun Spartan ja Athenan

välillä.

Hän alkaa lyhyesti esittämällä Kreikan aikaisinta historiaa ja pitää

Troijan piiritystä historiallisena tapauksena, jolle runoilijat

kuitenkin ovat antaneet liian suuren merkityksen. Vanhempienkin

tarujen sanoo hän perustuvan todellisiin tapauksiin, vaan jättää

mainitsematta niissä tavattavat liioitellut ja luonnottomat

yksityiskohdat. Hänen oma kuvauksensa alkaa Kreikkalaisten

palauksella Troijasta, jota seurasi Dorialainen vaellus Peloponnesoon

ja Athenalaisten uudisasuntojen perustaminen Arkipelagiin. Sitten

tulee laivastojen rakentaminen, rikkauden pikainen kasvaminen ja

sortovaltiuden synty, kunnes Sparta ryhtyi vapautta puolustamaan ja

kukisti tyrannit heikommista valtioista. Sen jälkeen alkaa suuri

Persialainen sota, jonka Herodotos oli kertonut. Siitä Tukydides

huomauttaa ainoastaan, että se oli syynä kateuteen Lakedaimonilaisten

ja Athenalaisten välillä, joista edelliset olivat mahtavia maalla ja

jälkimmäiset merellä.

Persialaisten tappion jälkeen koettivat Spartalaiset kieltää

Athenalaisia uudelleen rakentamasta muurejaan; mutta Temistokles

osasi kaikellaisilla tekosyillä viivyttää lähettiläitä lähtemästä,

siksi kuin vallit olivat uudelleen rakennetut. Nyt yhdistivät useat

pikkuvaltioista laivansa Athenalaisten laivastoon ja sitoutuivat

antamaan varoja laivaston ylläpitämiseen Kreikan puolustusta varten,

joten Athenan vähitellen onnistui saattaa nämät ylivaltansa alaisiksi.

Äkkiä kasvoi Athenan rikkaus ja voima. Sen etevin kansalainen,

Perikles, oli, kuten Tukydides kertoo, kohottanut sen aineellisen

mahtavuuden niin suureksi, että "jos muukalainen kaukaisessa

tulevaisuudessa näkisi sen rauniot, luulisi hän sen vallan olleen

toista vertaa suuremman, kuin mitä se todella oli". Korintos, joka

ennen oli ollut Kreikan etevin merivaltio, kadehti tätä Athenan

kukoistusta. Sen uudisasukkaat Korkyrassa olivat niskoitelleet

ja pyytäneet apua Athenalta, joka sinne lähettikin laivaston.

Sama laivasto oli myöskin piirittänyt Potidaiaa, erästä toista

Korintolaista uudisasuntoa, sanoen syyksi että siellä aiottiin

tehdä kapinaa. Potidaia pyysi Spartalta apua, ja siellä pidettiin

yleinen kokous. Tukydides kertoo tarkoin ne puheet, joita täällä

pitivät eri valtioiden edustajat. Edustajien poistuttua neuvottelivat

Lakedaimonilaiset, ja suuri enemmistö äänesti sotaa. Delfon

oraakelilta kysyttiin neuvoa, ja siltä saatiin vastaus, että jos he

panisivat liikkeelle kaiken voimansa, saisivat he sodassa voiton. Nyt

kutsuttiin liittolaiset apuun ja varustukset alettiin viipymättä.

Vuosi kului kuitenkin ennenkuin vihollisuus puhkesi ilmi tuleen.

Lakedaimonilaiset olisivat suostuneet rauhalliseen sopimukseen ja

esittivät rauhanehtonsa; mutta pitkän neuvottelun jälkeen Athenan

yleisessä kansankokouksessa pääsi voitolle mahdikas Perikles

kaunopuheliaisuutensa kautta, ja sota alkoi menestymättömällä

yrityksellä luovuttaa pois Plataia Athenan suojelusvallan alta.

Molemmat puolueet liittolaisineen varustautuivat nyt yleiseen

taisteluun, ja Peloponnesolaiset tuumasivat pyytää Persian

kuninkaalta apua. Kansallistunne kehoitti pikkuvaltioita Athenalaisia

vastaan. Airut lähetettiin Athenaan vielä viimeisen kerran rauhaa

tarpomaan, mutta sanansaattaja lähetettiin sieltä takaisin saamatta

asiaansa puhuakaan. Kulkiessaan rajan yli lausui tämä Homeron

kovaenteiset sanat: "Tämä päivä on Kreikkalaisille oleva alkuna

pitkiin kärsimyksiin."

Athenalaisilla oli ainoastaan 32,000 miestä maaväkeä, ja heidän

laivastossaan oli 300 soutulaivaa ja joka laivalla 300 miestä.

Maaväestö pakeni Athenan muurien turviin ja lähetti karjansa Euboiaan

ja muille läheisille saarille. Spartan kuningas johti sotajoukkonsa

Athenan alueelle ja hävitti kasvavat laihot, vaan vältti taisteluun

ryhtymistä. Athenalaiset puolestaan lähettivät laivaston

nousemaan maalle Meltone'n luona Lakoniassa; mutta Brasidas,

eräs Lakedaimonilaisten päälliköistä, karkoitti päälleryntääjät

takaisin, tunkeutuen ainoastaan 100 miehen suuruisella joukolla

vihollis-sotajoukon läpi. Kuitenkin miehitettiin Aiginan saari ja

Megara hävitettiin. Vuoden sotaretkien loputtua, panivat Athenalaiset

toimeen kaatuneiden julkisen hautauksen, joidenka luut he olivat

koonneet telttaan. Heimottain vietiin vainajat juhlasaatoksessa

hautauspaikalle; tyhjää paaria kannettiin kuolleiden asemesta.

Hautauspuheen piti Perikles, jonka sanat Tukydides tarkalleen kertoo.

Loppuponsi oli siinä seuraava: "He uhrasivat henkensä yhteisen hyvän

puolesta ja saavuttivat katoomattoman maineen ja mitä loistavimman

hautapatsaan. Minä en sillä niin paljo tarkoita sitä hautaa, jossa he

lepäävät, kuin sitä, jossa heidän maineensa säilyy haihtumattomana,

milloin vain teot ja sanat niitä mieleen muistuttavat. Sillä koko

maan piiri on jalojen miesten hautapatsas. Heidän mainettaan ei

julista ainoastaan muistokiviin piirretyt kirjoitukset heidän

kotimaassaan, vaan muuallakin maailmassa elää heidän muistonsa

kaikkien kesken, ei ainoastaan taiteilijain teoksissa, vaan myös

sydämissäkin".

Peloponnesolaiset ryöstivät taas Attikaa, vaan tällä kertaa karkoitti

heidät kuitenkin pois sanoma, että Athenassa oli syntynyt rutto;

sen luultiin siellä saaneen alkunsa kaivojen myrkytyksestä. Tätä

ruttoa arvellaan ankaraksi maahiskuumeeksi, joka kauppalaivassa oli

Aitiopiasta tullut Piraioon. Tukydides kertoo itsekin sairastaneensa

sitä ja tarkastaneensa sen vaikutusta muihin. Hän kuvaa myöskin hyvin

tarkalleen taudin merkit ja luonteen. Monet pelosta menehtyivät,

toisiin, jotka olivat sairaita hoitaneet, tarttui tauti. Useat

perheet kuolivat sukupuuttoon, sentähden ettei löytynyt ketään,

joka olisi heitä hoitanut, ja toiset riutuivat niin, ettei heillä

edes ollut voimia pitämään huolta kuolleittensa hautaamisesta.

Urheimmat ja alttiimmat olivat ne, jotka jo olivat parantuneet; sillä

tähän tautiin ei kukaan sairastunut toistamiseen. Ruton kauheaa

turmiollisuutta suurensi vielä se suuri kansan paljous, minkä sota

oli kaupunkiin koonnut. Kuolonkamppauksessaan viehkuroivat sairaat

kaduilla tai tunkeutuivat kaivojen luo sammuttaaksensa polttavaa

janoaan. Hautajuhlallisuudet, joita Kreikkalaiset muutoin pitivät

niin tärkeinä, laiminlyötiin ja ruumiit heitettiin läjittäin

likimmäiselle roviolle. Henkiin jääneet etsivät huumaavia nautintoja;

elo kestää, arvelivat he, kuitenkin päivän vain, ja sentähden tulee

nauttia, jumalia pelkäämättä tai ihmisistä huolimatta. Merelläkään

ei oltu rutolta turvissa. Sotajoukosta, joka lähetettiin Potidaiaa

vastaan, menehtyi kuukauden kuluessa neljäs osa.

Periklestä sanottiin syyksi kaikkiin näihin rasituksiin, ja kansa

vaati rauhaa Spartan kanssa millä ehdoilla hyvänsä; mutta hän

kehoitti heitä rohkaisemaan mielensä, antamatta satunnaisten

vastuksien saattaa itseään luopumaan siitä korkeasta asemasta,

johon olivat esi-isien urhotöiden kautta päässeet. Velvollisuus

valtioita kohtaan vaatii ettei anneta yksityisten kärsimysten mieltä

lannistaa. Athenalaiset tottelivat hänen neuvoaan ja jättivät taas

vallan hänen käsiinsä. Mutta Perikles kuoli ruttoon jo vuoden päästä.

Tukydides puhuu myöskin hänen nerostaan ja vaikutusvoimastaan. Kun

Perikles huomasi kansalaistensa syyttä olevan liian myöntyväisiä ja

herkkäuskoisia, herätti hän puheellaan heissä terveellistä pelkoa;

mutta jos he osoittivat mieletöntä arkuutta, saattoi hän sanoillaan

heihin rohkeutta ja luottamusta. Nimeltään oli Athena kansanvalta,

mutta todellisuudessa johti kaikkia asioita _yksi_ mies, nimittäin

Perikles.

Rutto kesti kaksi vuotta, sitten lakkasi se vuodeksi ja rupesi

jälleen tuhojaan tekemään, raivoten vielä vuoden ajan. Taudin uhrien

lukumäärä oli suurempi, kuin koko sodassa kaatuneiden.

Kuten ennen Athenalaiset, niin nyt Peloponnesolaiset pyysivät

Persiasta apua. He koettivat myös kiihoittaa Trakian kuningasta

hyökkäämään Potidaiaa vastaan, mutta tämä laitti lähettiläät

Athenaan, jossa nämät surmattiin kostoksi siitä julmuudesta, millä

Spartalaiset olivat kohdelleet Attikalaisia merimiehiä. Sivumennen

Tukydides mainitsee Athenalaisten pitäneen eri laivastoa rannikkojen

turvaamista ja kauppa-aluksien suojelemista varten.

Seuraava sotaretki alkaa Plataian vapaakaupungin piirityksellä;

tämän kaupungin asukkaat muistuttivat piirittäviä Spartalaisia

siitä, että olivat auttaneet näitä Medestä vastaan, mutta saivat

vastaukseksi, että heidän joko tuli taistella Athenalaisia vastaan

taikka pysyä puolueettomina. Kun he puolestaan vastasivat, etteivät

voineet ehtoihin suostua, alettiin piiritys, jonka yksityistapahtumat

tarkalleen kerrotaan. Kun ruokavarat alkoivat loppua, raivasi

puolet varustusväestä itselleen tien Spartalaisten piiritysjoukon

läpi ja lähti Athenaan. Kahdenvuotisen piirityksen perästä täytyi

jälelle jääneiden antautua armoille. Tyydyttääksensä Thebeläisten

kostonhimoa hakkasivat voittajat heidät maahan, myivät naiset

orjiksi ja hävittivät kaupungin maan tasalle. Samana vuonna

tekivät Athenalaiset onnettoman sotaretken Kalkiisen, mutta saivat

kaksi loistavaa merivoittoa Korinton lahdessa. Kostaakseen tätä

päättivät liittoutuneiden laivaston päälliköt tehdä äkkinäisen

hyökkäyksen Piraiota vastaan; mutta kun he välillä rupesivat

ryöstämään Salamista, saivat Athenalaiset vihiä tuumasta ja ryhtyivät

sellaisiin varustuksiin, että viholliset katsoivat parhaaksi luopua

hyökkäyksestään. Toisella taholla oli Athenalaisten liitossa oleva

Trakian kuningas hyökännyt Makedoniaan; mutta siitä ei lähtenyt

mitään hyötyä, sentähden että vuodenaika jo oli liian pitkälle

kulunut, jotta ei Athenalaisten laivasto voinut olla avullisena.

Neljäntenä vuonna tehtiin uusi sotaretki Attikaan, ja Mitylene,

Lesbon pääkaupunki, luopui Athenan liitosta ja yhtyi Spartalaisiin.

Athenalainen laivasto saarsi saaren, ja sillä välin hyökkäsivät

Lakedaimonilaiset vihollisten alueelle. Mutta ennenkuin

liittoutuneiden laivasto ennätti avuksi, pakoitettiin Mitylene

antautumaan, ja tuhannen sen etevimpää porvaria vietiin Athenaan

tuomittaviksi. Ensin päätettiin että sekä nämät tuhannen että

jokainen, joka oli tarttunut aseihin kapinaan osaa ottaakseen,

olisi surmattava. Toisessa neuvottelussa astui esille Kleon, äreä

kansankiihoittaja, vaan mahtava puhuja, vaatien varoittavan esimerkin

osoittamista, jotta muutkin alavaltiot pelästyisivät. Kuitenkin

päätettiin nyt heikolla enemmistöllä että ainoastaan rikollisimmat

rangaistaisiin. Sodan viidentenä vuotena lähettivät Korintolaiset

250 Korkyralaista ylimystä, joita oli viimeisestä kapinasta saakka

pidetty vankina, sillä ehdolla että taivuttaisivat saaren asukkaat

luopumaan Athenan liitosta. Nämä yritykset herättivät saaressa

yleisen kapinan ja synnyttivät puolueiden kesken tulisia taisteluja.

Sinne lähetettiin laivastoja sekä Athenasta että Peloponnesosta

odottamaan tapausten päätöstä, ja seitsemän päivää vallitsi oikea

hirmuhallitus: kansajoukko tappoi kaikki, joita pidettiin ylimyksinä;

heitä syytettiin salavehkeistä ja surmattiin mitä kauheimmalla

tavalla.

Puhuessaan puoluevimman uhreiksi joutuneista valtioista Tukydides

huomauttaa, kuinka ihmiset miten vain muuttavat mielipidettä ja

puhetapaa, saadaksensa niitä soveltumaan tekoihinsa. Huimapäisyys

muuttuu rohkeudeksi ja epäröiminen arkuudeksi. Se joka kehoittaa

julmuuteen, on luotettava kansalainen; vaan sitä, joka kieltää

julmuutta tekemästä, epäillään. Onnellisten ehdotusten tekijä on

kunnon mies, mutta ken ehdotusten tekijän ilmaisee on vieläkin

kunnollisempi. Sukulaisuuteen katsotaan vähemmin kuin puoluesiteihin,

uskollisuus ei perustu mielipiteiden sopusointuun, vaan yhteiseen

rikollisuuteen, ja valat rikotaan ilman vähintäkään omantunnon

vaivoitta ja uskonnollisista velvollisuuksista rahtuakaan huolimatta.

Siten syntyi, sanoo hän, koko Kreikassa kaikenlaista halpamielisyyttä

ja ilkeyttä, ja tavallista oli, ettei kukaan toistaan uskonut;

jokaisen täytyi varoa kaikkia muita.

Seuraavana kahtena vuonna kunnostutti itseään muuan Demostenes

Athenalaisten päällikkönä sekä maalla että merellä, erittäinkin

sen kautta että rakensi linnan Pylon luo ja puolusti sitä

Lakedaimonilaisten laivaston tultua sitä piirittämään. Vaikka

Brasidas johti Spartalaisia, eivät nämät kuitenkaan voineet mitään

aikaan saada, vaan joutuivat vihdoin itse vielä saarroksiin

Sfakterian saaren luona. Välirauha tehtiin, ja lähettiläitä

laitettiin Athenaan hieromaan rauhaa; mutta kun kansa, Kleonin

neuvosta, asetti liian kovat ehdot, uudistettiin piiritys. Kleon

kysy nyt, minkä tähden ei kaikkia Spartalaisia heti otettu

vangiksi, ja kerskasi että, jos hänellä olisi päällikkyys, niin hän

kahdenkymmenen päivän kuluessa toisi heidät Athenaan tai heittäisi

henkensä yrityksessä. Hän saikin sen toimekseen, ja Demosteneen

avulla onnistui hänen todellakin voittaa Spartalaiset, joista lähes

300 vietiin vankina Athenaan. Tämä äkkinäinen menestys herätti

suurta huomiota koko Kreikassa, ja Pylosta saivat Athenalaiset lujan

ulkolinnoituksen. Spartalaiset, jotka pelkäsivät orjiensa (helootien)

karkaavan vihollisten puolelle, houkuttelivat 2,000 heistä vaatimaan

vapautta ja saivat tästä tekosyyn salaa surmata heidät kaikki.

Taas esitettiin rauhan ehtoja; mutta Athenalaiset, jotka tahtoivat

käyttää saatuja etuja niin paljon kuin mahdollista hyväkseen, eivät

suostuneet ehdotukseen ja menettivät siten edullisimman hetken

lopettaa sota kunnialla.

Vähää myöhemmin rupesivat Athenan Trakialaiset liittolaiset hieromaan

sovintoa Spartalaisten kanssa, ja Brasidas sekä hänen mukanaan

muutamia helooteja ja vapaaehtoisia lähetettiin sinne. Voitettuaan

muutamia pienempiä etuja sai hän valtaansa tärkeän Amfipoliin

kaupungin. Tämä tapahtui päällikön Tukydideen poissa ollessa

sotaretkellä läheisessä Eionissa. Päästäkseen tästä virheestään

syytökseen joutumasta läksi Tukydides vapaaehtoiseen maanpakoon 20

vuodeksi. Hän mainitsee tämän seikan ohimennen, tuomatta mitään esiin

puolustuksekseen.

Sillä välin kuin Brasidas uudesta pääasemasta mietti lähteä uudelle

sotaretkelle, tehtiin välirauha vuodeksi. Pysyväinenkin rauha olisi

nyt voitu aikaan saada, jos eivät Kleon ja Brasidas olisi olleet sitä

vastaan, edellinen sentähden että pelkäsi kaikki konnankoukkunsa

tulevan ilmi, viimemainittu taas sen vuoksi että hänellä ainoastaan

sodan aikana oli valtaa ja arvoa. Melkoista sotajoukkoa johtaen läksi

Kleon Trakiaan ottelemaan Brasidaan kanssa. Valloitettuaan Torone'n

ja erään toisen kaupungin asettui hän Eioniin odottamaan apujoukkoja,

käydäkseen sitten taas Amfipoliin kimppuun. Mutta äkkiä hyökkäsi

Brasidas esiin, Athenalaiset lyötiin ja Kleon kaatui. Ainoastaan

seitsemän Spartalaista haavoittui, mutta yksi niistä oli Brasidas,

ja tämä kuolikin heti sen jälkeen. Nimeksi tehtiin nyt rauhasopimus

taistelevien valtioiden välillä, mutta siitä ei tullut sen enempää.

Sen sijaan saatiin aikaan puolusliitto viideksikymmeneksi vuodeksi

Spartan ja Athenan välillä. Se kuitenkin kesti ainoastaan seitsemän

vuotta.

Argos rupesi silloin muiden Peloponnesolaisten valtioiden johtajaksi,

ja Alkibiadeen välityksellä saatiin aikaan liitto Athenan kanssa.

Silloin hyökkäsivät Spartalaiset Korinton ja muutamien muiden

kaupunkien avulla Argoliisen ja valloittivat siellä itselleen lujan

aseman. Mutta niin vähän käsittivät Argolaiset sitä vaaraa, joka

heitä uhkasi, että, kun Spartan kuningas erään aselevon aikana

peräytyi joukkoineen, moittivat päälliköltään siitä, että nämät

olivat antaneet vihollisten paeta tiehensä. Kun välirauha oli

rikottu, marssivat Argolaiset, saatuaan Athenasta apujoukkoja,

Arkadiaan. Spartalaiset tulivat kootulla sotajoukollaan heitä

vastaan Mantinean luona ja saivat ratkaisevan voiton. Tukydides oli

omin silmin nähnyt tämän taistelun. Eräs osasto, jossa oli pelkkiä

ylimyksiä Argosta, lyötyään pakosalle Spartalaisten vasemman siiven

ja siten pelastettuaan isänmaansa kunnian, taivutti maanmiehensä

luopumaan kansanvallasta ja yhdistymään Spartalaisiin. Mutta

muutamien kuukausien kuluttua otti rahvas taas vallan käsiinsä ja

teki uuden liiton Athenan kanssa.

Dorialaiset ja Jonialaiset uudisasukkaat Siciliassa vetivät

aluksi yhtä köyttä milloin Spartan, milloin Athenan kanssa, ja

muutamia meritappeluja taisteltiin heidän rannikoillaan. Mutta

vihdoin lopettivat he sisälliset eripuraisuutensa ja päättivät

Syrakusalaisen Hermokrateen neuvosta, jonka puheen Tukydides

tarkalleen kertoo, ruveta yhdessä torjumaan muukalaisten hyökkäyksiä.

Sodan kuudentenatoista vuotena päättivät Athenalaiset lähettää

Siciliaan 60 soutulaivaa Alkibiadeen, Nikiaan ja Lamakon johdolla.

Nikias oli varoittanut heitä heittämästä menestystään alttiiksi

pilventakaisen, epävarman edun tähden, väittäen Alkibiadeen

nuorekkaasta kunnianhimosta yritystä harrastavan. Mutta viimemainittu

ylpeästi ajoi valheeksi tämän väitteen ja pilkkasi sitä arvelua,

että Sicilian asukkaat nousisivat kovaan vastarintaan. Sotaretki

päätettiin tehtäväksi; Juhannuspäivän aamun koittaessa nostettiin

purjeet, ja Tukydides kuvaa vilkkaasti lähdön Piraiosta. Eräs

kansanjohtaja uskotti Syrakusalaisia, ettei heillä ollut mitään

pelättävää, mutta kuitenkin ryhdyttiin puolustusvarustuksiin.

Hyökkäysjoukon päälliköt olivat päättäneet ruveta rauhan hieromisiin

saaren asukkaiden kanssa, kun Alkibiades yhtäkkiä kutsuttiin

kotiin syytettynä Merkurion patsaitten kaatamisesta; paluumatkalla

pakeni hän Spartaan. Nikias ja Lamakos tekivät useita onnettomia

hyökkäysyrityksiä saaren kaupunkeja vastaan ja asettuivat sitten

talvimajoille Kataniaan ja Naxoon. Alkibiadeen neuvosta, joka

pitkässä puheessa koetti puolustaa petollista käytöstään isänmaatansa

kohtaan, lähettivät Spartalaiset apua Syrakusalaisille ja rakensivat

linnan, sulkeakseen Athenalaisilta kulkuyhdistyksen. Mutta seuraavana

kesänä onnistui Athenalaisten valloittaa kukkula, joka kohosi

Syrakusaa korkeammalle, ja varustautuivat sitten hyökkäykseen

sekä maan että meren puolelta. Lamakos kaatui Syrakusalaisten

kerran ulos hyökätessä, mutta kuitenkin kävi piiritettyjen tila

niin arveluttavaksi, että ryhdyttiin keskusteluihin kaupungin

heittäytymisestä. Piiritys oli kestänyt neljä kuukautta, kun eräs

Spartalainen, jonka oli onnistunut päästä maalle saareen, kokosi

sotajoukon lähellä asuvista liittolaisista ja vei sen vartijoitta

jätettyjen solien kautta kaupunkiin. Nyt rohkaisivat Syrakusalaiset

taas mielensä ja selittivät olevansa valmiit suostumaan rauhaan

Athenalaisten kanssa, jos nämät viiden päivän kuluessa -- lähtisivät

Siciliasta. Eräs piiritettyjen varustuksista valloitettiin; tämän

jälkeen syttyneessä taistelussa ajettiin Athenalaiset takaisin

piiriensä sisäpuolelle, jotta eivät voineet kokonaan saartaa

kaupunkia. Nikias kirjoitti toivottoman kirjeen kotiin ja pyysi

kivuloisuutensa vuoksi päästä vapaaksi päällikkyydestä. Siihen ei

suostuttu, mutta sen sijaan luvattiin apujoukkoja ja rahoja. Sillä

aikaa saivat Syrakusalaiset apua Peloponnesosta, joten saattoivat

valloittaa sataman ja saada täydellisen voiton Athenalaisten

laivastosta. Kuitenkin elpyi jälleen Athenalaisten toivo, kun vahva

apujoukko saapui. Sitä johti Demostenes, joka tuumi yöllä hyökätä

takaapäin vihollisten varustusten kimppuun. Hän joutui kuitenkin

niin täydellisesti tappiolle, että Syrakusalaiset nyt vuorostaan

rupesivat hyökkäyksillä vihollisiaan ahdistelemaan. Demostenes

kehoitti kiiruusti pakenemaan laivoille, mutta Nikias epäröi, ja

sattuneen kuunpimenemisen tähden päätettiin ennusmiesten neuvosta,

ettei liikuttaisi mihinkään kolme kertaa yhdeksään päivään. Sillä

välin ryöstivät Syrakusalaiset useita soutulaivoja ja saarsivat

loput. Athenalaisille ei jäänyt mitään muuta neuvoa, kuin raivata

itselleen tie satamasta. Tukydides kertoo taistelun niin kuvaavasti,

että luulisi hänen itse olleen siinä läsnä. Päätökseksi tuli, että

Athenalaiset joutuivat tykkänään tappiolle. Heidän peräytymistänsä,

jossa heidän täytyi jättää jälkeensä kuolleet, haavoitetut ja

sairaat vihollisten valtaan, kuvataan liikuttavilla sanoilla. Nikias

koetti pitää heidän rohkeuttaan vireillä ja kehoitti heitä, etteivät

luopuisi kunnioituksesta itseään kohtaan; mutta vihollinen seurasi

heitä niin kintereillä, että he seuraavana päivänä heittäytyivät

eräässä öljypuulehdossa; tuhat miestä tapettiin ja muut myytiin

orjiksi. Suuri oli hämmästys Athenassa, kun surullinen sanoma sinne

saapui; kuitenkin rakennettiin uusi laivasto, ja suurilla uhrauksilla

jatkettiin taistelua vielä kahdeksan vuotta. Mutta vähitellen

luopuivat liittolaiset yksi toisensa perään, eikä Alkibiadeen

takaisinkutsuminen, eipä edes yritys asettaa oligarkiaa (harvain

valtaa) eikä voitokas meritaistelukaan liittolaisia vastaan, jolla

Tukydides lopettaa historiansa, voinut kohottaa Athenaa entiseen

mahtiinsa eikä estää sen laivaston täydellistä häviötä tappelussa

Aigospotamon luona, jonka jälkeen Athenan muurit hajoitettiin maan

tasalle ja Athenan loistava mahtavuus loppui.

Xenofon.

Kuoli noin v. 354 e.Kr.

Xenofonin kirjoitukset tosin suuremmaksi osaksi ovat historiallista

laatua, vaan niissä kuvastuu kuitenkin ilmeisesti tekijän luonne.

Hän oli sukuperältään korkeampaa Athenalaista keskisäätyä, oli ollut

Sokrateen oppilaana ja ensimmäisinä miehuusvuosinaan traagillisten

runoilijain ja pilaseppä Aristofaneen seurustelusta nauttinut

hienostuttavaa vaikutusta. Ystävänsä Proxenon kutsumuksesta läksi

hän, kuten arvellaan, kolmenkymmenen vuoden ikäisenä Lydian

kaupunkiin Sardeesen ja meni siihen sotajoukkoon, jota Kyros, Persian

kuninkaan Artaxerxeen nuorempi veli, paraikaa kokoeli tehdäksensä

kapinaa.

Xenofonin pääteoksella on nimenä _"Anabasis"_ ja se jakautuu kolmeen

osaan: hyökkäys Persiaan, kymmenen tuhannen Kreikkalaisen palaus

Mustalle merelle ja vastukset, joita heidän oli vielä kotimaassaankin

täytynyt kestää.

Uusi ruhtinas, jonka palvelukseen Xenofon rupesi, oli kunnianhimoinen

ja halusi syöstä veljensä Artaxerxeen valtaistuimelta. Satraapina

melkoisessa osassa Vähää Aasiaa oli Kyrolla Kreikkalaista väkeä

ja Kreikkalaisia upseereja palveluksessaan. Isänsä kuoltua lisäsi

Kyros tämän sotajoukkonsa kymmeneksi tuhanneksi mieheksi. Näillä

ja noin sadalla tuhannella Persialaisella soturilla lähti Kyros

liikkeelle Sardeesta ja kulki pitkin rannikkoa Babylonia kohden.

Laivasto seurasi sotajoukkoa Issoon asti. Kun oli tultu Tarsoon, niin

Kreikkalaiset, jotka epäilivät ettei retken päämääränä ollutkaan sota

Pisidialaisia, vaan kuningasta vastaan, kieltäytyivät marssimasta

eteenpäin, mutta lupaamalla heille korkeampaa palkkaa houkutteli

Kyros heidät suostumaan tuumiinsa. Ilman mitäkään vastarintaa

kulki sotajoukko Syriaan ja kääntyi Eufratia kohden, Kyron suoraan

ilmoitettua mitä hän kantoi mielessään veljeänsä vastaan. Sitä

pidettiin hyvänä enteenä, että Eufratin yli päästiin kahlaamalla, ja

marssia jatkettiin nyt Arabian erämaan halki. Pitkän ja vaivaloisen

matkan jälkeen tulivat he Pylain luona Babylonilaiselle alueelle

ja olivat nyt ainoastaan 18 peninkulman päässä pääkaupungista.

Sotajoukon vielä kolme päivää marssittua tarkasti Kyros väkeään:

Kreikkalaisia oli nyt, kun vasta pestattuja oli tullut lisää,

13,000 ja muita sotureja 100,000; mutta kuninkaalla sanotaan olleen

sotilaita koko miljoona. Seuraavana päivänä tultiin kaivannolle,

joka oli tehty sotajoukon eteenpäin marssimista estämään, mutta

puolustajia ei näkynyt. Arvellen Artaxerxeen ei ryhtyvänkään

mihinkään vastarintaan jatkoi sotajoukko matkaansa hajaantuneena

sinne tänne; mutta silloin palasi äkkiä vakooja ilmoittaen kuninkaan

lähestyvän täydessä tappelujärjestyksessä. Ensiksi, sanoo Xenofon,

nähtiin valkea tomupilvi, sitten ikäänkuin synkkä pimeys, vihdoin

metallin välkettä ja lopuksi keihäitä ja soturirivejä: ratsumiehiä

valkeissa varustuksissa, jalkamiehiä pajusta palmikoituilla

kilvillä, Egyptiläisiä pitkien kilpien suojassa ja siellä täällä

viikatevaunuja; keskellä oli kuningas lukuisan henkivartijaston

ympäröimänä. Kreikkalaiset olivat oikealla siivellä, ja Kyros

oli antanut käskyn hyökätä vihollisten keskustaan; mutta heidän

päällikkönsä Klearkos, joka tahtoi että heillä olisi virta suojanaan

takana, antoi heidän rynnätä suoraan eteenpäin. Sotalaulua laulaen

syöksyivät he Persialaisen sotajoukon vasenta siipeä vastaan; tämä

viskattiin nurin niskoin ja kääntyi hurjaan pakoon. Artaxerxes antoi

keskustan tehdä kiertävän liikkeen hyökätäksensä Kreikkalaisten

selkään. Kyros itse teki silloin ryntäyksen, tunkeutui henkivartijain

läpi, ratsasti rajusti veljeään vastaan ja haavoitti häntä helposti.

Mutta samassa lävisti hänet keihäs, joka tunkeutui sisään silmän

alta; hän kaatui maahan hevosen selästä ja heitti henkensä. Pää

ja vasen käsi hakattiin häneltä pois. Kaikki Kyron Persialaiset

joukot pötkivät nyt pakoon. Niin loppui taistelu Kunaxan luona

(v. 401 e.Kr.) ja samalla tuo laiton, vaan urheasti käyty Persian

sisällissota.

Kun Kreikkalaiset, jotka auringon laskuun olivat ajaneet takaa

Persialaisten sotajoukon vasenta siipeä, palasivat leiriinsä,

oli voittoisa Persialais-sotajoukon keskusta ryöstänyt sen perin

tyhjäksi. He viettivät yön paastoten ja Kyron kuolemasta mitään

tietämättä. Päivän valjetessa seuraavana aamuna toi tämän uutisen

kenraali Ariaios, tarjoutuen viemään heidät takaisin Vähän

Aasian rannikolle. Klearkos vastasi Kreikkalaisten, koska olivat

lyöneet kuninkaan, nyt haluavan asettaa hänet, Ariaion, Persian

valtaistuimelle. Kun Ariaios kieltäytyi, lähtivät he liikkeelle

ja marssivat hänen johdollaan itään päin kylärikkaan tasangon

läpi. Pian lähetettiin toinen kenraali, Tissafernes, saattamaan

heitä Sittakeen, etelään päin Bagdadista. Kuultuaan valheellisen

huhun, että Tigriin yli vievää siltaa hajoitettiin, kääntyivät he

Medialaiselle alueelle ja marssivat kymmenen päivää koillista kohden

kunnes tulivat Zab-virralle. Täällä kutsui Tissafernes Klearkon

ynnä neljä muuta Kreikkalaista kenraalia ja kaksikymmentä katteinia

telttaansa. He tulivat, katteinit tapettiin ja kenraalit lähetettiin

vankeina kuningas Artaxerxeelle; mutta eräs heistä, jonka oli

onnistunut paeta, toi sanoman tästä kavalluksesta Kreikkalaisten

leiriin. Tässä tukalassa tilaisuudessa astui Xenofon esille ja

piti, yöllä unessa saatuaan siihen kehoituksen, innokkaan puheen,

joka rohkaisi alakuloisten Kreikkalaisten mielet. Ja nyt otti hän

johdon suurimmaksi osaksi haltuunsa. Kuljettuansa Zab-virran yli ja

lyötyään takaisin takaa ajavat Persialaiset saapuivat he autioon

kaupunkiin Tigriin rannoilla, nimittäin Kyros suuren hävittämään

Niniveen. Siellä taisteltiin jälleen tuima mutta voitokas tappelu

suuren Persialaisen sotajoukon kanssa, jota Tissafernes johti. Sieltä

marssivat Kreikkalaiset pohjoista kohden erään Ararat-vuorijonossa

löytyvän solan kautta Kurdien maahan, jossa kestivät monta taistelua,

ja saapuivat vihdoin Armenian ylängölle. He olivat nyt 4,000 jalkaa

meren pintaa korkeammalla, ja tämä ynnä myöhäinen vuodenaika -- nyt

oltiin Marraskuussa -- kauheine pyryilmoineen ja jääkylmine tuulineen

saattoi heille kovia kärsimyksiä; muutamat häikäisevä lumi teki

sokeiksi, toiset palelluttivat varpaansa. Ruokavarojen saanti oli

niin vaikea, että kaikki kärsivät nälkää ja voipumusta. Muutamissa

kylissä kohdeltiin heitä kuitenkin vieraanvaraisesti ja kestitettiin

ohraviinillä. Toisissa paikoin sitä vastoin asukkaat vierittivät

Kreikkalaisten päälle kallion lohkareita, ja kun he tekivät tuhoisan

rynnäkön, viskasivat naiset ensin lapsensa jyrkänteestä alas ja

syöksyivät itse jälestä miestensä kanssa. Sitten kulkivat he

Kalybes-maan läpi, jossa valmistettiin rautaa. Muutamien päiväin

kuluttua pääsivät he rikkaasen Gymnias-kaupunkiin, jonka kuvernööri

antoi heille oppaan viemään heidät Mustalle merelle. Viisi kuukautta

kestäneen vaivaloisen matkan jälkeen tervehtivät Kreikkalaiset sen

välkkyvää kalvoa riemuhuudolla: "Meri, meri!" Heidän kulkiessaan

eteenpäin Makronien alueen läpi tehtiin heille vastarintaa siksi kuin

eräs sieltä kotoisin oleva, mutta lapsena Athenassa orjana ollut

soturi vakuutti maanmiehilleen, ettei Kreikkalaisilla ollut mitään

pahaa mielessä. Sitten he tulivat Kolkilaisten maahan, jossa taas

taistelivat voitokkaasti ja jossa moni heistä huumaantui ajaksi tai

kävi mielettömäksi syötyään hunajaa, jota mehiläiset olivat koonneet

erään Rododendron-lajin kukista. Viimein saapuivat he Trapezuntiin,

suureen Kreikkalaiseen uudisasuntoon Mustan meren rannalla. Siellä

he viipyivät kuukauden ja huvittelivat taisteluleikeillä ja

kilpajuoksulla.

Pettyneinä toivossaan saada Spartan amiraalilta laivoja, jotta

olisivat päässeet purjehtimaan Kreikkaan, jatkoivat retkeilijät

matkaansa pitkin rannikkoa. Sotajoukkoa tarkastettaissa Kerasossa --

tästä on johtunut kirsikkain nimi -- huomattiin kymmenestä tuhannesta

enää olevan jälellä ainoastaan 8,600. Saavuttuaan sitten Kotyoraan,

Sinopen lähiseudulla olevaan kreikkalaiseen uudisasuntoon, aikoivat

he jäädä sinne jo epätoivoissaan siitä, voisivatko koskaan palata

vielä kaukana olevaan isänmaahansa. Mutta Xenofon ehdotti silloin,

että he valloittaisivat jonkun läheisen kaupungin ja perustaisivat

uuden siirtokunnan. Sen esti kuitenkin ennustaja Silanos, ja nyt

tarjoutuivat Sinopen kauppiaat viemään heidät Hellespontoon.

Heidän sitä odottaessaan päätti sotajoukko, että Xenofonin käytös

paluumatkalla pantaisiin tutkimuksen alaiseksi. Puolustuksekseen

pitää Xenofon puheen, jolla niin täydellisesti saa takaisin entisen

vaikutusvoimansa, että he hänelle tarjoovat ylipäällikkyyden; mutta

siitä kunniasta hän kuitenkin kieltäytyy. Jatkettuaan matkaansa

tulivat he Herakleaan, toiseen kreikkalaiseen uudisasuntoon,

jossa syntyi eripuraisuutta sotajoukon keskuudessa, niin että se

jakaantui kolmeen osastoon, joista kaksi kulki maata myöten ja

kolmas purjehti meritse Kalpeen. Täällä yhtyivät osastot jälleen, ja

Xenofon mietti taas uudisasunnon perustamista; mutta silloin tuli

Kleander, Byzantionin kuvernööri, heidän luokseen, jolloin Xenofon

sai tilasuuden osoittaa puhetaitoaan hillitessään riitaa, joka oli

syntynyt muutamien Kleanderin seuralaisten ja Kreikkalaisten välillä.

Hänen onnistui sitä paitsi saada Kleander kutsumaan heitä maahansa,

vaikka enteet peloittivat häntä ottamasta heitä viedäkseen Kreikkaan.

Saavuttuaan Skutariin olivat Xenofon ja hänen soturinsa mielestään jo

kodin kynnyksellä, mutta vielä oli heillä monta vastusta kestettävänä

ennenkuin sinne pääsivät. Sen sijaan että olisivat saaneet nauttia

ystävällistä kohtelua Byzantionissa, käski heitä Spartan yliamiraali

palaamaan Trakian kautta; vieläpä hän otatti muutamia heistä vangiksi

ja myi orjiksi. Xenofonin, joka oli hankkinut itselleen tilaisuuden

maitse päästä Athenaan, täytyi palata sotilaittensa luo, ja hänen

neuvostaan rupesivat he luvatusta korkeasta palkasta Trakialaisen

ruhtinaan Seyteen palvelukseen. Mutta tuskin olivat he auttaneet tätä

kukistamaan lähellä olevia heimoja, kun hän jo rikkoi lupauksensa. He

suostuivat nyt Spartalaisten ehdotukseen, että yhdessä hyökättäisi

Persialaisten kimppuun Vähässä Aasiassa, ja taivutettuaan Xenofonin

lähtemään mukaan marssivat he Troas-maakunnan läpi Pergamoon. Täällä

ryhtyi Xenofon sodalla ahdistamaan erästä rikasta Persialaista ja

sai haltuunsa miehen sekä kaikki hänen rikkautensa. Jälellä olevat

kymmenestä tuhannesta yhdistyivät nyt Spartalaisiin, ja Xenofon lähti

kotiinsa. Siihen loppuu "Anabasis."

Tämän jälkeen arvokkaimmat ovat Xenofonin n.s. _"Memorabilia"_, s.o.

hänen muistiinpanonsa keskusteluistaan Sokrateen kanssa. Hän kuvaa

filosoofia vahvaläntäiseksi, mulkosilmäiseksi, litteänenäiseksi,

paksuhuuliseksi mieheksi, jonka korkea otsa todisti suurta

hengellistä etevyyttä. Hän kertoo Sokrateella muuten olleen sen

luulon, että kaikkiin hänen tekoihinsa ja toimiinsa jumalat

välittömästi vaikuttivat. Vaikka hän oli kahdesti naimisissa ja

toisella erää Xantippan, oikean torapussin kanssa, antautui hän

kokonaan siihen, mitä piti hengellisenä tehtävänään. Hän kävi

tavallisesti kouluissa ja kuljeskeli toreilla ja yleisillä paikoilla

keskusteluissa, vaihtaakseen mielipiteitä kansalaistensa kanssa.

Hänen pääpyrintönään oli osoittaa heille, etteivät he tienneet niin

paljoa, kuin mitä luulivat tietävänsä, ja vaikka hänen käytöksensä

aina oli häveliäs ja sävyisä, herätti hän suuttumusta ivallaan

ja vastustelemisellaan. Erittäinkin seurusteli hän mielellään

lahjakkaiden nuorten miesten kanssa, joita hän hyvin suuresti osasi

viehättää puoleensa. Näiden kautta levisivät hänen filosoofilliset

mielipiteensä, kunnes häntä vihdoin syytettiin valtion jumalien

halveksimisesta ja nuorison harhauttamisesta. Tutkimus pidettiin, ja

oikeusto, jossa oli 557 kansalaista, tuomitsi Sokrateen tyhjentämään

myrkkypikarin. Xenofon kertoo hänen puolustuspuheensa sisällyksen

ja mainitsee, miten hän viime kertaa tavatessaan ystävänsä virkkoi

eräälle näistä: "Tee minun ruumiilleni mitä tahdot, kun et vain pidä

sitä minuna." Xenofon tahtoo pääasiallisesti puhdistaa mestarinsa

niistä soimauksista, joita häntä vastaan tehtiin, ja esittää sitä

varten johtavat aatteet hänen keskusteluissaan. Aluksi selittää

hän, että Sokrates tarkasti noudatti maan uskonnollisia tapoja eikä

hyväksynyt mitään mietiskelyjä maailman synnystä, sillä "ihmiskunnan

ainoana harrastuksena olkoon oppia tuntemaan ihmistä." Rukouksista

puhuessaan hän ei ottanut varmaan vaatiakseen mitään, kun ei tiennyt,

oliko siitä hänelle hyvää, ja piti uhreja sopivina, jos niitä

oikealla tavalla toimitettiin. Kerran kysyi hän nuorelta mieheltä,

joka halveksi uskonnollisia menoja, uskoiko hän ihmisruumiin, joka

oli niin ihmeellisesti yhteen sommiteltu, ja luonnollisten sielun

viettien saattavan olla sattuman tuotteita, ja eikö järki ja sielun

johtava vaikutus ruumiisen osoittanut, että löytyi jumalallinen

sallimus. Kun hän toisessa tilaisuudessa kuuli pilkattavan kehnoa

pukuaan ja niukkaa ravintoaan, sentähden ettei tahtonut ottaa

oppilailtaan maksua, vastasi hän, että hän sillä säilytti vapautensa

ja tiesi itse tulevansa paremmaksi auttaessaan muita parantumaan.

Yhtä väärin on myydä viisautta rahasta, kuin myydä ruumiillista

kauneutta. Muutamat näistä keskusteluista ovat niin kaikkea syvempää

ajatussisältöä vailla, että niitä pidetään Xenofonin sepittäminä;

toiset koskevat valtiollisia ja sota-asioita, joilla ei ole mitään

yleistä arvoa. Eräässä keskustelussa, jonka arvellaan tapahtuneen

jossakin juhla-ateriassa, on hyvin elävä kuvaus athenalaisesta

iltaseurasta ja filosoofin mielipiteistä eri asioissa. Xenofon

lopettaa nämät muistiinpanonsa keskustelulla talouden hoidosta, jossa

Sokrates esiintyy ainoastaan kirjoittajan mielipiteiden edustajana.

Xenofon antaa kuitenkin selvän, vaikka tosin vähän epätäydellisen

kuvan nerokkaasta ajattelijasta, joka antoi alkuainekset kaikkeen

siihen, millä on jotakin arvoa muinaisajan filosofiassa.

Xenofonin _Kyropaideia_ eli "Kyron kasvatus" on pikemmin romaani kuin

historiallinen kertomus. Hänen antamansa tiedot poikkeavat suuresti

Herodoton antamista, ja hän lisää Persialaiselle sankarilleen --

suurelle Kyrolle -- tapoja, jotka epäilemättä ovat kreikkalaisia.

Hän kertoo että Persiassa ainoastaan se sai kasvatuksen, jonka ei

tarvinnut työtä tehdä, ja että siellä löytyi eri luokkia poikia,

nuorukaisia, miehiä ja ukkoja varten. Pojat käyttivät aikaansa

pääasiallisesti tutkiakseen rikoksia, joita oli heidän keskuudessaan

tehty -- sen he tekivät oppiakseen oikeutta; muuten ampuivat he

jousella, viskasivat peistä ja elivät leivällä ja krassikasveilla.

Nuorukaiset tekivät etuvartija-palvelusta ja kävivät metsästämässä,

harjauntuakseen sotaan, ja karttivat muuten syleksimistä ja

niistämistä. Niin kasvatettiin Kyros, ja koska hänen täytyi sanoa

syyt kaikkiin tekoihinsa ja hän sitä paitsi oli hyvin opinhaluinen,

oppi hän taitavasti pukemaan ajatuksensa sanoihin ja sukkelasti

vastaamaan tehtyihin kysymyksiin. Hänestä tuli rohkea ratsastaja, ja

hän sai viidentoista vuotisena ottaa osaa sotaretkeen Assyrialaisia

vastaan. Heti sen jälkeen pääsi hän päälliköksi Persian sotajoukkoon,

ja Xenofon kertoo hänestä monta tapahtumaa, joista huvittavin on

se, joka kuvaa Abradateen ja Panteaan traagillista loppua. Sitten

kertoo hän Babylonin valloituksesta ja mainitsee ne keinot, joita

Kyros käytti valtaansa vahvistaakseen voitettujen kansojen yli.

Hänen ensimmäisenä huolenaan oli hankkia uskollisia apulaisia, jotka

hän valitsi alemmista kansaluokista, ja etenkin sellaisia, joita ei

mitkään perhesiteet haitanneet. Valtiohallituksen järjesti hän niin,

että jokainen osasto luotettavien ja uskollisten välimiesten kautta

oli hänen oman tarkastuksensa alaisena. Hovimiehiänsä karkaisi hän

ankaralla tapojen yksinkertaisuudella ja pitkällisellä paastoomisella

sodan vaivoja kestämään, ollen itse heille aina esikuvana. "Ei kukaan

saata oikein hallita, joka ei itse ole niitä parempi, joita hän

hallitsee", oli hänen mielipiteensä, ja sen mukaan koetti hän itsekin

toden perään asettaita. Valloitetuissa maissa pyysi hän lempeydellä

voittaa etevimpien ystävyyttä ja jakoi maat satraapikuntiin. Saatuaan

vaimonsa myötäjäisinä vielä Median tuli hänestä maailman mahtavin

hallitsija. Vanhoilla päivillään näki hän kerran näyn, joka ennusti

hänen pikaista loppuaan, ja kun hän tämän johdosta kokosi ympärilleen

poikansa ja etevimmät miehensä, pyysi hän heitä muistamaan häntä

kuoltuaan kuten onnellista miestä ainakin. Jaettuaan valtakuntansa

poikainsa kesken puhui hän sielun kuolemattomuudesta ja sanoi

uskovansa, että sielu ruumiista erottuaan muuttuu puhtaammaksi ja

kirkkaammaksi, ikäänkuin se unessakin saattaa katsoa tulevaisuuteen.

Muistakaa, sanoi hän lopuksi, että te ystävillenne hyvää tekemällä

saatte voimaa rangaista vihollisianne.

Xenofonin muissa teoksissa on paljon tietoja Kreikkalaisten

tavoista loppupuolella viidettä ja alkupuolella neljättä vuosisataa

ennen Kristusta. "Hellenika'ssaan" on hän tehnyt huonoksi

arvostellun yrityksen kirjoittaa Kreikan sen aikuista historiaa.

Hänen kirjansa "Agesilaon elämä" pidetään luonteen kuvauksessa

huonosti onnistuneena teoksena. Kirjoitelmassaan "Hieronista"

-- Syrakusan kuninkaasta -- kuvaa hän synkällä tavalla tyrannin

elikkä itsevaltiaan elämää. Tämä, sanoo hän, ei milloinkaan saata

luottaa alamaistensa uskollisuuteen: hänen täytyy aina pelätä, että

urheat miehet tulevat tekemään rohkeita yrityksiä voittaaksensa

takaisin vapautensa, tahi että lahjakkaat miehet ovat salaisissa

vehkeissä häntä vastaan, taikka että kansa toivoo saada häntä

paremman hallitsijan. Xenofonin kirjoitelmasta "Athenan tulot"

nähdään, ettei vapaiden porvarien lukumäärä hänen aikanaan noussut

yli 20,000. Hän koetti sen vuoksi kehoittaa muukalaisia asettumaan

maahan, jotta verotulot lisääntyisivät. Hän esitti myöskin

tuuman Laurionin mainioiden hopeakaivosten kuntoon panemisesta,

sillä niistä hänen mielestään valtio olisi saava suuria tuloja.

Esitelmässään "Talous" lausuu hän ensiksi, että vaimon ennen

kaikkia tulee ottaa osaa taloustoimiin, ettei hänen sovi maalata

ja kaunistella kasvojaan, vaan että hän sen sijaan tarkastakoon

orjiensa toimia. Hänen mielipiteensä maanviljelyksestä on, että

sitä on helppo oppia, että sen menestykselliseen harjoittamiseen

vaaditaan ainoastaan huolta ja uutteruutta. Teoksessaan "Hevosista"

neuvoo hän laskemaan tallipihat ympyriäsillä kivillä, jotta hevosten

kaviot karaistuvat, ja antamaan hevosten harjain kasvaa pitkiksi,

niin että ratsumiehellä on jotakin, mihin tarttuu kiinni selkään

noustessaan. Siihen aikaan ei, näet, löytynyt hevosen kenkiä eikä

jalustimia. Kirjoitelmassaan "Ratsuväestä" hän ei anna mitään

varmoja tietoja ratsumiesten liikkeistä taistelukentällä; hän sanoo

ainoastaan yleensä, että niiden tulee petojen ja petolintujen

tavoin hyökätä kaiken kimppuun, mikä on vartijatta jätetty, ja

että niiden tulee noudattaa kohtuutta, tottua vaivoja kestämään ja

harjoittaa ruumiinvoimiaan. Hänen teoksessan "Metsästyksestä" -- tätä

huvia hän itse hyvin suuresti ja uutterasti harjoitti -- on monta

hyödyllistä neuvoa nykyajankin metsämiehille. Hänen kertomuksensa

metsästyksestä hurttakoirilla on hyvin elävästi kirjoitettu -- hän

kuvaa tarkalleen metsästäjäin huudot ja äänen vaihdokset, jotka ovat

tarpeelliset koirien johtamista varten. Metsäsian ajoon oli hän

hyvin mieltynyt, ja kertoo myös, miten vaarallisia petoja, niinkuin

jalopeuroja ja karhuja, takaa ajetaan ja kaadetaan. Lopuksi tarkastaa

hän vaivaloisten urheilujen hyötyä -- näihin urheiluihin kuuluu

hyveelliseen ylevyyteenkin pyrkiminen -- ja saapi samalla tilaisuuden

tehdä kaunopuheliaan hyökkäyksen sofisteja vastaan, joita hän soimaa

"rikkaitten nuorukaisten pyytäjiksi" ja valtiollisten virkojen

tavoittelijoiksi.

Xenofonin kirjoituksien etevyytenä on stiilin puhtaus ja lausetavan

hieno sulous.

Platon.

Kuoli v. 347 e.Kr.

Syntyneenä ylhäisestä Athenalaisesta suvusta sai Platon sen

aikuisen kreikkalaisen kasvatuksen. Hän sai oppia ulkoa latelemaan

pitkiä runo-kappaleita, sai harjauntua matematiikkaan, lukea

vanhojen filosoofien teoksia ja kehittää ruumiinvoimiaan

Istmolaisissa leikeissä. Nuorukaisena palveli hän luultavasti

soturina nostoväessä. Kritiaan läheisenä sukulaisena oli hän,

kuten itse tunnustaa, Kolmenkymmenen tyrannin puolustajia, siksi

kuin hän näiden hävyttömyyden ja julmuuksien tähden vetäytyi pois

julkisuudesta ja rupesi Sokrateen oppilaaksi. Hän matkusti myöskin

Egyptissä ja Siciliassa, jossa Pytagoralaiset esittelivät hänet

Dionysolle, Syrakusan haltijalle. Palattuansa Athenaan aloitti hän

mainiot luentonsa, joihin kahdenkymmenen vuoden kuluessa tulvasi

kuuntelijoita kaikilta Kreikan ääriltä. Hän suostui sittemmin

taas lähtemään Syrakusaan, jonne aikoi jäädä Dionyson pojan

neuvonantajaksi; mutta Sicilialaisten hovimiesten kateus saattoi

hänet palaamaan Athenaan, missä uudelleen aloitti luentonsa. Hän

rupesi nyt kirjoittamaan filosoofillisia _puheenvaihtelujaan_,

aikoen antaa oikean käsityksen Sokrateen oppijärjestelmästä,

jonka luonteesen kuuluu kaiken dogmatismin välttäminen. Näistä

kirjoituksista sai hän nimen "Attikan mehiläinen", ja sanottiin, että

jos Zeys olisi puhunut kreikkaa, olisi hän puhunut samoin kuin Platon

puhui. Loistavan keveä on hänen stiilinsä, mutta hän näyttää siihen

uhranneenkin paljon huolta ja vaivaa; erääsen puheenvaihteluunsa

sanotaan hänen omakätisesti kirjoittaneen kolmetoista eri

suunnitelmaa.

Platon ei ottanut filosofeeratessaan seuratakseen mitään sääntöjä

tai määrättyä järjestelmää; sentähden rajoittukoon myös lyhyt esitys

hänen teoksistaan ainoastaan katkonaiseen valikoimaan mietelmiä ja

aatteita, joita hänen teoksissaan on niin kosolta.

Filosofia alkaa, sanoo hän, ihmeestä. Kreikkalaiset asettivat kaiken

sen, mitä fyysillisessä maailmassa on ja tapahtuu, yhteyteen jonkun

jumaluusvoiman kanssa. Runoilijat kehittivät nämät jumaluustarut

käsitettävään muotoon, ja siten syntyi runoudesta filosofia. Sitten

tulevat hämärät ja aforismiset eli haja-aatelmalliset sananlaskut.

Toisia seurasi, jotka esittivät vertauskuvia ja abstraktisia

aatteita. Tämän jälken tuli _Pytagoras_, joka väitti "lukua"

(numerus) maailmaa hallitsevaksi perusajatukseksi, kun sitä vastoin

_Demokritos_ opetti että lukematon joukko atoomeja jonkun määrätyn

lain mukaan oli kokountunut ja muodostanut maailman. _Elealaisen

koulun_ filosoofit puhuivat ikuisesta ja välittömästi Olemisesta,

joka on ainoa olemassa oleva. Tämän opin kehitti _Parmenides;_

tästä miehestä Platon mainitsee, että häntä kunnioitettiin enemmän

kuin ketään muuta ajattelijaa, ja hänet Platon eräässä puheen

vaihtelussaan esittää vanhuksena, joka Zenonin ja kahdenkymmenen

vuotiaan Sokrateen kanssa harkitsee oppia ideoista, tätä Platonin

filosofian kulmakiveä. Tällä tavoin loi hän toisen maailman puhtaita

ja täydellisiä muotoja, aivan pysyväisiä ja katoomattomia ja

sopusointuisia niiden nähtävien esineiden kanssa, joihin ne valoivat

eloa, ikäänkuin aurinko levittää valoa luontoon.

_Sofistissa_ esitetään sen aikuiset elämän käytännöllisiin tarpeisin

sovitetun yleisen tieteen opettajat. Sofistit opettivat puhetaitoa ja

osasivat huononkin syyn vääntää hyväksi. He eivät huolineet mistään

siveellisestä laista; jokainen saattoi tehdä mitä _itse_ piti hyvänä

ja oikeana. Mutta tätä oppia Platon ankarasti moittii.

Sitten seuraa puheenvaihtelu, jonka edellytetään tapahtuvan Sokrateen

ja _Protagoraan_ välillä ja joka koskee siveyden käsitteitä ja

erittäinkin kysymystä, löytyykö ainoastaan _yksi_ hyve vai monta.

Vielä esittää Platon keskustelevana toisenkin filosofian opettajan,

_Gorgiaan_, joka vaatii valtiollista vapautta kaikille, mutta

valtiollista valtaa ainoastaan harvoille. Häntä vastaan puolustaa

Sokrates sitä väitettä, että on parempi vääryyttä kärsiä kuin sitä

tehdä ja että rankaisematta jäänyt pahantekijä on kurjempi kuin se,

joka rikoksistaan kärsii rangaistuksen.

Nuorempaa polvea sofisteja edustaa _Hippias_, ja Sokrates antaa hänen

esittää kysymyksen: mikä on ihanuus? Kun on tehty useampia yrityksiä

määritellä, mitä ihanuus ei ole, jätetään aine sikseen ja ruvetaan

harkitsemaan Iliadin ja Odysseian sankariluonteita. Hippias väittää

Akilleyn olleen Odysseytä jalomman, johon Sokrates vastaa lausuen sen

nurinpäisen väitteen, että ne, jotka ehdollaan tekevät pahaa, ovat

parempia kuin ne, jotka sitä tietämättömyydestä tekevät.

Keskustelu _Eytymedon_ kanssa ivaa selvien ja helposti vääriksi

käsitettävien päätelmien ja ylellisten väitelauseiden käyttämistä.

Sokrates on leikillisesti joutuvinaan häviöön niin mahtavasta

väittelijäky'ystä, kuin mitä hänen vastustajallaan on.

Puheenvaihtelussa, jolla on nimenä _Symposion_ eli _Vieraskemut_,

tapaamme filosoofin ystäviensä seurassa. Ehdotellaan että jokainen

vieraista pitäisi puheen lemmen kunniaksi. Kuunneltuansa heidän

mielipiteitään lausuu Sokrates vuorostaan, että rakkaus on henki,

joka täyttää välipaikan taivaan ja maan välillä; se ei ainoastaan ole

ihanuutta tavoittelevaa kaipuuta, vaan kuolemattomuuden ikävöimistä.

Sentähden haluavat vanhemmat lapsia jatkaakseen näissä elämäänsä,

ja runoilijat ja soturit pyytävät kuolematonta mainetta. Silloin

astuu Alkibiades sisälle ja puhuu, ei rakkaudesta, vaan siitä

lumousvoimasta, jolla Sokrates häntä viehättää. Vieraita tulee ja

menee, ja pikari kiertää ympäri seuraa. Sillä aikaa vaihtaa Sokrates

mielipidettä Agatonin ja Aristofaneen kanssa murhenäytelmästä ja

huvinäytelmästä, siksi kuin molemmat viimeksi mainitut nukkuvat ja

Sokrates lähtee aamukylpyynsä.

Seuraava keskustelu pidetään kukkien ja vihreän nurmikon keskellä

Ilisson rannalla, jonne _Faidros_ oli vienyt filosoofin, yhdessä

hänen kanssaan lukeaksensa kappaleen mainiosta kaunopuhujasta

Lysiaasta. Sokrates ivaa teoksen kokoonpanoa ja väittää, että totuus

ja käsitteiden vakavuus ovat kaunopuheliaisuuden pääainekset. Hänen

mielestään on puhutulla sanalla enemmän mahtia kuin kirjoitetulla.

Kirjoitus samoin kuin maalauskin ei ilmoita mitään ulkopuolella

itseään. Puhuttu sana sitä vastoin saatetaan kylvää herkkään maahan,

se saattaa kantaa hedelmää toisissa luonteissa ja tehdä heidät

sanomattoman onnellisiksi.

Sokrateella oli monta ystävää, mutta hänen ivansa ja se

halveksiminen, jota hän osoitti ulkonaisia tapoja kohtaan, herätti

useimmissa suurta katkeruutta häntä vastaan, ja Platon kertoo

täydellisemmin kuin Xenofon Sokrateen viimeisistä elinpäivistä,

kuinka hänet viedään oikeuden eteen, miten hän puolustaa itseään,

hänen käytöksestään vankihuoneessa ja kuolemastaan. Saatuaan

tietää viimeisen päivänsä lähestyvän, ja kun häntä kehoitettiin

pelastautumaan pakenemalla, kysyi Sokrates, miten voitiin vaatia

häntä, joka aina oli kehoittanut lakia tottelemaan, sellaisella

teolla kumoomaan omat oppinsa ja kurjana orjana kääntämään selkänsä

kaupungille.

"Sitä paitsi", sanoo hän, "olen minä vakuutettu tulevani jumalten

luo, jotka ovat viisaita ja hyviä, ja jo ennen tuonelan tuvilla

muuttaneiden miesten luo, jotka ovat parempia kuin ne, mitkä jälkeeni

jätän". Hän sanoi myöskin uskovansa, että eri kohtalo odotti

hyviä ja pahoja, ja että kuolema on sielun onnellinen eroaminen

ruumiista. "Vainajat", sanoo hän, "eivät makaa ikuista unta, vaan

meidän sielumme syntyvät uudelleen". Esittäessään nämät mielipiteet

tulevaisesta elämästä vertasi hän itsensä joutseneen, joka laulaa

iloisimmin kuollessaan, ja riemuitsi ajatellessaan että se hetki

pian oli lähestymässä, jolloin hän oli eroava maailmasta, luoden

luottavasti silmänsä toiselle puolelle hautaa. Niin kerrotaan hänen

eronhetkellään keskustelleen vaimonsa ja lastensa kanssa, ja kun

vanginvartija oli hänelle antanut myrkkypikarin, jonka hän tyhjensi,

iloisesti puhutelleen surevia ystäviään, kunnes meni tainnoksiin,

jolloin laskeutui makaamaan heti sen jälkeen rauhallisesti

kuollakseen.

Toinen osasto käsittää n.s. dialektilliset puheenvaihtelut. Senlaisia

on _Lakes;_ siinä on aineena rohkeus, joka luonnonviettinä ilmaantuu

jo lapsessa ja tottumuksena miehessä ja joka Sokrateen mielipiteen

mukaan ei rajoitu ainoastaan sotaurheuteen, vaan johon myöskin kuuluu

voima kärsivällisesti kestää vaivoja tahi herjauksia.

_Karmideessa_ käsitellään kohtuutta, mutta ei tässäkään onnistu

Sokrateen saada käsitteelle mitään varmaa määritelmää. Samoin on

laita _Lysiissä_, joka käsittelee ystävyyttä. Sokrates ei voi antaa

mitään varmaa selitystä käsitteille: ystävyys ja ystävä, eikä hän

myös voi sanoa, miksi me pidämme jostakin henkilöstä.

Keskustelussa _Menonin_ kanssa, joka kysyy, voidaanko hyvettä oppia,

viittaa Sokrates oppiin Muistista, joka on tärkeä perusaate Platonin

filosofiassa ja jonka mukaan toisesta ruumiista toiseen kulkenut

sielu saattaa muistaa tietoja, joita se on edellisessä olomuodossaan

saanut.

Eräässä toisessa keskustelussa esittää _Eytyfron_ kysymyksen: Mikä on

hurskaus? Onko sekin hurskautta, kun joku haastaa isänsä oikeuteen

murhasta?

Keskustelu _Kratylon_ kanssa koskee kauttaaltaan sananjohto-oppia;

Sokrates väittää esineillä olevan luonnonmukaiset nimensä, ja että

ainoastaan se, joka tämän mielipiteen hyväksyy, saattaa pukea

aatemuotonsa sanoihin. Kaikki vanhat sankarinimet ovat, kuten hän

näyttää toteen, niiden tunnusmerkkejä, jotka niitä kantoivat.

Puhuessaan sanojen synnystä sanoo hän useimmilla kirjaimilla olevan

kullakin oma merkityksensä, mutta hän myöntää, että kieli saattaa

antaa ainoastaan heikot käsitykset muutamista aatteista.

_Teaitetossa_ vertaa hän itseään kätilöimeen, joka auttaa nuoria

miehiä synnyttämään aatteita ja mielikuvia. Ne, jotka kantavat

totuuden ja jalouden leimaa, päästetään valoon; muut tukahutetaan

syntyessään. Ryhtyen keskusteluun tiedosta käyttää hän kuvannollista

lausetta, että meidän sielumme ovat vahataulujen kaltaisia; muutamat

niistä ovat leveitä ja syviä, joissa vaikutteet tulevat selviksi ja

pysyväisiksi; toiset taas ovat kokoon kutistuneita ja matalia, ja

niissä käyvät vaikutteet epäselviksi ja kuluvat pian pois. Ajatukset,

sanoo hän, ovat ikäänkuin linnut häkissä; kun ne lentelevät ympäri,

on niitä vaikea eroittaa toisistaan. Niin ojentaa myöskin ihminen

kätensä ahmiakseen tietoa, mutta tapaa ainoastaan tietämättömyyttä.

Suurin Platonin teoksista on _"Tasavalta"_, jossa hän, tarkastettuaan

edellisten filosofien eri järjestelmiä, esittää aatteellisen

valtion tahi hallitusmuodon peruspiirteet. Tällainen valtio olisi

mahdollinen, jos vain löytyisi kuningas, jolla sitä toteuttaakseen

olisi ajattelijan koko viisaus.

Hän käyttää yhä edelleen puheenvaihtelun muotoa, ja Sokrates lupaa

näyttää toteen, että oikeamielisyys tuottaa harjoittajalleen

siunausta, mutta vääryys kirousta. Hän aloittaa kertomalla, miten

valtio syntyy ihmisten yleisistä tarpeista, ensiksi ruoan, vaatteiden

ja asunnon, sitten hienostuneemman elämän nautintojen sekä vihdoin

alueen sodalla laajentamisen tarpeita. Hän antaa neuvoja nuorison

kasvatukseen ja ruumiilliseen kehitykseen ja ilmoittaa, millä tavoin

valtion vartijoita valitaan. Kaikki, sanoo hän, ovat yhden äidin,

se on maan, lapsia; mutta luoja on sekoittanut kultaa päällikköjen,

hopeata soturien, pronssia ja rautaa käsityöläisten ja väkityön

tekijäin luontoon. Valtion vartijain onnena olkoon, etteivät itse

omista mitään, että säilyttävät valtion yhteyttä, noudattavat

kultaista keskitietä rikkauden ja köyhyyden välillä ja aina torjuvat

uutuushengen vaatimuksia. Jos sillä tavoin on herätetty viisautta,

rohkeutta ja kohtuutta, niin huomataan oikeuden perustuvan siihen,

että kukin hoitaa tointaan toisen toimista huolimatta. Hänen

järjestelmänsä yksityiskohtiin kuuluu, että lapset kasvatetaan

yleisissä lastenkodeissa, niin ettei yksikään äiti tunne omaa

lastansa. Sotainen urheus on saava suurimman kunnian; mutta sota

Kreikkalaisten heimojen välillä on luonnotonta. -- Sitten tulee hän

eroitukseen todellisen ja väärän filosofin välillä ja saa tässä

tilaisuuden antaa sivu-iskun sofisteille ja samalla laajalti jutella

kasvatuksesta, joka hänen mielestään on ehdottomasti tarpeellinen

tällaisen aatteellisen valtion hallitsijalle. Kuitenkin myöntää

Sokrates niinkin täydellisen hallitusmuodon kuin se, jonka hän

on esittänyt, aikojen kuluessa huonontuvan. Ensimmäinen askel

vaipumiseen ja kukistukseen on se tarpeettoman suuri merkitys, mikä

annetaan sotataidolle. Valtio jakaantuu silloin kahteen toisiansa

vihaavaan luokkaan: mahdottoman rikkaasen ja sanomattoman köyhään.

Vihdoin oppivat alhaisemmat luokat tuntemaan voimansa, ja silloin

syntyy kansanvalta, joka antaa yhtäläiset oikeudet eri henkilöille

ja päättyy hallitsijattomuudella. Arvon ja iän kunnioitus lakkaa;

yksin eläimetkin syöksyvät ihmistä vastaan, jos hän sattuu niiden

tielle tulemaan. Nyt seuraa taantumus, ja sortovaltiuus on valmis.

Tyranni ajaa maanpakoon, ottaa omaisuudet takavarikkoon ja murhaa.

Niin käyttää hän kansalaisia sodassa heikontaaksensa heidän

voimaansa ja päästäkseen mahtavista kansanjohtajista. Sillä tavoin

pakoitetaan vapaat miehet ikeen alle, ja tyranni, kaikkien vihaamana,

omantuntonsa vaivaamana ja pelon ahdistamana, on itse kaikista

kurjin orja. Siis on filosofi ainoa joka saattaa nauttia onnea,

jonka perikuvan näkee taivaassa se, ken sitä haluaa nähdä ja päättää

asettaa elämänsä sen jälkeen.

Sellainen oli täydellisen tasavallan teoria, jonka Platonin nero

oli suunnitellut aikakautena, jota rasitti surullinen todellisuus

ja jolloin Athenan tulevaisuuden toiveet olivat kovin synkät.

Tämä teoria on aina meidän aikoihimme saakka yleisine piirteineen

tenhonut monen ajattelijan mielen ja mahdottomine yksityiskohtineen

sanomattoman monta kertaa tullut kumotuksi.

Platonin viimeinen ja pisin puheenvaihtelu, _"Lait"_, on heikompi

kuin hänen edelliset teoksensa. Keskustelijoina on kolme vanhusta,

eräs Athenalainen, Spartalainen ja Kretalainen, jotka vaihtavat

mielipiteitä kotimaittensa hallitusmuodosta ja lausuvat, että pitää

kestitä miestä viinillä, jos tahtoo tietää hänen sydämensä ajatukset.

Puhuessaan yhteiskunnan synnystä suosii Platon patriarkkaalista

teoriaa yhdestä alkuperheestä, joka kehittyy heimoksi, ja useammat

yhdistyneet heimot muodostavat sitten valtion. Tämän jälkeen

mainitsee hän sen vanhoihin taruihin nojautuvan luonnon-perusaatteen,

että vahvempain tulee hallita heikompia ja viisasten vallita tyhmiä.

Hän edellyttää myöskin jumalten välitystä, kun valta arvanheitolla

annetaan jollekulle. Ruveten puhumaan lainlaadinnan yksityiskohdista

tahtoo hän rajoittaa valtion porvarien lukumäärän 5,040:neen, joista

jokaisella olkoon niin paljon maata, kuin hän tarvitsee perhettään

elättääksensä. Erittäin on julkisista virkamiehistä ja valtion

kasvatustoimesta eri huolta pidettävä. Hänen rangaistuslakinsa on

väsyttävän laajasti esitetty ja monissa kohdin yhtäpitävä Moseksen

lain kanssa. Puhuessaan kaupasta julistaa hän vähittäinmyyjä-toimen

Kreikkalaisen porvarin arvoa alentavaksi; se on annettava maahan

muuttaneiden muukalaisten huostaan, jotka ovat pantavat ankaran

valvonnan alle, jotteivät harjoittaisi väärennystä ja muita konnan

koukkuja. Perintöjen ja testamenttien suhteen olkoon valtiolla oikeus

järjestää nämät olot kuolevien määräyksistä huolimatta. Kerjuu on

kielletty; älköön yhdenkään 40 vuotta nuoremman miehen sallittako

matkustaa muille maille. Virkamiehet antakoot vuosittain kertomuksia

toimestaan, ja lopuksi korkein neuvosto pitäköön siitä huolta, että

tunnustuksen yhteys ja usko hyvään yhteyteen säilytetään.

Eroavaisia Platonin muista mielikuvitus-luomista, ovat hänen

_"Jumaluustarunsa"_, joissa hän esiin tuo sen mielipiteen, että

"oleminen suhteentuu olemiseen niinkuin totuus uskoon." Ihmisen

luomisesta arvelee hän, ettei meillä siitä ole mitään varmaa tietoa;

mutta koska olemassa oleva maailma on nähtävä, käsin tuntuva ja

katoova, niin sen täytyy olla jonkun suuren Alkusyyn luoma, joka

antoi sielulle järjen ja pani sielun ruumiisen sekä muodosti

maailmakokonaisuuden luonnon ihanimmaksi työksi. Sitten luotiin aika

ja taivaankappaleet, aurinko, kuu ja tähdet. Ensimmäinen ja vanhin

oli maa. Sielujen lukumäärä tehtiin yhtä suureksi kuin tähtien

ja määrättiin, että hurskaat palaisivat tähtiasuntoonsa, mutta

jumalattomat muuttuisivat alhaisemmaksi olomuodoksi, siksi kuin henki

voittaisi aineen ja järki saattaisi sielun takaisin alkuperäiseen

jaloon tilaansa. Puhuessaan sielun ja ruumiin yhteydestä sanoo hän

selkäytimen, joka niitä yhdistää, olevan kolmikulmioista muodostetun;

kun nämä ihmisen vanhaksi tultua irtaantuvat, vapautuu sielu ja

liitää iloisesti tiehensä. Taudit syntyvät sen kautta, että syntyy

häiriötä ruumiimme aineksissa; terveyden ehtona on, että jäsenet

varttuvat harjoitusten kautta, ja sielu kehittyy soiton ja filosofian

harjoittamisella. Eläimet ovat suvustaan huonontuneita ihmisiä:

linnut ovat viattomia, kevytmielisiä ihmisiä, jotka kuvittelivat

mielessään, että silmä yksinään saattoi tunkeutua läpi taivaan

totuuksien. Nelijalkaiset eläimet ovat suuremmassa tahi vähemmässä

määrässä raakoja, ja kalat tunnottomimmat ja tyhmimmät kaikista

olennoista.

Toisessa jumaluustarussa kerrotaan vanhan muinaistarun mukaan,

että Athenan kaupunki oli ollut olemassa 9,000 vuotta ennen suurta

vedenpaisumusta ja kävi sotaa kaupungin kanssa, jonka Poseidon, meren

jumala, oli perustanut Atlantis-saareen lähelle Gibraltar-salmea.

Suuren tappelun jälkeen syntyy maanjäristys, joka nielee kuiluunsa

sekä voittajat että voitetut, ja koko saari katoo meren syvyyteen.

_"Sielun vaunut"_ on runoelma, joka kertoo, miten ihmissielu koettaa

seurata jumalia ja puolijumalia siivekkäiden hevosten vetämissä

vaunuissa taivasten taivaasen katselemaan totuuden, ihanuuden ja

oikeamielisyyden aatosperäisiä ideoita. Mutta ainoastaan harvat

sielut pääsevät tähän taivaalliseen seutuun; muut vaipuvat maahan

unhotuksen eli rikosten painosta ja saavat ruveta uuden koetuksen

alaisiksi kymmeneksi tuhanneksi vuodeksi. Tänä koetusaikana saattaa

ihmissielu pukeutua eläimen muotoon ja sitten taas muuttua ihmiseksi.

Mutta muisto taivaallisesta näystä ei koskaan katoo niistä sieluista,

jotka sen kerran ovat nähneet ja sentähden, että ne räpyttävät

siipiään, niinkuin lintu, joka halajaa kohota ylös taivasta kohden,

sentähden kutsutaan heitä maailmassa mielettömiksi.

Toinen Platonin mielikuvitus-luoma on _Toinen maailma_, tuhannen

peninkulmaa meidän maailmaamme korkeammalla, kullasta ja jalokivistä

heloittava, jossa ihmiset ja eläimet asuvat mitä puhtaimmassa

eeterissä, ja jossa heillä on paljoa hienommat aistit kuin täällä

alhaalla, sillä he kuulevat jumalten äänet ja näkevät heidät

kasvoista kasvoihin. Löytyy myöskin, sanoo hän, maassa Tartaros

niminen kuilu, jossa vyöryy tuli- ja vesivirtoja. Se on niiden

sielujen olopaikka, jotka ovat pahoin eläneet; siellä se, joka

on ollut pitkä täällä, on myös pitkä kuolemansa jälkeen; siellä

kiharatukkainen saa pitää liehuvat kutrinsa; siellä orjilla on

ruumissaan vielä vanhat ruoskan jäljet ja tyranneilla häpeäleimat

tekemistään vääristä valoista ja ilkitöistä. Muutamien rangaistus

on ikuinen; toiset lunastetaan, kun vääryyttä kärsineet kuulevat

heidän rukouksensa. Mutta ne sielut, jotka ovat eläneet maailmassa

hurskaasti ja totuutta harrastaen, pääsevät autuaitten saarille,

ylhäälle puhtaampaan maailmaan, asuntoihin, joita kuvaamaan ei pysty

yksikään kieli, ja riemuihin, joiden kertomiseen ei mikään aikamäärä

riittäisi. Ja kun me nyt näemme että näin on laita, sanoo Platon,

emmekö siis koettaisi kaikin voimin harrastaa hyvettä ja totuutta,

koska palkka siitä on niin ihana ja toivo niin suuri.

Aristoteles.

Kuoli v. 322 e.Kr.

Aristoteles oli syntyisin Trakian kaupungista Stagirasta, jonka

tähden häntä myös kutsutaan "Stagiralaiseksi". Luultavasti sai

hän perinnöksi isältään, joka oli Amynton, Makedonian kuninkaan

lääkäri, sekä halunsa luonnontieteellisiin harrastuksiin että

varoja tietojen hankkimiseen. Seitsemäntoista vuotisena tuli hän

Athenaan, täydentääksensä tietovarastoaan, ja siellä kävi hän

kaksikymmentä vuotta Platonin koulua, perustaen itse järjestelmän,

joka suuremmassa määrässä kuin mikään muu on vaikuttanut ihmisen

ajattelemiseen. Mutta oppilas ja opettaja eivät käyneet samaan

suuntaan, sillä Platon korkeampien havaintojen avulla koetti

tunkeutua totuuden maailmaan, mutta Aristoteles sitä vastoin koetti

tieteiden pohjasta löytää määrättyjä perussääntöjä. Sentähden ei hän

myöskään voinut suvaita Platonin oppia mietinnöllisten aatteiden

todellisuudesta, n.s. realismia, ja sentähden hänen pyrintönään ja

silmämääränään oli perustaa luotettavien tositapauksien teoria,

n.s. nominalismi. Niin esimerkiksi arveli Platon esityksen laadun

retorikissa eli puhetaidossa olevan pääasiana ja totuuden sivuasiana,

kun Aristoteles sitä vastoin piti sitä oppina tavasta, jolla

teeskentelyä ja petollisuutta paljastetaan ja totuutta puolustetaan.

Sentähden julisti hän myös kelvottomiksi vanhan Isokrateen antamat

puhetaito-opetukset.

Platonin kuoltua pääsi Aristoteles Filippos Makedonialaisen pojan

Alexanderin opettajaksi; mutta ei löydy mitään todistuskappaleita,

joista saisi tietoa siitä, miten hän tätä tointaan hoiti,

tahi jotka mainitsisivat hänen mielipiteitään kasvatuksesta.

Kun tämä hänen oppilaansa nousi valtaistuimelle, antoi hän

Aristoteleelle suurenlaisen rahasumman, jotta filosofi rauhassa

voisi antautua tieteellisiin harrastuksiin. Aristoteles palasi

nyt Athenaan ja perusti siellä koulun, jota ruvettiin nimittämään

"peripatetikolaiseksi", sentähden että filosofilla oli tapana jaella

tietojaan kuljeskellen koulun viheriöitsevissä lehtokujissa.

Alexanderin kuoleman jälkeen rupesivat Platonilaiset ja

Makedonialaisia vihaava puolue syyttämään Aristotelesta

jumalattomuudesta, mutta tämä vetäytyi turvaan Euboian saaressa

olevaan Kalkiisen, jotteivät Athenalaiset saattaisi häntä kohdella

samalla tavoin, kuin ennen olivat kohdelleet Sokratesta, ja kuoli

siellä vähän sen jälkeen v. 322 e.Kr., sitä ennen nerollaan

saavutettuansa etevimmän sijan muinaisajan ajattelijain joukossa

vielä tulevienkin vuosisatojen ihailtavaksi ja kunnioitettavaksi.

Alexandrian suuresta kirjastosta tehdyssä luettelossa mainitaan

146 Aristoteleen kirjoittamaa eri teosta. Kun ei yhtäkään niistä

40 kirjoitelmasta, jotka ovat meille säilyneet ja joita pidetään

Aristoteleen sepittäminä, ole tässä luettelossa mainittu, niin

voisi helposti tulla siihen luuloon, että kaikki, mitä me arvelemme

olevan tallella tuon suuren filosofin teoksista, ovat epäperäisiä;

mutta löytyy päteviä syitä, joista voidaan päättää, että ne

hänen kirjoituksensa, jotka löytyvät Alexandriassa, olivat hänen

ensimmäisiä yrityksiään kirjailija-uralla ja että viimeksi mainitut

ovat kirjoitetut hänen kolmenatoista viimeisenä elinvuotenaan.

Arvellaan Aristoteleen oppilaitten hänen kuolemansa jälkeen

koonneen ja täyttäneen nämä viimeksi mainitut teokset ja pitäneen

niitä kätkössä monta monituista vuotta Pergamon kuninkailta, jotka

tahtoivat saada niitä haltuunsa, kunnes ne vihdoin julkaistiin

Romassa sen muotoisina, kuin ne nyt ovat. Monet näistä kirjoitelmista

ovat vajavaisia, ja toisten alkuperästä ei ole mitään varmaa tietoa;

mutta kaikilla niillä on elollinen yhteys. Ne ovat niin järjestetyt,

että tieto jaetaan käytännölliseen, muodostavaan ja tietopuoliseen:

ensimmäinen käsittelee ihmistä ja ihmistoimia; toinen koskee taidetta

ja sen lakeja ja kolmanteen kuuluu fysika, matematika ja teologia eli

metafysika. Näiden osastojen ulkopuolella ovat hänen ajatusopilliset

kirjoituksensa, jotka koskevat ajattelua ja ajatuslakeja.

Peripatetikot kutsuivat niitä yhteisellä nimellä "organon" (työase).

Aristoteleen kirjoitusten suuri lukumäärä ei ole niin kummeksittava,

kuin käsiteltyjen aineiden laajuus ja moninaisuus. Näiden kautta

tuli maailmaan tavaton paljous ajatuksia, jotka keksijälleen ovat

tuottaneet maineen, jollaista ei yksikään ajattelija ennen eikä

jälkeen häntä ole saavuttanut.

Hänen _"Organonissaan"_ on kuusi osaa, joista kahta: "Ololuokat" ja

"Kielellisestä lausetavasta", on luettu enemmän kuin kaikkia hänen

muita teoksiaan yhteensä. Ololuokissa tarkastetaan ja järjestetään

luokkiin ne asiat, joista ihmiset puhuvat, tai kymmenen erilaista

lausumistapaa, "Lausetavasta" koskee niitä arvostuksia, jotka

myöntävät taikka kieltävät jotakin, mainiten sanoja, jotka sopivat ja

eivät sovi päätelmälauseisin. Niin esimerkiksi väittää hän löytyvän

kolmenlaisia mahdollisuuksia, ja käyttää lausetapaa "ensimmäiset

itseolemat" senlaisista mahdollisuuksista, jotka hänen ajatuskantansa

mukaan eivät koskaan ole olleet olemattomia (aina ovat olleet

olemassa), niinkuin tähdet, aurinko ja kiertotähdet. Molempien

näiden kirjoitelmain alkuperä on kuitenkin epäiltävä. Seuraavassa,

jolla on nimenä _"Topika"_ (Yleisiä lauseita), yritetään keksiä

tapaa, joka tekisi meille mahdolliseksi lähteä todennäköisyyksien

perustuksella päättämään tehtyä kysymystä ja puolustaa mielipidettä,

saattamatta meitä omissa väitteissämme ristiriitaisuuksiin. Tämä ei

ole ajatusoppia, vaan perustelma- eli väittelytaitoa, ja tätä alaa

tutkiessaan Aristoteles kehitti logikan eli ajatusopin ja keksi

päätelmätaidon perusteet. Hän esittää neljä päätodistuskeinoa,

nimittäin että hankitaan suuri kokoelma tärkeitä lausuntoja, että

tutkitaan eri lauseita, joissa sanoja käytetään, että keksitään

erilaisuuksia ja huomataan yhtäläisyyksiä. Mielipiteensä tästä

esittää hän hyvin tarkasti ja neuvoo sitten, kuinka päätelmä on

järjestettävä ja asetettava, ja osoittaa, miten vastustajalta on

salattava mitä aiotaan todistaa, siksi kuin tämä on saatu myöntämään

jotakin, josta seuraa se, mitä halutaan todeksi näyttää. Aristoteles

ei käyttänyt sanaa Logika, vaan Analytika, jolla hän tarkoitti

tietoa tavasta jolla päätelmien muodot tutkitaan. Hän ei myöskään

vaadi kunniaa ajattelemistoiminnan keksimisestä; mutta hän osotti

sen muodollisen kulun niin täydelliseen järjestysmuotoon, että

myöhemmillä filosofeilla ei ole ollut mitään erityistä lisättävää

hänen oppiinsa, joka monessa kohdin on yhtä lujaperusteinen kuin

Euklideen matematilliset oppilauseet. Hän ei väittänyt luontoa

voitavan selittää päätelmien avulla; mutta hän sanoo, että samaa

tietä on käytävä filosofiassa ja joka tieteenhaarassa -- pitää tutkia

tosiseikkoja. Hän näyttää kuitenkin hiukan sitäkin ajatelleen, että

kun tosiseikkoja on koottu joku määrä, tulee järjen välähdys eli

sisällinen havainto asettamaan niille lakia, ja siis hän ei pane

suurta merkitystä periaatteittensa toteennäyttämiseen. Analytikan

toisessa osastossa käsittelee hän tosioloihin sovitettua ajatusoppia

ja alkaa näillä sanoilla: "kaikki järkevä oppiminen tapahtuu jo ennen

löytyvän tiedon kautta". Kaikella tietämisellä, sanoo hän, on omat

alkuperäiset, yleiskelpoisat ja välittömät perusaatteensa, jotka

eivät ole synnynnäisiä; mutta niiden lähde on järki ja huomiokyky.

Vastoin Platonia väittää hän, ettei tiedolle ole välttämätöntä

että aatteet erikseen ovat olemassa. Yhteydessä tämän kirjoitelman

kanssa olivat "Sofistien kumoomisia", joissa hän luokittaa ne

väärät päätelmät, joita väitelmien todistuksissa käytetään, ja

osoittaa, että jokainen väärä syy on oikean väärennys ja että vääriin

päätöksiin joudutaan kaksimerkityksellisiä sanoja käyttämällä.

Ajatusopista kääntyy Aristoteles _Retorikaan_ eli puhetaitoon,

josta hän kirjoitti yksinkertaisella, pitkiin mietintöihin

perustuvalla selvyydellä. Hän pitää retorikaa taitona käsittää,

mitä vakuuttamisen perusehtoja on kullakin aineella, ja supistaa ne

kaikki seuraaviin pääseikkoihin: puhujan persoonallinen luonne, tapa

jolla hän viehättää kuulijoitaan, ja syyt joita hän esiin tuo. Koska

ihmisluonnon tunteminen on tarpeellinen tunteiden elähyttämiseksi,

esittää hän suuren joukon ihmisluonteiden suhteen tekemiään

erilaisia havaintoja ja selittää, miten kuulijajoukon huomio voidaan

kiinnittää sitä väsyttämättä, sekä väittää, että todistuksen

pitää olla lyhyt. Puhujan on tarpeellista tuntea valtiolliset ja

historialliset tapahtumat ja matkustajien kertomukset. Edellyttäen

että ihmisiä heidän tuumaillessaan johtaa ajatus onnesta, esittää

hän kolmekymmentä eri perussyytä, joiden avulla asiaa saatetaan

puolustaa hyväksi, ja neljäkymmentä muuta, joita voidaan käyttää

todistamaan sitä jotenkin hyväksi. On myöskin tarpeellista oppia

selvästi käsittämään hyvettä ja sitä, mitä pidetään kunniallisena.

Mitä syyttämiseen ja puolustamiseen tulee, puhuu hän laajalti

ihmisen toimintaan vaikuttavista syistä -- vaikuttavin näistä on

huvituksen etsiminen -- niistä eri tavoista, joilla vääryyttä

tehdään, eroavaisuuksista erilaatuisten lakien ja oikeuksien välillä,

rikoksien eri suuruudesta ja tavasta millä "papereja" ja todistajia

käytetään. Kohtuullista on, sanoo hän, että otetaan huomioon enemmän

lain henkeä kuin lain puustavia, tarkoitusta enemmän kuin itse

tekoa, tekoa kokonaan eikä osaa siitä, ja sovintoa on pidettävä

etuisampana kuin tuomiota. Hänen selvityksensä ihmishimoista ja

taipumuksista on itsenäinen ja hyvin mietitty; hän pitää sävyisiä

tunteita alkuperäisinä ja suurimpaa osaa ihmisiä pikemmin heikkoina

kuin pahoina. Ruumis on voimakkain, arvelee hän, kolmannenkymmenen

ja viidennenneljättä vuoden välillä, ja sielun voimat lujimmat

yhdeksännenviidettä ikävuoden vaiheilla. Hänen muistutuksensa maan

kartoittamisesta ja käyttämisestä soveltuvat paremmin muinaisiin kuin

meidän aikoihimme. Hän antaa kuitenkin joitakuita oivallisia neuvoja

ja suosii sitä perusaatetta, että vakava vastustaja on vaiennettava

saattamalla hänet naurun alaiseksi, vaan jos hän koettaa meitä

saattaa naurun alaisiksi, on hän vakavuudella vaiennettava.

Aristoteleen esitys _Runoudesta_ on varsin huvittava, mutta hänellä

ei ole nykyaikaista romantillista käsitystä runotaidosta. Hän esittää

sitä suorastaan mukailevana taiteena, vaan myöntää runoilijoilla

olevan alkuperäistäkin luomiskykyä. Puhuessaan huvinäytelmästä antaa

hän mainion määritelmän "naurettavalle" ja lukee siksi senlaiset

virheet ja vastukset, jotka eivät tuota mitään tuskaa taikka

vahinkoa. Rumat väännellyt kasvot esim. ovat naurettavat, jos ei

niiden näkeminen meitä tuskistuta. Selittäessään murhenäytelmää

määrittelee hän tätä surullisen, laajuudeltaan rajoitetun, päättyneen

tapahtuman esitykseksi, joka kehittyy henkilöiden toiminnan eikä

kertomisen kautta, jossa ulkonaisena kaunistuksena on kielen

somuus ja joka säälin ja pelon kautta aikaan saattaa tunteiden

jalostumisen. Hän sanoo myöskin murhenäytelmään vaadittavan aineeksi

ansaitsematonta onnettomuutta yhteydessä oikeuden kanssa, niinkuin

asia on Oidipossa. Samoin kuin muissakin taideteoksissa pitää

murhenäytelmässä olla sisällistä yhteyttä, johon kuuluu se, että

jokainen on elollisessa yhteydessä kokonaisuuteen, niin ettei mitään

osaa saateta muuttaa tahi jättää pois kokonaisuuden siitä kärsimättä.

Hän moittii sivutapausten väliinpistämistä, joten jonkun näyttelijän

mieliksi tehdään, ja arvelee että on menty liian pitkälle puhtaassa

näytelmällisyydessä. Hänen muistutuksensa epillisestä runoudesta

ovat lyhyet; tätä hän pitää tragediaa halvempana, vaan historiaa

syväaatteisempana ja vakavampana.

Puhuttuaan oppimis- ja opettamistavasta esittää Aristoteles

_Etikassaan eli Siveysopissaan_ oppinsa ihmiselämästä tahi

mielipiteensä korkeimmasta hyvästä, johon ihmistoimilla pyritään.

Hän edellyttää, että valtion ja yksityisen tarkoitukset ovat

samat, mutta kauemmin asiaa käsiteltyään huomaa hän jokaisella

kansalaisella olevan omat tarpeensa ja avunsa, ja tekee sentähden

eroituksen siveysopin ja valtio-opin välillä. Onnella itsellä, sanoo

hän, pitää olla tarkoituksensa itsessään, ja se riippuu ihmisen

omasta toiminnasta; ihmisen korkein lahja on ajatteleva järki ja

hänen paras onnensa filosofillinen miettiminen. Sellainen elämä

tosin on ihmisluontoa korkeammalla, vaan meidän tulee kuitenkin

pyrkiä siihen ja koettaa itsessämme herättää jumalallista puolta,

joka on ihmisen oikea minuus. Sitten seuraa hyve, joka on joko

siveellinen taikka ajullinen. Edellistä esittää Aristoteles

tahdon -- eikä järjen -- tilana, ja sanoo ihmisen aivan niinkuin

harjoituksesta tottuvan taiteisin ja siten tulevan oikeamieliseksikin

oikeuden harjoittamisen kautta. Toiminnat, joilla on sisällinen

taipumus uudistua, synnyttävät siten tapoja ja tahdon tiloja. Kun

Aristoteles opetti, että hyveen tuntomerkkinä on oikean "keskitien"

noudattaminen, muotoili hän ainoastaan Kreikkalaisissa vallitsevan

"kohtuuden" tunnon; sillä nämät halveksivat kaikkea "liiallisuutta",

pitäen sitä järjettömyytenä ja raakuutena. Samoin kuin Platonkin

luettelee hän hyveet ja osoittaa jokaisen niistä kulkevan keskitietä

kahden liiallisuuden välillä. Rohkeus esim. on arkuuden ja hurjuuden

keskivälillä. Siveellisen ihanuuden tunto löytyy ihmisluonnossa,

mutta täydellisenä se tavataan ainoastaan viisaan miehen mielessä, ja

siinäkin vain käytännöllisen harjoituksen jälkeen; siveellisyyteen

pääsee ainoastaan pitkällisen toiminnan kautta. Sillä tavoin

saavuttaa siveellinen mies, joka vapaasta tahdosta menee hyvän

asian puolesta kuolemaan ja sen eteen uhraa onnellisen elämänsä,

jota hän rakastaa, "ihanuuden" eli siveellisen täydellisyyden.

Aristoteles eroittaa siveysopin uskonopista ja pitää viisautta

ajatusky'yn etevyytenä. Oikeus riippuu valtion asetuksista. Kohtuus

perustuu hänen mielipiteensä mukaan sielun tasapainon ylläpitämiseen

mielenvietteitä seuraamatta. Itse katsoo Aristoteles anteliaisuuden

itaruutta paremmaksi. Jalous on sielun ylevyys, joka halveksii

kaikkea vähäpätöistä ja enemmän etsii ihanuutta kuin etua. Sellaisen

miehen liikunnot, sanoo hän, ovat hitaat, hänen äänensä syvä, hänen

puhetapansa komea. Hyviä ominaisuuksia, vaikka vähempiarvoisia, on

olla sävyisä olematta ryhditön, ystävällinen alentumatta orjalliseen

polvistumiseen, yksinkertainen käytökseltään olematta ynseä taikka

nöyrä, ja pilapuheinen rupeematta ihmisten naurettavaksi.

Etikan kolmessa seuraavassa kirjassa esitelty aine on epäilemättä

Aristoteleen kehittämä, vaan nähtävästi se ei ole hänen itsensä

kirjoittama. Oikeusopissa ovat huvittavimmat ne kohdat, joissa

hän puhuu rahan laadusta, arvosta ja hinnoista. Mitä ajallisiin

etevyyksiin tulee, opimme me, että viisaus on filosofillisen järjen

ja ajatus täysin kehittyneen käytännöllisen järjen loistokohta.

Sitten seuraa tutkimus välitilasta hyveen ja paheen välillä. Erittäin

puhutaan siitä itsehillitsemättömyydestä eli heikkoudesta, joka

osoittautuu houkutukseen antautumisessa; siinä esitellään aate

ihmisestä, jolla ei ole mitään omaatuntoa ja joka katumatta kokonaan

seuraa paheen yllytyksiä.

Ystävyysoppia taas käsitellään Aristoteleen omalla esitystavalla.

Hän ei ensinkään suosi "platonilaista rakkautta" eli kiihkeitä

ystävällisyysliittoja samaa sukupuolta olevain henkilöjen välillä;

mutta hän puhuu hehkuvasta tulesta, joka täyttää sydämen siveellisen

ystävän toimia katsellessa ja jota ilman ei ketään saata kutsua

oikein onnelliseksi. Mitä ystävä todellakin tekee hyväksesi, sanoo

hän, se on siinä että hän -- myötätuntoisuuden ja vastaluontoisuuden,

sopusointuisuuden ja kuitenkin erilaatuisuuden yhteisestä

vaikutuksesta -- kohottaa sinun persoonallista itsetuntoasi ja antaa

sinulle sen nuorekkaan virkeyden, josta onni riippuu. Ainoa tärkeä

aine, jota siveysopissa vielä käsitellään, on Huvi, joka, kuten

Aristoteles toteen näyttää, ei ole tunto siitä, mikä sulostuttaa

elämää, vaan tunto elämästä itsestä, tunto ky'ystä, mistä tahansa,

joka on löytänyt oikean esineensä. Sentähden pitää huvin itsessään

olla jotakin hyvää; mutta ollakseen hyvä pitää sillä ennen kaikkia

olla oma tarkoituksensa tahi olla jotakin, jota sellaisenaan halutaan

-- jotakin kauttaaltaan arvokasta, johon mieli mieltymyksellä

kiintyy. Ja siten suljetaan kaikki tyhjänpäiväiset huvit pois siitä,

mikä on hyvää.

_Valtio-opissaan_ puhuu Aristoteles perheestä valtioainesten

perustajana. Tarkastettuaan edeltäjänsä oppisuunnitelmia ja

muutamia voimassa olevia valtioasetuksia esittää hän omat

mielipiteensä ihanteellisesta valtiosta ja päättää esityksensä

antamalla muutamia käytännöllistä valtiotointa koskevia neuvoja.

Hänellä on apuna suuri varastonsa historiallisia tapahtumia ja

muukalaiskansojen tavoista tekemänsä tutkimukset; mutta luontoon

vedotessaan on hän epälogillinen. Hän väittää esim. että perheessä

luonnostaan on mies, vaimo, lapsia ja orjia. Hän sanoo orjuutta

tarpeelliseksi laitokseksi, jotta kansalaisilla olisi loma-aikaa

aatteellisiin pyrintöihin, ja että on laillista sodalla pakoittaa

orjuuteen kansoja, jotka luonto itse on orjiksi määrännyt. Hän

katsoo myöskin karsaasti kauppaa ja asioimistointa, vaikka hän

myöntää ettei niitä ilmankaan voida tulla toimeen, ja selittää

korollisten lainojen olevan aivan luonnottomia voiton tuottajia,

kun muuttavat rahan sen oikeasta luonnosta, vaihtokaluna olosta,

ja pakoittavat sen kasvamaan. Ihannevaltiosta puhuessaan sanoo

hän, että valtion tai yhteiskunnan, jolla on hyvät lait ja joka

ei tiedä mitään sodasta ja liitoista ulkovaltioiden kanssa, on

hyvinkin mahdollista niin eroittautua muista, että se saattaa

vaipua aatoksiin, joilla ei ole mitään ulkonaista saavutettavaa

silmämääränä, vaan ainoastaan tarkoittavat sen omaa kehittymistä,

koskapa kuitenkin tosiaatteelliset pyrinnöt ovat kaikista ylevimmät.

Hänen käytännöllisempi suunnitelmansa tällaista valtiota varten

osoittaa, että tämän valtion pitää olla suuruudeltaan rajoitettu,

että jokaisen täysillä oikeuksilla varustetun kansalaisen tulee ottaa

osaa hallitukseen; ettei yhdelläkään käsityöläisellä eikä kauppiaalla

pidä oleman kansalaisoikeutta; että muukalaisten maahanmuuttamista

ei ole edistettävä; että laivasto on orjilla miehitettävä; että

kaupungin pitää viettää itään päin ja että sotakurin tulee olla

ankara kuten Spartassa. Kaiken kouluopetuksen pitää enemmän

tarkoittaman sielun viljelystä kuin hyötyä. Ruumiinharjoituksissa

tulee huolellisesti välttää liian aikaista voimain ponnistusta.

Musiikkia tulee harjoittaa sen siveellisen ja kasvattavan vaikutuksen

vuoksi ja sentähden että se voimakkaasti vaikuttaa mielenliikutusten

jalostumiseen. Hän puolustaa omistusoikeutta luonnolliseksi ja sanoo,

että siitä minkä tietää omakseen on enemmän nautintoa, kuin vieraan

tavarasta.

Jättäen ihanteellisuuden ja ryhtyen todellisuuteen esittää hän eri

hallitusmuotojen suunnitelmat, syyt niiden syntyyn, niiden kunkin

edut, hyvät ja huonot puolet sekä käytännölliset keinot huonojen

puolien poistamiseksi -- viisaasti huomauttaen, etteivät ne koskaan

perustu vähäpätöisiin seikkoihin, vaikka sellaiset usein antavat

aihetta kansankapinoihin. Hän osoittaa, miten monarkia vähitellen

muuttuu hirmuvallaksi, ylimysvalta harvainvallaksi ja yhdistynyt

hallitusmuoto kansanvallaksi, mainiten ne eri lajit kateutta,

jota kukin niistä saattaa herättää. Paras valtiollisen vakavuuden

säilyttämiskeino on kultasen keskitien noudattaminen.

Aristoteles ryhtyy sitten mietiskeleviin tieteisin, joita hän

käsittelee kolmessa eri luokassa: luonnonfilosofia, elo-oppi ja

metafysika. Hän alkaa tutkimalla olevuuden luontoa ja ratkaisee ne

pulmat, joihin edelliset filosofit ovat takeltuneet, eroittamalla

mahdollisuuden ja todellisuuden toisistaan. Kaikessa olevassa keksii

hän kolme alkuperustetta: aine, josta se on syntynyt, muoto tai

luonto, joka sillä on, ja eroittauminen kaikista muista luonnoista.

Siten on esine se, mikä se on, sen kautta että se ei ole mitä se ei

ole, ja kaikella olemisella on sekä negativinen että positivinen

puoli. Luonnon oleminen on, sanoo hän, itsestään selvä, koska

liikkumisen ja levon perussääntö on aineilla, ja luonnollisten

aineiden syntymiseen on syyksi otaksuttava joku tarkoitus. Hän hylkää

sen mielipiteen, että taivaat ja jumalallisimmat näkyvistä esineistä

olisivat sattumasta syntyneet. Maailman, sanoo hän, on täytynyt

olla ikuisesti olemassa, sillä kaikki, mikä luotu on, tulee ensiksi

todellisuudeksi mahdollisuudesta: muna ja siemen ovat esimerkkejä

viimemainitusta, lintu ja kukka edellämainitusta. Mutta samoin kuin

on täytynyt olla olemassa lintu ennen munaa ja kukka ennen siementä,

niin on todellisuudenkin aina täytynyt löytyä ensiksi, emmekä me voi

käsittää että maailma joskus ei olisi ollut olemassa.

Maailmakaikkisuuden toisella puolella, arvelee hän, ei löydy paikkaa,

tyhjyyttä eikä aikaakaan; mutta kuitenkin, sanoo hän, ne olennot,

jotka ovat siellä, missä ei ole aikaa eikä paikkaa, iankaikkisesti

viettävät täysin onnellista, iloista ja rauhallista elämää. Hänen

mielipiteensä taivaankappaleista on, että ne ovat pelkkää eeteriä;

että ne näyttävät loistavilta siksi että se hankaaminen, joka

niiden nopeasta pyörinnästä syntyy, tekee ne tulikuumiksi -- ja

tähdet välkähtelevät sentähden että ne ovat niin kaukana, jotta

tulevat meidän nähtäviimme heikkona, vavahtelevana valona. Hän

luuli myöskin maailman olevan liikkumattomassa maailmakaikkisuuden

keskipisteessä, ja pilkkasi pytagoralaisten arvelua, että maa ja

tähdet kulkivat yhteisen keskitulen ympäri. Hän arveli aivan oikein

maata pallon muotoiseksi ja huomautti siitä, että se heittää pyöreän

varjon kuulle, kun tämä pimenee. Pyrstötähtiä piti hän kulkevina

meteoreina, samaa ainetta kuin linnunrata. Hän koetti myöskin arvata

maan muodostuskehitystä ja suuruutta; mutta enimmäkseen olivat hänen

mielipiteensä taivaankappalten luonnosta ja järjestyksestä vääriä.

Kuitenkin hyväksyivät myöhemmät ajattelijat viitenätoista vuosisatana

hänen mielipiteensä. Kemiasta ei Aristoteleella ollut mitään

käsitystä, ja teoksessaan "Synnystä ja häviämisestä" hän ei mene

pitemmälle, kuin että eroittaa neljä alkuainetta niiden virneisiin

perusominaisuuksiin: lämmin, kylmä, märkä ja kuiva, joista lämmin ja

märkä muodostavat ilman, lämmin ja kuiva tulen, kylmä ja märkä veden,

kylmä ja kuiva maan.

_Elo-opillisissa kirjoituksissaan_ pitää Aristoteles luontoa

kokonaisuudessaan katkeamattomana yhteytenä, joka alkaa elottomista

alkuaineista ja jatkuu asteittain kasvi- ja eläin-kunnassa

ihmiseen asti, jonka sielu lapsuudessa on samalla kannalla kuin

alhaisempain eläinten. Puhuessaan _"Eläinten osista"_ johti hän

neljästä alkuaineesta soluverkoston muodostumisen; siitä syntyvät

elimet ja näistä taas elimellinen olento. Hänen periaatteensa oli,

että kaikki, mikä eri lajeilla oli yhteistä, oli käsiteltävä ennen

niitä toisistaan eroittavia eroavaisuuksia. Sentähden tuo hän vasta

myöhemmin esiin ajatuksensa _"Sielusta"_ ja seuraa elon periaatetta

sen asteittain voimakkaammiksi kehittyvissä olomuodoissa. Tämän

yhteydessä ovat hänen _"Fysiologilliset tutkimuksensa"_ eli hänen

mietteensä muutamista elollisten olentojen toiminnoista, ja samalla

muutamista parittain asetetuista vastakkaissuhteista: valvonnasta

ja unesta, nuoruudesta ja vanhuudesta, sisäänhengityksestä ja

uloshengityksestä, elämästä ja kuolemasta.

Käsitellessään yleisiä oloja osoittaa hän teoksessaan _"Eläinten

liikuntoky'ystä"_, kuinka luonto on sovittanut elimet minkä

mihinkin tarkoitukseensa. Hänen seuraava aineensa on _"Eläinten

sikiämisestä"_, ja hän lopettaa esityksensä _"Eläintutkimuksilla"_.

Useimmat hänen fyysillisistä selityksistään ovat väärät. Niin hän

esim. sanoo elämää luontoperäiseksi sydämessä asuvaksi tuleksi;

hengitystä jäähdytystoimeksi, joka estää elon liekin tukehtumista, ja

suuta sekä syömisen että jäähdytyksen välittäjäksi muilla kaikilla

paitsi ei kaloilla. Samoin on sydän älyn asuinpaikka, ja aivoilla,

ruumiin kylmimmällä ja kosteimmalla osalla, on tarkoituksena

hengityksen helpottaminen ja elon tulen jäähdyttäminen. Kuumien

ilmanalojen asukkaat elävät kauemman kuin kylmien, ja miehet ovat

pitkä-ikäisempiä kuin naiset. Kuitenkin oli hänellä aavistus

fysiologian ja lääketieteen tulevasta kehittymisestä, sillä hän

lausui parhaitten lääkärien etsivän tieteensä perusteet luonnosta.

Hänen pikemmin huvittava kuin luotettava _"Kertomuksensa eläimistä"_

perustuu epäilemättä sivistymättömiltä saatuihin tietoihin. Kuitenkin

on hänen kertomuksensa jalopeurasta tuiki tarkka ja todenperäinen,

ja hänen kokoelmansa tosiseikkoja, jotka koskevat lähes viittä

sataa eri lajia nisäkkäitä, lintuja, matelijoita, kaloja ja vielä

alhaisempiakin olentoja, on epäilemättä ollut suurena tien raivaajana

eläintieteellisille tutkimuksille. Arvellaan myöskin Septuagintan

(noin v. 200 e.Kr. tehdyn kreikankielisen raamatunkäännöksen)

kääntäjän kreikankieliseen muotoon pukiessaan luonnonhistorialliset

paikat seuranneen Aristoteleen mielipiteitä.

Vaikka muutamat Aristoteleen ensimmäisistä kirjoituksista koskivat

metafyysillisiä aineita, niin näyttää siltä, kuin hän niin kauan

kuin mahdollista olisi viivyttänyt filosofillisen järjestelmänsä

esittämistä, Sentähden antoikin hänen koulunsa nimen "Metafysika",

se on fysikan _jälkeen_ seuraava, sille opille aatteen ja

esineiden muodoista, jota hän milloin nimitti viisaudeksi, milloin

filosofiaksi, milloin teologiaksi.

Hänen ensimmäinen kirjansa _metafyysillisiä tutkimuksia_ sisältää

filosofian historian Taleen ajoilta hänen aikaansa asti, ja tästä me

opimme ennen muinoin löytyneen aikakauden, jolloin sanoja "syy" ja

"peruste" ei oltu milloinkaan kuultu, ja että jokainen aatosperäinen

sana, jonka me lausumme, on lähtenyt entisten aikain opeista ja

mielipiteistä. Hän osoittaa myöskin, kuinka ajattelijat, jotka ovat

lähteneet ainoastaan aineellisesta perusaatteesta, vähitellen ovat

tulleet aatteisin liikuntovoimasta, muodosta ja tarkoituksesta.

Täydellisesti selittämättä oppiansa sielun suhteesta ulkonaisiin

esineihin, sanoo hän sielussa olevan kahdenlaista järkeä: toinen

passivinen, joka muodostuu vastaanotettujen vaikutusten mukaan;

toinen konstruktivinen, joka muodostaa kaikki, kuten valo antaa

väreille todellisen olomuodon, koska ne ilman valoa jäisivät

ainoastaan mahdollisuuksiksi. Aine on kaiken olemisen pohjana. Mutta

jos aineella ei ole muotoa, niin ei sitä voida aistia, ja siis se

ei saata olla todellinen. Aine on aina edellytettävä löytyväksi,

vaikka me emme voi sitä huomatakaan. Sentähden on mahdotonta käsittää

ainetta todellisena olemisena. Yhtä mahdotonta on ajatella, että

järki ei olisi alkuperäistä olemista. Toisessa kohdassa osoittaa

hän kaikkien esineiden ominaisuudet suhteellisiksi; ne ovat saaneet

nimensä ihmisen katsantotavan mukaan, ja niin on, sanalla sanoen,

ihminen kaiken määrääjänä.

Aristoteleen yleinen filosofia ei kuitenkaan ole yhtä tarkka ja

todenperäinen kuin hänen tieteelliset oppinsa. Hän arveli meidän

välillisesti saavan aistimisemme: vesi on näön välittäjä, ilma

kuulon, tuli hajun ja maa tunnon. Mutta valo on olemista eikä

liikuntoa; ja sentähden Empedokles on väärässä väittäessään valon

kulkevan auringosta maahan ja että löytyy silmänräpäys, jolloin

kaikkia säteitä ei vielä näy. Aristoteleen mainioimpia oppipäätelmiä

on oppi aateassociationin laista, jonka mukaan sielussa löytyy

määrättyjä kiinnityskohtia, joten muisteleminen on ennen tunnetun

mieleen johtamista. Koettaissamme muistella jotakin etsimme me

sellaista, joka yhtäläisyyden, erinkaltaisuudon, samanaikaisuuden

vuoksi tahi samaan sarjaan kuuluvana on yhteydessä siihen, mitä me

haluamme ajatella, eikä yhdelläkään eläimellä ole muistelomiskykyä,

vaan ainoastaan ihmisellä, vaikka useilla onkin muisti.

Aristoteleen mielipiteet kolmesta suuresta filosofillisesta

kysymyksestä: ihmissielun kohtalosta, vapaasta tahdosta ja Jumalan

luonnosta ovat kaikista hänen kirjoituksistaan koottavat. Uskoiko

hän vai eikö uskonut tämän elämän jälkeen löytyvän toista elämää, se

on epätietoista. Mitä vapaasen tahtoon tulee, oli hän sitä mieltä,

että ihmisen tahtoa määräsivät hyvin monet ulkopuolelta vaikuttavat

seikat; mutta hän ei tehnyt näistä asioista mitään varmaa päätöstä,

vaan pysyi ainoastaan siinä, että kukin oli ainakin apu-syynä,

vaikk'ei olisi ollutkaan ainoana syynä luonteesensa ja tekoihinsa.

Hän arveli ihmissuvun iankaikkisesti olleen olemassa ja hirveän

luonnonmullistuksen, ihmisten päästyä määrättyyn tieteelliseen,

taiteelliseen ja yhteiskunnalliseen täydellisyyteen, tehneen lopun

heistä kaikista; ainoastaan muutamat ovat jääneet eloon, ja niissä

on kehitystoiminta uudelleen alkanut ja samalla tavoin yhä edelleen

jatkanut uudistumistaan.

Jos ei oteta lukuun satunnaista vertausta, jossa hän sanoo Jumalan

olevan maailmalle mitä sotapäällikkö on sotajoukolle, ei Aristoteles

missään puhu jumaluuden tahdosta, huolenpidosta taikka maailmaa

johtavista ominaisuuksista; hän puhuu ainoastaan korkeimmasta

olennosta, joka, ollen itse liikkumattomana, on syynä kaikkeen

liikkumiseen ja on järkevien ajatusten ja pyrintöjen esineenä --

lyhyesti sanoen: hyvyys. Me saamme tietää, että olisi mielettömyyttä

arvella tällä olennolla olevan inhimillisiä toimintoja muita kuin

filosofillinen ajatteleminen; mutta tämän olennon onni on ikuinen,

ja sillä on, taikka pikemmin se on lakkaamatonta, ikuista eloa ja

pysyväisyyttä.