3. _Eymenidit (kostottaret)_.

Delfon temppelin ulkopuolella rukoilee naispappi, mainiten useita

jumalia nimeltä. Kun hän on poistunut, näkyy oraakelipyhäkön sisusta.

"Omfalolla" (maailman napakivellä) istuu Orestes kalman kalpeana.

Hänen vieressään seisoo Apollo, vähän kauempana Hermes. Kuorina ovat

kostottaret (raivottaret, erinnyit), jotka uneen vaipuneina istuvat

piirissä tuoleilla. Apollo lupaa Oresteelle suojelustaan ja käskee

häntä rientämään Athenaan ja siellä kääntymään ikivanhan Pallas

Athenen kuvan puoleen. Kun hän on lähtenyt, ilmestyy Klytemnestran

haamu ja yllyttää kostottaria vainoomaan Orestesta. Nämät syöksyvät

istuimiltaan ja moittivat Apolloa siitä että hän on asiaan puuttunut.

He syyttävät Orestesta rikoksesta, mutta Apollo puolustaa häntä;

sitten eroovat he osoittaen molemminpuolista uhkamielisyyttä.

Seuraavassa näytännössä nähdään Pallaan temppeli ja Athenan Akropolis

linna; Orestes syleilee jumalattaren kuvaa ja rukoilee hänen

ratkaisevaa tuomiopäätöstään. Raivottaret, jotka ovat vainuneet

hänet siellä, ikäänkuin metsäkoira vainuu haavoittuneen otuksen,

saapuvat nyt toinen toisensa perästä paikalle. Pallas Athene tulee

ladellen sinne. Pakoittaen raivottaret vaikenemaan kehoittaa hän

Orestesta esittämään asiansa, jonka tämä tekeekin. Jumalatar itse ei

tahdo lausua mitään tuomiota, vaan asettaa tuomioistuimen Athenan

jaloimmista porvareista. Raivottaret alkavat jälleen laulunsa,

kuvaten niitä onnettomuuksia, jotka tulevat tapahtumaan, jos heidän

vainottavansa rikokset jäisivät rankaisematta.

Kolmas näytäntö tapahtuu Areopagos kummulla Athenassa; Athene astuu

sisälle seurassaan kaksitoista tuomaria, jotka istuutuvat alttarin

ympäri näyttämön keskelle. Jumalatar käskee airutta vaatimaan

hiljaisuutta. Apollo tulee paikalle, ja keskustelut alkavat.

Orestes tunnustaa rikoksensa; Apollo rupeaa hänen puolustajakseen.

Mahtavilla sanoilla kehoittaa Athene tuomareja ryhtymään ratkaisevaan

äänestykseen. Vuoroon nousevat tuomarit istuimiltaan ja ottavat,

kuorin uhkaavasti laulaessa, äänestyskivet alttarilta ja panevat ne

uurnaan. Kivet luetaan, ja jumalatar itse ilmoittaa päätöksen:

Tään miehen päättää tuomiokunta syyttömäks;

molemmin puolin ääniluku tasan on.

Näin sanoen laskee jumalatar syyttömäksi julistavan kivensä muiden

joukkoon. Orestes kiittää, lupaa ikuista ystävyyttä Argon ja Athenan

välillä ja poistuu. Raivottaret, jotka ensiksi ovat vimmoissaan,

rauhoittuvat Athenen kaunopuheliaisuudesta ja saavat häneltä

temppelin Athenassa, ehdolla että he vastedes, kirousten asemasta,

saattaisivat asukkaille kaikkea hyvää. He toivottavat nyt Athenalle

siunausta, ja heidän nimensä muutetaan erinnyistä eymenideiksi,

sovintoa rakastavan koston jumalattariksi. Kaikkien riemuitessa

saatetaan heitä pyhäkköönsä keskelle Akropolista.

Herodotos.

Kuoli v. 413 e.Kr.

Herodotos, joka on saanut liikanimen "historian isä", syntyi (v. 484

e.Kr.) Halikarnassossa. Hän vietti suuren osan elämäänsä matkoilla

vieraissa maissa ja on näistä paljon kertonut historiassaan,

jossa kuitenkin ovat pääesiteltävinä ne suuret taistelut, joilla

Kreikkalaiset hänen aikanaan onnellisesti puolustivat maatansa

Persialaisten hyökkäyksiltä. Herodotos rakastaa totuutta, hänellä

on vilkas, terävä käsitysvoima, mutta häntä haittaavat usein

aikakautensa esiluulot ja mielipiteet, joten hän toisinaan joutuu

harhateille. Hänestä on sanottu, että hänellä oli "viisaan miehen

pää, äidin sydän ja lapsen yksinkertaisuus".

Alkaen mytillisten (taru-) aikain taisteluista Euroopan ja Aasian

välillä kertoo hän, miten eräs Foinikialainen laivuri ryösti Ion,

Argon kuninkaan Inakon tyttären, ja vei sen mukanaan Egyptiin, jonka

jälkeen Kreikkalaiset ryöstivät Europan Tyrosta ja Medean Kolkiista.

Tämän perästä teki Lydian kuuluisa kuningas Kroisos, joka oli saanut

verrattomat rikkautensa Paktolon kultarikkaasta virran-uomasta,

hyökkäyksiä useaan Kreikkalaisvaltioon, mutta yhtyi sitten liittoon

Spartalaisten kanssa, jotka lupasivat häntä auttaa Persian kuningasta

Kyroa vastaan. Päätös tästä oli, että Kroisos joutui vangiksi

Sardeessa, tuossa vanhan maailman suuressa markkinapaikassa, jossa

ensiksi lyötiin rahaa.

Hän palaa sitten siihen aikaan, jolloin Assyrialaisilla oli

valta Aasiassa. Niniven kukistuksen jälkeen saivat tämän vallan

Medialaiset, joiden uljas pääkaupunki Ekbatana, Herodoton kertomuksen

mukaan, oli pyöreällä kukkulalla seitsemän kehänmuotoisen vallin

ympäröimänä, joista kahdella sisimmällä oli hopioitut ja kullatut

harjat ja tornit. Hän kertoo myöskin, kuinka Astyageen, Medialaisten

viimeisen kuninkaan, joka oli naittanut tyttärensä Persialaiselle

Kambyseelle, pani viralta tästä aviosta syntynyt poika Kyros, jonka

lapsena pelasti kuolemasta karjapaimen Harpagos ja joka sitten tuli

koko Aasian haltijaksi. Hän mainitsee vielä Persialaisilla olleen

tapana jättää kuolleensa petojen ja lintujen saaliiksi, kuten vielä

nykyaikanakin Indian Parsit tekevät. Harpagos, joka oli kohonnut

kenraaliksi, pakoitti tuota pikaa Vähän Aasian kaupungit antautumaan

ja peloitti Kreikkalaiset näitä auttamasta. Sillä välin marssi

Kyros Babylonia vastaan, jonka ihmeitä Herodotos laveasti kuvaa, ja

johtamalla kaupungin läpi juoksevan Eufrat virran toiseen kaivettuun

uomaan raivasi hän itselleen tien palatsiin, jonka seinällä profeeta

Daniel luki tuon salaperäisen kirjoituksen. Kaupungissa oli tapa

sellainen, kertoo Herodotos, että naisia kaupittiin vaimoiksi enimmän

tarjooville; mitä siten saatiin maksua kaunottarista, se annettiin

palkinnoksi sille, joka suostui ottamaan jolsan naisen. Kyros teki

viimeisen sotaretkensä Massageteja vastaan, jotka elivät Kaspian

aroilla ja joita hallitsi Amazoni-kuningatar Tomyris. Tämä yllytti

joukkonsa niin voimakkaasen vastarintaan, että Kyros voitettiin ja

koko hänen sotajoukkonsa hakattiin maahan.

Historioitsija rupee nyt kertomaan ikivanhasta sivistysmaasta

Egyptistä. Hän puhuu ensin Nilin lähteistä ja esittää, mitä hän

arvelee syyksi virran talvehtimiseen kesällä. Herodotos huomauttaa,

että Egyptiläiset uskoivat sielunvaellusta. He luulivat nimittäin

vainajien sielun täytyvän vaeltaa kolmetuhatta vuotta eläinten

ruumiissa, siten vähitellen taas kehittyäkseen ihmiseksi. Heidän

juhlakemuissaan oli aina nähtävänä kuolleen kuva, johon oli

liitetty muistutus: "Tällainen sinustakin kerran tulee". Hän johtaa

useat kreikkalaiset jumalat egyptiläisestä alkuperästä, kertoo

Egyptiläisten pitäneen lehmiä sekä muita nelijalkaisia eläimiä ja

lintuja pyhinä olentoina ja viettäneen suruaikaa kissojen ja koirien

kuoltua. Pyhää lintua Fenixiä hän ei koskaan saanut nähdä muuten kuin

kuvissa, ja niissä se oli puna- ja kullanhohtava sulkaisen kotkan

näköinen. Hän puhuu kunnioituksesta, jota nuoret miehet osoittivat

vanhemmille, ja Heliopoliin papeilta, jotka olivat hyvin taitavia

matemaatikkoja ja tähtien tutkijoita, sai hän tietää ensimmäisten

kuninkaiden olleen jumalia ja että viimeisen näistä, Osiriin,

kärsimykset ja kuolo olivat heidän uskonsa suuret salaisuudet.

Ensimmäinen ihmishallitsija oli Menes, joka perusti Memfiin. Häntä

seurasi kolmesataa viisikymmentä ruhtinasta, joista kerrotaan monta

merkillistä tarua. Heidän seuraajiaan oli Keops, joka rakensi

pyramidit ja käytti sataatuhatta työmiestä neljäkymmentä vuotta.

Myöhemmin hallitsi Sethos, alkuaan pappi, jota sodassa Assyrian

kuningasta Sanheribia vastaan auttoivat hiiret, nakertain öisin

poikki vihollisten jousenjänteet ja kilpirakset. Hänen jälkeensä tuli

kaksitoista kuningasta yht'aikaa, ja kun yksi heistä, Necho, oli

luovuttanut muut yksitoista, yritti hän kaivamaan kanavaa Punaiseen

Mereen. Viimeinen kuningas, jonka hän mainitsee, sääsi lain, joka

määrää että jokaisen mieshenkilön Egyptissä piti kerran vuodessa

tuleman maakunnan hallitusmiehen luo kuolemanrangaistuksen uhalla

näyttämään toteen, että hän kunniallisesti ja rehellisesti hankki

elatuksensa. Kuvaus Egyptin oloista päättyy kertomuksella kauniista

kreikkalaisesta orjattaresta, jonka toisen kengän kotka ryösti ja vei

saaliina kuninkaalle, joka niin ihastui nähdessään pienen kengän,

että noudatti luokseen sen omistajan ja otti hänet aviokseen.

Nyt seuraavat ne urostyöt, jotka Kambyses, Kyron poika,

teki käydessään sotaa Egyptiläisiä vastaan ja vallottaissaan

Memfiin. Herodotos kertoo Kambyseen, Egyptiläisten kauhuksi

rääkättyään kuningasvainajan ruumista, tehneen kaksi huono-onnista

hyökkäysyritystä, toisen Etiopialaisia, toisen Ammonin temppeliä

vastaan. Palattuansa Memfiisen pisti hän omalla miekallaan kuoliaksi

Apis härän, jota kansa palveli jumalana. Hän murhautti veljensä

Smerdeen, ja saman kohtalon sai hänen sisarensakin, kun tämä suri

Smerdeen kuolemaa. Kaksitoista Persialaista ylimystä kaivatti hän

rangaistukseksi maahan kaulaan asti ja näännytti heidät siinä

nälkään. Väkisin tunkeuduttiin hautoihin, ruumiit -- muumiat

-- viskattiin ulos ja jumalten kuvat poltettiin. Kun Kambyses

vihdoin sai tietää pappien hänen kotimaassaan hallitusistuimelle

kohottaneen erään miehen, joka sanoi itseään hänen veljekseen, nousi

hän ratsaille palataksensa Susaan, mutta loukkasi itseään omalla

miekallaan noustessaan niin vaarallisesti, että kuoli Egyptissä

jättämättä yhtäkään perillistä.

Kun vale-Smerdes oli hallinnut muutamia kuukausia, kukisti hänet

salaliitolla seitsemän Persialaista ylimystä, jotka sopivat

keskenään, että se saisi hallituksen, jonka hevonen ensin hirnuisi

päivän koittaessa; siten tuli heistä hallitukseen Dareios, Hystaspiin

poika. Herodotos luettelee tarkalleen tämän mainehikkaan hallitsijan

vuotuiset tulot, jotka hän laskee noin 85 miljoonaksi markaksi. Hän

kertoo myöskin laveasti Dareion hallituksesta; muun muassa mainitsee

hän tämän lähettäneen vakoojia Kreikkaan ja sen siirtokuntiin.

Tärkein tapaus oli kuitenkin Babylonin kapina. Sanottiin, ettei

kaupunkia voitaisi valloittaa ennenkuin muuli synnyttäisi varsan. Tuo

uskomaton seikka tapahtuikin, ja muulin omistajan, Sopyros nimisen

miehen avulla, joka silpoi pois nenänsä ja korvansa pettääksensä

Babylonin asukkaita, onnistui Dareion valloittaa kaupunki, johon

Sopyros sitten asetettiin kuvernööriksi.

Sitten kääntyi Dareios aseineen Skytialaisia, Pohjois-Wenäjällä

asuvaa kansaa vastaan, jonka alkuperää Herodotos seuraa kauas

taaksepäin taruaikoihin. Skytialaisista kertoo hän muun muassa, että

nämät käyttivät höyrykylpyjä. Täältä täytyi Persialaisten kuitenkin

palata takaisin tyhjin toimin.

Vielä saamme tietää, että Dareion erään kenraalin onnistui viedä

Peonien koko heimo Makedoniasta Persiaan, joten Persialaiset

saivat tilaisuuden oppia käsitöitä. Yritys samoin kohdella erästä

toista heimoa, joka eleli keskellä järveä paaluille rakennetuissa

asunnoissaan, raukesi tyhjiin. Puhuessaan muista kaukaisista

seuduista sanoo Herodotos, ettei hän ole varma, tokko "Tinasaaria"

todella löytyneekään, mutta hän oli kuullut kerrottavan tinaa

saatavan "maailman loppupäästä."

Kertomuksen näyttämöksi tulevat nyt Kreikan valtiot, ja Herodotos

puhuu näiden tyranneista eli yksinvaltiaista, joiden joukossa

Polykrates Samos saarella oli kuuluisin. Onni seurasi häntä niin

itsepintaisesti, että Egyptin kuningas neuvoi häntä luopumaan

rakkaimmasta kalleudestaan poistaaksensa kovaa onnen vaihdosta,

joka tavallisesti seuraa liikanaista menestystä. Polykrates viskasi

mereen kalliin sormuksen, mutta muutamia päiviä myöhemmin sai hän

eräältä kalastajalta harvinaisen kalan, ja kalan vatsasta löydettiin

-- sormus! Tätä pidettiin uhkaavana ennusmerkkinä. Jonkun aikaa onni

vielä kuitenkin yhä hymyili Polykrateelle; mutta vihdoin sai eräs

Sardeen satrapi hänet lupaamaan ottaa talletettavakseen aarteen, ja

kun hän lähti sitä noutamaan, sai hän siellä surmansa.

Toinen tyranni oli Periander Korintossa, josta puhuessaan Herodotos

kertoo sadun eräästä laulajasta ja kitaran soittajasta Arionista,

mikä meriretkellä oli vähällä tulla murhatuksi rahojensa tähden, vaan

syöksyi mereen ja delfinin selässä pelastui maalle. Seuraa sitten

pitkä kertomus Kleistheneestä Sikyonissa; tällä on paljon puuhaa

valitessaan miestä tyttärelleen, jonka kosioista yksi on aikansa

suurin velttiö, sellainen, että jo voivotteli itsellään olevan

paha maata, kun kuihtunut ruusun lehti oli sattunut tulemaan hänen

vuoteesensa, ja pyörtyi nähdessään miehen raatavan raskasta työtä.

Peisistratoa Athenassa mainitaan kiitoksella siitä, että hän kokosi

ja järjesti Homeron runot. Hänen poikansa Hippiaan aikoivat Harmodios

ja Aristogeiton murhata. Erehdyksestä tappoivat he hänen veljensä

Hipparkon, mutta heitä kunnioittivat kuitenkin kauan suurina isänmaan

ystävinä Athenalaiset tasavaltalaiset, jotka pitivät tyrannien

murhaamista tarpeellisena ja kiitettävänä.

Ensimmäiset enteet suureen Persialais-sotaan alkoivat jo ilmestyä.

Samoin kuin useimpien suurten tapausten oli senkin alkusyynä

vähäpätöinen sattuma. Dareios oli vienyt Miletolaisen Histiaion

vastoin tämän tahtoa Susan hoviin. Salaa lähetti Histiaios

lähettilään vävynsä Aristagoraan luo ja kehoitti häntä kiihoittamaan

kreikkalaisia valtioita luovuttamaan hallitsijansa ja vaatimaan

kansanvaltaa. Hänen ei onnistunut saada Spartalaisia aseisin

tarttumaan, mutta Athenalaiset suostuivat ja lähettivät sotajoukon

Sardesta vastaan. Athenalaisten täytyi peräytyä, mutta kapina Persiaa

vastaan oli saatu alkuun ja leveni nopeasti. Dareios syytti Histiaioa

että tämä oli tietänyt kapinan hankkeista, mutta kavala Kreikkalainen

osasi kuninkaan niin pettää ja tekeytyä niin viattomaksi, että

tämä vielä lähetti hänet kapinaa tukahuttamaankin. Kun hän tuli

Sardeesen, lausui kuninkaan veli Artafernes: "Sinä olet kengän

tehnyt ja Aristagoras on sen pannut jalkaansa." Sillä välin onnistui

Histiaion täälläkin poistaa, kaikki epäluulot, kunnes omin päin

ryhtyi sotapuuhiin, joista seurauksena oli että hän joutui vangiksi

ja mestattiin. Nyt tekivät Persialaiset hyökkäyksen Ionialaisia

vastaan, aikoen valloittaa koko Kreikanmaan. Syntyi sitten useita

taisteluja maalla ja merellä, riitaisuuksia liittolaisten kesken

y.m.; Persialaisten laivastokin hukkui, vaan sota ei siitä vähääkään

edistynyt.

Mutta tärkeä tapaus maailman historiassa lähestyi. Persian kuningas

lähetti 600 laivalla toisen sotajoukon, joka ryöstettyään Naxos

saarta ja poltettuaan Eretrian kaupungin nousi maalle Marathonin

kentille. Miltiadeen johdolla taistelevilla Athenalaisilla ja

Plataialaisilla oli 20,000 miestä Persialaisten 110,000:tta

vastaan, mutta sittenkin voittivat he täydellisesti vihollisensa ja

karkoittivat heidät 6,000 miehen tappiolla takaisin laivoilleen,

kun sitä vastoin Kreikkalaisilta kaatui ainoastaan 200 miestä.

Omasta pyynnöstään sai Miltiades 70 soutulaivaa ja lähti niillä

ahdistamaan Paros saaren asukkaita, joille hän kantoi yksityistä

vihaa. Haavoitettuna palasi hän taas Athenaan, jossa häntä syytettiin

isänmaan kavalluksesta ja tuomittiin maksamaan kustannukset

hyödyttömästä sotaretkestä.

Dareios varustautui juuri sotaretkelle Athenalaisia vastaan,

kun Egyptissä syntynyt kapina käänsi hänen huomionsa toisaalle.

Tuumaillessaan, mihin ensiksi tulisi kääntyä joukkoineen, sairastui

hän ja kuoli. Hänen poikansa Xerxes oli ensiksi sitä mieltä, että

jos hän jättäisi Kreikkalaiset rauhaan, kestäisi kauan ennenkuin

he saattaisivat tunkeutua Susaan; mutta vähitellen muutti hän

mielipidettä ja keräeli kokonaista neljä vuotta sotajoukkoa, jossa

tosin lasketaan olleen kaksi miljoonaa soturia, mutta joka oli

huonosti varustettu ja harjoitettu. Komeasti kulki tämä mahtava

sotajoukko Hellesponton yli Abydosta Sestoon laivasiltaa myöten,

ja sitä seurasi rantaa pitkin 1,200 sotalaivaa. Kreikkalaiset

pelästyivät suuresti, ja pohjoiset valtiot heittäytyivät heti

valloittajan valtaan. Mutta Athenalaiset, joita oraakeli oli

rohkaissut sanoen, että he löytävät turvaa "puisten vallien takana",

lähettivät avunpyynnön naapureilleen, ja päätettiin, että he

laivaston avulla, joka asetettaisiin läheiseen salmeen, ensiksi

asettuisivat vastarintaan Termopylen ahtaassa vuorisolassa. Kun

Persialaisten sotajoukko marssi esiin Tessaliasta, hukkui heiltä 400

laivaa kovassa myrskyssä. Mutta Xerxes kulki kuitenkin eteenpäin

maa-sotajoukolla vuorisolaa kohti, joka oli niin kapea, että tuskin

yhdet sotavaunut mahtuivat siitä kulkemaan. Paikkaa oli puolustamassa

300 Spartalaista kuningas Leonidaan johdolla. Muut Kreikkalaiset --

ne viettivät juhlaleikkejään Olympiassa! Persialainen keisarikaartti

hyökkäsi ensiksi solaan, mutta urheat Spartalaiset ajoivat heidät

pakoon ja hakkasivat maahan joka kynnen. Kolmantena päivänä saivat

Persialaiset kuitenkin tietää löytyvän toisen solan, josta saattaisi

hyökätä Kreikkalaisten selkään, ja pian ilmestyikin täältä päin

uhkaava vihollinen. Päivän koittaessa antoi Xerxes käskyn yleiseen

ryntäykseen. Persialaisia kaatui joukoittain. Neljä tuntia torjuivat

Kreikkalaiset vielä Persialaisten hyökkäykset ja kantoivat pois

kaatuneen kuninkaansa ruumiin; mutta vihdoin pääsi vihollisten

ylivoima voitolle. Viholliset kävivät joka taholta Kreikkalaisten

kimppuun, ja nämät kaatuivat urheasti taistellen joka mies. Nyt

koettivat Persialaiset sulkea saarroksiin Kreikkalaisten laivastoa,

jota johti Temistokles, ja taistelu jatkui myöhään iltahämärään.

Mutta sydänyön aikana nousi myrsky, ja aallot ajoivat monta

Persialais-laivaa Eyboian kiviselle rannikolle. Seuraavana päivänä

tekivät Kreikkalaiset hyökkäyksen, ja kolmantena päivänä taas

Persialaiset. Ei kummallakaan puolella saatu ratkaisevaa voittoa,

mutta Kreikkalaiset kuitenkin vetäytyivät täältä pois. Valloittajat

kulkivat nyt eteenpäin kahdessa joukossa, joista toinen kulki

Delfoa, toinen Athenaa kohti. Delfon oraakeli lausui: "kykenevänsä

omiaan puolustamaan", ja juuri kun Persialaiset olivat päässeet

temppeliylängölle, syntyi ukkosen ilma, valtavia kalliolohkareita

vieri alas Parnassolta, ja Delfolaiset, jotka olivat saaneet avukseen

kaksi taivaallista soturia, syöksyivät esiin piilopaikoistaan ja

karkoittivat valloittajat pakosalle.

Kreikkalaiset olisivat voineet asettua vastarintaan Boiotiassa, mutta

Spartalaiset, jotka toivoivat Athenan kukistuvan itse päästäkseen

ylivaltaan Kreikassa, vetäytyivät Korinton kannaksen taakse, kun

sitä vastoin Athenalaiset etsivät turvaa laivastossaan, joka

oli ankkuroittuna Salamiin saaren luona. Niin muodoin tapasivat

Persialaiset Athenan kaupungin autiona, ja kun he olivat ryöstäneet

sen ja polttaneet Athenen temppelin, lähetti Xerxes kotiin sanoman,

että hän oli täyttänyt kostotyönsä. Kauhu ja pelko valtasi

Kreikkalaiset; vihollisten maa-sotajoukko marssi eteenpäin kannasta

pitkin, ja Persialaisten laivasto varustautui rynnäkköön. Temistokles

kiihoitti innokkailla puheilla laivaväestöjään, ja Artemisia,

Halikarnasson kuningatar, kehoitti rohkeuteen Persialaisia, joiden

riveissä hän taisteli. Molemmin puolin upposi laivoja, ja taistelua

kesti sydänyöhön saakka: päätökseksi tuli, että Persialaiset

joutuivat kokonaan tappiolle, ja jälelle jääneet heistä peräytyivät

talveksi Tessaliaan. Xerxes itse palasi kotiinsa.

Seuraavana keväänä marssitti Mardonius Persialaisen sotajoukon

jäännökset uudestaan esiin. Ensi yhteentörmäyksessä voitettiin

hänen alapäällikkönsä Maxistios, ja Kreikkalaiset asettuivat

yhdistyneine sotajoukkoineen Plataian kentälle. Yksitoista päivää

odotettuaan suotuisaa ennusmerkkiä antoi Mardonios Kreikkalaisia

kolminkertaisesti lukuisammalle sotajoukolleen käskyn rynnäkköön.

Herodotos kuvaa taistelun hyvin tarkasti ja mainitsee, että

Kreikkalaisten aluksi oli vaikea kestää Persialaisten hyökkäystä.

Vihdoin rukoili Pausanias Hereä, hyviä enteitä ilmestyi, Thebeläiset

ja Spartalaiset ryntäävät esiin, ja voitto on Kreikkalaisten.

Mardonios taisteli urheasti, mutta kaatui, ja vaikka alussa

Kreikkalaisten voittoa viivyttivät vihollisten vallitukset,

onnistui kuitenkin Athenalaisten, jotka olivat taitavimmat vallien

valloittamisessa, karkoittaa Persialaiset heidän varustuksistaan.

Voitto oli niin täydellinen, että ainoastaan 3,000 miestä koko

Persialais-sotajoukosta pääsi hengissä pakoon. Pausaniasta

kehoitettiin toimittamaan Mardoniolle kunniallinen hautaus, mutta hän

vastasi; "Tahdotteko, että niin kovin halventaisin isänmaatani juuri

nyt, kun sen olen kohottanut maineesen?"

Samana päivänä kohtasi kreikkalainen laivasto joukon Persialaisia,

jotka olivat astuneet maalle Mykalen luona Ioniassa. Kreikkalaiset

menivät myöskin maalle, hyökkäsivät Persialaisten kimppuun,

karkoittivat heidät leiriin ja tappoivat viimeiseen mieheen.

Herodotos kertoo lopuksi muutamia häväistysjuttuja Susan hovista,

mutta kertomuksensa tärkein osa on kuvaus niiden kahden vuoden

ikimuistettavista tapauksista, jolloin Kreikkalaisten suuret voitot

saattoivat Eurooppalaisen sivistyksen kaikiksi ajoiksi Aasiaa

vallitsemaan.

Sofokles.

Kuoli v. 406 e.Kr.

Sofokles, vanhan Kreikan kuuluisin murhenäytelmän kirjoittaja,

oli syntynyt Attikalaisella Kolonos alueella v. 496 e.Kr. 28

vuoden ikäisenä kilpaili hän Aiskylon kanssa ja voitti palkinnon.

Niin suuressa arvossa piti häntä kansa, että se valitsi hänet

yhdessä Perikleen kanssa päälliköksi Samolaiseen sotaan. Hänen

murhenäytelmänsä osoittavat Kreikkalaisten mielten luopuneen sokeasti

uskomasta kohtaloon ja sen sijaan ruvenneen luottamaan jumalalliseen

kostantoon. Ihmisen teot, joihin häntä saattavat taipumukset ja

tunteet, esitetään johdonmukaisemmassa yhteydessä ja vapaampina

korkeampain voimain hämäristä ja edeltäpäin aavistamattomista

määräyksistä.

Kuningas Oidipos.

Tämän murhenäytelmän aine on kauhea: eräs mies on tappanut isänsä ja

nainut äitinsä; ja kuitenkin on kappale sellainen, että Aristoteles

piti sitä traagillisen näytelmätaiteen mestariteoksena.

Laios, Theben kuningas, jolla ei ollut yhtään lasta puolisostaan

Iokastesta, kysyy Delfon oraakelilta neuvoa ja saa vastaukseksi,

että hänelle on syntyvä poika, mutta että hän on kuoleva poikansa

käden kautta. Välttääksensä tätä onnettomuutta panettaa äiti lapsen

erämaahan; mutta eräs paimen tapaa lapsen ja vie sen Korinton

kuninkaalle Polybolle, jonka lapseton puoliso ottaa pienokaisen

kasvattipojakseen, ja tämä kasvaa mieheksi siinä luulossa, että hän

on kuningas Polybon poika. Kolmeakymmentä vuotta myöhemmin lähtee

Laios jälleen Delfoon, ja hänet murhaa kotimatkalla tuntematon mies.

Hänen jälkeensä tulee valtaistuimelle Kreon, mutta tämä hallitsee

vain vähän aikaa. Thebeen ilmestyy nimittäin Sfinx -- naiskasvoinen,

siivekäs hirviö jalopeuran hännällä ja kynsillä -- ja esittää

arvoituksen, jota ei kukaan Thebeläinen voi selittää. Ne, jotka

turhaan koettavat arvata, menettävät henkensä. Silloin tarjoo Kreon

kruunun ja sisarensa Iokasten avioksi sille, joka saattaa arvoituksen

selittää. Arvoitus oli tällainen: Nelijalkaisella olennolla on kaksi

jalkaa ja kolme jalkaa, mutta vain _yksi_ ääni, mutta jalkojen

lukumäärä vaihtelee, ja milloin sillä on useimmat jalat, silloin on

se heikoin -- mikäpä se on?

Oidipos tulee Korintosta ja selittää arvoituksen: "Sinä olet kuvannut

ihmisen, ensiksi pienenä lapsena, kun hän konttaa neljällä jalalla,

sitten vanhempana, kun hän käy kahdella jalalla, ja lopuksi iäkkäänä,

kun hän käyttää sauvaa kolmantena jalkana".

Oidipos valitaan kuninkaaksi ja nai tuntemattoman äitinsä Iokasten,

joka hänelle synnyttää poikia ja tyttäriä. Kauan ovat taivas ja maa

asiasta hiiskumatta, mutta sitten ne yhdessä rupeevat rikollisen

syyttäjiksi. Rutto tappaa karjan, kulo ja kuivuus hävittävät viljan

ja lapset kuolevat syntyessään. Turhaan rukoillaan jumalia. Näytelmän

alussa istuu joukko lapsia, nuorukaisia ja pappeja näyttämön

ulkopuolella kantaen öljypuun lehviä, rukouksen vertauskuvia,

käsissään. Oidipos ilmoittaa heille jo lähettäneensä Kreonin Delfoon

kysymään oraakelilta neuvoa. Kreon tuo vastauksen, että Laion

murhaaja on saatava ilmi ja rangaistava ennenkuin onnettomuudet

lakkaavat. Oidipos ottaa itse toimekseen rikollisen ilmi saattamisen

ja uhkaa murhaajalle kauheaa kostoa. Hän kysyy neuvoa sokealta

Tiresiaalta, joka kauan arveltuaan julistaa itse Oidipon etsityksi

murhamieheksi. Oidipos on vakuutettu viattomuudestaan, kunnes

kuningatar häntä muistuttaa, että murha tapahtui paikalla, missä

kolme tietä yhtyy. Silloin Oidipos kertoo, miten hänen tullessaan

Korintosta tiellä häntä sysäsi syrjään vanhus, joka airueen ja

palvelijan seurassa ajoi vaunuissa. Hän surmasi heidät kaikki. Nyt

huomaa hän, kuinka oli niskoilleen koonnut pääsemättömän kirouksen.

Iokaste epäilee yhä ja lähettää noutamaan luoksensa orjaa, joka

kerran toi sanoman että Laios oli joutunut rosvojoukon käsiin ja

murhattu. Väliajoilla laulaa kuori laulun ylpeyden rikollisuudesta

ja kostosta, jota jumalia halveksivaiset ansaitsevat. Korintosta

tulee nyt sanansaattaja, joka ilmoittaa että Polybos on kuollut ja

Oidipos valittu hänen jälkeensä hallitsijaksi. "Mitäpä on teidän

ennustuksistanne?" lausuu Iokaste; mutta kun sanansaattaja vieläkin

kertoo Korinton kuningattaren ottaneen Oidipon kasvattipojakseen, ja

kun ruvetaan tarkemmin tutkimaan lapsen oikeata sukuperää -- silloin

syöksyy Iokaste epätoivoissaan sivu-oven kautta ulos. Nyt tuodaan

paikalle vanha paimen, joka löysi lapsen, ja kun Oidipos on kuullut

hänen todistuksensa, huudahtaa hän musertunein mielin:

Voi kauheaa, voi kaikki ilmi tullut on!

Hänen poistuttuaan ja kuorin laulettua laulun onnen

epäluotettavuudesta, tulee palvelija ja ilmoittaa Iokasten

hirttäytyneen ja Oidipon puhkaisseen silmänsä kultasoljilla, jotka

oli siepannut kuolleen puoliso-äitinsä puvusta. Portit avautuvat

ja Oidipos tuodaan esiin. Veri valuu virtanaan hänen silmistään,

ja kuori kauhuissaan kysyy, mikä mielettömyys on saattanut hänet

tähän turmiokkaasen tekoon. Oidipos syyttää Apolloa, mutta ei kadu

viimeistä tekoaan:

Miks' näkö sillä ois,

Jon nähtäväks' ei löydy mitään suloisaa?

Nyt astuu esiin Kreon. Oidipos pyytää, että Iokaste saisi

kunniallisen hautauksen ja ettei tyttäriä jätettäisi ilman hoitoa.

Itse haluaa hän lähteä vuorille. Tyttäret tuodaan sisälle, ja hellin,

sydäntä särkevin sanoin heidän synkkää tulevaisuuttaan surkuteltuaan

katoo Oidipos Kreonin saattamana palatsiin, kuorin valittaessa ja

lopettaessa laulunsa tuolla ikivanhalla viisauslauseella, ettei

pidä ylistää ketään onnelliseksi, ennenkuin hän on surutonna nähnyt

viimeisen elonpäivänsä laskevan.

Oidipos Kolonossa.

Vastoin aikomustaan jäi Oidipos useaksi vuodeksi Thebeen, jossa häntä

hellästi hoitivat tyttärensä Antigone ja Ismene, jossa hän toivoi

saavansa rauhassa kuolla. Mutta hänen omien poikainsa Eteokleen

ja Polyneikeen neuvosta ajoi Kreon, joka uudestaan oli noussut

Theben valtaistuimelle, Oidipon ulos maailmaan. Uskollisen ja

alttiin tyttärensä Antigonen seurassa tulee hän kauan harhailtuaan

luonnonihanuudestaan ylistettyyn Kolonoon Athenan läheisyydessä,

missä kostottarilla oli pyhä lehtonsa. Kun hän ohikulkevilta oli

saanut tietää tulleensa juuri tähän lehtoon, lausuu hän hartaan

toivonsa saada siellä lopettaa surullisen elämänjuoksunsa -- jo

riutuneena entisen Oidipon surkuteltavaksi varjokuvaksi. Mutta

kuori, jossa on laulajina vanhuksia Kolonosta, lausuu suuttumuksensa

siitä, että hän on astunut pyhään lehtoon. Antigonelta saavat he

tietää, kuka hän on, ja vaativat häntä lähtemään heidän lehdostansa.

Oidipos turvautuu Athenan kuninkaasen Teseyhyn, mutta äkkiä Ismene

tulee kertoen veljiensä kiistelevän Theben valtikasta ja Kreonin

olevan tulossa Oidipoa vangitsemaan. Kuori kehoittaa Oidipoa uhrilla

lepyttämään kostottaria. Koska itse on sokea, antaa hän tyttärilleen

toimeksi suorittaa määrätyt uhritemput. Sillä aikaa saapuu Teseys, ja

tälle kertoo Oidipos Kreonin vainoovan hänen henkeänsä, voidakseen

haudata hänet Thebeen ja siten lepyttääkseen jumalat. Teseys lupaa

hänelle kansalaisoikeuden ja turvaa Athenassa. Kukkaistuoksuisilla

säkeistöillä ylistää kuori Kolonoa, Attikan ihaninta nurminiittyä,

mutta samassa Kreon saapuu aseellisin seuruein ja kutsuu Oidipoa

takaisin Thebeen. Kun Oidipos kieltäytyy sinne palaamasta,

tarttuu seurue Antigoneen ja Ismeneen viedäksensä heidät pois

panttivangeiksi, ja Kreon itse on juuri käynyt kiinni Oidipoon, kun

Teseys tulee paikalle. Tämä käskee joukkojaan vapauttamaan vangitut

naiset ja moittii Kreonia hänen käytöksestään. Kreon puolustaa

itseänsä mainitsemalla ne kauheat rikokset, joihin Oidipos ja hänen

puolisonsa, Kreonin oma sisar, olivat tehneet itsensä syypäiksi.

Oidipos taas puolestaan koettaa torjua häpeällisiä syytöksiä,

lausuen ettei hänellä eikä hänen onnettomalla puolisollansa ollut

vähäistäkään aavistusta vasten heidän tahtoaan tehdyistä rikoksista.

Teseys vaatii Kreonia lähtemään mukaan vangittuja etsimään, ja lupaa

Oidipolle toimittaa hänen lapsensa takaisin. Kuori kuvaa elävillä,

ylevämielisillä sanoilla ryöstettyjen etsimistä ja pelastusta.

Teseys palaa heidän seurassaan ja ilmoittaa Oidipolle, että hänen

vanhin poikansa Polyneikes pyytää saada häntä puhutella. Polyneikes

kertoo, miten hänen veljensä oli häntä loukannut, ja pyytää isältänsä

anteeksi sopimatonta käytöstään; mutta tämä ei ota leppyäkseen,

vaan uudistaa kiroukset, joilla jo ennemmin oli kironnut poikaansa.

Syvästi liikutettuna näistä ankarista sanoista aikoo Polyneikes

palata takaisin Thebeen, mutta rukoilee ensiksi sisarilleen siunausta

ja pyytää heitä pitämään huolta siitä, että hän kuoltuaan saa

kunniallisen hautauksen. Kauhea ukkosen ilma syntyy, ja pelästynyt

kuori kutsuu Teseystä. Oidipos tuntee kuoleman enteitä ja pyytää

Teseystä sekä tyttäriään saattamaan häntä sinne, mihin Hermes ja

manalan jumalatar (Persefone) oppaina edellä kulkevat. Kuori laulaa

murhelaulun, ja sanansaattaja kertoo lopputapaukset. Oidipos on

saapunut jyrkänteelle, josta vaskiportaat johtavat "maan poveen".

Siellä hän kylpee ja pukeutuu tuonen pukuun. Syvyyksistä kuuluu

pauhua, tytöt pakenevat pelästyneinä isänsä syliin. Silloin jumalain

äänet huutavat Oidipoa. Hän käskee tyttäriänsä poistumaan; ainoastaan

Teseys saapi jäädä katsomaan, miten jumalat ihmeellisellä tavalla

tempaavat hänet huokauksetta, kärsimyksettä pois maailmasta.

Antigone.

Jos "Kuningas Oidipos" oli näytelmä, jota muinaisaikoina enimmin

ihailtiin, niin pidetään sitä vastoin nykyisinä aikoina "Antigonea"

parhaimpana, jaloimpana naisen ylevyyttä esittävänä tuotteena, mikä

koskaan on runoilijan kädestä lähtenyt.

Antigone ja Ismene elävät Kreonin holhouksen alaisina, kun Thebeä

tulee piirittämään Polyneikes, toivoen voivansa riistää valtikan

nuoremmalta veljeltään Eteokleelta, joka on hänet karkoittanut

valtaistuimelta. Näytelmä alkaa aamulla Polyneikeen kaaduttua

ja tappiolle joutuneiden Argivilaisten paettua. Ensimmäisessä

näytöksessä nähdään Theben palatsi. Sisaret astuvat sisälle puhuen

Kreonin käskystä, että ainoastaan Eteokles -- molemmat veljet

olivat taistelussa kaatuneet -- saa kunniallisen hautauksen,

mutta Polyneikeen ruumis jätetään itkemättä ja hautaamatta --

joka viimemainittu seikka oli rikos Kreikkalaisten pyhimpiä

velvollisuuksia vastaan, oli haudattava sitten vihollinen taikka

ystävä. Ismene koettaa saada Antigonea luopumaan niskoittelustaan

kuninkaan käskyä vastaan, mutta tämä vastaa:

Tee niinkuin tahdot, itse hänet hautaan mä.

On kuolo teon moisen eestä ihanaa,

ja menee päätöstään toimeen panemaan. Kuori laulaa voittohymnin.

Kreon esiintyy täydessä kuninkaan asussa ja selittää komealla

isänmaallisella puheella, miksi hän niin eri tavalla on päättänyt

kohdella veljesten ruumiita. Kun hän on lopettanut puheensa, syöksyy

vartija huoneesen ja kertoo jonkun salaa mullalla peittäneen

Polyneikeen ruumiin ja suorittaneen tavanmukaiset uhritoimitukset.

Kuningas raivostuu ja uhkaa hirttää kuorilaulajina olevat Thebeläiset

vanhukset, jos eivät ilmaisisi kavaltajaa. Kuori laulaa laulun, ja

sitten astuu sisälle vangittu Antigone Kreonin seurassa. Nyt kertoo

vartija, että Antigone vangittiin juuri sirottaessaan multaa ja

vuodattaessaan juomauhria kuolleen yli. "Tunnustatko vai kiellätkö

tämän teon?" kysyy Kreon. "Minä tunnustan enkä suinkaan kiellä sitä

tehneeni", vastaa Antigone, joka yhä koettaa puolustaa käytöstään.

Kreon, vielä vimmastuneempana, lupaa ettei hän pääse rangaistuksesta.

Kun Kreon hänelle selittää, että kunnia, jonka hän on osoittanut

Polyneikeelle, isänmaan viholliselle, on loukkaus toista veljeä,

isänmaan puolustajaa, kohtaan, vastaa Antigone:

"Vain rakkautta suoda voin, vaan vihaa en".

Nyt saapuu Ismene ja pyytää päästä kuolemaan sisarensa kanssa, mutta

Antigone vastaa:

Et kuolla kanssain voi. Sä toisen teost' et

Voi mennä kuolemaan; mun surmain tarpeeks' on.

Kuningas käskee vartijaa viemään heidät molemmat pois. Kuori laulaa

laulun, ja Haimon, Kreonin poika ja Antigonen sulhanen, astuu sisään

ja rukoilee kihlatun morsiamensa puolesta. Kreon vastaa, että pojan

tulee totella isäänsä, ja toivoo, ettei hän ole menettänyt järkeään

rakkaudesta naiseen. Turhaan koettaa Haimon herättää eloon isänsä

jähmettyneitä tunteita; Kreon pysyy vakavasti päätöksessään: "Hänen

pitää kuoleman!" Kuori laulaa laulun rakkauden kaikkivoivaisuudesta

ja puhkee liikutuksesta kyyneliin, kun Antigone viedään ulos elävänä

haudattavaksi. Itse valittaa impi surkeaa kohtaloaan, kun hänen

täytyy vaeltaa manalan majoille turvatonna, kenenkään itkemättä

ja naimatonna, mutta lohduttaa itseään sillä, että uskollisesti

on täyttänyt velvollisuutensa omaisiaan kohtaan. Kun Antigone on

viety pois, astuu ennustaja Teiresias esille, uhkaa Kreonille

vastaisia onnettomuuksia ja neuvoo häntä vapauttamaan Antigonen ja

hautaamaan Polyneikeen. Kreon ivaa ja pilkkaa vanhusta, joka nyt

suoraan ennustaa hänelle veren tulevan kostettavaksi verellä. Vihdoin

myöntyy pelästynyt Kreon ja lähtee raskain mielin noudattamaan

annettuja neuvoja. Kuori pyytää Dionysoa suojelemaan kaupunkia, ja

nyt avautuu solmu solmulta surullinen päätös. Sanansaattaja kertoo

Kreonin tullessaan "tuonen morsiuskamariin", jonka sisään Antigone

oli muurattu, tavanneen vangin hirttäytyneenä. Tämän nähdessään

syöksi Haimon miekan rintaansa ja kaatui maahan morsiamensa viereen.

Kun kuningatar Eyrydike saa sen kuulla, rientää hän palatsiin, ja

Kreonille, joka astuu sinne kantaen poikansa ruumista, tulee vastaan

toinen sanansaattaja kertoen kuningattaren kuolleen: omalla kädellään

pisti hän tikarin rintaansa. Kreon toivottaa itsellensä kuolemaa,

kuori ylistää nöyrää mielialaa parhaaksi, ja kappale loppuu.

Aijas.

Aijas, Telamonin poika ja Akilleyn serkku, oli kookkain ja voimakkain

Kreikkalaisista sankareista Troijan luona. Kuitenkin oli hänen ylpeä

ja jumalaton käytöksensä herättänyt jumalten vihaa; sentähden sai

Akilleyn kuoltua Odysseys kaatuneen sankarin varusteet, jotka Aijas

oli vaatinut itselleen.

Kappaleen alussa ilmestyy Athene Odysseylle, kun tämä Troijan

kentällä seuraa tuntemattoman miehen jälkiä, joka yöllä oli tappanut

karjalaumat ja niiden vartijat. Jumalatar sanoo hänelle, että

vimmastunut Aijas varmaankin olisi surmannut Atreyn pojat, ellei hän

olisi viekoitellut raivostunutta urosta pitämään lampaita ja härkiä

vihamiehinään. Hän kutsuu Aijaan ulos teltasta, ja sankari astuu

esille yhä vielä hehkuen koston himosta ja lupaa laittaa Odysseys

"ketulle" saman lopun, kuin minkä hän härkiä ja lampaita tuhotessaan

luuli vastikään saattaneensa Atreyn pojille. Odysseys säälii häntä,

mutta Athene kieltää suosikkiaan asettumasta taivaallisten tahtoa

vastaan. Kuori, jossa laulajina on Salamiilaisia sotureja, astuu

sisälle ja etsii johtajataan Aijasta. Huhuna ovat he kuulleet hänen

tuhonneen voittosaaliin, karjan, ja kehoittavat häntä korppikotkana

saattamaan kauhua kateellisten panettelijani lintuparveen. Tekmessa,

Aijaan puoliso, tulee ulos teltasta ja kertoo sankarin taivaallisten

tahdosta käyneen mielettömäksi. Edellisenä yönä oli Aijas vastoin

puolisonsa varoitusta, johon hän oli vastannut kreikkalaisella

sananparrella: "Vaiti olo on naisen kaunistus", lähtenyt aseissa

ulos ja palatessaan tuonut useita eläimiä, jotka sitten tappoi ja

nylki siinä luulossa, että ne olivat hänen ihmis-vihollisiansa.

Vihdoin tuli hän taas järkiinsä ja kärsi kauheita omantunnon vaivoja.

Tekmessa avaa teltan, ja Aijaan nähdään mietiskelevänä istuvan

tapettujen eläinten vieressä. Hän huutaa kuorille: "Tappakaa myöskin

minut, minä kurja murhaaja!" Hän muistelee mennyttä elämäänsä, joka

hänen maanmiestensä kateuden ja jumalten vihan kautta oli kunniasta

vaipunut häpeään. Tekmessa ja kuori koettavat häntä lohduttaa, mutta

turhaan. Muistuttaen heitä, ettei kokenut lääkäri koskaan käytä

parantavia loihtusanoja missä syvä leikkaus on tarpeen, pyytää hän

saada jäädä yksin. Kuori valittaa kovaa kohtaloa, joka on urheata

sankaria kohdannut. Vihdoin selittää Aijas tehneensä päätöksen: hän

on kulkeva sitä tietä, jota hänen tulee kulkea, ja pian saadaan

kuulla hänen kärsimystensä lopun olevan lähestymässä. Kuori iloitsee

tästä. Mutta nyt tulee sanansaattaja, joka kysyy Aijasta ja sanoo

tämän veljen Teukron saapuneen ja ennustajan Kalkaan neuvoneen, että

Aijasta ei pidä päästää ulos ennen auringon laskua. Seuraavassa

kohtauksessa istuu sankari meren rannalla katsellen miekkaansa, jonka

on asettanut maahan kärki ylöspäin. Hän rukoilee jumalia, joita hän

tahtoo lepyttää verellään, sanoo elämälle jäähyväiset ja syöksyy

miekkaansa. Teukros valittaa veljensä kuolemaa ja arvelee kohtalon

määränneen, että kuten Hektor oli sidottu Akilleyn vaunuihin Aijaalta

saadulla vyöllä, niin kaatui nyt Aijas Hektorilta saamaansa kalpaan.

Teukron tehdessä valmistuksia Aijaan ruumiin hautaamista varten,

tulee Menelaos ja vaatii että se jätettäisi hietarannalle lintujen

syötäväksi. Teukros kieltäytyy tottelemasta hänen käskyään, ja sillä

aikaa kuin Menelaos on poissa noutamassa veljeänsä Agamemnonia,

kaivaa hän haudan. Agamemnon tulee ja herjaa Teukroa loukkaavilla

uhkasanoilla. Syntyy kiista, josta olisi saattanut tulla ikäviä

seurauksia, jos ei Odysseys olisi saapunut sitä keskeyttämään ja

ruvennut välittäjäksi, kehoittaen Agamemnonia seuraamaan jalon

mielenlaatunsa ja hyvän järkensä neuvoja. Kääntyen Teukron puoleen

tarjoo Odysseys apuaan hautaukseen, mutta tästä veli kiitollisena

kieltäytyy, koska se ehkä saattaisi olla vainajasta vastenmielistä.

Trakialais-immet.

Kappale, joka on saanut tämän nimityksen sentähden että

kuorilaulajoina siinä on Trakialaisia impiä, kertoo Herakleen

rakkaudesta Deianeiraan, ja tapauspaikkana on Tessalian kaupunki

Trakis. Deianeira astuu esille ja kertoo katselijoille huolensa.

Monien koettelemusten jälkeen on hän päässyt Herakleen puolisoksi.

Herakles on hyvänluontoinen ja heillä on monta lasta; mutta sankari

ei koskaan pysy kotosalla: hänen elämänsä on "ikuista menoa ja

tuloa", ja nyt hän on jo viisitoista kuukautta ollut poissa.

Deianeiran vanhin poika, Hyllos, tulee sisälle ja kehoittaa äitiään

rohkaisemaan mielensä: isä on nyt Eyrytossa Eyboian saarella

jokseenkin lähellä Trakiin kaupunkia. Hän lähettää poikansa sinne, ja

kuori aloittaa laulun auringolle, pyytäen sitä ilmoittamaan, missä

Herakles oleskelee. Kuorin koettaessa lohduttaa Deianeiraa, vastaa

tämä, että niin nuoret immet, kuin kuorilaulajat ovat, eivät vielä

aavistakaan puolison ja äidin nuolia. Sanansaattaja tulee ja kertoo

Herakleen loistavana voittokunniassaan olevan matkalla kotiin, ja

Likas, sankarin airut, saattaa sisälle joukon vangittuja naisia.

Yhä rauhattomampana kääntyy Deianeira useilla kysymyksillä erään

orjattaren puoleen. Tämä ei vastaa mitään; Likas selittää, ettei

nainen halua puhua, ja viepi vangit pois. Nyt tulee sanansaattaja

takaisin ja ilmoittaa Herakleen rakastuneen naiseen, ja kun airut

uudelleen esiintyy, houkuttelee Deianeira, ollen säälivinään

orjatarta, hänet ilmoittamaan totuuden. Sukkamielisenä muistaa

Deianeira itsellään olevan tallella veri, jota Herakleen surmaama

kentauri Nessos kehoitti häntä kätkemään rakkautta herättävänä

taikakeinona. Tähän vereen hän kastaa uuden puvun ja antaa sen

Likaalle ankaralla käskyllä, ettei sitä saa kukaan muu kuin hänen

miehensä käyttää. Kuitenkin rupee hän epäilemään Nesson rehellisyyttä

ja häntä huolettaa ajatus, että veressä ehkä on Hydran myrkkyä, johon

Herakles oli kastanut nuolensa. Äkkiä syöksyy Hyllos sisälle syyttäen

äitiään isänsä murhasta. Hyllos on juuri nähnyt ne kauheat tuskat,

joita isä kärsi myrkytyksestä, kun tämä paluumatkalla oli pysähtynyt

uhratakseen Zeylle. Kykenemättä häätämään pahaa, jonka tietämättänsä

on saattanut rakastetulleen, kuuntelee Deianeira äänettömänä poikansa

moitteita, peittää kasvonsa ja lähtee, kuten imettäjä sitten kertoo,

murhaamaan itsensä. Kuorin surkutellessa hänen kohtaloaan kannetaan

sisälle Herakles makaavana paareilla. Hän herää; tuskat palautuvat,

ja niiden poltetta kärsiessään käskee hän poikaansa paljastamaan

miekkansa ja säälimättä syöksemään sen isänsä niskaan. Kun Hyllos

ei suostu tätä tekemään, puhkee Herakles uudelleen valituksiin

ja pyytää, että Deianeira tuotaisiin hänen luokseen, jotta hän

saattaisi musertaa tämän. Hyllos puolustaa äitinsä viattomuutta,

kuvaa kuinka kaikki on tapahtunut ja kertoo Deianeiran hengellään

koettaneen sovittaa tietämättömyydessä tekemäänsä rikosta. Nyt

Herakles huomaa, että kaikki on tapahtunut jumalten tahdosta. Oli

ennustettu, että hänet oli surmaava "synkkään tuonen valtakuntaan

kuuluva kansalainen", ja nyt olikin ennustus käynyt toteen, kun hurja

Nessos vielä kuoltuaan murhasi elossa olevan sankarin. Nyt Herakles

rauhoittuu, pyytää poikaansa käsivarsillaan kantamaan hänen ruumiinsa

Oita vuorelle ja siellä polttamaan sen öljypuusta ja tammesta

tehdyllä roviolla.

Filoktetes.

Herakles lahjoitti jousensa ja myrkytetyt nuolensa aseenkantajalleen

Filokteteelle, joka Kreikkalaisen sotajoukon mukana seurasi Troijaan.

Mutta matkalla puri häntä hänen onnettomuudekseen Kryse saarella

myrkyllinen käärme jalkaan. Hänen kärsimyksensä olivat niin suuret,

että Kreikkalaiset Odysseyn neuvosta veivät hänet maalle ja jättivät

Lemnos saareen, joka on kappaleen tapahtumapaikkana.

Koko yhdeksän vuotta oli Filoktetes yksinään oleskellut tällä

autiolla saarella, kärsien haavaansa. Ainoastaan silloin tällöin

toi hänelle ruokaa ja vaatteita joku ohikulkeva laiva, joista ei

yksikään kuitenkaan ottanut viedäkseen häntä takaisin Kreikkaan.

Sillä välin oli Priamon vangiksi joutunut poika ilmoittanut oraakelin

ennustuksen, ettei Troijaa koskaan voitaisi valloittaa ilman

Herakleen jousta ja nuolia. Jotta nämät saataisiin lähetettiin laiva

Lemnos saareen, ja laivassa olivat muiden muassa myöskin Odysseys

ja Neoptolemos, Akilleyn poika. Kappaleen alkaessa ovat nämät

kaksi sankaria nousseet maalle saareen ja löynneet luolan, jossa

Filoktetes oleskelee. Odysseys tahtoo lähettää Neoptolemon sinne ja

neuvoo häntä käyttämään valhetta ja viekkautta. Nuorukainen ei halua

käyttää tällaisia keinoja, mutta Odysseys hänelle vakuuttaa kielen

saavan aikaan enemmän kuin parhaatkaan toimet. Valehteleminen ei ole

häpeällistä, kun se pelastaa vaarasta. Jousi on saatava, jotta Troija

voitaisiin kukistaa, ja jos Neoptolemos voi sen viekkaudella hankkia,

niin hän, Odysseyn mielestä, saavuttaa itselleen kaksinkertaisen

kunnian, sekä viisaudesta että urhoollisuudesta. Olkoon menneeksi,

virkkaa nuorukainen, minä en huoli hävetä mitään! Kuori, jossa on

laulajina Neoptolemon seuralaisia, laulaa, vakoellen, laulua juuri

kun Filoktetes astuu esille. Riemuissaan nähdessänsä maanmiehiään

ja kuullessaan äidinkielensä suloista sointua kertoo hän vaiheensa

ja kuuntelee ihastuksissaan uutisia, joita hänelle kerrotaan,

erittäinkin sitä että Odysseys, hänen vanha vihamiehensä, oli

itselleen anastanut ne aseet, jotka olivat olleet Neoptolemon

isän Akilleyn omat. Yhtäkkiä on Neoptolemos haluavinaan taas

palata laivoille ja jatkaa matkaa kotiin; hän lausuu Filokteteelle

jäähyväiset ja toivottaa hänelle pikaista parantumista. Sairas raukka

hätääntyy nähdessänsä uudelleen jäävänsä yksikseen ja hylätyksi, ja

pyytää päästä matkaan. Vihdoin suostuukin Neoptolemos. Kulkiessaan

laivalle rupee Filoktetes taas tuntemaan haavassaan niin kovia

tuskia, että hän jättää jousensa Neoptolemon haltuun siksi kuin

ennättäisi lyhyellä unella virkistää vaivoista riutuneita voimiaan.

Kun hän herää ja ollaan lähdössä laivalle, lopettaa Neoptolemos

teeskentelemisen ja sanoo matkan määränä olevankin Troija, jonne

aikovat viedä Filokteteenkin. Filoktetes vihan vimmoissaan herjaa

hänen petollisia vehkeitään ja pyytää vihdoin saada jäädä saareen

menehtymään kurjuuteen luolassaan. Kun Neoptolemos viimein

näyttää myöntyvän, syöksyy sisälle Odysseys. Nähdessään tämän

verivihollisensa aikoo Filoktetes, tuntien voimattomuutensa, syöksyä

kallion jyrkänteeltä mereen; mutta häntä estää siitä Odysseys,

joka ilkkuen selittää hänelle, että hänen apunsa Troijan luona on

tarpeeton, kun Kreikkalaisilla jo on hallussaan hänen jousensa;

jääköön hän vain Lemnos saareen, se on yhden tekevää. Kuori koettaa

lohduttaa kovaonnista, ja samassa Odysseys ja Neoptolemos, jotka

ovat poistuneet, tulevat takaisin. Viimemainittu, joka häpee

petollisuuttaan, antaa, Odysseyn vastustuksesta huolimatta, kaaren

takaisin Filokteteelle, pyytäen häntä vapaaehtoisesti seuraamaan

heitä Troijaan. Filoktetes kieltäytyy, ja Neoptolemos on juuri

luvannut viedä hänet kotiinsa Kreikkaan, kun Herakles tulee liidellen

ilmassa utupilvellä ja käskee Filoktetesta seuraamaan mukana

Troijaan, jossa hänen haavansa parannetaan, ja ennustaa, että hän

on surmaava Pariin ja että hän tulee luettavaksi Kreikkalaisten

mainioimpien miesten joukkoon. Nyt Eiloktetes iloisena suostuu ja

lausuu sydämelliset jäähyväiset autiolle rannikolle, jossa kolkkoon

luolaan syöksähtänyt laine usein oli kastellut hänen tukkaansa ja

vuori kajahdellut hänen vaikerruksistaan, kun hän tuskissaan rukoili

jumalten apua.

Elektra.

Tässä murhenäytelmässä käsitellään ainetta, jota jo ennen Aiskylos

on käyttänyt: Oresteen palausta kotiin ja kostotyötä, jolla tämä

rankaisee äitinsä Klytemnestran ja hänen rakastajansa Aigiston

rikoksia.

Tapauspaikka on Agamemnonin palatsi Argossa. Kaksi nuorukaista,

Orestes ja Pylades, astuu esiin saman vanhan palvelijan seurassa,

joka, silloin kuin Oresteen isä murhattiin, pelasti pojan ja kasvatti

hänet mieheksi.

Orestes lausuu ystävilleen tulleensa sinne pyhää kostotyötä varten.

Hän lähettää palvelijan tiedustelemaan ja käskee häntä ilmoittamaan,

että Orestes on Pytialaisissa leikeissä pudonnut vaunuista ja

heittänyt henkensä. Kun nämät ovat poistuneet ensin lähteäksensä

Agamemnonin haudalle uhraamaan, astuu ulos Elektra, Oresteen sisar,

impiparven (kuorin) seurassa. Vaikka jo monta vuotta on kulunut

siitä kuin hänen mainehikas isänsä (Agamemnon) kaatui hänen äitinsä

ja Aigiston murhakirveestä "kuten metsän tammi puunhakkaajain

iskuista", niin ei Elektra voi unhottaa eikä antaa anteeksi rikosta.

Valituksillaan on hän vihoittanut äitinsä ja Aigiston. Turhaan on

hän odottanut Orestesta kostajaksi -- näyttää siltä kuin jumalat

sallisivat rikollisten jäädä rankaisematta. Kuori koettaa turhaan

lohduttaa häntä, ja kun hänen sisarensa Krysotemis tulee, aikoen

lähteä hautauhria toimittamaan, moittii häntä Elektra kavalluksesta,

jonka hän muka tekee isä vainajataan kohtaan istuessaan

herkkupöydässä yhdessä murhaajien kanssa. Krysotemis sanoo äitinsä

lähettäneen hänet uhria toimittamaan, sentähden että hän unissaan oli

nähnyt kuolleen puolisonsa iskevän valtikkansa maahan, ja valtikasta

versoi kukoistava lehvä, joka verhosi koko Mykenen. Elektra kieltää

sisartaan loukkaamasta vainajata semmoiselta taholta tulleella

uhrilla; paljoa parempi olisi, että hän uhraisi kiharoita hiuksistaan

ja rukoilisi jumalia, että saattaisivat Oresteen palaamaan.

Kuori laulaa oodin, jossa ennustetaan kostoa. Nyt astuu sisälle

Klytemnestra ynseänä ja ylpeämielisenä, soimaa Elektraa ja puolustaa

kauheaa tekoaan, sanoen sitä Ifigeneian uhraamisen sovitukseksi.

Elektra muistuttaa häntä siitä, että Agamemnon oli pakoitettu

lepyttämään Artemiin (Dianan) vihaa; mutta jos veri on kostettava

verellä, niin nyt olisi Klytemnestran vuoro, ja jos Elektra vain

kykenisi, niin hän itse ryhtyisi kostotyöhön. Klytemnestra rukoilee

Apollolta suojelusta, ja vastaukseksi siihen tulee samassa palvelija

tuoden valheellisen sanoman Oresteen kuolemasta. Kuningatar pyytää

syvästi liikutettuna saada lähempiä tietoja poikansa kuolemasta, joka

laveasti kerrotaankin. Klytemnestra huudahtaa:

Luja on äidin rakkaus; hänen rinnassaan

Ei vihaa syttymään saa tehty vääryyskään.

Mutta pian haihduttaa huolen tuo mieltä keventävä tunne, että kostaja

nyt on poissa, ja kuningatar lähtee iloisena palatsiin sanansaattajan

seuraamana.

Elektra on epätoivoissaan. Hänen sisarensa tulee ja kertoo

tavanneensa isänsä haudalla kukkia ja hiuskiharan, joka on Oresteen

tukan värinen.

Elektra vastaa, että Orestes on kuollut, ja ehdottaa että he

molemmat yhdessä nyt toimittaisivat kostotyön; mutta tähän ei

ole Krysotemiillä rohkeutta. Aika on täperällä; kun Orestes

sanansaattajalta on saanut tietää Klytemnestran olevan yksinään

palatsissa, menee hän sinne sisälle Pyladeen seurassa. Ensiksi

kuullaan Klytemnestran huutavan Aigistoa ja sitten valittaen

rukoilevan armoa. Orestes ja hänen ystävänsä astuvat ulos veriset

miekat kädessä. Samassa tulee Aigistos riemuiten saadusta uutisesta.

Hän kysyy Elektralta, onko tämän veli todellakin kuollut, ja saa

immeltä vastaukseksi, että hän itse voi nähdä siitä todistuksen

palatsissa. Hän käskee avata portit selki selälleen, ja nyt

nähdään peitetyt ruumiinpaarit. Orestes kehoittaa häntä nostamaan

paariverhoa; hän tekee niin ja näkee kuningattaren ruumiin. Hän

älyää nyt heti, että vieras on Orestes, ja pyytää saada lausua yhden

ainoan sanan; mutta Elektran kiihoittamana käskee Orestes häntä heti

menemään sisälle -- hänen pitää kuoleman samalla paikalla, jossa

surmasi Agamemnonin. Aigistos meneekin Oresteen seurassa, ja kappale

loppuu.

Eyrypides.

Kuoli v. 406 e.Kr.

Pitkän elämänsä aikana näki Eyrypides, joka oli syntynyt Salamiissa

v. 480 e.Kr. ja jo kahdeksantoista vuoden iällä rupesi kirjoittamaan

murhenäytelmiä, Athenan kasvavan puumuurien suojaamasta kylästä,

joka Persialaisten hyökkäyksien aikana oli kukistumaisillaan,

uudeksi uhkeaksi kaupungiksi, ja Kimonin ja Perikleen päivinä

suurenemistaan suurenevan etevien taitelijain kaunistamana ja

kuuluisana asukastensa hienosta taideaistista ja suuresta henkisestä

sivistyksestä. Vanhoilla päivillään sai hän vielä nähdä alun tämän

suuruuden kukistumiseen, kun ylellisyys ja velttous verkalleen

musersivat valtion voiman ja saattoivat sen kunnian loisteen

sammumaan. Eyrypideen näytelmien katselijoina oli kansaa kaiken

säätyistä ja ikäistä, Hellaan eri heimojen edustajia ja muukalaisia

läheisistä maista, jotka huvikseen taikka asioilla kävivät ihanassa

pääkaupungissa, "Kreikan silmässä".

Alkestis.

Kohtalon jumalattarien päätöksen mukaan oli Admetos, Tessalian

kaupungin Ferain kuningas, kuoleva, mutta Apollo on saanut aikaan,

että hän jäisi eloon, jos joku toinen suostuisi kuolemaan hänen

asemestaan. Kaikki kieltäytyivät uhrautumasta; ainoastaan Alkestis,

kuninkaan puoliso, oli valmis omalla hengellään pelastamaan hänen

henkensä. Kappaleen alussa odottaa kuolema uhriansa ulkopuolella

palatsin porttia. Itkien ja valittaen sanoo Alkestis jäähyväiset

puolisolleen, lapsilleen ja talonväelle. Heti hänen kuolemansa

jälkeen tulee Herakles vieraaksi. Kun tämä huomaa, että talossa

surraan, aikoo hän jatkaa matkaansa; mutta Admetos pakoittaa hänet

jäämään taloon ja käskee valmistaa hänelle aterian. Palvelevaa

orjaa suututtaa vieraan suuri ruokahalu ja iloinen mieliala, jota

tämä osoittaa ääneensä laulaen. Herakles neuvoo orjaa luopumaan

äreydestänsä; mutta saatuaan tietää Admeton menettäneen puolisonsa,

muuttaa hän mieltä ja päättää heti pelastaa Alkestiin ja temmata

hänet kuoleman kourista. Hän tekeekin tämän sankarityön ja tuo

Alkestiin, voitettuaan "henkien kuninkaan" tuimassa taistelussa,

takaisin hämmästyneen kuninkaan helmaan.

Medeia.

Iason on hylännyt puolisonsa Medeian ja mieltynyt toiseen naiseen,

Korinton kuninkaan Kreonin tyttäreen, jolla ei ole levon päivää

ennenkuin loihtutaitoisa Medeia on karkoitettu valtakunnasta.

Kappaleen alussa varoittaa vanha imettäjä Medeian molempien poikien

"hovimestaria" laskemasta lapsia hurjistuneen äidin läheisyyteen.

Eukko pelkää siitä ikäviä seurauksia. Sisältä kuuluu Medeian

vaikerrus. Lapset menevät sisälle, ja heti sen jälkeen kuullaan

Medeian huutavan:

"Kuolkaa isänne kanssa, te ilkeän äidin kirotut lapset!"

Kuori, jossa on laulajina Korintolaisia naisia, ja imettäjä

laulavat vuorotellen lyyrillisiä laulelmia vaikertelevan Medeian

surullisesta kohtalosta. Medeia tulee vihdoin kuorille kertomaan,

mitä koettelemuksia ja solvauksia nainut vaimo saa kärsiä. Hän pyytää

kuoria olemaan asiasta puhumatta, jos hän ehkä keksisi keinon kostaa,

ja kuori lupaa tämän, koska hänellä on täysi oikeus kostaa miehensä

uskottomuutta. Nyt saapuu paikalle Kreon ja käskee Medeiaa heti

lähtemään poikineen pois maasta. Medeia pyytää saada jättää lähtönsä

huomiseksi. Kreonin poistuttua hän ilmoittaa kuorille aikomuksensa

surmata sekä Iasonin että hänen uuden morsiamensa ja tämän isän,

Kreonin. Iason tulee ja vakuuttaa tehneensä kaikki mitä on voinut,

estääksensä häntä maanpakoon joutumasta; hän tarjoo Medeialle

ja lapsille tarpeellista eläkettä, jotta heidän ei tarvitsisi

turvattomina kuljeskella vieraissa maissa. Medeia muistuttaa häntä,

mitä palveluksia hän on Iasonille tehnyt, suostumatta vastaanottamaan

tämän ystävällistä apua. Iason kutsuu jumalat vilpittömien

aikeittensa todistajiksi, mutta Medeia käskee häntä menemään uuden

morsiamensa luo ja uhkaa hänen kerran vielä katuvan uskottomuuttaan.

Kun kuori on laulanut laulun Kypriin (lemmen jumalattaren) voimasta

ja turmiokkaasta vihasta, saapuu paikalle Athenan kuningas, Aigeys,

ja tarjoo loukatulle Medeialle turvaa ja suojelusta. Medeia kutsuu

Iasonin takaisin, sanoo katuvansa vihapäissä lausututta sanojaan ja

lupaa sopia hänen uuden puolisonsa kanssa, jolle hän lupaa lahjoittaa

hienon koruhameen ja kultaisen seppeleen, sillä ehdolla että hänen

lapsensa saisivat jäädä isänsä luo. Iason suostuu siihen, ja lahjat

otetaan ilolla vastaan. Mutta ne ovat myrkytetyt, ja kun Iasonin uusi

puoliso on niihin pukeutunut, kuolee tämä. Myöskin Kreon, joka on

niihin koskenut, heittää kovia tuskia kärsien henkensä. Nyt syöksyy

Iason sisälle ja etsii julmaa rikoksen tekijää, kostaaksensa kauheaa

murhatyötä. "Etkö sinä tunne oman surkeutesi syvyyttä?" virkahtaa

kuori. "Mitä on tekeillä?" jatkaa Iason. "Uhkaako hän ehkä minutkin

surmata?" Kuori vastaa:

On äidin käsi poikas surmannut.

Ov' avaa, niin sä näet: ne venyy verissään.

Portit avautuvat äkkiä, ja nyt nähdään Medeian lohikäärme-vaunuissa

liitelevän ilmassa, vieden mukanaan lapsiensa ruumiit. Kiivaan

sanakiistan jälkeen Iasonin ja Medeian välillä, jossa kumpikin

koettaa kurjuudesta syyttää toistaan, liitää Medeia vaunuilla

Korintoon, minne hän jo ennen on ilmoittanut menevänsä.

Ifigeneia.

Agamemnon odottelee teltassaan Auliissa puolisonsa Klytemnestran ja

tyttärensä Ifigeneian tuloa. On yö. Kaikki leirissä makaavat syvässä

unessa paitsi Agamemnon, joka suree sitä että Artemis (Diana),

suuttuneena siitä että kuningas oli ampunut yhden pyhistä kauriista,

vastatuulilla estää laivastoa lähtemästä vesille. Ainoastaan sillä

ehdolla, että Agamemnon uhraa oman tyttärensä, lupaa jumalatar

leppyä -- niin oli ennustaja Kalkas sanonut. Tämän johdosta on hän

lähettänyt noutamaan luokseen Ifigeneiaa sekä tämän äitiä, sanoen

syyksi tahtovansa naittaa Ifigeneian Akilleylle; mutta kohta sen

jälkeen on hän kirjeessä, joka kuitenkin joutui Menelaon käsiin,

kehoittanut heitä jäämään kotiin. Menelaolta saa hän sitten tietää

puolisonsa sekä Ifigeneian ja pienen Oresteen saapuneen. Aamulla

ajaa kuningatar lapsineen vaunuissa esiin, ja nais-kuori tervehtii

heitä. Agamemnon ottaa heidät vastaan teeskennellyllä ilolla ja

salaisella rauhattomuudella, mutta hänen tunteisinsa ovat jyrkkänä

vastakohtana naisten riemu ja uteliaisuus lähestyvästä avioliitosta.

Agamemnon koettaa turhaan taivuttaa puolisoansa palaamaan Argon

kaupunkiin. Kun ei mistään muusta ole apua, lähtee hän neuvottelemaan

Kalkaan kanssa. Hänen poissa ollessaan tulee Akilleys ja kummastelee

suuresti, kun Klytemnestra häntä tervehtii vävykseen. Orjalta saa hän

tietää asian oikean laidan, suuttuu sellaisista vehkeistä ja lupaa

ponnistaa kaikki voimansa pelastaakseen viattoman uhrin. Nyt palaa

Agamemnon ja huomaa salaisuuden tulleen ilmi. Hänen puolisonsa ja

tyttärensä rukoilevat häntä luopumaan kauheasta aikeestaan, mutta

hän vakuuttaa sen olevan tuiki mahdotonta. Akilleys syöksyy sisälle

kertoen sotamiesten myöskin vaativan uhrityön toimittamista. Nyt

suostuu Ifigeneia uljaasti kuolemaan. Kaikki ovat yhtä mieltä uhrin

tarpeellisuudesta; juhlallinen hautakulkue muodostetaan, ja kuori

laulaa kuolonhymnin kulkeissaan jumalattaren alttarille. Lopuksi

kertoo sanansaattaja, kuinka, kun kaikki oli valmiina ja impi

odotti uhripapin kuolettavaa iskua, tapahtui aavistamaton ihme:

Ifigeneia oli kadonnut, ja hänen asemestaan makasi komea hirvi

verissään alttarin juurella. Immen -- niin Kalkas selitti -- olivat

kuolemattomat pelastaneet ja ottaneet luoksensa.

Ifigeneia Tauriissa.

Artemis oli vienyt Tauriisen Ifigeneian, joka ikään kuin ihmeen

kautta oli pelastunut uhriksi joutumasta, ja siellä on hän nyt

kaksikymmentä vuotta palvellut naispappina jumalattaren temppelissä.

Silloin saapuu kreikkalaisella laivalla kaksi muukalaista, jotka

vakoilevat temppeliä ja ovat hankkeissa ryöstää jumalattaren kuvan ja

viedä sen Attikaan. Muukalaiset ovat Orestes ja Pylades. Ifigeneia

sanoo edellisenä yönä uneksineensa veljestään Oresteesta. Paimen

tulee kertoen, että rannalla on otettu vangiksi kaksi miestä,

jotka aiotaan uhrata Artemiin alttarilla, ja kehoittaa naispappia

valmistautumaan uhrin toimittamista varten. Vangeilta saa Ifigeneia

tietää kaikki, mitä on tapahtunut sen jälkeen kuin hän lähti Argosta,

ja päättää säästää toisen heistä, jotta tämä veisi kirjeen hänen

isälleen. Vilkas kilvoittelu syntyy nuorukaisten kesken: kumpikin

tahtoo uhrautua toista pelastaaksensa. Vihdoin tuntevat veli ja

sisar toisensa, ja nyt tekevät he kaikki yhteisen päätöksen pettää

kuningas Toaan ja paeta ryöstettyään mukaansa jumalattaren kuvan.

Soturi ilmoittaa Toaalle Ifigeneian ja muukalaisten ryöstäneen kuvan,

mutta meren ajaneen heidän laivansa takaisin rannalle. Kuningas

kutsuu väkensä kokoon kostaaksensa tämän solvauksen, ja pakolaiset

ovat juuri joutumaisillaan vangiksi, kun Pallas ilmestyy ja selittää

Toaalle, että hänen tahdostaan sekä Ifigeneia että kuva viedään

Kreikkaan, jotta Artemista siellä palveltaisiin. Sillä tavoin

pelastuvat Agamemnonin lapset, ja uskollinen Pylades seuraa mukana

naidakseen heidän sisarensa Elektran.

Bachon palvelijattaret.

Kadmos, Theben kuningas, oli Bachon äidinisä. Nuorekas viinin

jumala esiintyy itse Theben palatsin ulkopuolella paluumatkalla

pitkältä retkeltä, käytyään aina "onnellisessa Arabiassa" saakka.

Häntä saattaa seurueensa, Bachon palvelijattaret, jotka ovat

kuorilaulajina, ja vieraissa käynnin tarkoituksena on pyynnöllä

tai pakolla saada Theben asukkaita, jotka tähän asti ovat

osoittautuneet niin kylmiksi ja vihamielisiksi Bachoa kohtaan,

ensiksi tunnustamaan hänen jumaluuttaan ja sitten palvelemaan

häntä. Kuningas Kadmos ja hänen ennustajansa Teiresias ovat valmiit

yhtymään yleiseen ihastukseen, mutta heitä estää siitä Penteys,

hänkin Kadmon tyttärenpoika, jonka haltuun Kadmos oli jättänyt

hallituksen. Penteys selittää, että hän on tekevä lopun tästä

uudesta palveluksesta, ja uhkaa panna vaimot vankeuteen ja katkaista

kaulan muukalais-kujeilijalta. Kadmos neuvoo häntä suvun maineen

kohottamiseksi tunnustamaan uutta jumaluutta, mutta Penteys ei

millään ehdolla halua ottaa osaa tähän mielettömään peijaukseen.

Kuori uhkaa hänelle ikäviä seurauksia hänen jumalattomuudestaan. Nyt

tuodaan Bachos esiin, kädet sidottuna. Penteys tunnustaa, että hän

ei ole ruma, vaan päin vastoin viettelevän kaunis, mutta kuitenkin

kehoittaa ja käskee hän, että Bachos viedään talliin ja siellä ikään

kuin hevonen sidotaan riimusta kiinni seimeen. Vastarintaa tekemättä

lähtee viinin jumala sinne, mutta päästää pian siteensä ja tulee taas

ulos. Penteys tulee myöskin paikalle ja kummastelee, kuinka vanki on

päässyt irralleen. Sanansaattaja kertoo Kitairon vuorella nähneensä

joukoittain Bachoa palvelevia naisia. Penteys tahtoo lähteä näitä

ahdistamaan miekalla ja kilvellä, mutta Bachos lupaa aseetonna tuoda

heidät takaisin kaupunkiin. Haluten omin silmin nähdä nuo mielettömät

suostuu Penteys seuraamaan Bachoa ja pukeutuu naisvaatteisin.

Sellaisessa asussa seuraa Penteys, Theben asukkaiden nauraessa ja

Bachon huumauttamana, mukana Kitaironille, jossa hänen kimppuunsa

raivoisina syöksyvät naiset, muiden muassa hänen oma äitinsäkin.

Penteyshän minä olen, äiti, oma poikasi, huudahtaa hän rukoillen.

Mutta tämä ei tunne häntä, vaan riistää raivottaren voimalla häneltä

irti vasemman käden, jonka sitten muut repivät kokonaan kappaleiksi.

Kantaen hänen jäseniään voiton merkkeinä palaavat naiset Thebeen.

Äiti kantaa hänen päätänsä, luullen sitä jalopeuran pääksi. Nyt astuu

esille Bachos ja lausuu, että Kadmos on muuttuva lohikäärmeeksi ja

hänen puolisonsa vyökyyksi, jotta heidät sitten maailman lopussa

sodan jumala Ares veisi "autuaitten maahan."

Ion.

Saadaksensa Athenasta siirtäneille Ionilaisille jumalallisen

alkuperän kertoo Eyrypides vanhan tarun mukaan Kreusan, Erekteyn

tyttären, synnyttäneen Apollolle pojan, jonka, hän nimitti Ioniksi

ja kätki luolaan Akropoliin juurelle, kunnes hänet Hermes sieltä vei

Delfoon. Täällä kasvattivat hänet mieheksi temppelineitsyet. Kreusa

meni sitten puolisoksi Xutolle, mutta ei saanut lapsia. Kysyäksensä

oraakelilta neuvoa tähän asiaan matkustavat molemmat Delfoon --

Kreusa sivuaikomuksella saada tietoja pojastaan. Hän tapaa Ionin

ja kertoo tälle elämänvaiheensa -- he eivät tunne toinen toistaan.

Oraakelilta saa Xutos käskyn tervehtiä pojakseen ensimmäistä

muukalaista mieshenkilöä, minkä tapaa. Ion tulee hänelle vastaan,

mutta tämä ei välitä tällaisesta tervehdyksestä, vaan uhkaa lähettää

nuolen Xuton keuhkojen läpi. Heidän jonkun aikaa keskusteltuaan

leppyy kuitenkin Ion ja suostuu rupeemaan hänen pojakseen. Xutos

tahtoo että asia aluksi pidetään salassa Kreusalta, joka ehkä ei

heti ole valmis ottamaan vastaan niin äkkiä ilmestynyttä poikaa

ja perillistä. Hän pyytää kuoria, jossa laulajina on Athenalaisia

naisia, olemaan asiasta puhumatta, mutta niin pian kuin Kreusa

tulee, saa hän kuulla kaikki; ainoastaan Ionin äidin nimeä hän ei

saa tietää. Sukkamielissään ja suutuksissaan päättää hän, vanhan

palvelijan kehoituksesta, myrkyttää nuorukaisen heti kun tämä tulee

heidän kattonsa alle. Palvelija ottaa murhatyön toimittaakseen,

jotta Kreusan itsensä ei tarvitsisi siihen ryhtyä. Kuori laulaa

laulun, ja samassa syöksyy orja sisälle kysyen Kreusaa: tuuma on

rauennut tyhjiin; palvelija on vangittu ja on tunnustanut; Delfon

hallitusmiehet etsivät Kreusaa. Tämä tuomitaan kuolemaan, ja Ion

määrätään kuolemantuomion toimeenpanijaksi. Ratkaisevana hetkenä

astuu sisälle vanha naispappi, Pytia, joka on kasvattanut Ionia

lapsena, ja näyttää vasun ja vaatteet, joissa Ion löydettiin. Kreusa

tuntee ne, syleilee poikaansa ja tunnustaa Apollon tämän isäksi.

Jumalatar käskee Kreusaa asettamaan poikansa Erekteyn valtaistuimelle

ja ennustaa lomalaiselle heimolle mainehikasta tulevaisuutta.

Kyklopi.

Kreikassa oli tavallista, että mieltä jännittävän murhenäytelmän

jälkeen kevennettiin yleisön mieltä hupaisella ja ivallisella

kappaleella, niin sanotulla satyri-näytelmällä. Sellaisia on

esimerkiksi "Kyklopi."

Homeron kertomus Odysseyn seikkailusta kyklopi Polyfemon luona oli

yleisesti tunnettu, ja muinaisia Kreikkalaisia se suuresti miellytti.

Eyrypideen kappaleessa esiintyy Polyfemos jättiläisenä, jolla oli

ainoastaan yksi kauhean suuri silmä ja mahtava ääni. Hänen renkinsä

Silenos ja tämän toverit, satyrit, jotka olivat kuorilaulajina,

olivat luultavasti irvikuvia Sokrateesta ja muista Athenalaisista

filosoofeista. Kyklopi on ollut metsästämässä Etna vuorella ja

tulee aterialle. Hän huomaa, että hänen poissa ollessaan on jotakin

tavatonta tapahtunut: lampaat ovat poissa luolasta, juustovasut

kadonneet ja Silenon kasvot turvoksissa. Ken on tämän tehnyt? kysyy

Polyfemos. "Nuot tuossa", vastaa Silenos, sentähden etten minä

sallinut heidän ryöstää pois sinun juustoasi ja lampaitasi. Hän

osoittaa Odysseytä ja tämän tovereja. Polyfemos uhkaa heti valmistaa

veitikoista oiva aterian. Turhaan selittää Odysseys, että hän ei ole

Silenoon koskenut: lampaat on hän vaihtokaupassa saanut viinistä.

Silenos vannoo kaikkien meren jumalten kautta, että se on valetta.

Ei auta, vaikka kuori todistaa Odysseyn puolesta -- Polyfemos

uskoo enemmän ukko Silenoa. Nyt Polyfemos tahtoo tietää, keitä ja

mistä muukalaiset ovat. Odysseys ei mainitse nimeään, mutta kertoo

heidän tulleen hävitetystä Troijasta, jossa hän oli ollut eräs

Kreikkalaisten johtajia, ja koettaa lepyttää kyklopia ilmoittamalla

tälle, että hän ja hänen toverinsa palvelevat meren jumalaa,

jolle he ovat rakentaneet monta temppeliä Kreikassa. -- "Rikkaus,

ukkoseni, on viisaan jumala; muu kaikki on tyhjää lorua. Minä teen

aina niinkuin minua haluttaa, ja sentähden -- niellä hotkaisen

minä nyt sinut!" vastaa Polyfemos. Odysseys huomaa joutuneensa

ahtaammalle kuin koskaan ennen. Hän pistäytyy kyklopin luolassa ja

palattuaan kertoo Polyfemon kyökissään latoneen kolme vaunullista

tammipuita tulisijalle, täyttäneen mahdottoman suuren maljan

maidolla, asettaneen tulelle ison kattilan ja kuumentaneen useita

paistinvartaita. Sitten oli kyklopi temmannut kaksi Kreikkalaista ja

"teurastanut heidät taitavasti kuin uhripappi," ja sen tehtyään oli

hän poistanut osan lihaa ja keittänyt loput. Itse täytyy Odysseyn

"kyynelsilmin" olla avullisena tämän kauhean aterian valmistamisessa.

Silloin pälkähtää hänelle päähän sukkela tuuma tarjota hirviölle

viiniä. Kyklopi tyhjentää maljan toisensa perään ja, tästä

huumautuneena, nukkuu raskaasen uneen. Nyt käyttävät Kreikkalaiset

harhailijat tilaisuutta ja töytäävät tulessa kuumennetulla, terävällä

öljypuun rungolla kyklopin ainoan silmän puhki ja pääsevät siten

helposti karkuun sokaistun ihmissyöjän kynsistä.

Aristofanes.

Kuoli v. 308 e.Kr.

Kreikkalainen komedia, sellaisena kuin se esitetään Aristofaneen

huvinäytelmässä, korvaa tavallaan sen ajan politillisten

sanomalehtien ja pilalehtien puutteen. Siinä ei ainoastaan ole

sukkeluuksia ja hauskaa pilaa, vaan se koettaa vielä kiihoittaa

yleisön yhteiskunnallisia pyyteitä ja etuluuloja. Näistä

huvinäytelmistä saa siis mitä elävimmän käsityksen Athenan kansan

luonteenmukaisista ominaisuuksista sillä aikakaudella.

Ritarit.

Tämä huvinäytelmä pilkkaa sitä kansan ominaisuutta, että se antaa

niiden, jotka nimeksi ovat sen palvelijoita, mutta oikeastaan sitä

hallitsevat, peijata itseään. Henkilöt, jotka esiintyvät, ovat

_"Kansa"_ eli _Demos_ rikkaana talon haltijana; _isännöitsijä

Kleon_, joka hoitaa Demon taloutta ja on hänen orjiensa tarkastaja;

_kaksi orjaa_, joissa kirjailija ivallisesti esittää kaksi sen ajan

mainiointa miestä, sotapäällikkö Nikiaan ja puhuja Demosteneen, sekä

muuan _makkarakauppias_. Tapauspaikka on Athenassa "Kansan" talon

edustalla.

Nuot kaksi orjaa astuvat esiin voivotellen ja raappien hartioitaan

saatuansa aika löylytyksen "Paflagonialais"-heittiöltä, s.o.

Kleonilta. Demostenes huomauttaa, ettei tässä enää valitukset

auta. Hän arvelee parhaaksi, että he pötkisivät tiehensä, ja kysyy

kuuntelijoilta heidän mielipidettään. Nikiaan mielestä olisi parasta

kuolla kutkahtaa heti paikalla, kuitenkin "uljaan uroon tavoin". He

päättävät varastaa oraakelilauseet, joilla Kleon vallitsee heidän

herraansa ja joissa ennustetaan, että Kleonin on sysäävä syrjään

makkarakauppias, joka juuri nyt lähestyy ja jota he tervehtivät

Athenan vastaiseksi herjaksi ja mestariksi. Kleon tulee ulos

vihan vimmassa; Demostenes kutsuu ritarit, jotka kuorina astuvat

esiin ja ympäröivät Kleonin, sättien häntä solvauksilla. Myöskin

makkarakauppias soimaa häntä törkeillä sanoilla, ja nyt Kleon

poistuu. Kuori laulaa oodin Pallaalle ja Poseidonille ja ylistää

Athenan menneitä hyviä aikoja sekä sen ihmeen komeita hevosia,

pistäen aina väliin lauluunsa valtiollisia viittauksia ja leikillistä

pilaa. Makkarakauppias palaa ja kertoo, miten oli Kleonia vastustanut

neuvottelukokouksessa ja miten sai koko neuvoston puolelleen, kun

alkoi puhua sardellien tavattoman halvasta hinnasta ja jakeli

muutamia hyppysellisiä koriandeja ja purjulaukkaa. Kleon tulee

nyt ja hyökkää vastustajaansa vastaan uhaten haastaa hänet Kansan

eteen. Hän kolkuttaa Kansan ovelle, ja mahtava talon haltija tulee

ulos. Kuunneltuaan kotvasen kastelijoita neuvoo hän heitä molempia

jättämään asian Pnyxin eli yleisen kansankokouksen ratkaistavaksi.

Täällä uudistetaan taistelu koomillisella sananvaihdolla. Kansa tulee

vihdoin vakuutetuksi siitä, että makkarakauppias on sen paras ystävä,

ja kehoittaa Kleonia luopumaan virkasinetistään. Virkaheitoksi

joutunut isännöitsijä rukoilee ja pyytää herraansa ensin kuulemaan

uutta oraakelilausetta, joka hänellä on ilmoitettavana ja jossa

ennustetaan hänen -- herran -- pian pääsevän Kreikan yksinvaltaiseksi

hallitsijaksi. Mutta makkarakauppiaallakin on oraakelinsa, joka

lupaa Kreikan valtiuteen vielä Trakiankin lisäksi. Kuori laulaa

laulun, ja kilpailijat palaavat kantaen käsissään ennustuskirjelmiä:

niissä on hurjan hupaisia parodioja tavanmukaisista ennustuksista.

Kansa lupaa odottaa siksi kuin on saanut maistaa, kumpiko tarjoo

parempaa kestitystä. Kuori moittii kansaa siitä, että se on niin

herkkä kallistamaan korvansa imarruksille, mutta Kansa vastaa, että

se tahallaan on olevinansa ymmärtämätön, eikä annakaan niin helposti

peijata itseään. Molemmat kilpailijat palaavat kantaen raskaita

herkkutaakkoja. Kansa syö, vaan ei voi tarkoin päättää, kumpiko on

sitä kestinnyt parhaimmalla ja runsaimmalla aterialla. Jotta asia

saataisiin ratkaistuksi ehdottaa makkarakauppias, että molempain

vasut tarkastettaisi. Nyt huomataan hänen oman vasunsa olevan tyhjän,

mutta Kleonin vasussa olevan monta hyvää ruokaa jälellä. Tämä petos

ratkaisee asian; Kleon tekee vielä viimeisen yrityksen, mutta hänen

omat oraakelinsa puhuvat häntä vastaan, ja hän poistuu tukkaansa

repien. Loppunäytöksessä nähdään Kansa istuvana valtaistuimella

linnassa, kuten Miltiadeen ja Aristideen aikoinakin, uudelleen

nuoristuneena ja voimistuneena. Kansan julistaessa hallituksen

vastedes luopuvan kaikesta suosittelusta ja lahjanalaisuudesta,

tuodaan esiin rauhattaret, joita on pidetty Kleonin talossa, ja

Kleon saatetaan ulos, vuorostaan rupeamaan makkarakauppiaaksi ja

juovuspäissään katuluonnottarien kanssa kiistelemään.

Akarnailaiset.

Tämä ja seuraavat kappaleet ovat yhteydessä Athenan päivän

polttavimman kysymyksen kanssa: kuinka kauan Peloponnesolainen

sota kestäisi. Akarnai oli maaseutu Attikassa, joka oli kärsinyt

paljon vauriota sodasta, ja kappaleen sankari, Dikaiopolis, on

sieltä kotoisin oleva maalainen; kuorina on vanhoja talonpoikia.

Ensimmäisessä näytöksessä esiintyy Dikaiopolis Pnyxillä, ennenkuin

kansa on kokoontunut, ja ilmaisee vihaansa sodasta ja kansalaisten

hitaasta kokoontumisesta neuvotteluihin. Vihdoin alkavat keskustelut,

ja Amfiteos, joka väittää polveutuvansa jumalista, ilmoittaa näiltä

saaneensa toimeksi hieroa rauhaa Spartan kanssa; mutta kun hän

pyytää matkarahoja, karkoittaa kansa hänet tiehensä. Dikaiopolis

seuraa Amfiteoa ja pyytää tätä tuomaan mukanaan rauhaa hänelle ja

hänen perheellensä. Sillä aikaa kuuntelee kokous sanansaattajia,

jotka ovat palanneet Persiasta, pyydettyään Athenalaisille apua,

ja joiden seurassa on "kuninkaan silmä", muuan veijari, joka puhuu

käsittämätöntä mongerrusta -- "jartaman exarx' anapissonä satra",

jonka luullaan merkitsevän, että apu annetaan. Toiset sanansaattajat,

jotka ovat palanneet Trakiasta, tuovat näytteen apujoukoista,

joita sieltä saadaan pestata, ja "näyte" varastaa Dikaiopoliin

päivällisruoan.

Amfiteos palaa nyt Spartasta ja ilmoittaa, että rauha on tehty.

Hän lupaa näyttää suostumuskirjan ja laahaa esiin -- kolme

viinisäkkiä. Dikaiopolis ihastuu ikihyväksi ja kiiruhtaa pois vieden

mukanaan kolmannen säkin, viettääkseen juhlaa Dionyson kunniaksi.

Näyttämöpaikaksi tulee nyt Akarnai, ja kuori kulkee näyttämön ohi

etsien rauhasopimuksen tekijää, jota epäillään kavalluksesta.

Dikaiopolis astuu esiin ja valmistaa juhlansa, johon hänen

vaimonsa ja tyttärensä ottavat osaa. Juhlassa irvikuvin pilkataan

jumalanpalvelus-temppuja. Kuori keskeyttää juhlan viettämisen

kivenheitolla. Dikaiopolis puolustaa mielipidettään, esittää

irvikuvan eräästä Eyrypideen murhenäytelmästä ja käyttää törkeitä

puheenparsia, jotka suuresti miellyttävät joitakuita kuorin jäseniä,

vaan ärsyttävät muita. Taistelua syntyy, ja sotapäällikkö Lamakos

kutsutaan paikalle. Hänet nähdessään Dikaiopolis on pelästyvinään,

samoin kuin Hektorin poika pelästyi isänsä jouhitöyhtöistä kypärää.

Lamakos paljastaa miekkansa, mutta joutuu alle kynsin ja vetäytyy

takaisin, solvaisevin sanoin parjaten kurjaa vastustajaansa.

Dikaiopolis taas avaa rauhan nimessä kaikille Kreikkalaisille vapaan

pääsyn maatilalleen. Ensin tulee muuan mies Megarasta, joka on sodan

aikana köyhtynyt ja päättänyt myydä tyttärensä sioiksi puettuina.

Dikaiopolis ostaa ne ja panee vankeuteen syyttäjän, joka väittää

sikoja salakuljetus-tavaraksi. Sen jälkeen tulee Thebeläinen,

joka muun muassa tuo mukanaan Kopais järvestä saatuja ankeriaita;

näistä Dikaiopolis tarjoo vaihtokaupassa hänelle syyttäjän, joka

on asetettava näyteltäväksi ja pantava suureen ruukkuun. Kuultuaan

markkinoista puhuttavan, lähettää Lamakos sinne orjan ostamaan

ankeriasta, mutta Dikaiopolis ei sano myyvänsä sellaista soturille.

Talonpoika, joka tahtoo ostaa kappaleen rauhaa, saa myöskin palata

tyhjin käsin. Vasta nainut mies lähettää pyytämään rauhan balsamia,

jotta saattaisi pysyä kotonaan, ja naurettava sananvaihto syntyy

Dikaiopoliin ja asiaa ajavan morsiuspiian välillä, joka saakin, mitä

haluaa. Koomillinen kohtaus tapahtuu sitten kemuja valmistelevan

Dikaiopoliin ja rajataisteluun kutsutun Lamakon välillä. Viimeisessä

kohtauksessa nähdään näyttämön toisella puolella Lamakos, joka

tuodaan kotiin haavoitettuna, ja toisella puolella Dikaiopolis kahden

iloisen, muiskuhaluisen immen seurassa. Lamakos vaikertelee kauheita

tuskiaan; Dikaiopolis ikävöi ollen aika juhlatuulella -- vuoteella ja

poistuu yhtä ilomielisen kuorin saattamana.

Rauha.

Viinitarhuri Trygaios on Zeylle suutuksissaan pitkällisestä sodasta

ja sen kurjuudesta. Tehtyään tikapuilla useita kiipeämisyrityksiä

päästäkseen Zeyn asuntoon, Olympoon, mutta sieltä nurin niskoin

pudota roiskahdettuaan maahan, on hän kesyttänyt koppakuoriaisen,

jotta se veisi hänet sinne -- tämä on parodia Bellerofonin

retkestä siipihevosellaan Pegasolla, josta Eyrypides kertoo

eräässä murhenäytelmässään. Istuen koppakuoriaisen selässä nousee

Trygaios, tytärtensä kauhuksi, radalta ja saapuu -- tietysti uudessa

kohtauksessa -- Zeyn palatsiin, jossa kolkuttaa ovelle. Hermes tulee

esille, ja hauska keskustelu syntyy. Sen keskeyttää sodan demoni,

joka kapinan demonin avulla viskaa huhmareen eri aineita, joista

kukin edustaa jotakin sotaa käyvistä valtioista, kuten sipuli Megaroa

ja hunaja Attikaa. Kapinan demoni lähetetään hakemaan huhmartölkkiä,

mutta Athena on menettänyt tölkkinsä Kleonin kaaduttua, ja Spartan

tölkki on lainassa Trakialla. Trygaios, joka on piiloutunut,

rauhoittuu kun sodan demoni lähtee tekemään uutta huhmartölkkiä,

ja huutaa Kreikkalaisia, varsinkin työkansaa, avuksi vapauttamaan

Rauhaa, joka istuu vankeudessa. Kuori astuu sisälle kantaen aseina

lapioita, köysiä sekä rautakankia ja alkaa tanssia ja laulaa, vaikka

tietää että yrityksen menestymiseen on välttämättömänä ehtona

joutuisuus ja äänettömyys. Vihdoin lahjovat he Hermeen apulaisekseen,

ja Trygaios kehoittaa heitä käymään ravakasti työhön käsiksi

ja vetämään Rauha esiin vankeuskomerosta. Mutta Boiotialaiset,

Argivilaiset ja Megaralaiset kieltäytyvät vetämästä, ja Lamakos,

sotapuolueen johtaja, asettuu tielle siksi kuin maanviljelijät

yhteisin voimin tarttuvat työhön ja riemuhuudoin vetävät esiin

Rauhan sekä tämän seuralaiset Runsauden ja Juhlariemun. Mutta

Rauha seisoo äänetönnä ja suutuksissaan siitä, että Athenalaisten

neuvottelu on kolme kertaa karkoittanut hänet pois. Vihdoin suostuu

hän toki seuraamaan Trygaioa maahan, ja koppakuoriainen jää

taivaasen, kantamaan salamaa Zeyn vaunujen alla. Loppunäytös tapahtuu

ulkopuolella Trygaion taloa, missä tämä viettää häitä Runsauden

kanssa, jonka Hermes on hänelle antanut palkaksi hänen vaivoistansa.

Kaikki rauhalliset taiteet ja ammatit ovat tervetulleita juhlaan,

mutta ennustajat, torven soittajat ja sotalaulajat saavat häveten

mennä tiehensä.

Lysistrate.

Tämän huvinäytelmänsä kirjoitti Aristofanes sodan 21:ntenä vuonna,

jolloin naiset, ruvettuaan pelkäämään ettei sodasta koskaan tule

loppua niin kauan kuin miehet hoitavat valtion asioita, päättivät

Lysistraten, erään virkamiehen puolison, johdolla itse tarttua

hallitusohjiin. He suostuvat elämään erillään miehistänsä kunnes

rauha on saatu toimeen, ja sitoutuvat siihen valalla, saatuaan erään

rohkean Spartalaisnaisen osoittaman esimerkin kautta muutamien

epäröimiset ja arvelut haihdutetuiksi. Kuorin toinen puoli, jossa on

ainoastaan naituja vaimoja, anastaa Akropoliin; toinen puoli, jossa

on Athenalaisia miehiä, koettaa hiilikattiloilla ja risukimpuilla

savustaa naiset linnasta ulos, mutta peräytyvät saatuaan naisilta

kylmän kylvyn niskaansa. Eräs neuvoston jäsen astuu esille

hieroakseen Lysistraten kanssa rauhaa. Hän esittää naisille olevan

mahdotonta hoitaa valtion rahastoa, johon Lysistrate vastaa naisten

jo kauan aikaa oivallisesti hoitaneen miestensä rahoja ja etteivät he

enään aio, homerista käskyä totellen, pysyä kangastuolissa. Neuvoston

jäsen hokee, että naiset eivät mitenkään voi sekaantua sota-asioihin,

koska eivät ota sen vaivoihin ja vaaroihinkaan osaa. Vai niin, lausuu

tähän Lysistrate, eivätköhän juuri he synnytä poikia -- sotureja?

Neuvoston jäsen hiipii pois varsin nolostuneena, ja miesten kuori

alottaa valitusvirren naisten tyranniudesta. Sillä aikaa alkavat

Lysistraten auttajattaret horjua tekemissään päätöksissä. Kellä on

villoja kotona, joista hänen täytyisi pitää huolta; kenen välttämätön

tarvis käydä lääkärissä, ja mikä taas ei pöllöiltä uskalla maata

yksinään. Miesten mielestä taas on ikävää, ettei ole ketään joka

hoitaisi taloutta. Muuan heistä tulee rukoilemaan puolisoansa jo

herran tähden palaamaan kotiin rintalasta katsomaan. Nyt tulee

lähetystö Spartasta, ilmoittaen miesten puolestansa tulleen siihen

päätökseen, että, vaikkei kukaan voi elää yhdessä naisten kanssa,

ei myöskään kukaan voi elää heitä ilman, ja sentähden tarjoovat he

rauhaa. Lysistrate huomauttaa, ettei ole vaikeata sopia, kun kaikki

ovat yhtä mieltä, ja välirauha tehdään. Lähettiläitä kestitetään

juhla-aterialla, jossa Lysistratella on kunniasija, ja Athenalaiset

selittävät Spartalaisten olevan varsin hauskoja kunnon veikkoja,

kun vain heidät oppii oikein tuntemaan. Kuori julistaa, että kaikki

vastaiset rauhan hieromiset ovat tehtävät vaahtoavan viinilasin

ääressä, ja näytelmä päättyy kuorilaululla.

Pilvet.

Tämä kappale pilkkaa sofisteja, Athenan uutta filosoofikoulua, johon

Aristofanes myös lukee Sokrateen, koska tämä, hänen arvelunsa mukaan,

väitteillään enemmän tarkoitti kansan villitsemistä ja harhaluulojen

paljastamista, kuin pysyväisen totuuden esittämistä.

Näytelmän alussa nähdään huone, jossa kaksi varakasta porvaria,

Strepsiades ja hänen poikansa Feidippides, makaavat kumpikin

vuoteellaan; orjien edellytetään makaavan viereisessä huoneessa.

Aikaisin aamulla herää ukko ja aloittaa valitusvirren poikansa

kevytmielisestä, tuhlaavaisesta elämästä. Samaan aikaan poika

unissaan puhuu kilpa-ajoseikkailuistaan. Vihdoin saa Strepsiades

poikansa hereelle ja vaatii häntä lakkaamaan kilpajuoksu-radalla

käymästä ja sen sijaan käymään uusien filosoofien luennoilla, joista

saattaisi oppia voittamaan riita-asian, olkoon hänen puolellaan

sitten oikein tahi väärin. Mutta pojalla ei ole ensinkään halua;

lukeminen turmelee kauniin ihon, arvelee hän. Siitä käypi vain

kelmeäksi ja kalpeaksi. Silloin päättää ukko itse käydä filosoofeja

kuulemassa ja lähtee Sokrateen ajattelijakouluun, jossa hän

ihastuksella kuuntelee, kuinka irvikuvallisesti esitetään muutamia

teräviä viisaustieteellisiä kysymyksiä, saa hullut selitykset

pariin tekemäänsä kysymykseen ja oppii Sokrateen esityksestä, että

vesinenätti kasvaa kovasta ajattelemisesta. Filosoofi rukoilee

Pilviä, toimettomien jumaluusvoimia, ja niiden äänien kuullaan

ensin etäältä ja sitten lähempää ukkosen jyristessä kaiuttavan

kuorilaulua. Ne ilmestyvät sitten näyttämölle ja lupaavat opettaa

uutta oppilasta, miten ilkeistä velkojista päästään. -- Seuraavassa

näytöksessä julistaa Sokrates, ettei hänellä ole milloinkaan ollut

huonompaa oppilasta kuin Strepsiades, jonka ainoana sofistisena

lahjakkuutena on hänen rehellisyyden puutteensa. Hän nuhtelee

Strepsiadesta pahanpäiväisesti ja vaatii tätä aluksi hankkimaan

itsellensä perusteelliset tiedot; mutta Strepsiades vastaa ainoastaan

tahtovansa oppia, miten parhaiten saa velkamiehensä peijatuiksi.

Vihdoin Sokrates ajaa hänet kelvottomana pölkkypäänä pois koulusta,

ja Pilvet neuvovat häntä sen sijaan kehoittamaan poikaansa tulemaan

sinne oppimaan taitoa, joka ei hänen omaan paksuun päähänsä pystynyt.

Tämän johdosta saatetaan Feidippides filosoofin luo. Hänestä toivoo

isä paljon kunniaa, sillä hän oli jo lapsena niin verrattoman

viisas: hän osasi rakentaa huoneita hiekasta, veistää veneitä

ja tehdä itselleen rattaat vanhasta kenkärajasta; hän oli oikea

ihmelapsi. Nyt tuodaan näyttämölle kaksi uutta henkilöä, toinen

puettuna vanhanlaiseksi porvariksi, toinen nuoreksi filosoofiksi.

Nämät edustavat vanhaa ja uutta kasvatustapaa ja esittävät

perusaatteensa pitkässä väittelyssä. Vanhempi kehoittaa nuorempaa

lakkaamaan käymästä forumilla ja kylpylaitoksissa ja sen sijaan

kääntymään paremmille teille, häpeemään riettautta, kunnioittamaan

vanhuksia ja osoittamaan hellää rakkautta vanhemmilleen sekä aina

kantamaan kunnian kuvaa sydämessään. Nuori viisaustieteilijä haluaa

tietää, mitä hyötyä siitä on että ollaan rehellisiä ja sävyisiä;

hän väittää ettei kunniallisuudella ja siveellisillä avuilla ole

mitään tukea jumalten antamissa esimerkeissä, ja suorastaan pilkkaa

vastustajansa mielipiteitä. -- Sillä välin rupee Strepsiades taas

pelkäämään velkamiehiänsä ja menee kouluun saadakseen tietää, kuinka

pitkälle hänen poikansa on päässyt opinnoissaan. Sokrates vakuuttaa

hänelle oppilaan olevan täysin valmiin ja tietävän vetää esiin syitä

kaikenmoisia niin paljon, että hän on voittava riita-asian tuhatta

todistajaa vastaan. Nuoren sofistin koukukas puolustus velkamiehiä

vastaan perustuu Athenalaisessa laissa löytyviin epäselvyyksiin, ja

oppimäärä, jonka hän puhetaidossa on saavuttanut, näytäkse vieläkin

naurettavammassa valossa hänen todistaessaan Strepsiadeelle, että

hänellä on oikeus löylyttää sekä isäänsä että äitiänsä, jos hän

vain saisi siihen tilaisuuden. Nyt katuu vanhus tehneensä pojastaan

filosoofin. Kuori muistuttaa häntä, että hän itse on halunnut oppia

tuntemaan vääryyden perusaatteet ja että hän nyt on koonnut hehkuvia

hiiliä päänsä päälle. Hän päättää kostaa ja huutaa orjiaan, käskien

näitä sytyttämään koulutalon tuleen. Kun oppilaat syöksyvät ulos

katsomaan mitä on tekeillä, sanoo Strepsiades pitävänsä pientä

väittelyä hirsipölkkyjen kanssa. Sokrateelle itselleen hän vastaa

näin:

"Mä leijun ilmassa ja katson alas aurinkoon",

sillä tarkoittaen filosoofin tapaa istua ilmassa riippuvassa vasussa.

Sokrates valittaa savun tukahuttavan hänet, eräs toinen voivottelee

tulevansa elävänä poltetuksi.

"Niin", sanoo Strepsiades:

"Niin, ken teit' neuvoi taivaisia pilkkaamaan

ja urkkimaan, mik' istuimena kuulla lie?"

Talo revitään maahan, ja kappale loppuu.

Ampiaiset.

Tällä kappaleella pilkataan Athenalaisten käräjöimishalua.

Kansalaisella Filokleonilla on vastustamaton halu käydä kuuntelemassa

kaikkia käräjäasioita; hän tuskin uskaltaa öisin maatakaan, väittää

kukkojen olevan lahjotut laulamasta niin ääneensä että hän heräisi,

syöksyy aina aamun koittaessa ulos saadakseen parhaan paikan ja

hypistelee kävellessään aina äänestyskiveä. Turhaan on hänen poikansa

kysynyt lääkäreiltä ja papeilta neuvoa parantaakseen tätä omituista

tautia. Vihdoin suljetaan Filokleon taloonsa, josta hän tekee

naurettavia pakoyrityksiä. Niinpä konttaa hän uunin piipun kautta

ulos, väittäen olevansa savua, ja tultuaan katolle selittää olevansa

tiitinen. Kuorilaulajina on vanhoja oikeuden jäseniä, jotka astuvat

sisälle ampiaisiksi puettuina, jolla pilkataan sitä äreätä mielialaa,

mikä useinkin on syynä käräjöimisiin. Itse selittävät he asian niin,

että he edustavat puhdasverisiä, kotona syntyneitä Athenalaisia,

jotka karkoittivat Persialaiset ja joita sitä varten nimitetään

Attikalaisiksi ampiaisiksi. He tulevat noutamaan toveriaan, ja

Filokleon koettaa kömpiä heidän luokseen ikkunan kautta, mutta

talonväki vetää hänet takaisin sisään. Nyt kehoittaa ampiaisten

johtaja omiaan rynnäkköön, jotta vanki saataisiin vapautetuksi.

Taistelu syntyy poikaa ja orjia vastaan; ampiaiset pakoitetaan

peräytymään, ja poika ja isä sopivat keskenään. Filokleon lakkaa

nyt juoksemasta oikeuskokouksissa ja saapi sen sijaan istua käräjiä

kotona, josta hänelle, kuten tavallisesti, maksetaan palkkio.

Ensimmäinen rikollinen on nuori orjatar, joka on kelvottomaksi

polttanut kastinriehtilän. Sitten tulee talon koira Labes, joka on

varastanut kappaleen juustoa ja käy laillisen tutkinnon. Filokleon

on heti valmis julistamaan rikoksen tekijän syylliseksi sentähden

että tämän kita löyhkää juustolta, mutta poika saa hänet ensin

kuulemaan todistajia ja rupeaa itse syytetyn asianajajaksi, esittäen

lieventävänä seikkana sen, että vastaaja on saanut vaillinaisen

kasvatuksen, ja vetoo oikeuden armeliaisuuteen tuomalla esiin vangin

pienet penikkaraukat, jotka vinkuvat kauheasti. Filokleon laskee

epähuomiosta äänestyskiven väärään uurnaan ja pyörtyy huomattuaan,

että hän on ensi kerran eläessään äänestänyt syytetyn vapauttamista.

Viimeisessä näytöksessä on poika saanut isänsä luopumaan vanhasta

mielitoimestaan. Sen sijaan vie hän tämän mukanaan kestiseuraan,

jossa vanhus käyttäytyy sopimattomasti vieraita kohtaan, lyödä latkii

passareja ja kotimatkalla humalapäissään pitää pahaa rähinää. Kun

häntä itseään nyt uhataan haastaa oikeuteen, sanoo hän sellaista

puhetta tyhjäksi lörpötykseksi eikä enään tahdo kuulla riita-asioista

puhuttavankaan.

Linnut.

Useat tässä kappaleessa tavattavista viittauksista koskevat niin

suorastaan sen ajan tapauksia, että suuri osa niiden sukkeluutta

jääpi meidän aikuiselta lukijalta huomaamatta.

Kaksi kansalaista, Peisthetairos ja Eyelpides, hakee maata, missä

ei löydy riita-asioita eikä syyttäjiä. Toinen kantaa kalalokkia,

toinen varista oppaanaan, ja nämät vievät heidät Lintujen kuninkaan

palatsiin Trakiaan. Vieraat otetaan kohteliaasti vastaan, mutta

kuningas kysyy heiltä, minkä tähden he ovat juuri hänen luokseen

tulleet. He vastaavat tulleensa ensiksikin sentähden että hän

niinkuin hekin on ollut ihminen, jolla on ollut velkoja ja joka on

vastenmielisesti niitä maksanut, ja toiseksi sen vuoksi että hän

lintuna on lentänyt yli maan ja taivaan sekä oppinut niin paljon,

kuin mitä lintu ja ihminen yhtenä saattaa oppia. He toivovat kuningas

Hyypän ilmoittavan heille, missä löytyy kaupunki, jossa he voisivat

täydellisesti viihtyä. Kun ei sellaista ole maan pinnalla, ehdottavat

he semmoisen rakentamista ilmaan "taivaan ja maan väliin." Kuningas

Hyyppä neuvottelee alamaistensa, kuorilaulajien, kanssa, joita on

neljäkolmatta eri lintulajia. Nämät tosin epäilevät muukalaisia,

vaan suostuvat kuitenkin rupeamaan heidän kanssaan keskusteluun.

Peisthetairos mairitellen muistuttaa heitä siitä kunniasta,

jossa heitä muinoin olivat pitäneet sekä jumalat että ihmiset,

jota vastoin heitä nyt pyydetään ja syödään, ja neuvoo kostamaan

suostumalla hänen tuumaansa. Sen linnut tekevätkin, ja matkustajat

varustetaan siivillä, jotta kehtaisivat näyttäytyä kuninkaan

ruokapöydässä. -- Uusi kaupunki rakennetaan, 30,000 kurkea kantaa

kivet sinne kuvuissaan, rantapääskyt hankkivat ruukkia ja leivot sekä

pitkänoukkaiset pelikaanit rupeevat salvumiehiksi. Iris, jumalten

sanansaattaja, joka ei tiedä hituistakaan uudesta kaupungista,

otetaan sen läpi kulkiessaan vangiksi ja viedään näyttämölle, jossa

hän osoittaa hyvin suurta suuttumusta yrityksestä ja muistutuksista,

joita hänen taivaankaari-pukunsa loistavista väreistä tehdään. Kaikki

käypi kuitenkin hyvin kunnes Prometeys, joka aina on ollut kuolevien

ystävä, ilmoittaa uutisen, että Trakian raa'at jumalat eivät voi

sietää uutta valtiota. Nyt tulevat Poseidon, Herakles ja Triballe,

muuan Trakialainen jumala, hieromaan lintujen kanssa rauhaa. Nämät

houkuttelevat Herakleen puolelleen maukkaalla ruokalajilla, joka

oli tehty niistä ylimyksellisistä linnuista, mitkä olivat nousseet

kansanvaltaa vastaan. Herakleen uhattua Triballelle selkäsaunaa,

ellei tämä tahtoisi ruveta hänen kanssaan liittoon Poseidonia

vastaan, joka ei heti ole valmis panemaan alttiiksi Zeyn oikeuksia,

tehdään rauhasuostumus jumalten ja lintujen välillä. Peisthetairos

saa morsiamekseen kauniin Basileian, ja hänen liidellessään

ilmavaunuissa morsiamensa rinnalla laulaa kuori iloista häälaulua.

Sammakot.

Tässä kappaleessa ivaa Aristofanes saman aikuista murhenäytelmän

kirjoittajaa Eyrypidestä. Dionysos, draamallisen taiteen

suojelusjumala, päättää matkustaa Tartaroon eli manalan valtakuntaan

ja hankkii itselleen nuijan ja jalopeuran taljan, jotta häntä

luultaisiin Herakleeksi. Orjansa Xantiaan seurassa käy hän

matkallaan Herakleen luona, saadaksensa tältä tietää parhaan tien

ja mistä hän saisi asunnon, jossa ei olisi syöpäläisiä. Saatuansa

nämä tiedot lähtevät he matkaan ja tapaavat erään vainajan,

joka myöskin aikoo manalaan. Dionysos tahtoo taivuttaa vainajaa

kantamaan heidän kapineitaan ja tarjoo palkaksi yhdeksän obolia;

mutta vainaja tahtoo ennen ruveta uudestaan elämään, kuin siitä

hinnasta suostua kantajaksi. He tulevat vihdoin Styx virralle,

missä Karon odottaa lautallaan, ja häntä Dionysos pyytää kulkemaan

varovasti, koska vene näyttää olevan huononlainen. Näkymättömissä

oleva kuorisammakkoja laulaa soudettaessa, ja sitten keskustelee

Dionysos Xantiaan kanssa, joka jo on päässyt toiselle rannalle.

Sekä jumala että hänen orjansa kauhistuvat julmia hirviöitä, jotka

näyttäytyvät, mutta "myrskyn ja rankkasateiden jälkeen paistaa

jälleen aurinko," ja aavenäyt katoovat. -- Nyt kulkee ohitse

juhlakulkue, joka ivallisesti kuvaa Eleysiläisiä mysterioita, ja

eräiltä siihen osaa ottavilta saavat matkustajat tietää tien Plutonin

palatsiin. Portin vartija Aiakos, joka pitää Dionysoa Herakleena,

sättii jumalaa solvauksilla siitä että tämä muka on varastanut hänen

talonkoiransa Kerberon, ja jumala pelästyy niin, että tahtoo vaihtaa

pukua Xantiaan kanssa. Tuskin on vaihdos tehty, niin kuningatar

Proserpina lähettää sanansaattajan kutsumaan luultua Heraklesta

illalliselle -- kananpaistille, leivoksille ja makealle viinille

-- ja Xantias on heti valmis seuraamaan sanansaattajaa. Nyt tahtoo

Dionysos nuijansa ja jalopeurantaljansa takaisin, mutta samassa käy

Xantiaan kimppuun pari naista, jotka vaativat Herakleelta maksua

velkana olevasta ravinnosta, ja nyt hän saa pitää pukunsa. Poliisin

avulla vangitaan koiravaras, ja koska Aiakos ei itsekään voi sanoa,

kumpi muukalaisista oikeastaan on rikoksen tekijä, kuljetuttaa hän

heidät molemmat Plutonin ja Proserpinan eteen. -- Kuorin laulettua

laulun syntyy hauska keskustelu Aiakon ja Xantiaan välillä, jotka

molemmat ovat yhtä mieltä siitä, että hauskinta on salaa kuunnella

isäntiensä ovilla ja sitten kieliä kuulemiaan koko kaupungille.

Heidän keskustellessaan kuuluu melskettä ulkoa, ja Aiakos huomauttaa,

että siellä vain Aiskylos ja Eyrypides kiistelevät. Aiskylolla oli

ennen kunniasija, mutta sitten tuli Eyrypides ja sai sen roistoväen

mieltymyshuudoilla. Pluton on kuitenkin määrännyt julkisella

kilpailulla ratkaistavaksi, kumman ansiot olivat suuremmat, ja tämä

kilpailu tapahtuu näyttämöllä. Dionysos on palkintotuomarina, ja

kuori yllyttää kiisteleviä. Aiskylos soimaa Eyrypidestä ryysyjen

parsijaksi, romurunoilijaksi ja kehnoksi nurkkamestariksi. Eyrypides

puolestaan moittii Aiskyloa kerskaavaisuudesta, petollisuudesta,

rekiveisujen renkuttamisesta y.m. Vihdoin lausuvat molemmat otteita

murhenäytelmistään. Kun tämä on tehty, punnitaan runot vaa'assa

"ikäänkuin juustot." Dionysos ei kuitenkaan vielä voi lausua mitään

päätöstä, ja asettaa lopuksi kummallekin vaikean kysymyksen: Onko

Alkibiades kutsuttava takaisin maanpaosta? Molemmat vastaavat

kiertelevästi, vaan Aiskylon sanoista kumminkin huomaa, että hän

puolustaa maanpakoon ajetun takaisin kutsumista, joka on kansankin

yleinen tahto. Kappale loppuu siihen, että Aiskylos Plutonin

suostumuksella saatetaan riemukulkueessa pois.

Naisten juhla.