Virren loputtua astuivat juohtajat tupaan: Simola edellä, sitten
sulhanen ja Pekka viimeisenä. Keskilattialle päästyä sanoi Simola:
-- Hyvää iltaa!
-- Jumala antakoon talon puolesta! vastasi Lemponen ja kysyi samalla:
-- Mitäs vieraille kuuluu?
-- Ei mitään liikaa, tarvitsisimme vain yösijaa, kun makuuaika alkaa
jo olla käsissä.
-- Mistäs kaukaa vieraat ovat?
-- Eihän tässä eristä olla; ollaanhan vain tuolta puolen tuulimyllyn,
Katajärven kirkon luota.
-- Näettehän veikkoset, ettei tässä enää ole tilaa vieraille, kun
tupa on näin täynnä omaa perettä.
-- Kyllähän sopu sijaa antaa: pannaan kanat häkkiin, lapset säkkiin,
muu perhe penkin alle.
-- Ette varmaan mahda olla rehellisiä matkamiehiä, kun näin myöhään
kulkemassa olette. Onkos teillä passia?
-- On kyllä passi, mutta
onkohan talossa tässä,
tässä suuressa suvussa
sekä laajassa lajissa
tämän lehden lukijata,
passin pamisuttajata.
Tästä saatte nähden nähdä,
nähden nähdä, korvin kuulla
mitä oomme miehiämme
ja kuta urohiamme,
sanoi juohtomies Simola ja antoi passin Lemposelle, joka sitä
käänteli pari kertaa puolelle ja toiselle ja vihdoin lausui:
Tää on maine näiden miesten,
näiden miesten ja urosten:
ensin on Antti Alkajainen,
jok on Kojosta kotoisin,
siivon Simolan mäeltä.
Toinen on Juho Jatkajainen
lauhkeasta Lippolasta,
jok on Suomen sorja sulho,
maan kuulu, veen valio,
hän on kesän kierretellyt,
näitä maita mairitellut,
saanut sykkimään sydämet,
neitoin rinnat riehumahan,
kietonunna kihloihinsa
pannut lempipauloihinsa.
Nyt hän etsivi omaansa
kulkien kyliä myöten,
talo talolta ajaen.
Kolmas on Pekka Päättäjäinen:
se on myöskin siivo poika
liukeasta Lippolasta;
ei se virsi viinan kanssa,
ei tuhaja tupakan kanssa.
Kaikk on miehet kelvolliset,
kunnialla kulkevaiset,
retkillänsä rehelliset,
menoistansa miehulliset.
Tämä passi on painettuna,
reisukirja räntättynä
koreassa koivikossa,
reisuvaisten reen perässä,
kirjoitettu kiirehesti,
lausuttu samalla lailla.
-- Puhtaat ovat miehillä paperit kyllä, mutta isännän on asia: ottaa
yöksi tahi antaa matkan työksi, sanoi passin lukija antaessaan passin
takaisin juohtomiehelle.
-- Eihän matkamiehellä kotia keralla ole. Käykää vain yöksi;
onhan siksi tilaa talossa ja halkoja huohulassa, lupasi Holttolan
kirkonmies.
-- Suur kiitosta, kosta Jumala, vastasi juohtomies ja meni yläpöydän
taakse istumaan. Sulhanen istahti hänen viereensä ja toinen
juohtomies istausi pöytärahille vastapäätä sulhasta.
-- Maistakaapas, talon rahvas, vierasten tuomisia, sanoi Simola
ottaen taskumatin poveltaan ja ojentaen sen Holttolan ukolle.
-- Olkoonpas onneksi, vastasi Holttola ja ryyppäsi taskulasista.
Sitten hän tarjosi taskulasia takaisin Simolalle ja luki kiitoksia ja
sanoi:
-- Eivät nämä mahda suinkaan mitättömiä miehiä olla, kun heillä näin
hyvät tuomiset ovat.
Simola ei ottanut takaisin tarjottua taskulasia vaan sanoi:
-- Antaa vain mennä miehiä myöten; onhan suu särjellä niin kuin
sorvallakin.
-- Otapas passin pamisuttaja vierasten tuomisia, virkkoi Holttola
ojentaen viinapotun Lemposelle, joka ryyppäsi ja antoi sitten
Mäkelälle, ja niin kulki taskumatti kädestä käteen. Sitten antoivat
sulhanen ja toinen juohtomies myöskin taskumattinsa talonväen
maisteltavaksi. Holttola vei sulhasen tuomislasin naisille, jotka
siitä keskenänsä maistelivat.
Sitten otti Holttola ikkunalta talon viinaputelin, josta kaasi pullin
täyteen, ojensi sen juohtomiehelle ja sanoi:
-- Maistakaapas hyvät vieraat talon suuruksia.
Juohtomies maisteli, ojensi ryyppylasin takaisin ja sanoi:
-- Kiitoksia paljon. Mahtaa tämä olla hyvä talo, kun niin hyvät
tuliaiset vieraalle annetaan.
-- Nauttios terveydekses, vastasi Holttola ja täytti uudestaan
pullin, jota hän tarjosi sulhaselle, mutta tämä ei ottanut, kiitti
vain. Toinen juohtomies ei myöskään ottanut hänelle tarjottua ryyppyä
vaan kiitti tarjouksesta. Vielä jakeli Holttola ryyppyjä muillekin
sanoen:
-- Otetaas, veikkoset, vierasten tuliaisia.
Ukkomiehet ryyppäsivät, vaan nuoret miehet eivät ottaneet pullia
käteensäkään, sen kuin kiittivät vain.
Sitten tuotiin juohtajille kahvia, jonka jälkeen kannettiin
illallinen pöytään. Nyt nousi ensimmäinen juohtomies seisoalleen ja
sanoi:
-- Niin kuin meidän passissa oli sanottu, että me kuljemme kyliä ja
taloja myöten omaa mielitietyistä etsiskellen, niin aiomme tästäkin
talosta, jossa on niin paljon nuorisoa koolla, etsiä polvellista
puolisoa ja kainaloista kanaamme, jos vain armas isäntä sen sallii.
-- Hakekaa, hyvät vieraat, hakekaa, mutta älkää vain kenenkään omaa
ottako, virkkoi Holttola.
Luvan saatuaan meni nuorempi juohtomies morsianta hakemaan huoneesta,
jonne tämä oli kaasonsa Ellin kanssa mennyt vähäistä aikaa ennen.
-- Nyt pitäkää kukin omaanne vaarissa, varoitti seppä. Ei sitä poikaa
osaa yhtään taata, se ottaa minkä vain tapaa.
Vähän ajan perästä tuli juohtomies taluttaen morsianta kädestä. Elli
seurasi kaasona perästä ja pöydän luo päästyä riehkaisi sukkelaan
sulhasen viitan lipeen, työnsi sen päälle morsiamen istumaan ja
istausi itse morsiamen viereen. Tämän huomattuaan veti sulhanen
suunsa hieman nauruun. Sitten luki Holttola ruokaluvut ja Simolan
johdolla veisattiin:
Siis riennä tykön sulhaisen,
mull itsesi armost anna,
ett rakkautes suloisen
mä rakkaass mieless kannan.
Sä mull nyt ainoo lohdutus,
kans kuolon tuskiss virvoitus:
enp erkane sinust koskaan. (Vvk. 20:7)
-- Huomasitko, Mari-täti, kuinka sulhasta nauratti, kun sai morsiamen
viereensä, sanoi kuppari-Maija toisten laulaessa. Tuo ei ole hyvä
merkki, sanon minä. Kyllähän he ihaman kahaman kanssa yhteen menevät,
vaan kun on mesimarja ottaissa, niin on pippuri pitäissä, sen luulen
Juhana raiskan kyllä perästä huomaavan. Nytkin hän poikaparka oli
niin lörö (huolimaton), että antoi viittansa liepeen morsiamen
istuttavaksi.
-- Ei, herttakulta, Juhana sitä nauranut, kun Kaisan sai viereensä,
vaan hän naurahti Ellin taianteolle, vastasi Mari-täti. Juhana näet
ei kuulu uskovan mitään taikaa.
-- Ahaa, se on toista, vai niin, sanoi kuppari-Maija. Hän kun on
lautamies ja luulee olevansa herraslehtiä, niin hän pilkkaa vanhoja
tapoja niin kuin muutkin esivallan persoonat. Mutta antaas ajan
ehtiä, niin kyllä tarvis opettaa taikoja tekemään ja niitä uskomaan.
Heittäiköön vain akkavallaksi, niin eiköhän tule taikoja tarvis,
sanon minä. Ovat ennenkin ylpeät masentuneet.
-- Kuulehan, hyvä Mari, vastasi Mari-täti. Kaisa on samassa uskossa.
Ei hänkään sanonut uskovansa mitään taikaa.
-- Sen pahempi se, virkkoi kuppari-Maija. Mutta joka ei usko, se on
jo tuomittu; hänen uskottomuutensa tuomitsee hänet. Jos ehkä toinen
uskoisi, niin voisihan hän vaikka toisen tietämättä jotakin kopeltaa,
kun tarvis tulee, vaan nyt heitä on kaksi sokeaa yhdessä. Ja kun
sokea sokeaa taluttaa, niin he molemmat kuoppaan kaatuvat.
Illallisen jälkeen tehtiin tilat (vuoteet) ja käytiin makaamaan: muu
väki tupaan, vaan morsian Annin kanssa kävi kammariin.
Seuraavana päivänä murkinan perästä laittelivat ja lajittelivat
naiset vielä morsiamen lahjakapineita. Päivällisen perästä menivät
molemmat juohtomiehet morsiamen huoneeseen vaatteita laittamaan.
Emäntä toi ja asetti alimmaiseksi vaatetiinun pohjalle suuren
rukiisen leivän, voiaskin ja lammaskäpälän. Sitten täyttivät
juohtomiehet tiinun niillä vaatteilla, jotka morsian kaasoineen
heille antoi. Mitä ei tiinuun mahtunut, se pantiin kirstuun ja
säkkeihin. Morsian itse laittoi lippaansa täyteen hienompia hetaleita.
-- Nyt taitaa emännän huoneessa puhdasta tulla, kun neljä henkeä
siellä mellastaa ja ajaa kokoon mitä vain tapaa, sanoi Korjuksen
Risto tupaan tultuaan.
-- Viekööt vain mitä haluavat, jättäväthän toki seinämet, virkkoi
emäntä nauraen.
Tämän kuultuaan meni seppä huoneen ovelle ja kysyi:
-- Miten paljon te oikeastaan aiotte ottaa kerallanne?
-- Me otamme kaikki mitä vain annetaan, vastasi vanhin juohtomies
Simola.
Nyt meni seppä riihen kylkiäiseen, josta hän otti suuren joukon
riihikkoja, kääri elohursteja niiden ympärille, toi ne huoneen
lattialle ja sanoi:
-- Jos mielestänne huoneessa on vähän ottamista, niin tuossa on lisää.
-- Pidä vain itse rytkäsi, on meillä täällä tarpeiksi parempiakin
kaluja, vastasi Simola ja viskasi riihikot tanhualle.
Seppä korjasi ne entiseen paikkaansa ja sanoi:
-- Ei näet hyvillensä vielä kaikki rykämät kelpaakaan, vaan pitää
olla parasta.
Kun vaatteet oli saatu säkkeihin, juohtomies meni tupaseen katsomaan,
joko lähtökaali joutui. Tupaan tultuaan hän sanoi:
-- Nyt on kaikki reilassa, ei siis muuta kuin muiskuta suuta ja
kaali vatiin, Kaisa rekeen,
antaa mennä alasmäkeen.
-- Malttaahan köyhäkin keittää vaan ei malta jäähdyttää; te ette
malttaisi antaa kaalin kiehua kypsäksikään vaan syödä hoklisitte sen
puolikypsänä, vastasi isäntä.
-- Kiehukoon sitten vaikka kuinka kypsäksi minun puolestani, virkkoi
juohtomies ja kävi istumaan.
-- Kuules, lanko! sanoi sulhanen Antille. Pidä sinä vaari minun
hevoseni valjaista ja katso tarkkaan, ettei kukaan saa mitää
koiruutta tehdä.
-- Ole, lankoseni, huoletta, vastasi Antti; -- kyllä minä niistä
vaarin pidän. Ne ovat lukon takana, sekä sinun että juohtomiesten
hevosvaljaat, ja avain on minun taskussani. Niiden länkien hamutoihin
ei tänä iltana kukaan saa neuloja ja rautanauloja pistellä. Kun minä
lähteissämme valjastan hevosesi, niin laitan luotettavan miehen
vartioimaan, ettei mitään poikkinaista tapahdu.
Iltahämärissä alkoi kylän rahvasta keräytyä Niemelään katsomaan
morsiusväen lähtöä. Niitä tuli tupa täyteen, ei ainoastaan omasta
mutta myös vieraista naapurikylistä. Pimeän tultua laitettiin
iltaseksi lähtökaali. Syötyä vanhempi puhemies nousi seisoalleen ja
sanoi juhlallisella äänellä:
-- Kun olemme tässä vuorokauden olleet, niin on kylä hyvä
heittäminen, koti huono muistaminen, ja nyt siis aiomme matkustaa
omilla maille, oman pellon pientareille ja ottaa kerallamme sen
tyttären talosta, joka on tässä joukossamme, ja tahtoisimme sille
osaa talosta. Mitäs isäntä siihen sanoo?
-- Miten paljon te tyttären osaa tahtoisitte? kysyi Holttolan
kirkonmies.
-- Ei enempää eikä vähempää kuin vanhuudestaan on ollut tapana talon
tyttärelle antaa: lehmä ja lammas, kana ja kassari, turkki ja viitta,
kaatut ja vaippa, sirppi ja kuokka, luetteli juohtomies.
-- Tepäs olette kummallisia matkamiehiä, vastasi seppä. Ensin te vain
pyydätte yösijaa talosta, sitten viettelette kauneimman kassapään
kerallanne ja sen kanssa
viette hunnut, viette huivit,
kassapaidat, kaikenlaiset
mit on vaatteeksi valettu,
tuohivirsut viimeiseksi,
ja nyt vielä tahdotte osaa perästäpäin. Mutta minä sanon: näille ei
saa antaa
lehmää ja lammasta,
ei niin hammasta,
kassaraa ja kanaa,
niist ei ole sanaa,
viittaa ja turkkii,
niitä ei saa urkkii,
vaippaa ja kaatutta,
niist ei ole aatetta,
sirppiä ja kuokkaa,
niitä ette saakkaa.
-- Minä en tahdo tietää, mitä joukonjatkajat jaarittelevat, vaan
kysyn isännältä itseltään, sanoi puhemies.
-- Mitä on vanhuudestaan ollut tapana, sen minäkin pidän hyvänä.
Tahdon elää maassa maan tavalla ja antaa, mitä olette pyytäneet,
mutta en enempää enkä vähempää, vastasi isäntä ja antoi kättä
puhemiehelle.
Näiden pakinain perästä otti kaaso morsianta kädestä kiinni ja
talutti toiseen tupaan, jossa hän asetti hänet rahille istumaan
ja alkoi sykeröidä hiuksia, kääri ne palmikolle ja pani liikaset
hivuksien jatkoksi. Sitten hän kääri sykeröt niskan taakse
vempeeleeksi tikutteella, tikuttamalla tehdyllä nauhalla. Sykeröjen
päälle hän asetti kallekuorisen (pumpivaatteisen) neliskulmaisen
hunnun siten, että hunnun yksi sikko (kulma) käännettiin kaksin
kerroin ja käännöksestä muodostettiin otsakaulus. Kauluksen alle
otsalle laitettiin punainen silkkinauha. Huntu poimittiin sykeröjen
juuresta ja poimeet kiinnitettiin nuppineuloilla sykeröihin. Hunnun
pitkä sikko jäi riippumaan morsiamen selkään ja ulottui keskiruumiin
alapuolelle. Toiset hunnun sikot riippuivat korvallisilla. Näin
valmistettu päähine oli tirkattipää, jota kannettiin siihen asti kun
kerta oli kannettu. Sitten vasta korvallisilla riippuvat hunnun sikot
laitettiin korvuksille, so. ne käännettiin morsiamen niskan taakse ja
pantiin neulalla sinne tikutteeseen kiinni.
Tämä päänpano oli hyvin monimutkainen ja taitoa vaativa toimi, josta
syystä moni nainen, vaikka koko naimisissaoloaikansa kantoi huntua,
ei osannut oikein kunnollisesti sitä toimittaa. Arkiona se kyllä
meni mukiin, mutta kirkossa käydessä ja muuten juhlatilaisuuksissa
piti olla säännöllisesti ja muodin mukaisesti huntu laitettu päähän.
Siksi pyydettiinkin siihen toimeen harjaantuneita naisia joko omasta
talosta tai naapurista päänpanoon, huntua laittamaan. Jos päänpanon
oikein hyvästi toimitti, se otti aikaakin.
Sillä aikaa kun morsiamen päänpanoa toimitettiin, juohtomiehet
valjastivat hevosensa ja menivät morsiamen huoneeseen tavaroita
ottamaan.
-- Kas näitä ei rahoitta annetakaan, sanoi morsiamen täti ja istausi
kirstun kannelle.
-- Paljonkos sitten pitäisi maksaa? kysyi juohtomies.
-- Vähin määrä on riuna, kymmenen kopeekkaa, kustakin astiasta, vaan
saatte enemmänkin antaa, jos arvonne niin vaatii, vastasi täti.
Juohtomiehet maksoivat rahan ja kantoivat sitten tavarat rekeen.
Morsiamen täti antoi rahat sisarelleen, morsiamen äidille.
Jo heti paikalla, kun morsiamen päätä alettiin panna, varustausi
kuppari-Maija lauluillansa morsianta itkettämään ja Sipretin Vemi
(Eufemia) morsianta moittimaan, heti kun kuppari-Maija alkoi laulaa,
alkoi morsian itkeä ja itki niin kauan kuin päänpanoa ja laulua
piisasi.
Iso joukko naisia oli varustautunut morsiamen päänpanoa katselemaan
ja itkuvirsiä kuuntelemaan. Molemmat laulajanaiset istausivat
rahille. Kuppari-Maija liikutellen vähän vartaloaan alkoi laulaa:
Itke neito naitaessa,
paru päätä pantaessa!
Nyt on sulla itkuilta,
kun muill on iloinen ilta.
Nyt sulle huntu huimatahan,
ikälakki laitetahan.
Kun sä huiskit hunnutonna,
niin sä huiskit huoletonna,
vaan kun huiskat hunnullisna,
niin sä huiskat huolellisna.
Kun sä paiskit palmikoitta,
paiskit pahoitta sanoitta,
vaan kun paiskat palmikoissa,
paiskat pahoissa sanoissa.
Kun sä liikuit liikaisitta
liikuit liioitta puheitta,
vaan kun liikut liikaisissa,
liikut liioissa puheissa.
Huntu sulle huolta tuopi,
palmikko pahoa mieltä,
sykeröt sydänsurua,
liikas't liikoja puheita.
Nyt sulle miestä annetahan,
lörkijäistä loikatahan:
miehen mitta, miehen varsi
vaan ei ole miehen mieltä,
miel on viety, mies jätetty,
aivot otsasta otettu.
Suostuitkos sä sulhollesi
eli sulhon vaattehisin?
Sulholl on pedon ikenet,
karhun juonet kainalossa,
ikenet on irvellänsä,
silmät päässä näljällänsä.
Jo on ohjat ostettuna,
tervaskanto katsottuna,
johon neito köytetähän,
emon lapsi laitetahan.
Jo on karsittu kataja,
varustettu vitsakimppu,
jolla neittä neuvotahan,
opastetaan omintaiten.
Kun sä ennen paljon lauloit,
paljon lauloit, paljon nauroit,
niin nyt joudut juomarille,
joudut juomarin rekehen.
Saat sä hurjan hurstillesi,
viinarallin vierehesi:
hullu lyöpi hurstillansa,
viinaratti vierestänsä,
poies potkii uutimesta,
ulos sängystä uhittaa.
Tuo on hurja viinanjuoja,
kurja ostaja oluen,
se käypi joka kapakan,
joka pullon pyllistääpi,
joka kannun kallistaapi.
Se juopi elot isänsä
sekä vaarin vanhat kassat,
juopi juhlavaattehensa,
kirkkovaattehet valitut
sekä huivit jotta housut,
paidat pantiksi paneepi,
sukkansakin suuri juoppo,
paha lalli lakkinsakin.
Se sun heittää heinätielle,
saattelee salon polulle,
kirkkotielle kirvoittelee,
jokitielle juohattelee.
Antaa kyllin kyynysvartta,
viljalta vihaista kättä,
jos sä vain sanan sanonet
tahi ollet murramielin.
Kun tuon kaupalle lähetät,
kaikki juopi kaupuksesi,
saan saapi, tuhannen viepi,
vielä velkoa tekeepi,
oksentaapi olkiloille,
laittaa vaahden vaipan päälle.
Ei ne kasva kaikki lapset,
niin kuin sä katala kasvoit:
kasvoit kuin putki puuta vasten,
saraheinä vuorta vasten.
Niin sinua miehet mieli,
nuoret miehet naimattomat,
niin kuin kuuta nousevaista,
aurinkoo yleneväistä.
Niin sun poskesi punoitti
kuin punainen puolamarja,
niin sun kasvosi kajahti
kuin kaunis kasarin vaski.
Niin sinun peräsi pyöri,
kuin keränen pihalla vieri.
Kun sä liikuit, linnat liikkui,
kun sä järkyit, maa järisi,
linnat liikkui liitoksesta,
jäsenistä maa järisi.
Kun olit isäs kotona,
olit kuin orithevonen
tahi tamma sälköäinen,
kait kuin pässi päätä puskein,
hepo hänteä ravuten.
Isäs kutsui kukkaseksi,
emos päivän nousennoksi,
siskos silmän sirkkuseksi,
veikkosi veden kalaksi.
Kasvoit sä talossa tässä
korkian isän kotona:
ei ollut huolta huomisesta,
ei surua suuruksesta.
Kysymättä kait kylässä,
naukumatta naapurissa,
ei toruttu torkunnasta,
makoamasta ei manattu.
Kun viedään toiseen talohon,
perehesen vierahasen,
toisin on siellä, toisin täällä,
toisin toisessa talossa.
Toisin ukset ulvaisevat,
toisin sanovat saranat,
et osaa ovissa käydä,
veräjissä vieretellä.
Et tunne puhua tulta
etkä liettä lämmitellä
talon emännän tavalla,
talonmiesten mieltä myöten.
Kysytellen käyt kylässä,
lausuellen naapurissa.
Saat toria torkunnasta,
manauksia makuusta.
Ei sinua isäsi myönyt
eikä kaupannut emosi,
itse kauppasit katala,
itses hullu hukkajaisit.
Vaihdoit armahan isäsi
armottomaan appehesi,
vaihdoit ehtoisen emosi
ankarahan anoppihin,
vaihdoit viljo veljyesi
kyyryniskaiseen kytyhyn,
vaihdoit siskosi siveän
naljasilmähän natohon.
Appi haukkuu ahkioksi,
anoppi vesihaoksi,
kyty kynnysportahaksi,
nato naisten rynttäriksi.
Vastaukseksi morsiamen puolesta lauloi Sipretin Vemi:
Pian mä pahoista pääsen:
apin taudilla tapatan,
anopin susilla syötän,
kydyn laitan kyntämähän,
nadon naitan naapurihin.
Sitten hän moitti morsianta laulaen:
Otetaan nyt ohko meiltä
ja viedään viraton piika,
saunan lattian lamoja,
saunan penkin painelija:
silta painui, palkit notkui,
vuoliaiset voivotteli
tämän kämpsän kääntyessä,
laiskan lötkön liikkuessa.
Tähän kuppari-Maija vastasi laulaen:
Älä naura toisen naista,
moiti toisen morsianta.
En minä emoa kiitä,
en emoa, en isoa:
lasna laiskaksi opetti,
piennä penkin istujaksi.
Sitten tunki turnukselle,
pani paikkakukkarolle.
Ei osannut sinun emosi,
eipä emo kultaisesi
taiten tainta istutella,
taiten tainta kasvatella,
panna paikoille hyville,
leivänsaajan leuan alle,
vaan hän laittoi lapsosensa,
pisti pienen piikasensa
surman suuhun, kalman päähän,
pahan miehen puolisoksi
iäksensä itkemähän,
kuupäiväksi kujertamaan.
Ei niin iltaa, jottet itke,
ei niin kuu, jottet kujerra.
Illat itket ikkunoilla,
aamut aitan rappusilla,
puolipäivät porstuassa,
keski-illat kellarissa,
viikkokauet veräjän suussa,
kuukauet kujan perässä:
Tuolla mun näkyy kotini,
kujan katto kuumoittaapi,
isän ikkunat näkyvät,
emon saunat lämpiävät.
Sitten kuppari-Maija neuvoi morsianta laulaen:
Kuules neito, kun sanelen,
kun sanelen, kun puhelen:
kun menet toiseen talohon,
perehesen vierahasen,
muista kaikki muut kalusi,
nuo kolme kotiisi heitä:
emon armahan sanaset,
päiväneelliset unoset,
joka kirnun pettäjäiset.
Heitä uunille unesi,
pankolle pahat tapasi,
laiskuutesi lattialle.
Heitä laulut lautsan päähän,
ilovirret ikkunoille,
tyttöys tyvelle vastan.
Tapa on uusi ottaminen,
entinen unohtaminen,
alemma kumartuminen,
mielilause lausuminen.
Vaikk ois appi aika karhu,
anoppi sitäi pahempi,
kyty ois kuin kyinen käärme,
nato niin kuin navikoira,
sama on arvo antaminen,
alemma kumartuminen
kuin ennen isän kotona,
oman taattosi tuvilla
taattoa kumartaminen,
äitiäsi armominen.
Neitonen, sisarueni,
neitonen emosen lapsi!
Pitäisi sinun piteä
pää tarkka, tania mieli,
pystyt silmät, kuulot korvat,
ymmärrys ylen tasainen
valkiata vaalimahan,
kukon ääntä kuulemahan.
Konsa kukko kerran laulaa,
laulaa kerran, laulaa toisen,
silloin on nuorten nousuaika,
vanhoilla on lepuuaika.
Jos ei kukkoa talossa,
pidä kuuta kukkonasi,
Otavaista oppaanasi.
Käy sä usein ulkosalla,
käy sä kuuta katsomassa,
Otavaista oppimassa,
tähtiä tähyämässä:
konsa oikeittain Otava,
sarvet suorahan suvehen,
pursto perin pohjoisehen,
silloin on aikasi sinulla
nousta luota nuoren sulhon,
saada viereltä verevän,
saada tulta tuhkasesta,
valkiata hiilloksesta,
tulipuikkohon puhua
liiusta levittämättä.
Jos ei tulta tuhkasessa,
valkeata liioksessa,
niin sä pyydä mieheltäsi,
kutkuttele kultastasi.
Sano sitten sulhollesi,
virka vierusmiehellesi:
Sulhokainen, kaunokainen,
oman kullan kuppurainen,
teetä mull teräksest kengät,
naula vaskesta valata,
joilla seison seinän vieress,
kuuntelen kujan perässä,
ammuuko anopin lehmä,
naukaseeko nadon lehmä.
Mene riskist riihen luokse,
hersutellen läävän luokse,
lehmille olet ojenna,
hevoselle heinät heitä,
heinät varsoille valitse,
hienot heinät karitsoille.
Älä sä sioille singu,
älä potki porsahia.
Kanna kaukalo sioille,
purtilonsa porsahille.
Tule kolmella tupahan:
lehtiluuta kainalossa,
lumivakkanen käessä,
tulitikku hampahissa.
Pese pöytä, pyyhi penkki,
lautaset vesin valele,
seinä siivin siivoele,
ikkunat tomusta pyyhi,
sitten lattia lakaise,
älä lapsia lakaise.
Nähnet lapsen lattialla,
jos kohta kälynkin lapsi,
nosta lapsi lavitsalle,
pieni penkille ylennä,
pese silmät, pää silitä,
anna leipeä kätehen,
vuole voita leivän päälle.
Jos ei leipeä talossa,
anna lastunen kätehen.
Lähet astian pesohon,
hulikkojen huuhtelohon:
pese kannut korvinensa,
tuopit uurtehuisinensa,
maljat huuhdo, muista laidat,
pidä lusikat luvussa.
Karta ain anoppiasi,
ettet mieltä murtaele.
Kuule käsky, käy visusti,
tehe työsi taitavasti.
Älä nurkissa nuhise,
älä saunassa sohise.
Jos on kolina kotona,
älä kyyditse kylälle,
älä virka vierahille
oman talosi tapoja.
Kysyykö kyläläiset naiset:
Antaako anoppi voita
kuin ennen emo kotona?
Ellös konsana sanoko:
Ei anna anoppi voita.
Sano aina annettavan,
kapustalla kannettavan,
jos kerran kesässä saanet,
senkin toisentalvellista.
Neitonen sisarueni,
neitonen emosen lapsi!
Vaali appivaariasi,
avita anoppiasi.
Illan tullen, yön läheten
riisu kengät kerkeästi,
vedä sukat suikkamatta,
pyyhi pohjat, käännä varret,
korjaa yöksi orrenpäähän,
ripusta riu'un nenälle.
Laita tilat taitavasti,
vuoteet vanhoille varusta.
Aamun armaan valjetessa,
taivaanrannan ruskottaissa
pidä piikanen varasi.
Konsa appi kohoaapi,
alkaapi anoppi nousta,
ojentele orrenpäästä
sukat, kengät sukkelasti
hyvän huomenen keralla.
Kun appi aloittelevi
silitellä sääveliä,
tunkea tupakkaa piipuun,
varusta sä valkeata,
ota tulta tikkusehen,
pane tuli piipun päälle.
Pidä varsin varallasi,
kun kalja kapasta loppuu,
maitoharmaa haarukasta,
hae joutuin juotavata,
kanna kaljoa kapalla,
haljakkata haarukalla,
josta saapi joukko juoda
kuivan kaulan kostukkeeksi.
Pidä herkät hiiren korvat,
terävät jalat jäniksen,
astuskele ajatellen,
vastaele varoitellen,
älä päästä pälkähytä
sopimatonta sanoa.
Kun sä tätä toimittelet,
toimittele tasaisesti,
älä ryskä, älä jyskä,
älä virko vihoissasi.
Saisi sanojat sijoa,
naapurisi nauramista:
Tuo toisen talon miniä
on niin tuima tavoiltansa
kuni äksy ilves puussa
tahi tuli tappurassa.
Kun tulevi talohon vieras,
ellös vierasta vihatko.
Syötä vierasta sanoilla,
kunnes keitto kerkiävi.
Kun talosta lähtevi vieras,
ellös viekö vierastasi
ulkopuolelle ovea,
tuosta suuttuis sulhasesi,
muukin perhe murajaisi.
Neitonen sisarueni,
neitonen emosen lapsi!
Kuiskuttele kullallesi,
mairittele miehellesi,
mitä mielesi tekevi.
Jos sä suihkat sulhollesi,
ongittelet omallesi,
niin surma sovinnon viepi,
kalma lemmen kadottaapi.
Ikävä isätön pirtti,
iloton emätön koti.
Ikävämmät ovat illat,
apeammat ovat aamut,
kun sovinto suolle menee,
lempi karkaa kankahalle.
Kaiho on kotona olla,
mielipaha miehelässä,
kun on lempi kylmänynnä,
rakkaus pois rauennunna.
Sulho muuttuupi sudeksi
mielitietty metsäseksi,
syrjin syö, selin makaapi,
selin työnsä toimittaapi.
Usein on vihainen vaimo
vienyt viitahan sovinnon,
rakkauden rauniolle.
Jos ei puolison povessa
lempi lämmitä sydäntä,
kelle haastelet halusi,
ilmoittelet miel'alasi?
Virkkoisitko vierahalle?
Vieras tuosta vihastuisi.
Naukuisitko nadolle?
Nato nauraisi kylällä,
kylä pilkkana pitäisi
mokomata morsianta,
jok ei suostu sulhoseensa,
mielly mielitiettyhynsä.
Ilmoittaisitko emolle?
Emo tarttuis tukkahasi.
Sanoisitko siskollesi?
Sisko sylkis silmillesi.
Virkkaisitko veikollesi?
Veikko tuosta vihastuisi.
Korkea kotoinen kynnys,
taaton talo varsin vieras
uuden kerran kertoella.
Siis on sinun pitäminen
miestäs mielellä hyvällä,
lempilause lausuminen,
haastaminen suu hymyssä.
Niin sä miehes miellyttelet,
ihastutat itsehesi.
Kun on sovinto sopesssa,
lemmen liekki sydämessä,
niin on hyvä ollaksesi,
armas aikaellaksesi.
Ei oo huolta einehestä
eikä muista tarpehista,
kyllä mies murehen pitää,
täyttää kaikki tarpehesi.
Neitonen sisarueni,
neitonen emosen lapsi!
Nyt mä vielä päälliseksi
virkan viimeiset sanani.
Kun sä menet miehelähän,
saavut toisehen talohon,
muista entistä kotoa,
liiatenkin vanhempia!
Älä unhota emoa,
masentele maammoasi!
Emosi sinut elätti,
imetteli ihanat rinnat,
monet yöt unetta vietti,
monet atriat unohti
tuuditellessa sinua,
hoitaessa pienoistansa.
Ken emonsa unhottanevi,
maammonsa masentanevi,
älköön se manalle menkö,
hyvän tunnon tuonelahan.
Manalass on paha makso,
kosto kova tuonelassa
äitinsä unohtajalle,
maammonsa masentajalle,
tuonen tyttäret toruvat,
tuonen naiset riitelevät:
Kuinka sä emon unohdit,
oman maammosi masensit!
Emo on nähnyt suuren vaivan,
kantaja kovan kokenut
saunasessa maatessansa,
olkiloilla ollessansa,
synnytellessä sinua,
katalata kantaessa!
Näiden laulujen ajalla oli kaaso sykeröinyt ja pannut morsiamen pään
tirkatille. Sitten hän sitoi pääpyyhkeen hunnun päälle. Kun kaikki
oli valmista, laitettiin sana juohtajille. Nuorempi juohtomies
tuli ottamaan morsianta, ja hänelle Sipretin Vemi lauloi seuraavan
moitevirren:
Mistäs tunsit tuhma tulla,
orokärsä tien osasit
tähän korkiaan kotihin,
kanittuhun kartanohon?
Toista tänne toivottihin,
rahallista, riistallista,
ei sinua tilkatuppi,
tilkatuppi, talkatasku.
Niinkös luulet luppakorva
tämän piian pettäväsi
rupisella huulellasi,
kaarnaisella kielelläsi?
Älkää meidän neitohista,
älkää viekö vehkasoille,
panko parkkihuuhmareille!
Ei ennen kotonakahan,
eipä viety vehkasoille,
pantu parkkihuuhmareille.
Liedell ol lihainen kaali,
pöydällä rukiinen leipä,
vesi meille vehnät jauhoi,
koski kuohutti rukiita.
Kun viedään sulhon kotihin,
niin on siellä toiset tolat:
liedell on lihaton kaali,
pöydällä pömöttileipä,
ei oo aittahan asiaa
eikä tietä kellarihin.
Viimeiseksi kuppari-Maija neuvoi sulhoa:
Sulho viljo veljyeni,
miehen kanta kaunokainen!
Kun sait puhtaan puolellesi,
vereväisen vierehesi,
niin puhdista puhdastasi,
vastaa eestä valkoiseksi!
Kun tora taloon tuleepi,
sanasota sankareille,
asetu sie aitaseksi,
laittaute laipioksi
välille vihaisten naisten,
miesten tielle telkkimeksi,
ettei sanat sarvipäiset,
moitelauseet laaduttomat
pitelisi pienoistasi,
masentele marjaistasi.
Älä itse milloinkana
murra mieltä miekkosesi!
Älä tuhmin tupsahuta
pölkkypäisiä sanoja,
joista arvo aleneisi,
mieli menisi pahaksi!
Kohtele ain kultoasi
hellin sanoin hemppuasi!
Älä viuhka vihaisesti,
älä ärjy äkäisesti!
Älä oo kontio kotona
eikä pellolla petona!
Kun sä vaalit valkoistasi,
hyvin pidät pienoistasi,
niin on armas anoppisi,
kutsuu sua kullaksensa,
puhuttelee pojaksensa,
laittaa päähän pitkän pöydän
isommille istuimille.
Ruualla hyvin ravitsee,
herkkupaloilla parailla,
syöttelee sianlihoilla,
munavoilla vaalielee.
Vielä appi auttelevi
vävyänsä varoistansa
panee kultaa kukkaroosi,
tavarata tarakkaasi,
hevoselle heinät, kaurat,
miehelle mitä kutakin.
Sulho viljo veikkoseni,
vielä veikkoa parempi,
emon lasta armahampi,
ison lasta lauhkeampi!
Puhdas on neiti puolellasi,
neiti kirkas kihloissasi,
valkeainen vallassasi,
soreainen suojassasi,
tytär riski rinnallasi,
vereväinen vieressäsi.
Älä liivi linnustasi,
sinun lintukullastasi!
Neuvo sulho neitoasi,
opastele ottamasi.
Neuvo neittä vuotehella,
kahden kesken kammarissa.
Neuvo neittä neljä vuotta,
viehättele viisi vuotta.
Neuvo vuosi suusanalla,
toinen silmäniskunnalla,
kolmas jo jalanpolulla,
neuvo vuonna neljäntenä,
niininauhalla uhita.
Neuvo nelisnurkkasessa,
opeta oven takana,
älä nurmella nukita,
pieksä pellon pientareella.
Kuuluisi kumu kylähän,
tora toisehen talohon,
naisen itku naapurihin,
metsähän iso meteli!
Vasta vuonna viidentenä
ota vitsa viitan alta,
nahkaruoska naulan päältä,
jolla haudot hartioita,
pehmität perälihoja.
Älä silmille sivalla
eikä korville koseta,
tulee kupla kulman päälle,
sinimarja silmän päälle;
tuostapa kyty kysyisi,
tuosta appi arvelisi,
kylän kyntäjät näkisi,
kylän naiset naurajaisi:
Onko tuo sodassa ollut
tahi käynyt tappelussa
vai onko suden repimä,
metsäkarhun kaapasema,
vai sulho on sutena ollut,
karhu kanssakumppalina?
Kun laulu oli loppunut, juohtomies kysyi:
-- Paljonko päänpano maksaa?
-- Riuna sikosta, sehän on vanha määrä, vastasi kaaso.
Juohtomies maksoi rahan kaasolle ja alkoi sitten veisata:
Sun itkupisaras
muuttaa sun Jumalas
ilon ja riemun maljaks
ja kääntää kaikki parhaaks,
Jumala tahtons perään
sun vaivoist auttaa erään. (Vvk. 289:14)
Viimeistä säettä veisattaessa otti juohtomies morsiamen kädestä
kiinni. Kun morsian nousi istualtaan, hän potkaisi rahin kumoon.
Se merkitsi sitä, että toiset tytöt pikemmin naitaisiin. Sitten
juohtomies talutti morsiamen läksiäistupaan, jossa heitä isä ja äiti
odottelivat. Morsian kääräisi kätensä äitinsä kaulaan ja saneli
itkusuulla:
Nyt tulee tytölle lähtö
matka eteen malkiolle
oudoille tuvan oville,
veräjille vierahille!
Oi sä armas äitiseni,
oma kaunis kantajani!
Millä maksan maammon vaivat,
kulla huolensa hupennan?
Ensin koitan kiitoksella,
sitten muulla hyvyydellä
miellytellä maammoani,
palkita pahoin tekoni.
Anna anteiks äiti kulta
mitä oon mä rikkonunna!
Paljon on pahoa minussa,
paljon anteiks annettavaa!
Anna mulle siunaukses
kulkiessani kotoa!
Itkusuulla äiti vastasi tähän:
Luoja sua siunatkohon,
Kaikkivalta varjelkohon
vaaroista ja vahingoista!
Käyös tiesi tervehenä,
matkasi imantehena!
Sitten juohtomies talutti morsiamen isän luokse, jolle morsian kävi
kaulaan ja lausui itkien:
Läsnä on nyt muiden lähtö,
minun lähtöni lähinnä.
Läyli on mun lähteäksein,
erota ylen tukala
tästä koista korkiasta,
kaunihista kartanosta.
Kiitän mä isä sinua
elostani entisestä,
hyvyydestäs ainaisesta,
muinaisista murkinoista,
parahimmista paloista!
Anna armias isäni
seurakseni siunaukses,
osittele omajasi
oltavimmilla osilla
turpeimmilla tuloksilla,
parahammilla paloilla!
Mieli liikuttuneena ja kyyneleet silmissä isä lausui:
Siunaan mä sinua lapsi,
toivottelen terveyttä!
Suokoon sulle suuri Luoja,
antakoon hän armostansa
saada osat oltavimmat
sekä turpeimmat tulokset!
Menestyköön mielin määrin
kaikki toiveesi totiset!
Elä aina onnellisna
tämän ilman kannen alla!
Terve toisten tullaksesi
isän pienille pihoille,
emon saunan lämpimille!
Sitten morsian kiitti kaikkia ja jätti jäähyväiset lausuen:
Kiitän mä emo sinua
hellän huolesi edestä,
eestä lemmen, eestä lämmön,
eestä kaiken kasvatuksen!
Kiitän mä iso sinua
huolekkaasta hoidostasi
kaiken kasvuni ajalla!
Sekä kiitän veikkoani,
veikkoani, siskoani.
Vielä kiitän kaiken kansan,
kostelen koko perehen,
kaikki kasvinkumppalini,
joiden joukossa elelin!
Älköön nyt hyvä isoni,
älköön ehtoinen emoni
eikä muu sukuni suuri,
heimokuntani heleä
tuosta huolelle ruvetko,
saako suurelle surulle,
jos menenkin muille maille,
kulkenen toiseen talohon!
Paistanevi Luojan päivä
muuallakin maailmassa,
ei yksin ison pihoilla,
näillä kasvinkartanoilla.
Jätän kaikki terveheksi
entiset elosijani.
Tuvantäysi tuttavia,
koko kylän naapuria,
nautoja navetantäysi,
tallintäysi hevosia,
lammasläävän lampahia,
sikolätin porsahia.
Hyvästi nyt kaikki kansa,
koko kotitienohoni,
maat ja metsät marjoinensa,
kujanvieret kukkinensa,
kankahat kanervinensa,
järvet sadoin saarinensa,
syvät salmet siikoinensa,
hyvät kummut kuusinensa,
korpinotkot koivuinensa.
Kun jäähyväiset oli jätetty, kaaso laski pääpyyhkeen morsiamen
silmille ja talutti hänet yhdessä juohtomiehen kanssa pöydän taakse
sulhasen viereen istumaan. Kun lähtökuppiset oli ryypätty, alkoi
vanhempi juohtomies veisata:
Nyt me kotia menemme,
Herran hyvist lahjoist rikkaat,
levon löysi sielumme,
jota hartaast halais alat.
Herra meit niin aina johdat,
ett sinullen taidam kelvat. (Vvk. 239:3)
Värssyn viimeisiä säkeitä kerrattaessa ja morsiamen itkiessä läksi
morsiusväki tuvasta ja kaaso talutti morsianta reelle saakka. Tupaan
jääneet jatkoivat laulua. Pihalla sulhanen nosti morsiamensa rekeen.
Morsiamen äiti toi tyttärelleen vaatenyytin, jossa oli pieniä
lahjakapineita. Anni antoi morsiamelle kotikapan, jossa oli olutta.
Morsian viskata loikkasi oluen kapasta yli päänsä rahvaan joukkoon,
joka oli keräytynyt katsomaan morsiusväen lähtöä. Kun kaikki olivat
valmiit lähtemään, alkoi morsiusväki ajaa, ensin vanhin juohtomies,
sitten sulhanen morsiaminensa ja nuorempi juohtomies viimeiseksi.
Morsiusväen liikkelle lähdettyä alkoi kylän nuoriso hokea hoihottaa:
Hoi soi, soi,
tytön varkaat,
hoi soi, soi!
Tähän huutoon yhdistyi myöskin läksiäisväki ja siten kohousi huuto
hyvin korkealle. Sitä pitkitettiin niin kaun kuin morsiusväkeä näkyi.
Jos kenen läksiäisissä ei kuokkarahvasta ravittu, niin he eivät
hokeneetkaan morsiusväkeä, ja sitä pidettiin sangen loukkaavana
asiana. Matkan keskivälillä seisauttivat juohtajat hevosensa ja
odottivat nuodemiehiä. Sulhanen otti pääpyyhkeen morsiamensa silmiltä
ja laittoi sen taas takaisin Lippolaan päästessä.
Juohtajain lähdettyä nuodemiehet pukeusivat. Vanhimmaksi
nuodemieheksi tuli morsiamen eno Holttolan Heikki ja hänen vaimonsa
tuli kaasoksi. Toiseksi nuodemieheksi tuli morsiamen veli Antti
ja kolmanneksi juohtomieheksi Mauno-setä. Nuodemiehet valjastivat
ensin hevosensa ja tulivat sitten tupaan pukeutumaan. Kun kaikki oli
saatu valmiiksi, kävivät nuoteet pöytärahille istumaan rinnakkain ja
veisasivat vanhimman nuodemiehen johdolla:
Vaeltamaan tahtos perään,
o Isä armos lain,
Isän maali johdat erän,
kuss itse asut ain. (Vvk. 315:2)
Seuraavan värssyn alkusanoja veisattaessa nuoteet läksivät, ja
tuvassa olijat jatkoivat veisuuta. Pihalla kun he istausivat rekeen,
laukesivat Mauno-sedän hevosenvaljaat. Holttola-Heikin hevonen
karkasi pystyyn, kun hän kävi ajamaan ja Antin aisakello äänsi
soidessaan: lämp, lämp.
-- Sepäs on ihme ja järven liika, sanoi Mauno-setä reestä
noustessaan. Kuka konnan poika täällä on käynyt piiloja tekemässä?
-- Kyllä minä juohtajain hevosia annoin vartioida hyvästi, mutta
enpäs osannut luulla tarvitsevan näitä hevosia vartioida, virkkoi
Antti nousten reestä kelloansa tutkimaan.
-- Ahaa, tämä on voideltu talilla, jatkoi Antti ja päästi kellon
aisasta. Otas, serkkuni, ja hankaa tuhkan ja lankaisen vaatteen
kanssa tali pois, niin kyllä se sitten laulaa.
Serkku teki niin, ja kello soi entisellä tavalla, kun Antti sitoi sen
aisaan.
Kun Mauno-setä tutki hevosensa valjaita, hän huomasi rinnustimen
poikki leikatuksi. Hän otti toisen rinnustimen ja niin se asia oli
autettu.
Heikki riisui hevosensa aivan tarkkaan ja kopeloitsi joka kohdan
valjaista. Sitten hän pisti päänsä länkien väliin, sylkäisi
kansanjoukkoon päin ja loitsi:
Otan hiidestä hevosen,
vuoresta valitun varsan,
hiiden ruunan ruskehimman,
jonk ei kynnet kilpistele,
eikä kalpistu kaviot
ilmankana iljennellä,
kalmankana kaljamalla.
Päivänäpä eilisenä
ukkoni tulinen miekka
tyvin tippui taivosesta,
päin pilvistä putosi
käteheni oikiahan.
Tuolla mä hurttia hutelen,
kalmalaiset karkoittelen
etiseltä ilmaltani,
takaiselta puoleltani,
kupehelta kummaltakin.
Loitsiessaan Heikki kopeloitsi länkien hamutoita ja löysi niistä pari
nuppineulaa, jotka hän pisti taskuunsa. Sitten hän valjasti hevosensa
uudestaan, kävi rekeen ja lyödä roikkasi hevosta selkään ja niin
lähtivät hän sekä toiset nuodemiehet perästä aika kyytiä. Rahvas
hokea hoihotti nuoteita samaten kuin juohtajiakin.
Kun nuoteet pääsivät juohtajien luokse, he pysäyttivät hevosensa ja
maistelivat toistensa taskulasista viinaa. Ryypätessään he kertoivat,
mitä tepposia heille oli lähteissä tehty, joka heitä viivytti. Sitten
jatkettiin matkaa yhdessä häätaloon Lippolaan.