kerran antoi nuori poika
vanhall piiall suuta,
heti muuttui halvaksi
kuin hylky uuninluuta.
Tämän kuultuaan purskahtivat kaikki nauramaan ja Ripo-täti sanoi
nauraessaan:
-- Matti on aina Matti, ilmankos häntä kasku-Matiksi sanottaisiin.
Äsken olisi hän ollut valmis suutelemaan minua ja nyt hän jo haukkuu
minua vanhaksipiiaksi. Olkoonpa niinkin, mutta onhan minulla toki
kaksi kunniallista nimeä: vanha ja piika! Vai mitä sinä, Pärttyli,
siihen sanot, joka näyt olevan vanhanpojan kara?
Jospa poika vanhenee,
niin poika se on sentään,
vaan kun tyttö vanhenee,
niin hevosetkin pelkää,
vastasi Pärttyli veitikkamaisesti.
-- Panes, Riitta-täti, minullekin korttia, pyysi kuppari-Mari, joka
oli jättänyt työnsä vähäksi aikaa ja tuli kortinpanijan luokse. Me
taidamme olla yhdenikäisiä, hevosten hirvityksiä molemmat.
-- Niin olemmekin, vastasi Ripo-täti. Onhan kaksikin konnaan pappilan
kaivossa. Nostapa Mari sitten lehtiä!
Kuppari-Maija nosti lehtiä ja Ripo-täti levitti ne. Katsellen vähän
aikaa hän sanoi sitten:
-- Onhan sinulla, Mari, ollut kahdet sulhaset: toisesta et sinä
huolinut ja toisen ovat pahat ihmiset estäneet. Niinhän se käy tässä
pahassa ja syntisessä maailmassa. Kun pitäisi olla lähimmäiselle
avuksi, niin ollaan painoksi: ei aviteta vaan sorretaan ja poljetaan
ja sillä tavoin toisen onni kadotetaan. Eipäs nuo pahansuovat näytä
nytkään vielä sinua rauhaan jättävän vaan riehuvat ja kiehuvat niin
kuin hullu-Heikki helvetissä. Vaan älä Mari-kulta ole milläsikään,
tiedämmehän että
Jumalall on onnen ohjat,
Luojalla lykyn avaimet,
vaan ei kateen kainalossa,
pahansuovan sormen päässä.
-- Niin on, Riitta kulta! korttisi puhuvat totta, vastasi Maija
huoaten. Kyllähän minua on halvattu pitkin matkaa ja vieläkin
solvataan, vaikka en minä ole siitä kaikin ajoin suuresti välittänyt;
mutta välistä loppuu minultakin kärsivällisyys ja silloin minä lausun:
Ken minua sanonee,
se saakoon savisen lapsen:
suu savesta, pää kivestä,
peräpuolet penkinpäistä,
silmät siian suomuksista,
korvat kuusen käpysistä,
vatsa vatturaunioista,
selkä aidan seipähistä,
sääret vääristä pajuista,
käsivarret värttänistä,
jalat koivun konkeroista,
kädet käyristä lepistä.
Ripo-täti kokosi taas korttinsa yhteen pakkaan, sakkasi niitä vähän
aikaa ja käski Maijan nostaa toisen kerran, jonka tämä tekikin.
Sitten Ripo-täti levitti lehdet ja katsoi vuoroin lehtiinsä ja
vuoroin kuppari-Maijaan. Vihdoin hän sanoi hymyssä suin:
-- Onni yksillä, kesä kaikilla, Jumala on jokaisella, niin sinullakin
näyttää olevan. Kun ei ole paistanut aamupäivä, niin paistaahan toki
iltapäivä. Sinä tulet naimisiin tummanvärisen miehen kanssa ja pääset
aikaa voittain emännäksi. Te tulette olemaan onnellinen parikunta.
Mutta nostapas vielä kolmannen kerran, niin saadaan nähdä, kuinka
asia viimein päättyy.
Maija nosti kolmannen kerran kortteja, jotka Ripo-täti levitti ja
sanoi:
-- Aina vain parempaa ja parempaa: te tulette saamaan suuren perinnön
kaukaiselta sukulaiselta ja elämään kauan yhdessä toinen toisenne
iloski.
-- Kiitoksia paljon, sisko kulta, saneli kuppari-Maija taputellen
Ripo-tätiä olkapäille. Kyllä minä sinua muistan, kun joutuu aika.
-- Mitäpä siitä onkaan puhetta tuttavain kesken, olkoon vain onneksi,
vastasi Ripo-täti.
-- Kuppari-Maijastahan Pärttyli saapikin morsiamen itselleen. Ota
vain pois, niin tulet onnelliseksi ja pääset rikkaaksi. Sinä kun
olet tummaverinen mies, niin sinuahan kortit ennustivatkin Maijan
sulhaseksi, sanoi Lahtelan Matti ja nauroi minkä jaksoi.
Tämän kuultuaan lauloi kasku-Matti:
Jos minä Pärtty olisin,
niin kupparin mä naisin:
sattuis kuppari kuolemaan,
niin sarvipussit saisin.
Tähän vastasi Pärttyli laulamalla:
Kuppari-Maijan minä naisin,
jos ois tulemassa,
vaan en mä voi saunass maata
sarvien kolinassa.
-- Ei tule mitään, et sinä, Mariseni, Pärttylistä sulhasta itsellesi
saa, jo nyt sen kuulet, virkkoi Ripo-täti nauraen.
-- Lieneehän noita tummaverisiä muuallakin eikä vain Perätalossa,
vastasi Maija vähän vihaisesti.
Nyt kuiskasi Mattilan Maija jotain Ripo-tädin korvaan ja meni tuvasta
ulos. Ripo-täti meni perästä ja häntä seurasivat kaikki naiset.
Naisten mentyä rehahtivat pojat nauramaan ja Niemelän Antti sanoi:
-- Se on oikein omituista: vaikka olisi kuinka vanha tahansa, niin
naimisista vain puhuu niin kuin nuokin vanhatpiiat. He varmaan
ajattelevat, että vanhassa on vara parempi.
Kasku-Matti, jonka mieli ei ollut tasapainossa, alkoi laulaa:
Vanhan piian vaivattava
kapui suureen honkaan,
siellä huusi: honko, konko,
missä pojat onkaan.
Raatikkoon, raatikkoon vanhat piiat pannaan,
venäläiset vetämään ja rämppäkellot kaulaan.
Tuonne heidät vietäköön Kyöpelivuoren taa,
ettei enää, ettei enää poikia nähdä saa.
Säkkijärven ja Viipurin pitäjäin välillä olevan suuren rämeikön nimi
on Raatikko.
-- Se oli oivallisesti se, virkkoi Pärttyli, joka näytti ottaneen
vähän onkeensa, kun Ripo-täti sanoi häntä vanhanpojan karaksi.
Sitten pojat käskivät pienen Paavon mennä tupaseen kuuntelemaan mitä
Ripo-tädillä olisi tytöille sanomista. Paavo kuuli käskyn ja meni
kaikessa hiljaisuudessa tupaseen. Siellä oli Ripo-täti täydessä
toimessaan kortinpanossa ja tytöt hänen ympärillään. He näyttivät
uteliaina kuuntelevan, kun Ripo-täti sanoi:
-- Kavata, kavata Maija, jottet hyppää yli aidan!
Tästä arvasi Paavo Mattilan Maijalle korttia pantavan. Maija huomasi
Paavon ja karjaisi:
-- Tämä poika pitää ajaa täältä pois. Hän on joko itsestään
varustainut tai laitettu tänne salaa kuuntelemaan ja sitten hän
haastaa lerettää ympäriinsä, mitä täällä kuulee.
-- Sinä et saa virkkaa kenellekään, mitä olet täällä kuullut, muista
se, sanoi Paavon sisko ja laittoi hänet ulos tupasesta.
Näin nolosti kun Paavon asiat onnistuivat, niin tuumivat pojat, että
tytöiltä pitää kortinpano lakkautettaman. Siksi meni Niemelän Antti
porstuaan ja huusi tupasen ovelta:
-- Jos kahvia vielä tänä yönä annettaneen, niin se on heti paikalla
tuotava pöytään.
Pian tulikin tyttö-Anni tupaan kantaen suurta kahvipannua ja Liisa
toi kahvikuppikorin, josta hän otti kupit ja latoi ne taitavasti
pöydälle. Niemelän Anni toi maitovadin ja morsian, toivikki, toi
sokeriastian. Antti kaasi kupit täyteen kahvia ja sanoi juhlallisesti:
-- Tulkaa pojat kahvia juomaan!
Kahta käskyä ei tarvittu. Pojat istausivat pöydän ympärille ja
nauttivat kahvia, kaksi kupillista kukin. Tytöt joivat perästäpäin
kuka seisoallaan, kuka istuallaan. Pienelle Paavolle annettiin
perästä yksi kuppi kahvia.
Kun kahvikapineet oli korjattu, käytiin jälleen työhön. Ripo-täti
meni tupaseen korttia panemaan ja hänen luonaan kävivät tytöt
vuoronperään korttia panettamassa, joten se toimi ei häirinnyt
työntekoa.
-- Menenkö minäkin panettamaan itselleni korttia? kysyi toivikki
sulhaseltaan.
-- Mene vain, vastasi sulhanen. Sittenhän saat tietää, vieläkö sinä
saat Junnolan Martin vai pitääkö sinun menemän naimisiin minun
kanssani, vastasi Juhana nauraen.
-- Enpäs sitten menekään, jos sinä luulet minun aikovan sitä
tiedustaa, vastasi Kaisa ja punastui.
Kotvan aikaa työskenneltyä tuotiin ehtasuuruspalaksi kaksi vadillista
potaattia ja voita. -- Öitsiä kutsutaan paikoin ehta.
-- Käske rahvasta syömään ehtasuuruspalaa, sitten loput me kuorimme
ja hilloamme piirakkaiksi, sanoi tyttö-Anni Niemelän Antille, joka
teki käskyn mukaan.
Nuoriso haukkasi ensi halustansa joutamatta virkkaamaan mitään.
Vihdoin katkaisi Niemelän Antti äänettömyyden ja kysyi:
-- Kun akat ovat aina kateelliset ja liehuvat kaikkien naittilaiden
välillä konttia kantamassa, niin mistä ihmeeltä ne sellaiset
pahansuovaiset akat mahtanevat tulla?
-- Mistäs muualta kuin hyvistä tyttölöistä, aivan näin sievistä kuin
meidänkin tytöt ovat, vastasi kasku-Matti.
Sen kuultuaan tytöt punastuivat, vaan kasku-Matti lauhdutteli heitä
ja sanoi:
-- Älkäät, hyvät neitoseni, pahastuko, että minä niin sanoin, maailma
muuttuu ja me myöskin muutumme. Minusta, joka olen loismies, tulee
Ripo-tädin ennustuksen mukaan vielä talon isäntä, ja teistä, jotka
nyt olette siveitä tyttöjä, tulee samanlaisia talon emäntiä. Siihen
aikaan joutuu kontinkantot yksistään vanhainpiikain työksi.
-- Hyvä ettei meitä ole enää siihen aikaan elämässä, jolloin
kontinkantaminen jääpi yksistään meidän toimitettavaksemme, vastasi
Ripo-täti.
Ehtasuuruspalan perästä kävi nuoriso taas entiseen työllänsä.
Niemelän Antti nitoi pirtaa ja Paavo sai lukea paasmat, kolmekymmentä
piitä kuhunkin paasmaan, ja ne erotettiin rihmalla.
-- Kun meillä Ripo-tädin kanssa ei näy olevan muuta työnoikeutta,
niin me joudamme arvoituksille, sanoi kasku-Matti.
-- Aivan niin, se on oikein, ja me joudamme kuuntelemaan työtä
tehdessämme, virkkoi sulhanen.
-- No pikku poku, arvaapas mikä se on: pitempi pitkiä puita, maan
ruohoa matalampi, arvoitti kasku-Matti Paavolle.
-- Se on maantie, vastasi Paavo. Mutta arvaapas sinä kasku-Matti mikä
se on: musta kuin pappi, ei ole pappi; kiiltää kuin nappi, ei ole
nappi; lentää kuin lintu, ei ole lintu; mörnii kuin härkä, ei ole
härkä; matelee kuin mato, ei ole mato; tonkii kuin sika, ei ole sika?
-- Sontiainenhan se on, vastasi Matti. Lapsella on lapsen arvoitus.
Matti teki arvoituksia yhdelle ja toiselle. Mikä heistä lienee tullut
arvatuksi, mikä arvaamatta jäänyt.
Ripo-täti, joka tähän asti oli ääneti kuunnellut Matin arvoituksia,
sanoi vihdoin:
-- Kyllähän kasku-Matti on paljonkin tietävinään, vaan saammepas
nähdä, eiköhän häntä vielä tänä yönä laiteta Huikkolaan.
-- Koeta vain, sanoi Matti vankasti.
-- Arvaahan ensiksi tämä, sanoi Ripo-täti:
Ennen elänyt järjetönnä,
kuollut taudin tappamatta:
järjellistä sielua ja ruumista kantaa?
-- Sitä en tiedä, vastasi kasku-Matti.
-- Mitenkäs sinä tämän selität, kysyi Ripo-täti:
Yksi sinkui siskolaan,
toinen täytti tätilään,
yöksi yhtehen tulevat?
-- En nyt muista sitäkään, vaikka joskus ennen olen itsekin sitä
arvoitellut, vastasi Matti ja kaapi korvallistaan.
Kaksi kultaista käköä,
yli orren tappelevat?
arvoitti Ripo-täti kolmannen kerran.
-- Lempo sun arvoituksiasi tietäköön, vastasi Matti ja oli totinen
kuin aapiskirjan kukko.
-- Nyt kävi kasku-Matille lössästi, kun täytyy Huikkolaan mennä,
huusi Pärttyli niin kovalla äänellä, että se kuului ympäri tupaa.
Kaikki pysäyttivät työnsä ja tahtoivat tarkoin kuunnella, miten
Ripo-täti Huikkolaan ajaa. He olivat aivan hiljaa ja kuuntelivat
korvat hörössä, kun Ripo-täti lausui:
Hui, hui, Huikkolaan,
Huikkolan koirat haukkumaan!
Menkää lapset katsomaan
mitä Halli haukkuu,
luppakorva lupsuttaa?
Sitä Halli haukkuu,
luppakorva lupsuttaa:
tuolta tulee kasku-Matti.
Tyhjä pää, komento kallo,
ryysyihinsä rytistynyt,
rääsyihinsä rätistynyt.
Sill on hiiri hevosena
olenkorret ohjaksina,
petkele on piiskana,
kapusta on korjana,
huuhmare on hattuna
tikantalja turkkina,
kissankorvat kenkinä,
jauhokivi sormuksena.
Matti tulevi tupahan:
Vii, vii, kun vilustaa!
Menee kiukaan päälle:
Vii, vii, kun vilustaa!
Siellä kissa kiukualla,
kissa Mattia pakohon,
Matti kiipesi ylemmä,
hakahtihe hakkulille,
hakkuli alas putosi,
pankon päälle paukahtavi,
Matti hakkulin keralla
löysi itsens liioksesta.
Siellä silmänsä nokesi,
korvat karstahan tulivat:
Voi minua poloista poikaa,
voi poikaa, polonalaista!
Jos olen johonkin tullut:
liedelle lihavan ämmän,
paksun emännän etehen!
Missä silmäni pesisin,
karstat poies karistaisin?
Mene saunan kotasehen,
siel on Tiiston tähevettä,
jolla poskes puhdistelet,
orrell on oravan häntä,
jolla silmäsi sivelet,
pyyhit poskes puhtahaksi.
Matti tämän tehtyänsä
tulevi tupahan tuosta,
sanovi sanalla tällä,
lausuu tällä lausehella:
Paljon olen kulkenunna,
kysellyt kyliä myöten,
pitkin teitä tiedustellut,
vaan en saanut vastausta.
Mitä sinä tietä tahdot,
mille vaadit vastausta?
En mä tiennyt täsmällehen,
arvoituksia osannut.
Mitä ensin kysyttihin,
kysyttihin, mainittihin?
Tuota ensin kysyttihin,
mainittihin ja pyydettihin:
Ennen elänyt järjetönnä,
kuollut taudin tappamatta,
järjellistä sielua ja ruumista kantaa?
Vähän sinä sitten tiedät,
ylen vähän ymmärtelet,
kun et sä sitäkään tiedä:
kenkähän se on.
Sitten multa kysyttihin,
kysyttiin ja vaadittihin:
Yksi sinkui siskolahan,
toinen täytti tätilähän,
yöksi yhtehen tulevat?
Vähän tiedät ja älyät,
kun et sä sitäkään tiennyt:
nuottahan se on.
Vielä multa kysyttihin,
kysyttihin, vaadittihin:
Kaksi kultaista käköä
yli orren tappelevat?
Lapsen tieto, naisen muisti,
vaan ei parrakkaan urohon,
kun et sä sitäkään tiennyt:
silmäthän ne ovat.
Kiitoksia tiedoistanne,
tiedoistanne, neuvoistanne!
Vaan olisi minulla nälkä.
Saisinko mä syödäkseni,
syödäkseni, juodakseni?
Uupui muinen musta ruuna,
vaipui valkia hevonen;
tuoli on raato rauniolla,
luukotti kodan perässä,
siin on syödä syölähänkin,
haukata halunalaisen!
Tadevettä tanhualla,
lätäkkö läävän takana,
siin on juotavaa sinulla
säälimättä särppiäkses
kuivan kaulan kostukkeeksi,
luupalasen painimeksi!
Matti jätti muiden syödä,
muiden syödä, toisten juoda
Huikkolan hyväiset herkut,
juomiset sitäi paremmat.
Matti läksi matkallensa,
kotihinsa kulkemahan.
Mitäs nyt Matille kuuluu,
kuta hyvää Huikkolahan?
Matti kohennaisin istuvilleen, rykäisi ensin ja sitten vastasi:
Kuulin kummat, näin ihmeet
Huikkolassa käydessäni:
orava ahoja kynti,
hepo hännin puuhun juoksi,
hirsi veti, härkä notkui,
reki kesti, tie hajosi,
kirvehellä keitettihin,
kattilalla leikattihin,
lammas lattian lakaisi,
piiat läävässä makasi,
lehmät leipoi taikinata,
akat ammui kytkyessä,
porsahat pani olutta,
emännät sikana röhki,
susi survoi, häntä heilui,
ukot ulvoi männikössä.
Jänis jauhoi, pää järisi,
miehet meni pyydyksehen.
Pulmukainen puita pilkkoi,
pojat lauloi lakkapuissa.
Tämän Huikkolassa käynnin perästä olivat kaikki vähän aikaa ääneti.
Pojat näyttivät olevan vähän nyrpeissään, sillä Matin Huikkolassa
käynti koski koko sukupuolta ja alensi sen arvoa. Tuosta saivat
tytöt vettä myllylleen ja olivat rohkeampia. Saattaakseen seuraa
sopusointuun jälleen kertoi kuppari-Maija seuraavan tarinan
Köntyksestä:
-- Matti Meikäläisellä oli viisi poikaa, joista vanhin
oli riski riihenpuija,
toinen hiepra heinänlyöjä,
kolmas vallan selvä seppä,
neljäs oli nerokas muuten,
vaan viides viraton Köntys.
Kun nuorin poika oli ylen kömpelö, niin ei häntä käytettykään muuhun
kuin runttatyöhön: kesällä kasken- ja talvella halonhakkuuseen.
Tätä hän tehdä pänttäsikin hyvin jähmäkästi, sillä hänellä oli
runsaat ruumiinvoimat ja tukevat jäntereet. Eikä häntä muille töille
totutettukaan, kun muka talossa tarvittiin runtustakin, ja muuten
häntä pidettiin vähän hölönä, kun hän näet oli liian harvapuheinen
eikä niin vesselä kuin toiset veljensä, vaan hän oli toisia
kömpelömpi liikunnoltansakin. Näistä syistä ei häntä nimeltäänkään
mainittu, -- jos hänellä muutoin lienee sitä ollutkaan -- vaan häntä
sanottiin Köntykseksi.
Kerran Köntyksen kaskea kaataessa hän sattui ison puun luokse, jossa
oli haukalla pesä ja pesässä pojat. Köntys, joka alkoi hakata jyhmää
puuta poikki, kuulee yhtäkkiä puun latvasta pakinan. "Älä veikkonen
pesäpuutani kaada!" rukoili haukka puun latvasta. "Minä annan sinulle
voiman muutamilla sanoilla tehdä, mitä ikänä maailmassa haluat." "Jos
niin on, niin jääköön pesäpuusi seisomaan", sanoi Köntys, "mutta
mitkä ne sanat olisivat?" "Kun mitä aiot tehdä, niin sano vain:
Haukan suulla,
haukan luilla,
haukan harvoilla sanoilla,
leveihillä leukaluilla
tapahtukoon se ja se eli niin ja niin, niin se tapahtuukin", neuvoi
haukka. "Mutta et saa kenellekään ilmaista tätä salaisuutta, sitten
se ei toimita mitään, jos vain kuka sen saapi tietää." "Ennen kuin
rupean puhettasi uskomaan, täytyy mun koetella, onko puheessasi
mitään perää vai luuletteletko vain minua", virkkoi tuosta Köntys.
"Koetettuasihan sen näet", vastasi haukka. Nyt Köntys kiljaisi:
Haukan suulla,
haukan luilla,
haukan harvoilla sanoilla,
levehillä leukaluilla
koko metsä kaatukohon,
paitsi haukan pesäpuuta.
Ja katso, koko metsä kaatua humahti yhtaikaa, vaan haukan pesäpuu jäi
seistä jomottamaan siihen yksinänsä.
"Nyt tuli tuho!" huusi hädissään Köntys. "Mitähän kotona sanottaneen,
kun minä koko metsän kaasin?" "Voithan sen samalla mahdilla saada
seisomaankin", haukka lohdutti häntä. Köntys kiljaisi taas edellä
kerrotut mahtisanansa ja samassa nousta kahahtivat kaikki puut
paikallensa pystyyn. "Keinosi on oivallinen", sanoi Köntys haukalle.
"En ikänäni sun peäspuutasi kaada; vieläpä tahdon varjella, etteivät
muutkaan saa sitä tehdä."
Nyt Köntys läksi kotiinsa päivälliselle. Huomattuaan tiepuolessa
vanhan rekiranin hän istausi siihen ja sanoi mahtisanansa. Ja katso
ihmettä, reki alkaakin juosta vilittää hänen kotiinsa. Kuitenkaan hän
ei tahtonut kartanolle asti ajaa, vaan pysäytti pellonpäähän, ettei
muka kotiväki saisi tietää hänen salaisuuttansa.
Päivällistä syödessä puhelivat veljekset kuninkaan tyttären
katoamisesta, josta toiset veljet eivät juuri muuta tietäneet kuin
sen verran, että hän oli uidessaan kadonnut; mutta neljäs veljes,
joka yli muiden ymmärteli, tiesi kertoa: "Kun tuo ihmeen ihana
prinsessa oli meressä kylpemässä, niin tuli Ahdin poika, verekäs ja
vallaton veden ruhtinas, liki kuninkaan uimahuonetta ja huomattuaan
kauniin immen koppoi hänet korjahansa ja vei kerallaan Ahtolaan,
vedenalaiseen linnaansa. Nyt on, kuulen ma, kuningas luvannut
tyttärensä puolisoksi ynnä puolen valtakuntaansa sille, joka voisi
prinsessan pelastaa vetehisen vallasta." "Etköhän sinä, Köntys, joka
olet niin tuiki väkevä kuin muinainen vuoren kolkuttaja, voisi mennä
kuninkaan tytärtä pelastamaan? Jaksathan sinä koko veden väen voittaa
sekä Tursat että Tarsat", sanoi pilkaten vanhin veljes. "Koetelkaahan
te ensiksi, jotka olette niin tuiki veiterät, sitten ei hullu
valeelle naura, jos minä perästä koettelisin", sanoi vastaan Köntys.
Päivällisen perästä meni kukin taas toimillensa, mutta Köntyksen
mieli ei tehnyt kasken kaadantahan, vaan kuninkaan tytärtä pelastaa
oli halunsa. Hän meni siis meren rannalle ja sanoi:
Haukan suulla,
haukan luilla,
haukan harvoilla sanoilla,
levehillä leukaluilla
tahdon mennä Ahtolaan.
Ja pian hän olikin siellä.
Ahtolassa ei ollut muita kotona kuin Ahdin poika kauniin prinsessan
kanssa. Hän koki hyvitellä jos jollakin ihanaa impeä, vaan tätä eivät
ilahduta mitkään vetehisen hyvyydet, hän itkee vain itkemistään yhä,
niin on hänellä apea olo ja haikama kotiinsa.
Ahdin poika älyttyänsä Köntyksen toimitti Tursaan häntä tappamaan,
mutta Köntys puolestaan kutsui mahtisanoillaan suuren ikoisen
valaskalan nielemään Tursaan ja ottaen itse kuninkaan tytärtä
kädestä hän sanoi:
Haukan suulla,
haukan luilla.
haukan harvoilla sanoilla,
levehillä leukaluilla
tahdomme yläilmoille.
Ja tuota pikaa he olivatkin merenrannalla.
Täällä oli väkeä kuin tuhkaa neuvoa pitämässä, miten he saisivat
kuninkaan tyttären, tuon rikoisan prinsessan, pelastetuksi, kun
Köntys kaikkien ihmeeksi tulla kohisi kuninkaan tyttären keralla
vedestä. Katsojain joukossa olivat myöskin Köntyksen kaikki
veljet. He eivät tahtoneet silmiään uskoa, kun näkivät Köntyksen
tulevan kuninkaan tyttären kanssa merestä käsi kädessä. Köntys
meni morsiamensa kanssa suorastaan kuninkaan linnaan, jossa heitä
vastaanotettiin niin iloiten, että koko hovin väki riemusta remahteli.
Kuten luvattu oli, siten kävikin. Köntys sai kuninkaan tyttären
puolisokseen ja linnassa pidettiin niin komeat häät, ettei voi
sanoa suulla eikä kielin kertoella. Siellä istua kökötti Matti
Meikäläinenkin kuninkaan rinnalla hääpöydässä niin kuin kuninkaan
vävyn isä ainakin.
Mitäs ollakaan tuosta. Kuluu vuosi, toinen vierähtää, kuninkaan tytär
yhä vain kiihtyy miestään rakastamaan, ja onpa ukkokuninkaastakin
vävypoika varsin mieluinen. Ollaan, eletään edelleen, niin jopa
syttyy sota, kun toisen valtakunnan kuningas tahtoo tulla maata
itselleen anastamaan ja niin valtakuntaansa laajentamaan. Mitäs
muuta kuin kuninkaalle tuli hätä käteen. Ensi alussa ei hän tuota
uskaltanut ilmoittaa vävyllensä, pelkäsi näet hänen sortuvan surusta,
mutta pitihän viimeinkin sanoa, kävi miten kävi.
Hän ilmoitti siis vävylleen valtakunnan olevan vaarassa ja kysyi,
ymmärtäisikö hän tuohon mitä neuvoa pitää. "Älä ole milläsikään rakas
isäni", sanoi Köntys. "Tottahan minä, joka olen veden ruhtinaan
voittanut, voittanen maan ruhtinaatkin. Muuten minä en ansaitse olla
kuninkaan vävynä."
Sitten pyysi Köntys saattamaan itseään sotarintaan, jonne päästyään
hän sanoi entiset mahtisanansa. Kohta kaatui vihollisen sotajoukko
luusin laasin ja Köntys sai suuren sotasaaliin.
Siitä perin ei kukaan uskaltanut sotia kuningasta ja hänen vävyänsä
Köntystä vastaan, vaan kaikki rakastivat vanhaa ruhtinastansa ja
hänen hyvää vävyänsä Köntystä.
Sen pituinen se!
Kohta kun tämä satu oli kaskuttu, aukaisi pääemäntä Perätalon
tyttö-Anni tuvan oven ja viittasi kädellään. Tytöt menivät kihahtivat
hänen perästään ja palasivat pian kantaen ehtamurkinaa. Kukko lauloi
juuri ensi kerran. Kun ruoka oli pöytään kannettu ja alettiin juuri
syömään käydä, tulla tupsahti kolme Pajarin poikaa tupaan. Ei muuta
kuin käytiin kaikki yhteen neuvoon, ehtamurkinalle. Ruokana oli
leipää, voita, lämpöisiä potaattipiirakkaita, lampaan- ja sianlihaa
sekä appiaisia ja maitoa. Appiaiset olivat vähässä vedessä keitetyt
pavut, joista osa oli hienonnettu ja ripistelty suoloja sekaan.
-- Minusta maistaa tämä ehtamurkina erittäin hyvälle, kun olen
jo pitkät matkat tänä yönä kulkenut. Minä nimittäin kävin jo
Huikkolassa, jonne Ripo-täti minut ajoi, sanoi kasku-Matti.
-- Se olikin vallan oikein sinulle, kun sellaisen lyöpperin kanssa
kävit arvoituksille; onhan hänellä kaiken maailman komit päässänsä,
vastasi Pajarin Pekka.
-- Siltä näyttää, sanoi kasku-Matti päätökseksi.
Kun ehtamurkina oli syöty ja ruoka korjattu, sanoi Niemelän Antti:
-- Hyvät öitsivieraat! Kun nyt olette tässä koko yön ahkerasti
toivikkia auttaneet, josta minä hänen puolestaan teitä kiitän, niin
heitetään nyt työnteko valtaan ja pidetään pienet leikit: käydään nyt
ensiksi vaikka sokkosille ja kasku-Matti saa käydä sokoksi.
Nyt asettuivat kaikki piiriin. He pyörivät muutaman kerran ympäri
ja taputtivat käsiään. Sitten he pysähtyivät ja olivat aivan hiljaa
kukin paikallaan. Kasku-Matti seisoi piirin sisässä silmä huivilla
sidottuna. Hän tuli yhden luo ja koetteli sivelemällä tunnustella.
Jos hän arvasi oikein, niin arvattu sai käydä sokoksi. Mutta jollei
hän yhtä arvannut, hän sai siirtyä toisen luokse sivelemään. Tätä
hän sai tehdä niin kauan, kunnes hän tunsi ja arvasi sivelemänsä
henkilön, joka hänet pelasti ja kävi itse sokoksi. Näin pitkitettiin
leikkiä kotvan aikaa.
Sokkosilla olon perästä lepäsi nuoriso vähän aikaa. Kasku-Matin
kehotuksesta he kävivät sitten sarkaa kutomaan. Pojat ja tytöt
kävivät vastakkain seisomaan, pojat toiseen ja tytöt toiseen riviin,
ja ottivat toisiaan käsistä kiinni. Kasku-Matti, jolla Mäkelän
Vappu oli parina, alkoi leikin. He seisoen rivin päässä menivät
seuraavan parin käsien alitse. Tultuaan toisen parin luokse he
nostivat käsiään, josta se pari pääsi heidän käsiensä ylitse. Täten
ensimmäinen pari kulki toisten parien käsien alitse sekä ylitse,
siksi että he olivat rivin päässä. Sitten seurasi heitä toinen pari,
joka kulki samalla tavalla, vuoroin käsien alitse ja vuoroin ylitse.
Siten olivat he kaikki liikkeessä. Leikin täyteen vauhtiin tultua he
lauloivat leikkiessään:
Näin kudomme sarkaa,
näin nostamme niisii,
Viipurin viisii.
Näin punainen juoksee,
näin valkoinen rauvaa
oman kultansa luokse
eikä viivy kauan.
Hei lystiä leikkii,
hei Helkaa ja Heikkii,
kun yhdessä kulkee,
ja suksia polkee.
Se on niin hauskaa,
kun pirta se nauskaa.
Leikin parhaillaan ollessa jylkähti yhtäkkiä Paavon mieleen, että
hän oli karkulainen. Häntä ei enää ilahduttanut siellä olo. Hän haki
hattunsa ja sanoi kasku-Matille jäähyväiset.
-- Ole vain päähän asti, kehotti Matti häntä.
-- En voi enää olla, kun karkasin kotoani, ja siksi täytyy joutua
kotiin, ennen kuin meidän ihmiset ennättävät ylös nousta, vastasi
Paavo.
-- Jos minä sen tiesin, että sinä karkaat kotoasi, niin en olisi
sinulle antanut lupaa ollenkaan; vaan eihän sitä enää voi takaisin
ottaa, sanoi Matti. Mikä on tehty, sitä ei voi tekemättömäksi tehdä.
No, älä ole sentään milläsikään: päällä päästään pätevistä asioista,
eihän tästä mene päätäkään, selkähän sen vastanee.
Samassa tuli tyttö-Anni ulkoa tupaan ja sanoi Paavolle:
-- Äitisi hakee sinua; hän seisoo ulkona ja odottaa. Joudu sukkelaan!
Paavo pelästyi niin, että häntä alkoi vapisuttaa. Paikalla hän juoksi
toisesta porstuan ovesta ulos ja kuuli mennessään jonkun sanovan
äidilleen:
-- Jo poikasi juoksi kotiin.
Kotona olivat jo vanhemmat ihmiset valveilla, kun Paavo tuli.
-- Ka, johan karkulainen tuli takaisin, sanoi Paavon isä. En,
poikaseni, olisi voinut sinua sellaiseksi luulla, jos en olisi
silmilläni nähnyt.
-- Antakaa anteeksi, isä kulta, rukoili Paavo ja kävi polvilleen
isänsä eteen. En enää milloinkaan karkaa.
-- Tämä on niin suuri rike, ettei sitä voi antaa anteeksi, vaan sinun
pitää saaman vitsaa; hae vain porstuasta vitsat tänne, virkkoi isä.
Paavo haki vitsat ja kyyristi selkänsä, johon isä piiskata ropsi
vähän aikaa. Sitten hän luki Paavolle tuomion:
-- Koko talvessa et pääse mäkeä laskemaan, et jouluna tahvananajoon
etkä kirkkoon.
Kun Liisa kuuli poikansa kotiin menneen, niin hän pistäysi
öitsitupaan, jossa nuoriso parhaillaan oli piirileikissä.
-- Näinkö sitä toivikkia autetaankin? kysyi Liisa Ripo-tädiltä.
-- Et, hertta kulta, usko kuinka täällä on ahkerasti koko yö työtä
tehty, nyt vasta he alkoivat vähän leikkiä ennen kuin erkanevat,
vastasi Ripo-täti.
-- Mitä sinä olet tehnyt? kysyi Liisa uudelleen.
-- Olen toimitellut kykyni mukan niitä näitä, vastasi Ripo-täti.
Välistä olen soittanut suutani, väliin olen povannut korttia ja niin
näin, edespäin. Ajoin jo kasku-Matin Huikkolaankin.
-- Jos olisit ajanut minun poikani Paavon kotiin, niin olisit tehnyt
hyvän työn, eihän lasten sovi joka paikassa olla mukana, sanoi Liisa.
-- Mitäpä ystäväiseni minä tiesin sitä tehdä, vastasi Ripo-täti. Kun
sinä kerran lupasit lapsen täällä olla, niin eihän se ollut minun
asiani häntä pois laittaa.
-- Niinhän se on, virkkoi Liisa, mutta ei sanonut, että Paavo tuli
omin lupinsa öitsiin.
-- Hyvinhän meillä on täällä ollut rattoisa elämä tänä yönä, sanoi
Ripo-täti. Minä, joka jo olen vanha ihminen, mietin tässä äskenikään
itsekseni, kuinka jokainen ajaa aikuistansa, niin kuin vanha runokin
kertoo:
Koira haukkuu kontiota,
ämmä kaalipantiota,
ukko harmaata kiveä,
pojat porstuan ovea,
piiat pellavaspioa,
akat loukunalaisia.
Piiritanssin perästä öitsivieraat erkanivat ja kukin meni kotiinsa.
Ripo-täti ja kuppari-Maija jäivät öitsitaloon yöksi ja Lippolan
Juhana tuli Niemelään. Näin loppuivat öitsit.