Ämmäjäiset

Sisältö: Ämmäjäisten valmistukset. Ämmäjäisten tarkoitus.

Kertomus toivikkiajoretkestä. Huolellinen ja huoleton

naimisiinmeno. Ämmien noutaminen ja vastaanotto. Järjestys

ruokapöydässä. Talonsyyni. Toivikinavun ajo. Ukkojen pakinat.

Kivien ja kallioiden rappeutuminen. Lippolan karja. Toivikin

auttaminen. Rillanlyönti. Kestivierasten lähtö. Ämmien kotiin

saattaminen.

Kihlajaisista päästyään läksi Lippolan kirkonmies seuraavana aamuna

Viipuriin ämmäjäiskestin varustuksia noutamaan ja palasi kotiinsa

lopulla viikkoa. Antti setänsä kanssa valmisteli sillä aikaa

kestivarustuksia. Talossa teurastettiin, pantiin olutta, käytiin

myllyssä lestyä teettämässä, pilkottiin pieniä puita, tuotiin heiniä

kotiin ja varustettiin kaikki valmiiksi. Isäntä toi kaupungista

kahvia, sokeria ym., mitä kestissä tarvittiin ja mitä ei oma pelto

kasvanut.

Naisilla oli sen seitsemän kiirettä, kun oli kaikki suojat

siivottavana; sillä jos milloin niin nyt piti olla kaikki reilassa,

kun ämmät morsiamen puolesta tulivat taloa syynäämään ja morsiamen

saaminen riippui lopullisesti siitä millaiseksi ämmät talon

katsoivat, sopisiko laittaa tyttöä taloon vai ei. Siksi koetettiin

laittaa talo niin reilaan, ettei siinä olisi ollut moitteen sijaa.

Kun Lippolassa oli vähän naisia, kutsuttiin naapurin naisia avuksi

huoneita siivoamaan. Jo perjantaina sekä sittemmin lauantaina

leivottiin ja paistettiin.

Niin kuin ennen oli tuumittu, tuli Lippolan Juhana lauantaina

puolisen aikana Niemelään ämmiä hakemaan. Häntä syötettiin ja

juotettiin talossa. Sillä aikaa kun lautamiehen emäntä kälynsä

Liisan kanssa laittausi, Juhana puheli morsiamensa kanssa huoneessa.

Kaisa kertoi sulhaselleen toivikkiajoretkistänsä. Päistärsäkkinä eli

kaasona oli hänellä ollut milloin tätinsä, milloin muita sukulaisia.

Hän sanoi saaneensa suuret joukot pellavia, villoja ynnä muita

antimia. Mitä hän ei saattanut kerallaan kuljettaa, ne hän jätti

sukulaistensa luo ja pyysi tuomaan ensi pyhänä kirkolle, josta ne

sitten omalla hevosella noudetaan kotiin.

Juhana ehdotteli, että kun hän menee ensi pyhänä kirkolle, hän toisi

ne tullessaan Lippolaan, jossa kestivieraat maanantaina erottelisivat

ja lajittelisivat villat sekä vatvoisivat ja vatkaisivat ne valmiiksi.

Tämä neuvo oli Kaisasta sangen mieluinen. Hän sanoi pellavat

jättävänsäkin uuteen kotiinsa Lippolaan, kun niitä ei kumminkaan

ennätä nyt enää valmistaa asuksi, vaan ne jäävät häiden perästä

valmistettavaksi. Mitäs ne silloin tekevät edestakaisin

kuljeteltavana.

-- Sinä näytkin näemmä todenteolla varustaivan vakinaisesti asumaan

Lippolaan, sanoi Juhana leikillisesti.

-- Niin minä teenkin; et minusta nyt enää pääse yli etkä ympäri,

sanoi Kaisa ja kävi sulhasensa polville istumaan. Kun sinä kerran

rupesit minua veivittelemään, niin nyt saat ikuisen riitsan minusta.

-- Sitä minä, totta puhuen, olen toivonutkin kuni hepo heinäistä

kesää, että saisin sinut omanani omistaa sen ilmoisen ikäni, vastasi

Juhana ja kietaisi käsivartensa morsiamensa vyötäisten ympäri.

-- Mitenhän lienee kenenkin laita: muutamat naiset ovat minulle

kertoneet, että heitä huoletti sangen suuresti naimisiinmeno, mutta

minua ei huoleta yhtään. Päinvastoin toivon sen tapahtuvaksi mitä

pikemmin sen parempi, virkkoi Kaisa.

-- Kyllä se huolettaisi sekä sinua että minua, jos vain tuntemattoman

ja oudon kanssa pitäisi naimisiin mennä. Mutta me, jotka olemme jo

lapsuudesta saakka toisemme tunteneet niin hyvin kuin veli ja sisar

ja mielistyneet toisiimme, me ilolla menemmekin. Mutta jos sinun

olisi pitänyt mennä joko Junnolan Martille tai jollekin toiselle

tai minun olisi pitänyt ottaa joko Kaiturpään Anni, jota minulle

tarjottiin, tai joku toinen tyttö, niin eiköhän meillekin olisi

käynyt huoleksi. Mutta nyt on meillä toinen asia, kun me hyvin

toisemme tunnemme ja toisiamme rakastamme, selitti Juhana.

-- Kyllähän se niin on, vastasi Kaisa. Me olemme siinä suhteessa

monta muuta onnellisemmat. Minä ainakin tunnen itseni ylenmäärin

onnelliseksi.

-- Samaten minäkin, sanoi Juhana, heitti rakkaat jäähyväiset

morsiamelleen ja läksi tupaan, jossa ämmät olivat jo valmistuneet.

Kun kaikki oli reilassa, nousivat molemmat ämmät kärriin, Juhana

istausi heidän keskeensä, ja niin ajettiin Lippolaan. Siellä olivat

jo kestivieraat koossa, sekä sukulaiset että tuttavat ja naapurien

isännät emäntineen. Ämmät otettiin vastaan Lippolassa kaikkea

kunnioitusta osoittaen.

Illallista syötäessä istuivat ämmät kunniasijalla, pöydänpäässä,

muu väki istui pöydässä arvonsa mukaan: oltavat naiset ja miehet

pöydän yläpuolella, sitten muut isännät ja emännät alapuolella. Muut

kutsuvieraat söivät alapöydässä, ja talonperhe paitsi isäntää, joka

söi yläpöydässä vierasten kanssa, söi perästäpäin. Sitä järjestystä

noudatettiin aina kaikissa pidoissa.

Illallisen perästä kylvettiin sauna ja käytiin makaamaan: ämmät

kamariin, vanhemmat ihmiset tupaan ja nuoremmat makuuhuoneisiin.

Seuraavana aamuna, kun rukoukset oli pidetty, kahvi juotu ja murkina

syöty, läksi nuoriväki ja osa vanhojakin kirkolle. Kirkkomiesten

mentyä sanoi Niemelän emäntä talon emännälle:

-- Lähde nyt, ystäväiseni, näyttämään meille talouttasi. Kun me

kerran syynillä olemme, niin me tahdomme katsoa joka paikan aivan

tarkkaan ja sitten lopullisesti päätämme sopiiko meidän laittaa

tyttäremme sinulle miniäksi vai ei.

-- Lähdetään vain, vastasi talon emäntä ja otti suuren nipun avaimia

käteensä. Molemmat ämmät seurasivat emäntää.

Ensin käytiin tupasessa, sitten maitohuoneessa, jauho- ja

vilja-aitoissa, navetoissa, tallissa, olki-, heinä- ja

ruumenladoissa, riihessä ja kylkiäisessä sekä kaikissa

maakuuhuoneissa. Vihdoin tultiin Juhanan huoneeseen.

-- Hyvin on hyvästi teillä kaikki: järjestys ja puhtaus vallitsee

joka paikassa; mutta näin naastia huonetta kuin tämä on en ole

milloinkaan nähnyt, sanoi Niemelän emäntä käydessään istumaan

tuolille.

-- Enkä minäkään, niinhän tämä on kuin kirkko, virkkoi Liisa.

-- Kyllähän meillä tätä nykyä, kiitos Jumalan, ei ole puutetta

mitään. Tosin meillä ei ole ylellistä rikkautta, vaan on tavaraa

monen jytyistä, vastasi talon emäntä.

-- Teillä, ystäväiseni, näyttää perheeseen nähden olevan yhtä

paljon kaikenlaista tavaraa kuin meilläkin ja minun luullakseni

enempikin. Minä en ole ainoastaan täydellisesti tyytyväinen, vaan

oikeinpa sydämestäni iloinen, kun saan lapseni tällaiseen taloon ja

sellaiselle miehelle kuin teidän Juhana on, sanoi Niemelän emäntä.

Kuulehan ystäväiseni! Hamasta siitä ajasta, kun teidän Juhana alkoi

meillä käydä jo piennä poikana, ajattelin aina: jos meidän Kaisalla

olisi sellainen lykky, että tulisi tuon pojan puolisoksi, niin olisin

hyvin iloinen. Nyt, Jumalan kiitos, toteutuukin minun hartain toivoni.

-- Eikä ainoastaan sinusta vaan koko meidän perheestä on Juhana ollut

mieleinen, todisti Liisa.

-- Kuulehan, hertta kulta! Minä ajattelin aivan samalla tavalla

jo tässä tuonnoin, kun meillä oli kylänluvut ja teidän Kaisa oli

täällä, vastasi talon emäntä. Niin naasti ja kierä hän oli, jotta

minua oikein miellytti hänen käytöksensä. Ei hän viskonut päätään

eikä heilutellut ruumistaan niin kuin monet muut tytöt, jotka

ovat olevinaan, vaan hän oli niin kuin viaton ja teeskentelemätön

luonnonlapsi, ja se miellytti minua hyvin. Myös viimein, kun hän oli

meillä talkoossa, oli hän samanlainen. Minä en ollenkaan ihmettele,

että meidän Juhana mielistyi häneen. Jo pari syksyä on meidän isä

patistellut (pyytänyt) Juhanaa naimaan ja tarpeessahan tuo olisi

mennytkin, kun meillä on vähän naisia, mutta Juhana vaan sanoi, ettei

sillä ole kiirua. Vasta tänä syksynä hän varustausi sulhaseksi.

-- Et, herttaseni, usko, kuinka meidän Kaisa navistausi teidän

Juhanalle tulemaan, sanoi Niemelän emäntä. Toisista sulhasista ei hän

piitannut mitään, mutta Juhanan sormuksia ei hän sanonut antavansa

pois, vaan aina sanoi samat sanat: "Jos minä menen naimisiin, niin en

mene kenenkään muun kuin Lippolan Juhana kanssa."

-- Surkea oli meidänkin Juhanan mieli sinä pyhänä, kun Kaisalle

harjakaiset juotiin: hän käveli kuin päätön kana, ei kelvannut ruoka,

ei juoma, sen kun vain käveli ja näytti murheelliselta, että oli

oikein sääli poikaraiskaa. Kirkosta tultua ei hän enää saattanut olla

tuvassakaan, vaan oleskeli huoneessaan, kertoi talon emäntä.

-- Jos lienee ollut surkeaa Juhanakin elo, niin Kaisan oli kahta

kauheampi, virkkoi Niemelän emäntä. Oikein luuli tyttöraukan vedeksi

muuttuvan, niin kovin hän itki ja vaikeroitsi. Minä pelkäsin hänen

tulevan heikkopäiseksi, ja jos sitä menoa olisi pitemmältä piisannut,

niin se olisi suittanut tapahtuakin. Mutta Jumalan kiitos kaikki

on ohitse. Eläkööt vastaisuudessa sitä rakkaammasti, kun he niin

tuskalla yhteen pääsevät.

Näissä ynnä muissa pakinoissa ja syömisessä ja juomisessa kului

emäntien aika siksi, kunnes kirkkomiehet joutuivat.

Kun kirkkomiehet olivat saapuneet, kantoivat naiset Juhanan kärristä

huoneeseen ne toivikkiapunyytit, jotka Kaisa oli viikon varrella

koonnut. Päivällisen perästä läksivät Niemelän ja Lippolan emännät

toivikinavuille Lippolan kylälle ja Niemelän Liisa sekä talontytär

menivät toisille kylille samalle asialle. Kylän nuoriso kokoontui

kirkonmiehen taloon ja alkoi tanssia; sitä sitten pitkitettiin

koko illan. Vanhemmat miehet kestivieraista levähtivät vähän aikaa

päivällisen perästä ja sitten he keräytyivät talon suuren pöydän

ympäri ryyppimään ja tarinoimaan. Talon isäntä kertoi laveasti

viimeisen kaupunkimatkansa ja valitti, että tie oli huono kulkea,

kun siihen vasta oli vedetty karkeata rapaa, jota oli lohkottu

rappeutuneista kivistä ja kallioista.

-- Kukaan ei taida tietää, mistä se kivien ja kallioiden

rappeutuminen on saanut alkunsa ja mistä syystä kivet mätänevät

länsipuolella Vuoksen virtaa, mutta eivät itäpuolella, kysyi Simolan

herastuomari.

-- Sen asian minä sain tietää nyt kaupungissa käydessäni eräältä

Pietarinkirkon mieheltä, lieneeköhän sitten totta vai valetta, mutta

totena hän sen kertoi näin, virkkoi talon isäntä: "Ennen vanhaan,

jo siihen aikaan, kun suuret Eliaan poudat olivat, oli tälläkin

paikkakunnalla kova kuumuus ja monivuotinen pouta, niin että vedet

kuivuivat sateen puutteesta. Ei kaivoissa eikä lähteissäkään ollut

vettä. Pienemmät joet pysähtyivät juoksemasta, ainoastaan Vuoksen

ja Kymin mahtavissa virroissa oli vettä mutta vähän niissäkin.

Kaikki kasvullisuus oli kuihtunut. Siihen aikaan elivät Suomessa

jättiläiset. Eräs jättiläinen sattui silloin olemaan Syvien hautojen

kalliolla. -- Syvien hautojen mäet kuuluvat Äyräpään selänteeseen.

-- Siellä hän vaikeroi nälkäänsä ja janoansa. Hänen siinä ollessaan

sattui hirvi kulkemaan hänen vieritsensä. Hän kaappasi hirven

takajalasta kiinni, tappoi elukan ja teurasti. Sitten hän teki

tulen kalliolle, jossa paistoi hirven ja söi sen suuhunsa. Niin

runsasta ateriaa ei hän ollut saanut moneen aikaan. Näin kylläisenä

jättiläinen paneusi levähtämään ja tulta vartioimaan, ettei se

pääsisi metsään leviämään. Mutta kylläinen kun oli, nukahtikin

ukkopaha siihen. Hänen maatessaan sattui tulemaan tuulispää, joka

hajoitti nuotion kekäleet ja sytytti metsän palamaan. Hädin tuskin

pääsi jättiläispaha pakenemaan Vuoksen rannalle. Hädissään hän

hyppäsi Vuoksen virtaan ja kaaloi sen yli itäpuolelle, jossa hän

katseli, kuinka tuli yltymistään yltyi ja leveni levenemistään.

Silloin paloi koko se suuri aarniometsä, joka oli Vuoksen ja Kymin

virtojen välillä. Tästä kuumuudesta varistuivat kivet ja kalliot ihan

tulipunaisiksi. Sitten tuli ankara vesisade. Ja kun kuumille kiville

sataa lorotteli kylmää vettä, niin ne halkeilivat ja paukahtelivat

niin kuin kuumat saunankiukaan kivet ja tulivat rapakoiksi ja

hauraiski. Siitä on kivien rappeutuminen saanut alkunsa. Ajan hampaan

kalutessa on rappeutuminen edistynyt niin, että nyt jo monessa

paikassa ollaan vahvojen kivien puutteessa."

-- Tuo kertomus tuntuu aivan todenmukaiselta. Nähdäänhän se

saunankiukaan kivistä: vaikka ne olisivat kuinka vahvat ja ehjät

kiukaaseen pantaessa, niin ne kuitenkin, kun siinä kuumenevat ja

varistuvat ja kun niille kaadetaan vettä löylyä lyötäessä, vähitellen

muuttuvat rapakiviksi, joita on helppo murennella, sanoi Holttolan

kirkonmies, ja sen hyväksyivät toisetkin.

Näissä ja muissa tarinoissa ja pakinoissa kului ukkojen iltapuoli

rattoisasti.

Illansuussa tulivat toivikinapuajajat kotiin ja toivat vahvasti

tavaraa tullessaan. Lippolan kylän naiset olivat suurimmaksi osaksi

antaneet valmiita kapineita, vaan toisten kyläin naiset antoivat

suurimmaksi osaksi villoja.

Illalla kun karja ajettiin kotiin, katselivat Niemelän kälykset talon

karjaa, sekä lehmiä että lampaita.

-- Hyvin on sinun karjasi viljakasta; hiehotkin ovat niinkuin voilla

voidellut, sanoi Niemelän emäntä Lippolan emännälle.

-- En ole milloinkaan tahtonut pitää liian suurta karjaa, joka ei

tulisi hyvästi ruokituksi, vaan olen koettanut tyytyä vähempään ja

hoitaa ne paremmin, vastasi talon emäntä. Kyllä meidän lehmät ovat

tavallisesti olleet uudella karvalla niin kuin muikulat; ei niitä

suinkaan ole tarvinnut hännästä nostaa eikä vempeleillä kingotella

niin kuin monen muun talon lehmiä, jotka vain pitkän talven pelkkiä

olkia henkipitimikseen pureksivat.

-- Enempihän, ystäväiseni, perheen suuruuteen katsoen on teillä

lehmiä kuin meillä. Teillä on yhdeksään henkeen kaksitoista

lypsylehmää, vaan meillä on kahteenviidettä henkeen vain

viisikolmatta lehmää, sanoi Liisa.

Sillä puhein tulivat naiset tupaan illalliselle. Syötäessä kysäisi

talonisäntä:

-- No, millaiseksi ovat ämmät meidän talon katsoneet tämänpäiväisessä

syynissä?

-- Talo on hyvä ja hyvässä reilassa, vastasi Niemelän emäntä. Me

katselimme tuten taiten joka paikan. Kaikki on niin kuin oleman pitää.

-- Ettehän vielä katsoneet nauris- ja omenakuoppiakaan, sanoi

Holttolan kirkonmies nauraen.

-- Ne eivät kuulu asiaan, vastasi Niemelän emäntä. Isä saa ne

huomenna syynätä, jos häntä haluttaa.

Seuraavana aamuna nousivat naiset jo varhain toivikkitöitä tekemään

kuka mitäkin. Murkinan perästä tuotiin suuri joukko lääniltä saatuja

villoja, hajotettiin tuvan lattialle ja erotettiin erikseen mustat,

harmaat ja valkeat. Ne oli kerätessä pantu kepit ja alkoivat vatkata

villakokoa niin, että tukkuja kirposi ilmaan aivan kuin pieniä

lintuja olisi lennellyt. Toiset naiset taasen käsillään vatvoivat

villa sekaisin.

-- No meidän naiset, menkääpäs nyt toivikinapua katsomaan, käski

talon emäntä.

Naiset riensivät kukin huoneeseensa, jossa vähän aikaa kupastettuaan

kukin toi antimensa ja antoi ne Niemelän emännälle, joka ne kiittäen

otti vastaan. Ne olivat kaikki valmiita tavaroita.

-- Minulla ei päten ole muuta antamista kuin nämä kirjavartiset

kintaat, jotka sain setävainajani morsiamelta, sanoi Riitta-täti

antaessaan kintaat Niemelän emännälle, joka ne kiittäen otti vastaan.

-- Kah, niinhän te istutte täällä kaikki yhdessä mytyssä paan

tultuaan. Pojanvekarat tuolla kujasilla ovat rillanlyönnissä, ja sepä

vasta näyttää hauskaa olevan.

-- Lähdetääs helkkarissa mekin yhteen joukkoon maasta riitelemään,

sanoi Holttolan kirkonmies. Ja niin he läksivät joka mies ulos.

Kun pojat näkivät ukkomiesten tulevan, he asettuivat toiseen päähän

sanoen:

-- Käykääs te ukot yhdelle puolelle, me pojat käymme toiselle. Saamme

sitten nähdä, kumpiko puolue voittaa.

-- Tehdään niin, vastasi talonisäntä ottaen kehkärän käteensä ja

viskasi. Pojat koettivat panna keppinsä eteen, vaan rilla, joka oli

voimakkaasti tottuneella kädellä viskattu, kehki milloin keppien

ylitse, milloin alitse poikien ohi.

Pojat peräytyivät ja pysähtyivät siihen kohtaan, mihin rillakin oli

pysähtynyt. Yksi pojista nakkasi rillan pyörimään ukkojen luo, mutta

Holttolan ukko pisti kepin eteen ja rilla pysähtyi.

-- Kappas ukkoja, kun ovat vanhat varmat, sanoivat pojat ihmetellen.

Lippola taasen heitti rillan ja se lensi poikain sivuitse, joten

heidän taas täytyi siirtyä taapäin. Ukkomiehet sikäli siirtyivät

eteenpäin, sillä rillanlyöjillä piti aina oleman yhtäläinen

välimatka. Näin kun leikkiä jatkettiin, loppuivat viimein kujaset ja

sitten tultiin maantielle.

Kylän väki katseli ensin loitompaa kestivierasten leikkiä, vaan

viimeiseltä he likenivät ja kävivät yhteen leikkiin. Kas siinä

oli koko vatakka sekä poikia että ukkomiehiä. Naiset katselivat

tuvan rappusilta miesten kilvoitusta kotvan aikaa, mutta miesten

kehotuksesta innostuivat hekin vihdoin ja kävivät yhteen mätäkkään,

eukot ukkojen ja tytöt poikien puolelle.

Postiljooni, joka sattui ajamaan samaan aikaan maantietä myöten,

huusi ja menosi, kun näki niin paljon väkeä seivästen keralla

maantiellä. Hevonenkin pysähtyi katselemaan mokomaa jytäkkää.

-- Johan te hiidessä tukkiatte ruunun maantien, ettei valtakunnan

virkamies pääse kulkemaan, huusi ajokas.

Väki taukosi leikistään ja postinkuljettaja ajoi täyttä laukkaa

ohitse kiroillen ja noituen. Siitä päästyä jatkettiin leikkiä

suurella innolla siksi, kunnes kestivieraita tultiin kutsumaan

päivälliselle. Kas siitä leikistä sitten oli puhelemista koko

päivällisajaksi.

Kun lähtökuppiset oli otettu, läksivät muut kestivieraat kotiinsa,

vaan ämmiä ei vielä sinä päivänä laskettu. Vasta seuraavana tiistaina

murkinan jälkeen kyyditsi sulhanen ämmät kotiinsa Niemelään.

Kotiin tultuaan kertoivat ämmät laveasti koko kestin menon ja

kuvasivat rillanlyönnin niin hauskaksi kuin suinkin voivat.

Koko perhe nauroi makeasti postiljoonin ällistykselle ja Mauno-setä

sanoi korvallistaan kynsien:

-- Voi lempo kun en minä ollut siellä keralla. Kas meidän suku,

se vasta osaa leikit laatia eikä istua tuvassa pörröpäänä niin

kuin Junnolan rantukset, jotka eivät muusta tiedä kuin kasken

viertämisestä.

-- Anna Junnolaisten olla rauhassa, johan noista nyt pääsit, sanoi

Mari-täti.

-- Niinhän minua mukeloittaa, kun mokomat nokikolarit olisivat

ottaneet morsiamen oikeasta suvusta, vastasi Mauno-setä.

Sillä aikaa kun naiset katselivat Lippolaisten toivikkiapuantimia,

meni Juhana ulos hevostansa katsomaan. Hänen mentyään sanoi emäntä:

-- En olisi tässä maailmassa uskonut Lippolaisia niin rikkaiksi, jos

en olisi silmilläni nähnyt. Heillä on perheeseen nähden kaikkea eloa

ja elämistä ainakin yhden verran kuin meilläkin. Ja apas se järjestys

ja siivo, mikä siellä vallitsee, sellaista en minä ole ikänäni nähnyt

missään!

-- Ja heidän karjansa, se vasta oli viljakasta, lehmät olivat niin

kuin laivat ja lypsää lorottelivat suuret ikoiset rainnat täyteen,

kehui Liisa.

-- Johan minä sen aina olen sanonut, että Lippola on paras paikka

meidän pitäjässä, vaikka minua ei uskottu, virkkoi Mauno-setä.

Lautamies näytti mielihyvin kuuntelevan näitä Lippolan talon

ylistyksiä, mutta hän ei puhunut mitään.

Syötyään ja juotuaan aikoi Juhana lähteä kotiinsa, mutta lautamies

sanoi:

-- Älä nyt, poikaseni, ole kiireissäsi, ole talossa yötä ja aamulla

menet kotiisi.

Tämä olikin Juhanasta mielen mukaista. Talonväen mentyä askareillensa

pistäysi Juhana morsiamensa huoneeseen, jossa tämä tuli avosylin

vastaan.

-- Sinä sitten jäät meille yöksi? sanoi Kaisa ja kävi sulhasensa

syliin istumaan.

-- Niinhän isäsi kielsi jäämään ja minä taas aivan mielelläni jäin;

sinun luonasi on minusta niin hauska olla, vastasi Juhana.

-- Ai niitä miekkosia, sanoi Anni katsoessaan huoneen ovelta.

-- Tule sisään ja käy Juhanan toiselle polvelle istumaan, kutsui

Kaisa.

Anni tuli huoneeseen ja sanoi:

-- Mutta mitäs Juhana siihen sanoo?

-- Hänellä ei saa olla sanomista mitään. Etkös Anni nähnyt, että

minä kihlajaisissa kilpajuoksussa voitin ja anastin häneltä vallan;

minähän siis isäntänä olen, vastasi Kaisa tehden tilaa Annille, joka

istausi Juhanan toiselle polvelle.

Juhana hypitteli tyttöjä ja lauloi:

Hyv on pojan istua

kahden tytön kesken:

sattuis toinen kuolemaan,

ei ois poika lesken.

-- Kuole pois, Kaisa, kuole, niin minä saan itselleni sulhasen, sanoi

Anni nauraen.

-- En kuole enkä anna sulhastani kellenkään; kun sen olen kerran niin

monen puuhan perästä saanut, niin itse sen pidän ja hyvänä pidänkin,

vastasi Kaisa ja kietaisi käsivartensa sulhasensa kaulaan.

-- Kah, johan Juhanalla on kaksi morsianta, virkkoi Elli nauraen

huoneen ovelta.

Tytöt säpsähtivät ja lieksahtivat seisoalleen.

-- Kuules, kultani, mitä me olemme aikoneet, virkkoi Kaisa.

Kun minulla on kiiru toivikkitöiden kanssa, niin me tuumasimme

pitää öitsit ja kutsua kylän nuorisoa minua auttamaan. Tule sinä

pyhäinmiestenaattona meille jo oikeaan aikaan, niin pannaan tuuma

tukkuun.

-- Hyvä on, kyllä minä tulen. Sitä minäkin jo vähin ajattelin,

virkkoi Juhana. Mutta mitä varuksia minä tuon kerallani?

-- Ei mitään, vastasi Kaisa. Etkös tiedä, että Niemelän rusthollissa

on kavetta kaikenlaista ja minä lähtevänä ihmisenä en heidän

tavaraansa säästä.

-- Tehdään vain niin, päätti Juhana.

Juhana katseli ympäri huonetta ja kysyi vihdoin:

-- Mitäs tyysky tuo on ovensuun nurkassa?

-- Siinä ovat ukko Akkasen toivikkiajotavarat, jotka hän kävi minulle

keräämässä naapuripitäjästä, vastasi Kaisa.

-- Jos olisit, Juhana, ollut täällä sunnuntai-iltana, niin olisit

saanut nauraa Akkasen ukon mutkille suoliasi pidellen, kertoi Anni.

Hän kun kertoi pitkät jutut toivikkiajomatkoiltaan ja miten häntä

mistäkin talossa kohdeltiin. Heponiemen kestikievarissa hän oli

saanut pari ryyppyä. Se kihahti ukon päähän niin, että hän päästyään

Kosken myllymäelle nakkasi nyyttinsä kekkimään alamäkeä maantietä

myöten, juoksi itse perästä ja lauloi:

Akkanen hyppää ja rillaa,

nyytiss on pellavaa ja villaa.

Meillä hän söi ja joi. Kun hän oli saanut joitakuita ryyppyjä, hänen

mielensä kepeni niin, että hän alkoi tanssia tepsutella yksinään ja

laulaa rallattaa. Sille ei kukaan voinut olla nauramatta, vaikka

olisi kuka kuinka vakainen ollut.

Illallista syötäessä sanoi lautamies Lippolan Juhanalle:

-- Totta varmaan tuomiosunnuntailauantaina sinä tulet morsiantasi

kuulutukselle ottamaan, vai miten isäsi tuumaili?

-- Niinhän hänkin aikoi, vastasi Juhana.

-- Tule sitten jo perjantai-iltana meille yöksi, niin saamme lähteä

lauantaiaamuna jo niin varhain, että ennätetään ensimmäiseksi

kuulutukselle kirjoittaa. Minä tahdon, että teidät huudetaan

ensimmäiseksi, sanoi lautamies.

-- Hyvä on, tehdään niin, vastasi Juhana.

Seuraavana aamuna varhain läksi Juhana kotiinsa.