Kihlajaiset

Sisältö: Toivikin kiireet. Kihlajaisvarustukset. Vierasten tulo.

Rahain jako. Kihlaaminen. Kihlajaistupakat. Illallinen. Kirkolla

käynti. Toivikinavun ajaminen. Naiset auttavat töissä morsianta.

Toivikinavut. Lahjukset. Vierasten lähtö.

-- Nyt ei Kaisa enää jouda käymään ulkotöissä, vaan hänen täytyy

kihlakampsuja varustaa, kun sinä niin pian kutsuit kihlaamaan, sanoi

Niemelän emäntä miehellensä.

-- Mikkelin päivän aikanahan tavallisesti on kihlajaiset aina

pidetty, ja sitä minä nytkin tarkoitin. Kaisa kyllä saa käydä

toivikkitöillensä; eivät meidän varsityöt yhtä henkeä kaipaa, ja jos

kaipaisivatkin, niin sitten pitäisi ottaa vieraita muuhun työhön ja

antaa Kaisan tehdä toivikkitöitään. Mutta nyt meidän ei tarvitse

sitäkään tehdä, kun on työväkeä yllin kyllin, vastasi isäntä.

Kaisalla oli kova kiiru kihlajaisten edellä. Hän ompeli, neuloi

ja kirjaili lapasia, kintaita ynnä muita vaatekappaleita. Kaikki

talon naiset auttelivat häntä joutohetkinään. Naapurien tyttölöille

annettiin sukkain, lapasien ynnä muiden kihlakalujen valmistamista

varten lankaa, ja mielellään he ottivatkin auttaakseen toivikkia.

Mauno-setä puuhaili mallasten valmistusta ja oluenpanoa.

Suutari-Olli, joka jo oli ennenkin talon nuorelle väelle kirkkokenkiä

valmistanut, tuli nytkin kutsuttuna tekemään toivikille ja toisille

tytöille ummiskenkiä ja lipokkaita.

Kihlajaisten alusviikolla vedettiin nuottaa ahkerasti ja saatiin

kaloja. Emännillä ja muilla naisilla oli sen seitsemän kiirettä tuvan

pesussa ja muiden huoneiden siivoamisessa sekä leivoksien että muiden

ruokain valmistamisessa. Kihlajaisiin teurastettiin iso sika ja

puolenkymmentä lammasta.

Määrättynä lauantaina alkoi jo keski-iltoin aikana tulla vieraita

kihlajaistaloon. Jokainen toi tullessaan joko rukiisen tahi ohraisen

leivän, ryynipiirakoita, askillisen voita ja muutamat vielä

lammaskäpälän. Tupaan tultuaan antoivat vieraat tuomisensa talon

emännälle, joka ne kiittäen otti vastaan. Talon perhe tervehti

vieraita, miehiä kättelemällä ja naisia likistämällä. Sikäli

kuin vieraita tuli, annettiin heille ensin ryypyt vanhemmille ja

sitten kahvia kaikille. Ja kun kaikki olivat kokoontuneet, syötiin

yhteinen illallinen. Tupaan oli tuotu toinen iso yhdestä puuntyvestä

valmistettu pöytä, aivan samanlainen kuin entinenkin pöytä oli.

Syötyä kylvettiin sauna: miehet ensin ja sitten naiset. Pimeän tultua

sytytettiin kynttilät sekä kynttilänjalkoihin että yläpöydän päällä

riippuvaan läkkiseen kynttiläkruunuun.

Kylän nuorisoa alkoi vähitellen tulla kihlajaistaloon kihlaajia

odottamaan. Lapset juoksivat vähän väliä ulkona kuuntelemassa

sulhasten kelloja.

Kotvasen perästä kuultiin vihdoin kellojen ja kulkusten helinä, ja

pian olivatkin sulhaset pihalla. Talon poikamiehet menivät vieraita

vastaanottamaan ja korjaamaan hevosia.

Vierasten tupaan tultua ja hyvänillan tehtyä sanoi talon isäntä

heidät tervetulleiksi. Talon tyttäret Anni ja Sohvi menivät

riisumaan vierasten päällysvaatteita. Anni otti tuohikontin Lippolan

kirkonmiehen olalta ja ripusti sen naulaan. Sitten hän riisui vyön ja

heitti päällysviitan. Sohvi teki samaten sulhasen sedälle, joka oli

toisena puhemiehenä: otti hänen olaltaan tupakkasäkin ja sijoitti sen

naulaan ja riisui päällysvaatteet. Sulhanen riisui itse vaatteensa.

Jokaisen vaatteet veivät tytöt isännän huoneeseen. Kun tulokuppiset

oli juotu, nousi Lippolan kirkonmies seisoalleen ja sanoi:

-- Me kävimme pari viikkoa sitten täällä morsianta merkkiämässä ja

nyt tulimme kihlauksella kauppoja vahvistamaan. Otetaankos nyt kihlat

lisää vai annetaanko entiset takaisin?

Tähän vastasi talonisäntä:

-- Niin kuin näette, ei tässä ole niitä aikeitakaan, jotta kaupat

purettaisiin.

-- Kyllä kauppoja ei pureta, sanoi Holttolan ukko, mutta

ei neittä rahoitta naida,

talon lasta lunnahitta.

Sulostansa suku anoo,

hempustansa heimo suuri

saadakseen sataiset markat,

tuhantiset tyttärestä.

Usein on armas emonen

yöllä saanut ennätellä

vaalimahan valkoistansa,

pesemähän pienoistansa.

Usein on armas isonen

saanut raataa runsahasti,

tehdä työtä tehokkaasti,

ennen kuin on ennättänyt

saada työlle tyttärensä.

Ei tyttö tyhjästä jouda,

vaivannähty vastineetta;

vaan on markat maksettavat,

päästettävät penninkiset.

-- Paljonko neiti sitten maksaa? kysyi puhemies.

-- Ei sillä määrää ole; kun itsestänne paljon pidätte, niin enempi

saatte maksaa: tuntekaa itse oma arvonne, vastasi isäntä.

-- Koska niin on asia, niin rahat pöytään, sanoi Lippolan kirkonmies.

Ojennas, velimies, rahakontti tänne!

Yrjö ojensi rahakontin, josta kirkonmies veti pitkän rahapussin

ja kaasi pöydälle suuren koon vaskirahoja. Talon isäntä istausi

Lippolan ukon viereen. Sulhanen istui isänsä toisella puolella ja

hänen vieressään istui hänen Yrjö-setänsä pöydän sarvenessa. Sitten

otti Lippolan kirkonmies kukkarostaan joukon hopearahoja, joista

erotti osan erikseen, nousi seisoalleen pöydän päähän ja lausui

juhlallisella äänellä:

Äiti armas kantajainen,

valikoitu vaalijainen!

Hyvän laadit lapsukaisen,

punaposki puolukkaisen,

jota kosi sorjat sulhot,

nuoret miehet noudatteli:

ota vastaan vaivoistasi

hopeata huolistasi,

markat mielitietystäsi,

rahat rakastetustasi,

vaikkei hellän äidin huolet

kullalla oo kuitattuna.

Morsiamen äiti pyyhkäisi kiiltävän kyyneleen silmistään, tuli pöydän

luo, otti rahat ja kiitti.

Sitten asetti Lippolan kirkonmies toisen koon hopearahoja erikseen ja

lausui:

Isä hyvä, huolellinen,

perheen tuki, turvallinen!

Jos sä luovut linnustasi,

vaihdat rahaan rakkahasi:

ota vastaan vaivoistasi

selvät markat sirkustasi,

vaikkei hyvän isän huolet

markoilla oo maksettuna.

Lautamies otti rahat kiittäen ja mieli liikuttuneena.

-- Itse saat poikaseni antaa morsiamellesi minkä verran tahdot, sanoi

Lippolan kirkonmies.

Juhana otti kukkarostansa rahoja ja asetti ne pöydälle, jonka jälkeen

hänen isänsä lausui:

Talon tyttö, talon neito,

talon morsian mokoma!

Jos sä suostut sulhohesi

ja on mieli miehelähän:

ota rahat rapeasti,

kihlamarkat kerkeästi.

-- Rahat on tuotava tänne eikä sieltä haettava, virkkoi kuppari-Maija.

-- Ei rahoja kannella mihinkään, vaan ne on morsiamen itsensä

haettava pöydältä, vastasi Lippolan kirkonmies.

-- Taitaa varmaan sulhanen olla raajarikko, koskei kykene rahoja

tänne tuomaan, virkkoi taas kuppari-Maija.

-- Ehkäpä morsian lienee rampa, kun ei kykene niitä pöydältä

ottamaan, sanoi lautamies Varis.

Sen kuultuaan tuli morsian sukkelaan pöydän luokse, kääräisi

esiliinansa ja pyyhkäisi viittansa liepeellä rahat esiliinaan,

nyökäytti päätään kiitokseksi ja meni perämaalle toisten naisten

luokse.

-- Näittekös nyt, että jos lienevät pojat rikkaat naidessaan, niin

ovat tytöt terveet mennessään, virkkoi Simolan herastuomarin emäntä.

Nyt kävi Lippolan kirkonmies istumaan ja alkoi hiljaa kuiskailla

rahojen jakamisesta talon isännän kanssa. Naiset puolestaan

keräytyivät morsiamen ympärille katselemaan hänen rahojaan.

-- Viisi on hopeaista ruplaa ja yksi on vaskiraha. Se taitaa olla

uusi kopeekka, koska on niin kirkas, sanoi kuppari-Maija.

-- Ei se ole kopeekka vaan se on viiden ruplan kultaraha, vastasi

morsian. Koettelehan painoa!

-- Ai ai kuinka paljon sinä sait rahaa, oikein kymmenen ruplaa,

ihmetteli Maija. Ja ihme se oli tosistakin naisista.

Kun talon isäntä ja Lippolan ukko olivat keskustelleet ja lukeneet

rahoja eri joukkoihin, alkoi Lippola huutaa nimikauten jokaista

sukulaista, ensin talon perhettä ja sitten muita sukulaisia rahaa

ottamaan. Jokainen kutsuttu astui esille, otti rahat ja kiiti. Kun

Annin vuoro tuli, lisäsi sulhanen hopearahan vaskirahojen joukkoon,

josta Anni tuli hyvin iloiseksi.

Kun kaikille sukulaisille oli rahat annettu, viskasi Lippolan

kirkonmies pienen vaskirahan uunille ja sanoi:

-- Tuossa on talon kissalle!

-- Ja tuossa on kontin kantajille, sanoi Yrjö viskatessaan rahvaan

joukkoon vaskirahan, jota pienet pojat rupesivat lattialta etsimään.

Kun rahat oli jaettu, kysyi puhemies:

-- Kun me nyt olemme velvollisuutemme täyttäneet, kysyn minä sinulta,

arvoisa talonisäntä, saammeko me nyt julkisesti kihlata merkityn

morsiamen?

-- Minun mielestäni te olette rehellisesti velvollisuutenne

suorittaneet ja runsaan maksun antaneet, joten siis te olette

oikeutetut kihlaamaan morsiamen julkisesti, vastasi isäntä.

Tämän kuultuansa meni morsian kaason kanssa huoneeseen, jossa hän

sanoi kaasolle:

-- Minä taidan nyt tehdä sulhaselleni vähän kiusaa: en ota sormusta,

vaan hän saapi sen pistää sormeeni.

-- Tee vain niin, eipähän sitten saata jälkeenpäin kehua, että sinä

olit liian kärkäs hänen sormuksiaan ottamaan, vastasi kaaso.

-- Missä on kihlaus tapahtuva, huoneessako vai tuvassa? kysyi

Lippolan kirkonmies.

-- Kyllähän entiseen aikaan kihlattiin tuvassa, mutta ne ajat ovat

olleet ja menneet, nyt on tapana kihlata huoneessa, vastasi isäntä.

-- Mutta minun mielestäni olisi paras noudattaa ikivanhaa tapaa ja

kihlata tuvassa, se olisi niin juhlallista ja muistuttaisi meille

vanhoille oman nuoruutemme aikoja, ehdotteli Holttolan kirkonmies.

-- Minä olen samaa mieltä, lisäsi Mauno-setä.

-- Se minustakin olisi juhlallisempaa, sanoi Lippolan ukko.

-- Koska te niin tahdotte, niin kihlataan sitten tuvassa vanhan hyvän

tavan mukaan, myödytti isäntä. Mauno-setä, joka vanhat temput ja

tavat parhaiten muistaa, saapi sulhasen nuoremman puhemiehen keralla

hakea morsiamen huoneesta ja käydä hänelle puhemieheksi.

Tämän kuultuaan menivät nimitetyt miehet huoneeseen ja toivat

morsiamen kaasoineen tuvan porstuaan, jonka nurkasta Mauno-setä otti

korennon, aukaisi tuvan oven, koputti korennolla tuvan kynnykseen ja

kysyi:

-- Onko sulhanen rikas rahoiltaan vai kepiä kengiltään?

-- Kuningas on rikas rahoiltaan ja susi on kepiä kengiltään, vastasi

Lippolan kirkonmies.

Vastauksen saatuaan astui morsiusväki tupaan: morsiamen puhemies

ensimmäisenä korento kädessä, sitten sulhasen puhemies, morsian

ja kaaso. Edellinen puhemies teki hyvän illan tupaan tullessaan,

isäntä vastasi. Nyt nousi vanhempi puhemies, meni sulhasen kanssa

morsianta vastaan ja he pyysivät morsiusväkeä siirtymään pöydän

luokse ja siellä kihlautumaan. Morsiamen puolelta pantiin vastalause

ja tahdottiin kihlauksen tapahtuvan oven suussa, orren alla. Naiset

puolestaan pyysivät kihlaajia tulemaan tuvan perälle ja siellä

kihlautumaan. Vihdoin tarttui Holttolan kirkonmies asiaan ja sanoi:

-- Ikivanhoista ajoista on ollut tapana kihlata morsian

alla kuulun kurkihirren,

alla kaunihin katoksen.

Siis on tuvan keskellä oleva sillan liitos ainoa ja oikea paikka,

jossa kihlauksen pitää tapahtuman.

Tähän tyytyivät kaikki.

Nyt ottivat puhemiehet, sulhasen puhemies korennon toisesta

ja morsiamen puhemies toisesta päästä kiinni ja nostivat sen

vaakasuoraan vyötäistensä tasalle. Sulhanen seisoi pöydän puolella

ja morsian oven puolella korentoa. Sulhasella oli kädessä iso

rekkosolki, jonka palkimessa oli hopeainen kullalla silattu

sarasormus. Morsiamella oli kädessä erivärisistä langoista kirjavaksi

neulotut sukat. Puhemiehen annettua merkin sulhanen ojensi oikealla

kädellään korennon päällitse soljen sormuksineen ja samalla otti

vastaan vasemmalla kädellään ne sukat, jotka morsian oikealla

kädellään antoi korennon alitse, ja morsian otti vasemmalla kädellään

sulhasen tarjoaman soljen sormuksineen, joten molemmat yhdellä haavaa

ottivat ja antoivat kihlamerkit toisilleen. Ne saatuaan he alkoivat

kilpajuoksun: sulhanen kiidätti lahjansa, sukat, pöydänpään nurkkaan

ja morsian juoksi solki kädessä porstuaan, josta hän pian palasi

tupaan. Tämä kilpajuoksu oli kiista tulevasta vallasta: jos morsian

kerkesi ennen porstuaan kuin sulhanen pöydän päähän, oli morsiamella

valta sulhasen ylitse tulevassa yhdyselämässä. Päinvastaisessa

tapauksessa oli sulhasella ylivalta.

Tämän juhlallisen toimituksen perästä antoi sulhasen puhemies

tupakkakäärön säkistä pojille, jotka sen hakkasivat tupakkalaudalla

ja laskivat laudan pöydälle, josta miehet pistivät tupakkaa

piippuunsa ja polttelivat. Vanhempi puhemies tarjoili nuuskaa

rahvaalle ympäri tupaa. Koko kihlajaiskestin ajan olivat tupakat

laudalla sekä kestivierasten että muiden poltettavana.

Heti kun morsian oli porstuasta palannut tupaan, keräytyivät naiset

hänen ympärilleen katselemaan hänen solkiaan ja sormustaan. Kaikista

ne olivat erinomaisen hyvät ja kallisarvoiset. Morsiamesta ne

tietysti olivat kaikkein parhaimmat.

Vähän ajan perästä kannettiin illallinen pöytään ja vieraat

käskettiin ruualle. Talon isäntä luki ruokaluvut ja Holttolan

kirkonmies alkoi veisata toisten keralla:

Sinun uhris pääll Hän katsokoon

ja palvelukses nöyrän,

rukoukses vastaan ottakoon,

se on rikkaan mieli ja köyhän.

Mitäs pyydät, Hän sinull antakoon,

vahvistakoon sinun neuvos:

onnee hyvää sinull lainatkoon

töissäs ja kaikiss menoiss,

niin olet sä hyväss levoss. (Vvk. 36:3)

Illallisen perästä Mauno-setä luki ja Lippolan kirkonmies veisasi

toisten keralla:

Herran pyhäss pelvoss pysykäämm,

hänelt avion onnee anokaamm,

rukouksell alat pyytäkäämm,

sitt sen suo meille saada; Hänt kiittäkäämm. (Vvk.325:6)

Kun illallinen oli korjattu tekivät naiset oljista vuoteet tuvan

lattialle, johon vanhemmat ihmiset kävivät makaamaan, vaan nuoremmat

menivät huoneisiin levolle. Sulhanen meni Antin kanssa huoneeseen

makaamaan.

Seuraavana aamuna pidettiin aamurukoukset, juotiin kahvi ja syötiin

murkina. Sekä ruualle ruvettaessa että myöskin ruokailun perästä aina

luettiin ja veisattiin koko kihlajaiskestin ajan. Murkinan jälkeen

alkoi nuoriväki tehdä kirkolle lähtöä. Sulhanen sanoi morsiamellensa:

-- Jos suvaitset, niin ajamme kirkolle.

-- Aivan mielelläni lähden, jos vain otat viedäksesi, vastasi morsian.

Pian oli kirkkoväki pukeutunut ja valjastettiin hevoset. Melkein

tarkoin läksivätkin nuoret kirkkoon, ainoastaan vanhemmat ihmiset

jäivät kotiin. Tiellä ajettaessa sanoi morsian sulhaselleen:

-- Minä läksin oikein sitä varten, että saisin monesta aikaa kahden

kesken puhella. Vaikka me olemme jo julkisesti kihlatut, niin eihän

sitä viitsi muiden näkyvissä haastella, vaikka kuinka mieli tekisi.

-- Juuri se oli minunkin ajatukseni, vastasi sulhanen.

-- Et usko, kultaseni, kuinka minä illalla varustausin tekemään

sinulle kiusaa, mutta siitä ei tullutkaan mitään, kun kihlaus

tapahtui tuvassa, vanhan, iankaikkisen tavan mukaan, jota ei enään

minun muistaissani ole kenkään noudattanut, vaan kun Holttolan vaari

ja meidän Mauno-setä niin tahtoivat, niin heillähän se valta pitää

olla, sanoi Kaisa.

-- Meidän, armaani, on kiittäminen Holttolan vaaria ja Mauno-setää

siitä, että asiamme on näin pitkällä, vastasi Juhana. Ilman heitä

sinä olisit Junnolan Martin morsian ja minä olisin morsianta vailla.

Ja ajattelepas, millainen mieli olisi meillä molemmilla, jos emme

olisi yhteen päässeet. Antti veikkoseni kertoi viime yönä koko jutun

minulle aivan tarkkaan. Muuten minua huvitti tuo vanhanaikainen

kihlaustapa, kun sai vielä kilpajuoksua tehdä.

-- Mitäpä sinun juoksussasi oli hyvää, kun minä ennen kerkesin

porstuaan kuin sinä pöydänpäähän, ilkkui Kaisa.

-- Kyllähän minä sinut juoksussa voitan, vaikka käytäisiin heti kohta

kilpaamaan, mutta en minä illalla viitsinyt ponnistaa voimiani,

virkkoi Juhana. Mutta sanopa ystäväiseni ja vallanpitäjäni, miten

sinä aioit minua illalla kiusata?

-- Minä sanoin kaasolleni, etten ota sinulta sormusta, vaan sinä saat

sen panna minun sormeeni.

-- Mutta jos minä en olisi sitä tehnyt, vaan lähtenyt pois, entäs

sitten?

-- Minä tietysti olisin juossut sinun perästäsi ja pyytänyt sormusta,

ja jos et sinä olisi antanut hyvällä, niin olisin sen ottanut vaikka

väkisin.

-- Kyllä minä aivan mielellänikin olisin sormuksen pannut sinun

sormeesi, kun sinä jo olet kaksi ottanut, niin johan kolmas olisi

minun pitänyt antaa.

He puhelivat koko kirkkomatkan. Kaisa valitti surkeuttaan, kuinka

hänellä oli vaikea elo, kun heidän toivonsa ei näyttänyt toteutuvan.

Erittäin se viikko oli raskain, kun Junnolaan luvattiin harjakaiset

juoda.

Kirkkomäelle tultua katselivat kaikki ihmiset, kuinka Lippolan Juhana

Niemelän Kaisan kanssa ajoi yhdessä, mutta Junnolan Martti käänsi

päänsä toisaanne päin, niin häntä näytti harmittavan, kun Kaisa istui

Juhanan vieressä. Vaikka Martti oli jo kihloissa Saarelan Annin

kanssa, niin yhtä kaikki häntä suututti, kun Lippolan Juhana voitti

hänet, vaikka hän kehui Juhanan jalkoihinsa jäävän.

Kirkolta palattaessa, kun morsiuspari tuli Lippolan tienhaaran

kohdalle, sanoi Kaisa leikillään:

-- Aja, kultaseni, kotiin Lippolaan, ei minun mieleni tee enää yhtään

Niemelään. Lippola tuntuu minusta kodille ja Niemelä vieraalle.

-- Ei tiedä jos vielä saanet tarpeeksi Lippolassa olosta, vaikka nyt

niin sanot, vastasi Juhana nauraen.

-- Ei niin kauan kuin sinä elät, virkkoi Kaisa totisena. Vaikka

menisimme Venäjän maan perille, olen minä kumminkin onnellinen sinun

kanssasi. Jospa vaikka sinun rakkautesi kylmenisikin minuun, en

minä voi koskaan laata sinua rakastamasta. Niin syvälle olet sinä

tunkeutunut minun sydämeeni, että ainoastaan kuolema -- jaa, ei

sekään voi minun rakkauttani lopettaa.

Tämän sanottua hän tarttui sulhasensa käsivarteen ja kyyneleet

kiilsivät hänen silmissään.

-- Ei, armaani, sinun huoli sitä epäillä, etten minä sinua rakasta.

Jumala taivaassa yksin sen tietää, että rakastan sinua äärettömästi.

Siksi tunnekin itseni ylenmäärin onnelliseksi, kun saan sinut omanani

viedä kotiini, vastasi Juhana.

-- En, Juhana kulta, ole minä sinun rakkauttasi milloinkaan

epäillytkään, ja siksi olikin minulla kaksinkertainen huoli, kun

meidän asiamme näyttivät nurin menevän. Minä näet oman suruni ohella

säälin sinua, joka sait sanomattomasti kärsiä, virkkoi Kaisa.

Näitä asioita ynnä muuta puhellen he tulivat Niemelään, jossa jo

ennen heitä ennättänyt nuoriso otti heidät vastaan. Pojat riisuivat

ja korjasivat hevosen.

Heti päivällisen perästä läksivät tytöt toivikinavuille,

morsiussaataville, omaan kylään, vaan Yrjön Liisa ja morsiamen täti

menivät vieraille kylille. Keski-iltain aikana he palasivat takaisin

ja toivat tullessaan ne antimet, jotka he olivat kylältä saaneet

ja jotka olivat enimmäkseen valmiita vaatekappaleita, niin kuin

esiliinoja, pyyhkeitä, lapasia, sukkia ja kintaita ynnä kaikenlaisia

nauhoja. Suuri joukko kylän nuorisoa seurasi heitä Niemelään ja

toisia tuli perästäpäin. Nuorison kokoon tultua aloitti morsiuspari

tanssin, jota sitten jatkettiin niin kauan kuin päivää piisasi.

Iltahämärissä palasivat toisetkin naiset toivikinajolta ja toivat

suuren nyytin, jossa oli villaa, pellavata ja osaksi valmiitakin

vaatetavaroita.

Maanantaiaamuna nousivat naiset varhemmin kuin miehet, sillä jokainen

puolestaan tahtoi auttaa toivikkia (morsianta) käsitöiden teossa.

Toiset karttasivat (raaksivat) villoja, toiset kehräsivät sukka- ja

kinnaslankaa, neuloivat, ompelivat, iskivät rippua (rimpsuja) tekivät

nyytinkiä (pitsiä) jne. Holttolan muori painoi (värjäsi) lankoja isot

vyyhdet keltaisiksi keltaheinillä ja kehäkukilla.

Murkinan jälkeen sanoi Mauno-setä:

-- Nyt oman talon naiset ja kesävieraat, katsokaas morsiamelle

toivikinapua!

Naiset menivät huoneeseensa ja toivat sieltä jokainen valmiita

kapineita, enimmiten käsineitä ja jalkineita. Mauno-setä itse kantoi

koko joukon pyyhkeitä, esiliinoja, sukkia, kintaita, palmikoita,

viipulavöitä, säärisiteitä ynnä muuta kampsua, jotka hän kaikki

lahjoitti morsiamelle.

-- Kah, onpas Mauno-setä välistä aukkakin (aulis), vaikka hän

tavallisesti on visukinttu (saita), sanoivat naiset.

-- Mitäs nämä tekevät huoneessa mahettumassa (maatumassa), vastasi

Mauno-setä. Maailmalta nämä ovat tulleet, sinne ne saavat mennäkin.

On tavaraa kyllä minun elinajakseni.

-- Minkä verranhan Mauno-setä olisi antanut toivikinapua, jos Kaisa

olisi Junnolaan mennyt? kysyi Mari-täti.

-- En nauhan nenää, en ympäri sormen kirrettävää, vastasi Mauno-setä.

Vieraat olivat varustaneet keralleen toivikinapua, kuka mitäkin

valmista tavaraa, jotka he antoivat morsiamelle. Lautamiehet ja

kirkonmiehet antoivat sitä paitsi morsiamelle rahaa.

Päivällisen jälkeen sanoi Lippolan kirkonmies:

-- Nyt ei muuta kuin aletaan tökkii omaan mökkiin.

-- Ei kiireellä hätää ole, vastasi isäntä. Keski-iltoin aikana saatte

vasta kampsujanne katsella ja mennä kotiinne.

Siihen tyytyivät kaikki vieraat. Keski-iltoin aikana syötiin

lähtöruoka ja otettiin lähtökupit. Sitten Lippolan kirkonmies sanoi:

-- Minä olen aikonut ensi pyhänä pitää ämmäjäiskestit. Varustaikaa

siis ämmät valmiiksi, lauantai-iltapuolella tulee Juhana teitä

noutamaan. Myös pyydän arvoisia virkaveljiäni tulemaan kestiin.

-- Suuri kiitosta kutsumastasi, sanoi Holttolan kirkonmies. Tämä

syksy näyttää antavan kestejä oikein runsaalla mitalla. Minähän kyllä

joudan kestinjuontiin, kun en enää jaksa päten (kunnolla) muutakaan

toimittaa.

Sitten toivat tytöt vierasten päällysvaatteet huoneesta tupaan.

Kyläläisiä kerääntyi iso joukko katsomaan vierasten lähtöä. Talon

nuoret miehet valjastivat hevoset.

Kun vieraat olivat pukeutuneet lähdön varalle, toi morsian

kihlaajille lahjukset: Lippolan kirkonmiehelle kaksi paria sukkia,

kintaat, lapaset ja kaksi rippureunaa pyyhettä (nenäliinaa), jotka

kaikki olivat säärisiteellä (sukkanauhalla) sidotut yhteen. Morsian

solmisi ne tulevan appensa vyölle. Yrjölle annettiin yksi kutakin

edellä nimetyistä vaatekappaleista. Sulhanen sai lapaset ja pyyhkeen.

Paitsi näitä lahjuksia laitettiin tulevalle anopille palmikko ja

esiliina.

-- Mitäs lahjukset maksavat? kysyi Lippolan ukko.

-- Ruplan kappale, se on vanha taksa, vastasi seppä.

-- Ei maksulla mitään määrää ole, saatte antaa minkä hyväksi näette,

virkkoi morsiamen äiti.

Kaikki kolme antoivat rahaa morsiamelle, joka kiittäen otti sen

vastaan. Yrjö antoi jäljelle jääneet tupakat talonisännälle. Sitten

jättivät kihlaajat jäähyväiset, lukivat sulimmat kiitokset ja

läksivät matkaansa. Kaikki riensivät pihalle saattamaan vieraita.

Sen jälkeen läksivät toisetkin vieraat, vaan Holttolan kirkonmies

jäi vielä kolmanneksi yöksi taloon ja läksi vasta seuraavana aamuna

kotiinsa.