Harjakaiset

Sisältö: Erilaisia mielipiteitä. Väkivaltainen teko. Kaisan suru.

Junnolaisten harjakaistenjuonti. Viisaita neuvoja. Oikealla

tolalla. Erehdykset oikaistaan. Riitta-tädin sulhaset. Kaisan

itku muuttuu iloksi. Junnolan Martin naimiskaupat puretaan.

Lapsen tuuma. Saarva kierroksissa. Lippolan Juhanan sormukset ja

harjakaistenjuonti Niemelässä. Kihlajaisiin kutsuminen. Vierasten

lähtö.

Seuraavana sunnuntaiaamuna sanoi Niemelän lautamies tyttärellensä

Kaisalle:

-- Nyt, Kaisa piikani, saat antaa liiat sormukset pois, niin minä ne

kuljetan kirkolle ja annan omistajillensa, ettei tarvitse kalliita

työpäiviä tuhlata niitä kannellessa.

-- Kaikki muut sormukset saatte viedä pois, vaan Lippolan Juhanan

sormukset aion pitää, vastasi Kaisa.

-- Mutta minä olen aikonut sinut laittaa Junnolaan, kun se on

varakkain talo koko pitäjässä. Kirkosta päästyäni menen taloa

katsomaan, ja jos se minua miellyttää, niin saamme tuumia

harjakaisia, virkkoi lautamies.

-- Mutta hyvä isä, mitenkäs minä voin vastoin luontoani naimisiin

mennä: sehän on aivan mahdotonta, vastasi Kaisa kyynelten vieriessä

pitkin poskia.

Samassa tulivat Kaisan äiti ja veikko huoneeseen ja kuultuansa

asian puolustivat Kaisan mielipidettä, mutta isä oli järkähtämätön

päätöksessään. Vihdoin hän myöntyi sen verran, että Lippolan Juhanan

sormukset saisivat toistaiseksi jäädä Kaisalle, vaan Miehikkälän

Mikon sormuksen hän tahtoi viedä pois siitä syystä, kun hän ei ollut

vanhin veljes, vaikka talo oli muuten arvokas ja rikas. Kuitenkin hän

suostui lopulta ottamaan keralleen Junnolan Martin sormuksen, jonka

hän saisi antaa pois, jos ei talo näyttäisi hänestä mieluisalta.

Lahtelan Matin sormuksen saisi emäntä toimittaa kotiin.

Nyt Kaisa hengitti vapaammin, vaikka ei ollut vielä aivan varma

asiastansa. Kuitenkin hän oli vakaasti aikonut pysyä mielipiteessään,

seuratkoon mitä tahansa.

Sunnuntai-iltana myöhään tuli lautamies kotiinsa, mutta ei kertonut

kenellekään, miten asia oli päättynyt. Vasta maanantaiaamuna murkinaa

syötäessä hän ilmoitti koko perheelle, että ensi sunnuntaina juodaan

pitäjäntuvalla harjakaiset Kaisalle ja Junnolan Martille, kehuen

Junnolan rikkaammaksi kuin hän oli luullutkaan. Sen kuultuaan

pysähtyi Kaisalta pala suuhun ja vedet heruivat silmiin ja hän riensi

huoneeseen itkemään. Emäntäkin nousi pöydästä kesken syöntiään

ja meni hänkin huoneeseen. Antti, Kaisan veikko, heitti myöskin

syöntinsä kesken ja nousi kävelemään pitkin tuvan lattiaa, mutta ei

puhunut sanaakaan.

-- Vai Junnolan nevettiä meidän isäntä laittaa tyttärensä syömään,

sanoi Mauno-setä äänellä, josta leikki oli kaukana. Jos minä sinuna

olisin, niin antaisin Junnolan natjujen itse äpertää nevettinsä ja

laittaisin lapseni puhtaan leivän ääreen.

-- Koko Junnolaisten nevetinsyönti on vain valhe ja vihapuhe, vaikka

sitä ympäriinsä haastetaan. Nytkin oli leipä kuin kolatsu, vastasi

lautamies.

-- Menisithän huomenna katsomaan, kun pyhäleivät ovat loppuneet,

niin näkisit, että arkileipä on täynnä tähkäpäitä, jossa on rusua ja

ruumenta, sanoi Mauno-setä.

-- Heittäisit kerrankin tuon Junnolaisten pilkkaamisen, sanoi

lautamies kiivaasti. Minä olen luvannut juoda ensi sunnuntaina

tyttäreni Junnolaan ja sen olen tekeväkin. Minä olen mies, joka

sanojani en syö enkä kysele kykyä kylästä, tointa toisesta talosta.

-- Mainio mies ja mainiot tuumat! mutta kas, minä en, minä, niitä

harjakaisia huulilleni pane; ne ovat kalliit juotavat, sanoi

Mauno-setä viskaten vinheästi lusikkansa koriin ja nousi pöydästä.

-- Kun et juo niin ole juomatta, eihän yksi kiuru kesää tee, virkkoi

lautamies.

-- Mutta nytpä se ei ole yksi eikä kaksi vaan monta kiurua, jotka

tulevat kysymykseen, vastasi Mauno-setä. Näitkös, kuinka tyttäreltäsi

herahtivat vedet silmiin ja pala pysähtyi, kun sinä aloit puhua

harjakaisten juonnista Junnolaan, samaten vaimoltasikin jäi syönti

kesken. Sinä kai aiot laittaa lapsesi väkisen vai mitä? Ennen aikaan

sanottiin naimisiin menevälle tytölle:

Ei sinua emosi myönyt

eikä kaupannut isosi,

mutta nyt kihlakunnan oikeuden jäsen pakottaa tyttärensä väkisin

miehelään! Soma juttu!

-- Sinä et tiedä onko se väkisin vai mielellään, kunhan vain

kankutat, virkkoi lautamies. Onhan naisilla aina sen verran oikkuja.

Vie minua, mie vikisen,

menen mä puoli mielellänikin,

sanoi entinenkin tyttö sulhaselleen.

-- Sen minä tiedän, mitä silmilläni näen, vastasi Mauno-setä. Ei

mieluinen asia noin luonnolle käy, että täytyy syönti keskeyttää.

-- Tämä on asia, johon ei tule syrjäläisten sekaantua. Minun on tytär

ja minulla on valta, ja minä tahdon teille kaikille näyttää, että

siihen kiila menee, mihin kurikka ajaa, sanoi lautamies suuttuneena.

-- Mutta ampaisee se välistä takaisinkin, vastasi Mauno-setä. Kahden

kauppa, kolmannelle korvapuusti, sanottiin ennen. Jos sinä antaisit

tyttäresi valita, niin ei hän koskaan huutaisi kostoa sinulle, mutta

nyt sinä tulet hengelliseksi lapsesi murhaajaksi, muista se, hyvä

veljeni poika.

Pakinaa olisi tainnut riittää pitemmältäkin, vaan taloon tuli

Putto-Jussi, jonka lautamies oli kutsunut vieraaksimieheksi, kun hän

läksi läänille manailemaan syyllisiä käräjiin.

Tämä viikko oli raskain Kaisan elämässä. Hän oli niin murheissaan,

ettei ruokakaan kelvannut. Äitinsä koki kyllä lohduttaa häntä miten

parhaiten taisi, mutta ei se kuitenkaan tuottanut suurta lievitystä

tytön murheelliselle sydämelle. Lautamies taasen kulki melkein koko

viikon käräjiin kutsumassa, ainoastaan silloin tällöin hän pistäysi

kotona töitä määräilemässä. Kaisan suru koski häneen itseensä ja

hänen äitiinsä, mutta myöskin hänen Antti-veljeensä, joka lohdutellen

sisartaan sanoi:

-- Ei väkisen vävyksi, ylenmäärin ystäväksi. Jos et tahdo Junnolaan

mennä, niin saathan olla menemättä. Kun isä on kerran luvannut juoda

harjakaiset Junnolaan, niin tietysti ne juodaan, mutta eihän se

sentään käske sinne menemään. Saahan sentään kaupat purkaa, onhan

ennenkin monesti niin tapahtunut. Ei tuo siis ole ensimmäinen ihme,

jos niin käypi, ja tiettävästi niin käypikin. Minä tiedän sinun

rakastavan Lippolan Juhanaa ja hänen sinua, te saatte siis toisenne,

pitäkää vain hyvänänne.

Lauantaina tuli lautamies kotiin. Hänen vaimonsa kertoi hänelle

Kaisan mielialan sanoen tytön olevan niin kuin sairaan: ei kelpaa

ruoka, ei suju työ, kävelee vain ja voivottelee, väliin parahtaa

itkuun ja itkee niin surkeasti, että oikein on raukkaa sääli.

-- Kyllähän teillä naisilla on kujeita, vastasi lautamies. Jos vain

kävisi teidän kurinoitanne kuuntelemaan, niin ei milloinkaan saisi

tehdä niin kuin paras on, vaan asiat menisivät päin mäntyyn.

Seuraavana sunnuntaiaamuna sanoi lautamies tyttärelleen:

-- Nyt kun tänä päivänä juodaan harjakaiset Junnolaan, sinä saat

antaa Lippolan Juhanan sormukset veikollesi, ja hän antakoon ne

Juhanalle.

Tämän kuultuansa purskahti Kaisa itkuun ja vastasi isällensä:

-- Lippolan Juhanan sormukset ovat ainoat, jotka minä olen ottanut

niin kuin sulhaseltani, toiset ovat annetut tavan vuoksi vain. Kuinka

minun pitäisi ne siis pois antaa! Ainoa sulhanen, jonka kanssa minä

voin mennä naimisiin, on Juhana. Sääli, hyvä isä, minua sen verran,

ja anna minun pitää ne sormukset!

Lautamies tuumaili vähän aikaa ja sanoi sitten:

-- Älä, lapseni, tuossa noin itke; saat vielä vähän aikaa pitää

Juhanan sormuksia, kun ne sinusta niin hyvät ovat; mutta harjakaiset

juodaan tänäpäivänä Junnolaan. Peräytyä minä en voi, kun kerran olen

luvannut; jälkeenpäin saamme nähdä, kuinka asia käy.

Kaisa käski veljensä sanoa terveisiä Lippolan Juhanalle, ettei hän

tahdo Juhanasta luopua, vaikka mörkö maata kyntäköön.

Niemelän talosta lähdettiin sunnuntaina yksituumaisesti kirkolle

viidellä hevosella ja ne, jotka eivät kärryihin mahtuneet, astuivat

jalkaisin. Ainoastaan joku nainen ja Mauno-setä jäivät kotiin

taloutta hoitamaan. Kaisa, Anni ja Antti ajoivat yhdellä hevosella,

lautamies emäntänsä ja nuorempain lastensa kanssa toisella jne.

-- Parasta olisi, jos ei minua olisi koko maailmassa, kun eloni on

niin kovin tukalaa ja vaikeaa, ettei voi kielin kertoella. Mieli ei

tervoa parempi, sydän syttä valkeampi, huokaili Kaisa.

-- Älä, hyvä siskoseni, ole milläsikään, lohdutteli hänen veljensä.

Niin totta kuin minä elän eivät nämä kaupat tule harjakaisia edemmä

menestymään. Kyllä minulla on niin tehokkaita keinoja, että näiden

täytyy purkaantua.

-- Mitä esimerkiksi? kysyi Kaisa.

-- Minä kaikkein ensiksi puhun jo tänä päivänä aamupuolella Holttolan

vaarille ja luulen hänen ryhtyvän asiaan. Ja kun hän kerran meidän

puolesta käypi, niin saadaan olla voitosta varmat; sillä isä ei

voi häntä vastustaa, se on tunnettu asia. Jos taasen hän olisi

välinpitämätön, jota en luule, niin on minulla toinen keino, joka

varmaan tepsii, vaan nyt en sitä vielä sano, vastasi Antti.

-- Tee, hyvä veliseni, mitä vain suinkin ymmärrät ja voit asian

estämiseksi, rukoili Kaisa.

-- Ole huoletta, vakuutti Antti.

Kirkkomäellä ennen jumalanpalvelusta tuli Junnolan Martti Lippolan

Juhanan luokse ja sanoi:

-- No Juhana, tänä päivänä minä juon harjakaiset Niemelän Kaisan

kanssa. Muistatkos, kun minä tuonoin sanoin sinulle, että minun

jalkoihini sinä jäät, niin se nyt tapahtuukin.

-- Älä ennen huuda hallelujaa, ennen kuin olet päässyt mäen päälle,

vastasi Juhana kuivasti, läksi pois ja meni Niemelän Antin pakinoille.

Kotvan aikaa pakinoituaan pojat erkanivat ja Antti haki Holttolan

kirkonmiehen, jolle hän puhui kaikki seikat alusta loppuun saakka.

Ukko pudisti päätään ja sanoi:

-- Isäsi on näemä eksyksissä, vaan kyllä minä hänet ohjaan oikealle

tolalle.

Kun kirkonmenot olivat loppuneet, varustausi Junnolan Martti

puhemiehensä keralla kirkonportille odottamaan. Kohta saapui myös

siihen Niemelän Kaisakin kaason seuraamana. Suuri osa kirkkoväkeä

pysähtyi myöskin siihen katsomaan sormuksen antamista.

-- Kun ensimmäinen sormus annettiin, niin toinen pitää morsiamen

ottaa, sanoi puhemies Martin tarjotessa sormusta Kaisalle.

-- Tässä ei ole mitään pitämistä (täytymystä) eikä pakkoa; jos

tahdotte antaa, niin antakaa pian, mutta oteta sitä ei, vastasi kaaso.

-- Jos ette tahdo ottaa, niin antamalla sitä ei tänä päivänä anneta,

virkkoi puhemies.

-- Kun ette tahdo antaa, niin pitäkää sitten omanne, vastasi kaaso ja

teki liikkeen lähteäksensä.

Nyt tuli Martille kiiru. Hän laski hyvin sukkelaan Kaisan

käsivarrelle sormuksen, jonka Kaisa siitä korjasi taskuunsa. Sen

tehtyä meni morsiusväki pitäjäntupaan.

-- Sanokaa minun sanakseni, hyvät ihmiset, mutta ei noista

ikimaailmassa parikuntaa tule, huusi Puntuksen Ripo-täti

kirkkorahvaalle morsiusväen mentyä.

-- Johan minä olen sen ennustanut tätä päivää ennen, ettei ole Niemen

kukka Junnon pojan poimittava, virkkoi kuppari-Maija.

Pitäjäntupaan oli kokoontunut sekä sulhasen että morsiamen sukulaisia

ja tuttavia ynnä vielä syrjäläisiäkin. Siellä oli jo kahvikupit

laitettu ympäri pitäjäntuvan pitkää pöytää, keskellä kermavadit,

sokeriastiat ja viinapullot. Morsian ynnä muut naiset pysähtyivät

oven suuhun, vaan ukkomiehet menivät pöydän luo ja poikamiehet

perämaalle sekä uunin rintaan.

Junnolan isäntä otti pöydältä viinapullon, tuli sen kanssa Niemelän

lautamiehen eteen, kaasi viinaa pulliin ja ojensi lautamiehelle, joka

otti pullin ja sanoi:

-- Olkoonpas onneksi! ja ryyppäsi.

-- Sen Jumala suokoon! vastasi Junnola.

Sitten annettiin ryyppy Holttolan kirkonmiehelle, joka ryypätessään

virkkoi:

-- Saas tästä!

-- Nauttios terveydeksesi! vastasi Junnola.

Näin kävi Junnola ympäri tupaa ja jakeli ukkomiehille viinaa.

Puhemies tarjoili toisesta pullosta naisille punaista (siirappi-)

viinaa. Sitten puhemies otti torppasäkistä Venäjän lehtitupakkaa ja

antoi pojille hakattavaksi ja poltettavaksi. Sillä aikaa kantoivat

Junnolan naiset pöytään kaksi suurta kahvipannua, joista Junnolan

isäntä kaasi kupit täyteen ja hän pyysi morsianta, kaasoa, Niemelän

ja Holttolan emäntiä kahvia juomaan. Vasta toisella kutsulla he

menivät ja istausivat pöydän päähän, johon myös Niemelän lautamies,

Holttolan kirkonmies ynnä muut oltavat miehet istausivat. Muu väki

kävi alemmaksi istumaan.

Kun kahvit oli juotu ja kupit korjattu, tuotiin tuohikontit,

joista pantiin ruokaa pöytään: rukiista ja ohraista leipää,

omena- (potaatti-) ja oikeita (ryyni-) piirakoita, voita ja suolakalaa.

Laskuista kaadettiin maitoa kappoihin ja vateihin. Ruualle istuttiin

samassa järjestyksessä kuin kahviakin juotaessa. Kun morsiamen

ja sulhasen likeisemmät sukulaiset olivat ravitut, syötettiin ja

juotettiin muita kutsutuita vieraita ja syrjäläisiä viimeiseksi,

jonka jälkeen ruoka korjattiin.

-- Kah, eikös Mauno-setä olekaan täällä? kysyi Holttolan kirkonmies.

-- Ei ole, pitäähän jonkun olla kotia katsomassa, vastasi Niemelän

isäntä.

-- Aivan niin, aivan niin, virkkoi Junnolan isäntä. Eiväthän

pienemmätkään talot tule hoitajatta toimeen saatikka sitten Niemelä,

joka on suurin talo pitäjässämme.

-- Vielä vain Mauno-setä olisi mahtunut meidän harjakaisille, kun

niin hakaisasti haasteli meidän kosissa käydessämme, sanoi puhemies.

-- Taisitte tyhmästi lähestyä ja harkkoja haastella ukolle, vastasi

Holttola.

-- Ukolla on väliin omat tuumansa, sanoi lautamies, ja siihen se

pakina päättyi.

Kun ruoka oli korjattu ja morsian kaasoineen istui ovensuun ikkunan

pielessä, rohkasi Martti luontonsa, tuli Kaisan luokse, katsoi hänen

sormiinsa ja sanoi:

-- Eihän sinulla, Kaisa, olekaan minun sormuksiani sormessasi, missä

ne ovat?

-- Ne ovat taskussani, vastasi Kaisa.

-- Mitkäs sormukset nämä sormessasi ovat?

-- Kunhan ovat vain.

-- Taitavat olla Lippolan Jussin sormukset?

-- Jos lienevät.

-- Milloinkas ne viedään pois?

-- Ei milloinkaan. Ne ovatkin otetut eivätkä annetut.

-- Kunhan meidän kauppamme menevät eteenpäin, niin kyllä minä ne

kyytiän kotiinsa.

-- Ei niitä ole sinun kyydittäväksesi otettukaan.

-- Sinä et siis aio tullakaan minulle, vai mitä?

-- Enkä aiokaan.

-- Mutta isäsi on sinut minulle luvannut.

-- Tulkoon isäni itse, jos tahtoo, vaan enhän minä voi kahdelle

miehelle mennä.

-- Mitäs varten näitä harjakaisia sitten juodaan?

-- Enhän minä ole tahtonutkaan näitä juoda eikä minun tahtoani ole

kysyttykään.

Nyt tuotiin kahvikupit uudestaan pöydälle ja vieraat käskettiin

juomaan samassa järjestyksessä kuin ensi kerrallakin. Se haihdutti

Martin ja Kaisan keskustelun. Sitten alkoivat vieraat vähitellen

lähteä pois, ensin syrjäläiset ja sittemmin kutsuvieraat. Sulhanen

ja morsian erosivat jäähyväisittä. Junnolan ja Niemelän isännät

puristivat toistensa kättä jäähyväisiksi.

-- Tules tänne aittamäelle, minulla olisi sinulle vähän haastamista,

sanoi Holttolan kirkonmies vävyllensä Niemelän lautamiehelle

mennessään ulos.

Lautamies sytytti piippunsa ja seurasi appeansa aittamäelle, jonne

päästyään he istahtivat tarinoimaan.

-- Nämä harjakaiset olisivat saaneet olla juomatta, virkkoi Holttola.

-- Kuinka niin? kysyi Niemelä.

-- Jos ei sinun lapsellasi ole vauraampia ottajia kuin Junnolan

rahjus, niin anna tyttäresi olla kotona.

-- Hyvä appiseni, minä en nyt ymmärrä sinua. Kyllähän tyttärelläni

on käyneet jo viidet sulhaset ja par'aikaa on hänellä vielä Lippolan

Juhanan sormukset, kun ei hän niitä sanonut tahtovansa antaa pois;

vaan minä katsoin parhaaksi laittaa tytön Junnolaan, kun se on

rikkain talo pitäjässämme.

-- Vai niin! Sinä, vävyni rakas, olet nyt soaistu: tämän maailman

mammona on pettänyt sinut. Mutta ei ole kaikki kultaa mikä kiiltää,

pitäisi sinun ikäisesi miehen ymmärtää. Semmoisen miehen ohella kuin

Juhana on voit sinä mieltyä Marttiin! Minä ihmettelin oikein sinun

sokeuttasi. Mutta näyttää siltä, että sinä et tunne Marttia etkä

Junnolan taloa. Se on totta: Junnola on suuri ja vahva talo, rahaa ja

riistaa on paljon. Mutta siinä perheessä on eripuraisuuden koi, joka

sen pian syöpi hajalleen ja olisi jo aikoja sitte syönytkin, mutta

vanha ämmä, jonka nimessä talo on, ei anna valtaa erota. Vaan niin

pian kuin mummo ummistaa silmänsä, on talo neljänä ja Martti ei saa

kuin yhden neljänneksen. Siinä on se suuruus. Mies on taasen niin

typerä, ettei osaa kirvesvartta tehdä. Olisi Kaisa raiska järellä

tuollaisen tollikan kanssa, joka vielä on niin yksinkertainenkin,

että kylän pojatkin pitävät häntä pilkkanansa.

-- Se on asia, jota minä en ole tiennyt. Mutta se on vain huolettanut

minua, kun Kaisa ei sano muille kenellekään menevänsä kuin Lippolan

Juhanalle.

-- Muna on viisaampi kuin kana. Tyttäresi tuntee Juhanan ja siksi ei

tahdo hänestä luopua. Minusta on oikein ihme, että sinun mielesi on

noin muuttunut vähässä ajassa. Muistanhan minä aivan hyvin, kuinka

sinä viime talvenakin, kun teillä oli kylänluvut, sanoit, ettei niin

ylevää ja rehtiä miestä ole koko pitäjässä kuin Lippolan Juhana on:

hän on niin kuin hieno herrasmies, nöyrä ja nopsa. Onko se sitten

Kaisan syy, että hän on Juhanaan mielistynyt, kun kuuli isänsä

suusta sellaiset lauseet? Ja paitsi sitä, olettehan te koko perhe

tähän asti rakastaneet Juhanaa; niinhän hän on teillä ollut kuin oma

lapsi, ei yhtään vieraampi. Ja nyt yhtäkkiä sinun päähäsi pölähtää

ajatus syrjäyttää tuo jalo nuorukainen ja antaa tyttäresi mokomalle

rantukselle. Mitä taasen Lippolan taloon tulee, niin sinä tiedät yhtä

hyvin kuin minäkin, että siinä on yksinkertainen perhe. Kirkonmiehen

kanssa ei voi kenkään tulla jakoa tekemään. Mitä hänellä on, se jääpi

hänen kolmelle lapselleen, joista Juhana on vanhin ja vaurain.

-- Kyllähän Juhana on kelpo nuorukainen, sitä ei voi kenkään kieltää.

-- Niin onkin, sen tietävät jo esivallatkin. Kun Miehikkälän kompromi

kuoli, kysyi maamittarien tirehtööri rovastilta, ketä hän ehdottelisi

siihen virkaan, ja rovasti ehdotteli Lippolan Juhanaa. Sen johdosta

pyydettiin Juhanaa yhdeksi päiväksi toimittamaan maajako-oikeuden

lautamiehen virkaa, jolloin tirehtööri niin mielistyi Juhanan

toimeliaisuuteen, että hän oli kiittänyt rovastia, kun tämä

ehdotteli hänelle niin ymmärtäväisen miehen, ja sanoi antavansa

Juhanalle kompromin lautamiehen viran, joka tietysti tulee kohta

tapahtumaankin; sillä mitä sellaiset herrat kerran lupaavat, sen he

pitävät. Tiettävästi Juhana pääsee kirkonmieheksi isänsä jälkeen, kun

tämä kuolee. Mutta Junnolan Martista ei tule koskaan mitään arvokasta

ja oltavaa miestä.

-- Nyt vasta, appeni rakas, avaantuivat minun silmäni, ja Jumalan

kiitos että ne avaantuivat. Minä menen jo täältä mennessäni

Lippolaan ja tunnustan erehdykseni. Junnolan sormukset viedään

jo tällä viikolla pois ja Lippolan Juhanalle juodaan harjakaiset

ensi sunnuntaina meidän kotona. Ole, appeni, niin hyvä ja tule

meille ensi sunnuntaina heti kirkosta päästyäsi. Minä tahdon kutsua

kaikki pitäjän lautamiehet ja kirkonmiehet harjakaisille. Tosin

tämänpäiväiset harjakaiset minun tulee maksaa, vaan rahallahan tuosta

päästään.

-- Mutta kuules, poikani rakas, mikä sinulla oli oikeastaan

tarkoituksena, kun sinä tahdoit tyttäresi laittaa Junnolaan, vaikka

tiesit sen olevan hänestä väkinäistä?

-- Tyttäreni tulevaa etua minä oikeastaan olin valvovinani,

kun tahdoin hänet laittaa pitäjän pääpohatalle. Minä ajattelin

asiaa näin: vaikka Kaisasta suittaa alussa tuntua naimisiinmeno

väkinäiseltä, niin kyllähän rakkaus vähitellen tulee, kun kerran

naimiskaupat edelleen menevät, ja sitten kun vihitään ja avioliitto

Jumalan sanalla pyhitetään, niin se tuottaa suosion ja rakkauden, ja

kun varoja on yllin kyllin, on avioliitto onnellinen.

-- Toisenlaisen käsityksen olisit, poikaseni, saanut, jos olisit

silloin ollut kirkossa, kun rovasti lattia- (katekismus-) saarnassa

selitti kuudetta käskyä. Hän sanoi näin: rakkaus on Jumalan lahja,

niin kuin muutkin hyvät avut. Sitä ei siis voi itse tehdä eikä luoda,

vielä vähemmin toinen antaa tahi ottaa. Se on Luojan lahjoittama

luontainen taipumus ja halu yhdistyä toiseen sukupuoleen. Siksi

sanookin Raamattu, että Jumala antaa joka miehelle oman vaimonsa

ja joka naiselle oman miehensä. Seuratkoon vain kukin sydämensä

taipumusta katsomatta ollenkaan syrjäseikkoja, niin kyllä hänelle oma

yhtyy; mutta joka muussa tarkoituksessa naimisiin menee, vieraan hän

saapi puolisokseen eikä siinä auta vihkiminen eikä muu ulkonainen

meno. Joka taasen kaksi yhteen liittynyttä sydäntä erottaa, olkoon

se sitten omansa tahi vieraan, hän tekee luontoa vastaan, kun hän

erottaa ne, jotka Jumala on yhteen sovittanut. Sen tähden tulee

jokaisen asianomaisen rukoilla Jumalaa antamaan itse kullekin oman

puolisonsa, jonka kanssa hän voisi elää onnellisesti. Syy, miksikä

niin paljon onnettomia pariskuntia on maailmassa, on se, että mennään

naimisiin kaikenlaisten syrjäseikkain tähden ja Jumalalle mitään

puhumatta koko asiasta, vaikka häneltä rakkaus tulee. Niin, koska

ihmiset eivät tahdo häntä tuntea niin kuin Luojaa, laskee Hän heidät

häijyyn mieleen tekemään sitä, joka on heille vahingoksi.

-- Kyllä ne sanat ovat totta, vaikka minä en ennen ole tuota asiata

huomannut. Nyt vasta minä oivallan, että tyttäreni Kaisan ja Lippolan

Juhanan sydämet ovat toisiinsa liittyneet, ja minä olisin tehnyt

syntiä taivasta vastaan, jos olisin ne toisistaan erottanut. Ei,

minun tyttäreni, oman rakkaan lapseni, ei tarvitse huutaa kostoa

minun päälleni, että minä olen hänen onnensa kadottanut, saneli

lautamies Niemelä ja pyyhki kyyneleitä silmistään.

Tällä puhein ja hellät jäähyväiset jättäen erkanivat appi ja vävy

toisistaan.

Lautamies teki niin kuin lupasi: ajoi emäntineen ja lapsineen

Lippolaan, jossa Juhana oli ollut koko iltapuolen huolissaan niin

kuin maansa myönyt. Lippolan emäntä huomasi ensin vierasten tulon ja

sanoi akkunasta katsoessaan:

-- Niemelän lautamies ajaa meille; nyt varmaan saapi meidän Juhana

morsiamen (sormukset) kotiinsa.

Juhana meni vieraita vastaanottamaan. Hän kätteli lautamiestä, auttoi

lapset kärristä ja likisti emäntää sekä riisui hevosen. -- Entiseen

aikaan tervehtivät miehet naisia ja naiset miehiä likistämällä.

Naiset keskenään likistivät toisiaan tervehtäessä, vaan miehet

keskenään antoivat kättä toisilleen. -- Hänen kätensä vapisivat

liikutuksesta rinnustinta avatessa. Sitten hän juotti hevosen, pani

heiniä sen eteen ja sen tehtyänsä meni huoneeseensa.

Tuvassa olijat tulivat vieraita vastaanottamaan entisen tavan

mukaan. Emäntä laittoi heti paikalla kahvipannun tulelle. Isäntä vei

lautamiehen kammariin, jossa he puhelivat kauan kahden kesken.

Juotua ja syötyä meni lautamies Juhanan huoneeseen ja sanoi:

-- Kuules, hyvä poikani! minä olen erehtynyt, kun tänäpäivänä join

harjakaiset Junnolaan. Asia oli sellainen, etten minä tiennyt Kaisan

niin kovin sinuun mielistyneen ennen kuin vasta tänä aamuna. Kun

minä kerran viime sunnuntaina lupasin juoda harjakaiset Junnolaan,

oli se lupaus täytettävä, vaan nyt, kun minä sain kaikki asiat tahi

tilaan tismalleen tietää, puran Junnolan kaupat ja laitan tyttäreni

teille. En minä voi enkä tahdo lastani pakottaa naimisiin vastoin

hänen tahtoaan. Kun hän sinua rakastaa, niin ota hänet, minä annan

isällisen siunaukseni myötäjäisiksi.

Juhana oli ikään kuin pilvistä pudonnut. Hän ei vähään aikaan

ymmärtänyt, mitä hänen piti vastaaman. Vihdoin hän tointui ja sanoi:

-- Minä kiitän sinua, isä, näistä sanoista. Minä olen myös Kaisaan

mielistynyt niin, että ero hänestä olisi tuntunut surkean raskaalta.

Minä koetan myös elämässäni näyttää, että olen ansainnut Kaisan

rakkauden. Hänen ei pidä koskaan saaman syytä valittaa minun

kovuuttani.

-- Sen, poikaseni, minä kyllä uskon. Me päätimme isäsi kanssa juoda

harjakaiset meidän kotona. Mauno-sedän laitan viikon varrella

viemään pois Junnolan sormukset ja kysymään, paljonko he tahtovat

harjakaisistaan, virkkoi lautamies.

Vähän aikaa mietittyään hän jatkoi puhettaan:

-- Mutta niin kuin tunnettu on, minä olen suoraan sanoen ahnas

maailman tavaran perään enkä raatsisi rahojani antaa harjakaisten

maksuksi, ja väärin taasen olisi pyytää sinua niitä maksamaan. Jos

sentään pitänee antaa Junnolan kaupat eteenpäin.

-- Jos ei muuta estettä ole kuin harjakaisten maksu, niin kyllä minä

ne mielelläni suoritan, vastasi Juhana. Minä olen valmis uhraamaan

kaikki Kaisan edestä; mikään ei saa minulle olla kallis hänen

tähtensä.

-- Nyt poikaseni minä tunnen, että sinä rakastat Kaisaa yhtä paljon

kuin hänkin sinua, virkkoi lautamies liikuttuneena. Olisi siis synti

erottaa teitä toisistanne. Kyllä minä mielellänikin harjakaiset

maksan ja kiitän suuresti Jumalaa, joka avasi minun silmäni oikeaan

aikaan. Totta puhuen, minä olen aina sinua pitänyt kunnon poikana,

ja koko meidän perheestä olet sinä mieleinen, vaikka minä nyt vain

satuin vähän erehtymään.

-- Harjakaisten juonti ei paljoa merkitse; onhan niitä juotu ennenkin

ja maksettu. Pääasia on se, että vihdoin tullaan oikealle tolalle,

vastasi Juhana.

-- Aivan oikein, poikaseni, todisti lautamies ja läksi huoneesta.

Tupaan päästyään käski Niemelä perheensä suoriutua matkalle.

Juhana valjasti hevosen, ja niin läksivät vieraat ajamaan kotiinsa

jätettyään sydämelliset jäähyväiset.

Vierasten lähdettyä sanoi Riitta-täti, isännän sisar:

-- Vai niin kävikin, että meidän Juhana sai morsiamen kotiinsa.

Johan minä sen sanoin silloin, kun Juhana läksi kosioimaan, että

ken kuuseen kurkoittaa, se katajaan kapsahtaa. Olisit kosioinut

Kaiturpään Annia, niin et suinkaan olisi rukkasia saanut, niin kuin

nyt sait.

-- Hanki vain tätiseni Annille muita sulhasia, kyllä minä

Niemelän Kaisan saan, kun ensi sunnuntaina kutsuttiin jo kauppoja

valmistamaan, vastasi Juhana.

-- Vai niin, tulee vai se äkäpussi meille kumminkin minun kiusakseni,

huokaili Riitta-täti. Vaikka en minä hyvästä ihmisestä sentään osaa

sanoa niin enkä näin, kun en ole hänen kanssaan päivääkään elänyt,

mutta niinhän kuppari-Mari minulle kertoi, että Kaisa on pahajuoninen.

-- Älä, tätikulta, usko kuppari-Maijan lörpötyksiä ja valeita. Sehän

on piikakin, joka kontissa kestää. Enpäs minä pelkää ottaissani

yhtään hänen äkäisyyttään. Ja kun minä tulen Niemelän vävyksi, niin

toimitan Mauno-sedän sinulle sulhaseksi, ivasi Juhana.

-- Välttäähän pilkka pienempänäkin eikä harmaan hevosen laisena,

vastasi Riitta-täti toimessaan. Vaikka tarpeessahan tuo kyllä menisi

vaimo Mauno-sedällekin, kun on leskiukko eikä ole yhtään lasta, joka

hänen vaatteensa puhdistaisi; vaan minustako hän huolisi, jolla on jo

jalka haudassa, toinen haudan partaalla, vaikka eihän tuo Mauno-setä

taida olla paljon nuorempi minua, kun melkein yhteen aikaan

paimenessa käytiin.

Tämän kuultuaan rehahtivat kaikki nauramaan, ja emäntä sanoi:

-- Nuorra naida pitää, vaatii virka vanhankin. Ei, kuulen mä,

Riitta-täti olisi yhtään esteeksi, jos vain Mauno-setä kosioimaan

tulisi.

-- Olkaa tuossa turisematta; Riitta-tädillä on kolme sulhasta;

Hiekka-Heikki, Matara-Matti ja Nurmi-Tuomas (kalmiston maanalaisia

asukkaita), ja siinä sitä jo meikäläisellä piisaa, virkkoi

Riitta-täti vähän närkästyneenä.

Kun Niemelän isäntäväki tuli kotiin, istui Kaisa huoneen kynnyksellä

ja veisasi: "Ah sielun anna vallit Herran" (Vvk. 291). Kyyneleiset

silmät todistivat raskaan surun häntä ahdistavan.

-- Heitä, lapseni, surusi pois ja ole iloinen, sanoi hänelle hänen

äitinsä. Nyt ovatkin jo asiasi muuttuneet: Junnolan sormukset viedään

tällä viikolla pois ja Lippolan Juhanalle juodaan ensi sunnuntaina

harjakaiset.

-- Oikeinko totta, rakas äitini? kysyi Kaisa hyvin kerkeästi ja

pyyhkäisi silmiään.

-- Tuossa tulee isäsi, saat kuulla häneltä samaa, vastasi äiti.

-- Onko totta, isäni, että minä saan Lippolan Juhanan? kysyi Kaisa

hätäisesti.

-- Totta on, lapseni, oikein totta, vastasi isä. Minä kun en tuntenut

asian todellista laitaa, niin tein erehdyksen; mutta Holttolan vaari

johdatti minut oikealle tolalle. Me kävimme tullessamme Lippolassa

pyytämässä heitä tulemaan kauppoja vahvistamaan ensi sunnuntaina.

-- Voi isä kulta, kuinka sinä olet hyvä, sanoi Kaisa syleillen

isäänsä.

Lautamies käänsi päänsä toisapäin ja pyyhkäisi kyyneleen silmästään.

Jo samana iltana ilmoitti Kaisa Annille ja Sohville ilosanomansa ja

nämä taasen kertoivat äideillensä, ja tieto kulki toiselta toiselle.

Illallisen aikana tiesi jo koko perhe asian käännöksen, vaikka ei

sitä kukaan ollut tietävinään, kun ei sitä julkisesti puhuttu. Vasta

seuraavana aamuna murkinaa syödessä sanoi lautamies koko perheen

kuullen:

-- Jos Mauno-setä ottaisi mennäkseen Junnolaan viemään Martin

sormukset pois, koska se kauppa ei näy kumminkaan eteenpäin kulkevan.

Saisit ottaa nietaruunan ajettavaksesi.

-- Jopas viimeinkin. Mikäs sen viisauden nyt sinulle toi? kysyi

Mauno-setä.

-- Holttolan ukkohan se eilen minulle kertoi tarkoin Junnolan talon

seikat, ja siksi päätin purkaa kaupat. Minä annan viisitoista ruplaa

rahaa kerallesi, jolla saat maksaa harjakaiset. Minä en nyt jouda

menemään sinne, kun täytyy mennä toisaanne päin virkatoimilleni.

Eiköhän tuo lienee yhdentekevä, kunhan vain omansa saavat, vieköön

heidät Musti tahi Tisti, vastasi lautamies.

-- Johan minä sanoin, että ne harjakaiset ovat kalliit juotavat, ja

siksi en minä heistä huolinutkaan, puhui Mauno-setä. Tuo Holttolan

ukko on sentään viisas mies: suotta hän ei ole kirkonmies ja meidän

sukulainen.

Niin kuin sanottiin, Mauno-setä lähti asialle. Kaisa antoi hänelle

Junnolan Martin sormukset ja lautamies rahat.

-- Jumalan kiitos, että asia näin hyvin päättyi, sanoi Kaisa Annille.

Kyllä minä jo monta levotonta yötä vietinkin ja monta kyyneltä

tipautin silmistäni. Juhana raiskaa minulla oli myös sääli ja itkin

jo monta kertaa, kun hänen raukan täytyi niin paljon kärsiä minun

tauttani.

-- Mutta mistäs tiedät, vaikkei hän olisi ollut topotolvanaankaan

koko asiasta? kysyi Anni.

-- Voi hyvä serkku kulta, mitä siinä puhut. Juhana, joka niin

äärettömästi rakastaa minua ja antaisi vaikka henkensä minun

edestäni, hänkö voisi olla välinpitämätön minusta! Ei ensinkään,

vaan hän on saanut paljon, oikein paljon kärsiä, niin että minä

sydämestäni säälin häntä. Mutta Jumalalle kiitos, nyt ovat meidän

kärsimyksemme lopussa ja sitä kalliimmat me olemme toisillemme.

Illalla, kun sain kuulla, miten hyvin meidän asiamme ovat, niin ilo

ei antanut minulle unta ennen kuin vasta päivän valjetessa, vastasi

Kaisa.

-- Ai sinua miekkosta, kun sinä saat niin hyvän ja rakkaan miehen

sekä hyvän talon, virkkoi Anni. Kyllä kärsimyksesi runsaasti

palkitaan. Minä raukka en yhtään voi sanoa, minkälaisen taulahatun

mahtanen saada vai jäänenkö vanhaksipiiaksi.

-- Odottaen onni saadaan, vastasi Kaisa. Älä vain ole hätäinen, et

sinä vanhaksipiiaksi jää; muista serkkuseni se, että ken kunnialla

kokottaa, se viimein ilolla korjataan.

Tultuansa Junnolasta kertoi Mauno-setä laveasti, kuinka häntä

otettiin vastaan, syötettiin ja juotettiin ja kuinka siellä oli huono

siivo: lattia likaa ja rujaa täynnä, lapset likaiset kuin porsaat

ja aikaihmisetkin olivat niin kuin riihiryökäleet, paikkaisissa ja

likaisissa vaatteissa. Pöytäkään ei ollut pesty sitten lauantain,

tuskin silloinkaan, siltä se ainakin näytti.

-- Kun minä aloin puhua naimiskaupan purkamisesta, jatkoi Mauno-setä,

he nousivat kaikki kuin ukonilma, miehet ja naiset, vanhat ja nuoret,

kaikki puhuivat sekaisin, eikä sanottu sormusta otettavan takaisin,

kun minä en muka ollut heidän mielestään mikään kaupanpurkaja.

Vihdoin menin naapuritaloon, otin pari vierastamiestä keralleni,

panin sormukset pöytään ja kysyin maksua harjakaisista. He määräsivät

viisi kolmatta ruplaa ja minä kymmentä tarjosin. Kun he eivät

sanoneet vähempään tyytyvänsä, vaan uhkasivat käräjään, niin minä

läksin pois, ja koko asia jäi kihlakunnanoikeuden päätettäväksi.

-- Sitten he eivät paljon hyödy, kun se oikeuden nojaan jäi, sanoi

lautamies. Kyllä minä ne asiat tunnen. Meidän puolesta ei ollut

harjakaisilla jos parikymmentä henkeä ja jos joka hengelle luetaan

vaikka tsetverktaakka (25 kopeekkaa), niin se ei tee muuta kuin

viisi ruplaa. Siinä on koko se räjäys, minkä he tulevat saamaan.

Ei suinkaan minua velvoiteta maksamaan kaikkein niiden möhömahain

syönnöksiä, joita he sinne kuljettivat; se on varma se.

Seuraavana lauantaina oli Niemelässä iso puuha: tupa pestiin,

leivottiin ohraisia, kotipellon vehnäsiä, tehtiin kahdenlaisia

piirakkoja ym. varustusta. Vaikka tiedettiin, että sulhasenkin

puolesta tuotin ruokaa ja juomaa, niin yhtä kaikki talon puolesta

myöskin varustettiin vierasvaraisuutta. Näitä pitoja valmistettiin

koko perheen tuumasta, sillä kaikista oli mielenmukaista Lippolan

Juhanan ja Kaisan yhteen meno. Siksi jokainen koetteli puolestaan

tehdä parasta.

Seuraavana sunnuntaina ei Niemelästä monta henkeä mennyt kirkolle.

Ainoastaan lautamies Mauno-sedän kanssa ajoi yhdellä hevosella.

Toiset jäivät kotiin varustuksia tekemään.

-- Taitaa se Lippolan Juhana olla meidän siskosta hyvin iso herra,

kun sille niin suuria varustuksia tehdään, sanoi Kaisan nuorin veikko

ja kiipesi siskonsa syliin.

-- Enemmänhän meille muita vieraita tulee; niillehän varustuksia

laitetaan. Kun Juhana on siskon oma sulhanen, niin eihän hän vieras

ole, vastasi Kaisa nauraen.

-- Mutta jos se Juhana viepi sinut Lippolaan, niin minä suutun häneen

enkä anna hänelle kättä koskaan vaan haukun häntä Jussiksi, virkkoi

lapsi.

-- Minkäs tähden sinä et siskoa Lippolaan laskisi? kysyi Kaisa.

-- Sen tähden että minulle tulee ikävä, vastasi pieni Mikko.

-- Jos se Juhana on sinusta niin hyvä, ettet sinä voi erota hänestä,

niin tulkoon hän meille asumaan, mutta Lippolaan sinä et saa mennä.

Kaisa nauroi minkä jaksoi lapsen yksinkertaisuudelle ja vastasi

pienen veikkonsa päätä silitellen:

-- Ei sisko mene minnekään, ei Juhanan eikä muiden kanssa, ole vain,

kultaseni, huoletta.

Kirkosta päästyä tuli Niemelän talonmiesten keralla neljä lautamiestä

ja kaksi kirkonmiestä. Heitä syötettiin ja juotettiin sulhasia

odotettaessa. Keski-iltoin aikana tuli sulhasväkeä Lippolasta

kolmella hevosella. Kirkonmies itse oli puhemiehenä pojallensa.

Kun tervehdykset oli laadittu ja kuulumiset virketty, sanoi Lippolan

kirkonmies:

-- Meidän pojalla kuuluu olevan täällä saarva (saukko) kierroksissa;

käydäänpäs takaamassa, vieläköhän se mahtaa olla paikoillaan, niin

samalla saadaan sadinta vahvistaa.

Näin puhuen he menivät huoneeseen sormusta antamaan. Tavan mukaan

seisoi Kaisa huoneen oven takana, kaaso edessään. Kirkonmies oli

etsivinään morsianta ympäri huonetta väen seasta ja älyttyänsä hänen

oven takana seisovan hän sanoi:

-- Täältä se kumminkin löytyi. Lasketaanpas yksi lenkki lisää, niin

ehkä se pysyy asemillaan siksi, kunnes kolmannen kerran tullaan

tarkastamaan.

Juhana ojensi sormuksen ja katsahti morsiamensa silmiin. Kaisa

kaappasi sormuksen sukkelaan, pisti sen sormeensa, loi pikaisen

katsahduksen sulhaseensa ja katsoi sitten kainosti alas. Kumpikaan ei

puhunut sanaakaan.

-- Kas sitä sormusta ei viskota, joka noin näppärästi korjattiin,

sanoin minä jo Juhanan kosissa käydessä, ja niin se on näyttänyt

tapahtuneenkin, lausui Mäkelän muori ja otti näppäinsä täydeltä

kirkonmiehen tarjoamaan nuuskaa.

-- Ei sitä suinkaan voi sanoa, että meidän sormuksia on kuljeteltu,

vaikka ihmiset luulivat, että meidän sormukset annettiin pois, kun

viime pyhänä Junnolaan harjakaisia juotiin, vaan täällä ne ovat

olleet yhteen perään, vastasi kirkonmies.

-- Eikä niitä täältä anneta pois vaikka pyytäisitte, virkkoi kaaso.

-- Pitäkää sitten, pitäkää vain, sanoi kirkonmies huoneesta

lähtiessään.

Naiset taasen kävivät katselemaan sormuksia ja ihmettelivät niiden

kauneutta.

-- Ai kun ovat kauniit, virkkoi Mäkelän muori. Ilmankos Kaisalle tuli

hura (pahamieli), kun käskettiin antamaan näin sirot sormukset pois.

Tupaan päästyään sanoi Lippolan isäntä:

-- Jos merkit paikkansa pitävät, kyllä saarva nyt kierroksissa pysyy.

-- Eihän järjen mies kehtaa turhia sätöksiä laitella, vastasi

Mauno-setä. Johan minä sen sanoin alusta pitäen, että Juhana tulee

meidän vävyksi, ja vanha ei valetta hauku.

Sitten annettiin miehille lehtitupakkaa, jota he hakkasivat ja

polttelivat. Kirkonmies jakeli nuuskaa ympäri tupaa.

-- Kyllä tässä talossa on tupakka näihin aikoihin savunnutkin, kun

jo ollaan kuudennen kerran tupakaisilla, virkkoi seppä ja täytti

piippunsa.

Niemelän talossa eivät olleet moneen aikaan näin yksimielisesti

pitäjän pohatat ja oltavat miehet olleet koolla kuin nyt, siksipä

varustuksetkin olivat suurenlaiset sekä talon puolesta kuin myöskin

Lippolaisten puolesta, jotka toivat harjakaisiksi, mitä parasta

talossa oli. Niemelän tupasessa keitti Lippolan emäntä talon naisten

avulla suurella padalla kahvia, jota nautittiin samanlaisessa

järjestyksessä kuin Junnolaisten harjakaisissa pitäjäntuvassa. Myös

ruokailu kävi niin ikään samalla tavalla.

Kun jumalanvilja alkoi ukkojen kulmissa kuhista, kävi puhelukin

vilkkaammaksi. Mauno-setä varsinkin oli erinomaisen hyvällä tuulella.

Hän koetteli Lippolan kirkonmiehen keralla saada selkoa siitä, miten

he olivat toisilleen sukua, mutta eipä siitä kunnon tolkkua tullut.

Vieraat kuuntelivat naurussa suin ukkojen selontekoa. Viimein sanoi

lautamies Varis:

-- Jos ei vain tapahtuisi sukurutsaus, kun Kaisa ja Juhana menevät

toistensa kanssa naimisiin.

Tälle puheelle nauroivat kaikki, ja Mauno-setä hyvin iloisena nauroi

myöskin, vaikka Variksen puhe häntä vähän loukkasikin. Naurun

tauottua sanoi Mauno-setä:

-- Nyt minä olen erinomaisen iloinen, kun saan veljeni pojan tyttären

omaan sukuuni naitetuksi. Niin kuin hyvät ystävät ja arvoisat vieraat

tietävät, ovat Niemeläiset ja Lippolaiset vanhaa rusthollin pohjaa.

-- Aivan niin, aivan niin, myödyttivät toiset.

Hämärän tultua alkoi sulhasväki tehdä kotiinlähtöä, mutta talon

isäntä sanoi:

-- Ei vielä, hyvät ystävät, saa kiirehtiä: maistetaanhan meidänkin

suuruksia.

Sitten syötettiin ja juotettiin vieraita. Sen jälkeen sanoi lautamies

Kettunen:

-- Lähdetään veikkoset pois, ei tällä syömisellä ja juomisella näy

loppua tulevankaan.

Lähtöryyppyjä jakaessaan sanoi isäntä:

-- Kahden viikon perästä pidetään kihlajaiset, ja tehkää silloin

hyvin ja tulkaa kaikki, jotka nyt tässä olette, jo aikaiseen

lauantaina meille, että ennätetään kylpeä, ennen kuin kihlaajat

tulevat.

-- Kiitoksia kutsumastas, kyllä muistamme tulla, vastasivat kaikki.

-- Ja sinä, Lippola, muista nyt tulla oikeaan aikaan, jottei tarvitse

myöhään kupajaa, pyysi isäntä.

-- Kyllä muistan, vastasi Lippola.

Muiden vierasten lähdettyä teki kirkonmies Holttola myöskin lähtöä,

mutta talonväen pyynnöstä hän jäi yöksi taloon ja läksi vasta

seuraavana päivänä kotiinsa.