Kosioiminen

Sisältö: Lahtelan Matin kosinta: tulo morsiustaloon, tupakaiset,

nuuskaaminen, sormuksen antaminen ja lähtö. Lippolan Juhanan

kosioiminen ja sormukset. Mauno-sedän sukuylpeys. Junnolan Martin

kosioiminen ja sormuksen anto. Puhemiehen varallisuudenkerskaus

ja masentuminen. Syy Kaisan sulhasten paljouteen. Miehikkälän

Mikon kosioiminen. Kontin kantaminen. Rantalan Jaakon

yöjalassakäynti ja kosioiminen. Kosto.

Iltapuolella jo koko Niemelän kylässä tiedettiin, että Lahtelan

isännän vanhin poika Matti menee kosioimaan lautamiehen Kaisaa, ja

siksi kylän nuoriso riensikin lautamiehen taloon tupakaisille. Heti

kosiomiesten kartanolle tultua korjasivat naapurien pojat hevosen

kujaan (katokseen) ja panivat heiniä eteen.

Lahtelan Pekka astui eellimmäisenä tupaan, sitten sulhanen ja

Perätalon Tahvo viimeisenä kantaen tupakkasäkkiä olallansa. Päästyään

keskilattialle seisahtuivat kosiomiehet sillan liitoksen kohdalle,

jossa edellinen puhemies lausui korkealla äänellä:

Hyvää iltaa suojaan!

Onko täällä puheen luojaa

ja piippuun valkian tuojaa?

Tähän talon isäntä vastasi:

Jumala antakoon hyvää iltaa!

Tulkaa tännemmä pitkin siltaa

ja käykää istumaan tähän,

niin saamme teitä tarkemmin nähä,

mitä miehiä te olette

ja mitä varten meille tulette.

Kosiomiehet astuivat likemmä, kävivät keskipenkille istumaan ja

puhemies lausui:

Me olemme tulleet kosia,

puhumaan aivan tosia;

miehet on nuoret, asiat vanhat:

jos otetaan vastaan meitä,

niin ravitsemme tupakalla teitä,

perästä laitamme häitä,

joissa syötämme kaalinpäitä

ja puhelemme niitä ja näitä.

Vastaukseksi talon isäntä lausui:

Anna Jumala niitä kuulua,

vaan ei hallavuosia!

Kernaasti myönnämme teille,

mitä te esittelitte meille.

Tämän kuultuansa sanoi toinen puhemies, Perätalon Tahvo:

-- Koska tässä asiat näyttävät käyvän myötäsuhkaan, niin minä annan

miehille tupakkaa, jonka saatte hakata ja polttaa.

Sen sanottuaan hän otti säkistä tupakkavihkon, jonka joku pojista

hakkasi tupakkalaudalla ja pani sen pöydälle, josta rahvas pisti

piippuunsa ja alkoi poltella. Lahtelan Pekka tarjoili suuresta

tuohisesta taulikasta nuuskaa rahvaalle ympäri tupaa. Sulhanen

tarjoili samaten kiillotetusta rasiasta nuuskaa ensin talonmiehille

isännästä alkain ja sittemmin naisille. Nuuskasarvi annettiin kylän

sepälle, joka vedettyään varvasta tehdyn salvan reiästä iski nuuskaa

oikealla kädellään vasemman peukalonsa kynnelle, jonka ympäri hän

kieraisi läheisemmän etusormensa. Iskiessään nuuskaa sarvesta seppä

lausui:

Tule tuusasta tupakka,

lukematta luun sisästä,

sarvesta sanelematta,

nostamatta nokkaan,

käskemättä kärsään,

tästä väärästä tähän suoraan.

Heti paikalla kun kosiomiehet olivat tulleet taloon, emäntä alkoi

puuhailla vieraille suunavausta: ensin hän keitti kahvin ja sitten

munamaidon. Talon naiset laittoivat kahvikupit suuren pöydän

yläpäähän ja emäntä kantoi pöydälle ison kahvipannun, josta isäntä

kaasi kahvia kuppeihin ja pyysi kosiomiehiä, kylän seppää ynnä muita

naapurin isäntiä ja emäntiä nousemaan kahville. Kahvin jälkeen sanoi

ensimmäinen puhemies:

-- Meidän miehet, lähdetäänpäs nyt neitosta kiertämään ja merkkiämään.

Sillä puhein läksivätkin kosiomiehet morsiamen huoneeseen, jossa

morsian seisoi oven takana juhlapuvussa ja pyyhe käsivarrella; kaaso

seisoi morsiamen vieressä. Nuorisoa oli keräytynyt huone täyteen.

-- Hyvää iltaa! toivotti vanhempi puhemies.

-- Jumal antakoon! vastasi kaaso.

-- Mitä kuuluu? kysyi joku pojista.

Takaa tulee, eestä löyhöttää,

se rakkauden sydämestä pöyhöttää,

vastasi toinen puhemies.

Sitten puhemies tarjoili nuuskaa rahvaalle sanoen:

Pankaa hienoa hanaa

ja puhukaa makiaa sanaa.

-- Ottakaa nuuskaa, ottakaa nuuskaa ja haastakaa naimisia, kehotti

Mäkelän emäntä.

Naiset ottivat nuuskaa, pistivät sieraimiinsa, iskivät aivaita ja

lukivat niitä. Jos aivaat yhtyivät parittain, niin sitten muka

naimiskaupat onnistuvat, vaan jos ei niin satu, purkeutuvat kaupat.

-- Me tarjoamme, tyttö, sulle sormusta: jos tällainen mies sinulle

kelpaa ja aiot hänelle tulla, niin ota sormus, jos ei, niin älä ota,

sanoi puhemies Matin tarjotessa sormusta Kaisalle.

-- Ei asia ole niin, vaan sulhasen pitää ensimmäinen sormus panna

morsiamen sormeen, jos on aivinki tyttöä morsiamekseen ottaa, se on

vanha tapa, ja sitten vasta toista sormusta tarjotessa on morsiamen

se otettava, jos on mieli naimisiin mennä, selitti Mäkelän emäntä.

-- Mutta minun muistaakseni se on vanha tapa, että morsian ottaa

ensimmäisen sormuksen ja toisen sulhanen panee morsiamen sormeen,

virkkoi puhemies.

-- Sinä olet liian nuori muistamaan vanhoja tapoja, sanoi Mäkelän

emäntä.

-- Olkoon vanha tapa niin tai näin, mutta ota, tyttö, sormus nyt, kun

sitä tarjotaan, kehotti puhemies.

-- Älä kemistele suotta aikojaan, kun mielesi kumminkin tekee

sormusta ottamaan, sanoivat kylän pojat.

-- Ei tässä olla niinkään hätäisiä, vaikka ollaan nälkäisen näköisiä,

vastasi kaaso pönäkästi.

-- Kyllä morsiamen pitää sormus ottaa, jos on mieli miehelle ruveta,

huusivat pojat.

-- Mutta sulhasen pitää panna sormus morsiamen sormeen, jos on

aikomus naimiskauppaa aloittaa; morsian ei saa sitä ottaa, se on

meidän päätöksemme, huusivat naiset.

Tämän kuultuaan laski sulhanen sormuksen morsiamen käsivarrelle. Tämä

sieppasi sen sukkelaan ja pisti sormeensa.

Asiansa toimitettuaan läksivät kosiomiehet tupaan, jossa heitä

syötettiin ja juotettiin. Nuoriso sillä aikaa tanssia tepasteli.

Sitten kosiomiehet jättivät jäähyväiset ja läksivät kotiinsa jättäen

tupakkia laudalle rahvaan poltettavaksi.

Enin osa vanhempaa väkeä oli jo ehtinyt Niemelästä poistua, mutta

nuoret vielä jatkoivat leikkiään, kun Niemelän Antti katsoi akkunasta

ulos ja sanoi:

-- Taas tulee sulhasia.

Kaikki kahahtivat akkunaan katsomaan. Kosiomiesten pihalle päästyä

sanoi Antti:

-- Se on Lippolan Juhana; minä menen vieraita vastaanottamaan ja

korjaamaan hevosia, ja sillä puhein hän läksi ulos.

Kun Kaisa kuuli veljensä puheen, hän säpsähti, punastui ja sanoi

Anni-serkulleen:

-- Käy sinä nyt minulle kaasoksi sormusta antaessa.

-- Tiedätkös varmaan, että Juhana sinua kosioipi? Kenties hän

kosioipikin minua, eihän minulla ole yhtään kosijata käynyt, mutta

sinulla ne ovat käyneet. Jos Juhana antaakin minulle sormuksen, niin

sinä jäät hurmailemaan, vastasi Anni nauraen.

-- Ei minun Juhanani tässä maailmassa ketään muita kosioi kuin minua

enkä minä taasen kenellekään muulle mene, virkkoi Kaisa.

-- Vai on teillä niin luja liitto laadittu, sanoi Anni.

-- Niin onkin ja me pidämme siitä kiinni, vaikka koko maailma

kääntyisi nurin narin, vakuutti Kaisa.

Kun kyläiset kuulivat sulhasten kellojen helinän ja näkivät niiden

ajavan lautamiehen taloon, he tulivat perästä tupakaisille.

Lippolan Juhanan kosioiminen kävi muuten samalla tavalla kuin

Lahtelan Matinkin, mutta Juhanan tarjotessa sormusta kaappasi Kaisa

sen sukkelaan ja pisti sormeensa, ennen kuin syrjäläiset ehtivät

mitään virkkaamaankaan.

-- Kas, sitä sormusta ei viskota, joka noin näppärästi korjattiin,

virkkoi Mäkelän emäntä. Nyt ei huolinut jähytäkään ottamisesta ja

antamisesta, niin kuin äsken Lahtelan Matin sormusta antaessa.

-- Vai niin, jo vainen on Matti ennättänyt ennen meitä, virkkoi

puhemies. Kyllä te vielä saatte tänä iltana kolmannetkin kosiomiehet;

sillä ei kaksi kolmannetta milloinkaan tahdo mennä.

Muun väen huoneesta mentyä alkoivat tytöt katsella sormuksia ja Anni

sanoi:

-- Mutta missäs on Matin sormus? Ota pois Kaisa tuo tumpaakkisormus,

jonka Juhana antoi, ja pane Matin hopeinen sarasormus sijaan;

sittenhän se jollekin näyttää.

-- Ei tähän eikä muihinkaan sormiin koskaan panna kenenkään muiden

sormuksia kuin oman Juhanani sormus, vaikka se olisi vaskinen tai

tinainen, vastasi Kaisa. Mutta tämä ei olekaan mikään tumpaakkinen,

niin kuin sinä luulet, vaan tämä on pelkkä kultainen. Onhan minulla

jo toinenkin tällainen sormus, jonka Juhanani antoi minulle silloin,

kun olimme heillä talkoossa. Koettelepas painoa ja katso kirjoituksia

sormuksen sisässä, niin pääset asian perille.

Tutkittuaan sormuksia Anni virkkoi:

-- Oi sinua miekkosta, niin herttainen mies ja tuollaiset sormukset,

joita ei ole kenelläkään talonpoikain tyttärillä! Sinä olet ylen

onnellinen, serkkuni.

-- Niin olenkin, vastasi Kaisa ja syleili serkkuaan vesissä silmin.

-- Älä, Kaisa kulta, itke; enhän minä sinun onnellisuuttasi kadehdi,

virkkoi Anni.

-- Kyllä minä sen tiedän, vaan en tiedä mikä lienee tuonut kyyneleet

silmiini; surun kyyneleitä ne eivät ole, vastasi Kaisa.

-- Sinä olet niin hellä, jotta ilokin itkettää sinua. Minulla on

toinen luonto, sanoi Anni.

Tuvassa olivat jo kosiomiehet ruualla ja nuoriso leikeissä, kun

Anni ja Kaisa sinne menivät. Maan tapaa seuraten eivät sulhanen ja

morsian vaihtaneet sanaakaan keskenään, ainoastaan silmäyksillään he

ilmoittivat sydämensä tunteita toisilleen.

Heti kosiomiesten mentyä menivät Niemelän tytöt kylälle. Tuon

tuostakin Kaisa vilkaisi sormuksiinsa. Anni huomautti tästä Kaisalle,

mutta ikään kuin tietämättään tämä vilkaisi vähän väliä käsiinsä. Sen

älysivät kylänkin tytöt ja sanoivat Kaisalle:

-- Saas nähdä, kuinka monet sulhasethan sinulle vielä tänä syksynä

tulevat ja kenelle sinä vihdoin menet.

-- Sitä en tiedä, vastasi Kaisa lyhyesti.

Illallista syödessä puheltiin Niemelässä koko perheen tuumasta

tämänpäiväisistä Kaisan kosijoista. Kaikki olivat yksimieliset

siinä, että Lippola oli monta vertaa etevämpi Lahtelaa ja Juhana oli

mies, jonka vertaista ei ollut koko pitäjän sulhasissa. Kaikkea tätä

ylistystä ei kukaan niin halulla kuunnellut kuin Kaisa. Hän oli kuin

seitsemännessä taivaassa.

-- Sen saapi sanoa kehumatta, että Lippola on tätä nykyä paras paikka

koko pitäjässä, päätti Mauno-setä.

Kyllähän esimerkiksi Junnola ja Rantala ovat vieläkin rikkaampia,

vaan niin naastia ja yksikantaista perettä ei ole koko pitäjässä. Ja

paitsi sitä, niin Lippola on vanhuudestaan vielä sukuakin meille.

-- Mauno-setä näyttää olevan vähän sukuylpeä, koska pitää oman

sukunsa muita parempana, sanoi lautamies nauraen.

-- Niinpä olenkin, vastasi Mauno-setä. Tiedätkö että Niemelä ja

Lippola ovat vanhuudestaan Ruotsin vallan aikana olleet ainoat

rusthollit koko paikkakunnalla, vaikka Venäjän vallan tultua ne on

hävitetty. Muut kaikki ovat minkä mitäkin talonpojan rantuksia,

olkoot he sitten rikkaita tai köyhiä. Tämän asian esivallat

parahaiten tietävät ja siksi on jo ylimuistoisista ajoista ollut

Niemelässä lautamies ja Lippolassa kirkonmies. Joka kerta kun minä

näen Lippolan Juhanaa, niin aina ajattelen, että hän on oikea

sukukantansa urho; niin ylevä ja rehti hän on. Toiset pojat kyllä

suittavat olla kelpo poikia, vaan rahjuksiahan he ovat Juhanan

rinnalla.

-- Sen tähdenhän Mauno-setä aina istuu peräkuorissa kirkossa

käydessään, kun on vanhaa rusthollin pohjaa, virkkoi Yrjö nauraen.

-- Se on tietty, vastasi Mauno-setä. Isävainajani kävi aina

peräkuorissa ja niin teen minäkin; minä en häpäise sukuani.

Heti illallisen jälkeen romahtivat kellot kartanolla. Antti vilkaisi

ikkunasta ja sanoi:

-- Taas tuli sulhasia; Junnolan Martti on paikalla.

Tämän kuultuaan Kaisa vaaleni ja sanoi Annille:

-- Tuo närsy olisi saanut olla tulematta. Kas minä en hänen

sormustaan ota; jos tahtoo sen heittää käsivarrelleni, niin

heittäköön tai vieköön sen keralleen. Sinä saat lähteä kaasoseni.

-- Sen teen aivan mielelläni, vastasi Anni. Jos Martti sattuisi

suuttumaan, kun et sinä hänen sormustaan huoli, ja tarjoaisi sitä

minulle, niin kyllä minä sen kernaasti ottaisin. Sitten meitä olisi

kaksi morsianta yhtä aikaa talossa.

-- Aivan niin, sen minä soisin sydämestäni, virkkoi Kaisa.

Kohta olivat kosiomiehet tuvassa ja sikäli tuli kylän rahvasta

perästä.

Kun vieraat olivat esitelleet asiansa, että he ovat tulleet kosiin,

sanoi talonisäntä vähän kuivanlaisesti:

-- Meillä on kolme pajulle pantavaa piikaa, ketä te niistä kosioitte?

-- Isännän poika kosioipi isännän tytärtä, sen kyllä hyvä talonisäntä

ja lautamies arvaa, vaikka vain laskee leikkiä, vastasi puhemies.

-- Saahan omallaan jokainen koettaa, käyköön hän sitten syteen tahi

saveen, lupasi isäntä.

Luvan saatuaan antoivat kosiomiehet nuuskaa ja politotupakkaa

rahvaalle.

-- Kaikkihan tässä tulee suu karrelle polttaissa tupakkaa, kun tänä

päivänä ovat jo kolmannet tupakaiset yhteen perään, sanoi seppä

täyttäessään piippuansa.

-- Vai niin on täällä sulhasia kihjanut, virkkoi puhemies. Lähdetääs,

meidän poika, koettamaan, vieläkös meidän sormukset kelpaavat vai

käännetäänkös kokka toiseen suuntaan.

Sillä puhein lähtivät kosiomiehet huoneeseen sormusta antamaan.

Puhemies sanoi:

-- Täällä on kuulunut tänä päivänä jo monta sormusta annetuksi;

vieläkös meidän sormukset mahtuvat?

-- Ei vielä ole puoletkaan sormia rengastettu, kyllä vielä sijaa on,

vastasi kaaso.

-- Mutta ottaa pitää, jos mieli on meille tulla, sanoi puhemies.

-- Ei ottamisesta ole tänä iltana puhettakaan vaan antamisesta,

vastasi kaaso.

-- No, kun ei oteta, niin me viemme sormuksen sinne, jossa se otetaan

näppiä nuollen, virkkoi puhemies pönäkästi.

-- Tehkää tapojanne, vastasi kaaso. Meillä on jo entuudestaan

sormuksia, jotka on annettu, eikä meillä ole siis mitään ottamisen

pakkoa.

-- Kas, kun täällä ollaan ylpeitä, sanoi puhemies. Jos minun asiani

olisi, niin minä sanoisin: sen verran rukouksia kuin hyviäkin sanoja;

lieneehän toinenkin ämmä luonut vyönsä saunannurkkaan; vaan Martti

saa tehdä, niin kuin itse tahtoo, se on hänen asiansa.

Martti otti sormuksen sormestaan ja laski sen Kaisan käsivarrelle,

josta Kaisa sen korjasi. Sitten menivät kosiomiehet tupaan, jossa

puhemies sanoi:

-- Eipä siellä oltukaan hätäisiä sormuksen ottajia, koska antaa

täytyi; muuten olisimme saaneet kääntyä nuivilla nenin takaisin.

Kukahan pohatta lienee meitä mahtavampi, tahtoisin minä mielelläni

tietää.

-- Vai niin perätin porhoja te olette, ettei maassa mointa, virkkoi

seppä. Ei täällä ennen niin änskeitä ole nähty. Lahtelan ja

Lippolan kosijat, jotka ennen teitä täällä kävivät, eivät ensinkään

pöyhkeilleet.

-- Saapihan totta puhuen olla meistäkin pöyhkeys poissa, vaikka minä

vain suotta sanoin, virkkoi puhemies masentuneena sepän vastauksesta.

Vaan totta puhuen, mitä Lahtelaan tuleen, niin olkoon se omassa

arvossaan, ja Lippola on suoraan sanoen torppa meidän taloa vastaan

niin perheen kuin muunkin suuruuden puolesta.

Nyt loppui Mauno-sedän kärsivällisyys. Hän läheni puhemiestä ja sanoi:

-- Arvaa oma tilasi ja anna arvo toisellekin.

-- En minä Lippolaa mitenkään moiti, vaan sanon, että se on pieni,

vaikka hyvä talo, vastasi puhemies. Katsotaanhan esimerkiksi: Lippola

on kymmenen kapan tila ja Junnolla viidenkolmatta kapan tila. Meidän

hakataan kaskea joka vuosi kolmen tynnyrin ala, Lippola tuskin

tynnyriäkään. Meillä on kolmattakymmentä lehmää, Lippolassa suittaa

olla kymmenkunta. Meillä on sälkiävä viidettä hevosta, vaan heillä

ei ole kuin kaksi aikahevosta, paitsi lienee joku varsa. Meillä

teurastetaan joka syksy kolme aikaraavasta ja hekin vain yksi. Siitä

jo ymmärrätte talon suuruuden.

-- Mutta Lippolassa ei ole perettäkään kuin yhdeksän henkeä, vaan

teillä taitaa olla jotain neljättäkymmentä, onpa siinäkin erotus,

selitti Mauno-setä.

-- On kyllä, vaan meillä onkin viisi kekoa kasattuna, joista yksi on

jo niin vanha, että on varvikko ympärillä, vaan Lippolassa ei ole

kuin kaksi kekoa, lateli puhemies.

-- No, meidän kannattaisi heittää vaikka niin monta kekoa kasatuiksi

kuin teillä on vuotuista kasvua, vaan me puimme kahdessa riihessä

kaikki viljamme emmekä heitä hiirien kouhlittavaksi viljojamme, vaan

puimme ne vuonna vuotuisesti. Saman lupasi Lippolan kirkonmieskin

tästälähin tekevänsä, kun vain saapi uuden, suuremman riihensä

valmiiksi, selitti Mauno-setä.

-- En minä teidän talosta puhukaan; tämähän kuuluikin olleen entiseen

aikaan rustholli, vastasi puhemies.

-- Niin se oli Lippolakin, ja siksi sen talonmiehet ovatkin

tavallisia talonpoikia viisaammat. Ne kelpaavat vaikka

kirkonmiehiksi, kehaisi Mauno-setä.

-- Heittäkääs nyt pois pitkät tarinat ja nouskaa vieraat tänne

illalliselle, pyysi talonisäntä.

Vieraat kävivät illalliselle. Sen perästä annettiin heille kahvia ja

sitten he läksivät matkaansa. Sikäli hajoilivat tupakkavieraatkin

kukin kotiinsa. Vierasten hälvettyä sanoi lautamies:

-- Olisihan, Mauno-setä, minun mielestäni saanut antaa Junnolaisten

kehua talonsa, puuttumatta koko jupakkaan. Sillä ei tuo kuulu

kauniilta, kun talonmies rupeaa vierasten kanssa kiistelemään.

-- Tosin ei se ole kaunista, enkä minä olisi koko asiaan

sekaantunutkaan, jolleivät he kiistellessään olisi ruvenneet Lippolaa

halventamaan. Kas se on asia, jota minä en siedä. Ja jos minä olisin

veljeni poikana, niin olisin minä sellaisille rehvanoille antanut

morsiamen keralle (sormuksen takaisin), jotka kosissa käydessään

kuljettavat kerallaan homehtuneet kekonsa, suuret kaskensa,

hevoskaakkinsa ja lehmäkääkkänsä sekä ronsuperheensä, vastasi

Mauno-setä vähän kiivaasti.

-- Kyllähän minullakin olisi ollut muistuttamisen syytä Junnolaisten

käytöstä vastaan, sillä he eivät alusta pitäin seuranneet maan tapaa;

en tiedä, lieneekö se sitten ollut ylpeyttä vai tyhmyyttä, mutta

en minä ollut tietävinäni koko asiaa ja siksi en virkkanut mitään.

Minua osaksi nauratti, osaksi harmitti Mauno-sedän kiivaus, kun hän

Lippolaa puolusti. Sen minä olen aina huomannut, ettei Mauno-sedän

mielestä ole koko maailmassa ketään niin hyvää kuin Niemeläläiset ja

Lippolalaiset, vaan muut ihmiset ovat heidän suhteensa ala-arvoisia,

selitti lautamies.

-- En minä koko maailmaa vetele, vaan meidän pitäjässä ei olekaan

sellaisia taloja ja taloneläjiä, vastasi Mauno-setä ja meni makaamaan.

Talonväki meni myöskin makaamaan. Kun he kaikki olivat vaipuneet

uneen, tulla tupsahtivat neljännet sulhaset taloon, sitoivat

hevosensa pihalle ja itse tulivat tupaan, jossa ei muita ollut

kuin ukko-Lauri ämmineen makasi uunin rinnassa. Vierasten tupaan

tultua teki ukko-Lauri tulen, tervehti vieraita ja kysyi kuulumisia.

Saatuaan tietää, millä asialla vieraat olivat, hän meni herättämään

isäntää, joka tuli tupaan emäntineen ja he tervehtivät vieraita.

Kaisa pukeusi pyhävaatteisiinsa ja herätti talon muun perheen

tupakaisille. Antti ja Eerikka veivät viestit kylälle, ja pian oli

taas kylän nuoriso ja osaksi vanhempaakin väkeä koolla lautamiehen

talossa.

-- Luulisi ettei koko pitäjässä ole enää muita tyttöjä kuin

Niemelässä, niin siihen näyttävät kaikki sulhaset rientävän kuin

korpit koiran raadolle. Mahtaa se Kaisa pojista olla aika makea,

laverteli kuppari-Maija Niemelään tullessaan.

-- Makea, makea tietysti se on, todisti Mattilan muori. Rikkailla

ja mahtavillahan on aina etuoikeus, vaan köyhät katsokoot laidasta.

Luuleehan se poika onnelliseksi tulevansa, ken Kaisan saa, mutta

perästä kuuluu, sanoi torventekijä.

-- Minä puolestani luulen, ettei tässä ole oikea meno maassa,

vaan Niemelän emäntä on suittanut rakastuttaa pitäjän pääpohatat

tyttäreensä. Kukahan äkämä siellä nyt lienee? puheli Maija.

-- Turhaa, Maija parka, on sinun puheesi rakastuttamisesta, sanoi

seppä, joka oli sattunut kuulemaan naisten keskustelun. Etkös sinä

itse näe, miten rikoisa ja kaunis Kaisa on, ja kun se vielä on niin

rikkaan ja kuuluisan talon tytär, niin luonnollistahan on, että sitä

kilvan kosioidaan. Nyt siellä kuuluu olevan Miehikkälän kompromin

Mikko.

-- Vai se se nyt täällä on, ihmetteli kuppari-Maija. Nyt on kaikki

muut pitäjän mahtavat täällä käyneet, vaan Rantalan herastuomarin

Jaakko on vielä poissa.

Näissä pakinoissa tulivat naapurit Niemelään, jossa kosiomiehet

olivat jo kahvilla. Sitten annettiin sormus huoneessa, jossa Liisa

oli kaasona. Syötyään läksivät vieraat matkaansa. Vähitellen

häikkenivät (erosivat) naapuritkin ja talon perhe kävi uudestaan

maata.

Muutamain päiväin perästä kävi kuppari-Maija Junnolassa. Sieltä

tultuaan kiitteli hän Niemelän emännälle Junnolan sulhasta ja taloa

sanoen ettei koko pitäjässä ole niin hyvää paikkaa kuin Junnola on.

Lautamieskin näytti mielihyvällä kuuntelevan Maijan ylistyksiä ja

päätti itse mennä oikein jalansyten tarkastamaan Junnolaa.

-- Kenellehän te oikeastaan aiotte Kaisanne laittaa, kun sillä on

niin paljon sulhasia? kysyi Maija Niemelän emännältä.

-- Sitä en voi oikein sanoa, kun emme vielä ole päättäneet, mutta

minä mielelläni laittaisin hänet Lippolaan, vastasi emäntä.

-- No kaikkea vielä, vai Lippolaan. Et, emäntä kulta, usko, kuinka

se Lippolan sulhanen on jäykkä mies. Kas siinä olisi teidän

tyttärelle palvelemista siksi ilmoiseksi iäksi. Vaikka isänsä on jo

häntä käskenyt pari kolme syksyä naimaan, ei hän ole liuhauttanut

korviansakaan. Mitäs sellainen mies pitäisi vaimostansa, joka ei

isäänsä tottele? laverteli Maija.

-- Eihän Juhana ole voinut ennen naida, kun hänen morsiamensa ei

ollut rippikoulussa käynyt, vastasi emäntä.

-- Eikös näitä morsiamia olisi ollut muuallakin. Kuuliainen poika

tottelee aina vanhempiansa, mutta kankea ja tyly tekee oman päänsä

mukaan, saneli Maija.

-- Sinä näyt olevan laitettukin konttia kantamaan, näen minä. Jos ei

Lippolan Juhana olisi meillä lapsuudesta asti tunnettu, minä uskoisin

sinun valheesi, mutta nyt on toista, kun me tunnemme miehen paremmin

kuin konttieukot, virkkoi emäntä vakavasti.

Kuultuansa lujat sanat läksi kuppari-Maija tiehensä. Kohdatessaan

Kaisan kylän kujasilla sanoi Maija:

-- Ei ihmettä kuinka sinä olet kaunis niin kuin enkeli! Ilmankos ne

sulhaset niin kovin kosissa kihajavat! Aivanhan sinä tyttöparka tulet

päästäsi pyörälle, kun yksi on hyvä, toinen parempi, niin et tiedä

kenen ottaa, kenen jättää. Joko sinä olet tuuminut, kuka mielestäsi

on paras?

Kaisa, joka jo entuudestaan tunsi Maijan ja tiesi hänen kujeensa,

vastasi nauraen:

-- Eiköhän ensimmäinen kauppa liene paras. Tämän naapurin sulhasen ja

talon minä parhaiten tunnen ja siitä saan emannuuden heti paikalla;

muualla on tietämätöntä milloin sen käsitän.

-- Kas, Kaisa kulta, se onkin viisas valinta, virkkoi Maija. Niin

minäkin sinuna tekisin. Minä näet, kun kuljeksin ympäri pitäjää,

tunnen joka ainoan miehen ja talon tavat. Lippolan Juhana on

itsepäinen ja jäykkä, vaikka äitisi äskettäin niipastui, kun minä

hänelle sitä sanoin, mutta totta se on. Junnolan Martti on taasen

lepsu, ja muutenkin siinä talossa vallitsee eripuraisuus. Miehikkälän

Mikko on kyllä kelpo poika, mutta hänen äitinsä on aika saahkari. Sen

pauloilla ei souda susikaan. Ai hyvä Kaisa kulta, et usko, kuinka

minä sydämestäni sinua rakastan, ihan kuin omaa lastani, enkä soisi

sinun joutuvan joron jäljille, koukkupolven polkemille.

Erottuansa Kaisasta meni kuppari-Maija oitis Lahtelaan, jossa emäntä

lasten kanssa oli kotona, ja sanoi:

-- Nyt, hyvä emäntä, pane vääränokka sukkelaan tulelle, minä tuon

sinulle hyviä uutisia. Minä tapasin Niemelän Kaisan, joka kukoisti

kuin kukkanen kedolla. Tietysti minä kysyin, kenelle hän on tuuminut

mennä, kun niin monet sulhaset ovat häntä kosioineet, ja hän sanoi

tulevansa teille, kun tässä on tietty talo ja tunnettu sulhanen, sekä

sanoi toivovansa päästä emännäksi heti paikalla. Et emäntä kulta

usko, kuinka herttainen ihminen se on Kaisa. Se ei olekaan sellainen

jäyhä kuin hänen äitinsä. Sinä ja koko talo olette onnelliset, kun

sellaisen louhkan ihmisen saatte.

Tämän kuultuaan laittoi emäntä kahvipannun tulelle ja sitä tehdessään

vastasi Maijalle:

-- Et Mari kulta usko, kuinka minä sydämestäni sitä toivon, että

saisin niin luokin ihmisen miniäkseni kuin Kaisa on. Meille tultuaan

hän saisi heti emannuuden, jota minä en enää jaksa enkä halua pitää:

olisinhan tässä vain lapsenlikkana ja käsieni himoksi jotakuta

käpeltelisin.

-- Kyllä sen saat, ole huoletta, jos minun kieleni vain sulana

kestää. Tiedäthän sinä, että minun kieleni osaa laulaa, se ei ole

rokassa palanut, kehui Maija.

-- Kyllä minä sen tiedän, että sinä voit paljon asiaan vaikuttaa,

jos vain tahdot. Mutta kuules hyvä Mari, minä tuon sinulle ruokaa;

sinä syöt sillä aikaa kun kahvi joutuu. Minä varustin tyttärelleni

Suosaaren Marille suureen ropeellisen verestä voita, kun tänä aamuna

kirnusin, sen annan sinulle. Onhan hänellä voita itselläänkin, vaan

sinulla, kun kaikki on hankinnassa, menee se suurempaan tarpeeseen,

sanoi Lahtelan emäntä ja meni ruokaa hakemaan.

Kuppari-Maija söi hyvällä halulla, joi kahvit ja sai voiropeen

lähteissään. Hän lupasi toimittaa kaikki asiat parhain päin, ja niin

sitä kaikessa ystävyydessä erottiin.

Jo samana päivänä riensi Maija Lippolan kautta Junnolaan. Mennessään

hän pistäysi Lippolassa, jossa emäntä yksin oli kotona, ja teki hyvän

päivän. Emännän kysyttyä kuulumisia Maija vastasi:

-- Minä tuon teille hyviä sanomia: teidän Juhana saa Niemelän Kaisan.

Minä tulen nyt juuri sieltä. Et ystäväiseni usko, kuinka Niemelän

emäntä kiitti teidän Juhanaa maasta taivaasen. Minä suotta mieleni

takaa sanoin Juhanaa jäykkäluontoiseksi saadakseni kuulla mitä hän

siihen sanoisi, vaikka toden perään tiedänhän minä Juhanan olevan

nuortean kuin rihmavyyhdin. Ja arvaas ystäväiseni, mitä Niemelän

emäntä sanoi? Hän suuttui ja alkoi minua haukkua konttieukoksi.

Jumalaparatkoon! eikö minulla ole muuta tekemistä kuin kontin

kantaminen. Parasta aikaa täytyy minun joutua Junnolan sulhasta

hieromaan, joka on niin kivuloinen, ettei tervettä päivää näe. No

kaikki taudinvihkot hänessä vielä naimisiin yrittävät, kun sekin

poikaraiska ja vielä mokomaa tyttöä kuin Niemelän Kaisaa! Kiitos

Jumalan, Niemeläiset ovat toki niin viisaita ihmisiä, etteivät laita

tytärtään mokomalle räntykselle.

Lippolan emäntä syötti ja juotti Maijaa ja kutsui takatulossa

pistäytymään sisällä talossa. Hän lupasi antaa Maijalle tuomiseksi

suuria kaloja, joita kirkonmies vasta oli saanut. Maija kiitti

lähteissään ja lupasi käydä paluumatkalla talossa.

Päästyänsä Junnolaan sanoi kuppari-Maija talon emännälle:

-- Ei emäntä kulta taida teidän Martti saadakaan morsianta

Niemelästä, ja parasta se onkin; sillä mitäs teillä tehtäisiin

sellaisella laiskalla luntilla kuin Kaisa on. Hän kun on emännän

vanhin tytär, niin häntä on pidetty kuin kukkaa kämmenellä: ei hän

ole käynyt kaskella, ei riihtä puimassa eikä lehmiä lypsämässä, sen

kun hän on vain istunut ja nastannut. Siksi hän onkin niin ihana kuin

esivallan mamseli. Ei sellaisesta hempukasta ole oikean talonpojan

miniäksi.

-- Jottapas minä olen kuullut Niemelän emännän olevan varman ihmisen.

Kuinkas hän on tyttärensä niin laiskaksi opettanut? kysyi Junnolan

emäntä.

-- Ensimmäinen tytär, ensimmäinen tytär, sitä näet hemmotellaan. Ja

kun Niemelässä on niin paljon työväkeä, niin isännän tytär saa olla

miten tahtoo. Siksipä ei Kaisa raiska ole oppinutkaan varsityöhön,

vastasi Maija.

-- Mutta meidän tytöt sanoivat Kaisan olevan riskin rukiinleikkaajan,

kun tulivat Lippolasta talkoosta, virkkoi emäntä.

-- Kyllähän se raakki riski on, vaan perin laiska, vastasi Maija.

Lippolan Juhanalle se kyllä sopisi: sitten olisi kaksi laiskaa ja

kankealuontoista yhdessä. Hauskaa olisi katsoa, jos Kaisa Juhanan

vaimoksi tulisi, kuinka laiskuus toisi köyhyyden taloon.

-- En minä sitä vikaa osaisi juuri pelätä; mutta jos Kaisa lienee

pahajuoninen, niin se on toista, virkkoi emäntä. Näin suuressa

perheessä kuin meillä pitäisi olla sopuisa ihminen.

-- Niin huonoluontoista ihmistä en minä vielä ole nähnyt kuin Kaisa

on, vastasi Maija. Hän on niin äksy kuin tuli tappuroissa. Ja kun

hän kerran suuttuu, hän on jurreissaan koko viikon, kävelee vain ja

hönkyy eikä oikeaa puhetta anna. Minä tunnen hänet hyvästi, kun olen

jo monta vuotta käynyt talossa hieromassa.

-- Vai niin on häijy; sitä ei luulisi suinkaan päältä nähden,

ihmetteli emäntä. Tyttö kaunis kuin enkeli ja viattoman näköinen

kuin itse pyhyys, vaan luonnostaan peto; se on jotain kummallista,

joka käypi yli minun ymmärrykseni. Hyvä olisi, jos ei hän tulisikaan

meidän Martille. Hän on vielä tiettävästi ylpeäkin, kun on niin

rikkaan ja mahtavan miehen tytär. Kukatiesi ei hän pitäisi meidän

Marttia vertaisenaan ja siitä ei sitten tulisi onnellista paria

koskaan.

-- Ylpeä, hyvä emäntä, ylpeä hän on kuin riikinkukko. Ylpeyshän on

Niemeläisten sukuvika. He kun ovat niin kovin varakkaat ja vanhaa

rusthollin pohjaa, he ovat kaikki kauhean ylpeitä ja etenkin Kaisa,

kun hän on niin kaunis ja rikkaan lautamiehen tytär, vastasi Maija

oikein mahtavalla äänenpainolla.

-- Mutta mistä sinä, hyvä Mari, neuvoisit meidän Martille soveliaan

morsiamen? kysyi emäntä.

-- Kyllähän minä tunnen paljonkin tyttöjä, vaan niin soveliasta

ja teille käypää en minä tiedä muita kuin Niemelän Kaisan serkun,

Saarelan Annin. Kas siinä on ihminen, jossa ei minun tietääkseni ole

maahan luotavaa, vastasi Maija.

-- Kuules nyt Mari kulta, kun sinä sielläpäin satut liikkumaan,

niin puhu paraiten meidän puolesta. Minä annan nyt sinulle aluksi

keittorasvoja ja lihaa, ja sitten kun asiat hyvin toimitat, palkitsen

sinut runsaammilla antimilla. Tiedäthän, että meidän talossa on

varaa, ja tällaisessa tapauksessa minä en säästä rieskaa ropeeseen,

pyysi emäntä.

-- Kyllä minä teen, mitä voin, mutta nyt minä en jouda sinnepäin

menemään, eikä se vielä soveltuisikaan, kun Martti on entisissä

kaupoissa kiinni. Mutta sitten, jos nämä kaupat purkaantuvat, minä

menen ja toimin kykyni mukaan, lupasi Maija.

Maija läksi kotiinsa, ja emäntä antoi hänelle keittorasvoja ja lihaa

torppasäkin täyteen. Lippolan emännältä hän sai tuoreita, suuria

silakkakaloja, ja niin hän kulki hyvillä mielin kotiinsa.

Koko viikko kului, eikä Niemelässä mitään puhuttu julkisesti

koko perheen kuullen Kaisan sulhasista. Kun ei lautamies puhetta

aloittanut, toiset pitivät sitä syrjäasiana. Kaisa oli tosin

huolissaan tulevasta onnestansa, mutta kun hänellä oli Lippolan

Juhanan sormukset, oli hänkin ikään kuin turvan takana.

Lauantai-iltana, kun kaikki olivat jo uneen vaipuneet, tuli

Rantalasta herastuomarin poika Jaakko ja eräs toinen poika hänen

kerallaan Mäkelään, Mikon luokse, pyytäen Mikkoa neuvomaan heille

Niemelän Kaisan huonetta, jota he eivät tienneet, kun eivät

koskaan olleet talossa käyneet; ainoastaan Jaakko oli Kaisan

nähnyt kirkonmäellä, vaan ei ollut sanaakaan vaihtanut hänen

kanssansa. Mikko saattoi heidät lautamiehen huoneelle ja jäi syrjään

kuuntelemaan, kuinka vieraan kylän pojat tytön luokse pyrkivät.

Rantalan pojat hakivat huoneen alta liinaloukun, jonka he nostivat

pystyyn huoneen seinää vasten, ikkunan kohdalle. Jaakko kapusi loukun

päähän, tirkisti ikkunaan, koputti hiljaa ja kuunteli korvat hörössä

vähän aikaa, koputti uudestaan ja lausui:

Hyvää iltaa tyttöjen majaan!

saapikos kohti kolahtaa,

vai pitääkö sivuitse ajaa?

Havahtukaa makkaajat

ja oven kiinni nakkaajat!

Nouskaa ylös maanneet,

jo ootte unta saaneet.

Kuuletkos sä Kaisa-serkku:

heitä pois tuo unen herkku

ja päästä puheen punttii,

niin kuin nuoran lunttii.

-- Mitä teille sitten pitäisi haastaa? kysyi Kaisa, joka jo oli

havahtunut ikkunaan koputuksesta.

Tähän vastasi Jaakko:

Haastele niitä ja näitä

vaan ei sanoja sarvipäitä!

Laskekaa seinien sisään,

niin saatte puhetta lisää.

-- Jos mitä on asiaa, niin saattehan sen sanoa ikkunastakin, virkkoi

Kaisa.

Eihän täällä jaksa haastaa,

kun vilu pintaa raastaa,

ja kun ei ole päällä turkkii,

niin kylmä tahtoo urkkii,

lausui Jaakko.

-- Päivällähän tavallisesti asiat toimitetaan eikä yöllä, virkkoi

Kaisa, johon Jaakko vastasi:

Päivällä kyllä alettiin matka,

vaan yöllä sitä täytyy jatkaa,

kun tie oli pitkä ja mäkinen,

hepo laiha ja vähäväkinen.

Laskekaa sisään, vaikka suotta,

ettei tarvitsis koko yötä uottaa,

ulkona on niin kova halla,

että maa kopisee jalkain alla;

kun saisi lämmittää jalkaa,

niin sitten sopis asiaa alkaa.

-- Mene, Kaisa, häntä laskemaan sisään, eihän tuon ruikutusta kärsi

tässä koko yötä kuunnella, käski Kaisan äiti.

Kaisa aukaisi huoneen oven ja putkahti itse jälleen sänkyyn. Pojat

astuivat sisään ja sulkivat oven perässään. Isäntä teki tulen ja

sytytti sängyn päälaudalla olevan kynttilän. Jaakko katseli Kaisaa ja

kysyi:

-- Tunnetkos minua?

-- Kyllä luulen tuntevani, vastasi Kaisa. Etkös sinä ole Rantalan

herastuomarin Jaakko?

-- Niin olen, aivan oikein arvasit, vastasi Jaakko.

-- Jassoo, minun virkaveljeni poika. Terve kättä, sanoi lautamies

nousten istualleen ja ojentaen kätensä.

-- Jumalan terve! vastasi Jaakko.

-- Mites isäukkos jaksaa? kysyi lautamies.

-- Suuri kiitosta kysymästä, kyllä hän on terve. Hän laittoi teille

paljon terveisiä ja käski minun tulla teiltä kysymään itselleni

morsianta, ja sillä asialla minä nyt olen. Mitä te siihen sanotte?

virkkoi Jaakko.

-- Kiitoksia paljon terveisistä! vastasi lautamies. Asia on nyt

sellainen, että tällä meidän Kaisalla on kyllä nykyjään neljät

sormukset, vaan en minä ole vielä kenellekään lupaustani antanut. En

tiedä, lieneekö hän itse kelle lupautunut.

-- En minä luule tyttäreni kenenkään kanssa niin tuttavan olevan,

että hän olisi sellaisia lupauksia tehnyt, vastasi Kaisan äiti.

-- Keitäs ne muut sulhaset ovat olleet? kysyi Jaakko.

-- Ensin kävi meidän naapurin sulhanen, Lahtelan Matti, sitten kävi

Lippolan kirkonmiehen Juhana, sen perästä Junnolan suuren talon

Martti ja viimeiseksi kävi Miehikkälän kompromin poika Mikko, vastasi

lautamies.

-- No, toisista ei suinkaan vastusta ole, kun ovat raakoja

talonpoikia, mutta Lippolan Juhana ja Miehikkälän Mikko ovat kyllä

meidän vertaisia. Mutta kun Mikko ei ole vanhin veljes, tulee

Juhana yksinään kysymykseen, ja hänen kanssaan minä uskallan kyllä

kilpakosijaksi käydä, sanoi Jaakko.

Vähän aikaa mietittyään, kun ei kukaan mitään vastannut, hän jatkoi:

-- Jos sanotte meille laittavanne, niin minä tulen huomenna

kosioimaan tupakoiden kanssa, niin kuin tavallista on, vaan jos ei,

niin minä katson itselleni morsiamen toisesta kohden. Minut sekä

talon lautamies kyllä hyvin tuntee, ja siksi ei tarvitse mitään

kiitteleidä.

-- Kyllähän minä olen sinut tuntenut jo pienestä pitäin samoin kuin

teidän talonkin, vastasi lautamies, -- vaan niin kuin jo sanoin, en

ole vielä asiata päättänyt. Kunhan huomenna tulet, sittenhän saamme

nähdä, mitä teemme.

Jaakko antoi lautamiehelle tupakkaa piippuun ja emännälle nuuskaa,

sanoi jäähyväiset ja läksi.

-- Kuules, isä, kenelle sinä oikeastaan aiot tyttäremme laittaa, kun

niin paljon sulhasia kertyy? kysyi emäntä.

-- Sen saamme vastaisuudessa päättää, vastasi lautamies. Antaa

heitä nyt tulla niin paljon kuin tahtoo. Nousevalla viikolla alamme

laitella liiat sormukset pois.

Seuraavana sunnuntaina iltapuolella tulikin Rantalan herastuomarin

poika suurella komeudella Niemelän Kaisaa kosioimaan. Tupakat

poltettiin, sormus annettiin, kosiomiehiä syötettiin ja juotettiin

tavallisuuden mukaan. Mutta kun kosiomiehet olivat kärriin käymässä

kotiin mennäksensä, käski lautamies heidän odottaa vähän aikaa. Hän

pistäytyi huoneeseensa ja sanoi tyttärelleen:

-- No, Kaisa lapseni, tahdotkos mennä Rantalan Jaakolle?

-- En tahdo, vastasi Kaisa.

-- Anna sitten Jaakon sormus minulle, minä annan sen hänelle

näppiin, niin minun ei tarvitse itseäni vaivata Rantalaan asti niitä

kuljettamaan, sanoi lautamies.

Kaisa antoi sormuksen isällensä, joka vei sen Jaakolle ja sanoi:

-- Koska Kaisa ei sanonut sinulle rupeavansa, niin tässä saat omasi

takaisin. En minä tahdo enkä voi tytärtäni sinulle tulemaan vastoin

tahtoaansa.

-- Mitä narrinpeliä tämä on? kysyi puhemies.

-- Millä minä olen ansainnut tällaisen häväistyksen? kysyi Jaakko

yhtäaikaa puhemiehen kanssa. Enkö minä käynyt oikeittain lupaa

kysymässä, jolloin te lupasitte, ja nyt jo kumminkin annatte heti

lähteissä sormuksen takaisin. Olisittehan sen voinut tuoda kauniisti

kotiini, jos ei olisi sopinut asiata eteenpäin jatkaa. Tämä on

häväistys, sanon minä, ja minkä tähden?

-- Kuules, Jaakko, älä kiivastu, minä selitän asian, vastasi

lautamies. Kaikki on niin kuin sinä puhuit. Mutta ethän sinä lupaa

kysymässä käydessäsi sanallasikaan maininnut Kaisalle mitään etkä

ollenkaan hänen mielipidettään kysynyt. Enhän minä voi laittaa

häntä vastoin tahtoansa, niin kuin jotakuta elukkaa. Minä lupasin

ottaa vastaan niin kuin otinkin, vaan kun Kaisa ei sanonut sinulle

tulevansa, niin enhän minä sille mitään voi. Ja niin kuin tiedät,

on teidän kotiin pitkä matka, ja näin kiireenä aikana en minä jouda

kuljeksimaan niin pitkiä matkoja. Siksi päätin suorittaa sen näin

lyhyesti.

-- No, lieneehän noita tyttöjä muuallakin eikä vain Niemelässä,

virkkoi Jaakko ja ajoi pois.

Tupaan tultuaan lautamies sanoi:

-- Minä annoin Rantalan Jaakolle morsiamen keralle; näin lyhyesti

tämä kosioretki päättyi.

Kukaan ei siihen virkkanut sanaakaan vastimeksi, mikä näytti

lautamiestä vähän harmittavan.

Illallista syötäessä sanoi Mauno-setä lautamiehelle:

-- Sinä, veljeni poika, nuhtelit minua viime pyhänä sopimattomasta

käytöksestäni vieraita kohtaan, vaikka ne vieraat olivat vain

Junnolan rahjuksia, joille ei milloinkaan kukaan ihminen anna sitä

arvoa kuin täänillallisille vieraille. Minä nyt saan kysyä sinulta:

oliko sinun käytöksesi tänä iltana hyvin sovelias sellaisia vieraita

kohtaan, joihin esivaltakin panee täydellisen luottamuksen?

-- Minä, joka olen talonisäntä ja kihlakunnanoikeuden jäsen,

tiedän kyllä, mitä minun sopii tehdä ja mitä ei, vastasi lautamies

juhlallisella äänellä. Minä tahdoin tuolle ylpeälle väärintekijälle,

herastuomarille, kostaa hänen kujeensa. Asia on tällainen: viime

keväänä, kun olimme käräjäloppiaiskesteissä tuomarin luona, ilmoitti

herastuomari Rantala eroavansa lautamiehen virasta, kun muka on

jo niin vanha, ettei enää jaksa virkaa toimittaa. Herastuomariksi

jälkeensä ehdotteli hän Simolan lautamiestä, vaikka minä jo istuin

yhden käräjänajan ennen kuin Simola oli virassakaan. Tosin minä

toimitin pari vuotta isävainajani virkaa, joten Simola on kyllä ollut

vakinainen lautamies ennen minua; vaan kumminkin palvelusvuosieni

vuoksi oli minulla etuoikeus päästä herastuomariksi. Kun asia näin

kävi ja Rantala oli siihen syypää, päätin minä sen kostaa Rantalan

ukolle soveliaassa tilaisuudessa, ja siksi minä nyt näin tein.

-- Kyllähän sinulla oli koston syytä, vaan tokkohan lienee oikein

korvata pojalle isän pahat teot? kysyi Mauno-setä.

-- Eikö tuo yhteen koitune kumpaiselle maksaa, kunhan vain

suoritetuksi tulee. Tämä tiettävästi loukkaa niin hyvin isän kuin

pojankin ylpeyttä, ja se olikin minun tarkoitukseni, selitti

lautamies, eikä siihen kukaan mitään virkkanut.