Sisältö: Niemelän Kaisa. Poikien tuumat kirkkomäellä. Junnolan
Martin morsiusehdokkaat. Lippolan kirkonmiehen käynti morsianta
kysymässä. Miehikkälän Antin yöjalassa käynti morsianta
kysymässä. Lahtelan emännän naittamishommat. Nuorison olo
kirkkomäellä Pärttylin päivän sunnuntaina. Tyttöjen taikuus.
Nuuskan valmistus ja kosioretkelle lähtö.
Kaunein kaikista syntymäseutuni neidoista oli Niemelän Kaisa,
varakkaan ja mahtavan Niemelän lautamiehen tytär. Ei siis ollut ihme,
jos koko seudun pojat häntä ihastuksella katselivat. Joka Kaisan
tunsi, se vertasi häntä Pohjolan neiteen, Ilmarisen morsiameen. Siksi
seudun pojat hänestä lauloivat:
Ruusu ei oo kauniimpi
kuin Kaisa Niemelässä,
eikä toista tarvita,
kun hän on elämässä.
Kaisan suurista sinisistä silmistä säteilevä loiste lumosi
taikavoimalla koko seudun nuorukaiset. Hänen vartalonsa oli solakka
ja ihonsa valkea niin kuin karjalattarilla on tavallista. Sanoma
hänen hempeydestään levisi myöskin naapuriseurakuntiin, joten hänestä
tuli
maan kuulu, veen valio,
jota ei voi virressä veteä
eikä saarnassa sanoa.
Jo ennen kuin Kaisa oli rippikoulussakaan käynyt, ilmestyi hänelle
sulhasia, jotka häntä kouluun käskivät. Sen ajan tavan mukaan ei
tyttö mennyt kouluun, ennen kuin sulhaset käskivät; vasta 20 vuoden
kuluttua jo kutsuttiin kouluun. Mutta hänen isänsä oli vanhan kansan
mies, joka piti kiinni vanhoista tavoista, siksi ei hän kuunnellut
kenenkään kurinoita eikä siis laittanut tytärtänsä kouluun, ennen
kuin hän oli täyttänyt kahdeksantoista vuotta.
Eräänä sunnuntaina ennen Pärttylin päivää, kun useampia poikamiehiä
yhtyi kirkonmäellä, he alkoivat kysellä toistensa naimisasioita.
Niinpä Junnolan Marttikin muiden muassa kysyi Lippolan Juhanalta:
-- Joko sinä Juhana aiot tänä syksynä häitä antaa?
-- Niin olen aikonut, mitäpä sitten? sanoi Juhana.
-- Ei muuta mitään, vaan minä sanon sinulle niin kuin tuttavalle
pojalle: älä varustaikaan minun jalkoihini. Minä nimittäin aion
kosioida Niemelän Kaisaa; sinä saat hankkia itsellesi morsiamen
muualta, virkkoi Martti ylpeästi.
-- Vai niin, lienet kaiketi jo käynyt kysymässä, koska tunnut asian
niin tarkoin tietävän, vastasi Juhana.
-- En ole käynyt kysymässä enkä mene. Minä kosin julkisesti enkä
kuiskaile salaisesti. Minulla on varani, joka kysyy morsiamen ja
tietysti saapi luvan. Jos taas tahdot kanssani kilpailla, niin
koettele vain, mutta jalkoihini sinä jäät, vaikka olet kirkonmiehen
poika ja osaat kirjoittaakin ja minä olen vain paljas talonpoika,
kerskui Martti.
-- Voi hitto kun sinä puhut tyhmästi niin kuin keitetystä lampaan
päästä, sanoi Auvisen Matti Junnolan Martille. Etkö sinä luule muiden
jaksavan vaimonsa elättää kuin sinun, joka et osaa lusikkaakaan
käteesi tehdä. Minä Niemelän Kaisana en katsoisi kaalisilmällänikään
tuollaisen tollikan päälle, vaikka hänellä olisi koko Junnolaisten
varat.
-- Mitä syytä, Martti veikkonen, sinulla oli noin Juhanaa solvata?
Tiedäthän sinä, että hän on kunnon mies ja oikeasta talosta eikä
mikään naukumaijan poika, virkkoi Heikkilän Mikko.
-- Enhän häntä solvannutkaan, vastasi Martti härreten. Sanoinhan vain
ystävällisesti, ettei meidän tarvitse kilpakosijaksi toisillemme
ruveta, kun olemme tuttavat; onhan niitä morsiamia kumpaisellekin
meille.
-- On kyllä, virkkoi Juhana. Saammehan me mieltämme myöten kosioida
kumpikin, yhtyköön sitten yhtä tahi eri tyttöä. Eihän toinen toisensa
osaa syö; mies on voitettu niin kuin voittamatonkin.
-- Sinä siis myös aiot kosioida Kaisaa? kysyi Martti.
-- Siitä en vielä sano niin enkä näin; kunhan tässä tuumaan pääni
ympäri ja kuulen mitä kotona sanottaneen, vastasi Juhana.
-- Kas siinä on poika, joka ei kersku eikä röyhkäele mutta ei myös
pelkääkään, sanoi Auvisen Matti lyöden Juhanaa olkapäille.
-- Eihän turhista tarinoista ole, vastasi Juhana. Jos niikseen tulee,
niin antaa asian riidellä ja miehet ollaan sovinnolla.
-- Kyllä siinä on kova kovaa vasten, ämmän luuvat kuorta vasten,
jos vain Martti ja Juhana yhtä tyttöä kosioivat. Huonommat saavat
katsella laidasta kuin Laihelan lehmät, virkkoi Mikko.
Sillä puhein pojat erkanivat.
Samana sunnuntaina illallista syödessä sanoi Junnolan vanha emäntä
poikansa pojalle Martille:
-- Mitästä meidän Martti meinaa, kun ei ala kihlakampsuja varustella,
vaikka Pärttylin päivä jo kohta kättä antaa?
Martti punastui isoäitinsä puheesta ja vastasi hiljaisella äänellä:
-- Tokkohan tuolla niin kiiru lienee, vaikka jättäisin koko homman
tuota tuonnemmaksi.
-- Ei se saa enää jatkua, vaan sen pitää tapahtuman tänä syksynä ja
aloittaa Pärttylin päivän sunnuntaina, sanoi Martin isä, Junnolan
perheenmies. Martti täyttää jo ensi kekrinä yhdeksänkolmatta vuotta,
niin onhan tuo sulhasen ikä. Ei tässä muu auta, vaan Martin täytyy
ensi viikolla lähteä Viipuriin tupakaisten ja sormuksien ostoon,
muuten alkavat takapuoleen tytöt katsoa häntä vanhanpojan jortikaksi.
-- Mutta minä sanon ettei meiltä jouda hevonen turhiin ajoihin ennen
kuin ruis on pantuna. Saapihan sitä muulloinkin kosioida eikä vain
Pärttylin päivän sunnuntaina, sanoi perheenmiehen setä Juhkomi-ukko.
-- Mitäs jos minä sanon, että Martin tulee ensi viikolla mennä
kaupunkiin, niin tietysti te ette kukaan voi sitä vastaan mitään
sanoa. Minä olen tässä talon vanhin ja minut on esivalta määrännyt
teille sekä isännäksi että emännäksi, ja teidän kaikkein täytyy
kuulla minua, niin kauan kuin minä elän, vastasi vanha emäntä
navakasti. Minä olen vanha ihminen ja pidän vanhoista tavoista
kiinni. Naikoon ken milloin tahansa, mutta meidän Martti sen aloittaa
vanhan hyvän tavan mukaan, niin kuin vanhat ennen lausuivat:
Köyhät ne kosissa käyvät
konsa kannattaa varansa;
vaan vankat talon eläjät
syksyllä sen suorittavat:
Jaakkona jalommat sulhot,
pääpukarit Pärttylinä.
-- Mistäs meidän Martille morsianta katsotaan? kysyi Liena-täti
toimessaan.
-- Eiköhän tuo Martti siitä huolta pitäne, vastasi vanha emäntä.
-- Niin kyllä, niin kyllä, sanoi perheenmies, mutta minä sanon, ettei
meidän taloon joka ämmän tytär kelpaakaan. Se pitää olla kuuluisan ja
varakkaan talon tytär, joka mun miniäkseni tulee.
-- Minä en ketään niin mielelläni meidän Martille soisi kuin
Niemelän lautamiehen tytärtä Kaisaa. Hän luokkinäköinen ilminen
(hyväntahtoisen näköinen ihminen) ja hyvää sekä varakasta sukua,
tuumaili Martin äiti.
-- Kaikki olisi hyvä, jos niin kävisi, mutta minä arvelen, että liian
ylös on hiiren mieli kun oriin korvaan. Ja ken kuuseen kurkottaa, se
katajaan kapsahtaa. Paras olisi minun mielestäni kosioida Hotakan
Liisaa, neuvoi Juhkomi.
-- Tuollaista pientä tirikkaa, joka on kaiskera kuin lapsenlikka,
sinä tahtoisit meille tuoda, sanoi Liena-täti ihmetellen. Millehän
tuo näyttäisi, kun Hotakan Liisa kävellä lipottelisi meidän suuren
tuvan lattialla. Eikä tuo Liisa raiska jaksaisi tehdä meidän
töitäkään, kun on kovin hintura ja hoikka kuin oljen korsi. Mutta
toista olisi, jos meidän Martti kosioisi Saarelan Annia, niin hän sen
kenties voisi saada. Kas siinä on tanakka tyttö ja rikkaasta talosta.
Annilla on myös veli Pekka, joka ehkä naisi meidän Riitan ja niin
saisimme ristilangokset.
-- Mitä ensiksi siihen tulee, ettei meidän Martti saisi morsianta
Niemelästä, niin sitä en minä usko, sillä paitsi Niemelää on meidän
talo vaurain koko pitäjässä, sanoi perheenmies. Jos taas meidän
Martti ottaisi Hotakan Liisan, niin eiväthän meidän työt ole
yksistään Liisan hartioilla. Mitä taas Saarelan Anniin tulee, niin
johan tuo olisi nähty naida, kun on jo ollut monta vuotta pajulle
pantava, vaan siinäpäs se istua kököttää, niin rikkaan tytär kuin
hän onkin. Ja meidän Riitta, hänet taasen naidaan, jos lykkyä on,
ristilankoja pyytämättäkin. Jos ei taas naida, niin olkoon kotona;
onhan meillä työtä ja ruokaa. Rumaltapa tuo kuului, kun viime syksynä
Siparin Maikki huusi kirkkomäellä: "Jos ei panna nokkaa nokasta, niin
sormukset takaisin!" Mutta minä en aio hätäkauppoja tehdä, niin kuin
Siparilaiset ja Kermiset tekevät.
-- Älä poikaseni sitä luule, että Saarelan Anni sulhasien puutteessa
on kotonansa. Onhan hänellä ollut monet sulhaset, vaikka ne eivät
olleet mieleisiä, selitti vanha emäntä.
-- Tuollaisia sulhasia kuin esimerkiksi Seppälän Tommo ja Puntuksen
Pekka ynnä monta muuta, minä en heidän päälleen suurta arvoa laske,
vastasi perheenmies.
-- Laske suurta tahi pientä arvoa, mutta Seppälä on vauras talo ja
Tommo on varma poika, vaikka vähän viinaanmenevä, puolusti Liena-täti.
-- Sepä se olikin asia, joka haittasi, sanoi perheenmies. Siksipä
Saarelan isäntä, kun antoi Tommolle sormukset takaisin, sanoi ihan
silmien väliin;
Jos ois viina loppunut
jo viittä vuotta ennen,
oisit saanut morsiamen,
vaikk oisit nainut kenen.
Mitä taas Puntuksen Pekkaan tulee, niin hän on kuin tarhapöllö,
vaikka onkin varakkaan talon ainoa poika.
-- Minusta nähden ei meidän Martti mistään saisi niin hyvää ihmistä
kuin Kukkuraisen Sohvista, ilmoitti Liena-täti. Se on niin meidän
taloon käypä, juuri kuin olisi sitä varten luotukin.
-- Millehän tuo meidän Liena-tädistä näyttäisi, kun Kukkuraisen
kuhmukaulat istuisivat meidän pöydän päässä. Olkaa nyt jo vaiti
mokomista kellokauloista, sanoi Juhkomi-ukko.
-- Käyväthän Kukkuraiset kuuluisassa Kesselissäkin, eikä heistä ole
kehenkään mitään tarttunut, selitti Liena-täti.
-- Hyvät hyvissä käyvät, kuhmukaulat Kesselissä, sanoi perheenmies
pilkaten.
-- Kuulkaas nyt lapseni, mitä minä teille kaikille sanon, puhui
vanha emäntä. Annetaan Martille oma valta naimisasiassa. Valitkoon
hän morsiamekseen kenen tahansa. Sitten hän ei saa ketään syyttää
naimaonnestaan, käyköön hyvin tahi pahoin. Senhän me saatamme nähdä
lattialla, minkä hän vieressään. Me emme tarvitse kenenkään rikkautta
enempää kuin toisten arvoakaan. "Rikkaasta hevosta, köyhästä
morsianta", sanoo vanha sananparsi, ja tottapa se lieneekin.
Tähän päättyi pakina Martin morsianehdokkaista.
Pärttylin päivän edellisen sunnuntain iltapuolella tuli Lippolan
kirkonmies Niemelään. Sillä aikaa kun emäntä keitti kahvia, vei
Niemelän lautamies vieraansa huoneeseen ryypylle. Niitä näitä ensin
pakinoitua sanoi vieras talon isännälle:
-- Niin kuin heimo ehkä muistat, oli meillä puhetta jo meidän
talkoossa poikani Juhanan naimisesta, vaan silloin se jäi kesken
päättämättä, niin minä nyt kysyn sinulta, hyvä heimo: saako minun
poikani tulla kosioimaan sinun tytärtäsi Kaisaa ja laitatko sinä
tyttäresi meille?
-- Sellaista poikaa, hyvä heimoseni, kuin teidän Juhana on, ei ole
koko meidän paikkakunnalla; hänellä on terävä järki ja selvät kädet
ja hän on muuten luonnostaan ja käytöksestään niin kuin ihmisen tulee
olla. Hänellä on siis etuoikeus kosioimaan minun tytärtäni. Muuta en
minä tällä kertaa virka mitään; kyllä sinä arvaat minun mielipiteeni,
vastasi lautamies.
-- Kiitoksia, hyvä heimoseni, näistä sanoistasi. Me tulemme sitten
ensi sunnuntaina, virkkoi kirkonmies.
-- Terve tulemastanne vaan, vastasi lautamies.
Talossa syötyään ja juotuaan vieras läksi. Talon naiset kyllä
kuiskailivat keskenään, että taisi Lippolan kirkonmies käydä
kysymässä pojalleen morsianta, mutta kukaan ei uskaltanut isännältä
sitä kysyä, ja niin se asia jäi salaisuudeksi. Vasta maata pannessa
kysyi emäntä mieheltään Lippolan ukon asiaa, johon isäntä vastasi:
-- Nyt kun alkaa nainta-aika, niin niistähän tähän aikaan asioidaan.
Lippola kävi kysymässä lupaa tulla kosioimaan pojalleen morsianta, ja
minä tietysti annoin hänelle luvan. Eikä niin kelpo poikaa olekaan
koko meidän pitäjässä kuin Juhana on; sen olen minä aina sanonut ja
sen vielä nytkin sanon.
Jos tämä isännän puhe ilahdutti emäntääkin, niin Kaisalle se saattoi
koko hyvän mielen, niin ettei hän tahtonut nukkuakaan. Vihdoin kun
hänen silmänsä vierähtivät kiinni, alkoi kuulua rapinaa huoneen
takaseinällä. Kaisa havahtui ja kuuli, kuinka joku kapusi huoneen
ikkunaan, koputti sitä hiljaa ja lausui hiljaisella äänellä:
Hyvää iltaa seinän takaa!
Tässäkös huoneessa tyttö makaa?
Nouse tyttö yllää,
kun poikia tuli kyllää!
Jos et sä nouse yllää,
niin menemme toiseen kyllää.
Kuuleeko tyttö tätä kopinaa,
vai nostetaankos suurempaa topinaa?
Vähän aikaa kuunneltuaan, kun ei mitään ääntä huoneesta kuulunut,
alkoi taas ikkunassa olija kuiskailla:
Kääri tyttö unet kerälle
ja viskaa ne sängyn perälle.
Pane heitä kepillä selkään,
jos eivät ne muuta pelkää!
Eikös tyttö jo rupea kuulemaan,
ja meitä pojiksi luulemaan,
ennen kuin rupeaa tuulemaan?
Jo täällä tuuleekin tuhajaa,
jotta seinät oikein nuhajaa,
ja sataa sapisee,
jotta katto rapisee.
-- Mikä tarkoitus sillä teidän lorullanne oikeastaan on? kysyi
vihdoin Kaisa.
Nyt alkoi ikkunassa olija puhua vähän kovemmin ja saneli:
Oletteko te pitäneet muoissa
käyttää poikia makuusuojissa?
Eikös käy laatuun ja juonee
laskea meitä teidän huonee?
Tehkää nyt se lusti
ja laskekaa huoneeseen justii!
Alkakaa jo pois nalkkii,
sitä pitkää siltapalkkii,
nostamaan koukkuu
ja longottamaan loukkuu,
laskemaan meitä teidän joukkuu.
Tulkaa nyt lattialle ravaamaan
ja meille ovea avaamaan!
-- Mene, Kaisa, ja avaa heille ovi, kun he tuossa rankuttavat
kuitenkin, eiväthän ne ennen pois mene, ennen kuin saavat huoneessa
käydä, käski Kaisan äiti.
Huoneeseen päästyään tekivät vieraat tulen ja tervehtivät talon väkeä.
-- Mutta minä en varmaan tunne, keitä nämä vieraat oikeastaan ovat,
kysyi emäntä.
-- Miehikkälän kompromi- (maajakolautamies-) vainajan poika tämä
toinen on, vaan toista en minäkään oikein tunne, vastasi lautamies.
-- Tämä on minun serkkuni Tarkkolasta, selitti Miehikkälän Antti ja
jatkoi sitten: Meillä on sellainen asia, että me tulimme morsianta
kysymään, ja jos lupa annetaan, niin me tulemme ensi sunnuntaina
kosioimaan.
-- Eihän sitä vastaan tietysti meillä mitään ole sanomista, tulkaa
vain, jos niin hyväksi katsotte, vastasi lautamies.
Kun vieraat olivat vähän aikaa niitä näitä pakisseet, he läksivät
huoneesta ja talonväki kävi nukkumaan.
Pärttylin päivän lauantaina istui Niemelän Kaisa murkinan aikana
huoneen rappusilla ja ompeli. Hänen äitinsä asetteli pestyjä
maitopyttyjä koivuiseen haarikkeeseen kuivamaan. Lautamies valmisteli
uutta lyhdehankoa silmäillen lempeästi väliin vaimoaan ja väliin
tytärtään, joka punoitti kauniisti kuin vastapuhjennut ruusu.
-- Niin kävi kuin toivoikin, huudahti Lahtelan emäntä jo edempänä ja
tultuaan talonväen luokse hän jatkoi:
Hyvää päivää hyvät naapurit! Minulla olisi vähän erinäistä asiata.
Jos te kaikki kolme tulisitte tänne huoneeseen, niin puhuisin suuni
puhtaaksi.
Sen sanottuaan hän aukaisi lautamiehen huoneen oven ja meni sisälle.
-- Ette, hyvät ystävät, voi arvata, millaisella asialla minä nyt
olen, sanoi Lahtelan muori käydessään kirstun kannelle istumaan. Tuo
meidän Matti aikoo mennä tänä syksynä naimisiin ja morsiamekseen hän
on katsonut teidän Kaisan. Mitä teillä, hyvät naapurit, olisi siihen
sanomista? Talon ja miehen te kyllä tunnette minun kehumattanikin ja
paitsi sitä olisinkin liian likeinen omaa poikaani kiittämään. Sen
vain voin omasta puolestani sanoa, että Kaisa meille tultuaan saisi
heti emannuuden, jota minä en jaksa enkä halua enää toimittaa.
Talonväki katseli vähän aikaa toistensa silmiin mitään puhumatta.
Vihdoin sanoi lautamiehen emäntä:
-- Mitäs meidän isä siihen tuumaa?
-- Tämä asia on tullut niin äkkiarvaamatta, etten minä osaa siihen
sanoa niin enkä näin, vastasi lautamies. Johan nyt on nainta-aika,
tulkoon Matti kosioimaan julkisesti, sittehän saamme miettiä mitä
teemme. Eihän teidän talo ole suinkaan huonompia, eikä Matti ole
Pekkaa pahempi, sian päätä karvaisempi.
-- Kyllähän minä luulen näin rikoisalle tytölle kuin teidän Kaisa on
tulevan kosijoita useampiakin, sanoi Lahtelan emäntä, -- vaan enhän
minä juuri osaisi muita pelätä kuin Lippolan Juhanaa ja Junnolan
Marttia, ne kun kuuluvat olevan pääkokkia nykyjään meidän pitäjässä,
vaikka lienevätkö nuo sentään paremmat minun poikaani.
-- Eihän sitä tiedä kenenkään paremmuutta eikä huonommuutta, vastasi
Niemelän emäntä. Eikä se ole sanottu että niistä kumpikaan tulee
meille kosioimaan. Ja vaikkapa tulisivatkin, niin siihenhän jokaisen
pitää tyytyä, minkälaisen onnen ja osan on Jumala kullekin katsonut.
-- Aivan niin, aivan niin, virkkoi Lahtelan emäntä. Eihän ihminen
pääse onnestaan yli eikä ympäri. Käyköön hän syteen tahi saveen,
minä laitan huomenna poikani teille kosioimaan. Ja sen minä voin
sanoa edeltäkäsin, jottette suinkaan tule kauppaanne katumaan, jos
tyttärenne meille laitatte.
-- Mitäpäs siitä, hyvä emäntä, onkaan sanomista, virkkoi lautamies.
Mutta menepäs, meidän äiti, ja keitä kahvia naapurin emännälle.
-- Suuri kiitosta hyvät hyvät naapurit! sanoi Lahtelan emäntä. Minä
en nyt mitenkään jouda jäämään kahville, kun ovat lehmät lypsämättä
ja eväät työväelle laittamatta. Kunhan tässä asiat aikoin saavat,
niin juommehan sitten kahvia, mutta nyt en jouda.
Sillä puhein läksi vieras pois.
Lahtelan muorin pois mentyä kysyi lautamies tyttäreltään:
-- Mitä sinä Kaisa lapseni pidät Matista?
-- En mitään pidä sellaisesta Matista, vastasi Kaisa nauraen.
-- Kuinka niin, tyttäreni? kysyi Kaisan äiti. Onhan hän varakkaan
talon vanhin poika.
-- Olkoon jos mikä tahansa, vaan minusta ei hän maksa palanutta
tenuskaa koko mies, vastasi Kaisa ja nauroi minkä jaksoi. Vähän ajan
kuluttua hän jatkoi:
-- Jo silloin kun minä olin kotilapsena, sain inhoni Mattiin. Asia
oli tällainen: Kerran kun paimenet poimivat yhteiseen marjoja, niin
illalla tultua jakoi Matti ne myssyllään ja piti aina myssynsä
päälakea kädellään kuperana kun muille mittasi, vaan kun hän
itselleen mittasi niin hän oikaisi myssynsä suoraksi. Tuo kavaluus
halvensi niin minun silmissäni Matin, etten ole häntä voinut
milloinkaan pitää rehellisten miesten vertaisena.
-- No olkoonpa Matti millainen tahansa, vaan älä sinä lapseni
suinkaan sano kenellekään vieraille mitään pahaa hänestä. Sen verran
vain minä sanon Matin kosioimistuumista: suutari, pysy lestissäsi,
virkkoi lautamies.
-- Kun sitä tyttöä aina pidetään edempänäkin hyvässä arvossa, joka
naapurin sulhasille kelpaisi, niin antaa Matin tulla kosiin; eihän se
sentään käske hänelle menemään. Sillä onhan se sitä suurempi kunnia
tytölle mitä useammat sulhaset kosioivat. Olihan minullakin neljät
sulhaset, selitteli Kaisan äiti.
-- Minä en sellaisesta kunniasta mitään veisaa. Kun vain mieleiseni
sulhanen tulee, niin en minä välitä, vaikkei olisi koko maailmassa
yhtään muita sulhasia. Mitä taas Mattiin kuuluu, niin en minä häntä
mene morkkaamaan kenellekään, vastasi Kaisa.
-- Älä, lapseni, niin sano, ettei kunnia mitään ole, puhui lautamies.
"Parempi on kunniaa kourallinen kuin häpiää helmallinen", sanoo vanha
sananlasku.
-- Yksi pitää yhdestä, toinen toisesta. Yksi rakastaa pappia, toinen
rouvaa ja kolmas tytärtä, sanoi Kaisan äiti mennessään askareillensa.
Lautamieskin meni jatkamaan kesken jäänyttä työtänsä.
Pärttylin päivän sunnuntaina menivät kirkkoon tytöt jalkaisin ja
naimisiin aikovat pojat ratsain; suitsissa, hevosten korvallisilla,
oli kulkuset. Tytöillä oli yllä rohkamoviitat, hivukset sykeröllä,
jonka ympärillä oli eriväriset kauniit silkkinauhat ja jaloissa
valkoiset sukat ja mustat lipokkaat. Pojilla taasen oli yllä lyhyet
viitat (palttoot), jotka olivat kalmuukkikussakolla (vyöllä) kiinni
ja rukkaset vyön alla; päällimmäisenä oli pitkät viitat (kauhtavat)
ilman vyötä, joten vyö ja rukkaset edestäpäin näkyivät. Päässä olivat
lierihuopahatut, joiden nauhoissa oli joko vaskisia, tinaisia tai
hopeisia solkia kullakin varallisuutensa ja mielihalunsa mukaan.
Jaloissa heillä oli mustat saappaat, joiden varret olivat sidotut
mustalla hihnalla (nahkanauhalla), jossa oli vaskiset sirkkuset.
Kirkkomäellä kävellä keikailivat sulhaspojat mahtavan näköisinä, eikä
kirkkoon näyttänyt kenelläkään olevan kiirua.
Yhteen satuttua luonnollisesti tuli kosioimisasioista puhe. Siinä
kyseltiin ja vastailtiin mistä ja kenen tytärtä kukin aikoo kosioida
joko tänään iltapuolella tai tulevana sunnuntaina.
Tytöt taasen naimisasian onnistumiseksi kävelivät kaksi kertaa kirkon
ympäri myötäpäivään ja kontinkantajain vastustamiseksi yhden kerran
vastapäivään sekä kolme kertaa kirkkorannassa silmiänsä pesemässä,
jota tehdessä kukin kuiskasi itsekseen:
-- Lurtti (sulho) lupasi tullakseen Pärttylin päivänä sunnuntaina.
Kun kirkosta tultua päivällinen oli syöty, kokoontuivat Niemelän
kylän pojat Lahtelaan auttamaan Mattia kosioretkelle lähtiessä.
Mahorkkatupakkalehdet kuivattiin uunissa. Niistä sitten erotettiin
rangat, jotka pojat hakkasivat ja polttivat piipussa. Lehdet
ensin survottiin ja sitten jauhettiin nuikalla tupakkapullissa
(huhmareessa). Hienoksi saatuna sihdattiin nuuska jouhisessa
tupakkaseulassa, johon pantiin sekaan otilapiolla selitettyä
liesituhkaa, ja muutamia pisaroita anisöljyä tipautettiin nuuskan
sekaan. Näin oli nuuska valmis tarkoitukseensa. Kaksi suurta
tuohitaulikkaa ynnä tinattu nuuskasarvi sekä kaupungista ostettu
nuuskarasia täytettiin pullista otetulla nuuskalla. Polttotupakat
pakattiin torppasäkkiin. Matti puki päällensä parasta, valkehinta
varrellensa, valjasti hevosen, sitoi kellon aisaan ja kulkusen
vempeleeseen, ja niin sitä lähdettiin Lahtelan Pekan ja Perätalon
Tahvon keralla ajaman Niemelän lautamiehen taloon kosioimaan.