PAPYRUS

Thais oli syntynyt vapaista ja köyhistä vanhemmista, jotka

harrastivat epäjumalanpalvelusta. Kun hän oli pieni, omisti hänen

isänsä Aleksandriassa lähellä Kuunporttia ravintolan, jossa

merimiesten oli tapana käydä. Muutamia irrallisia mutta sangen eläviä

muistoja oli hänellä vielä jälellä varhaisimmasta lapsuudestaan. Hän

näki ilmi elävänä edessään isänsä, miten tämä istui uunin-nurkassa,

jalat ristissä, suurena, peljättävänä ja levollisena, aivan kuin

joku noista vanhoista faraoista, joista sokeat kadunkulmissa

lauloivat. Hän muisti selvästi myöskin laihan surullisen äitinsä,

joka hiiviskeli talossaan niinkuin nälkiintynyt kissa täyttäen

joka sopen terävän äänensä kaiulla ja fosforisilmiensä välkkeellä.

Esikaupungissa kerrottiin, että hän oli noita ja että hän öisin

muuttui huuhkajaksi päästäkseen helpommin rakastajiensa luo. Se

oli valhetta. Thais, joka usein oli vakoillut äitiään, tiesi

varsin hyvin, ettei hän harjoittanut noituutta, mutta että hän

ollen intohimoisen saita laski kaiket yöt edellisen päivän tuloja.

Tämä tylsän-toimeton isä ja tämä ahne äiti jättivät Thaiksen oman

onnensa varaan niinkuin karjapihan elikon. Hän oli tullutkin varsin

taitavaksi hellittämään oboleita humalaisten merimiesten vyöhihnasta

yhden toisensa jälkeen, osaten huvittaa heitä lapsellisilla lauluilla

ja ruokottomilla sanoilla, joiden merkitystä hän ei ymmärtänyt.

Tuossa väkeville juomille ja viinileilien pihkalle hajahtavassa

anniskelutuvassa hän kiersi polvelta polvelle, kunnes sitten oluesta

limaisin ja kovan parransängen särkemin poskin ja tiukasti puristaen

oboleita pienessä kädessään hän vihdoin livahti pakoon ja kiiruhti

suoraapäätä ostamaan hunajakakkuja eräältä vanhalta eukolta, joka

Kuunportilla kyyrötti koriensa takana. Samat näytelmät uudistuivat

joka päivä: merimiehet kertoilivat toisilleen, missä vaaroissa he

olivat olleet mukana Euros-tuulen möyrytessä valtameren pohjaleviä

myöten, tai sitten he pelasivat noppa- ja arpapeliä vaatien tuon

tuostakin karkeasti kiroten pöytään parasta Kilikian olutta.

Joka yö heräsi lapsi juomarien mellastukseen. Raivokasten huutojen

kaikuessa lingottiin simpukankuorilla yli pöytien otsanahkoja puhki.

Välistä näki Thais halki savuisten lamppujen lekotuksen puukkojen

välkähtävän ja veren vuotavan.

Koko lapsuutensa aikana ei Thais nähnyt inhimillistä hyvyyttä

kenessäkään muussa kuin hiljaisessa Ahmeessa, jonka läsnäolo taltutti

hänet itsensäkin nöyräksi ja sävyisäksi. Ahmes, talon orja, oli

nubialainen ja mustempi kuin se kattila, jota hän joka päivä sai

kiillottaa, ja mieleltään oli hän lempeä kuin yörauha. Usein hän otti

Thaiksen polvilleen ja kertoi hänelle vanhoja tarinoita, miten ahneet

kuninkaat rakennuttivat maan-alaisia aarreholveja ja murhauttivat

sitten muurarit ja rakennusmestarit. Toisissa saduissa kerrottiin

taasen taitavista varkaista, jotka naivat kuninkaantyttäriä, ja

ilotytöistä, jotka pystyttivät itselleen pyramiideja. Pikku Thais

rakasti Ahmesta niinkuin isää, niinkuin äitiä, niinkuin imettäjää

ja niinkuin koiraa. Hän riippui kiinni orjan vyöliinassa ja seurasi

häntä kellariin viini-ammeiden ääreen ja kanatarhaan laihojen

pörröisten kaninpoikien luo, jotka ollen vain pelkkää nokkaa, kynttä

ja höyhentä, lensivät pakoon mustan kokin veistä nopeammin kuin

kotkat. Usein istui hän yöllä ylhäällä olkivuoteellaan ja käytti

lepoon varatut hetkensä rakentaakseen Thaikselle vesimyllyjä ja

kädenkorkuisia, mastoilla ja köysillä varustettuja leikkilaivoja.

Ahmes oli aina saanut osakseen isäntiensä puolelta pahaa kohtelua,

siksi oli hänen toinen korvansa halki ja koko ruumis täynnä arpia.

Kuitenkin oli hänen kasvoillaan iloinen ja rauhallinen ilme. Eikä

kukaan hänen ympäristössään tullut kysyneeksi, mistä hänellä oli tämä

ihmeellinen sielun tyyneys ja sydämen lepo. Hän oli yksinkertainen

kuin lapsi. Tehdessään karkeaa työtään lauleli hän ohuella äänellään

virsiä, jotka värisyttivät Thaiksen sielua oudoilla unelmilla.

Vakavana ja ilomielisenä hän hyräili itsekseen:

-- Kerro meille, Maria, mitäs näit sa siellä, kustas tulet?

-- Näin hikiliinat ja paidat, ja enkelit, jotka istuivat haudalla.

Ja näin ylösnousseen Vapahtajan ihanuuden.

Thais kysyi häneltä:

-- Isä, miksi laulat sinä enkeleistä, jotka istuivat haudalla?

Ja Ahmes vastasi hänelle:

-- Sinä silmieni armas valonsäde, minä laulan enkeleistä sentähden,

että Jesus meidän Herramme on astunut ylös taivaaseen.

Ahmes oli kristitty. Hän oli myös vastaanottanut kasteen ja häntä

nimitettiin Theodorukseksi uskovaisten kokouksissa, joissa hän salaa

kävi, silloin kun hänen olisi pitänyt nukkua.

Silloin oli Kirkolla kovan koettelemuksen aika. Keisarin käskystä

revittiin basilikat alas, pyhät kirjat poltettiin, pyhät astiat

ja kynttiläjalat sulatettiin. Kadotettuaan kaikki ulkonaiset

arvo-asemansa kristityt odottivat vain kuolemaa. Kauhu vallitsi

Aleksandrian seurakunnassa; vankilat olivat täpösen täynnä uhreja.

Ja uskovaisten seassa kerrottiin hirvittäviä juttuja siitä, miten

Syyriassa, Arabiassa, Mesopotamiassa, Kappadokiassa ja kaikissa

valtakunnan osissa ruoskat, kidutuslavat, kynsiraudat, ristinpuut

ja pedot raatelivat pappeja ja neitsyeitä. Silloin Antonius, joka

jo oli kuuluisa näyistään ja erakkoelämästään, Egyptin uskovaisten

johdattaja ja profeetta, syöksyi kuin kotka jylhän vuoristonsa

yksinäisyydestä alas Aleksandrian kaupunkiin ja rientäen kirkosta

kirkkoon sytytti hän pyhällä hehkullaan koko seurakunnan tuleen.

Pysyen pakanain silmiltä piilossa hän oli läsnä yht'aikaa kaikissa

kristittyjen kokouksissa kylväen kaikkialle oman voimansa ja

varovaisuutensa henkeä. Aivan erikoisen ankarasti kohdistui vaino

orjiin. Kauhun valtaamina kielsivät heistä useat uskonsa. Toiset

ja suurin osa pakenivat erämaahan toivoen siellä saavansa elää

hurskaan hartautensa rauhassa tai paremman puutteessa rosvouksella.

Siitä huolimatta kävi Ahmes niinkuin ennenkin kokouksissa, lohdutti

vankeja, hautasi marttyyrit ja tunnusti riemulla uskonsa Kristukseen.

Tämän syvän uskoninnon nähdessään suuri Antonius lähtiessään takaisin

korpeen sulki mustan orjan syliinsä sekä antoi hänelle rauhan

suudelman.

Kun Thais oli seitsemän vuoden vanha, alkoi Ahmes puhua hänelle

Jumalasta.

-- Hyvä Herra Jumala, puhui hän, asui taivaassa niinkuin farao

haareminsa teltoissa ja puutarhojensa siimeksessä. Hän oli vanhoista

vanhin, vanhempi vielä kuin koko maailma, ja hänellä oli vain yksi

ainoa poika, prinssi Jesus, jota hän kaikesta sydämestään rakasti ja

joka oli kauniimpi kuin neitseet ja enkelit. Ja hyvä Herra Jumala

sanoi prinssi Jesukselle:

"-- Jätä minun haaremini ja minun palatsini, minun taatelilehtoni

ja suihkuavat lähteeni. Laskeudu alas maan päälle ihmisten tähden

tekemään ihmisiä onnellisiksi. Siellä saat olla niinkuin pieni lapsi

ja elää köyhänä köyhien keskellä. Kärsimys on oleva jokapäiväinen

leipäsi ja niin paljon pitää sinun itkeä, että kyyneleesi muodostavat

virtoja, joissa väsynyt orja voi kylvyllä itsensä virvoittaa. Mene,

minun poikani!"

Prinssi Jesus totteli hyvää Herraa ja tuli maan päälle erääseen

paikkaan, jota kutsuttiin Juudaan Betlehemiksi. Hän käveli

kukoistavilla kedoilla ja puheli seuralaisilleen:

-- Autuaat ovat ne, joilla on nälkä, sillä minä olen vievä heidät

isäni pöytään! Autuaat ovat joilla on jano, sillä he saavat juoda

taivaan vesilähteistä! Autuaat ovat ne, jotka itkevät, sillä minä

olen pyyhkivä heidän silmänsä hunnuilla, jotka ovat hienommat kuin

tanssijattarien harsot.

Sentähden köyhät rakastivat häntä ja uskoivat häneen, mutta rikkaat

vihasivat häntä, sillä he pelkäsivät, että hän korottaisi köyhät

heitä itseään ylemmäksi. Siihen aikaan olivat Cleopatra ja Caesar

mahtavia maan päällä. He vihasivat kumpikin Jesusta ja antoivat

tuomareille ja papeille käskyn, että hänet piti tappaa. Totellakseen

Egyptin kuningasta nostattivat syyrialaiset prinssit ristinpuun

eräälle korkealle vuorelle ja ristiinnaulitsivat siihen Jesuksen.

Mutta naiset huuhtelivat hänen ruumiinsa ja hautasivat hänet ja

prinssi Jesus, murtaen rikki hautansa kuoren, astui jälleen ylös

taivaaseen hyvän Herran ja isänsä luo.

Ja sitä lähtien pääsevät kaikki, jotka hänessä kuolevat taivaaseen.

Herra Jumala avaa sylinsä ja sanoo heille:

-- "Olkaa tervetulleet, koska te rakastatte prinssiä, minun poikaani.

Kylpekää ja sitten syökää!"

He kylpevät ihanan soiton säestyksellä ja aterioidessaan katselevat

he tanssijattarien hyppyjä ja kuuntelevat kertojia, joiden tarinoilla

ei ole loppua. Hyvä Herra Jumala pitää heitä rakkaampina kuin omain

silmiensä valoa, koska he ovat hänen vieraitaan, ja he saavat kukin

osansa hänen karavaanikartanonsa matoista ja hänen puutarhojensa

granaattiomenoista.

Näin puhui Ahmes useasti ja tällä tavoin tuli Thais tuntemaan

totuuden. Suuresti ihmetellen hän sanoi:

-- Minä tahtoisin myös mielelläni syödä noita hyvän Herran

granaattiomenoita.

Ahmes vastasi hänelle:

-- Ainoastaan ne, jotka ovat kastetut Jesuksen nimeen, saavat nauttia

taivaan hedelmiä.

Ja Thais pyysi silloin, että hänet kastettaisiin. Huomatessaan

tästä, että Thais pani toivonsa Jesukseen, päätti orja opettaa häntä

perusteellisemmin, jotta hän voisi ottaa vastaan kasteen ja päästä

Kirkon yhteyteen. Ja hän kiintyi syvästi häneen niinkuin ainakin

henkiseen tyttäreensä.

Lapsella, jota luonnottomat vanhemmat alati pahasti pitelivät, ei

ollut edes omaa vuodetta isän katon alla. Hän nukkui tallin nurkassa

yhdessä kotieläinten kanssa. Siellä kävi Ahmes joka yö häntä

salaisesti tapaamassa.

Hän lähestyi hiljaa olkimattoa, jolla lapsi makasi, ja vetäen

jalat ristiin alleen istuutui hän vartalo ojossa kantapäittensä

varaan niinkuin hänen rodullaan oli tapana. Hänen musta naamansa

ja ruumiinsa verhoutui kokonaan yön tummuuteen; ainoastaan hänen

suuret silmävalkuaisensa paistoivat pimeästä kuin aamunkoitto, joka

pilkistää oven halkeamien lomitse. Hän puhui ohuella, laulavalla

nuotilla ja hieman nenäänsä, joka antoi hänen äänelleen samallaisen

surunvoittoisen kaihomielen, joka on katulaulajien iltasävelissä.

Ikäänkuin alempien henkien kuorona säesti evankeliumia saarnaavaa

orjaa silloin tällöin aasin henkäys tai lehmän uninen ammunta. Hänen

puheensa putoili hiljaisesti yön helmaan, joka täyttyi hartauden ja

toivon pyhyydellä. Vastakäännetty opetuslapsi painoi kätensä Ahmeen

käteen ja nukkui noiden yksitoikkoisten äänten tuudittamana, hymy

huulillaan, rauhalliseen uneen, ympärillään pimeän yön ja pyhien

mysteerioiden kultaiset kuvasarjat ja päänsä päällä siemenparrujen

välistä tuikkava tähtönen.

Opetusta kesti kokonaisen vuoden aina kristittyjen pääsiäisjuhliin

asti. Mutta silloin juhlaviikolla eräänä yönä tunsi Thais, joka jo

nukkui olkitilallaan tallissa, miten hänet äkkiä nostettiin ilmaan,

ja näki vieressään orjan, jonka silmä loisti ennentuntematonta

kirkkautta. Hän oli puettu, ei niinkuin tavallisesti repaleiseen

vyöliinaan, vaan pitkään valkeaan vaippaan, jonka sisään hän kääri

lapsen kuiskaten matalalla äänellä:

-- Tule, minun sieluni ilo, tule silmieni valo, tule pieni

sydänkäpyni! Tule pukeutumaan valkeaan kastekaapuun!

Ja hän vei mukanaan lapsen puristaen häntä rintaansa vasten.

Peljästyneenä ja uteliaana kiersi Thais käsivartensa nopein askelin

kiirehtivän ystävänsä kaulaan, ainoastaan pää ulkona vaipasta.

He kulkivat pimeitä kujia läpi juutalaisten kaupungin-osan, he

sivuuttivat hautausmaan, jossa huuhkaja päästeli kolkkoja huutojaan.

Eräässä kadun kulmauksessa saivat he mennä ristien alitse, joissa

riippui kuolemaan tuomittujen ruumiita, ja niiden käsivarsilla

koikkui lukemattomia korppeja, jotka siinä kalistelivat nokkiaan.

Thais painoi päänsä orjan rintaa vasten. Hän ei uskaltanut enää

katsoa ulos koko loppumatkalla. Yht'äkkiä hänestä tuntui kuin olisi

laskeuduttu maan alle. Kun hän jälleen avasi silmänsä, huomasi hän

olevansa ahtaassa, tulisoihtujen valaisemassa kellarissa; seinillä

oli maalauksia, suuria ja jäykkiä henkilökuvia, jotka tulisoihtujen

lekotuksessa näyttivät melkein eläviltä ihmisiltä. Siellä näkyi

miehiä, jotka puettuina pitkiin vaippoihin seisoivat palmut käsissä

karitsain, kyyhkyjen ja viinipuiden ympäröiminä.

Näiden olentojen joukosta tunsi Thais heti Jesus Natsarealaisen

siitä, että vuokot kukoistivat hänen jaloissaan. Keskellä salia

suuren, reunoihinsa asti täytetyn kivisen vesi-ammeen ääressä seisoi

vanha mies, jonka päätä koristi kapea otsaripa ja joka oli puettu

kullalla kirjailtuun purppuramantteliin. Hänen laihoja kasvojaan

varjosti pitkä parta. Hän oli nöyrän ja lempeän näköinen, vaikka

olikin niin kallisarvoisesti puettu. Se oli piispa Vivantius, Kyrenen

kirkon maanpakoon ajettu päämies, joka nyt elämänsä pitimiksi

harjoitti punojan ammattia ja valmisteli vuohen karvoista karkeita

kankaita. Hänen vieressään seisoi kaksi lasta. Aivan lähellä heitä

piti vanha neekerivaimo levällään pientä valkeaa hametta. Ahmes

asetti lapsen maahan, polvistui piispan eteen ja sanoi:

-- Isäni, tässä on se pieni sielu, oman sieluni armas tytär.

Tuon hänet luoksesi, jotta lupauksesi mukaan, ja jos sinun

Korkea-arvoisuutesi katsoo sen otolliseksi, antaisit hänelle elämän

kasteen.

Nämät sanat kuullessaan levitti piispa käsivartensa ja silloin

tulivat näkyviin hänen silvotut kätensä. Häneltä oli nimittäin niinä

koetuksen päivinä, jolloin hän oli tunnustanut uskonsa, kiskottu

kynnet irti sormista. Thais pelstyi ja heittäytyi Ahmeen syliin.

Mutta pappi rauhoitti häntä lempeillä sanoilla:

-- Älä pelkää mitään, rakas pienoinen, sinulla on täällä luonasi

henkinen isäsi Ahmes, jota elävien keskuudessa nimitetään

Theodorukseksi, ja sinulla on täällä myös lempeä ja armias äiti, joka

omin käsin on valmistanut sinulle valkean puvun.

Ja kääntyen neekerivaimon puoleen hän jatkoi:

-- Hänen nimensä on Nitida, hän on orja maan päällä. Mutta Jesus on

korottava hänet taivaassaan morsiamiensa rinnalle.

Sitten hän kysyi vastakääntyneeltä lapselta:

-- Thais, uskotko Jumalaan, isään kaikkivaltiaaseen, hänen ainoaan

poikaansa, joka kuoli meidän edestämme, ja kaikkeen siihen, mitä

apostolit ovat opettaneet?

-- Uskon, vastasivat yhdellä suulla neekeri ja neekerivaimo, jotka

pitivät toisiaan kädestä kiinni.

Piispan käskystä polvistui Nitida ja riisui Thaiksen yltä pois

kaikki hänen vaatteensa. Lapsi oli aivan alasti, kaulakoriste

ainoana verhonaan. Piispa upotti hänet kolme kertaa kaste-ammeeseen.

Kirkonpalvelijat pitivät esillä öljyä, jolla Vivantius toimitti pyhän

voitelun, ja suolaa, josta hän otti murenan ja vei sen kastetun

huulille. Sitten pyyhittyään kuivaksi tämän ruumiin, joka nyt

oli vihitty koetusten kautta käymään iankaikkiseen elämään, puki

Nitida-orjatar sen siihen valkoiseen pukuun, jonka hän omin käsin oli

kutonut.

Piispa antoi kaikille heille rauhan suudelman, ja kuin toimitus oli

päättynyt, riisui hän yltään papilliset koristuksensa.

Kun he vihdoin olivat ulkona kryptasta, sanoi Ahmes:

-- Varmasti on meidän ilolla vietettävä tätä päivää, jolloin olemme

voineet antaa hyvälle Herra Jumalalle uuden sielun; käykäämme siis

sisälle siihen taloon, jossa hänen Korkea-arvoisuutensa seurakunnan

paimen Vivantius asuu ja viettäkäämme tämä loppuyö iloisesti.

-- Puhut viisaasti, Theodorus, vastasi piispa.

Ja hän vei tuon pienen joukon asuntoonsa, joka oli aivan lähellä.

Hänellä oli vain yksi ainoa huone, jonka koko kaluston muodosti kaksi

kangaspuuta, karkeatekoinen pöytä ja nukkavieruksi kulunut matto.

Heti kun he olivat päässeet sisälle, huusi nubialainen:

-- Nitida, tuo tänne paistinpannu ja öljyastia, niin valmistamme

hyvän aterian!

Näin sanoen hän veti vaippansa alta esiin pieniä kaloja, jotka

oli salaa tuonut mukanaan. Ja hän sytytti suuren valkean ja pani

ne paistumaan. Ja kaikki, piispa, lapsi, molemmat nuoret pojat ja

molemmat orjat istuutuivat ympyrään matolle, söivät paistettua kalaa

ja ylistivät Herraa. Vivantius kertoi siitä marttyyrikidutuksesta,

jonka hän oli saanut kestää, ja ennusti Kirkolle pian lähestyvää

voiton päivää. Hänen puheensa oli karua, mutta täynnä sanaleikkejä ja

vertauskuvia. Hän vertasi oikeamielisten elämää purppurakankaaseen ja

kasteen selitykseksi hän sanoi:

-- Jumalan henki liikkui vetten päällä, sentähden käyttävät kristityt

vesikastetta. Mutta myöskin pahat henget saattavat asua puroissa.

Nymfeille omistetut lähteet ovat kerrassaan peljättäviä ja onpa

nähty, että jotkut vedet tuovat mukanaan sekä sielun että ruumiin

sairauksia.

Välistä hän taas puhui arvoituksin ja se herätti lapsessa syvää

ihailua. Aterian päätyttyä hän tarjosi vähän viiniä vierailleen,

joiden kielet siitä niin irroittuivat, että he rupesivat laulamaan

sekaisin hengellisiä ja maallisia lauluja. Ahmes ja Nitida nousivat

ja tanssivat nubialaisen tanssin, jonka he olivat oppineet lapsina ja

jota heidän heimonsa epäilemättä oli tanssinut aina maailman alusta

alkaen. Se oli rakkaustanssi; heilutellen käsiään ja liikutellen

ruumistaan samassa tahdissa he olivat vuoroin pakenevinaan vuoroin

tavoittavinaan kiinni toisiaan. He pyörittelivät silmiään ja

näyttivät toisilleen hymyillen hohtavan valkeita hampaitaan.

Tällä tavoin vastaanotti Thais pyhän kasteen.

Hän piti huvituksista ja sikäli kuin hän kasvoi, heräsi hänessä myös

kaikenlaisia epämääräisiä haluja. Hän tanssi ja lauloi päivät pitkään

vanhoja kertolauluja kadulla kiertelevien lasten kanssa ja yöllä

palatessaan isänsä talolle hän vielä hyräili:

-- Nuhjus nahjus, miksi pirtissäsi piilet?

-- Mileton villaa kerin kuontalolle.

-- Nuhjus nahjus, kuinka poikas kuoli?

-- Hän mereen suistui seljäst' orhin valkeen.

Mieluummin kuin lempeän Ahmeen kanssa oli hän nyttemmin nuorten

poikain ja ja tyttöjen seurassa. Eikä hän huomannut ollenkaan,

että hänen ystävänsäkin tuli häntä tapaamaan harvemmin kuin ennen.

Vainot olivat käyneet lievemmiksi ja kristittyjen kokoukset jälleen

säännöllisemmiksi, ja numibialainen oli niissä mahdollisimman

usein. Hänen uskonnollinen intonsa yhä vain kasvoi ja salaperäisiä,

uhkaavia ennustuksia pääsi joskus esille hänen huuliltaan. Hän

ennusti, että rikkaat tulisivat kadottamaan omaisuutensa. Hän kävi

kaikilla julkisilla paikoilla, joissa halpasäätyisten kristittyjen

oli tapana kokoontua, ja siellä keräten ympärilleen kaikki vanhojen

muurien suojassa loikovat vaivaiset hän julisti orjien vapautuksen ja

pikaisen tuomiopäivän tuloa.

-- Jumalan valtakunnassa, sanoi hän, juovat orjat virvoittavaa viiniä

ja syövät suloisia hedelmiä, jota vastoin rikkaat makaavat niinkuin

koirat heidän jaloissaan nuollen niitä murusia, jotka putoavat heidän

pöydältään.

Nämä puheet eivät kauan pysyneet salassa, ne tulivat tunnetuiksi koko

esikaupungissa ja talojen isännät alkoivat pelätä, että Ahmes voisi

kiihottaa orjat kapinaan. Myös merimieskapakan isäntä kantoi siitä

syvää kaunaa, vaikka hän peitti vihansa huolellisesti.

Eräänä päivänä katosi kapakasta hopeinen, kotijumalille

pyhitetty suola-astia. Sanottiin, että Ahmes oli varastanut sen

vihamielisyydestä isäntäänsä ja valtakunnan jumalia kohtaan. Syytöstä

ei voitu todistaa ja Ahmes vakuutti parhaansa mukaan viattomuuttaan.

Siitä huolimatta raastettiin hänet oikeuden eteen. Ja koska häntä

pidettiin huonona palvelijana, tuomitsi tuomari hänet kuolemaan.

-- Sinun kätesi, sanoi hän, joita et ole osannut oikein käyttää, ovat

naulittavat paaluun.

Ahmes kuunteli aivan rauhallisesti tätä tuomiota, hyvästeli tuomaria

hyvin kunnioittavasti ja vietiin valtion vankilaan. Niinä kolmena

päivänä, jotka hän siellä vietti, ei hän lakannut saarnaamasta

evankeliumia vangeille ja kerrottiin myöhemmin, että joukko

rikollisia ja itse vanginvartiakin hänen sanojensa koskettamina oli

kääntynyt ristiinnaulitun Jesuksen uskoon.

Hänet vietiin saman tien risteykseen, josta hän toista vuotta sitten

niin iloisesti oli vaeltanut ohi kantaen valkeassa vaipassaan pikku

Thaista, lemmikkikukkastaan, sielunsa rakastettua tytärtä. Kun hänen

kätensä naulittiin kiinni ristinpuuhun, ei hän kertaakaan valittanut;

hän ainoastaan huokasi useamman kerran:

"Minun on jano!"

Hänen kuolinkamppauksensa kesti kolme päivää ja kolme yötä. Ei olisi

luullut ihmisruumiin jaksavan kestää niin pitkää kidutusta. Monesti

jo häntä pidettiin kuolleena; kärpäset istuivat hänen vetisillä

silmäluomillaan; äkkiä hän jälleen avasi veriset silmänsä. Neljännen

päivän aamuna hän lauloi kirkkaammalla äänellä kuin lapset:

-- Kerro meille, Maria, mitäs näit sa siellä, kustas tulet?

Sitten hän hymyili ja sanoi:

-- Tuolla he jo tulevat, hyvän Herran enkelit, He tuovat minulle

viiniä ja hedelmiä. Kuinka vilvas on heidän siipiensä löyhytys!

Ja hän heitti henkensä.

Hänen kasvonsa säilyttivät kuolemassakin autuaan hurmauksen

ilmeen. Sotilaihinkin, jotka vartioivat ristinpuuta, se teki syvän

vaikutuksen. Vivantius meni muutamien kristiveljien seurassa

vaatimaan pois ruumista ja he hautasivat hänet marttyyrijäännösten

joukkoon pyhän Johannes Kastajan hautakammioon. Ja Kirkko kunnioittaa

vieläkin pyhän Theodorus Nubialaisen muistoa.

Kolme vuotta myöhemmin julkaisi Maxentiuksen voittaja Konstantinus

asetuksen, joka turvasi kaikille kristityille rauhan, ja sen jälkeen

eivät uskovaisia vainonneet muut kuin harhaoppiset.

Thais oli juuri täyttänyt yhdennentoista ikävuotensa, kun hänen

ystävänsä näin surkealla tavalla temmattiin pois. Hän joutui sen

johdosta lohduttoman surun ja kauhun valtaan. Hänen sielunsa ei

ollut kyllin puhdas käsittääkseen, että Ahmes-orjaa oikeastaan hänen

elämänsä ja kuolemansa perustuksella oli pidettävä autuaana. Hänen

pieneen sieluunsa jäi itämään vain yksi ajatus, se nimittäin, että

tässä maailmassa oli mahdollista olla hyvä ainoastaan hirvittävien

kärsimysten hinnalla. Ja hän ei tahtonut olla hyvä, sillä hänen hento

ruumiinsa pelkäsi tuskaa.

Jo alaikäisenä hän antautui nuorille satamapojille ja seurasi

vanhuksiakin, jotka illoin harhailivat esikaupungissa. Ja sillä

rahalla, mitä hän heiltä sai, osti hän itselleen kakkuja ja

koristuksia.

Kun hän ei kuitenkaan tuonut kotiin mitään siitä, mitä hän oli

ansainnut, sai hän äidiltään osakseen piiskaa ja kovaa kohtelua.

Välttääkseen lyöntejä juoksi hän paljasjaloin pakoon aina kaupungin

valleille asti kätkeytyen siellä sisiliskojen kera muurin halkeamiin.

Sieltä hän katein silmin katseli kaikkia niitä naisia, jotka

kallisarvoisesti koristeltuina ja orjajoukon saattamina vaelsivat

kantotuolissa ohitse.

Eräänä päivänä kun hän oli saanut tavallista ankarammin selkäänsä

ja istua murjotti sentähden itsepäisen liikkumattomana oven edessä,

pysähtyi eräs vanha vaimo hänen eteensä; hän tarkasteli häntä jonkun

aikaa mitään virkkamatta, sitten hän huudahti:

-- Voi suloista kukkaa, voi ihanaista lasta! Onnellinen se isä, joka

sinut siitti ja äiti, joka sinut synnytti!

Thais oli vaiti katsellen vain yhä maahan. Hänen silmäluomensa olivat

punaiset ja saattoi nähdä, että hän oli itkenyt.

-- Valkoinen orvonkukkaseni, jatkoi eukko, eikö äitisi ole onnellinen

ruokittuaan maailmalle sellaisen pienen jumalattaren kuin sinä ja

eikö isäsi joka kerta, kun hän sinut näkee, täyty ylpeästä riemusta?

Silloin lapsi ikäänkuin itselleen puhuen vastasi:

-- Isäni on pullottava viinileili ja äitini ahnas iilimato.

Eukko vilkasi oikealle ja vasemmalle tullakseen vakuutetuksi siitä,

ettei ollut ketään näkijää. Sitten hän jatkoi hyväilevällä äänellä:

-- Sinä makea hyasintin terttu, kaunis valon juoja, tule minun

mukaani ja sinun ei tarvitse elääksesi tehdä muuta kuin tanssia ja

hymyillä. Minä ruokin sinut hunajaleivillä ja minun poikani, minun

oma poikani, on rakastava sinua niinkuin silmäteräistään. Hän on

kaunis tuo minun poikani, hän on nuori, hänellä on leuassa vasta ohut

parranhaiven, hänen hipiänsä on silkin hieno; hän on, kuten sanotaan,

oikea Acharneen lelliporsas.

Thais vastasi:

-- Tahdon kernaasti tulla mukaasi.

Ja hän nousi ja seurasi vanhaa eukkoa kaupungin portista ulos.

Tämän naisen nimi oli Moeroe ja hänen ammattinsa oli kuljettaa

mukanaan maasta maahan nuoria tyttöjä ja poikia, joita hän opetti

tanssimaan ja vuokrasi sitten esiintyjiksi rikkaitten henkilöitten

juhlatilaisuuksiin.

Arvaten että Thaiksesta piankin koituisi naisten kaunein, opetti hän

hänelle piiskan sivalluksilla säveltaidetta ja runojen lausuntaa ja

sutki nahkahihnoilla hänen jumalallisia jalkojaan, jos ne eivät vain

nousseet täsmälleen kitaran tahdin mukaan.

Hänen poikansa, suvuton ja ijätön epäsikiö, rääkkäsi vielä

lisäksi tätä lasta, jonka hahmossa hän vainosi koko vihaamaansa

naissukupuolta. Kilpaillen tanssijattarien kera heidän suosiostaan

ja jäljitellen heidän sulouttaan opetti hän Thaista eleillä,

kasvojen ilmeillä, liikkeillä ja asenteilla kuvaamaan kaikkia

inhimillisiä tunteita ja etenkin rakkauden intohimoja. Vasten

tahtoaankin jakeli hän Thaikselle taitavan opettajan neuvoja; mutta

ollen mustasukkainen oppilaalleen kynsi hän tämän poskia, nipisti

häntä käsivarsista tai pisti häntä pahantapaisten tyttöjen lailla

neulalla takapuoleen, etenkin senjälkeen kun hän huomasi, että

Thais oli syntynyt maailmaan miesten hekumaksi. Kiitos olkoon hänen

opetustensa, tuli Thaiksesta pian taitava soittaja, ilveilijä ja

tanssija. Opettajiensa ilkeys ei häntä laisinkaan hämmästyttänyt ja

hänestä oli vallan luonnollista tulla pahoin kohdelluksi. Vieläpä hän

tunsi jonkinlaista kunnioitustakin tuota vanhaa naista kohtaan, joka

ymmärsi säveltaidetta ja joi kreikkalaista viiniä. Asettuen joksikin

aikaa Antiokiaan alkoi Moeroe suosittaa oppilastaan tanssijattareksi

ja huilunsoittajattareksi kaupungin rikkaille kauppamiehille, jotka

panivat toimeen juhlia. Thais tanssi ja saavutti suosiota. Mahtavat

pankkiherrat ottivat hänet pöydästä noustessaan mukaansa Oronteen

lehtoihin. Hän antautui kaikille osaamatta antaa rakkaudelle mitään

arvoa. Mutta eräänä yönä, jolloin hän oli tanssinut muutamille

kaupungin ylhäisimmille nuorukaisille, lähestyi häntä varakonsulin

nuoruutta ja rakkautta hehkuva poika ja sanoi hänelle äänellä, joka

soinnahti suuteloista kostealta:

-- Miksi en ole, oi Thais, se seppele, joka kiertää kutrejasi, se

vaippa, joka sulkee syliinsä ihanan ruumiisi tai vaikkapa vain

kauniin jalkasi sandaali! Mutta minä tahdon, että tallaat minut

jalkoihisi niinkuin sandaalin, minä tahdon, että minun hyväilyni ovat

sinun vaippasi ja seppeleesi. Tule, kaunis lapsi, tule minun talooni

ja unohtakaamme muu maailma!

Hänen puhuessaan tarkasteli Thais häntä ja näki, että hän oli

kaunis. Äkkiä hän tunsi kylmän hien nousevan otsalleen; hän tuli

viheriäiseksi kuin ruoho; hän horjui ja maailma pimeni hänen

silmissään. Mies pyysi pyytämistään. Mutta Thais kieltäytyi häntä

seuraamasta. Turhaan hän heitti häneen hehkuvia silmäyksiä ja puhui

palavia sanoja, ja kun hän veti hänet syliinsä koettaen väkisin viedä

hänet mukaansa, niin työnsi Thais hänet rajusti pois. Silloin hän

kävi rukoilevaksi ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Mutta Thais,

tuntien suuren, ennen tuntemattoman voiman sydämessään, kieltäytyi.

-- Miten järjetöntä! sanoivat muut vieraat. Lollius on ylhäinen; hän

on kaunis, hän on rikas ja tuollainen huilunsoittajatar ei huoli

hänestä.

Lollius meni yksin kotiinsa, ja yöllä kasvoi hänen rakkautensa pyyde

ylenpalttiseksi. Jo aamulla varhain tuli hän kalpeana ja punaisin

silmin ripustamaan kukkia huilunsoittajattaren ovelle. Kuitenkin

Thais oudon pelon ja levottomuuden vavistamana karttoi Lolliusta,

mutta näki hänen kuvansa silti lakkaamatta sielussaan. Hän kärsi eikä

ymmärtänyt, miksi hän kärsi. Hän kyseli itseltään, miksi hän oli niin

muuttunut ja mistä johtui hänen surumielisyytensä. Hän työnsi luotaan

kaikki rakastajansa: he inhoittivat häntä. Hän ei enää tahtonut nähdä

auringon valoa, vaan jäi kokonaisiksi päiviksi virumaan vuoteelleen

nyyhkyttäen pää tyynyjen välissä. Lollius, joka sentään oli hankkinut

itselleen pääsyn Thaiksen luo, tuli usein rukoilemaan ja soimaamaan

tätä pahaa lasta. Thais oli hänen läheisyydessään arka niinkuin

neitsyt ja toisti vain:

-- Minä en tahdo, minä en tahdo!

Vihdoin kahden viikon kuluttua hän antautui hänelle ja ymmärsi

silloin, että hän rakasti häntä. Hän seurasi Lolliusta hänen taloonsa

eikä jättänyt häntä enää. Se oli ihanaa elämää. He viettivät kaiket

päivät huoneeseen sulkeutuneina katsoen toistaan silmiin ja puhuen

toisilleen asioita, joita vain lapsille sanotaan. Illoin he kävelivät

pitkin Oronteen yksinäisiä rantoja painuen syvälle laakerilehtojen

siimekseen. Välistä he nousivat jo aamun sarastaessa ja lähtivät

poimimaan hyasintteja Silpikuksen rinteelle. He joivat samasta

pikarista ja kun Thais pisti suuhunsa viinimarjan, suuteli Lollius

pois sen hänen huuliltaan.

Moeroe tuli huudolla ja melskeellä vaatimaan Lolliukselta Thaista

takaisin.

-- Te tahdotte riistää minulta minun tyttäreni, huusi hän, minun

tyttäreni, minun sulotuoksuisen kukkaseni, minun oman sydänkäpyni!

Lollius antoi hänelle suuren summan rahaa ja lähetti hänet pois.

Mutta kun hän tuli takaisin vaatien vielä enemmän kultarahoja, niin

panetti nuorukainen hänet vankeuteen, ja tuomarit huomatessaan hänet

monenlaisiin rikoksiin syypääksi tuomitsivat hänet kuolemaan: ja

Moeroe heitettiin petoeläinten raadeltavaksi.

Thais rakasti Lolliusta koko mielikuvituksensa hehkulla ja koko sillä

uutuuden viehätyksen voimalla, mikä on ensimäisellä antaumuksella.

Hän sanoi hänelle monta kertaa sydämensä syvimmästä vakaumuksesta:

-- En ole koskaan vielä ollut kenenkään muun kuin sinun.

Lollius vastasi hänelle:

-- Sinä et ole kenenkään muun naisen kaltainen.

Lumous kesti kuusi kuukautta ja särkyi sitten yhdessä päivässä. Thais

tunsi itsensä äkkiä tyhjäksi ja yksinäiseksi. Hän ei tuntenut enää

Lolliusta samaksi; hän ajatteli:

-- Kuinka on hän noin saattanut muuttua yhdessä hetkessä? Mistä

johtuu, että hän nyt muistuttaa kaikkia muita miehiä, eikä enää

itseään?

Hän jätti hänet hautoen mielessään salaista toivoa, että hän kenties

löytäisi Lolliuksen jostakin toisesta, koska häntä ei enää ollut

hänessä itsessään. Hän ajatteli niinkin, että olisi varmaan vähemmän

surullista elää jonkun kanssa, jota hän ei koskaan voisi rakastaa,

kuin sellaisen kanssa, jota hän oli lakannut rakastamasta. Hän

näyttäytyi nyt rikkaiden hekumoitsijain seurassa pyhissä juhlissa,

joissa nähtiin miten alastomat neitsytparvet tanssivat uhritansseja

temppeleissä ja miten ilotytöt uivat yli Oronteen. Hän otti osaa

kaikkiin huvituksiin, mitä tuolla komealla ja hirvittävällä

kaupungilla oli tarjottavana; etenkin kävi hän innokkaasti

teattereissa, joissa esiintyi taitavia ilveilijöitä kaikista maailman

ääristä huvinhaluisen ja ihastuksesta taputtavan yleisön edessä.

Erikoisella mielenkiinnolla tarkasteli Thais aina ilveilijöitä,

tanssijoita, näyttelijöitä ja etenkin niitä naisia, jotka

murhenäytelmissä esittivät maallisiin nuorukaisiin rakastuneita

jumalattaria tai jumalien armastamia kuolevaisia. Keksittyään mitkä

ne salaiset keinot olivat, joilla he hurmasivat joukkoja, päätteli

hän itsekseen, että koska hän oli heitä kauniimpi, voisi hän näytellä

vielä paremmin. Hän meni tapaamaan ilveilijäjoukon johtajaa ja pyysi

päästä hänen seurueeseensa. Kiitos olkoon hänen kauneutensa ja vanhan

Moeroen opetusten, hyväksyttiin hänet ja hän sai esiintyä lavalla

Circen osassa.

Hän saavutti ainoastaan keskinkertaisen menestyksen, sillä häneltä

puuttui kokemusta eikä katsojiakaan ollut mikään edeltäpäin käynyt

ylistysten maine kiihottamassa ihailuun. Mutta muutamia kuukausia

kestäneiden huomaamattomampien alotteiden jälkeen saavutti hänen

kauneutensa voima näyttämöllä sellaisen vallan, että koko kaupunki

oli hullaantunut. Koko Antiokia tunki teatteriin. Keisarilliset

virkamiehetkään, kaikkein korkea-arvoisimmat kansalaisetkaan eivät

voineet vastustaa yleistä mielipidettä, vaan menivät katsomaan

Thaista. Kuorma-ajurit, luudanlakaisijat ja työmiehet näkivät

nälkää säästääkseen itselleen teatteripaikan hinnan. Runoilijat

sepittelivät epigrammeja hänen kunniakseen. Partaniekat filosofit

väittelivät häntä vastaan kylpylaitoksissa ja painipihoilla;

ja kun hän kantotuolissa vaelsi kadulla ohitse, niin käänsivät

kristityt papit päänsä pois. Hänen talonsa kynnys peittyi vereen

ja kukkasiin. Hän sai rakastajiltaan kultaa ei enää kappale-arvon

mukaan, vaan astiamitottain, ja kaikki aarteet, mitä kitsaat

vanhukset olivat elämänsä pitkään koonneet, vierivät nyt kuin virrat

hänen jalkoihinsa. Sentähden oli hänen sielunsa ylevä ja kirkas.

Rauhallisin ja ylpein mielin iloitsi hän tästä yleisestä suosiosta ja

jumalien hyvyydestä, ja ollen kaikkien rakastama katsoi hän voivansa

myös itse rakastaa itseään.

Nautittuaan useita vuosia antiokialaisten ihailusta ja rakkaudesta

rupesi hänen tekemään mielensä jälleen nähdä Aleksandriaa ja näyttää

kunniataan sille kaupungille, jossa hän lapsena oli harhaillut

kurjuudessa ja häpeässä, laihana ja nälkäisenä niinkuin heinäsirkka

pölyisellä maantiellä. Kultainen kaupunki otti hänet riemulla vastaan

ja lahjoitti hänelle ylenmäärin uusia rikkauksia. Kun hän esiintyi

näyttämöllä, sai hän osakseen suuremmoisen menestyksen. Hän sai

lukemattomia ihailijoita ja rakastajia. Mutta hän kohteli heitä

välinpitämättömästi, sillä hän oli jo kadottanut kaiken toivonsa

oikean Lolliuksen löytämisestä.

Monien muiden keralla kävi hänen luonaan myös filosofi Nikias, joka

himoitsi häntä, vaikkakin hänen periaatteisiinsa kuului elää ilman

pyyteitä. Rikkaudestaan huolimatta hän oli älykäs ja lempeä. Mutta

hän ei voinut hurmata Thaista, ei henkensä sivistyneisyydellä eikä

tunteittensa hienoudella. Thais ei rakastanut häntä, vaan vieläpä

suuttuikin joskus hänen kohteliaista ivapuheistaan. Hän loukkasi

häntä ainaisella epäilyllään. Sillä Nikias ei uskonut mihinkään ja

Thais uskoi kaikkeen. Hän uskoi taivaalliseen kaitselmukseen, pahojen

henkien kaikki valtaisuuteen, kohtaloon, noituuteen, iankaikkiseen

oikeuteen. Hän uskoi Jesukseen Kristukseen ja syyrialaisten hyvään

suojelusjumalattareen; hän uskoi vielä, että naaraskoirat haukkuvat

silloin, kun synkkä Hekate kiittää tiellä ohitse, ja että nainen

voi manata esiin rakkautta, jos hän kaataa lemmenjuoman verisen

karitsannahan ympäröimään maljakkoon. Hänellä oli tuntemattoman

ikävä; hän huusi avukseen nimettömiä olentoja ja eli alinomaisessa

odotuksessa. Tulevaisuus kauhistutti häntä ja hän tahtoi saada

siitä tiedon. Hän keräsi ympärilleen Isiksen pappeja, kaldealaisia

viisaita, salatietojen kaupittelijoita ja poppamiehiä, jotka pettivät

häntä aina, mutta joista hän ei koskaan saanut tarpeekseen. Hän

pelkäsi kuolemaa ja näki sen kaikkialla. Keskellä hekumallista

antautumista tuntui hänestä äkkiä, että jäinen sormi kosketti hänen

paljasta olkapäätään ja häneltä pääsi kauhun huuto rakastajansa

sylissä.

Nikias sanoi hänelle usein:

-- Olkoon, että kohtalomme on painua harmain hiuksin ja kuihtunein

poskin ikuiseen yöhön, olkoon, että vielä tämä päivä, joka nyt

paistaa äärettömän taivaan kannelta ylitsemme, on viiimeisemme, mitä

se meitä liikuttaa, oi armas Thaikseni! Nauttikaamme elämästä! Olemme

paljon eläneet, jos olemme paljon tunteneet. Ei ole muuta järkevää

kuin aistit: rakastaa ja ymmärtää. Sitä, mistä emme tiedä mitään, ei

ole olemassa. Miksi kiusata ajatuksiamme olemattomilla?

Thais vastasi suuttuen:

-- Minä halveksin kaikkia niitä, jotka niinkuin sinä eivät toivo

eivätkä pelkää mitään. Minä tahdon selvyyttä, minä tahdon selvyyttä!

Saadakseen selville elämän salaisuuden hän alkoi lukea filosofien

kirjoja, mutta ei ymmärtänyt niitä. Mitä kauemmaksi lapsuuden

vuodet jäivät hänen taakseen, sitä mieluummin muisteli hän niitä.

Häntä huvitti illoin kuljeskella valepuvussa niitä samoja kujia,

kiertoteitä ja toreja, joilla hän oli kurjan kasvin-aikansa

viettänyt. Hän suri sitä, että oli kadottanut vanhempansa ja etenkin

sitä, ettei hän ollut voinut heitä rakastaa. Kun hän kohtasi

kristittyjä pappeja, muisti hän kasteensa ja tunsi mielensä aina

levottomaksi. Eräänä yönä kun hän taas tapansa mukaan harhaili

kaupungin ulko-osissa kääriytyneenä pitkään vaippaansa ja vaaleat

hiukset tumman kaavun alla peitossa, joutui hän huomaamattaan

Pyhän Johannes Kastajan kirkon edustalle. Hän kuuli sisältä laulua

ja näki kirkkaan valon pilkoittavan oven halkeamista. Siinä ei

ollut itsessään mitään ihmeellistä, sillä jo kaksikymmentä vuotta

olivat kristityt Maxentiuksen voittajan turvissa saaneet viettää

julkisia jumalanpalveluksia. Mutta nämä laulut kaikuivat kuumasti ja

kutsuvasti. Saaden täten ikäänkuin kehoituksen saapua mysterioihin

työnsi näyttelijätär kyynäspäällään oven auki ja astui sisälle. Hän

näki siellä lukuisasti ihmisiä koolla, vaimoja, lapsia ja vanhuksia,

jotka kaikki olivat polvillaan erään seinän vieressä olevan haudan

edessä. Tämän haudan muodosti karkea kivilouhos, jonka kylkeen oli

hakattu kömpelösti veistettyjä viinipuun lehtiä ja rypäleterttuja;

kuitenkin oli se saanut osakseen suuria kunnianosoituksia: se oli

koristettu viheriäisillä palmuilla ja punaisilla ruususeppeleillä.

Ylt'ympäri tuikkaili pimeässä lukemattomia valoja ja arabiagummin

suitsutuspilvet leijailivat ilmassa niinkuin enkelien helmat ja

seiniltä häämötti taivaallisten ilmestysten kaltaisia olentoja.

Valkoisiin puetut papit polvistuivat sarkofagin jalkapuolessa.

Hymnit, joita he veisasivat seurakunnan kanssa, kertoivat kärsimyksen

suloisuudesta ja kätkivät voitokkaan kuoleman ylistykseensä niin

paljon riemua ja tuskaa, että Thais niitä kuunnellessaan tunsi

yht'aikaa sekä elämän hekuman että kuoleman kauhun värisyttävän

herkistyneitä aistejaan.

Laulun loputtua nousivat uskovaiset seisaalleen ja lähestyivät

pitkässä rivissä haudan kautta suudellakseen sitä. He olivat

kaikki yksinkertaisia ihmisiä, tottuneita ansaitsemaan elatuksensa

kättensä työllä. He etenivät raskain askelin, silmät jäykkinä,

huulet lerpallaan ja lapsen ilme kasvoillaan. He polvistuivat kukin

vuorostaan sarkofagin eteen ja koskettivat huulillaan kiveä. Naiset

nostivat syliinsä pienemmät lapset painaen keveästi heidän poskiaan

paaden kylkeen.

Hämmästyneenä ja liikutettuna Thais kysyi eräältä diakonilta, miksi

he niin tekivät.

-- Etkö sinä tiedä, vaimo, vastasi hänelle kirkonpalvelija, että

me vietämme tänään tuon autuaan pyhimyksen Theodorus Nubialaisen

muistojuhlaa, joka kärsi uskonsa puolesta keisari Diokletianuksen

aikana? Hän eli siveästi ja kuoli marttyyrina, sentähden me nyt

valkoisissa puvuissa kannamme punaisia ruusuja hänen kunniakkaalle

haudalleen.

Nämä sanat kuullessaan Thais lankesi polvilleen maahan ja puhkesi

kyyneliin. Ahmeen jo puoleksi sammunut muisto elpyi taas hänen

sielussaan. Tämän hämärän, lempeän ja tuskallisen muiston kunniaa

kuuluutti siis kaikkien noiden vahakynttilöiden valo, ruusujen

tuoksu, pyhänsavun suitsutus, virsien sulosointu ja noiden sielujen

nöyrä hartaus. Syvän liikutuksen valtaamana ajatteli Thais: Hän

oli hyvä ja nyt hän on lisäksi suuri ja kaunis! Miten on hän näin

kohonnut kaikkia muita korkeammalle? Mikä on siis tuo tuntematon

jokin, joka on rikkautta ja hekumaakin arvokkaampi?

Hän nousi hitaasti, kiinnitti vielä kerran tuon häntä rakastaneen

pyhimyksen hautaan violetti-silmänsä, jotka vahakynttilöiden valossa

välkkyivät täynnä kyyneleitä; sitten, pää painuksissa, nöyrästi,

hitaasti, kaikkein viimeisimpänä hän suuteli orjan hautakiveä noilla

samoilla huulilla, joita koko maailman nautinnonhimo tavoitteli.

Palattuaan kotiinsa tapasi hän siellä Nikiaan, joka tukka

hyvänhajuisilla vesillä voideltuna ja tunikka levälleen heitettynä

odotteli häntä lukien erästä tutkimusta moraalista. Hän tuli avoimin

sylin Thaista vastaan.

-- Paha Thais, sanoi hän kisailevalla äänellä, arvaatko mitä minä,

sillä aikaa kuin sinä viivyit poissa, näin tässä käsikirjoituksessa,

jonka on kirjoittanut vakavin kaikista stoalaisista? Kenties

hyveellisiä neuvoja ja yleviä periaatteita! Vielä mitä! Ankaran

papyruskäärön pinnalla näin minä tuhansia ja yhä uusia tuhansia

pikku Thaiksia. He olivat kaikki sormen pituisia ja kuitenkin oli

heidän sulonsa sanomaton ja kaikki he muodostivat yhteensä vain yhden

ainoan Thaiksen. Eräät heistä olivat kulta- ja purppurapuvuissa;

toiset leijuivat ilmassa läpikuultavissa harsoissa niinkuin valkeat

hattarat. Jotkut taas, paremmin herättääkseen hekumaa, seisoivat

liikkumattomina taivaallisessa alastomuudessaan ja ilman ainoatakaan

ajatusta. Vielä oli kaksi, jotka pitivät toisiaan käsistä kiinni

ja olivat niin yhden näköisiä, että oli mahdotonta erottaa heitä

toisistaan. He hymyilivät molemmat. Toinen sanoi: "Minä olen

rakkaus." Toinen: "Minä olen kuolema."

Näin puhuen piti hän Thaista käsivarsiinsa kiedottuna ja huomaamatta

ollenkaan hänen synkkää, maahan luotua katsettaan antoi hän ajatuksen

seurata toista huolimatta siitä, että ne menivät hukkaan:

-- Niin, kun näin silmieni alla rivin, jossa oli kirjoitettu: "Älköön

mikään estäkö sinua kehittämästä henkeäsi", niin minä luin: "Thaiksen

suudelmat ovat palavammat kuin liekki ja makeammat kuin hunaja."

Sinä, paha lapsi, olet syypää siihen, että filosofi tällä tavoin

ymmärtää filosofien kirjoja. Totta muuten on, että me kaikki, niin

monta kuin meitä onkin, näemme toisten ajatuksissa vain omamme ja

että me kaikki luemme kirjoja vähän samaan tapaan kuin minä äsken...

Thais ei kuunnellut häntä ja hänen sielunsa oli vielä nubialaisen

haudalla. Kun Nikias kuuli hänen huokaavan, painoi hän suudelman

hänen niskaansa:

-- Älä ole surullinen, lapsukaiseni. Maailmassa voi olla onnellinen

vain silloin, kun unohtaa maailman. Sitä varten meillä on omat

salaiset keinomme. Tule, vetäkäämme elämää nenästä: se maksaa kyllä

samalla mitalla. Tule, rakastakaamme toisiamme!

Mutta Thais työnsi hänet pois:

-- Rakastakaa toisiamme! huudahti hän katkerasti. Mutta sinähän et

ole koskaan rakastanut ketään, sinä! Ja minä en rakasta sinua! Ei,

minä en rakasta sinua! Minä vihaan sinua. Mene! Minä vihaan sinua.

Minä inhoan ja halveksin kaikkia rikkaita ja onnellisia. Mene, mene!

Ainoastaan köyhät ovat hyviä. Lapsena tunsin erään mustan orjan, joka

kuoli ristinpuussa. Hän oli hyvä; hän oli täynnä rakkautta ja hän

omisti elämän salaisuuden. Sinä et olisi kelvollinen hänen jalkojaan

huuhtomaan. Mene! Minä en tahdo enää nähdä sinua.

Hän heittäytyi vatsalleen matolle ja nyyhkytti siinä koko yön,

päättäen itsekseen, että hän vastedes eläisi niinkuin pyhä Theodorus

köyhyydessä ja yksinkertaisuudessa.

Mutta jo seuraavana päivänä heittäytyi hän uudestaan niiden ilojen

pyörteisiin, joiden papittareksi hän oli vihitty. Ja koska hän tiesi,

että hänen kauneutensa, joka vielä oli turmeltumaton, ei kestäisi

enää kauan, oli hänellä kiire saavuttaa sillä vielä mahdollisimman

paljon nautintoa ja kunniaa. Näyttämöllä, jolla hän nyt esiintyi

suuremmalla huolella kuin milloinkaan ennen, hän elävöitti

kuvanveistäjien, maalaajien, runoilijoiden mielikuvia. Tuntien

näyttelijättären muodoissa, asennoissa, liikkeissä ja ryhdissä

heijastuksen siitä jumalallisesta sopusoinnusta, joka maailmaa

johtaa, lukivat oppineet ja filosofit tämän sulouden täydellisyyden

hyveitten joukkoon ja sanoivat: "Myöskin Thais on geometrikko."

Oppimattomat, köyhät, arat ja halpasäätyiset, joille hän myös

suostui esiintymään, siunasivat häntä siitä niinkuin taivaallisesta

armolahjasta. Sentään oli hän surullinen keskellä näitä ylistyksiä

ja pelkäsi kuolemaa enemmän kuin milloinkaan. Ei mikään voinut

viihdyttää hänen levottomuuttaan, ei edes hänen talonsa eikä

puutarhansa, jotka kuitenkin olivat ihanuudestaan niin kuuluisia,

että ne olivat tulleet aivan sananparsiksi. Hän oli antanut istuttaa

sinne ulkomaan puita, jotka suurilla kustannuksilla olivat tuodut

aina Intiasta ja Persiasta asti.

Puiden välissä kierteli loriseva puro antaen tuoreutta niiden

juurille ja taitavan arkitehdin rakentamat keinotekoiset

pylväsrauniot ja villit kivilouhikot katselivat kuvaistaan järvessä,

jonka kalvoon myös rannalla seisovat veistopatsaat heijastuivat.

Keskellä puutarhaa kohosi Nymfien luola, joka oli saanut nimensä

kolmesta suuresta, värilliseen vahaan valetusta naisen kuvasta,

jotka tervehtivät tulijaa kynnyksellä. Nämä naiset irroittelivat

vaatteitaan mennäkseen kylpyyn. Levottomina kurkistelivat he

ympärilleen peläten tulevansa nähdyiksi ja vaikuttivat aivan eläviltä

ihmisiltä. Valo pääsi tähän lymy-paikkaan ainoastaan ohuiden

vedenkalvojen kautta, jotka himmensivät sen pehmeäksi, taivaankaaren

väreihin särkyväksi hämäräksi. Kaikkialla riippui seinillä niinkuin

ainakin pyhitetyissä luolissa seppeleitä, kukkakierteitä ja

omistustauluja, jotka ylistivät Thaiksen kauneutta. Siellä näkyi

myös kirkkaasti väritettyjä traagillisia ja koomillisia naamioita

sekä maalauksia, jotka esittivät kohtauksia näytelmistä, groteskeja

olentoja ja tarumaisia ihme-eläimiä. Keskellä kohosi pylväs, joka

kannatti pientä norsunluista Erosta, antiikkia, ihmeen ihanaa tekoa.

Se oli lahja Nikiaalta. Eräässä seinäkomerossa seisoi mustaan

marmoriin veistetty vuohi, jonka agaattisilmät kiiluivat katsojaa

vastaan. Kuusi alabasterikaritsaa pyöri sen nisien ympärillä, mutta

kohottaen terävän päänsä pystyyn ja kärsimättömästi nostellen

halkonaisia kavioitaan sen halu tuntui palavan vuorille. Maa oli

verhottu byzantinilaisilla matoilla, keltaisten kathayalaisten

kirjailemilla päänalaisilla ja lybialaisilla leijonannahoilla.

Kultaiset suitsutusastiat levittivät ilmaan näkymättömän kytönsä

tuoksua. Siellä täällä suurissa onyksi-maljakoissa huojui kukoistavia

persean oksia. Ja aivan perällä tummassa purppura-hämyssä kiiluivat

intialaisen jättiläis-kilpikonnan kultaiset kynnet, ja sen nurin

käännetty kuori muodosti näyttelijättären vuoteen. Siellä veden

solinan, kukkain ja tuoksujen ympäröimänä lepäili Thais, joka päivä

suloisesti pitkällään odotellen illallishetkeä joko keskustellen

ystäviensä kanssa tai tuumien yksikseen uusia näyttämö-keinoja tai

vuosien nopeaa vierimistä.

Niinpä hän eräänä päivänä lepäili näytäntöjen jälkeen tapansa mukaan

Nymfien luolassa. Hän tutki kuvastimesta kauneutensa ensimäisiä

lakastuksen merkkejä ja ajatteli kauhulla, että oli tuleva vihdoin

sekin aika, jolloin hänellä oli rypyt ja valkeat hiukset. Turhaan

koetti hän rauhoittaa mieltään vakuuttamalla itselleen, että ihon

nuorentamiseksi ei tarvittu muuta kuin polttaa eräitä ruohoja ja

lukea samalla aikaa määrättyjä loihtuja. Joku armoton ääni huusi

hänelle: "Sinä vanhenet, Thais, sinä vanhenet!" Ja kylmä kauhun

hiki nousi hänen otsalleen. Sitten katsoi hän äärettömän hellästi

kuvastimeen uudestaan ja huomasi vielä olevansa kaunis ja rakkauden

arvoinen. Hymyillen omalle kuvalleen hän kuiskasi: "Ei ole koko

Aleksandriassa ainoatakaan naista, joka voisi kilpailla kanssani

vartalon notkeudessa, liikkeiden suloudessa ja käsivarsien upeudessa,

ja käsivarret, ah kuvastimeni, ovat juuri ne oikeat lemmenkahleet!"

Näitä ajatellessaan huomasi hän äkkiä edessään laihan, tuntemattoman

miehen, jolla oli palavat silmät, hoitamaton parta ja rikkaasti

kirjailtu puku yllään. Hän pudotti kuvastimensa ja häneltä pääsi

kauhun huudahdus.

Paphnutius seisoi liikkumattomana, ja nähdessään, miten kaunis hän

oli, rukoili hän sydämessään seuraavan rukouksen:

-- Suo, oi Jumalani, että tämän naisen kasvot eivät olisi minulle

pahennukseksi, vaan päinvastoin vahvistaisivat palvelijaasi.

Sitten, pakottaen itsensä puhumaan, sanoi hän:

-- Thais, asun kaukaisessa maassa ja sinun kauneutesi maine

on johdattanut minut luoksesi. Kerrotaan, että sinä olet

näyttelijättäristä taitavin ja naisista vastustamattomin. Huhut sinun

rikkauksistasi ja rakkauksistasi ovat tarumaisia ja johtavat mieleen

vanhan ajan Rhodopiksen, jonka ihmeellisen historian kaikki Niilin

laivurit osaavat ulkoa. Sentähden valtasi minut halu oppia sinut

tuntemaan ja näen nyt, että todellisuus voittaa maineesi. Olet vielä

tuhat vertaa taitavampi ja kauniimpi, kuin mitä on kerrottu. Ja nyt

kun näen sinut, täytyy minun sanoa: "Ei kenkään voi lähestyä häntä

horjumatta kuin humalainen."

Nämä sanat olivat teeskenneltyjä; mutta munkki pyhän intonsa

valtaamana lausui ne vallan todellisella hehkulla. Tällä välin

katseli melkein mieltymyksellä tätä omituista olentoa, joka oli

häntä ensin niin pahoin pelästyttänyt. Paphnutiuksen karkea ja villi

ulkomuoto ja hänen silmiensä synkkä liekehtiminen ihmetyttivät häntä.

Ja hän oli utelias tietämään jotakin tällaisen miehen säädystä

ja elintavoista, joka niin kokonaan erosi kaikista hänen ennen

tuntemistaan henkilöistä. Hän vastasi hempeästi pilaillen:

-- Oletpa sinä kerkäs ihailemaan, muukalainen. Varo, ettei katseeni

tuli polta sinua luihin asti! Varo vaan, ettet rakastu minuun!

Paphnutius vastasi:

-- Minä rakastan sinua, oi Thais! Minä rakastan sinua enemmän kuin

elämääni ja itseäni. Sinun tähtesi olen minä jättänyt rakkaan

korpeni; sinun tähtesi ovat nämä vaikenemiseen vihityt huulet

lausuneet epäpyhiä sanoja; sinun tähtesi olen minä nähnyt sellaista,

mitä minun ei olisi pitänyt nähdä, ja kuullut sellaista, jota

minua on kielletty kuulemasta; sinun tähtesi on sieluni rauhansa

kadottanut ja suljettu sydämeni avautunut ja syössyt esiin ajatuksia,

jotka ovat niinkuin elävät vesilähteet, joista kyyhkyset juovat;

sinun tähtesi olen kulkenut yötä ja päivää hiekka-aavikoita, joita

ainoastaan aaveet ja vampyyrit kansoittavat; sinun tähtesi olen

astunut paljaalla jalallani kyykäärmeiden ja skorpionien päälle!

Niin, minä rakastan sinua! Minä rakastan sinua, mutta en niinkuin

nuo muut miehet, jotka lihallisen himonsa pyyteessä tulevat luoksesi

kuin raatelevat sudet tai raivoisat härät. Olet heille rakas niinkuin

kauris jalopeuralle. Heidän ruumiillinen rakkautensa kuluttaa sinut

sieluun saakka, oi nainen! Mutta minä, minä rakastan sinua hengessä

ja totuudessa, minä rakastan sinua Jumalassa ja iankaikkisesta

iankaikkiseen; se, mikä täällä rinnassani sykkii sinulle, on oikeaa

tulta, on jumalallista rakkautta. Lupaan sinulle parempaa, kuin

mitä on hetken hurma tai lyhkäisen yön unelma. Minä lupaan sinulle

pyhiä rakkauden aterioita ja taivaallisia hääjuhlia. Se autuus,

jonka minä tuon sinulle, ei lopu milloinkaan; se on kuulumaton ja

sanoin sanomaton; se on sellainen, että jos tämän maailman onnelliset

saisivat nähdä siitä varjonkaan, niin he kuolisivat siihen paikkaan

pelkästä hämmästyksestä.

Thais naurahti vallattomasti.

-- Ystäväni, sanoi hän, näytä minulle siis tuo merkillinen rakkaus.

Joudu! Liian pitkät puheet olisivat loukkaus minun kauneudelleni,

Älkäämme kadottako hetkeäkään. Palan kärsimättömyydestä oppia

tuntemaan tuon autuuden, josta minulle kerrot; mutta totta puhuen

pelkään, etten koskaan tule tuntemaan sitä ja että kaikki, mitä

minulle lupaat, oli pelkkää sanahelinää. On helpompi luvata suurta

onnea kuin antaa sitä. Jokainen on jollakin alalla etevä. Ja minä

luulen, että sinun vahva puolesi on puhetaito. Puhut tuntemattomasta

rakkaudesta. Näin pitkä-aikaisen lemmenleikin jälkeen olisi

hyvin ihmeellistä, jos rakkaus vielä todellakin kätkisi joitakin

salaisuuksia. Näissä asioissa ovat rakastavaiset viisaammat kuin

salatieteilijät.

-- Thais, älä laske leikkiä. Minä annan sinulle ennen tuntemattoman

rakkauden.

-- Ystävä, tulet myöhään. Minä tunnen jo kaikki rakkaudet.

-- Rakkaus, jonka minä tuon sinulle, on täynnä kunniaa, jota vastoin

ne rakkaudet, jotka sinä tunnet, tuottavat ainoastaan häpeää.

Thais katsoi häneen synkällä silmäyksellä; kova ryppy uurtui hänen

pieneen otsaansa.

-- Olet hyvin rohkea, muukalainen, uskaltaessasi solvaista emäntääsi.

Katso minua ja sano minulle, olenko minä sen näköinen, että minua

häpeä painaa. Ei! en tunne mitään häpeän tunnetta, eivätkä ketkään

niistä muistakaan, jotka elävät kuten minä, tunne häpeää, vaikkakin

he ovat vähemmän kauniita ja vähemmän rikkaita kuin minä. Olen

kylvänyt nautintoa kaikkialle, mistä olen kulkenut, ja olen sen

vuoksi kuuluisa kautta koko maailman. Minun valtani on suurempi

kuin suurinten valtaherrojen. Olen nähnyt heidän jalkojeni juureen

lankeavan. Katso minua, katso näitä pieniä jalkoja: tuhannet ihmiset

olisivat valmiit antamaan verensä saadakseen suudella niitä. En ole

kovin korkea enkä ota paljon tilaa maan pinnalla. Niiden silmissä,

jotka Serapeumin huipulta näkevät minun kulkevan kadulla, olen pieni

kuin riisinjyvä; mutta tämä riisinjyvä on tuottanut ihmisille niin

paljon surua, epätoivoa, vihaa ja rikoksia, että koko Tartaros voisi

täyttyä niistä. Miten mieletön olet puhuessasi minulle häpeästä, kun

kaikki ympärilläni kuuluttaa minun kunniaani!

-- Se, mikä on kunnia ihmisten silmissä, on Jumalalle kauhistus.

Oi vaimo, olemme eläneet niin erilaisissa seuduissa, että ei ole

laisinkaan ihmeellistä, että meidän puheemme ja käsityskantamme ovat

niin erilaisia. Kuitenkin on taivas todistajani, että tahdon päästä

yksimielisyyteen kanssasi ja että en aio jättää sinua, ennenkun

tunteemme ovat samat. Ah, kuka antaisi minun puheilleni sellaisen

polton, että sinä sulaisit niinkuin vaha minun henkäyksestäni, oi

nainen, ja että minun tahtoni sormet voisivat mielin määrin sinua

muovaella! Mikä olisi se hyve, jonka voima luovuttaisi sinut minulle,

ah sinä sieluista kallein, jotta se henki, joka minua elähyttää,

voisi luoda sinut toisen kerran ja antaa sinulle uuden kauneuden,

niin että sinun täytyisi huudahtaa ilosta itkien: "Vasta tänään olen

minä syntynyt!" Kuka puhkaisisi nyt minun sydämestäni Siloen lähteen,

jossa sinä voisit kylpeä ja löytää takaisin alkuperäisen puhtautesi!

Kuka muuttaisi minut Jordaniksi, jonka aallot käyden ylitsesi

antaisivat sinulle iankaikkisen elämän!

Thaiksen viha oli jo lauhtunut.

Tämä mies, ajatteli hän, puhuu iankaikkisesta elämästä ja kaikki,

mitä hän sanoo, on nähtävästi kirjoitettu johonkin talismaaniin. Ei

ole epäilemistäkään, ettei hän olisi tietäjä, ja hänellä on varmaan

salaiset keinonsa vanhuutta ja kuolemaa vastaan.

Ja hän päätti antautua hänelle. Sentähden hän teeskennellen pelkoa

etääntyi hänestä muutamia askeleita kauemmas aina luolan perälle

saakka. Hän istuutui vuoteen reunalle, kokosi tunikkansa taitaviin

poimuihin rinnan yli ja sitten, liikkumattomana, äänettömänä, silmät

alas luotuina, hän odotti. Hänen pitkät silmäripsensä loivat pehmeän

varjostuksen hänen poskilleen. Koko hänen asentonsa ilmaisi ujoutta;

hän keinutteli hiljaa paljaita jalkojaan niinkuin lapsi, joka istuu

ja uneksii virran partaalla.

Mutta Paphnutius vain katsoi häneen eikä liikahtanut. Hänen vapisevat

polvensa eivät enää tahtoneet kantaa häntä, hänen kielensä oli äkkiä

kuivunut kitalakeen ja hirvittävä myrsky myllersi hänen päässään.

Äkkiä hänen katseensa hämärtyi ja peittyi sakeaan sumupilveen. Hän

päätti siitä, että Jesuksen käsi oli laskeutunut hänen silmilleen

kätkeäkseen häneltä tämän naisen. Saaden tästä avustuksesta

varmuutensa takaisin hän rohkaistuna ja sisällisesti vahvistettuna

sanoi vanhan erakon veroisella vakavuudella:

-- Jos antaudut minulle, niin luuletko olevasi piilossa Jumalalta?

Thais pudisti päätään.

-- Jumala! Kuka käskee hänen aina pitämään silmällä Nymfien luolaa?

Kääntyköön pois, jos loukkaamme häntä! Mutta miksi loukkaisimme

häntä? Koska hän kerran on meidät luonut, ei hän voi olla suuttunut

eikä hämmästynyt nähdessään meidät sellaisina, joiksi hän meidät

on tehnyt ja toimimassa sen luonnon mukaan, jonka hän meille on

antanut. Puhutaan liian paljon hänen puolestaan ja omistetaan hänelle

usein ajatuksia, joita hän koskaan ei ole ajatellut. Sinä itsekin,

muukalainen, tunnetko varmasti hänen oikean olemuksensa? Kuka olet

sinä puhuaksesi hänen nimessään?

Tähän kysymykseen munkki avaten lainapukunsa ja näyttäen

karvakaapunsa vastasi ja sanoi:

-- Olen Paphnutius, Antinoen apotti, ja tulen pyhästä erämaasta. Sama

käsi, joka johdatti Abrahamin pois Kaldeasta ja Lothin Sodomasta,

on minutkin maailmasta vieroittanut. En enää ollut olemassa

ihmisille. Mutta sinun kuvasi ilmestyi minulle minun hiekka-aavikkoni

Jerusalemissa ja niin sain tietää, että olit täynnä turmelusta ja

että kuolema oli sinussa. Ja nyt seison tässä edessäsi, nainen,

niinkuin hautakummun edessä ja huudan sinulle: "Thais, nouse!"

Kuullessaan nimet "Paphnutius, munkki, apotti" Thais oli kalvennut

kauhusta. Ja hiukset hajallaan, kädet ristissä, itkien ja huokaillen

hän nyt ryömi pyhimyksen jaloissa:

-- Älä tee minulle pahaa! Miksi olet tullut? Mitä tahdot minulta? Älä

tee minulle pahaa? Minä tiedän, että aavikon pyhät inhoavat naisia,

jotka kuten minä ovat luodut miellyttämään. Pelkään, että vihaat

minua ja tahdot minua vahingoittaa. Mene, en epäile valtaasi. Mutta

tiedä, Paphnutius, ettei minua saa halveksia eikä vihata. En ole

koskaan, kuten niin monet niistä miehistä, joiden kanssa seurustelen,

pilkannut tahallista köyhyyttäsi. Sinä vuorostasi, älä lue rikokseksi

minun rikkauttani! Olen kaunis ja taitava näyttelemään. En ole

valinnut ammattiani enemmän kuin luonnettanikaan. Olen luotu niitä

asioita varten, joita teen. Olen syntynyt hurmaamaan miehiä. Ja sinä

itsekin sanoit äsken, että rakastat minua. Älä käytä tietoasi minua

vastaan. Älä lausu loihtusanoja, jotka vahingoittavat kauneuttani

tai muuttavat minut suolapatsaaksi. Älä pelota minua enää, olen jo

liian kauhuissani muutenkin! Älä tuomitse minua kuolemaan! Minä niin

pelkään kuolemaa.

Paphnutius viittasi häntä nousemaan.

-- Rauhoitu, lapsi. En ole vetävä ylitsesi häpeää enkä halveksuntaa.

Tulen luoksesi Hänen puolestaan, joka istuessaan kaivon reunalla joi

samarialaisen vaimon ojentamasta ruukusta ja joka aterioidessaan

Simonin huoneessa vastaanotti Maria Magdalenan hyvänhajuiset

voiteet. En ole synnitön voidakseni heittää ensimäisen kiven. Olen

usein väärinkäyttänyt niitä armolahjoja, joita Jumala on ylleni

vuodattanut. Ei viha vaan sääli on tarttunut käteeni johdattaakseen

minut sinun luoksesi. Olen valehtelematta voinut tervehtiä sinua

rakkauden sanoilla, sillä minun sydämeni poltto ajaa minut

sinun luoksesi. Palan hyväntekeväisyyden tulta ja jos nuo sinun

liikakarkeisiin näytelmiin tottuneet silmäsi kykenisivät näkemään

asioiden salatun olemuksen, esiintyisin minä sinulle oksana siitä

palavasta pensaasta, jonka Herra muinoin näytti vuorella Mosekselle

saadakseen hänet ymmärtämään todellista rakkautta, sitä, joka

liekitsee meidät, mutta ei kuluta, ja joka jättämättä jälkeensä

mitään hiiltä tai turhaa tuhkaa puhdistaa ja balsamoi iankaikkisuutta

varten kaiken, mihin se koskee.

-- Munkki, minä uskon sinua, enkä enää pelkää puoleltasi salajuonia

enkä noituutta. Olen usein kuullut puhuttavan Thebaiksen erakoista.

Antoniuksen ja Paavalin elämästä on minulle kerrottu ihmeellisiä

asioita. Sinun nimesi ei ollut minulle tuntematon ja minulle on

sanottu, että jo nuorena olit hyveissä vanhimpain anakoreettien

vertainen. Heti kun näin sinut tietämättä kuka olit, tunsin ettet

ollut mikään tavallinen ihminen. Sano minulle, voitko tehdä hyväkseni

sen, mitä eivät ole voineet Isiksen eivätkä Hermeen eivätkä

jumalaisen Junon papit, eivät Kaldean viisaat eivätkä babylonialaiset

tietäjät? Munkki, jos minua rakastat, voitko estää minut kuolemasta?

-- Nainen, tiedä siis, joka tahtoo elää, hän elää. Pakene noita

kauhistavaisia nautintoja, joissa on iankaikkinen kadotuksesi.

Riistäydy irti pahoista hengistä, jotka kärventäisivät kamalasti tuon

ruumiin, jonka Jumala loi sylestään ja elävöitti omalla hengellään.

Väsymyksen raukaisema, tule virkistymään yksinäisyyden siunatuille

lähteille, tule juomaan erämaan kätketyistä kaivoista, jotka

pursuavat taivaaseen asti! Levoton sielu, tule ja omista vihdoin,

mitä olet toivonut! Riemua kaipaava rinta, tule nauttimaan oikeista

riemuista, jotka ovat köyhyys, kieltäymys, itsensä unhoitus ja

antautuminen Jumalan armohelmaan. Kristuksen vihollinen ja huomenna

hänen rakas morsiamensa, tule hänen luokseen! Tule, sinä joka etsit,

ja sinä olet sanova: "Olen löytänyt rakkauden."

Mutta Thais näytti ajattelevan kaukaisia asioita:

-- Munkki, kysyi hän, jos luovun iloistani ja teen katumuksen, onko

varma, että olen tuleva taivaaseen vahingoittumattomin ruumiin,

täydessä kukoistuksessani?

-- Thais, tuon sinulle iankaikkisen elämän. Usko minua, sillä se mitä

julistan on totuus.

-- Ja kuka takaa minulle, että se on totuus?

-- David ja profeetat, Sana ja ne ihmeet, joita olet näkevä.

-- Munkki, tahtoisin uskoa sinua. Sillä tunnustan sinulle, että en

ole löytänyt onnea tästä maailmasta. Osani on ollut kauniimpi kuin

kuningattaren ja kuitenkin on elämä tuonut minulle paljon surua

ja katkeruutta ja nyt olen jo niin sanomattoman väsynyt. Kaikki

naiset kadehtivat kohtaloani ja kuitenkin minä välistä kadehdin

erästä hampaatonta, vanhaa akkaa, joka minun lapsena ollessani möi

hunaja-kakkuja eräällä kaupungin portilla. Usein olenkin miettinyt,

että ainoastaan köyhät mahtavat olla hyviä, onnellisia, siunatuita,

ja että mahtaa olla hyvin suloista elää halpana ja mitättömänä.

Munkki, sinä olet liikuttanut minun sieluni syvyydet ja nostanut

pinnalle sen, mikä uinui pohjalla. Voi, ketä uskoa? Ja mitä meistä

tulee? Ja mitä on elämä?

Hänen näin puhuessaan Paphnutiuksen hahmo muuttui kokonaan ja

taivaallinen riemu säteili hänen kasvoiltaan.

-- Kuule minua, sanoi hän, en ole tullut yksin sinun asuntoosi.

Toinen seurasi mukana, se Toinen, joka seisoo tässä nyt rinnallani.

Häntä et sinä saata nähdä, koska silmäsi vielä ovat arvottomat

häntä katselemaan; mutta pian olet saava nähdä hänet koko hänen

ihanuudessaan ja silloin olet sanova: "Hän yksin on suloinen." Äsken

jos ei hän olisi laskenut lempeää kättään minun silmilleni, olisin

kenties langennut syntiin kanssasi, sillä itsestäni minä en ole

muuta kuin heikkoutta ja levottomuutta. Mutta hän pelasti meidät

molemmat. Hän on yhtä hyvä kuin hän on mahtava ja hänen nimensä on

Vapahtaja. David ja Sibylla ovat ennustaneet hänen maailmaan tuloaan,

paimenet ja tietäjät kunnioittaneet häntä jo kehdossa, fariseukset

ovat ristiinnaulinneet hänet ja pyhät naiset haudanneet, apostolit

ilmoittaneet hänet maailmalle ja marttyyrit todistaneet hänestä

kuolemallaan. Ja nyt hän saatuaan tietää, että pelkäät kuolemaa,

oi nainen, astuu huoneeseesi pelastaakseen sinut kuolemasta! Eikö

totta, oi minun Jesukseni, että tällä hetkellä ilmestyt minulle

niinkuin ilmestyit Galilean miehille noina ihmeellisinä päivinä,

jolloin tähdet laskeutuen kerallasi alas taivaasta olivat niin

lähellä maata, että pyhät, viattomat lapset saattoivat poimia niitä

käsiinsä leikkiessään äitiensä sylissä Betlehemin penkereillä? Eikö

totta, Jesukseni, että olemme nyt sinun seurassasi ja että näytät

minulle kalliin ruumiisi todellisuuden? Eikö totta, että tuossa ovat

kasvosi, ja että tuo kyynel, joka vierii poskeltasi on todellinen

kyynel? Niin, ikuisen oikeuden enkeli on sen siitä poimiva ja se

on oleva Thaiksen sielun lunnas. Eikö totta, sinä olet siinä itse,

minun Jesukseni? Minun Jesukseni, sinun pyhät huulesi avautuvat.

Voit puhua: puhu, minä kuuntelen. Ja sinä Thais, onnellinen Thais!

kuule, mitä Vapahtaja itse sinulle sanoo: hän puhuu enkä minä. Hän

sanoo: "Olen kauan etsinyt sinua, oi sinä minun kadonnut karitsani!

Vihdoinkin löydän sinut. Älä mene enää luotani. Salli, että otan

sinut käsivarsilleni, pikku raukka, ja kannan sinut olallani

taivaalliselle laitumelle. Tule, minun Thaikseni, tule minun

valittuni, tule itkemään kanssani!"

Ja Paphnutius lankesi polvilleen, silmät hehkuen hurmausta. Silloin

Thais näki pyhän miehen kasvoilta elävän Jesuksen heijastuksen.

-- Voi, lapsuuteni menneitä päiviä nyyhkytti hän! Oi, sinä lempeä

isäni Ahmes ja hyvä pyhä Theodorus, miksi en kuollutkin valkean

viittasi alla silloin, kun sinä aamuhämärissä kuljetit kotiin minua,

vielä kastevesistä märkää lasia!

Paphnutius syöksyi hänen luokseen huudahtaen:

-- Sinä olet kastettu!... Oi taivaallista Viisautta! Oi Kaitselmusta,

oi Jumalan hyvyyttä! Nyt tiedän, mikä se mahti oli, joka minua veti

sinua kohti. Nyt tiedän, mikä sinut teki silmilleni niin rakkaaksi

ja kauniiksi. Kastevesien voima se oli, joka sai minut jättämään

Jumalan varjeluksen, jossa elin, lähteäkseni etsimään sinua maailman

myrkytetystä ilmakehästä. Pisarainen siitä vedestä, varmasti on

pisarainen siitä vedestä, joka huuhtoi ruumiisi, pirskahtanut

minunkin otsalleni. Tule, oi minun sisareni, ja vastaanota veljeltäsi

rauhan suudelma!

Ja munkki kosketti huulillaan ilonaisen otsaa.

Sitten hän vaikeni antaen Jumalan yksin haastaa eikä Nymfien luolasta

kuulunut muuta kuin Thaiksen nyyhkytykset ja juoksevain purojen

solina.

Thais vain itki, pyyhkimättä edes kyyneleitään, kun kaksi mustaa

orjatarta astui sisälle kantaen vaatteita, hyvänhajuisia voiteita ja

seppeleitä.

-- Ei ollut ollenkaan paikallaan nyt itkeä, sanoi hän koettaen

hymyillä. Kyyneleet tekevät silmät punaisiksi ja pilaavat ihon, tänä

yönä syödään illalliset ystävien kesken ja minä tahdon olla kaunis,

sillä siellä tulee olemaan naisia, jotka vakoilevat kasvoiltani

väsymystä. Nämä orjat tulevat pukemaan minua. Vetäydy syrjään, isäni,

ja anna heidän tehdä tehtävänsä. He ovat taitavia ja tottuneita,

mutta kyllä olenkin maksanut heistä paljon. Katsopas tuota, jolla on

paksut kultasormukset ja niin valkeanhohtavat hampaat. Hänet olen

ryöstänyt prokonsulin puolisolta.

Paphnutius aikoi ensin kaikin voimin vastustaa Thaiksen menoa noille

illallisille. Mutta päättäen toimia varovasti, hän kysyi, keitä

henkilöitä hän siellä tulisi tapaamaan.

Thais vastasi, että hän tulisi näkemään siellä juhlan isännän, vanhan

laivastopäällikön Cottan, Nikiaan ja useita muita väittelynhaluisia

filosofeja, runoilija Kallikrateksen, Serapiksen ylimäisen papin

ja rikkaita nuorukaisia, jotka enimmästä päästä käyttivät aikansa

hevosten taltuttamiseen, sekä vielä lisäksi naisia, joista ei voinut

sanoa mitään ja joilla ei ollut muuta hyvettä kuin nuoruus. Silloin

saaden äkkiä yliluonnollisen mielijohteen munkki huudahti:

-- Mene heidän pariinsa, Thais! Mene! Mutta minä en jätä sinua.

Tulen kanssasi tuohon juhlaan ja pysyn koko ajan sanaakaan sanomatta

vierelläsi.

Thais purskahti nauruun. Ja molempien mustien orjattarien hyöriessä

hänen ympärillään hän huudahti:

-- Mitä tulevat he sanomaan nähdessään, että minulla on rakastajana

Thebaiksen munkki?