LOTUS.

Siihen aikaan oli erämaa anakoreetteja täynnä. Niilin molemmilla

rannoilla oli lukemattomia risu- ja savimajoja, joita erakkojen kädet

olivat sinne rakennelleet aina jonkun matkan päähän toisistaan, niin

että ne, jotka niissä asuivat, saattoivat elää erikseen ja kuitenkin

auttaa toisiaan tarpeen vaatiessa. Siellä täällä häämötti majojen

yli ristihuippuisia kirkkoja, joihin munkit vaelsivat juhlapäivinä

kunnioittamaan pyhiä menoja ja ottamaan osaa sakramentteihin. Aivan

virran vieremällä oli vielä taloja, joissa luostarimunkit asuivat,

kukin ahtaaseen koppiinsa sulkeutuneena, ja yhtyivät ainoastaan

senjälkeen paremmin nauttiakseen yksinäisyydestä.

Erakot ja luostarimunkit elivät kieltäymyksessä, he aterioivat

vasta auringonlaskun jälkeen ja käyttivät ravintonaan vain leipää

suolan ja iisopin kera. Muutamat kaivoivat itsensä hiekkaan, asuivat

maankoloissa tai haudoissa ja noudattivat vieläkin merkillisempiä

elämäntapoja.

Kaikki he säilyttivät puhtautensa, kävivät puettuina karkeaan

jouhipaitaan ja päähineviittaan, nukkuivat paljaalla maalla pitkien

valvomisien jälestä, rukoilivat, veisasivat virsiä ja sanalla sanoen

suorittivat joka päivä katumuksen mestarinäytteitä. Ottaen huomioon

perisynnin he kielsivät ruumiiltaan ei ainoastaan kaikki ilot ja

tyydytykset, vaan senkin tavallisen hoidon, joka maailman lapsesta

tuntuu tuiki välttämättömältä. He olivat sitä mieltä, että jäsentemme

taudit parantavat sielumme ja että ruumiilla ei voi olla sen

kunniakkaampia koristeita kuin paiseet ja mätähaavat. Näin toteutui

mitä profeetat olivat sanoneet: "Erämaa on peittyvä kukkasiin."

Tämän pyhän Thebais-maakunnan asujamista kuluttivat toiset päivänsä

askeettisuudessa ja mietiskelyssä, toiset ansaitsivat elatuksensa

palmikoimalla palmupuiden kuituja tai palkkautuen töihin lähitienoon

maanviljelijöille elonkorjuun aikana. Pakanat olivat siinä väärässä

luulossa, että muutamat heistä elivät rosvouksella ja pitivät

yhteyttä kuljeskelevien arabialaisten kanssa, jotka ryöstelivät

karavaaneja. Mutta todellisuudessa nämä munkit halveksivat kaikkia

rikkauksia ja heidän hyveittensä tuoksu uhosi taivaaseen asti.

Sauva kädessä niinkuin matkustavaiset kävivät nuorten miesten

näköiset enkelit vieraisilla heidän erakkomajoissaan, jota vastoin

pahat henget taas harhailivat heidän ympärillään ethiopilaisten

tai eläinten hahmossa johdattaakseen heitä kiusaukseen. Kun munkit

aamuisin saviastioineen menivät kaivolle, näkivät he satyyrien ja

aigipaanien jalanjälkiä hiekassa. Oikean ja henkisen olemuksensa

mukaan käsitettynä oli Thebais-maakunta vain taistelutanner, jolla

joka hetki ja etenkin öisin käytiin ihmeellistä sotaa taivaan ja

helvetin välillä.

Askeetit, joita kadotettujen legionat hurjasti ahdistivat,

puolustivat itseään Jumalan ja enkelien sekä paaston, katumuksen ja

lihankidutuksen avulla. Välistä raatelivat lihanhimot heitä niin

hirmuisesti, että he karjuivat tuskasta ja heidän valitushuutonsa

kohosi tähtitaivaalle yhtyen nälistyneiden hyenoiden ulvontaan.

Silloin ilmestyivät heille pahat henget aina hyvin ihanissa

muodoissa. Sillä vaikka pahat henget todellisuudessa ovatkin rumia,

voivat he välistä verhoutua näennäisen kauneuden hahmoon, joka estää

erottamasta heidän todellista luonnettaan. Thebaiksen itsekiduttajat

näkivät kauhistuksella, että heidän koppeihinsa tunkeutui nautinnon

kuvia sellaisia, joita eivät edes pahimmat maailman hekumoitsijat

olleet nähneet. Mutta koska ristinmerkki varjeli heitä, eivät he

sentään langenneet kiusaukseen, ja rumat henget ottaen jälleen

aamunkoitossa oman muotonsa, menivät häpeissään ja raivoten tiehensä.

Ei ollut harvinaista, että aamuisin nähtiin, miten joku heistä aivan

itkun hyrskeessä pakeni, vastaten kysyjälle: "Minä itken ja huokaan

siksi, että eräs täällä asuvista kristityistä on minut ruoskinut ja

häpeällisesti poisajanut."

Korven vanhimmat asukkaat ulottivat valtansa myöskin syntisiin ja

jumalattomiin. Heidän hyvyytensä oli välistä hirvittävä. Heillä oli

apostoleilta valta rangaista elävää Jumalaa vastaan tehdyt rikokset

eikä mikään voinut pelastaa sitä, jonka he olivat tuominneet.

Kaupungeissa ja Aleksandrian asujanten keskuudessa tiedettiin

kauhistuksella kertoa, että maa avasi sylinsä ja nieli ne syntiset,

joita he sauvallaan koskettivat. Niinpä pelkäsivätkin heitä suuresti

kaikki, jotka kehnosti elivät, etenkin näyttelijät, ilvehtijät,

naineet papit ja ilotytöt.

Niin suuri oli näiden pyhien miesten hyveellisyys, että se pakotti

kuuliaisuuteen yksin villit eläimetkin. Kun kuolema lähestyi

erakkoa, kaivoi jalopeura hänelle haudan kynsillään. Siitä arvasi

pyhä mies, että Jumala kutsui häntä, ja kävi suutelemassa kaikkia

veljiä poskelle. Sitten pani hän maata iloisella mielellä nukkuakseen

Herrassa.

Senjälkeen kuin toista sataa vuotta vanha Antonius oli vetäytynyt

yksinäisyyteen Colzinus-vuorelle rakkaimpien opetuslastensa

Makariuksen ja Amathaksen kanssa, ei koko Thebaiksessa ollut

ainoatakaan munkkia, joka hyvistä töistään olisi ollut niin

kuuluisa kuin Paphnutius, Antinoen apotti. Tosin oli Ephremillä ja

Serapionilla suuremmat määrät alimunkkeja ja heidän luostarinsa

olivat henkisestä ja maallisesta sivistyksestään erittäin mainittuja.

Mutta Paphnutius piti ankarimmat paastot ja oli välistä kolme

kokonaista päivää ilman ravintoa. Hän käytti hyvin karkeakarvaista

katumuspaitaa, ruoski itseään aamuin ja illoin ja rukoili lakkaamatta

polvillaan, otsa maata vasten painettuna.

Hänen kaksikymmentäneljä opetuslastaan, jotka olivat rakentaneet

majansa hänen ympärilleen, koettivat jäljitellä hänen ankaria

kidutusharjoituksiaan. Hän rakasti heitä hellästi Jesuksessa

Kristuksessa ja kehoitti heitä alinomaa katumuksen tekoon.

Hänen henkisten lastensa joukossa oli sellaisiakin, jotka ensin

harjoitettuaan rosvousta monta vuotta olivat tulleet siihen määrin

liikutetuiksi pyhän apotin neuvoista, että olivat ruvenneet

munkeiksi. Heidän elämänsä puhtaus vahvisti heidän tovereitaankin.

Erittäin huomatuita heidän joukossaan olivat Abyssinian kuningattaren

entinen kokki, jonka Antinoen apotti myöskin oli kääntänyt ja joka ei

koskaan enää lakannut vuodattamasta kyyneleitä, ja diakoni Flavius,

joka oli kirjanoppinut ja taitava puhuja. Mutta kaikkein ihailtavin

Paphnutiuksen opetuslapsista oli kuitenkin nuori talonpoika

nimeltään Paulus, jota myös kutsuttiin liikanimellä Yksinkertainen

hänen tavattoman lapsellisuutensa vuoksi. Ihmiset pilkkasivat

hänen herkkäuskoisuuttaan, mutta Jumala osoitti hänelle suosiota

lähettämällä hänelle näkyjä ja lahjoittaen hänelle ennustuksen taidon.

Paphnutius pyhitti aikansa opetuslapsien opastamiseen ja

askeettisuuden harjoitukseen. Usein hän myös mietiskeli pyhien

kirjojen sisältöä löytääkseen sieltä vertauskuvia. Sentähden hän,

vaikka vielä nuori ijältään, oli ansioista rikas. Perkeleet, jotka

hyviä erakkoja muuten niin ankarasti ahdistavat, eivät uskaltaneet

lähestyä häntä. Öisin kuunvalossa istui tavallisesti seitsemän pientä

pystykorvaa shakaalia liikkumattomina ja äänettöminä hänen majansa

edustalla. Ja luultiin, että ne olivat seitsemän pahaahenkeä, jotka

hän pyhyytensä voimalla oli naulinnut kynnykselleen.

Paphnutius oli syntynyt Aleksandriassa ylhäisistä vanhemmista,

jotka olivat antaneet hänelle opetusta maallisissa tieteissä.

Olivatpa runoilijoiden valheetkin häntä silloin viehättäneet, ja

niin hirmuinen oli hänen varhaisimman nuoruutensa aikana ollut hänen

henkensä harhatila ja ajatustensa epäjärjestys, että hän oli uskonut

ihmiskunnan hukkuneen vedenpaisumukseen Deukalionin hallitessa ja

väitellyt oppiveljiensä kanssa Jumalan olemuksen, ominaisuuksien,

jopa hänen olemassaolonsakin mahdollisuuksista. Hän eli silloin

maailmallisissa huvituksissa pakanoiden tapaan. Ja tätä aikaa

muisteli hän ainoastaan häpeällä ja syvällä inholla.

Siihen aikaan, oli hänen tapanaan sanoa veljilleen, kiehuin minä

väärien nautintojen kattilassa.

Hän tarkoitti sillä sitä, että hän söi hyvin valmistettuja liharuokia

ja kävi yleisissä kylpylaitoksissa. Ja itse asiassa hän olikin aina

kahteenkymmenenteen ikävuoteensa asti viettänyt tätä maallista

elämää, jota paremmin sopi nimittää kuolemaksi kuin elämäksi. Mutta

kuultuaan pappi Macrinuksen saarnaavan hänestä tuli uusi ihminen.

Totuus sai hänet kokonaan valtoihinsa, ja hänen oli tapana sanoa,

että se oli tunkenut hänen lävitsensä kuin miekka. Hän kääntyi

Golgatan uskoon ja rupesi palvelemaan ristiinnaulittua Jesusta.

Kastamisensa jälkeen hän eli vielä vuoden ajan pakanain keskuudessa

maailman lasten parissa, joihin häntä kiinnittivät tottumuksen

siteet. Mutta eräänä päivänä ollessaan kirkossa hän kuuli diakonin

lukevan seuraavaa Raamatun paikkaa: "Jos tahdot olla täydellinen,

niin mene ja myy kaikki, mitä sinulla on ja anna rahasi köyhille."

Heti möi hän omaisuutensa, jakeli siitä saadut rahat pois almuina ja

rupesi itse munkiksi.

Niinä kymmenenä vuotena, jotka hän oli elänyt erillään ihmisistä, ei

hän ollut halunnut lihallisia nautintoja, ainoastaan ravinnut itseään

katumuksen hyödyllisellä balsamilla.

Eräänä päivänä, kun hän hurskaan tapansa mukaisesti taas muisteli

niitä aikoja, jolloin hän oli elänyt kaukana Jumalasta, ja yksitellen

tutkiskeli vanhoja syntejään siten paremmin vielä tajutakseen niiden

kauheutta, johtui hänen mieleensä äkkiä, että hän ennen muinoin

Aleksandrian teatterissa oli nähnyt ihmeen kauniin näyttelijättären,

nimeltä Thais. Tämä nainen esiintyi näytöstilaisuuksissa eikä

silloin vieronut esittää tansseja, joiden liiankin taitavasti

lasketut liikkeet jäljittelivät kaikkein inhoittavimpien intohimojen

ilmaisuja. Tai sitten hän kuvasi joitakin niistä häpeällisistä

teoista, joita pakanalliset tarut kertovat Venuksesta, Ledasta tai

Pasiphaesta. Täten sytytti hän hekuman liekkiin kaikki katsojat, ja

kun rakkaudesta sairaat nuoret miehet tai rikkaat vanhukset tulivat

hänen luokseen peittäen kukkasiin hänen ovensa kynnyksen, antautui

hän heille. Näin hän hukaten oman sielunsa autuuden vielä turmeli

suuret määrät muita sieluja.

Vähältä oli pitänyt, ettei hän ollut saanut itse Paphnutiustakin

vietellyksi lihan syntiin. Hän oli sytyttänyt himon hänen vereensä,

ja jo kerran oli hän lähestynyt Thaiksen asuntoa. Mutta tuo

varhaiselle nuoruudelle niin ominainen arkuus oli pysäyttänyt hänet

ilonaisen kynnykselle (hän oli silloin viisitoistavuotias), osaksi

oli tähän myöskin syynä pelko tulla rahattomana poisajetuksi,

sillä hänen vanhempansa pitivät huolta siitä, ettei hän saanut

liiaksi tuhlata. Jumala suuressa armossaan oli käyttänyt näitä

kahta välikappaletta varjellakseen häntä suuresta rikoksesta.

Mutta Paphnutius ei ollut ensin ollut hänelle siitä laisinkaan

kiitollinen, sillä siihen aikaan hän ei ymmärtänyt omaa parastaan,

vaan himoitsi väärä onnea. Niinpä Paphnutius nyt, polvistuessaan

majassa jumalankuvan edessä, joka oli tehty siitä pyhästä puusta,

jonka vaa'assa maailman sovitusuhri kerran oli riippunut, rupesi

taas ajattelemaan Thaista, koska Thais oli hänen syntinsä. Ja hän

pohti mielessään hyvin kauan askeettien sääntöjen mukaisesti niitten

lihallisten sulojen hirvittävää rumuutta, joihin tuo nainen oli

herättänyt hänessä himon hänen levottomuutensa ja tietämättömyytensä

päivinä. Muutaman tunnin tätä mietittyään näki hän Thaiksen kuvan

edessään ilmi elävänä. Hän näki hänet jälleen samanlaisena kuin

silloin kiusauksen hetkellä, kauniina, lihan silmillä katsoen.

Ensin näyttäytyi hän Ledan hahmossa maaten viehkeästi pitkällään

hyasinttivuoteella, pää taapäin heitettynä. Hänen kosteat silmänsä

salamoivat, sieraimet värähtelivät, suu houkutti puoliavoimena, rinta

kukkasen kaltaisena ja käsivarret kiersivät tuoreina kuin kaksi puron

vartta. Tämän nähdessään Paphnutius löi rintaansa ja sanoi:

-- Kutsun sinut todistajaksi, Jumalani, että katselen syntini

rumuutta.

Sillä aikaa vaihtoi kuva huomaamatta ilmettä. Thaiksen huulet

vetäytyivät yhteen todistaen yhä selvemmin salaista kärsimystä.

Hänen suuret silmänsä välkkyivät kyynelissä, hänen huokausten

pakahduttamasta povestaan kohosi huohotus, joka muistutti ensimäistä

tuulen henkäilyä myrskyn edellä. Tämän nähdessään Paphnutius tunsi

mielensä järkkyvän sydänjuuria myöten. Hän lankesi polvilleen ja

rukoili seuraavasti:

-- Sinä, joka olet vuodattanut säälin meidän sydämiimme niinkuin

aamukasteen kedoille, sinä oikeamielinen ja armollinen Jumala, ole

kiitetty! Ylistetty, ylistetty ollos sinä! Perkaa pois palvelijastasi

tuo väärä hellyys, joka johdattaa hekumaan ja anna armossasi minulle

kyky rakastaa kaikkia luotuja ainoastaan sinun kauttasi, sillä ne

kaikki katoovat, mutta sinä pysyt. Jos tunnen osanottoa tuota naista

kohtaan, tapahtuu se vain siksi, että hän on sinun työtäsi. Yksin

enkelitkin kumartuvat huolehtien hänen puoleensa. Eikö hän ole, oi

Herra, sinun suusi henkäys? Ei käy päinsä, että hän yhä pitkittää

synnillistä elämäänsä kaikkien maailman ihmisten kera. Suuri sääli on

syttynyt sydämessäni häntä kohtaan. Hänen rikoksensa ovat inhoittavat

ja yksin niiden ajatuskin jo värisyttää minua niin, että tunnen

ihokarvojeni nousevan kauhusta pystyyn. Mutta mitä rikollisempi hän

on, sitä enemmän tulee minun häntä sääliä. Minä itken ajatellessani,

että perkeleet tulevat vaivaamaan häntä kautta koko iankaikkisuuden.

Kun hän näitä ajatteli, näki hän pienen shakaalin istuvan jalkojensa

juuressa. Hän hämmästyi siitä suuresti, sillä hänen koppinsa ovi oli

ollut kiinni koko päivän. Eläin näytti lukevan apotin ajatukset ja

se heilutti häntäänsä niinkuin koira. Paphnutius teki ristinmerkin:

eläin hävisi. Ymmärtäen silloin että nyt oli piru ensimäisen

kerran päässyt livahtamaan hänen huoneeseensa, hän toimitti lyhyen

rukouksen; sitten rupesi hän uudestaan ajattelemaan Thaista.

-- Jumalan avulla, sanoi hän itselleen, täytyy minun pelastaa hänet.

Ja hän nukahti.

Seuraavana aamuna toimitettuaan rukouksensa lähti hän pyhän Palemonin

luo, joka jonkun matkan päässä myös vietti erakkoelämää. Hän tapasi

hänet rauhallisena ja iloisena kuokkimassa maata tapansa mukaan.

Palemon oli jo vanha mies; hän eli pienen puutarhan hoidolla:

petoeläimet nuolivat hänen kättään eivätkä perkeleet häntä koskaan

ahdistelleet.

-- Jumala olkoon ylistetty, veljeni Paphnutius sanoi hän, nojautuen

kuokkaansa.

-- Jumala olkoon ylistetty! vastasi Paphnutius. Ja olkoon rauha

veljeni kanssa!

-- Olkoon rauha samoin sinunkin kanssasi! veli Paphnutius, toisti

munkki Palemon pyyhkäisten hihallaan hikeä otsaltaan.

-- Veli Palemon, olkoon meidän puheittemme ainoana aiheena Hänen

ylistämisensä, joka on luvannut olla niiden keskellä, jotka

kokoontuvat Hänen nimeensä. Sentähden olen tullut keskustelemaan

kanssasi eräästä suunnitelmasta, jonka olen tehnyt Herran kunniaksi.

-- Siunatkoon siis Herra sinun suunnitelmasi, Paphnutius, niinkuin

hän on siunannut minun vihannekseni. Joka aamu vuodattaa hän minun

puutarhani yli armonsa niinkuin kasteen, ja siksi minä ylistän hänen

hyvyyttään näissä kurkuissa ja kurbitsoissa, jotka hän minulle

antaa. Rukoilkaamme häntä, että hän pysyttää meitä rauhassaan!

Sillä mikään ei ole peljättävämpää kuin tuska, joka raastaa rikki

meidän sydämemme. Silloin kun tunteet meitä heittelevät, olemme

kuin juopuneet miehet, me kuljemme huojuen oikealle ja vasemmalle

ja olemme joka hetki vähällä häpeällisesti langeta. Välistä taaskin

nämä mielen virmat syöksevät meidät järjettömiin iloihin, ja se, joka

niille antautuu, myrkyttää ilman ympäriltään raa'alla, mielettömällä

naurunrähäkällä. Tämä surkuteltava iloisuus johdattaa syntisen

kaikenlaisiin irstailuihin. Mutta välistä myöskin nämä sielun ja

aistien häiriöt upottavat meidät jumalattomaan surumielisyyteen,

joka on tuhat vertaa turmiollisempi kuin ilo. Veli Paphnutius,

minä olen ainoastaan vaivainen syntinen ihminen, mutta olen pitkän

elämäni aikana tullut tuntemaan, että erakoilla ei ole sen pahempaa

vihollista kuin surumielisyys. Tarkoitan tällä sitä itsepintaista

kaihoa, joka ympäröi sielun niinkuin sumu ja peittää siltä Jumalan

valon. Mikään ei ole autuudelle niin vahingollista kuin se, ja

suurimman voittonsa saavuttaa perkele silloin, kun hän pääsee

levittämään katkeraa ja mustaa mielialaa hurskaan miehen sydämeen.

Jos hän ei lähettäisi meille muuta kuin iloisia kiusauksia, ei

hän olisi puoleksikaan niin peljättävä. Mutta valitettavasti hän

on mestari tekemään meidät epätoivoisiksi. Niinpä hän näytti

isällemme Antoniukselle mustan lapsen, joka oli niin kaunis, että se

pusersi kyyneleet hänen silmistään. Jumalan avulla isämme Antonius

vältti perkeleen paulat. Tunsin hänet siihen aikaan, jolloin hän

vielä eli keskuudessamme; hän ilakoitsi opetuslastensa kera eikä

koskaan vaipunut alakuloisuuteen. Mutta etkö sinä tullut, veljeni,

keskustelemaan kanssani jostakin suunnitelmasta, jota olit mielessäsi

hautonut? Osoitat minulle suuren suosion tehdessäsi minut siitä

osalliseksi, jos kerran tämän suunnitelman tarkoitus on Jumalan

kunnian julistaminen.

-- Veli Palemon, tarkoitukseni on todellakin kuuluttaa Herran

kunniaa. Vahvista minua neuvoillasi, sillä sinussa asuu viisauden

valo, eikä synti vielä koskaan ole himmentänyt henkesi kirkkautta.

-- Veli Paphnutius, en ole kelvollinen edes kenkäsi nauhoja

päästämään ja minun pahat tekoni ovat lukemattomat niinkuin erämaan

hiekka. Mutta minä olen vanha enkä ole kieltävä sinulta apua, minkä

kokemukseni saattaa sinulle antaa.

-- Niinpä tiedä siis, veli Palemon, että tuska valtaa mieleni aina

kun muistan, että Aleksandriassa on eräs ilotyttö nimeltä Thais, joka

elää synnissä ja on kansalle ainainen pahennuksen aihe.

-- Veli Paphnutius, tuo on todellakin kammottava asia, josta on syytä

olla suruissaan. Monet naiset pakanoiden seassa elävät niinkuin hän.

Oletko keksinyt jonkun parannuskeinon tähän suureen pahaan.

-- Veli Palemon, aion mennä Aleksandriaan tapaamaan tuota naista ja

Jumalan avulla olen käännyttävä hänet oikealle tielle. Se on minun

suunnitelmani; etkö hyväksy sitä, veljeni?

-- Veli Paphnutius, minä en ole muuta kun vaivainen syntinen

ihminen, mutta isämme Antoniuksen oli usein tapana sanoa: "Mikä

lieneekin paikka, jossa olet, niin älä riennä sitä jättämään muualle

mennäksesi."

-- Veli Palemon, näetkö jotakin moitittavaa tässä päätöksessä, jonka

olen tehnyt?

-- Lempeä Paphnutius, Jumala varjelkoon minua epäilemästä veljeni

tarkoituksia! Mutta isämme Antonius sanoi vielä: "Kalat, jotka

vedetään kuivalle maalle, kuolevat: samoin voi tapahtua, että munkit,

jos he jättävät yksinäiset koppinsa ja lähtevät maailmanlasten

pariin, helposti unhoittavat hyvät aikeensa."

Tämän sanottuaan Palemon-vanhus painoi taas jalallaan kuokanterän

multaan ja rupesi ahkerasti kaivamaan ojaa hedelmiä nuokkuvan

viikunapuun ympärille. Hänen siinä kaivaessaan kahahti lehdikkö

ja antilopi hyppäsi kevyellä loikkauksella pensas-aidan ylitse

puutarhaan. Se seisoi hetkisen hämmentyneenä, levotonna, tutisevin

säärin, sitten se parilla harppauksella hypähti vanhuksen viereen ja

työnsi hienon päänsä ystävänsä kainaloon.

-- Jumala olkoon ylistetty erämaan gasellissa! sanoi Palemon.

Ja tuon kevytjalkaisen eläimen seuratessa aivan kantapäillä meni hän

majaansa ja toi sieltä mustaa leipää, jota hän syötti antilopille

kätensä kourusta.

Paphnutius seisoi hetken paikallaan tuijottaen mietteissään tiepuolen

kiviin. Sitten hän lähti hitaasti käymään majalleen takaisin,

tutkistellen sydämessään kaikkea sitä, mitä oli kuullut. Hänen

aivonsa työskentelivät voimakkaasti.

-- Tämä erakko, sanoi hän itselleen, on ymmärtäväinen mies ja

varovaisuuden henki asuu hänessä. Ja hän ei pitänyt suunnitelmaani

viisaana. Kuitenkin tuntuisi minusta julmalta jättää Thaista

pitemmäksi aikaa hänessä asuvan pahanhengen pauloihin. Jumala minua

valaiskoon ja johtakoon!

Siinä vaeltaessaan eteenpäin näki hän raukulinnun, joka oli tarttunut

hiekalle viritettyyn verkkoon, ja hän huomasi, että se oli naaras,

sillä koiras räpäköi verkon ympärillä ja nokki minkä ehti rikki

sen silmukoita; vihdoin oli se saanut siihen niin suuren reiän,

että toverinsa pääsi irti. Jumalan mies katseli tätä kohtausta ja

koska hän pyhyytensä voimalla helposti käsitti olioiden salaisen

tarkoituksen, ymmärsi hän, että vangittu lintu ei voinut olla kukaan

muu kuin Thais synnillisyyden satimiin kahlehdittuna ja että hänen

niinkuin raukulinnun, joka nokallaan katkoi hamppuniidet, tuli

voimallisten sanojen avulla katkaista ne näkymättömät siteet, jotka

kietoivat Thaiksen syntiin. Sentähden hän kiitti Jumalaa ja tuli

vakuutetuksi siitä, että hänen ensimäinen päätöksensä oli oikea.

Mutta nähtyään sitten, että koiraslintu itse tarttui jaloistaan

kiinni ja jäi pyristelemään samaan verkkoon, jonka se oli särkenyt,

tuli hän uudestaan epätietoiseksi.

Hän ei nukkunut koko yönä ja aamulla ennen auringonkoittoa hän näki

näyn. Thais ilmestyi hänelle taas. Hänen kasvonsa eivät ilmaisseet

mitään rikollista hekumallisuutta eikä hän myöskään nyt ollut puettu

tavallisiin läpinäkyviin harsoihinsa. Hän oli kokonaan kiedottu

käärinliinoihin, jotka peittivät osan hänen kasvoistaankin, niin

että apotti näki ainoastaan kaksi silmää, joista tipahteli suuria,

raskaita kyyneleitä.

Sen nähdessään rupesi hän itsekin itkemään ja uskoen tämän näyn

Jumalan lähettämäksi ei hän enää epäröinyt. Hän nousi, otti käteensä

kristillisen uskonsa tunnusmerkin, ryhmysauvan, astui ulos majastaan

ja lukitsi huolellisesti sen oven, jott'eivät aavikolla asuvat

eläimet ja ilman linnut pääsisi tahraamaan Jumalan pyhää Kirjaa,

jota hän säilytti vuoteensa pääpuolessa. Hän kutsui luokseen diakoni

Flaviuksen uskoen hänen huostaansa kaksikymmentäkolme opetuslastaan;

ja sitten hän, yllään ainoastaan pitkä karvakaapu, lähti vaeltamaan

Niiliä kohti, sillä hänen tarkoituksensa oli kulkea jalan pitkin

Libyan rannikkoa aina makedonialaisten rakentamaan suurkaupunkiin

saakka. Aamunkoitosta asti oli hän jo polkenut aavikon hiekkaa

välittämättä väsymyksestä, nälästä tai janosta; ja aurinko oli

painumassa taivaanrannan taakse, kun hän vihdoin näki edessään tuon

hirvittävän virran, joka veripunaisin lainein vyöryi kultaisessa

ruskotuksessa hehkuvain kallioseinäin lomitse. Hän kulki pitkin

virran vartta anellen Jumalan nimeen leipää yksinäisten mökkien

ovilla ja ottaen vastaan iloisella mielellä kieltämiset, solvaukset

ja uhkaukset. Ei hän kammoksunut rosvoja eikä villieläimiä, mutta

varoi sensijaan visusti poikkeamasta niihin kaupunkeihin ja kyliin,

jotka sattuivat hänen tielleen. Hän pelkäsi siellä voivansa nähdä

lapsia, jotka leikittelevät luupalasilla isänsä huoneen edustalla,

tai sinihameisia naisia, jotka kaivon partaalla laskevat ruukkunsa

maahan ja hymyilevät. Kaikessa väijyy munkkia turmio, välistä käy

hänelle vaaralliseksi yksin se pyhä Raamatun kohtakin, joka kertoo,

miten taivaan Mestari aikoinaan kulki kaupungista kaupunkiin ja

aterioitsi opetuslastensa kanssa. Ne hyveet, joita anakoreetit niin

ahkerasti kirjailevat uskonsa vaatteisiin, ovat yhtä hauraita kuin

ihaniakin: pieninkin maailmallinen tuulahdus voi himmentää niiden

kallisarvoiset värit. Sentähden karttoi Paphnutius kaupunkeja

peljäten sydämensä tulevan heikoksi ihmisten seurassa.

Hän kulki siis asumattomia teitä. Kun päivä laski, saattoi iltatuulen

hyväilyssä huojuvain tamariskipensaiden humina hänet värisemään,

ja hän peitti kaavullaan silmänsä ollakseen näkemättä luonnon

ihanuutta. Käveltyään kuusi päivää saapui hän paikkaan, jonka nimi

oli Silsilea. Virta kulkee tällä kohden kapean laakson pohjalla,

jota kahden puolen rajoittavat graniittiset vuoriketjut. Siinä

olivat egyptiläiset veistäneet epäjumalankuviaan siihen aikaan,

jolloin he vielä palvelivat pahoja henkiä. Paphnutius näki siinä

vieläkin suunnattoman suuren vuoreen hakatun sfinksin pään. Peläten

että siinä ehkä saattoi piillä joku perkeleellinen voima, hän teki

ristinmerkin ja lausui Jesuksen nimen; heti pöllähtikin yölepakko

ulos eläimen toisesta korvasta ja Paphnutius ymmärsi siitä, että hän

oli ajanut pakoon patsaasta pahan hengen, joka vuosisatoja oli siinä

asustanut. Siitä hänen intonsa kasvoi ja hän sieppasi suuren kiven

ja linkosi sen epäjumalan kasvoihin. Silloin ilmaisivat sfinksin

salaperäiset piirteet niin syvää surua, että Paphnutius tuli siitä

aivan liikutetuksi. Ja totta olikin, että se yli-inhimillinen

tuskan-ilme, joka sillä hetkellä kuvastui näiltä kivikasvoilta, olisi

voinut järkyttää kaikkein tunteettomimmankin ihmisen. Sentähden sanoi

Paphnutius sfinksille:

-- Oi eläin, seuraa niiden satyyrien ja kenttaurien esimerkkiä, jotka

isämme Antonius näki korvessa, tunnusta jumalaksesi Jesus Kristus, ja

minä olen siunaava sinut nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen!

Näin hän sanoi, ja ruusunpunainen hohde läikähti sfinksin silmistä;

eläimen raskaat silmäluomet vavahtivat ja graniittihuulet äänsivät

vaivaloisesti, ikäänkuin etäisen ihmisäänen sorinalla, Jesuksen

Kristuksen pyhän nimen. Ja silloin Paphnutius ojentaen oikean kätensä

siunasi Silsilean sfiksin.

Tämän tehtyään hän jatkoi matkaansa ja näki laakson laajetessa

edessään summattoman suuren kaupungin rauniot. Vielä pystyssä

seisovia temppeleitä kannattivat pilareiksi kohoavat epäjumalain

kuvat, ja Jumala salli noiden lehmänsarvilla varustettujen naisten

päiden kiinnittää Paphnutiukseen katseita, jotka saattoivat hänet

kalpenemaan. Hän kulki täten seitsemäntoista päivää pureskellen

ravinnokseen ainoastaan raakoja ruohoja ja nukkuen yönsä palatsien

raunioissa villikissojen ja faraonrottien seurassa. Paitsi niitä

näki Paphnutius siellä vielä naisen hahmoja, joiden ruumis päättyi

suomuiseen kalanpyrstöön, mutta hän tiesi, että nämä naiset olivat

kotoisin helvetistä ja hän karkoitti heidät ristinmerkillä.

Kahdeksantenatoista päivänä keksi hän keskeltä erämaata kaukana

kaikista kylistä puolittain ajohiekan peitossa olevan kurjan,

palmunlehdistä rakennetun majan. Hän lähestyi sitä toivossa, että sen

asukas olisi joku hurskas erakko. Kun ei majassa ollut mitään ovea,

näki hän heti, että sen sisustuksen muodosti ruukku, sipulikoko sekä

kuivista lehdistä koottu makuusija.

-- Nuo ovat, sanoi hän, askeetin huonekaluja. Tavallisesti eivät

erakot etäänny kauas majansa kynnykseltä ja pianpa varmaan tapaan

tämänkin. Tahdon antaa hänelle rauhan suudelman, niinkuin teki pyhä

erakko Antonius, joka erakko Pauluksen luo tultuaan suuteli häntä

kolmasti. Sitten keskustelemme iankaikkisuuden kysymyksistä ja ehkäpä

Herramme lähettää meille kaarneen kautta leivänkin, jonka isäntäni

sitten vieraan varaisesti murtaa kanssani.

Näin itsekseen haastellen kierteli hän majan ympärillä toivoen

tapaavansa jonkun ihmisen. Tuskin oli hän kulkenut sataakaan askelta,

kun hän jo huomasikin miehen, joka jalat ristissä istui Niilin

partaalla. Tämä mies oli alaston; hänen hiuksensa samoin kuin hänen

partansakin olivat aivan valkeat ja hänen ruumiinsa punaisempi kuin

tiilikivi. Paphnutius ei hetkeäkään epäillyt, ettei tämä olisi juuri

hänen etsimänsä erakko. Hän tervehti häntä sanoilla, joita munkit

tavallisesti käyttävät kohdatessaan toisensa.

-- Olkoon rauha sinun kanssasi, veljeni! Ja suokoon Jumala sinulle

kerran suloisen levon paratiisissa!

Mies ei vastannut. Liikkumattomana pysyi hän samassa asennossa eikä

näyttänyt kuulevan mitään. Paphnutius luuli, että tämä vaitiolo

johtui pyhille miehille ominaisesta haltioitumisen tilasta. Ristissä

käsin lankesi hän polvilleen tuntemattoman viereen ja pysyi näin

rukouksessa aina auringonlaskuun asti. Silloin, nähdessään ettei

hänen toverinsa vieläkään liikahtanut paikaltaan, hän sanoi:

-- Isäni, jos jo olet palannut takaisin siitä sielunhurmauksesta,

johon olen nähnyt sinut vaipuneena, niin anna minulle siunauksesi

Herrassamme Jesuksessa Kristuksessa.

Toinen vastasi päätään kääntämättä:

-- Muukalainen, en tiedä mitä tarkoitat, enkä tunne laisinkaan tuota

Herraa Jesusta Kristusta.

-- Mitä! huudahti Paphnutius. Profeetat ovat hänestä ennustaneet,

tuhannet marttyyrit ovat kuolemallaan tunnustaneet hänen nimeään,

itse Caesar on lahjoittanut hänelle ihailunsa ja juuri äsken pakotin

Silsilean sfinksin julistamaan hänen kunniaansa. Onko mahdollista,

ettet häntä tunne!

-- Ystäväni, vastasi toinen, se on mahdollista. Se olisi oikeastaan

varmaakin, jos maailmassa olisi olemassa jotakin varmuutta.

Paphnutius oli hämmästynyt ja hän tuli kovin murheelliseksi tämän

miehen uskomattomasta tietämättömyydestä.

-- Jos et tunne Jesusta Kristusta, sanoi hän hänelle, eivät sinun

tekosi hyödytä sinua ollenkaan etkä sinä myöskään saa iankaikkista

elämää.

Vanhus vastasi:

-- Tehdä tai olla tekemättä on yhtä turhaa, elää tai kuolla

yhdentekevää.

-- Mitä sanotkaan, kysyi Paphnutius, etkö sinä muka toivoisi

iankaikkista elämää? Mutta sanopa minulle, etkö sinä siis asu tässä

majassa keskellä korpea niinkuin anakoreetti?

-- Siltä näyttää.

-- Elät alastomuudessa ja kaiken puutteessa?

-- Siltä näyttää.

-- Ravitset itsesi puun juurilla ja pidät puhtauden käskyt?

-- Siltä näyttää.

-- Olet luopunut kaikista tämän maailman turhuuksista?

-- Olen todellakin luopunut niistä mitättömyyksistä, jotka

tavallisesti ovat ihmisten huolehtimisen esineinä.

-- Niinpä siis sinä niinkuin minäkin olet köyhä, siveä ja yksinäinen.

Etkä ole sitä senvuoksi, että rakastaisit Jumalaa ja ajattelisit

iankaikkista autuuttasi, niinkuin minä teen! Sitä en voi ymmärtää.

Miksi olet hyveellinen, jos et usko Jesukseen Kristukseen? Miksi

kieltäydyt tämän maailman hyvyyksistä, ellet toivo saavuttavasi

iankaikkisia iloja?

-- Muukalainen, en kiellä itseltäni minkäänlaisia iloja, vaan voinpa

kerskata saavuttaneeni jotakuinkin tyydyttävän elämän muodon, joskaan

lopullisesti ei ole olemassa hyvää eikä huonoa elämää. Ei mikään

ole itsessään kunniallista tai häpeällistä, oikeaa tai väärää,

miellyttävää tai vastenmielistä, hyvää tai huonoa. Ainoastaan oma

tunteeni määrää olioiden ominaisuudet niinkuin suola ruokalajien maun.

-- Siispä sinun käsityksesi mukaan ei ole olemassa mitään varmuutta.

Sinä kiellät totuuden, jota sentään yksin epäjumalanpalvelijatkin

ovat etsineet. Sinä nukut tietämättömyyden unta niinkuin väsynyt

koira, joka loassa loikoo.

-- Muukalainen, on yhtä turhaa herjata koiria kuin filosofeja. Emme

tiedä, mitä koirat ovat, emmekä myöskään, mitä itse olemme. Emme

tiedä yhtään mitään.

-- Oi vanhus, kuulutko siis tuohon epäilijöiden naurettavaan

lahkokuntaan? Oletko todellakin yksi noista surkuteltavista

mielipuolista, jotka kieltävät sekä liikkeen että lepotilan ja jotka

eivät osaa erottaa edes auringon valoa yön varjoista.

-- Ystäväni, olen todellakin epäilijä. Olen oppilahkoa, joka minun

mielestäni on varsin kiitettävä, vaikka sinä pidät sitä naurettavana.

Sillä samalla oliolla voi olla erilaisia ilmestysmuotoja. Memphiin

pyramiidit ovat ruskottavassa aamussa kuin ruusuiset valokeilat.

Auringon laskiessa ne näyttävät mustilta kolmionmuotoisilta

varjokuvilta hehkuvaa taivaanrantaa vastaan. Mutta kuka saattaa

arvata niiden todellisen oloperän? Soimaat minua siitä, että kiellän

ulkonaiset ilmiöt, vaikka ne juuri ovat ainoat tosiasiat, jotka

tunnustan. Aurinko näyttää minusta loistavalta, mutta sen olemus on

minulle tuntematon. Tunnen, että tuli polttaa, mutta en tiedä miten

ja miksi. Ystäväni, ymmärrät minut kovin väärin. Mutta sitäpaitsi on

yhdentekevää tuleeko ymmärretyksi niin tai näin.

-- Mutta vielä kerran, minkätähden sitten olet korvessa ja elät

pelkistä taateleista ja sipulinjuurista? Minkätähden antaudut niin

suuriin kärsimyksiin? Minäkin kestän yhtä suuria ja elän niinkuin

sinä kieltäymyksessä ja yksinäisyydessä. Mutta minä teen sen kaiken

elääkseni Jumalan tahdon mukaan ja ansaitakseni siten iankaikkisen

autuuden. Ja se onkin järkevä tarkoitusperä, sillä on viisasta

kärsiä, jos sillä voittaa suuren onnen. Sitävastoin on järjetöntä

heittäytyä ehdoin tahdoin turhien vaivojen ja tarkoituksettomien

kärsimysten alaiseksi. Jos minä en uskoisi, -- anna anteeksi tämä

herjaava ajatus, sinä iankaikkinen Valo! -- jos minä en uskoisi,

että on totta kaikki, mitä Jumala on meille ilmoittanut profeettain

äänen, Poikansa esimerkin, apostolien tekojen, kirkolliskokousten

lausuntojen ja marttyyrien todistusten kautta, jos en tietäisi,

että ruumiin kärsimykset ovat välttämättömät sielun terveydelle,

jos eläisin niinkuin sinä täydellisessä tietämättömyydessä pyhistä

salaisuuksista, niin palaisin minä heti paikalla takaisin maailman

syliin ja koettaisin koota itselleni rikkauksia voidakseni elää

ylellisyydessä, niinkuin tekevät tämän maailman onnelliset, ja minä

sanoisin hekumallisille himoille: "Tulkaa, minun tyttäreni, tulkaa

palvelijattareni, tulkaa kaikki ja kaatakaa maljaani viiniä, tahdon

päihtyä lemmenjuomienne ja suloisten tuoksujenne hekumasta." Mutta

sinä mieletön vanhus, sinä luovut: kaikista eduista, sinä kadotat

pyytämättä mitään korvausta: sinä annat ilman takaisinsaamisen

toivoa ja matkit naurettavasti anakoreettien ihailtavia tekoja,

kuten hävytön apina tuhriessaan seinää luulee jäljentävänsä taitavan

maalarin tauluja. Oi, sinä hullupäisin ihmisten joukossa, mitkä

voivat olla vaikuttimesi?

Näin puhui Paphnutius kovasti kuohuksissaan. Mutta vanhus pysyi

tyynenä.

-- Ystäväni, vastasi hän lempeästi, mitä sinua liikuttaa loassa

makaavan koiran tai pahankurisen apinan vaikuttimet?

Paphnutiuksen silmämääränä ei ollut koskaan mikään muu kuin Jumalan

kunnia. Ja kun hänen vihansa oli lauhtunut, pyyteli hän sitä anteeksi

jalolla nöyryydellä.

Anna minulle anteeksi, sanoi hän, oi armas vanhus, oi veljeni, jos

totuuden into on vietellyt minut sopivien rajojen ulkopuolelle.

Jumala on todistajani, että vihasin ainoastaan sinun erehdystäsi

enkä suinkaan sinua itseäsi. Kärsin nähdessäni sinut pimeydessä,

sillä minä rakastan sinua Jesuksessa Kristuksessa ja sielusi autuus

huolestuttaa minun sydäntäni. Puhu, ilmaise minulle vaikuttimesi:

minä aivan hehkun halusta oppia ne tuntemaan, jotta voisin todistaa

ne mitättömiksi.

Vanhus vastasi rauhallisesti:

-- Olen yhtä taipuisa puhumaan kuin vaikenemaankin. Ilmaisen siis

sinulle vaikuttimeni vaatimatta omiasi vastalahjaksi, sillä sinä

et herätä minussa minkäänlaista mielenkiintoa. En välitä onnestasi

enkä onnettomuudestasi ja minulle on samantekevää ajatteletko

niin tai näin. Ja kuinka voisinkaan sinua rakastaa tai vihata?

Vastenmielisyys ja mieltymys ovat kumpikin yhtä arvottomia tunteita

viisaalle miehelle. Mutta koska kysyt minulta, niin tiedä siis,

että nimeni on Timokles ja olen syntynyt Cos-saarella vanhemmista,

jotka olivat kaupalla hankkineet itselleen melkoisen omaisuuden.

Isäni oli laivanvarustaja. Älynsä puolesta hän muistutti paljon

Aleksanteria, jota myös on nimitetty Suureksi. Kuitenkin hän oli

vähemmän paksupäinen. Lyhyesti sanoen, hän oli tavallinen ihminen.

Minulla oli kaksi veljeä, joista myös tuli laivanvarustajia. Itse

harjoitin viisaustiedettä. Mutta sitten pakotti isämme vanhimman

veljeni naimaan erään kaarialaisen naisen nimeltä Timaessa, joka

oli hänestä niin vastenmielinen, että hän ei voinut elää hänen

kanssaan vaipumatta synkkään alakuloisuuteen. Kuitenkin herätti sama

Timaessa nuorimmassa veljessäni rikollisen rakkauden ja tämä intohimo

muuttui pian täydelliseksi raivoksi. Kaariatar vihasi kumpaakin yhtä

paljon. Mutta hän rakasti erästä huilunsoittajaa ja päästi hänet

öisin huoneeseensa. Eräänä aamuna unohti tämä sinne erään seppeleen,

jota hän tavallisesti käytti juhlatilaisuuksissa. Löydettyään tämän

seppeleen vannoivat molemmat veljet tappavansa huilunsoittajan ja jo

seuraavana päivänä ruoskivat he hänet kuoliaaksi huolimatta hänen

kyyneleistään ja rukouksistaan. Kälyni joutui siitä sellaisen surun

valtaan, että kadotti järkensä, ja sitten nuo kolme kurjaa, eläimiksi

vajonnutta olentoa vaeltelivat mielipuolina Cosin rannoilla, ulvoen

kuin sudet, suu vaahdossa, katse maahan tähdättynä, ja lapset

juoksivat pilkaten heidän jälessään heitellen heitä raakunkuorilla.

Vihdoin he kuolivat ja isäni sai omin käsin haudata heidät. Vähän sen

jälkeen hänen vatsansa teki lakon kieltäytyen vastaanottamasta mitään

ravintoa ja hän kuoli nälkään, vaikka oli niin rikas, että olisi

voinut ostaa itselleen kaikki Aasian markkinapaikkain lihakuormat ja

hedelmät. Hän oli epätoivoissaan siitä, että hän näin oli pakotettu

jättämään minulle omaisuutensa. Käytin sen matkoihin. Harhaelin

Italiassa, Kreikassa ja Afrikassa tapaamatta koskaan ainoatakaan

viisasta tai onnellista ihmistä. Tutkin filosofiaa Atenassa ja

Aleksandriassa ja huumasin itseni väittelyjen hälinällä. Vihdoin

jouduttuani matkoillani aina Intiaan asti näin Gangeksen rannalla

alastoman miehen, joka oli istunut siinä liikkumattomana jalat

ristissä jo kolmekymmentä vuotta. Köynnöskasvit kiertelivät pitkin

hänen kuivunutta ruumistaan ja linnut pesivät hänen hiuksissaan. Ja

kuitenkin hän eli. Hänet nähdessäni muistuivat mieleeni Timaessa,

huilunsoittaja, molemmat veljeni ja isäni, ja minä ymmärsin, että

tämä intialainen oli viisas mies. "Ihmiset, sanoin minä itselleni,

kärsivät siksi, että heiltä puuttuu se, mitä he luulevat onneksi, tai

myös siksi, että he omistavat sen, mutta pelkäävät kadottavansa, tai

siksi, että he saavat kestää sellaista, mitä he luulevat pahaksi.

Jättäkää kaikki tämänkaltainen usko ja kaikki kärsimykset katoavat."

Sentähden päätin olla pitämättä mitään asiaa toistaan parempana,

luopua kokonaan tämän maailman hyvyyksien tavoittelusta ja elää tuon

intialaisen tavalla yksinäisyydessä ja liikkumattomuudessa.

Paphnutius oli kuunnellut tarkkaavaisesti vanhuksen kertomusta.

-- Timokles, Cos-saaren mies, vastasi hän, myönnän, että puheesi

ei ole vallan järjetöntä. On todellakin viisasta halveksia tämän

maailman hyvyyksiä. Mutta olisi mieletöntä samoin halveksia

iankaikkisia ihanuuksia ja siten vetää päälleen Jumalan vihaa. Minä

surkuttelen tietämättömyyttäsi, Timokles, ja tahdon selittää sinulle,

mikä on totuus, jotta sinäkin voisit tunnustaa kolmiyhteisen Jumalan

olemassa-olon ja totella tätä Jumalaa niinkuin lapsi isäänsä.

Mutta Timokles keskeytti hänet:

-- Muukalainen, pyydän päästä kuulemasta sinun opinkappaleitasi,

sillä et kuitenkaan voi pakottaa minun tuntemaan niinkuin sinä

tunnet. Kaikki väittely on hedelmätöntä. Minun ainoa mielipiteeni on

se, että on oltava ilman mielipidettä. Elän turvassa levottomuuksilta

ainoastaan niin kauan kuin elän täydellisessä välinpitämättömyydessä.

Jatka siis matkaasi äläkä koeta vietellä minua pois siitä autuaasta

tylsyydestä, johon olen vajonnut niinkuin suloiseen kylpyyn raskaan

päivätyön jälestä.

Paphnutius oli uskon-asioissa syvästi oppinut mies.

Ihmistuntemuksensa avulla hän käsitti, että Jumalan armo ei nyt

levännyt Timokles-vanhuksen päällä ja että pelastuksen hetki

ei vielä ollut koittanut tälle sielulle, joka riippui kiinni

omassa perikadossaan. Hän ei siis vastannut mitään peläten, että

parannussaarna saattaisi kääntyä vain pahennukseksi. Sillä tapahtuu

joskus väitellessä epäuskoisten kanssa, että johdattaa heidät vain

uusiin synteihin, sensijaan että heidät käännyttäisi. Sentähden tulee

niiden, jotka totuuden omistavat, levittää sitä varovaisesti.

-- Jää hyvästi siis, sanoi hän, onneton Timokles.

Ja huoaten raskaasti painui hän jälleen yön selkään pyhälle

vaellukselleen.

Aamulla näki hän ibis-lintuja, jotka liikkumattomina ja yhdellä

jalalla seisoen peilailivat veden kalvosimessa vaaleanpunaisia

kaulojaan. Piilipuut kiersivät rantaa pitkänä, pehmeänharmaana

lehtivyönä, kurjet kaartelivat kolmionmuotoisena kiilana

kirkkaalla taivaalla ja kaislikosta kuului näkymättömien haikarain

huutoja. Levein, viherin lainein vyöryi virta eteenpäin aina

silmänkantamattomiin asti ja purjeet liukuivat sen pintaa niinkuin

linnun siivet. Siellä täällä kuvastui valkea talo rantatörmältä

veteen, joka etempänä häipyi keveiden usvien huntuun. Saarien yllä,

palmujen, kukkien ja hedelmäpuiden varjokoista lentoon lehahtaen,

parveili joukottain kirkuvia ankkoja, hanhia, flamingoja ja

siipisorsia. Vasemmalla alkoi rehevä laakso peltoineen ja runsauden

riemua uhkuvine viinitarhoineen, jotka ulottuivat aina erämaan

laitaan saakka. Ja aurinko kultasi tähkät ja hedelmällinen maa uhosi

ilmaan mehujensa täyteläistä tuoksua. Tämän nähdessään Paphnutius

lankesi polvilleen ja huudahti:

-- Kiitetty olkoon Herra, joka on antanut matkani hyvin onnistua!

Sinä, joka vuodatat kasteesi Arsinoen viikunapuiden lehdille, minun

Jumalani, anna armosi auringon paistaa tämän Thaiksen sieluun, jota

et ole luonut vähemmällä rakkaudella kuin ketojen kukkasia tai

yrttitarhojen puita. Tulkoon hänestä kerran minun avullani kukoistava

balsamiruusu sinun taivaalliseen Jerusalemiisi!

Ja joku kerta kun hän näki kukkivan puun tai loistavan värisen

linnun, hän muisti Thaista. Tällä tavoin kulkien virran vasenta

rantamaa hedelmällisten ja tiheään asuttujen seutujen läpi pääsi hän

muutamassa päivässä perille Aleksandriaan, jolle kreikkalaiset ovat

antaneet liikanimen kaunis ja kultainen. Aurinko oli jo tunnin aikaa

heloittanut aamutaivaalla, kun hän erään kukkulan huipulta äkkiä näki

edessään tuon suunnattoman maailmankaupungin, jonka katot säteilivät

ruusuisessa autereessa. Hän pysähtyi ja risti kädet rinnalleen:

-- Tuolla on siis, sanoi hän, se suloinen olinpaikka, jossa olen

synnissä syntynyt, se kimmeltävä ilmakehä, jonka myrkytettyjä

tuoksuja olen hengittänyt, se hekuman meri, jossa ennen kuulin

seireenien laulavan! Tuolla on siis minun lihallinen kehtoni,

minun isänmaani, niinkuin maailma sen käsittää! Seppelöity kehto,

mainehikas synnyinmaa ihmisten mielestä! On luonnollista, että

lapsesi, oi Aleksandria, lempivät sinua niinkuin äitiään, ja minäkin

olen syntynyt sinun kullalla kirjaillussa helmassasi. Mutta askeetti

hylkää luonnon ja mystikko halveksii näkyväisiä ilmiöitä, kristitty

pitää inhimillistä isänmaataan vain maanpaon paikkana eikä munkki

kuulu enää tähän maailmaan. Olen kääntänyt sydämeni rakkauden pois

sinusta, Aleksandria. Minä vihaan sinua! Minä vihaan sinua sinun

rikkautesi, tieteesi, suloisuutesi ja kauneutesi tähden. Ole kirottu,

sinä pahojen henkien temppeli! Sinä pakanain häpeämätön huvivuode,

Ariuksen ruttohinen saarnastuoli, ole kirottu! Ja sinä, taivaan

siivitetty poika, joka johdatit ennen pyhää Antonius-erakkoa,

meidän isäämme, kun hän kaukaa korven äärimmäisestä kolkasta vaelsi

tänne epäjumalanpalveluksen pääpesään vahvistamaan marttyyrien ja

seurakunnan uskoa, sinä Herran ihana enkeli, näkymätön lapsi, Jumalan

ensimäinen hengenpuhallus, lennä edelläni ja puhdista siipiesi

leyhytyksellä se turmeltunut ilma, jota nyt käyn hengittämään

maailman ja pimeyden ruhtinasten joukossa!

Tämän lausuttuaan jatkoi hän matkaansa. Hän astui sisälle kaupunkiin

Auringonportin kautta. Tämä portti oli kivinen ja upean uljas. Mutta

sen varjossa kyyrötti köyhiä ihmisraukkoja, jotka ohikulkeville

tarjosivat kaupan sitruunia ja viikunoita tai vaivojaan valitellen

kerjäsivät lantteja.

Vanha repaleinen vaimo, joka makasi polvillaan maassa, tarttui munkin

kaapuun, suuteli sitä ja sanoi:

-- Herran mies, siunaa minua, jotta Jumalakin siunaisi minua. Olen

saanut paljon kärsiä tässä maailmassa ja tahdon siksi kaikki ilot

tulevaisessa. Sinä tulet Jumalan tyköä, oi pyhä mies. Sentähden on

jalkaisi tomukin kalliimpi kuin kulta.

-- Ylistetty olkoon Herra! sanoi Paphnutius.

Ja hän teki kädellään lunastuksen merkin vanhan vaimon pään päälle.

Mutta tuskin oli hän kulkenut kahtakymmentä askelta kadulla,

ennenkuin sai kinterilleen lauman lapsin, jotka pilkkasivat häntä,

heittelivät kivillä ja huusivat:

-- Hyh, hyh, millainen ilkeä munkki! Hän on mustempi kuin babiaani

ja partaisempi kuin pukki. Kas laiskuria! Miksi ei häntä ripusteta

johonkin viinimäkeen linnunpelättimeksi puupriapuksen rinnalle? Vaan

eihän toki, hän vetäisi mukanaan raesateen kukkivien omenapuiden

päälle. Hän tuottaa onnettomuutta. Korpit saakoot munkin!

Ja kivet satelivat kilpaa haukkumasanojen kera.

-- Jumalani, armahda näitä lapsiparkoja, mutisi Paphnutius.

Ja hän jatkoi matkaansa tuumiskellen itsekseen!

-- Tuo vanha vaimo minua kunnioittaa, mutta lapset minua halveksivat.

Niin erilaisesti saattaa sama olio tulla arvioiduksi täällä ihmisten

parissa, sentähden että he ovat epävarmoja arvosteluissaan ja erheen

alaisia. Täytyypä tunnustaa, että ollakseen pakana tuo vanha Timokles

ei ollut niinkään tyhmä. Jos hän onkin sokea, tietää hän ainakin

olevansa valoa vailla. Kuinka paljon korkeammalla hän älynsä puolesta

onkaan näitä epäjumalanpalvelijoita, jotka synkän pimeytensä kuilusta

huutavat: minä näen auringon! Kaikki tässä maailmassa on pettävää

virvatulta ja vierivää hiekkaa. Jumala yksin on muuttumaton.

Samalla hän nopein askelin kiirehti kaupungin katuja. Vaikka hän oli

ollutkin kymmenen vuotta poissa, tunsi hän vielä jokaisen kiven ja

jokainen kivi oli hänelle kompastuksen kivi, joka muistutti häntä

jostakin ennen eletystä synnistä. Sentähden iski hän tuimasti paljaat

jalkapohjansa leveän käytävän kivilaattoihin ja nautti voidessaan

jättää niihin haavoittuneiden kantapäittensä veriset jäljet.

Jättäen taakseen vasemmalle Serapiksen temppelin mahtavat pylvästöt

hän kääntyi eräälle tielle, jonka kahden puolen kohosi komeita

tuoksuavien lehtojen ympäröimiä rakennuksia. Pinjojen, vaahterain

ja tärpättipuiden latvat huojuivat punaisien reunus-aitojen ja

kultaisten otsikkokoristeiden takana. Ja puoliavonaisista ovista

näkyi vaskisilla kuvapatsailla reunustettuja marmorikäytäviä ja

lehvikön keskestä kihoavia suihkulähteitä. Ei mikään melu härinnyt

näiden kauniiden lepopaikkojen rauhaa. Ainoastaan kaukaa kuului

hiljaista huilunsoittoa. Munkki pysähtyi erään talon edustalle,

joka oli verrattain pieni mutta muuten jalosuhtainen. Talon kattoa

kannattivat pilarit, jotka siroudessa vetivät vertoja nuorille

tytöille, ja sen päätyä koristivat Kreikan kuuluisimpien filosofien

pronssiset rintakuvat.

Hän tunsi niistä Platon, Sokrateen, Aristoteleen, Epikuroksen

ja Zenon ja kolkutettuaan vasaralla oveen mietiskeli hän siinä

odotellessaan:

-- Turhaan kunnioi metalli näitä valeviisaita; heidän valheensa ovat

mitättömiksi todistetut, heidän sielunsa upotetut helvettiin ja itse

kuuluisa Platokin, joka aikoinaan täytti maailman kaunopuheisuutensa

maineella, saa nyt enää väitellä ainoastaan perkeleitten kanssa.

Orja tuli avaamaan ovea ja nähdessään mosaiikki-kynnyksellä

paljasjalkaisen miehen, sanoi hän tylysti:

-- Mene muualle kerjäämään, naurettava munkki, äläkä jää siihen

odottamaan, että ajaisin sinut kepillä tiehesi.

-- Veljeni, vastasi Antinoen apotti, en pyydä mitään muuta, kuin että

viet minut herrasi Nikiaan luo.

Vielä äkäisemmin vastasi orja:

-- Herrani ei ota vastaan sellaisia koiria kuin sinä.

-- Poikani, vastasi Paphnutius, tee, ole niin hyvä, mitä sinulta

pyydän, ja sano herrallesi, että tahdon tavata hänet.

-- Ulos täältä, kurja kerjäläinen! huudahti ovenvartija raivoissaan.

Ja hän kohotti keppinsä pyhää miestä vastaan, joka ristien

käsivartensa rinnalleen hievahtamatta otti vastaan iskun vasten

kasvoja, sitten hän lempeästi taas toisti:

-- Tee mitä olen sanonut, poikani, ole niin hyvä.

Silloin ovenvartija vavisten sopersi:

-- Mikä on tämä mies, joka ei pelkää kärsimystä?

Ja hän riensi antamaan sanaa herralleen.

Nikias oli juuri noussut kylvystä. Kauniit orjattaret hieroivat

harjasilla hänen ruumistaan. Hän oli miellyttävän ja hilpeän näköinen

mies. Hänen kasvoillaan lepäsi lempeän ivan ilme. Nähdessään munkin

hän nousi ja riensi vastaan avatuin sylin:

-- Sinäkö se olet, Paphnutius, huudahti hän, sinä minun oppiveljeni

ja ystäväni! Oh, tunnenhan sinut toki, vaikka totta puhuen oletkin

enemmän eläimen kuin ihmisen näköinen. Tule syliini! Muistatko aikaa,

jolloin yhdessä tutkimme gramatiikkaa, retoriikkaa ja filosofiaa?

Jo silloin pidettiin sinua synkänluontoisena ja kesyttömänä, mutta

minä rakastin sinua sinun suuren rehellisyytesi vuoksi. Meillä oli

tapana sanoa, että sinä katselit maailmaa vauhkon hevosen silmillä

eikä ollut siis ihme, että olit niin arka. Hyväntapaisuutta sinulta

jossakin määrin puuttui, mutta anteliaisuudellasi ei ollut rajoja.

Et säästellyt rahojasi etkä elämääsi. Sinussa asui omituinen

haltia, harvinainen henki, joka miellytti minua sanomattomasti.

Ole tervetullut, rakas Paphnutiukseni, takaisin kymmenen vuoden

poissaolon jälestä. Olet siis jättänyt erämaan, luopunut tuosta

kristillisestä taikauskosta ja palaat entisiin elämäntapoihisi

jälleen. Olen merkitsevä tämän päivän muistiin valkealla kivellä.

"Krobyle ja Myrtale, jatkoi hän kääntyen naisten puoleen, huuhdelkaa

rakkaan vieraani jalat, kädet ja parta hyvänhajuisilla vesillä."

Hymyillen alkoivat he jo lähestyä vesiammeineen, voiderasioineen ja

metallipeileineen. Mutta Paphnutius pysähdytti heidät käskevällä

liikkeellä ja loi katseensa maahan, jotta hänen ei tarvitsisi

nähdä heitä, sillä he olivat alasti. Nikias viittasi häntä käymään

lepäämään patjoille tarjoten hänelle mitä erilaisimpia ruokia ja

juomia, joista Paphnutius kuitenkin halveksien kieltäytyi.

-- Nikias, sanoi hän, en ole luopunut siitä opista, jota sinä väärin

kutsut kristilliseksi taikauskoksi, mutta joka on totuuksien totuus.

Alussa oli Sana ja Sana oli Jumalan tykönä ja Sana oli Jumala. Kaikki

on saanut syntynsä hänen kauttaan ja ilman häntä ei ole syntynyt

mitään, mikä on syntynyt. Hänessä oli elämä ja elämä oli ihmisten

valkeus.

-- Rakas Paphnutius, vastasi Nikias, joka juuri oli vetänyt ylleen

hyvänhajuisen tunikan, luuletko voivasi hämmästyttää minua lausumalla

noita epätaiteellisesti yhteensovitettuja sanoja, jotka eivät

ole muuta kuin tyhjää lavertelua? Oletko unohtanut, että minussa

itsessänikin on vähän filosofia ja luuletko todellakin tyydyttäväsi

minua noilla muutamilla riekaleilla, joita oppimattomat miehet ovat

reväisseet itselleen Ameliuksen purppurasta, kun eivät itse Amelius,

Porphyrius ja Plato kaikessa kunniassaan voi minua tyydyttää?

Viisasten miesten rakentamat järjestelmät ovat ainoastaan satuja,

ihmisten parantumattoman lapsuus tilan huvituksia. Niitä täytyy pitää

vain hauskutteenaan niinkuin satua Aasista, Pesuammeesta, Efeson

Matroonasta ja niinkuin kaikkia muitakin miletolaisia taruja.

Ja tarttuen vierastaan käsipuoleen vei hän hänet erääseen saliin,

jossa oli tuhansittain papyroskääryjä koreihin ladottuina.

-- Tämä on kirjastoni, sanoi hän, se sisältää vain mitättömän pienen

osan niistä järjestelmistä, joita filosofit ovat rakennelleet

maailman selitteeksi. Itse Serapeum kaikessa rikkaudessaan ei vielä

sisällä niitä kaikkia. Ja valitettavasti ne ovatkin ainoastaan

sairaiden sielujen unelmia.

Hän pakotti vieraansa istumaan norsunluiselle tuolille ja istuutui

itsekin. Paphnutius heitti kirjoihin synkän silmäyksen ja sanoi:

-- Ne ovat poltettavat kaikki!

-- Oi, suloinen vieraani, se olisi vahinko! vastasi Nikias, sillä

sairaittenkin houreet ovat usein huvittavia. Sitäpaitse, jos pitäisi

hävittää maailmasta kaikki ihmisten unelmat ja kuvitelmat, kadottaisi

maa muotonsa ja värinsä ja me vaipuisimme hedelmättömään tylsyyteen.

Paphnutius jatkoi ajatustaan:

-- Varmaa on, että pakanoiden opinkappaleet ovat ainoastaan

turhanpäiväisiä valeita. Mutta Jumala, joka on totuus, on ilmoittanut

itsensä ihmisille ihmeitten kautta. Hän on tullut lihaksi ja asunut

meidän keskellämme.

Nikias vastasi:

-- Puhut aivan erinomaisesti, rakas Paphnutius, kun sanot, että hän

on tullut lihaksi. Jumala, joka ajattelee, toimii, puhuu ja harhailee

luonnossa niinkuin muinais-ajan Odysseus myrskyävällä merellä,

on jo kokonaan ihminen. Kuinka luulet voivasi uskoa tähän uuteen

Jupiteriin, kun eivät edes Atenan poikanulikat Perikleen aikana enää

uskoneet vanhaan? Mutta jättäkäämme tämä. Et kai ole tullut tänne,

arvaan minä, väitelläksesi kolmiyhteydestä. Millä voin palvella

sinua, rakas opintotoverini?

-- Voit tehdä minulle suuren palveluksen, vastasi Antinoen apotti.

Lainaa minulle tuollainen hyvänhajuinen tunikka, jollaiseen juuri

itse pukeuduit. Ja tunikan lisäksi vielä kullatut sandaalit ja

rasiallinen öljyä parran ja hiusten voitelemista varten. Sitten

voisit vielä antaa minulle tuhat drakmaa sisältävän rahakukkaron.

Näitä olen tullut sinulta pyytämään, oi Nikias, Jumalan rakkauden ja

vanhan ystävyytemme nimessä.

Nikias lähetti Krobylen ja Myrtalen noutamaan hienointa tunikkaansa;

se oli aasialaiseen tyyliin kirjailtu kukkasilla ja eläinten kuvilla.

Molemmat naiset pitivät sitä levällään taitavasti välkytellen

sen kirkkaita värejä ja odottaen, että Paphnutius heittäisi pois

karvaisen kaapunsa, joka peitti hänet kiireestä kantapäähän. Mutta

kun munkki selitti, että ennemmin häneltä voitaisiin viedä nahka kuin

tämä puku, niin auttoivat he tunikan katumuskaavun päälle. Koska

nämä molemmat naiset olivat sangen kauniita, eivät he peljänneet

miehiä, vaikka olivatkin orjattaria. He rupesivat nauramaan näin

oudosti koristetun munkin muodolle. Krobyle nimitti häntä rakkaaksi

satraapikseen ja Myrtale veti häntä parrasta. Mutta Paphnutius

rukoili Herraa eikä nähnyt heitä. Pantuaan jalkaansa kultaiset

sandaalit ja kiinnitettyään kukkaron vyölleen, sanoi hän Nikiaalle,

joka katseli häntä hilpein silmäyksin:

-- Oi Nikias, älköön nämä asiat, joita näet, olko pahennukseksi

silmillesi. Sillä tiedä, että olen käyttävä tätä tunikkaa, tätä

kukkaroa ja näitä sandaaleja pyhään tarkoitukseen.

-- Rakkahani, vastasi Nikias, en epäile sinusta mitään pahaa, sillä

pidän ihmisiä yhtä kykenemättöminä tekemään pahaa kuin hyvääkin.

Hyvää ja pahaa ei ole muualla kuin yleisessä mielipiteessä. Viisas

ottaa teoissaan huomioon vain tavan ja tottumuksen. Minä elän niiden

ennakkoluulojen mukaisesti, jotka vallitsevat Aleksandriassa. Ja

siksi käyn kunniallisesta miehestä. Mene, ystäväiseni, ja elä

iloisesti!

Mutta Paphnutius katsoi sopivaksi ilmoittaa isännälleen päämääränsä.

-- Sinähän tunnet, sanoi hän, tuon Thaiksen, joka näyttelee

teatterissa.

-- Hän on kaunis, vastasi Nikias, ja oli aika, jolloin hän oli

minulle rakas. Möin hänen vuoksensa myllyn ja kaksi viljapeltoa ja

kirjoitin hänen kunniakseen kolme kirjaa inhoittavia valitusrunoja.

Totta tosiaan kauneus on suurin valta tässä maailmassa ja jos

olisimme siinä asemassa, että voisimme sen aina omistaa, niin

välittäisimme niin vähän kuin mahdollista demiurgista, logoksesta,

aiooneista ja kaikista muista filosofien haaveiluista. Mutta ihailen

sinua todellakin, hyvä Paphnutius, siitä että Thebaiksen ääriltä asti

saavut luokseni saadaksesi puhua Thaiksesta.

Näin sanottuaan hän huoahti ja Paphnutius katseli häntä kauhulla

voimatta ollenkaan käsittää, kuinka ihminen noin rauhallisesti

saattoi tunnustaa niin suuren synnin. Hän odotti vain näkevänsä siinä

paikassa maan halkeavan ja Nikiaan hukkuvan liekkeihin. Mutta maa

pysyi paikoillaan ja aleksandrialainen painoi vaieten käden otsalleen

muistellen kaihomielisellä hymyllä kadonneen nuoruutensa kuvia.

Munkki nousi ja sanoi vakavalla äänellä:

-- Tiedä siis, oi Nikias, että Jumalan avulla olen pelastava tämän

Thaiksen maailman saastaisista himoista ja antava hänet morsioksi

Jesukselle Kristukselle. Ja ellei Pyhä Henki luovu minusta, on Thais

vielä tänäpäivänä jättävä tämän kaupungin mennäkseen luostariin.

-- Varo loukkaamasta Venusta, vastasi Nikias, hän on mahtava

jumalatar. Hän on suuttuva sinuun, jos riistät häneltä hänen

ihanimman papittarensa.

-- Jumala on varjeleva minua, sanoi Paphnutius. Valaiskoon hän

sinunkin sydämesi, oi Nikias, ja vetäköön sinut ylös siitä kadotuksen

kuilusta, johon olet vajonnut!

Ja hän lähti. Mutta Nikias kiiruhti hänen jälkeensä. Ja yllättäen

hänet kynnyksellä laski hän kätensä hänen olalleen ja kuiskasi hänen

korvaansa:

-- Varo loukkaamasta Venusta; hänen kostonsa on hirmuinen.

Halveksien tuollaista kevytmielistä puhetta Paphnutius meni

kääntämättä päätään. Nikiaan sanat herättivät hänessä ainoastaan

ylenkatsetta; mutta sitä hän ei voinut antaa anteeksi, että hänen

entinen ystävänsä oli saanut osakseen Thaiksen hyväilyitä. Synti

tämän naisen kanssa oli hänestä synnillisempi kuin kenen muun kanssa

tahansa. Hän näki siinä aivan erikoisen ilkimielisyyden ja Nikias

tuntui hänestä tämän jälkeen aivan inhoittavalta. Hän oli aina

vihannut epäsiveellisyyttä, mutta eivät milloinkaan vielä olleet sen

paheet näyttäneet hänestä tähän määrin kammottavilta; ei milloinkaan

vielä hän ollut niin täydellä sydämellä ottanut osaa Jesuksen

Kristuksen vihaan ja enkelien suruun.

Sitä suuremmalla innolla ajatteli hän vain Thaiksen riistämistä

pois pakanain käsistä ja hän hehkui halusta päästä pian näkemään

näyttelijätärtä saadakseen pian hänet pelastaa. Mutta voidakseen

pyrkiä tämän naisen puheille täytyi hänen odottaa siksi, kunnes

paahtavin helle oli ohitse. Päivä oli vielä tuskin puolessakaan ja

Paphnutius käveli omia aikojaan pitkin väkirikkaita katuja. Hän oli

päättänyt olla nauttimatta mitään ravintoa tänä päivänä ansaitakseen

siten paremmin sen armon, jota hän Herralta anoi. Sielunsa suureksi

suruksi hän ei uskaltanut astua sisälle ainoaankaan kaupungin

kirkoista, sillä hän tiesi ne areiolaisten häväisemiksi, jotka

täällä olivat Herran pöydän maahan kaataneet. Ja todella olivatkin

nämä harhauskoiset Itä-Rooman keisarin avustuksella karkoittaneet

patriarkka Atanasiuksen piispanistuimelta ja täyttivät nyt pelolla ja

vapistuksella Aleksandrian kristityt.

Hän käveli siis ilman mitään varsinaista päämäärää, milloin silmät

nöyrästi maahan luotuina, milloin taas katse kohotettuna korkeuksiin

niinkuin hurmion tilassa ollen. Jonkun aikaa harhailtuaan joutui hän

eräälle kaupungin rantakadulle. Satamassa hänen edessään lepäili

lukemattomia tummakölisiä laivoja, mutta niiden takana kaartui silmän

kantamattomiin aava, petollinen meri välkähdellen kaikissa taivaan

ja hopean väreissä. Eräs purjealus, jonka keulassa keinui Nereidi,

oli juuri nostanut ankkurinsa. Soutajat velloivat vettä laulaen.

Vielä saattoi munkki vilaukselta nähdä merien valkean, vesihelmisen

tyttären pakenevan hahmon: se sivuutti luotsinsa ohjaamana sen kapean

väylän, joka johtaa Eunostoksen satama-aitaukseen, ja suuntasi

kulkunsa ulapalle jättäen jälkeensä vaahtoavan valojuovan.

-- Minäkin, ajatteli Paphnutius, tahdoin kerran laskettaa laulaen

maailman valtamerelle. Mutta pian huomasin hulluuteni eikä Nereidi

saanutkaan minua mukaansa.

Näissä mietteissään istuutui hän köysikasalle ja nukahti. Nukkuessaan

hän näki näyn. Hän oli kuulevinaan pasuunan kumean äänen ja

kun taivas samassa muuttui verenkarvaiseksi, ymmärsi hän, että

aika oli täytetty. Siinä palavasti rukoillessaan Jumalaa, näki

hän suunnattoman suuren eläimen, joka tuli häntä kohti kantaen

otsallaan säteilevää ristinmerkkiä, ja hän tunsi sen Silsilean

sfinksiksi. Eläin tarttui häneen kiinni hampaillaan, sen laisinkaan

koskematta, ja nosti hänet suussaan ilmaan aivan niinkuin kissoilla

on tapana retuuttaa pentujaan. Tässä asennossa lensi Paphnutius

monen valtakunnan halki, yli virtojen ja vuorien, ja saapui vihdoin

autiolle paikalle, jossa ei ollut muuta kuin hirmuisia kiviröykkiöitä

ja kuumaa tuhkaa. Maassa oli monessa kohden repeytymiä, joista kihosi

ilmaan polttavaa höyryä. Hellävaroen laski eläin Paphnutiuksen maahan

ja sanoi hänelle:

-- Katso!

Paphnutius kumartui yli kuilun reunan ja näki allaan tulisen

virran, joka ryöppysi maan sisuksissa kaksinkertaisena ketjuna

kiertäväin mustien kallioiden uomassa. Siellä lyijynkarvaisessa

kalman valossa paholaiset vaivasivat sieluja. Sieluilla oli yhä

vielä niiden ruumiiden ulkomuodot, joissa ne olivat asuneet, vieläpä

eräitä vaatekappaleitakin oli jäänyt jälelle. Nämä sielut näyttivät

rauhallisilta keskellä tuskiaan. Eräs heistä, suuri, valkoinen,

silmät ummessa, side otsalla ja valtikas kädessä, lauloi; hänen

äänensä täytti sopusoinnullaan aution rannan; hän lauloi jumalista

ja sankareista. Pienet, viheriäiset pirunpoikaset pistelivät häntä

huuliin ja rintaan hehkuvilla raudoilla. Ja Homeroksen varjo

lauloi siitä huolimatta. Ei kaukana hänestä istui vanha, harmaa ja

kaljupäinen Anaxagoras piirrellen sirkilällä kuvioita hiekkaan. Eräs

paholainen kaatoi kiehuvaa öljyä hänen korvaansa voimatta silti

keskeyttää viisaan miehen aprikoimista. Ja munkki näki vielä paljon

muita henkilöitä, jotka tulisen virran synkällä rantamalla kaikessa

rauhassa lukivat tai ajattelivat, kävelivät ja keskustelivat aivan

kuin konsanaan Akatemian opettajat ja oppilaat plataanipuittensa

varjossa. Ainoastaan Timokles-vanhus pysyttäytyi erillään muista

pudistaen päätään niinkuin ihminen, joka epäilee. Eräs noista

kadotuksen enkeleistä heilutti tulisoihtua aivan hänen silmiensä

edessä, mutta Timokles ei tahtonut nähdä enkeliä eikä soihtua.

Hämmästyksestä mykkänä kääntyi Paphnutius tämän nähdessään eläimen

puoleen. Se oli kadonnut ja munkki näki sfinksin paikalla verhotun

naisen, joka sanoi hänelle:

-- Katso ja ymmärrä: Niin suuri on näiden uskottomien itsepäisyys,

että he vielä helvetissäkin pysyvät niiden harhaluulojen vallassa,

jotka elämässä heidät sokaisivat. Kuolemakaan ei ole voinut heitä

oikaista erehdyksestään, sillä on itsestään selvää, ettei pelkkä

kuolema riitä Jumalan näkemiseen. Ne, jotka elämässään olivat

vailla totuutta, tulevat aina niin olemaan. Mitä ovatkaan nämä

sieluja raastavat pahathenget muuta kuin taivaallisen oikeuden

ilmestysmuotoja! Sentähden eivät nämä sielut näe eivätkä tunne niitä.

Kaikkeen totuuteen mahdottomina he eivät ollenkaan havaitse omaa

kadotustaan, ja itse Jumalakaan ei voi pakottaa heitä kärsimään.

-- Jumala voi kaikki, vastasi Antinoen apotti.

-- Hän ei voi tehdä järjettömiä, vastasi verhottu nainen.

Rangaistakseen heitä pitäisi hänen valaista heidän sielunsa ja jos he

taas omaisivat totuuden, olisivat he valittujen kaltaiset.

Täynnä levottomuutta ja kauhua kumartui Paphnutius uudestaan syvyyden

yli. Nyt näki hän Nikiaan varjon, joka seisoi hymyillen ja seppel

päässä tuhaksi rauenneiden myrtinkarsien alla. Hänen vieressään oli

Mileton Aspasia, hieno villavaippa hartioillaan, hän näytti puhuvan

yht'aikaa rakkaudesta ja filosofiasta, niin olivat hänen kasvojensa

juonteet yht'aikaa sekä lempeät että ylväät. Tulisade, joka putoili

heidän päälleen, oli vain kuin virkistävä kaste ja niinkuin hienoa

ruohomattoa polkivat heidän jalkansa palavan maan kamaraa. Tämän

nähdessään Paphnutius joutui raivoihinsa.

-- Lyö häntä, Jumalani, huudahti hän, lyö häntä! Se on Nikias! Syökse

hänet itkuun, huokaukseen ja hammasten kiristykseen! Hän on tehnyt

syntiä Thaiksen kanssa!

Sinä hetkenä heräsi Paphnutius erään rotevan, Herkuleen kokoisen

merimiehen sylissä, joka raahasi häntä jälessään hiekalla huutaen:

-- Hiljaa, hiljaa veikkoseni! Proteuksen nimessä, sen vanhan

hyljepaimenen, nukutpa sinä levottomasti. Jos en olisi pitänyt

sinusta kiinni, olisit pudonnut Eunostoksen lammikkoon. Niin totta

kuin äitini möi suolakalaa, olen minä pelastanut henkesi.

-- Kiitän siitä Jumalaa, vastasi Paphnutius.

Ja hän nousi ja läksi astumaan eteenpäin miettien mielessään sitä

näkyä, joka oli välähtänyt halki hänen unensa.

-- Tämä näky, sanoi hän itselleen, on kaikesta päättäen pahasta

kotoisin; se loukkaa taivaallista hyvyyttä kuvatessaan helvetin

todellisuutta puuttuvaksi. On varmaa, että se on perkeleen lähettämä.

Näin hän päätteli siksi, että hän osasi erottaa Jumalan lähettämät

unet niistä, joita langenneet enkelit saavat aikaan. Sellainen

erittelykyky on varsin tarpeellinen erakolle, joka alituisesti

saa elää ilmestysten ympäröimänä, sillä joka pakenee ihmisiä,

hän saa olla varma joutuvansa tekemisiin henkien kanssa. Erämaat

ovat aaveitten asumia. Kun pyhiinvaeltajat lähestyivät niitä

linnanraunioita, joihin pyhä Antonius erakko oli hautautunut,

kuulivat he huutoja, jommoisia kuulee vain juhlaöinä kaupunkien

markkinatoreilla. Ja näitä huutoja päästelivät perkeleet, jotka

olivat tätä pyhää miestä kiusaamassa.

Paphnutius muisteli tätä mieleen painettavaa esimerkkiä. Hän

muisteli myös pyhää Johannes Egyptiläistä, jota perkele kokonaista

kuusikymmentä ajastaikaa koetti loihduillaan vietellä. Mutta Johannes

teki aina tyhjäksi helvetin juonet. Eräänä päivänä kuitenkin

pahahenki panihe ihmisen hahmoon, astui kunnianarvoisen Johanneksen

luolaan ja sanoi hänelle: "Johannes, sinun pitää pitkittämän

paastoamistasi huomen-iltaan saakka." Ja Johannes, joka luuli

kuulleensa enkelin äänen, totteli perkeleen käskyä ja paastosi koko

seuraavan päivän aina ehtoorukoukseen asti. Se oli ainoa voitto,

jonka Pimeyden ruhtinas koskaan sai pyhästä Johannes Egyptiläisestä,

ja tämä voitto on sangen pieni. Sentähden ei tule ihmetellä, joskin

Paphnutius heti paikalla huomasi sen ilmestyksen vääräksi, mikä

hänellä unessaan oli ollut.

Siinä lempeästi soimaillessaan Jumalaa siitä, että tämä näin oli

jättänyt hänet pahojen henkien valtaan, huomasi hän joutuneensa

suuren väkijoukon jalkoihin. Työntäen ja vetäen häntä mukanaan

riensivät kaikki ihmiset samaan suuntaan. Tottumaton kun hän taas

oli kävelemään kaupungin kaduilla, heiteltiin häntä kuin elotonta

esinettä toisen kulkijan tieltä toisen tielle ja sekaantuen

tunikkansa laskoksiin oli hän monta kertaa vähällä kaatua. Haluten

tietää, minne kaikki nämä ihmiset menivät, kysyi hän eräältä heistä

syytä tähän kiireeseen.

-- Muukalainen, etkö sinä tiedä, vastasi tämä hänelle, että näytännöt

alkavat ja että Thais esiintyy näyttämöllä? Kaikki nämä kansalaiset

menevät teatteriin, minä niinkuin muutkin. Eikö sinun tee mielesi

tulla mukaan?

Huomaten äkkiä tarkoitusperilleen sopivaksi nähdä Thaista näyttämöllä

Paphnutius seurasi tuota vierasta miestä. Jo kohosi heidän

edessään teatterin loistavilla naamioilla kirjailtu pääportti ja

sen lukemattomilla veistokuvilla koristettu pitkä muuri-ympyrä.

Liukuen virran mukana he astuivat sisälle ahtaaseen käytävään, jonka

toisesta päästä säteili vastaan häikäisevästi valaistu amfiteatteri.

He ottivat itselleen paikan eräällä niistä pengerriveistä, jotka

portaan tavoin laskeutuivat upeasti koristettua, mutta vielä tyhjää

näyttämöä kohti. Mikään esirippu ei ollut estämässä näköalaa ja

lavalla näkyi multakumpu, jommoisia muinaisajan kansat rakensivat

sankariensa varjoille. Tämä kumpu oli leirin keskessä. Telttojen

edessä seisoi keihäspyramiideja ja tangoissa riippui laakerin oksilla

ja tammen lehvillä somistettuja kultakilpiä. Kaikki siellä alhaalla

oli hiljaista niinkuin unessa. Mutta katselijoiden täyttämästä

puoliympyrästä kuului äänen kohua, joka muistutti mehiläiskeon

surinaa. Kaikki kasvot, punaisina teatterin katossa aaltoavan

purppuravaatteen heijastuksesta, olivat täynnä uteliasta odotusta

kääntyneet tuota suurta, hiljaista alaa kohti, josta näkyi vain

sotatelttoja ja hauta. Naiset nauroivat ja söivät sitruunia, ja

varsinaiset teatterinkävijät vaihtoivat ilomielisesti ajatuksiaan

riviltä toiselle.

Paphnutius rukoili Jumalaa hiljaisessa mielessään ja pidättäytyi

turhista puheista, mutta hänen naapurinsa alkoi valitella teatterin

rappiotilaa.

-- Ennen aikaan, sanoi hän, lausuivat etevät näyttelijät naamioituina

Euripideen ja Menandroksen runoja. Nyt ei enää lausuta näytelmiä

ollenkaan. Ne kuvataan elein ja niistä jumalaisista näytelmistä,

joilla Bacchusta muinoin Atenassa palveltiin, olemme säilyttäneet

ainoastaan sen, minkä barbaari, yksin skytalainenkin voi ymmärtää:

asenteen ja liikkeen. Traagillinen naamio, jonka metallinen suutorvi

suuresti vahvisti äänenkaikua, kothurnikorokkeet, jotka tekivät

ihmiset vartaloltaan jumalien suuruisiksi, traagillinen ylevyys ja

kauniiden säkeistöjen sulosointu, kaikki on mennyttä. Pauluksen ja

Rosciuksen asemesta esiintyy nyt ilveilijöitä ja paljaskasvoisia

tanssijattaria. Mitä olisivatkaan Perikleen aikuiset atenalaiset

sanoneet, jos olisivat nähneet naisen näyttäytyvän lavalla? On

suorastaan siivotonta, että nainen esiintyy julkisuudessa. Olemme

kovin rappiolla, kun siedämme jotakin sellaista. Niin totta

kuin nimeni on Dorion, on nainen miehen vihollinen ja maapiirin

häpeäpilkku.

-- Puhut viisaasti, vastasi Paphnutius, nainen on meidän pahin

vihollisemme. Hän viettelee iloon ja on sentähden peljättävä.

-- Ikuisten jumalien nimessä, huudahti Dorion, nainen ei tuota

miehelle iloa, vaan surua, levottomuutta ja mustaa murhetta! Rakkaus

on syynä kaikkein katkerimpiin tuskiimme. Kuule, muukalainen: kävin

kerran nuoruudessani Troezenissa Argoliin maakunnassa ja näin

siellä erään ihmeen suuren myrttipuun, jonka lehdet olivat täynnä

lukemattomia neulanreikiä. Näin kertoivat troezeenit tästä myrtistä:

Siihen aikaan, jolloin Phaidra-kuningatar rakasti Hippolytosta,

makasi hän riutuen kaiket päivät tämän saman puun alla, joka

vielä nykyäänkin on olemassa. Kuolettavassa kaihossaan veti hän

vaaleista hiuksistaan irti kuituisen neulan ja pisteli sillä rikki

väkevälemuisen puun lehtiä. Vähitellen tulivat kaikki lehdet täyteen

reikiä. Kun hän vihdoin oli syössyt perikatoon tuon viattoman

uhrinsa, jota hän vainosi sukurutsaisella rakkaudenhimolla, niin

päätti hän itse päivänsä kurjasti, niinkuin tiedät. Hän sulkeutui

morsiushuoneeseensa ja hirtti itsensä kultavyöstään norsunluiseen

naulakkoon. Mutta jumalat tahtoivat, että myrttipuu, joka oli ollut

tuon hirvittävän kurjuuden todistaja, kantaisi uusissa lehdissäänkin

ijäti samat neulanpistokset. Katkaisin yhden noista lehdistä ja

säilytän sitä vuoteessani pääni alla, jotta se aina varoittaisi

minua antautumasta rakkauden valtaan ja vahvistaisi minua jumalaisen

Epikuroksen minun mestarini opissa, joka sanoo, että himo on

peljättävä. Mutta totta puhuen rakkaus on vain maksatauti eikä voi

koskaan olla varma siitä, ettei sairastu.

Paphnutius kysyi:

-- Mitkä ovat sinun ilosi, Dorion?

-- Dorion vastasi surullisesti:

-- Minulla on ainoastaan yksi ilo ja myönnän, ettei sekään ole

erittäin suuri; se on asioiden mietiskely. Huonovatsaisen ei kannata

etsiä muita.

Käyttäen hyväkseen näitä viimeisiä sanoja päätti Paphnutius kertoa

epikurolaiselle niistä henkisistä iloista, joita Jumalan sanan

tutkisteleminen tuottaa. Hän alkoi:

-- Kuule totuus, Dorion, ja ota vastaan valkeus!

Näin huudahtaessaan huomasi hän, että joka taholta päät kääntyivät

häntä kohti ja häntä viitattiin vaikenemaan. Suuri hiljaisuus

vallitsi jo teatterissa ja pian kajahti kuuluville sankarimusiikin

sävel.

Näytäntö alkoi. Nähtiin, miten sotamiehet astuivat ulos teltoistaan

ja valmistautuivat lähtöön. Silloin tapahtui äkkiä peljättävä ihme

ja pilvi varjosti hautakummun kukkulan. Kun pilvi haihtui, näkyi

paikalla Akhilleuksen haamu, kultahaarniskaan puettuna. Ojentaen

käsivartensa sotamiehiä kohti, se näytti sanovan heille: "Kuinka,

te lähdette, Danaoksen lapset, te palaatte isänmaahan, jota minä

en enää ole näkevä, ja jätätte hautani lepytysuhria vaille!" Ja

kiirehtivät kummun ympärille Kreikan etevimmät sotapäälliköt.

Akanas, Theseuksen poika, vanha Nestor, Apamemnon, valtikka kädessä,

otsaripa kulmillaan, katselivat tätä ihmettä. Akhilleuksen nuori

poika Pyrrhus oli polvistunut maahan. Odysseus, helposti tunnettava

suippolakistaan, jonka alta aaltoili esiin kiharainen tukka, osoitti

eleillään olevansa samaa mieltä kuin sankarihaamu. Hän väitteli

Agamemnonin kanssa ja saattoi hyvin arvata, mitä he sanoivat:

-- Akilleus, sanoi Ithakan kuningas, ansaitsee meidän

puoleltamme kaiken mahdollisen kunnioituksen, koska hän kuoli

kunniakkaasti Hellaan edestä. Ja hän vaatii, että Priamoksen

tytär, Polyxena-neitsyt, uhrataan hänen haudallaan. Danaiolaiset,

tyydyttäkää sankarivainajan haltiat ja saakoon Peleuksen poika

Hadeksessa rauhan.

Mutta kuningasten kuningas vastasi:

-- Säästäkää troijalaisia neitseitä, joita olemme jo niin paljon

raastaneet alttareillemme. Kyllin on jo kylvetty onnettomuutta

Priamoksen kuulun heimon keskuuteen.

Näin puhui hän siksi, että hän lepäsi öisin Polyxenan sisaren

vuoteessa, ja viisas Odysseus syytti häntä siitä, että hän rakasti

enemmän Kassandran vuodetta kuin Akilleuksen keihästä.

Kaikki kreikkalaiset yhtyivät hänen puheeseensa suurella aseiden

kalskeella. Polyxenan kuolema päätettiin ja Akilleuksen varjo katosi

lepytettynä. Milloin kovana ja kiihkeänä, milloin vienon valittavana

säesti soitto henkilöiden ajatusten kulkua. Kuuntelijat puhkesivat

voimakkaisiin kättentaputuksiin.

Paphnutius, joka näki kaikki vain taivaallisen totuuden valossa,

mutisi:

-- Tästä tarinasta voidaan nähdä, kuinka julmia väärien jumalien

palvelijat olivat.

-- Kaikki uskonnot vievät rikoksiin, vastasi hänelle epikurolainen.

Onneksi syntyi maailmaan eräs jumalaisen viisas kreikkalainen, joka

vapautti ihmiset tuntemattomuuden turhasta pelosta...

Sillä välin oli Hekabe tullut ulos vankiteltastaan, valkoiset

hiukset hajallaan, puku rikkirevittynä. Pitkä huokaus kiiri läpi

ihmisjoukon, kun tämä onnettomuuden perikuva ilmestyi näyttämölle.

Hekabe, joka profeetallisen unen kautta oli saanut tiedon kaikesta,

itki ja valitti itsensä ja tyttärensä kohtaloa. Odysseus oli jo

hänen vieressään vaatimassa häneltä Polyxenaa. Vanha äiti raastoi

hiuksiaan, repeli kynsin poskiaan ja suuteli tuon julman miehen

käsiä, joka säilyttäen säälimättömän tyyneytensä näytti sanovan:

-- Ole järkevä, Hekabe, ja mukaudu välttämättömyyteen. Meidänkin

huoneissamme on vanhoja äitejä, jotka itkevät ijäksi Ida-vuoren alle

nukahtaneita lapsiaan.

Ja Kassandra, kerran kukoistavan Aasian kuningatar, nyt voimaton

orja, siroitti tuhkaa onnettoman päänsä päälle.

Mutta nyt ilmestyi telttaverhon takaa itse Polyxena-neitsyt.

Yhteinen väristys sävähti läpi katselijoiden. He olivat tunteneet

Thaiksen. Valkealla käsivarrellaan kannatti hän päänsä yllä raskasta

verhoa. Liikkumattomana, kauniin veistokuvan kaltaisena, katsellen

rauhallisesti ympärilleen violetin-sinisillä silmillään, lempeänä

ja ylpeänä yht'aikaa, hän herätti kaikissa katselijoissa syvän

traagillisen kauneuden tunnon.

Suosion hyminä täytti salin ja Paphnutius painoi kättään sydämelleen

huoaten:

-- Miksi oi, Jumalani, annat Sinä yhdelle luoduistasi tällaisen

vallan?

Dorion, joka oli rauhallisempi, vastasi:

-- Epäilemättä muodostavat ne atoomit, joiden hetkellisestä yhtymästä

tämän naisen kokoonpano riippuu, silmälle sangen miellyttävän

kokonaisuuden. Se on ainoastaan luonnon leikittelyä ja nämä atoomit

eivät tiedä, mitä ne tekevät. Eräänä päivänä ne eroavat samalla

välinpitämättömyydellä kuin ovat yhtyneetkin. Missä ovat nyt ne

atoomit, jotka aikoinaan muodostivat Laiksen tai Kleopatran? En väitä

vastaan: naiset ovat joskus kauniita. Mutta he ovat ikävien sattumien

ja inhoittavien epätäydellisyyksien alaisia. Tämän seikan ottavat

huomioon kaikki ajattelevat henget, jota vastoin rahvas ei ollenkaan

muista sitä. Ja naiset herättävät rakkautta, vaikkakin on järjetöntä

heitä rakastaa.

Näillä silmin tutkistelivat filosofi ja askeetti Thaista, omien

ajatustensa kulkua seuraten. He eivät olleet kumpikaan nähneet, miten

Hekabe sillä välin oli kääntynyt tyttärensä puoleen ja liikkeillään

puhunut hänelle seuraavasti:

-- Koeta hellyttää julmaa Odysseusta. Rukoile kyyneleilläsi,

kauneudellasi, nuoruudellasi!

Thais, tai oikeastaan Polyxena, antoi teltan verhon pudota alas.

Hän astui askeleen ja kaikki sydämet antautuivat. Ja kun hän

sitten ylhäisin ja kevein askelein lähestyi Odysseusta, niin hänen

liikkeittensä rytmi, jota huilujen säveleet säestivät, huikaisi

katsojat iloisten mielikuvien auringolla ja hän tuntui sillä hetkellä

olevan koko maailman sopusointuisuuden jumalallinen keskipiste.

Nähtiin enää ainoastaan häntä, kaikki muu oli hukkunut hänen

säteilyynsä. Mutta toiminta lavalla jatkui.

Laerteen varovainen poika käänsi päänsä pois ja piiloitti kätensä

vaipan alle karttaakseen siten rukoilevan katseita ja suuteloita.

Neitsyt antoi hänen ymmärtää, ettei hänellä ollut syytä peljätä.

Hänen levollinen katseensa sanoi:

-- Odysseus, olen seuraava sinua siksi, että tahdon totella

välttämättömyyttä ja kuolla. Priamoksen tyttärenä ja Hektorin

sisarena en ole koskaan ottava muukalaista herraa vuoteelleni, josta

ennen kuninkaat turhaan kilpailivat. Luovun vapaaehtoisesti elämän

valkeudesta.

Silloin Hekabe, joka oli maannut maassa hervottomana, äkkiä nousi ja

syöksyi epätoivoisena tyttäreensä syliksi. Päättävällä lempeydellä

irroitti Polyxena vanhat käsivarret, jotka häntä kietoivat. Oli kuin

olisi kuullut, miten hän sanoi:

-- Äiti, älä antaudu vieraan solvauksille alttiiksi. Älä odota siksi,

kunnes hän erottaakseen sinut minusta kohtelee sinua arvottomasti.

Mieluummin, rakkahin äiti, ojenna minulle tuo ryppyinen käsi eroon ja

lähennä painuneet poskesi suudeltavikseni.

Tuskan ilme oli ihana Thaiksen kasvoilla; ja katselijajoukko tunsi

ääretöntä kiitollisuutta tätä naista kohtaan, joka yli-inhimillisellä

sulollaan näin verhosi elämän toimet ja muodot. Paphnutius, antaen

Thaikselle anteeksi tämän hetkellisen loiston hänen tulevan ja

pikaisen nöyryydentilansa vuoksi, oli jo edeltäpäin ylpeä tästä

pyhimyksestä, jonka hän oli lahjoittava taivaalle.

Näytelmä lähestyi loppuaan. Hekabe kaatui maahan kuin kuollut ja

Polyxena Odysseuksen taluttamana lähestyi verkalleen hautakumpua,

jonka ympärille oli muodostettu rengas valiosotureista. Hän astui

surulaulujen kaikuessa ylös kumpua, jonka kukkulalla Akhilleuksen

poika valmisteli kultamaljakossa uhrijuomaa sankarin hengille. Kun

uhripapit nostivat kätensä tarttuakseen häneen, antoi hän merkin,

että hän tahtoi kuolla vapaana, niinkuin sopi vanhan kuningassuvun

tyttärelle. Sitten, reväisten halki tunikkansa, hän osoitti heille

sydämensä paikan. Pyrrhus upotti siihen miekkansa kääntäen pois

päänsä, ja taitavan, keinotekoisen tempun avulla purskahti samassa

veri ulos häikäisevän valkeasta rinnasta ja neitsyen pää retkahti

taaksepäin, silmät särkyivät kuoleman kauhuun ja hän kaatui ylevällä

ryhdillä.

Sillä aikaa kuin sotilaat peittivät uhrin sirotellen hänen ylleen

liljoja ja vuokkoja, täyttyi sali kauhun huudoista ja nyyhkytyksistä,

ja Paphnutius, joka oli noussut seisomaan, profetoi jyrisevällä

äänellä:

-- Te pakanat, te pahojen henkien palvelijat! Ja te areiolaiset,

jotka olette vielä pahemmat kuin epäjumalankuvien kumartajat, ottakaa

opiksi! Se, mitä nyt olette nähneet, on kuva ja vertaus. Tällä

tarulla on oma salattu tarkoituksensa ja pian on tuo nainen, jonka

tuolla näette, oleva ylösnousseen Jumalan autuas uhrikaritsa.

Jo virtasi väkijoukko ovista ulos tummana virtana. Antinoen apotti,

jättäen Dorionin hämmästyneenä paikalleen, työntyi myöskin ovea

kohden yhä vain ennustaen.

Tuntia myöhemmin hän kolkutti Thaiksen ovelle.

Näyttelijätär asui silloin Rakotiksen ylhäisessä kaupungin-osassa

Aleksanterin haudan lähellä, talossa, jota ympäröivät keinotekoisilla

rotkoilla ja poppelipuiden varjostamilla puroilla varustetut

vilpoiset puutarhat. Vanha musta orjatar, sormet täynnä sormuksia,

tuli avaamaan ja kysyi, mitä hän tahtoi.

Tahdon tavata Thaista, vastasi hän. Jumala on todistajani, että olen

tullut tänne ainoastaan hänet nähdäkseni.

Koska hän oli puettu hienoon tunikkaan ja puhui sangen käskevästi,

niin päästi orjatar hänet sisälle.

-- Tapaat Thaiksen, sanoi hän, Nymfien luolassa.