Kun Thais Paphnutiuksen seuraamana astui juhlasaliin, olivat
useimmat vieraat jo siellä viruen kyynärpäänsä nojassa leposohvilla
hevosenkengän muotoisen, välkkyvillä astioilla katetun pöydän
ympärillä. Tämän pöydän keskellä oli hopeinen allas ja sen äärillä
neljä satyyria kallistamassa leilejä, joista virtasi kastiketta muka
uimavedeksi altaassa kelluville, keitetyille kaloille. Thaiksen
saapuessa puhkesivat suosion huudot esiin joka taholta.
-- Terve Kariittien sisarelle!
-- Terve vaikenevalle Melpomenelle, jonka taitavat katseet kaiken
tulkitsevat!
-- Terve jumalien ja ihmisten lemmikille!
-- Kaikkien tavoittamalle!
-- Hänelle, jolta tulee kärsimys ja parannus!
-- Rakotiksen helmelle!
-- Aleksandrian ruusulle!
Kärsimättömyydellä hän odotti, että ylistysten tulva lakkaisi, sitten
hän sanoi Cottalle, isännälleen:
-- Lucius, tuon luoksesi erään erämaan munkin, Antinoen apotin,
Paphnutiuksen; hän on hyvin suuri pyhimys, ja hänen sanansa polttavat
kuin tuli.
Lucius Aurelius Cotta, laivaston päällikkö vastasi nousten seisomaan:
-- Ole tervetullut, Paphnutius, sinä, joka tunnustat kristinoppia.
Minä itsekin tunnen jonkinlaista kunnioitusta tuota nyttemmin
keisarillista uskontoa kohtaan. Jumalainen Konstantinus kohotti
sinun uskonveljesi valtakunnan ensimäisiksi ystäviksi. Latinalainen
viisaus sai siis hyväksyä Kristuksesi Pantheoniimme. Esi-isiemme
periaatteitten mukaista on, että jokaisessa jumalassa on jotakin
jumalallista. Mutta se sikseen. Juokaamme ja iloitkaamme niin kauan
kuin vielä on tilaisuutta.
Näin puhui vanha Cotta hilpeästi. Hän oli juuri tutkinut erästä uutta
kaleerivenheen mallia ja lopettanut "Karthagon historian" kuudennen
kirjan. Ollen varma siitä, ettei hän ollut kuluttanut hukkaan
päiväänsä, hän oli tyytyväinen sekä itseensä että jumaliin.
Paphnutius, lisäsi hän, näet täällä useita sangen rakastettavia
henkilöitä: Hermodorus, Serapiksen ylimmäinen pappi, filosofit
Dorion, Nikias ja Zenothemis, runoilija Kallikrates, nuori Chereas ja
nuori Aristobulos, molemmat erään rakkaan nuoruuden ystäväni poikia,
ja heidän vieressään Philina ja Drose, joiden kauneus on erinomainen.
Nikias tuli syleilemään Paphnutiusta ja kuiskasi hänelle korvaan:
-- Sanoinhan sinulle, veljeni, että Venus on ylen mahtava. Hänen
lempeä väkivaltansa on tuonut sinut tänne vasten tahtoasikin. Kuule,
olet kyllä hyvin hurskas mies, mutta ellet tunnusta, että hän on
kaikkien jumalien äiti, on tappiosi varma. Tiedä, että vanhalla
matemaatikolla Melanthuksella oli tapana sanoa: "En voisi ilman
Venuksen apua määritellä edes kolmion ominaisuuksia."
Dorion, joka hetken ajan oli ääneti tarkastanut uutta tulijaa,
puhkesi äkkiä kättentaputuksiin ja ihastuksen huutoihin:
-- Hän se on, ystäväiseni! Hänen katseensa, hänen partansa, hänen
tunikkansa: hän itse ihka ilmielävänä! Tutustuin häneen teatterissa,
sill'aikaa kun meidän Thaiksemme siellä näytteli notkeita
käsivarsiaan. Hän oli tuimasti kiihdyksissä ja voinpa todistaa, että
hän puhui sangen voimakkaasti. Hän on kunnon mies, hän on tasoittava
meidän vielä maan tasalle, hänen kaunopuheisuutensa on hirmuinen. Jos
Markus on kristittyjen Plato, on Paphnutius heidän Demostheneensa.
Epikuros ei pienessä puutarhassaan varmasti koskaan kuullut mitään
senkaltaista.
Sill'aikaa Philina ja Drose aivan söivät Thaista silmillään.
Vaaleilla hiuksillaan hän kantoi kalpeita, violeteista kierrettyjä
seppeleitä, joiden jokainen kukka oli kuin hento heijastus hänen
silmiensä väristä, joten olisi saattanut luulla, että kukat olivat
sammuneita katseita ja silmät säihkyviä kukkaisteriä. Tämän naisen
erikoisuus oli juuri siinä, että kaikki hänessä eli, kaikki oli
pelkkää sielua ja sopusointua. Hänen malvan värinen, hopeakutein
ommeltu pukunsa kätki pitkiin laskoksiinsa omituisen, melkein
surullisen sulon, jota eivät mitkään rannerenkaat tai kaulanauhat
kirkastaneet; hänen ainoa häikäisevä koristuksensa olivat paljaat
käsivarret. Vasten tahtoaankin täytyi molempien ystävättärien ihailla
hänen pukuaan ja hiuslaitettaan, mutta he eivät virkkaneet siitä
hänelle mitään.
-- Kuinka sinä olet kaunis, sanoi hänelle Philina. Et voinut olla
ihanampi Aleksandriaan tullessasikaan. Ja kuitenkin sanoi äitini,
joka oli nähnyt sinut silloin, että harvat naiset saattoivat tulla
verratuiksi sinuun.
-- Mutta kuka on, kysyi Drose, tuo uusi armastelija, jonka tuot
seuraamme? Hän on oudon ja villin näköinen. Jos olisi olemassa
elefanttipaimenia, niin varmasti olisivat he juuri tuon tapaisia.
Mistä oletkaan löytänyt Thais, noin kesyttömän ystävän? Kenties
troglodyyttien joukosta, jotka elävät maan alla Hadeksen sauhujen
tuhrimina?
Mutta Philina painaen sormensa Drosen suulle sanoi:
-- Vaikene, rakkauden mysteriain täytyy jäädä salaisuuksiksi ja on
kiellettyä niitä udella. Minä kyllä puolestani sallisin mieluummin
vaikka itse hehkuvan Etnan suudella huuliani kuin tuon miehen.
Mutta lempeän Thaiksen, joka on kaunis ja rakastettava niinkuin
jumalattaret, täytyy niinkuin jumalattarienkin kuulla kaikkien
rukoukset eikä ainoastaan miellyttävien miesten kuten meidän on
tapamme.
-- Varokaa te molemmat! vastasi Thais. Hän on tietäjä ja lumooja.
Hän kuulee hiljaakin lausutut puheet ja yksinpä ajatuksetkin. Hän
voi reväistä teiltä pois teidän sydämenne, sill'aikaa kuin nukutte,
ja panna sijalle sienen ja seuraavana päivänä juodessanne vettä
tukehdutte kuoliaaksi.
Hän näki heidän kalpenevan ja käänsi heille selkänsä istuutuen
Paphnutiuksen viereen patjalle. Äkkiä kajahti Cottan käskevä ja
hyväntahtoinen ääni yli kaiken muun puheensorinan.
-- Ystävät, istuutukaa kukin paikallenne! Orjat, kaatakaa
hunajaviiniä!
Sitten sanoi isäntä kohottaen maljansa:
-- Juokaamme ensin jumalaisen Konstantinuksen ja valtakunnan
suojelushengen malja. Isänmaa on asetettava kaiken yläpuolelle,
yksinpä jumalienkin, sillä siihen sisältyvät ne kaikki.
Kaikki vieraat veivät täysinäisen maljan huulilleen. Ainoastaan
Paphnutius ei juonut mitään, siksi että Konstantinus vainosi
paraillaan Nikean oppia ja siksi että kristityn isänmaa ei ollut
tästä maailmasta.
Dorion jupisi juotuaan:
-- Mitä on isänmaa? Virta, joka vierii. Sen rannat muuttuvat ja sen
aallot vaihtuvat alituisesti.
-- Tiedän hyvin, Dorion, vastasi laivastonprefekti, ettet sinä pidä
arvossa kansalaishyveitä ja arvelet, että viisaan on oltava erillään
käytännöllisistä asioista. Minä taas päinvastoin uskon, että kunnon
miehellä ei ole mitään sen toivottavampaa päämäärää kuin korkeat
valtionvirat. Valtio on mainio juttu!
-- Hermodorus, Serapiksen ylimäinen pappi, ryhtyi nyt puheisiin ja
sanoi:
-- Dorion kysyi äsken: Mitä on isänmaa? Minä tahtoisin siihen
vastata: Isänmaan muodostavat jumalien alttarit ja esi-isien haudat.
Kansalaisveljeys muodostuu yhteisistä muistoista ja yhteisistä
tulevaisuudentoiveista.
Nuori Aristobulos keskeytti Hermodoruksen.
-- Kastorin kautta, olinpa tänään nähnyt kauniin hevosen!
Demophonoksen oriin. Sillä on hieno pää, pienet leukaluut ja korkeat
etujalat. Se kantaa kaulansa ylpeästi pystyssä niinkuin kukko ikään.
Mutta nuori Chereas pudisti päätään.
-- Se ei ole niin hyvä hevonen kuin miksi kehut. Sillä on heikot
kaviot. Nilkat viettävät maahan ja eläin on piankin rampa.
He jatkoivat siinä kinasteluaan, kun Drose äkkiä päästi kimakan
huudon.
-- Ai, ai, olin niellä kalan ruodon, joka oli pitempi ja terävämpi
kuin tikari. Kaikeksi onneksi sain sen vedetyksi pois kurkustani
ajoissa. Jumalat rakastavat minua!
-- Sanotko tosiaan, armas Droseni, että jumalat rakastavat sinua?
kysyi Nikias hymyillen. Siis he olisivat yhtä onnettomia kuin
ihmisetkin. Rakkaus edellyttää aina omistajassaan jonkinlaisen
sisäisen kurjuuden tunnon. Sen kautta pääsee ilmi olennoissa piilevä
heikkous. Rakkaus, jota jumalat tuntevat Drosea kohtaan on mahtava
todistus heidän epätäydellisyydestään.
Nämä sanat suututtivat suuresti Drosea:
-- Nikias, sinä puhut hassutuksia, joilla ei ole päätä eikä perää.
Tapasi mukaan et milloinkaan ymmärrä, mitä sanotaan, ja vastaat aina
järjettömyyksillä.
Nikias hymyili vain:
-- Puhu, puhu, armas Droseni. Mitä ikinä sanotkin, täytyy sinulle
antaa tunnustus joka kerta, kun vain avaat suusi. Hampaasi ovat niin
kauniit!
Tällä hetkellä astui saliin hitain askelin ja pystyssä päin vakavan
näköinen, huonosti puettu ukko silmäillen rauhallisin katsein
läsnäolevia. Cotta viittasi hänelle paikan vierellään omalla
leposohvallaan.
-- Eukritus, sanoi hän, ole tervetullut! Oletko tässä kuussa taas
laatinut uuden filosofisen tutkielman? Se olisi, jos oikein muistan,
jo yhdeksäskymmenestoinen kirjoitus, joka on valunut alas Niilin
kaislasta, jota käyttelet todellisen attikalaisen kädellä.
Hivellen hopeista partaansa Eukritus vastasi:
-- Satakieli on luotu laulamaan ja minä: ylistämään kuolemattomia
jumalia.