Loppu lähenee.
Seuraavana aamuna toisen hetken aikaan ratsasti kaksi miestä täyttä
laukkaa Ben-Hurin telttaa kohti Kidronin purolle. Päästyään perille he
hyppäsivät maahan ja pyysivät päästä hänen puheillensa. Hän ei ollut
vielä noussut ylös, mutta käski kuitenkin miesten tulla sisälle.
"Rauha olkoon teille, veljet!" hän sanoi tulijoille, jotka olivat
galilealaisten legionain päällikköjä. "Käykää istumaan."
"Ei", sanoi vanhempi lyhyesti, "istua ja levähtää on sama kuin antaa
natsarealaisen kuolla. Nouse ylös, Judan poika, ja seuraa meitä. Tuomio
on lausuttu ja risti jo pystytetty."
Ben-Hur ihmeissään katsoa tuijotti puhujaan. "Ristikö?" oli kaikki,
mitä hän sai sanotuksi.
"He ottivat hänet kiinni viime yönä ja istuivat tuomitsemaan. Tänä
aamuna aikaisin he veivät hänet Pilatuksen eteen. Hän kahdesti lähetti
heidät pois ja julisti hänet viattomaksi, vaan viimein hän pesi kätensä
ja sanoi: 'Minä olen viaton tämän vanhurskaan miehen vereen.' Mutta he
vastasivat..."
"Kutka vastasivat?"
"Papit ja kansa: 'Hänen verensä tulkoon meidän ja meidän lastemme
päälle!'"
"Pyhä isä Abraham!" lausui Ben-Hur hyvin liikutettuna. "Johan
roomalainenkin on armeliaampi israelilaista kohtaan kuin hänen omat
maanmiehensä! Jos hän tosiaankin on Jumalan poika, mikä voisi sitte
pestä pois sen verenvian, jonka he täten ovat vetäneet lastensa päälle?
Se ei saa tapahtua, nyt on aika taistella!"
Hänen kasvonsa kajastivat päättäväisyyttä, kun hän kätten paukutuksella
kutsui palvelijaa.
"Hevoset, ja pian!" hän sanoi arabialaiselle palvelijalle, joka heti
juoksi sisään. "Amrah antakoon minulle toisen puvun. Anna minulle
miekkani. Nyt on aika kuolla Israelin puolesta, ystävät! Odottakaa
ulkona, minä tulen heti."
Hän söi leipäpalan, joi vähän viiniä ja oli tuota pikaa jo matkalla.
"Mihinkä ensiksi lähdemme?" kysyi toinen päällikkö.
"Kokoomaan legioneja."
"Voi, voi!" mies vaikeroi, kädet taivasta kohti.
"Mitä valittelet?"
"Herra", vastasi mies häpeissään, "me ainoat olemme pysyneet sinulle
uskollisina. Kaikki muut ovat menneet pappien puolelle."
"Mitä varten?" kysyi Ben-Hur hilliten ratsuansa.
"Surmaamaan häntä."
"Natsarealaistako?"
"Sinä sen sanoit."
Ben-Hur katsoi miettivästi kumppaneihinsa. Hän uudestaan kuuli
sisällänsä äänen lausuvan: "Eikö minun pitäisi juoda kalkkia, jonka
isäni on minulle valmistanut?" Hän oli lausuvinaan natsarealaisen
korvaan oman kysymyksensä: "Jos minä riennän sinun avuksesi, otatko
sinä sen vastaan?" Ja vastaus kuului: "Hänen kuolemaansa ei käy estää,
hän on aivan ilmestyksensä alusta asti käynyt sitä kohti. Korkeampi
tahto kuin hänen omansa on sen määrännyt. Se on Jumalan tahto. Jos
hän nyt vapaatahtoisesti antautuu siihen kuolemaan, mitäpä toinen voi
siinä tehdä?" Hän käsitti turhaksi aikeensa, jonka toimeenpanossa
hän oli luottanut galilealaisiin. Heidän luopumisensa teki kaikki
mahdottomaksi, mutta eikö ollut ihmeellistä, että he juuri tänä päivänä
jättivät hänet pulaan? Olivatkohan kaikki hänen aikeensa, puuhansa ja
uhrauksensa olleet vain itsepäistä taistelua Jumalan tahtoa vastaan?
Väristen tarttui hän ohjiin ja sanoi ainoastaan: "Tulkaa veljet!
Golgatalle!"
He tapasivat kiireesti ratsastaessaan kiihkoisia ihmisjoukkoja, jotka
riensivät etelään päin. Kaupungin lähistö oli täpö täynnä ihmisiä.
Saatuaan kuulla, että Herodeen tornin lähellä oli mahdollista tavata
kuolemaan tuomittu, he kiiruhtivat sinne päin. Hiskiaan lammikon
alapuolisessa laaksossa tungos tuli niin suureksi, että heidän täytyi
laskeutua maahan. He asettuivat erään talon kulmaan odottamaan.
Puoli tuntia, jopa koko tuntikin kului, ja ihmisiä yhä kulki tiheissä
joukoissa Ben-Hurin ja hänen kumppaniensa ohitse. Juutalaisia Libyasta,
Egyptistä, Roomasta ja kaikista itä- ja länsimaista, Arkipelagin
saarista, kaikkien juutalaisten lahkojen ja kaikkien Israelin heimojen
jäseniä sekä muukalaisia kaikista tunnetun maan kansoista oli siinä
sekaisin. Heitä kulki jalan ja ratsain hevosilla ja kameleilla ja
kantotuoleissa erilaisissa puvuissa, vaan kuitenkin juutalaisille
erikoisista kasvonpiirteistään tunnettavina. Nämä kaikki eri
kieliryhmissään kiirehtivät näkemään köyhän natsarealaisen kuolemaa
kahden pahantekijän keskellä.
Mutta olipa ihmispaljoudessa myöskin tuhansittain muitakin kuin
juutalaisia, tuhansittain niitä, joita juutalaiset vihasivat ja
halveksivat, roomalaisia, kreikkalaisia, arabialaisia, syrialaisia,
egyptiläisiä, indialaisia, niin että ihan näytti, kuin olisi koko
maailma lähettänyt edustajia tähän ristiinnaulitsemis-tilaisuuteen.
Kaikissa kasvoissa näkyi kiirettä ja ahdistusta, jotka tunteet
silloin valtaavat ihmismielen, kun aavistetaan jotakin hirveää näköä,
äkkiarvaamatonta haaksirikkoa, suurta sortumista tai verilöylyä.
Niistä merkeistä Ben-Hur päätteli, että nämä olivat rauhallisia
pääsiäisvieraita, jotka eivät suinkaan olleet natsarealaista
tuominneet, vaan ehkäpä olivat hänen ystäviäänkin.
Viimein Ben-Hur saattoi Herodeen tornin puolelta erottaa ihmisjoukon
huuteluja.
"Kuule, ne tulevat!" sanoi eräs.
Ohi kiiruhtajat pysähtyivät kuuntelemaan, mutta huomattuaan metelin
lähestyvän katsoivat silmäkkäin ja läksivät peloissaan rientämään yhä
edelleen. Melu yhä lähestyi. Huudot aivan repivät ilmaa. Yht'äkkiä
Ben-Hur huomasi Simonideen, jota palvelijansa kantoivat nojatuolissa
ohitse, Ester astui hänen sivullansa, ja jälestä tuli umpinainen
kantotuoli.
"Rauha olkoon sinulle, Simonides, ja sinullekin Ester!" tervehti
Ben-Hur mennen vastaan, "jos olette matkalla Golgatalle, niin antakaa
saattojoukon ensin mennä ohitse. Minä sitte saatan teitä."
Simonides katsahti ikään kuin syvistä ajatuksista heräten ja sanoi:
"Puhu Baltasarille, minä teen samoin kuin hän. Hän on tuolla
kantotuolissa."
Baltasar veti esiriput syrjään. Hän makasi siellä kuihtunein kasvoin ja
nekin niin oudon muotoisina, että näyttivät pikemmin kuolleilta kuin
eläviltä.
"Saammeko nähdä häntä?" hän kysyi heikolla äänellä.
"Natsarealaistako? Hänen täytyy kulkea tästä meidän ohitsemme
ainoastaan muutaman askeleen päästä."
"Oi Herra!" lausui ukko, pyhää intoa äänessä. "Saan siis nähdä häntä
vielä kerran! Voi, tämä päivä on hirmuinen maailmalle!"
Kaikki jäivät huoneen suojaan odottamaan. Ei kukaan heistä ilmaissut
tunteitansa sanoilla, he varmaankin aristelivat toinen toistansa.
Baltasar nousi kantotuolissaan istumaan; palvelija tuki häntä.
Yhä vain kulki ihmisiä, jos mahdollista vielä runsaammin kuin ennen,
yhtämittaisena vuolaana virtana. Melu lähestyi, tuli huumaavaksi ja
korvia särkeväksi. Viimein tuli kuolemaan tuomitun saattojoukko.
"Katsokaa, tuossa nyt Jerusalem tulee!" sanoi Ben-Hur katkerasti.
Joukko rähiseviä poikia kulki edeltä, huutaen: "Judean kuningas! Tietä
juutalaisten kuninkaalle!"
Simonides katsoi heidän pauhuansa.
"Jos nuo pääsevät perimään, voi silloin Jerusalemia!"
Joukko sotamiehiä täysissä varuksissa marssi sitte välinpitämättömästi,
vaan tarkassa tahdissa.
Heidän jälessään tuli natsarealainen!
Hän näytti olevan lähellä kuolemaa ja joka askelella vaipumaisillansa
maahan. Kaulassa hänellä oli nuora, ja siitä riippui lauta, jossa
oli kirjoitus. Hänen paljaista jaloistaan jäi verimerkkejä teräville
katukiville, rikki repeillyt vaate riippui irrallaan kudotun hameen
päällä, ja orjantappurakruunu oli armottomasti painettu hänen päähänsä.
Siten syntyneistä haavoista juoksi vertä kasvoille, ja tukka oli
kokonaan verestä märkänä. Kasvot olivat kalpeat kuin haamulla. Matkalla
kaupungin läpi hän oli jossakin paikassa vaipunut maahan ristin
painosta, sillä kuolemaan tuomittuna hänen täytyi itsensä kantaa se
teloituspaikalle. Nyt oli eräs maanmies apuna sitä kantamassa. Neljä
sotamiestä suojeli häntä kansan raivolta, mutta kuitenkin aina jotkut
löivät häntä kepillä taikka syleskelivät häneen. Hän ei päästänyt
kuuluviin mitään ääntä, ei valitusta eikä rukousta, eikä hän katsonut
ylöskään, ennen kuin tuli talon kohdalle, jonka edessä Ben-Hur ja hänen
ystävänsä seisoivat, sydän täynnä syvintä sääliä. Ester työntyi kiinni
isäänsä, joka, vaikka olikin lujatahtoinen, vapisi kovasti. Baltasar
oli vaipunut kantotuolinsa pohjaan, kykenemättä mitään puhumaan.
Ben-Hur ei voinut tukeuttaa huutoa: "Hyvä Jumala, hyvä jumala!"
Silloin juuri natsarealainen katsahti heihin päin, ikään kuin tahtoen
lukea heidän sydämmensä ajatukset, taikka kuin olisi hän kuullut nuo
sanat, ja sitä katsetta heidän oli mahdoton koko ikänänsä unhottaa. He
tunsivat itsessään, että hän ajatteli heitä eikä itseänsä ja että hänen
sammuva silmänsä lupasi heille siunausta, jota hän ei suulla uskaltanut
julki lausua.
"Missä sinun legionasi ovat, Hurin poika?" kysyi Simonides, heräten
mielensä huumauksesta.
"Hannas sen tietää paremmin kuin minä."
"Mitä, ovatko ne pettäneet sinut!"
"Kaikki muut galilealaiseni paitsi kaksi."
"Sitte on kaikki hukassa! Tämän jalon miehen täytyy kuolla."
Syvää tuskaa näkyi Simonideen kasvoista. Hänen päänsä painui alas; hän
oli rehellisesti edistänyt Ben-Hurin pyrintöjä ja näki nyt toiveensa
ainiaaksi pettyneen.
Kaksi miestä, hekin kantaen kumpikin ristiänsä, seurasi natsarealaista
hänen viimeisellä vaelluksellaan.
"Ketä nuo miehet ovat?" Ben-Hur kysyi eräältä galilealaiselta.
"Ryövärejä, joiden pitää kuolla yht'aikaa natsarealaisen kanssa",
kuului vastaus.
Seuraava henkilö jonossa oli arvonsa kaikilla merkeillä koristettu
ylimmäinen pappi, temppelinvartiaston ympäröimänä. Häntä seurasi korkea
raati ja koko joukko pappeja pitkissä, valkoisissa puvuissa, vyöllä
laskoksiset, kirjavat vyöt.
"Hannaan vävy", Ben-Hur huomautti, osoittaen ylimmäistä pappia.
"Kaifas, niin, minä tunnen hänet", vastasi Simonides. Hetkisen jälkeen
hän jatkoi: "Nyt minä olen vakuutettu, ja nyt minä tiedän ihan varmaan,
että hän tuolla, jolla on kirjoitus kaulassa, totisesti on se, joksi
kirjoitus häntä sanoo: juutalaisten kuningas. Tavallisella ihmisellä,
petturilla ja pahantekijällä, ei olisi koskaan sellaista saattojoukkoa.
Katso, seuraavathan häntä kaikki kansat, Jerusalem ja Israel! Tuossa on
yksin efodikin, ylimmäisen papin hame purppuraisine granaattiomenineen
ja kultatiukuineen, joita ei ole koskaan nähty kaduilla aina
makedonialaisen valloittajan ajasta asti, jolloin koko Judea marssi
häntä vastaan. Kaikki se todistaa, että natsarealainen on kuningas.
Jospa minä voisin nousta seuraamaan häntä!"
Ben-Hur kummastellen kuunteli hänen sanojansa. Simonides, ikään kuin
nyt vasta huomaten, että oli päästänyt tunteitansa ilmi, lausui sitte
kiireesti:
"Sano Baltasarille, että kiiruhtaisimme. Jerusalemin roskaväki
lähestyy."
Ester keskeytti:
"Katsokaa, tuolla tulee naisia, jotka itkevät. Ketähän he lienevät?"
Esterin osoittamalla taholla huomattiin neljä itkevää naista.
Yhtä heistä talutti mies, joka oli hiukan saman näköinen kuin
natsarealainen. Ben-Hur vastasi:
"Mies on natsarealaisen rakkain opetuslapsi. Nainen, joka nojaa häneen,
on mestarin äiti Maria. Molemmat toiset ovat galilealaisia vaimoja,
jotka palvelivat häntä."
Ester seurasi kosteilla silmillään tätä säälittävää ryhmää, kunnes se
katosi hänen näkyvistään.
"Tulkaa", sanoi Simonides, kun Baltasar oli valmiina, "rientäkäämme
jälestä."
Ben Hur ei kuullut kehotusta. Ohi virtaava hurja ihmisjoukko ja
sen ilmeinen murhanhimo juohdutti hänen mieleensä natsarealaisen
lempeyden ja ne moninaiset hyvät työt, joita hän oli tehnyt
kärsivälle ihmiskunnalle. Äkisti hän muisti itsekin olevansa hänelle
kiitollisuuden velassa. Eikö natsarealainen ollut lohduttanut häntä
silloin, kun häntä vietiin melkein varmaan kuolemaan kalereille; ja
eikö hän ollut nyt äskettäin ihmeellisellä tavalla parantanut hänen
äitiänsä ja sisartansa! Eikö voitu tehdä mitään, eikö niin mitään hänen
pelastukseksensa? Hän oli tyytymätön itseensä; olisihan hän voinut
tehdä enemmän. Hän olisi paremmin voinut valvoa galilealaisiansa, niin
he olisivat pysyneet uskollisina ja luotettavina. Nyt oli tehokasten
toimien hetki tullut. Hyvästi suunnittu hyökkäys olisi hajoittanut
kansanpaljouden, vieläpä pasuunan tavalla koonnut Israelin taisteluun
ja jouduttanut kansalle ikävöityä vapahdusta. Sovelias tilaisuus pääsi
käsistä; joka minuutti teki pelastuksen yhä mahdottomammaksi. Voi
Abrahamin Jumala, eikö sitte ollut mahdollista mitään tehdä?
Tähystellessään hän huomasi joukon galilealaisia ja riensi heidän
luoksensa. "Seuratkaa minua!" hän sanoi. "Minun pitää saada puhua
teille."
Miehet tottelivat. Jälleen päästyään kartanon suojaan hän sanoi heille:
"Te olette niitä miehiä, jotka otitte vastaan minun pestaukseni ja
sanoitte olevanne valmiit taistelemaan vapauden ja tulevan kuninkaan
puolesta. Teillä on miekat sivullanne, ja nyt on aika käyttää niitä.
Menkää, etsikää kaikkialta kumppanejanne ja sanokaa heille, että minä
odotan teitä Pääkallonpaikalla, Golgatalla. Rientäkää! Natsarealainen
on se kuningas, ja hänen kanssansa vapautemme kuolee."
Miehet katsoivat häntä kunnioittavasti, mutta eivät liikahtaneet
tuumaakaan paikastansa.
"Ettekö sitte kuule?" hän kysyi.
Joku joukosta vastasi:
"Judan poika", -- he tunsivat häntä ainoastaan sillä nimellä -- "sinua
on petetty. Natsarealainen ei ole luvattu kuningas. Hänellä ei ole
kuninkaan mieltä. Me seurasimme häntä Jerusalemiin, me näimme hänet
temppelissä, hän petti itsensä ja meidät ja koko Israelin, hän Iäksi
pois temppelistä eikä huolinut Davidin valtaistuimesta. Hän ei ole
mikään kuningas, eikä Galilea pidä hänen puoltansa. Hänen pitää kuolla.
Mutta kuule, Judan poika, meillä on nyt aseita, josta kiitos sinulle,
ja me olemme valmiit sivaltamaan miekkamme ja taistelemaan vapauden
edestä. Samoin on koko Galilea. Mutta ainoastaan vapauden edestä, Judan
poika! Jos siihen yhdyt, niin me kokoudumme sinun luoksesi ristin
juurelle."
Päätöksen hetki oli tullut Ben-Hurille. Jos hän olisi ottanut
vastaan tarjouksen ja lausunut sytyttävän sanan, niin historia ehkä
olisi saanut toisen sisällyksen. Mutta silloin hänen ajatuksensa
omituisesti hämmentyivät; kummallinen tunne, että hän siten kävisi
johtamaan maailman menoa vasten Jumalan järjestystä, masensi hänen
tahdon voimansa. Sinä hetkenä hän ei osannut sitä mitenkään selittää,
mutta aikojen kuluttua hän tunnusti sen tulleen natsarealaisen
vaikutuksesta. Hänen noustuaan kuolleista hän käsitti hänen kuolemansa
olleen välttämättömän vahvistamaan ylösnousemisen uskoa, jota ilman
kristinusko olisi vain tyhjä kuori. Tämä hetkellinen hämmennys
hänelle siis ei jättänyt kykyä tehdä ratkaisevaa päätöstä. Hän seisoi
neuvottomana, osaamatta vastata mitään. Kätkien kasvonsa käsiinsä hän
vapisi sisällisestä taistelusta, jossa hänen oma tahtonsa ponnisteli
korkeampaa voimaa vastaan.
"Tule, tule, me odotamme!" huusi Simonides jo neljättä kertaa.
Hän seurasi heitä tahtomattansa, Ester astui hänen sivullaan.
Kuten muinoin Baltasar ja hänen viisaat kumppaninsa aavikolla, Ben-Hur
nyt antoi itsensä korkeamman voiman ohjattavaksi.