Kavallus.
Kadut olivat täpö täynnä ihmisiä, jotka kävelivät edes takaisin tai
tunkeilivat tulien ympärille, joilla lihaa ja muita ruokavaroja
paistettiin, laulaen ja huvitellen kuten paraiten osattiin. Palavan
sedripuun tuoksu täytti ilman. Kaikki israelilaiset tervehtivät
tällaisissa juhlatilaisuuksissa toinen toistansa kuten veljiä, eikä
vierasvaraisuudella ollut mitään rajoja. Ben-Huria tervehdittiin
joka askeleella ystävällisesti, ja joka tulelle pyydettiin häntä
maistamaan ravintoa, sillä "olemmehan israelilaisia veljiä", sanottiin
kaikkialla. Hän kuitenkin kiittäen yhä riensi eteen päin, sillä
hän aikoi majatalossa nousta ratsunsa selkään ja palata teltoille,
jotka olivat Kidronin varrella. Päästäkseen majatalolle täytyi hänen
astua sen tien poikki, joka kohta oli tuleva surullisen kuuluisaksi
hirmuisimmasta näytelmästä, mitä historiakirjoissa tiedetään kertoa.
Sielläkin olivat juhlallisuudet täydessä vauhdissa. Katsoessaan pitkin
katua hän näki etäämpää soihtujoukon lähestyvän. Kaikkialla, mistä ne
kulkivat ohitse, vaikeni laulu ja juhlariemu. Hänen kummastuksensa
kasvoi, kun hän huomasi savun ja kipunain seasta välkkyvän roomalaisten
legionasotamiesten keihäitä. Mitä oli roomalaisilla sotamiehillä
tekemistä juutalaisten juhlassa? Tuo varmaankin merkitsi jotain
erinomaista. Hän pysähtyi katsomaan.
Jonon lähestyessä veti varsinkin kolme henkilöä puoleensa Ben-Hurin
huomiota. He astuivat ensimmäisten joukossa, ja palvelijat, jotka
astuivat heidän edellänsä, näyttivät pitävän erityistä huolta heistä.
Vasemman puolisen heistä hän tunsi temppelinvartiain päälliköksi,
ja oikean puolinen oli pappi. Sitä henkilöä, joka astui heidän
keskellänsä, hän ei nyt yht'äkkiä tuntenut, sillä mies nojasi raskaasti
saattajansa käsivarteen ja piti päätänsä niin alhaalla, ett'ei
kasvoja näkynyt. Hän oli melkein kuin pahantekijä, joka ei vielä
ollut tointunut vangitsemishämmästyksestään, taikka kuin mies, joka
on menossa hirveään rangaistukseen, kidutukseen tai kuolemaan. Sen
verran ainakin näkyi, että joll'ei hän ollut tuon kulun yksinomaisena
aiheena, niin hän ainakin oli siinä päähenkilöitä. Jos Ben-Hur olisi
vain saanut selville, kuka se mies oli, niin hän ehkä käsittäisi koko
asiankin. Sen tähden hän rohkeasti astui papin sivulle ja pysyi hänen
tasallaan. Jospa tuo mies edes kerrankaan nostaisi päätänsä! Kas,
nyt hän nosti. Lyhty valaisi hänen kasvonsa, jotka olivat kalpeat ja
rumasti vääristyneet, ja silmät katselivat epätoivoisesti, levottomasti
ja sekavasti. Oleskellessaan natsarealaisen seurassa oli Ben-Hur
oppinut tuntemaan sekä opetuslapset että mestarin. Nähdessään nyt tuon
suonenvedon tapaisesti vääntelehtivän muodon, hän huudahti:
"Iskarioth!"
Mies käänsi hitaasti päätänsä häneen päin ja liikutti huuliaan, ikään
kuin tahtoen puhua. Mutta pappi ehti ennemmin.
"Kuka sinä olet? Mene tiehesi!" hän sanoi, sysäten Ben-Hurin syrjään.
Ben-Hur ei ollut milläänkään tuosta raa'asta kohtelusta, vaan yhtyi
vähän matkan päässä jälleen seuraan. Bezetan kunnaan ja Antonia-linnan
välitse he saapuivat Betesdan lammikon ohi Lammasportille. Kaikkialla
olivat ihmiset liikkeellä juhlaa viettämässä. Nyt pääsiäisyönä oli
portti avoinna ja ilman vartiota. Kaksi tietä läksi siitä, toinen
pohjoista kohti ja toinen Betaniaan. Vaeltajat kääntyivät laaksoon,
jota pitkin Kidronin oja juoksee, ja astuivat siltaa myöten sen poikki.
Ihmisjoukon askelet sekä keihästen ja sauvain sysäykset kumisivat
jylhästi sillan holveissa. Vielä vähä matkaa astuttiin edelleen ja
käännyttiin sitte vasemmalle öljypuistoa kohti, jonka kiviaita näkyi
tiellekin. Ben-Hur tiesi, ett'ei siellä ollut muuta tavattavaa kuin
joitakuita vanhoja, myhkyräisiä öljypuita, ruohoa ja kallioon hakattu
säiliö, johon puserrettu öljy valui. Hänen ihmetellessään, mitä niin
suurella ihmisjoukolla oli sellaiseen aikaan tekemistä niin syrjäisessä
paikassa, kaikki äkisti pysähtyivät. Kuului kiihtyneitä ääniä, iskuja
ja rynnistystä. Ainoastaan sotamiehet pysyivät järjestyksessään.
Ben-Hur silmänräpäyksessä juoksi edelle, saapui portittomalle
muurinaukolle ja pysähtyi odottamaan, mitä oli tuleva.
Puistossa porttiaukon vastapäätä seisoi valkopukuinen mies paljain
päin, hoikka vartalo vähän kumarruksissa eteen päin, kädet ristissä
ryntäillä, tukka pitkä ja kasvot surulliset; nöyryyden ja kärsivällisen
odotuksen ilmeinen kuva.
Se oli natsarealainen!
Lähellä, ihan portin vieressä olivat hänen opetuslapsensa; he
kiihtyneessä mielentilassaan olivat mestarin ylevän rauhallisuuden
täydellinen vastakohta. Tämän rauhallisen olennon vastapäätä seisoi
ällistelevä ja arka ihmisjoukko valmiina heti lähtemään pakoon, kun
hän olisi vain hiukankaan osoittanut vihastusta. Ben-Hur katseli
pikimmiten heitä, kunnes katse pysähtyi Judaasen: hän ymmärsi nyt, mitä
tällä hyökkäyksellä näin öiseen aikaan tarkoitettiin. Tuossa seisoi
kavaltaja, tässä kavallettu! Tuo aseväki aikoi ottaa hänet vangiksi.
Ei kukaan ihmisolento voi varmaan sanoa, mitä hän on tekevä, kun
toimeen ryhtymisen hetki tulee. Tapaus, jota varten Ben-Hur oli
vuosikausia valmistautunut, oli nyt tullut; mies, jonka puolustamisen
hän oli asettanut elintehtäväkseen, oli kuoleman vaarassa, ja
kuitenkin hän seisoi siinä toimettomana. Sellaisia vastakohtia on
ihmisluonteessa! Totta puhuaksemme se ylevä levollisuus, jolla
salaperäinen natsarealainen otti vastaan vihollisensa, pidätti
häntäkin. Hän ajatteli: "ehkäpä hänen niin usein nähty ihmeellinen
voimansa on hänellä nytkin riittävänä apuna. Hän on aina saarnannut
rauhaa, rakkautta ja anteeksi antamista, ja arvattavasti nytkin toimii
opetuksensa mukaan. Hän, joka on elämän ja kuoleman herra, luultavasti
käyttää voimaansa puolustuksekseen, mutta millä tavalla? Riittäisihän
hänelle yksi sana, yksi viittaus tai yksi ajatus."
Ben-Hur arvosteli yhä vielä natsarealaista inhimillisen mitan mukaan.
Yht'äkkiä kuului Jesus levollisella äänellä kysyvän:
"Ketä te etsitte?"
"Jesusta natsarealaista."
"Minä se olen."
Nämät sanat lausuttiin vaatimattomasti ja ilman vihaa, mutta kuitenkin
ihmisjoukko peräytyi kauhuissaan ja moni kaatui maahankin. Ehkä he
olisivatkin jättäneet hänet rauhaan, joll'ei Judas olisi mennyt hänen
luoksensa.
"Terve, opettaja!" hän sanoi ja suuteli häntä.
"Judas", sanoi natsarealainen vähän nuhtelevalla äänellä,
"suutelemisellako sinä petät ihmisenpojan? Mitä varten olet tullut
tänne?"
Kun ei mitään vastausta tullut, niin hän kääntyi ihmisjoukkoon päin ja
kysyi:
"Ketä te etsitte?"
"Jesusta natsarealaista."
"Minähän sanoin teille, että minä se olen. Jos minua etsitte, niin
antakaa näiden mennä."
Miehiä tuli hänen tykönsä. Muutamat opetuslapset, joille kaikille hän
oli pyytänyt vapautta, aavistivat heidän aikomustansa ja lähestyivät.
Joku sivalsi miekkansa ja hakkasi palvelijalta pois korvan, voimatta
sillä pelastaa mestariansa. Ja yhä vielä Ben-Hur seisoi mihinkään
toimiin ryhtymättä.
Sill'aikaa kuin kiinniottajat varustelivat nuoraa, sitoaksensa ja
viedäksensä hänet pois, teki natsarealainen jaloimman rakkaustyönsä.
Se ei tosin ollut suurin ihme, mutta suurin näyte hänen rakkaudestaan
vihollisiansa kohtaan. Hän koski haavoitettuun korvaan ja paransi sen.
Ystävät ja viholliset kummastuivat yhtä paljon kumpaisetkin, ystävät
siitä, että hänellä tällaisessakin tapauksessa oli sydämmessään tilaa
säälille ja armahtavaisuudelle, ja viholliset siitä, että hän voi tehdä
sellaisen ihmeen.
"Ainakaan hän ei taipune heidän sidottavakseen", ajatteli Ben-Hur.
"Pistä miekkasi tuppeen! Kalkki, jonka isäni antoi minulle, eikö
se ole minun juotava?" Kiivaasta opetuslapsestaan hän kääntyi
oikeudenpalvelijain puoleen: "Niin kuin ryövärin tykö te läksitte
miekkain ja seipäiden kanssa. Kun minä olin joka päivä teidän kanssanne
temppelissä, ette ojentaneet kättänne minua vastaan; mutta tämä on
teidän hetkenne ja pimeyden valta."
Miesjoukko jälleen rohkasihe ja piiritti hänet. Kun Ben-Hur katseli,
missä opetuslapset olivat, niin heitä ei näkynyt ainoatakaan, kaikki
olivat kadonneet. Natsarealainen vangittiin, hän, joka yhdellä
henkäyksellään olisi voinut tuhota vihollisensa niin, ett'ei heistä
olisi näkynyt merkkiäkään.
"Minkä kalkin", Ben-Hur ajatteli, "on isänsä hänelle valmistanut? Kuka
se isä on? Salaisuus toisensa perästä, monta kerrassaan."
Ihmisjoukko, sotamiehet etupäässä, Iäksi takaisin kaupunkiin. Ben-Hur
oli murheellinen ja tyytymätön itseensä. Hän päätti kysyä asiaa
vangilta itseltään. Hän tiesi vangin olevan väkijoukon keskellä siinä
paikassa, josta soihdut loistivat. Riisuttuaan pitkän manttelinsa ja
pääliinansa ja heitettyään ne puiston matalalle kiviaidalle hän riensi
ihmisjoukon jälestä ja yhtyi rohkeasti siihen. Hänen onnistui päästä
sen miehen sivulle, joka talutti vankia nuorasta. Natsarealainen astui
hitaasti, pää kumarruksissa, kädet selän taa sidottuina ja tukka
kasvoilla riippumassa. Hän astui kumarammassa kuin tavallisesti ja
näytti unhottaneen kaikki, mitä hänen ympärillänsä tapahtui. Papit
ja vanhimmat astuivat hänen edellänsä, puhellen keskenään sekä tuon
tuostakin tutkivasti katsahtaen vankiin. Joukko oli lähellä siltaa, kun
Ben-Hur rohkeasti tempasi nuoran palvelijan kädestä ja siirtyi ihan
natsarealaisen viereen.
"Mestari, mestari", hän sanoi hätäisesti, "etkö kuule? Yksi sana vain!
Sano minulle..."
Häntä keskeytti äkäinen kysymys: "kuka sinä olet?" ja mies, jolta hän
oli temmannut nuoran, ojensi jo kätensä jälleen tarttuakseen siihen.
Mutta Ben-Hur ei tuosta hämmästynyt. "Seuraatko sinä heitä vapaasta
tahdosta?" hän kysyi.
Useampia muita tunkeutui nyt lähelle, ja moneen kertaan kuului
kiukkuinen kysymys: "kuka sinä olet?"
"Mestari", jatkoi Ben-Hur kiireesti puhettansa tuskaisella äänellä,
"minä olen sinun ystäväsi ja ihailijasi. Sano minulle, otatko minulta
vastaan apua, jos minä tuon sitä?"
Natsarealainen ei edes katsahtanutkaan ylös eikä antanut mitään
tuntemisen merkkiä. Kuitenkin oli tuossa kumartuneessa olennossa
jotakin, joka kuiskasi Ben-Hurille: "Anna hänen olla. Hänen ystävänsä
ovat luopuneet hänestä, maailma ei tunne häntä. Sielunsa tuskassa hän
on ottanut jäähyväset ihmiskunnalta. Hän ei tiedä, mihin häntä viedään,
eikä pidä siitä lukuakaan. Jätä hänet rauhaan."
Sellaiseen toivottomuuden tilaan Ben-Hur nyt näki pakosta joutuneensa.
Kymmenkunta kättä tarttui häneen, ja joka taholta kuului huuto: "Hän on
yksi heistä. Viekää pois hänet! Lyökää hänet maahan! Surmatkaa hänet!"
Silloin Ben-Hur väkivoimaisella riuhtasulla karisti ahdistajat pois
kimpustaan ja syöksyi tiheän ihmisjoukon lävitse ulos vapauteen. Hänen
vaatteensa jäivät niiden käsiin, jotka koettivat pidättää häntä, mutta
hän alasti katosi rotkotien pimeyteen.
Noudettuaan manttelinsa ja pääliinansa puiston aidalta hän meni
majataloon, nousi hevosensa selkään ja ratsasti omaistensa luo,
aikoen huomispäivän kuluessa mennä tapaamaan natsarealaista. Hän
näet ei tiennyt, että mestari jo samana yönä vietiin Hannaan taloon
tutkittavaksi.
Raskaalla mielellä Ben-Hur tänä yönä laskeutui vuoteellensa, mutta
unta ei tullut. Nyt hänelle selvisi, että toivottu juutalainen
kuningaskunta oli vain unikuva ja sinä pysyikin. Mutta Ben-Hur oli
luonne, joka pettymyksissäkään ei voinut kokonaan kukistua. Niinpä
nytkin näiden hälvenevien tuulentupain seasta alkoi hänen mieleensä
kuvautua levollinen ja päivänpaisteinen elämä miellyttävässä kodissa
Esterin keralla. Yön hitaat hetket näyttivät hänelle moneenkin kertaan
Misenumin läheisen huvilan sisustan, jossa hänen pikku maalaisvaimonsa
käveli ruusujen ja liljain keskellä taikka istui atriumissa
kehräämässä. Ja sen kuvan ympärillä leijaili Napolin päivänpaisteinen
ilma, ja viereltä kajasti sinertävä merenlahti kirjavanaan valkoisia ja
purppuraisia purjeita. Hänen elämänsä käännehetki oli tullut.