Loppu.
Kun Baltasar, Simonides, Ben-Hur, Ester ja molemmat galilealaiset
saapuivat Golgatalle, ryhtyi Ben-Hur toimittamaan heille tilaa. Mitenkä
hän oli kyennyt raivaamaan tietä ihmistungoksen läpi, sitä hän ei
lainkaan tiennyt, ei myöskään mitä suuntaa he olivat kulkeneet, eikä
miten pitkä aika heiltä oli kulunut. Siinä tilassaan hän yhtä vähän
kuin lapsi voi millään tavalla estää hirmuista rikosta, jonka hän oli
näkevä. Jumalan aikomukset ovat meille aina selittämättömät, mutta yhtä
selittämättömät ovat keinotkin, joilla hän osaa päästä tarkoitustensa
perille ja tehdä ne selviksi meidän uskollemme.
Ben-Hur ja muut, jotka olivat hänen seurassaan, pysähtyivät. Huumaus,
jota vastaan hän tähän asti oli taistellut, haihtui nyt kerrassaan,
niin että hän saattoi ihan selvästi käsittää kaikki. Golgatan kunnas
oli muodoltaan kuin pääkallo, kuiva, pölyinen ja ilman mitään vihreätä,
paitsi joitakuita kituvia isopinkorsia. Kunnaan korkeimmalle kohdalle
valittua ristiinnaulitsemis-paikkaa ympäröitsi elävä ihmismuuri,
jota satakunta roomalaista sotamiestä pidätti tunkeutumasta liian
lähelle. Ben-Hur oli päässyt katsojain ensimmäiseen riviin ja katseli
siitä luodetta kohti. Katsoipa hän mihin hyvänsä, niin ei missään
näkynyt tyhjää paikkaa, ei yhtään kiveä eikä vihreätä pilkkua, vaan
ainoastaan ihmiskasvoja tuhansittain. Tuhannen tuhansia sydämmiä sykki
välinpitämättöminä noiden pahantekijäin kohtalosta, mutta kiihkeästi
odotellen, mitä oli tapahtuva natsarealaiselle; ne sykkivät joko
vihasta, pelosta tai uteliaisuudesta, vaan hän rakasti heitä kaikkia ja
meni kuolemaan heidän edestänsä.
Kunnaalla, niin korkealla, että näkyi kauas ylt'ympäri, seisoi
ylimmäinen pappi ylpeänä komeassa puvussaan. Vielä korkeammalla,
ihan ylimmällä huipulla, seisoi kaikkein nähtävänä natsarealainen
kumarruksissa, kärsivänä ja ääneti. Eräs sotamies oli pilkallaan
pannut ruo'on hänen käteensä valtikaksi. Melua, naurua ja kirouksia
kajahteli hänen ympärillään milloin muutamasta suusta, milloin sadoista
yht'aikaa. Ihminen, _paljas ihminen_ tuon intohimojen myrskyn keskellä
olisi unhottanut viimeisenkin jäännöksen rakkaudestaan ihmissukuansa
kohtaan.
Kaikkein silmät tähystelivät natsarealaista. Ben-Hurissa tapahtui
sisällinen muutos joko säälistä tai muista syistä. Hänet valtasi
omituinen tunne, joka antoi hänelle voimaa kärsiä sekä hengellisiä
että ruumiillisia tuskia, joka saattoi hänet katsomaan kuolemaa
toivottavaksi, se kun oli vain siirtyminen parempaan elämään, ehkäpä
sielunelämään, jota Baltasar oli niin kaunopuheisesti kuvannut. Hän
alkoi käsittää ja ymmärtää, että natsarealaisen tulon tarkoitus oli
saattaa niitä, jotka häntä rakastavat, maallisen elämän rajain ylitse
siihen valtakuntaan, joka on valmistettu hänelle ja hänen kansallensa.
Ja hän oli sisällänsä kuulevinaan kaiun eräästä natsarealaisen
lauseesta, jonka hän oli kerran kuullut, mutta ymmärtämättä:
_"Minä olen ylösnousemus ja elämä!"_
Ne sanat kaikuivat moneen kertaan hänen sydämmessään, saivat selvän
muodon, kuten esineet aamun valetessa, ja niihin tuli syvällinen
merkitys. Ja kuten on tapana lausua kysymys moneen kertaan, jotta sen
tarkoitus käsitettäisiin ja se saataisiin painumaan syvälle mieleen,
niin hänkin kysyi, silmät yhä kiintyneinä olentoon, joka kunnaalla oli
uupumaisillaan orjantappura-kruunun alla: "Kuka on ylösnousemus ja
elämä?"
_"Minä"_, näytti olento vastaavan juuri hänelle erittäin. Ja hänen
sydämmensä täyttyi rauhallisesta tunteesta, jollaista hänellä ei ollut
koskaan ennen ollut, rauhan tunteesta, joka lopetti kaikki epäilykset
ja horjumiset ja tuli uskon, rakkauden ja selvän ymmärryksen aluksi.
Silloin kumeat vasaran iskut herättivät hänet tajuunsa. Hän katsahti
ylös ja huomasi muutamain sotamiesten ja käsityöläisten valmistelevan
ristiä. Kuopat, joihin ne aiottiin pystyttää, olivat jo kaivetut maahan.
"Kiirehdi niitä!" sanoi ylimmäinen pappi sadanpäämiehelle. "Tuomittujen
pitää olla kuolleina ja haudattuina ennen auringon laskua, ett'ei maa
tulisi saastutetuksi. Laki käskee niin."
Muuan jalomielinen sotamies meni natsarealaisen luo ja tarjosi
hänelle juotavaa, mutta hän ei huolinut. Toinen tuli sitte, otti
kirjoituslaudan hänen kaulastaan ja kiinnitti sen ristin yläpäähän.
Valmistukset olivat lopussa.
"Ristit ovat valmiit", sanoi sadanpäämies ylimmäiselle papille, joka
viittasi kädellään ja vastasi:
"Jumalan pilkkaaja otetaan ensiksi. Pitäisihän jumalan pojalla olla
voimaa pelastaa itsensä. Saadaan nähdä, mitä siitä tulee."
Kolkko hiljaisuus sitte vallitsi. Hirvein kohta tästä kauhistavasta
toimituksesta oli jälellä: kiinni naulitseminen ristiin. Sinä
silmänräpäyksenä, kun sotamiehet sitä varten kävivät käsiksi
natsarealaiseen, värisytti kaikkia katsojia syvimpiin ytimiin asti.
Julmimmatkin heistä tunsivat vavistusta. Moni sittemmin väitti ilman
silloin äkisti muuttuneen jääkylmäksi ja vaikuttaneen tuon tunteen.
"Miten hirmuisen hiljaista!" kuiskasi Ester, laskien käsivartensa
isänsä kaulaan. Muistaen tuskia, joita itse oli saanut kärsiä, vanhus
veti tytön kasvot syliinsä. Vaikka ukko oli lujatahtoinen, vapisi
hänenkin ruumiinsa kokonaan.
"Älä katso sinne, Ester, peitä silmäsi! Minusta tuntuu, kuin kaikkien,
jotka tätä näkevät, sekä syyllisten että syyttömäin, pitäisi olla tästä
hetkestä alkaen kirotut."
Baltasar vaipui polvilleen.
"Hurin poika", sanoi Simonides yhä syvemmin liikutettuna, "joll'ei
Jehova ojenna kättänsä, niin me ja koko Israel olemme hukassa!"
Ben-Hur vastasi tyynesti: "Minä näin unta, Simonides, ja kuulin, että
sen täytyy tapahtua, ja myöskin, minkä tähden. Se on natsarealaisen
ja Jumalan tahto. Tehkäämme kuten egyptiläinen vanhus, pysykäämme
levollisina ja rukoilkaamme."
Katsahtaessaan jälleen ylös kunnaalle päin hän oli taas kuulevinaan
sanat: "Minä olen ylösnousemus ja elämä." Hän kumartui, täynnä pyhää
kunnioitusta, niin kuin joku tosiaankin olisi puhutellut häntä.
Kunnaan päällä tehtiin loppuun asti julma teko. Sotamiehet riistivät
vaatteet natsarealaisen yltä, niin että hän seisoi ihan alastomana
ihmispaljouden silmäin edessä. Armotta kaadettiin hänet pitkälleen
ristin päälle. Kädet ojennettiin pitkin poikkipuuta ja sitte muutamilla
kovilla iskuilla lyötiin terävät naulat läpi pehmeiden kämmenien.
Polvet nostettiin sen verran pystyyn, että jalkopohjat asettuivat
pitkin ristin runkoa, jalat soviteltiin päällekkäin ja lävistettiin
molemmat yhdellä naulalla. Vasara paukahteli kumeasti; nekin, jotka
eivät kuulleet tuota ääntä, mutta näkivät pyövelimiesten liikkeet,
ymmärsivät niiden merkityksen ja vapisivat kauhusta. Mutta julmuuden
uhri ei valittanut vähääkään, ei rukoillut eikä päästänyt millaistakaan
ääntä.
"Mihin päin asetamme hänet katsomaan?" kysyi eräs sotamies raa'asti.
"Temppeliä kohti", vastasi ylimmäinen pappi. "Saakoon hän kuollessaan
katsella pyhää rakennusta, jota on eläessään häväissyt."
Sotamiehet tarttuivat ristiin, kantoivat sen kaikkinensa määrättyyn
paikkaan ja laskivat pystyyn maahan. Natsarealaisen ruumis riippui
verisistä käsistä maan ja taivaan välillä. Multa hän ei nytkään
päästänyt kuuluviin mitään tuskan ääntä, hän vain rukoili, ja se rukous
oli jumalallisin kaikista:
_"Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät!"_
Ristiä, joka nyt oli kaikkien näkyvissä, tervehdittiin hurjilla
riemuhuudoilla, ja lukutaitoiset kiiruhtivat selittämään kirjoitusta.
Kun se oli luettu, ilmoitettiin heti sisällys lähinnä seisojille, ja
kohta kajahti suunnattoman suuresta katsojajoukosta pilkkahuuto:
_"Terve, juutalaisten kuningas, terve!"_
Ylimmäinen pappi, joka paremmin osasi arvostella kirjoitusta, oli
tehnyt vastaväitteitä, mutta turhaan. Kuoleva kuningas, kirjoitus
päänsä päällä, katseli kiittämätöntä kaupunkia, joka oli niin
häpeällisesti hylännyt hänet.
Aurinko oli ehtinyt ylös korkeimmilleen. Sen loisto valasi vuoria,
kaupunkia, temppeliä ja palatseja torneineen. Silloin äkisti
hämärä rupesi pimittämään taivasta ja maata. Ensin se tuli tuskin
huomattavasti kuten iltahämärä, sitte kasvamistaan kasvoi, kunnes
lopulta lankesi maahan pimeytenä, joka kauhistutti kaikkia. Pilkalliset
huudot ja melu lakkasivat; ihmiset katselivat tuskaisesti toinen
toistansa, sitte taivasta ja hämärään häviäviä vuoria sekä kunnasta,
jolla surullinen näytelmä tapahtui, ja viimein kalpeina ja vavisten
taas toinen toistansa.
"Se on vain sumua taikka ohi kulkeva pilvi", sanoi Simonides
pelkäävälle Esterille. "Kyllä siitä pian tulee jälleen kirkas ilma."
Ben-Hur käsitti asian toisin.
"Ei se ole sumua eikä pilviä", hän sanoi. "Ilman henget, profeetat
ja pyhät pimittävät aurinkoa, ett'eivät he ja luonto näkisi tätä
surullista näytelmää. Minä sanon sinulle, Simonides, että, niin totta
kuin minä elän, se, joka riippuu tuolla ristissä, on Jumalan poika."
Hän jätti Simonideen hämmästyksiinsä siitä puheesta ja meni Baltasarin
luo, joka oli polvillaan lähellä, ja koski häntä olkapäähän.
"Kuule, viisas egyptiläinen", hän sanoi. "Ainoastaan sinä puhuit totta,
natsarealainen on totisesti Jumalan poika."
Baltasar veti hänet alas viereensä ja sanoi heikolla äänellä:
"Minä näin hänet lapsena seimessä, eikä siis ole lainkaan kummallista,
että minä tunsin hänet ennemmin kuin sinä. Voi minua, että minun täytyy
nähdä tämä päivä! Jospa olisin kuollut kuten ystäväni Melchior ja
Gaspar!"
"Älä hätäile!" koetti Ben-Hur lohduttaa häntä. "He epäilemättä ovat
meidän lähellämme henkisessä muodossa."
Hämärä oli yhä kasvanut ja muuttunut pilkko pimeäksi yöksi.
Pyövelimiehet kunnaan harjalla eivät kuitenkaan lakanneet verisestä
työstään, vaan naulitsivat risteihin molemmat pahantekijät ja
pystyttivät ristit. Vartiat sitte komennettiin pois, ja ihmisjoukko
pääsi vapaasti katselemaan. Kuten virta, joka murtaa sulkunsa,
syöksyivät kaikki sysien ja tapellen ristien juurelle. Natsarealaista
pilkkailtiin ja häväistiin.
Muuan soturi huusi: "Ha ha, jos olet juutalaisten kuningas, niin
laskeudu alas rististä!"
Muuan pappi virkkoi: "Niin, jos hän nyt laskeutuu alas, niin me uskomme
häntä."
Toiset pudistelivat viisastelevasti päätänsä ja sanoivat: "Sinä, joka
tahdoit hävittää temppelin ja kolmena päivänä rakentaa sen jälleen,
auta nyt itseäsi ja astu alas rististä."
Ja toiset pilkkasivat: "Hän on luottanut Jumalaan, niinpä Jumala nyt
vapahtakoon hänet, jos häntä rakastaa; sillä hän on sanonut: minä olen
Jumalan poika."
Käsittämätön häijyys! Natsarealainen ei ollut koskaan tehnyt kansalle
muuta kuin hyvää. Muukalaiset, jotka nyt näkivät häntä ensi kerran,
pilkkasivat kuitenkin häntä ja surkuttelivat noita pahantekijöitä.
Luonnoton pimeys pelotti Esteriä, kuten monta muutakin. Pari kolme
kertaa hän kääntyi isänsä puoleen, pyytäen:
"Lähtekäämme kotiin! Jumalan muoto on vihastunut. Kukapa tietää, mitä
kaikkea kamalata vielä voi tapahtua. Minua pelottaa."
Simonides ei kuullut. Hän oli perin harvasanainen ja nähtävästi
hyvin liikutettu. Kun ensimmäisen hetken lopulla ihmisjoukko alkoi
vähetä ristin juurelta, menivät he vanhuksen kehotuksesta vähän
lähemmäksi. Siitä uudesta paikastaan he ainoastaan epäselvästi näkivät
natsarealaista, mutta sen sijaan voivat kuulla tarkasti hänen joka
sanansa.
Toinen hetki kului kuten ensimmäinenkin. Ne olivat häväistyksen, pilkan
ja hitaan kuoleman hetket. Koko tänä aikana natsarealainen ainoastaan
kerran avasi suutansa puheesen. Muutamia vaimoja oli polvillaan
ristin juurella. Niiden joukossa hän huomasi äitinsä ja rakkaimman
opetuslapsensa.
_"Vaimo"_, hän sanoi kovalla äänellä, _"katso poikaasi!"_ Ja
opetuslapselle hän lausui: _"Katso äitiäsi!"_
Kolmas hetki tuli, ja kansaa yhä tunkeili kunnaan ympärille ikään
kuin näkymättömän voiman tuomitsemana kiertelemään sitä. Siihen
epäilemättä vaikutti myöskin selittämätön pimeys. Ihmisjoukko pysyi
levollisempana kuin ennen, mutta silloin tällöin voitiin kuitenkin
kuulla huudahduksia. Vaan kaikki, jotka saapuivat natsarealaisen
ristin juureen, vaikenivat kerrassaan, katsoivat siihen ylös ja
läksivät sieltä ääneti. Tämä muutos tapahtui yksin sotamiehissäkin,
jotka olivat vähän ennen heittäneet arpaa ristiinnaulitun vaatteista.
Hekin seisoivat nyt päällikkönsä johdolla lähellä ristiä. Kun hän
huokasi tai liikautti tuskaisesti päätänsä, niin he kuuntelivat
hyvin tarkkaan. Huomattavin oli kuitenkin ylimmäisen papin ja hänen
virkaveljiensä käytös. Kuta enemmän pimeys kasvoi, sitä enemmän heidän
ylpeä luottamuksensa katosi. Heidän joukossaan oli taitavia tähtien
selittäjiä. Kun aurinko alkoi himmetä, nämä viisaat kokoutuivat
ylimmäisen papin ympärille, keskustellen siitä tapauksesta.
"Auringon pimennys se ei voi mitenkään olla", he arvelivat, "sillä
meillähän on nyt täysi kuu."
Kun ei kukaan voinut vastata heidän kysymyksiinsä eikä selittää
tavatonta pimeyttä, niin he sisimmissä ajatuksissaan alkoivat asettaa
sitä yhteyteen natsarealaisen kanssa. Mitä kauemmin outoa yötä kesti,
sitä horjuvaisemmiksi he tulivat. Sotamiesten takaa he tarkastelivat
jokaista natsarealaisen liikettä, kuuntelivat joka sanaa ja puhelivat
ainoastaan kuiskutellen keskenään. Ehkäpä hän kuitenkin oli Messias,
ja silloin...? Mutta paras oli kaiketi pysyä siellä odottamassa, mitä
muuta vielä oli tapahtuva.
Ben-Hurin epäilykset haihtuivat yhä enemmän. Hänen ainoa rukouksensa
oli, että asian päätös pian tapahtuisi. Simonideen ryhdistä hän
saattoi nähdä hänenkin olevan uskomaisillaan. Ben-Hur näki, miten syvä
mietiskely kajasti ukon elävistä kasvoista, miten hän katseli aurinkoon
päin, ikään kuin tutkistellen pimennyksen syytä. Ester työntäytyi yhä
lähemmäksi isäänsä, ikään kuin hänen mielikseen kätkeäkseen pelkoansa.
"Älä pelkää!" lausui vanhus, "pysy vain täällä ja tee minun kanssani
havaintojasi. Vaikka tulisit kahta kertaa vanhemmaksi kuin minä, niin
et sentään koskaan toiste saa nähdä mitään tämän kaltaista. Ehkäpä
ilmestykset eivät vielä ole loppuneet. Pysykäämme täällä loppuun asti."
Kolmas hetki ristiin naulitsemisesta lukien oli noin puoliväliin
kulunut, kun muutamia miehiä Jerusalemin pahimmasta roskaväestä
pysähtyi keskimmäisen ristin juurelle.
"Tässä hän on, se uusi juutalaisten kuningas", sanoi eräs.
Toiset huusivat nauraen:
"Terve, terve, juutalaisten kuningas!"
Kun ei mitään vastausta kuulunut, he menivät lähemmäksi, pilkaten:
"Jos sinä tosiaankin olet Jumalan poika, niin astu alas!"
Tämän kuullessaan toinen pahantekijä lakkasi vaikeroimasta ja sanoi
natsarealaiselle:
"Jos sinä olet Kristus, niin auta itseäsi ja meitä!"
Lähellä seisojat nauroivat hyväksyvästi. Kaikkein odotellessa
natsarealaisen vastausta alkoi toinen pahantekijä, moittivasti katsoen
kumppaniinsa, puhua:
"Etkö sinäkään pelkää Jumalaa, vaikka olet samassa kadotuksessa? Me
totisesti kärsimme töittemme mukaan, mutta tämä ei ole tehnyt mitään
pahaa."
Ihmiset kummastuivat ja ihan hiljaa kuuntelivat sitte pahantekijän
sanoja natsarealaiselle:
"Herra, muista minua, kun tulet valtakuntaasi!"
Simonides vavahti. "Kun tulet valtakuntaasi." Sitähän kohtaa hän juuri
oli epäillyt ja siitä usein väitellyt Baltasarin kanssa.
"Kuulitko?" Ben-Hur sanoi hänelle, "se valtakunta ei voi olla tästä
maailmasta. Tuo todistaja sanoo, että kuningas nyt vasta menee
valtakuntaansa, ja juuri samaa minä kuulin unissani."
"Hiljaa!" käski Simonides, "hiljaa! Ehkäpä natsarealainen vastaa."
Ja vastaus tuli tosiaankin. Hän lausui selvällä, kauas kuuluvalla
äänellä:
_"Totisesti sanon minä sinulle: tänä päivänä pitää sinun oleman minun
kanssani paratiisissa!"_
Simonides kuunteli, eikö hän vielä lisäisi mitään. Sitte hän pani
kätensä ristiin ja sanoi: "Jo riittää, Herra! Pimeys on haihtunut, minä
näen nyt toisella tavalla, uskon silmillä, kuten Baltasar."
Uskollinen palvelija oli viimeinkin saanut palkkansa. Jospa hänen rujo
ruumiinsa ei paranisikaan, jospa kärsittyjen tuskien muisto ei koskaan
unhottuisikaan häneltä, niin olihan hän nyt kuitenkin oppinut tuntemaan
uuden elämän, joka alkaa tämän ajallisen elämän jälkeen: paratiisin
katoamattoman elämän. Sieltä hän oli löytävä valtakunnan, jota hän ei
ollut koskaan uneksinut, sekä valtakunnan että kuninkaan. Suloinen
rauha virtaili hänen sydämmeensä.
Ylhäällä ristin juurella sitä vastoin vallitsi kummastus ja
hämmästys. Kavalat papit olivat pahassa pulassa. He olivat tuominneet
natsarealaisen kuolemaan, koska hän oli sanonut itseään Messiaaksi, ja
katso, vielä ristilläkin hän selvemmästi kuin koskaan ennen julisti
itsensä siksi, jopa lupasi paratiisinkin pahantekijälle. Ylimmäinen
pappikin vapisi, vaikka olikin ylpeä ja rohkea. Mistä tämä kuoleva mies
sai luottamuksensa, ell'ei totuudesta? Ja totuus, mitäpä se oli muuta
kuin itse Jumala. Sinä silmänräpäyksenä ei olisi tarvittu paljoakaan
karkoittamaan heitä pakoon.
Natsarealaisen rinta kävi yhä raskaammaksi; viimeiset hengenvedot
alkoivat. Vasta kolme hetkeä ristissä, ja jo kuolemaisillaan! Se sanoma
levisi kuin kulovalkea suusta suuhun. Syvä hiljaisuus alkoi. Tukeuttava
kuumuus täytti ilmaa tuon entisen pimeyden lisäksi. Ihmisjoukko pysyi
niin hiljaa, että olisi ollut mahdoton aavistaa sitä olevankaan läsnä.
Silloin kuuluu yht'äkkiä ristillä suruinen valitus:
"_Jumalani, Jumalani, miksis minun ylönannoit_?"
Se huuto vavistutti kaikkia ja sattui ainakin yhteen sydämmeen.
Sotamiehet olivat tuoneet kanssansa astiassa viiniä ja vettä sekä
pesusienen, jotka kaikki olivat lähellä Ben-Huria. Jos sieni kastettiin
tuohon jo etikaksi muuttuneesen juomaan ja pistettiin ruo'on päähän,
niin saatettiin siten ojentaa kärsiväiselle virvoitusta. Ben-Hurin
mieleen muistui virvoitusjuoma, jonka hän oli saanut kaivolla
Natsaretin luona. Hän otti sienen, kastoi sen astiaan ja riensi ristin
luo.
"Anna hänen olla!" kiljui ihmisjoukko. "Älä viitsi!"
Siitä huolimatta hän riensi luo ja piti sientä natsarealaisen huulilla.
Mutta, voi, se oli jo liian myöhään.
Ristiinnaulitun kasvot verisinäkin loistivat ylimaailmallisesti.
Hän avasi silmänsä ja käänsi ne taivasta kohti, ikään kuin nähden
jotakin ihanaa siellä ylhäällä, korkealla pilvien takana. Täytetyn
velvollisuuden tunnetta, helpotusta, jopa riemuakin oli huudossa, jonka
uhri nyt lähetti kaikumaan:
_"Se on täytetty."_
Samalla tavalla sankari, kuollessaan suurenmoisen urhotyön jälkeen,
tervehtii sen päättymistä vielä viimeisellä riemuhuudolla.
Ristiinnaulitun silmäin loisto sammui. Orjantappuroilla seppelöity pää
painui hitaasti alas. Ben-Hur luuli, että elämän ja kuoleman taistelu
jo oli loppunut, mutta eroava henki ponnisti vielä viimeisen kerran, ja
ympärillä seisojat kuulivat sanat:
_"Isä, sinun käsiisi minä annan henkeni!"_
Kidutettu ruumis värähti. Natsarealaisen lähetystyö ja maallinen elämä
oli päättynyt.
Ben-Hur palasi ystäviensä luo ja sanoi yksinkertaisesti:
"Kaikki on lopussa: hän on kuollut."
Tämä sanoma levisi uskomattoman lyhyessä ajassa ihmisjoukkoon. Ei
kukaan lausunut hirveätä uutista kovalla äänellä; kuiskauksena se
vain kulki joka taholle. "Hän on kuollut, hän on kuollut!" Muuta ei
kerrottu. Kansan tahto oli toteutunut. Mutta minkä tähden he niin
kalpeina ja kauhuissaan katselivat toinen toistansa? Hänen verensä oli
tullut heidän päällensä!
Ja heidän tuijotellessaan maa alkoi järistä. Pimeyden sijaan leimahti
kirkkain valkeus. Aurinko paistoi korkealta taivaalta. Maa lainehti
ja järisi. Jokainen koetti etsiä tukea pysyäkseen pystyssä. Kaikki
tähystelivät kunnasta kohti, jolla ristit huojuivat. Kaikki kolme
näkyivät, mutta ainoastaan keskimmäinen risti veti puoleensa heidän
huomiotansa. Se näytti ulottuvan taivaasen asti. Jokainen, joka oli
pilkannut natsarealaista tai lyönyt häntä taikka yhtynyt huutoon:
"ristiin naulitse hänet!" jokainen, joka oli saattanut häntä ulos
kaupungista taikka sydämmessään toivonut hänen kuolemaansa -- ja
sellaisia oli aina kymmenen yhtä kohti -- jokainen heistä tunsi
olevansa vikapää koko joukon rikokseen. Pakokauhu valtasi kaikki.
He alkoivat juosta kaikin voimin; he kiiruhtivat pois jalkaisin,
hevosilla, kameleilla tai vaunuissa. Mutta maanjäristys ahdisti heitä,
ikään kuin itse maakin olisi vihoissaan tahtonut kostaa viattoman
kuolemaa. Se heitti heitä maahan ja kauhistutti maanalaisella
jyrinällään, kallioiden putoamisella ja hautain aukenemisella. Ja
he löivät rintoihinsa ja huusivat pelosta. Hänen verensä oli tullut
heidän päällensä! Kotoisia ja vieraita pappeja ja maallikoita,
kerjäläisiä, saddusealaisia ja farisealaisia juoksi hurjimmassa
sekamelskassa. Kun he huusivat Herran puoleen, niin maa vihoissaan
antoi heille vastauksen. Se ei pitänyt mitään lukua säädystä eikä
arvosta; ylimmäinen pappi ei ollut sen edessä yhtään arvokkaampi kuin
hänen rikokselliset virkaveljensäkään. Se kaatoi hänetkin ja peitti
hänen virkapukunsa lialla, täytti hiekalla kultatiu'ut ja tomulla hänen
suunsa. Yhdessä kohdassa hän ainakin oli kansalaistensa kaltainen: hän
oli niin kuin hekin vetänyt päällensä natsarealaisen veren.
Kun aurinko jälleen valasi ristiinnaulittujen ryhmää, olivat
natsarealaisen äiti, opetuslapsi, hurskaat vaimot, sadanpäämies
sotamiehineen sekä Ben-Hur seurueineen ainoat, jotka olivat jääneet
kunnaalle. Viimemainituilla ei ollut aikaa huomata ihmisten hurjaa
pakoa, heillä oli kylliksi tekemistä itsessänsä.
"Käy tähän istumaan", sanoi Ben-Hur Esterille, sovitellen häntä isänsä
jalkain juureen, "kätke kasvosi, äläkä katso ylös. Luota Jumalaan ja
tähän vanhurskaasen, jonka he ovat niin häpeällisesti surmanneet."
"Sanokaamme häntä tästä lähtein Lunastajaksi", sanoi Simonides
kunnioittavasti.
"Sillä se hän on", vahvisti Ben-Hur.
Maanjäristys vavahutti taas kunnasta. Ristiinnaulittujen pahantekijäin
parunta oli liikuttava. Maan horjumisesta huumautuneenakin Ben-Hur
sentään muisti katsahtaa Baltasariin. Hän makasi liikkumatonna maassa.
Ben-Hur riensi hänen luoksensa ja huusi hänelle, mutta ei saanut mitään
vastausta. Jalo vanhus oli kuollut. Nyt Ben-Hur muisti kuulleensa
parahduksen vastaukseksi natsarealaisen viimeisiin sanoihin, mutta
ei ollut silloin ottanut sitä tarkempaan huomioonsa. Nyt hän tiesi
egyptiläisen sielun seuranneen Herraansa paratiisiin, saaden uskostaan
ja rakkaudestaan runsaan palkan.
Baltasarin palvelijat olivat yhtyneet yleiseen pakoon. Kun kaikki vaara
oli ohitse, kantoivat molemmat galilealaiset ukon takaisin kaupunkiin
kantotuolissa. Surusaatto se oli, joka auringon lasketessa kulki
eteläportista Ben-Hurin palatsiin, samaan aikaan kuin Kristuksen ruumis
otettiin alas rististä.
Baltasarin ruumis laskettiin lavalle saliin. Palvelijat
teeskentelemättömästi itkivät hänen kuolemaansa, sillä hän oli
saavuttanut kaikkein rakkauden, joiden kanssa hänellä oli ollut
vähintäkään yhteyttä; mutta kun he nyt näkivät lempeän hymyn
kirkastavan hänen kasvojaan, niin he kuivasivat kyyneleensä ja sanoivat:
"Hänen asiansa ovat hyvästi. Hän on tänä iltana onnellisempi kuin
lähtiessään tänä aamuna ulos."
Ben-Hur tahtoi itse viedä Iras-neidelle sanomaa hänen isänsä
kuolemasta. Hän läksi etsimään häntä ja tuomaan häntä vainajan luo.
Hän kuvitteli mielessään tyttären surua, sillä olihan hän nyt yksin
maailmassa, ja Ben-Hur tunsi taipumusta antamaan anteeksi ja säälimään
häntä. Hän ei ollut tänä aamuna kysynyt, minkä tähden Iras ei ollut
muiden kanssa ulos lähtemässä, eikä, missä hän olikaan; sillä hän ei
ollut ajatellut koko tyttöä. Se nyt häntä hävetti, ja hän oli valmis
pyytämään häneltä anteeksi, varsinkin kun hänellä nyt oli sellainen
surusanoma tuotavana.
Ben-Hur pudisti Iraan oven esirippua; hopeatiukujen kilinää kyllä
kuului, mutta ei mitään vastausta tullut. Hän huusi häntä nimeltä.
Turhaan! Hän meni sisälle. Huone oli tyhjä. Hän kiiruhti ylös katolle,
luullen hänen olevan siellä, mutta Irasta ei näkynyt. Hän kysyi
palvelijoilta. Ei kukaan ollut koko päivänä nähnyt häntä. Turhaan
etsittyään läpi koko talon Ben-Hur palasi saliin ja asettui Iraan
paikalle vainajan pääpuoleen. Hän ajatteli, miten armollinen Kristus
oli ollut vanhaa palvelijaansa kohtaan. Paratiisin porteilla jäävät,
onneksi tosin, kaikki kärsimykset, nekin, joita omaisten tylyys on
tuottanut, ulkopuolelle.
Baltasarin hautaamisen jälkeen, joka tapahtui yhdeksäntenä päivänä
spitalisten ihmeellisestä terveeksi tulemisesta lukien, Ben-Hur toi
kotiin äitinsä ja Tirzan. Joka päivä kumarruttiin täst'edes tässä
kodissa pyhällä kunnioituksella kiitolliseen rukoukseen Isän ja hänen
poikansa Kristuksen eteen.