Ilman naamiota.
Ben-Hur pysähtyi sen majatalon eteen, johon tietäjät neljättäkymmentä
vuotta sitte olivat tulleet yöksi ennen lähtöänsä Betlehemiin. Siihen
hän jätti hevosensa ja pian saapui jalkaisin kotinsa portille.
Päästyään sisään hän ensin kysyi Mallukia ja, kun hän oli poissa,
ystäviänsä Baltasaria ja Simonidesta. He olivat kantotuolissa lähteneet
kaupungille katselemaan juhlaelämää. Baltasarin sanottiin olevan hyvin
surumielisenä. Palvelijan vastaillessa Ben-Hurin kysymyksiin aukeni
oviverho ja egyptiläisneito harsomaisessa puvussa käydä liihotteli
sisään. Palvelija silloin poistui.
Ben-Hur oli viimeisinä tapausrikkaina päivinä tuskin kertaakaan ehtinyt
ajatella kaunista egyptiläistyttöä. Nyt tämän lumoava vaikutus taas
pääsi valtaan. Mutta, miten ihmeellisesti Iras oli muuttunut. Ennen
hän oli käyttänyt kaikkia mahdollisia keinoja kietoakseen Ben-Huria;
nyt hän ei olisi voinut vierastakaan ottaa vastaan kylmemmästi.
Liikahtamatta kuin kuvapatsas seisoi tyttö hänen edessään, ylpeä pää
pystyssä ja huulet kovasti yhteen puserrettuina.
Hän myöskin ensinnä katkasi äänettömyyden.
"Sinä juuri tulet sopivaan aikaan, Hurin poika", hän sanoi
tahallaan kylmästi, "sillä minä tahdoin lausua sinulle kiitokseni
vierasvaraisuudesta. Ylihuomisesta alkaen minä en sitä enää tarvitse."
Ben-Hur vähän kumarsi, kääntämättä silmiään pois hänestä.
"Minä olen kuullut", Iras edelleen puhui, "että kuutiopelareilla on
tapana tehdä selvitys pelin lopussa ja seppelöidä se onnellinen,
joka on voittanut. Me olemme myöskin pelanneet peliä, joka on
kestänyt päiviä ja öitä; miksikä emme mekin nyt, kun peli on lopussa,
selvittäisi, kenelle kunniaseppele on tuleva."
Ben-Hur vastasi varovasti:
"Miehen ei pidä sulkeman tietä naiselta, kun hän on päättänyt astua
eteen päin."
"Sanos minulle", puhui Iras halveksivasti, "sanoppa sinä, Jerusalemin
ruhtinas, kuka se on tuo natsarealainen kirvesmiehen poika, joka
samalla on jumalan poika ja jolta odotellaan sellaisia urhotöitä."
Kärsimättömästi viitaten Ben-Hur vastasi:
"Minä en ole mikään hänen vartiansa."
Iras nyykäytti ylpeätä päätään ja kysyi:
"Onko hän kukistanut Rooman raunioiksi?"
Ben-Hurin kärsimättömyys kiihtyi.
"Mihin hän on pystyttänyt valtaistuimensa? Missä hänen palatsinsa on?
Hän on herättänyt kuolleita, tottapa hänen sitte on helppo perustaa
uusi hallitussuku. Hänenhän tarvitsee vain sanoa: minä tahdon! ja siinä
se on."
Ihan eittämättä Iras tarkoitti totta. Hänen kysymyksissään ja koko
hänen olennossaan oli jotakin vihamielistä. Ben-Hurilla oli epäselvä
sisällinen tunne, että hänen nyt täytyi olla varoillaan, ja hän sen
tähden vastasi rauhoittavasti:
"Arvosteluun tarvitaan aikaa. Odottakaamme viikkokausi, ennen kuin
tuomitsemme!"
Iras jatkoi pitämättä lukua huomautuksesta:
"Kuinka minä näen sinut tuossa puvussa? Miksi et ole Intian maaherra
taikka sen tai tämän maanosan varakuningas? Minä kerran sain nähdä
persialaisen ylimyksen, päässä silkkiturbaani ja yllä kullasta hohtava
mantteli. Hänen sapelinsa tuppi ja varsi välkkyivät timanteista.
Minä pahoin pelkään, ett'et sinä vielä ole astunut hallitsemaan
valtakuntaasi, sitä nimittäin, johon minä tulisin sinun kanssasi."
"Viisaan vieras-ystäväni tytär, oletpa sinä armollisempi, kuin itse
tiedätkään. Sinä nyt näytät, että kauniissa ruumiissa voi olla sydän,
joka on täynnä katkeruutta."
Ben-Hurin ääni osoitti kylmää kohteliaisuutta. Iras, leikitellen
joutsenkaulassaan riippuvilla kultavitjoilla, vastasi:
"Juutalaiseksi sinä, Hurin poika, et ole niinkään tyhmä. -- Minä olin
katsomassa sinun unisankarisi marssia Jerusalemiin. Sinä sanoit hänen
temppelin rappusilta julistavan itsensä juutalaisten kuninkaaksi.
Minä näin hänen seurueensa tulevan alas vuorelta, kuulin laulun,
näin palmuilla huiskimisen. Hosianna-huudot saivat minut odottamaan
jotakin suurenmoista. Minä tähystelin jotain kuninkaallista, edes yhtä
purppurapukuista sankaria, valtiomiehille sopivia vaunuja, edes yhtä
loistava-aseista sotilasta tai aseellista suojelusväkeä, ja mitä minä
näin? En niin mitään! Ja kuitenkin minä olin kuvitellut Jerusalemin
ruhtinasta sen suojelusväen päälliköksi."
Hän purskahti ivalliseen nauruun, ja katse välähteli halveksivasti.
"Riemukulkua pitävän Sesostriin sijasta", hän jatkoi yhä kiukkuisemmin,
"tai asekoristeisen Caesarin sijasta mitä sainkaan nähdä! -- ha ha,
miehen, jolla oli naisen kasvot ja pitkä tukka ja joka ratsasti
aasintamman varsalla. Muhkea kuningas, vaipuneen maailman kelpo
vapahtaja. Jumalan poika! Ha ha ha!"
Vaikka Ben-Hur hyvästi jaksoi hillitä mieltänsä, hän ei kuitenkaan
voinut salata neuvottomuuttaan, jossa oli vähä häpeätäkin seassa.
"Vaan minä, oi Hurin perillinen, en kuitenkaan paennut paikastani enkä
nauranut, vaan sanoin itsekseni: maltahan, temppelissä hän näyttää
sen loiston, mikä soveltuu sankarille, joka on valloittamaisillaan
maailman. Esikartanot, raput, käytävät, joka tuuman ala, jossa vain
voitiin pysytellä, oli täynnä ihmisiä; tuhannen tuhannet odottivat
hengähtämättä hänen purkautumistansa ulos kotelosta kuin perhonen.
Minä olin jo kuulevinani roomalaisen valtaistuimen kukistumisjyräkän,
silloin -- ha ha ha! hän kääräsi manttelin ympärilleen ja hiipi pois,
sanaakaan sanomatta, kuin näyttelijä, jolle vihelletään. Ajattelehan,
roomalainen maailman valta yhä on pystyssä!"
Kaikki Baltasarin järjelliset perusteet, kaikki natsarealaisen ihmeet,
jotka Ben-Hur oli itse nähnyt, olivat liian keveät tuota pilkallista
kuvausta vastaan. Häneltä ikään kuin putosi suomukset silmistä.
Natsarealaisen tulolla ei ollut mitään valtiollista tarkoitusta. Paljas
ihminen ei olisi voinut vastustaa sellaisen kunnioituksen viehätystä.
"Baltasarin tytär", Ben-Hur sanoi, arvokkaisuutta sekä äänessä että
ryhdissä, "jos on puhe pelistä, jota mainitsit, no hyvä, seppele on
sinun! Mutta sopikaamme nyt. Että sinulla on ollut varma tarkoitus
mielessä, siitä olen täysin vakuutettu ja sanonkin sen kiertelemättä.
Minä vastaan kysymyksiisi, mutta muista varoa sanojasi."
Iras katsoi häneen hetkisen, ikään kuin mietiskellen, mitä olisi
tehtävä, ehkäpä myöskin koettaakseen hänen tahdonvoimaansa, ja sanoi
kylmäkiskoisesti:
"Sinä saat mennä tiehesi, jää hyvästi!"
"Rauha olkoon sinulle", Ben-Hur vastasi.
Hänen ehdittyään ovelle asti Iras kutsui häntä takaisin.
"Kuulehan, vielä yksi sana!"
Ben-Hur pysähtyi ja katsoi kysyvästi.
"Muista, että minä olen nähnyt aikeesi."
"Mitä sinä sitte tiedät, kaunis egyptiläinen?"
Iras katsoi häntä terävästi silmiin ja sanoi:
"Sinä olet enemmän roomalainen kuin sinun kansalaisesi yleensä, Hurin
jälkeläinen."
"Olenko minä sitte niin toisenlainen kuin muut kansalaiseni?"
"Kaikki sankarit ovat roomalaisia!"
"Siinäkö kaikki, mitä sinä tiedät minusta?"
"No niin, se huomautus riittänee varoittamaan sinua."
Hän lausui tämän tyynellä ja hiljaisella äänellä, ja ainoastaan sievän
pikku jalan polenta lattiamattoon neuvoi Ben-Huria olemaan varovainen.
"Minä tunnen erään juutalaisen", sanoi Iras hitaasti ja omituisella
äänenpainolla, "ja hän on karannut kaleriorja. Hänen viimeinen
urhotyönsä oli surmata eräs roomalainen aivan prokuraattorin asunnon
kynnyksellä."
Ben-Hur vavahti ehdottomasti.
"Sama juutalainen on asekuntoon laittanut kolme legionaa, ottaakseen
tänä yönä kiinni roomalaisen maaherran, ja kaikin tavoin valmistautunut
taisteluun Roomaa vastaan. Sheikki Ilderim on hänen liittolaisensa."
Hän astui pari askelta eteen päin ja jatkoi hillityllä äänellä:
"Sinä tunnet Rooman. Oletahan, että minä sen kuullen puhuisin
uudestaan, mitä tässä olen sanonut. Ahah, luulenpa, että jo kalpenet!"
Ben-Hur peräytyi ikään kuin käärmeen pistoa. Iras jatkoi:
"Sinä kyllä tunnet mahtavan Sejanuksen. Oletapa hänen saavan tietää,
että eräs juutalainen on rikkain mies itämailla, jopa koko Rooman
valtakunnassa. Tiberin kalat kohta saisivat herkkuisan atrian, vai
mitä? Ja miten ihania kilpataisteluja sitte pantaisiin toimeen
sirkuksessa! Kansan huvittaminen on sukkela taito, ja rahan hankkiminen
siihen vielä sukkelampi, ja siinä taidossa Sejanuksella ei ole
vertaista."
Ben-Hur koetti säilyttää malttiansa ja vastasi:
"Olkoon sinulla mielihyvänä tietää, että minä tunnustan sinun
viekkautesi ja myönnän olevani sinun käsissäsi. Minä tiedän, ett'ei
minulla ole sinun puoleltasi mitään sääliä odotettavana. Minä
saattaisin surmata sinut, mutta sinähän olet nainen. Aavikko avaa
minulle sylinsä, ja vaikka roomalaiset ovatkin hyviä ihmisajajia, niin
saanevatpa he etsiä kauan, ennen kuin löytävät minut, sillä siellä
hietamerellä asuu uskollista ja urhollista väkeä. Vaikka myönnän, että
sinä olet saanut minut petetyksi, niin oletpa kuitenkin velvollinen
vastaamaan, mistä olet saanut tietää tämän kaiken. Vankeudessa tai
pakolaisena, jopa itse kuolemassakin on minulle lohdutuksena, että voin
kavaltajalle jättää kiroukseni. Tiedänhän syntyneeni kurjuuteen. Kuka
on sinulle kaikki nuo asiat sanonut?"
Oliko se teeskentelemistä vaiko totta, että egyptiläistytön muoto
muuttui vähän surumieliseksi?
"Hurin poika", hän vastasi, "minun kotimaassani on taiteilijoita,
jotka meren rannoilta kokoovat monivärisiä raakunkuoria, rikkovat ne
pikkupaloiksi ja liittelevät yhteen kauneimmiksi kuviksi. Etkö ymmärrä
tarkoitustani? Minä olen sieltä täältä siepannut viittauksia, jotka
olen sovitellut yhteen ja niistä saanut jommoisenkin kauniin kuvan.
Muutamia katkelmia olen saanut omasta suustasi, sillä aavikoilla ovat
teltan seinät ohuet. Jos sain kuulla jotakin, joka vähänkään koski
juutalaisten kuninkaasen, niin tietysti en sulkenut korviani."
Ben-Hur tahtoi poistua, mutta Iras pidätti häntä. "Maltahan vielä!" hän
sanoi. Ben-Hur totteli, tietäen, että hän nyt oli ilmoittava pääasiansa.
"Minä surkuttelen sinua", Iras alkoi. "Sinä olet nuori, rikas ja
urhollinen. Sinä olet kokenut elämän katkeruutta. Tee, mitä minä nyt
neuvon, niin olet pelastettu, minä vannon sen."
Into, jolla hän puhui, oli vilkastuttanut hänen kasvonsa. Ben-Hur ei
ollut koskaan nähnyt häntä niin lumoavana.
"Sinulla oli kerran ystävä", Iras jatkoi, "muinoin lapsuudessasi.
Te jouduitte riitaan, ja hän tuli sinun viholliseksesi. Hän teki
sinulle väärin, ja monen vuoden kuluttua sinä tapasit hänet Antiokian
sirkuksessa."
"Messala."
"Niin, juuri Messala. Sinä olet hänen velkamiehensä, unhota entiset
asiat, tule jälleen hänen ystäväkseen, anna hänelle takaisin
omaisuutensa, jonka hän menetti suuriin vetoihin, pelasta hänet! Kuusi
talenttia ei merkitse sinulle mitään, ei senkään vertaa kuin yksi
lehtevästä puusta putoova lehti, mutta hänelle, kun hän makaa ruumis
riutuneena, ne merkitsevät paljon. Oi Ben-Hur, jalo ruhtinas, hänen
säätyisellensä roomalaiselle on köyhyys julmempi kuin kuolema. Pelasta
hänet!"
Hän puhui sukkelaan ja teki niin tahallansa ja kavalasti, ett'ei
Ben-Hur ehtisi mitään ajatella, mutta hän pettyi. Ben-Hurista tuntui,
kuin Messala katselisi hänen olkapäänsä ylitse vanhaan tapaansa
pilkallisesti ja ylpeästi.
"Messala ei saa mitään!" hän sanoi lujasti. "Päätökseni on
peruuttamaton. Minä teen tässä kuin roomalainen roomalaista kohtaan.
Salli minun kuitenkin kysyä, onko hän lähettänyt sinut tänne."
"Hän on luonteeltaan jalo ja luottaa sinun jalomielisyyteesi."
"Koska sinä tunnet hänet niin hyvin, kaunis viekoittelija, niin
vastaapa, tekisiköhän hän itse päinvastaisessa tapauksessa mitä nyt
toivoo minulta." Ja hänen silmänsä leimahtivat uhkaavasti.
"Oo!" yritti Iras, "hän on..."
"Hän on roomalainen; tahdotko sanoa, että minun, koska olen
juutalainen, pitää mitata toisella mitalla? Senkö tähden, että minä
olen juutalainen, minun pitäisi hänelle, roomalaiselle, jättää
voittoni! Jos sinulla on mitään muuta sanottavaa minulle, niin sano,
sillä, Israelin Jumalan kautta! jos vereni kiehahtaa vielä hiukan, niin
saattaisin unhottaa, että sinä olet nainen ja että olet kaunis enkä
huomaisi sinussa muuta kuin sen roomalaisen lähettämän vakoilijan.
Vastaa pian!"
Iras peräytyi askelen. Hänen katseestaan ja äänestään näkyi koko hänen
ilkeä luontonsa.
"Sinä ravan syöjä ja ravan nielijä, tahdotko verrata itseäsi Messalaan?
Sellaiset kuin sinä olette syntyneet palvelemaan häntä. Hän olisi
tyytynyt kuuteen talenttiin. Mutta minä sanon, että sinun pitää lisätä
niihin kaksikymmentä. Kuuletko, mitä minä sanon? Sinun pitää maksaa,
että minä niin kauan jaksoin olla sinun kanssasi, että kärsin sinua,
jopa sinua suosinkin, vaikka siten tein hänelle palvelusta. Tämä
kaupustelija, joka hoitaa sinun rikkauttasi, joll'ei hän huomiseen
asti kirjoita minun hyväkseni kahtakymmentä kuutta talenttia sinun
omakätistä sitoumustasi vastaan, niin saa Sejanus ryhtyä selvittelemään
asioita sinun kanssasi. Ole viisas! Jää hyvästi!"
Hän aikoi poistua, mutta Ben-Hur astui hänen eteensä.
"Jos tapaat Messalan tänään tai huomenna, täällä tai Roomassa", hän
sanoi, "niin kerro hänelle, että kaikki, mitä hän on anastanut minulta,
hänen täytyy korvata, -- nekin kuusi talenttia. Sano hänelle, että
minä jäin eloon kalereilta, jonne hän tuomitutti minut; sano hänelle,
että sitä kurjaa tilaa, jossa hän nyt on, minä katson Israelin Jumalan
lähettämäksi rangaistukseksi hänen rikoksistaan turvattomia kohtaan,
jotka hänen tähtensä ovat kärsineet enemmän kuin kuoleman. Sano
hänelle, että minun äitini ja sisareni, jotka hän elävinä hautautti
Antonia-linnan komeroon kuolemaan spitalikuolemaa, ovat hyvissä
voimissa ja terveinä, kiitos olkoon siitä natsarealaisen, jota sinä
niin syvästi halveksit. Sano hänelle, että he ovat minulle jälleen
lahjoitetut tekemään minun onneni täydelliseksi ja että, kun minä
täältä lähden, minulle heidän rakkautensa täysin korvaa tuon saastaisen
kiihkon, jonka sinä olet nyt siirtänyt hänelle. Sano hänelle, sinä ilmi
elävä kavaluus -- ja olkoon se teille molemmille lohdutukseksi! että
jos Sejanus tulee ryöstämään minua, niin hän ei mitään löydä, sillä
duumvirin perinnön minä olen muuttanut rahaksi ja toimittanut piiloon
hänen kynsiltänsä. Tämä talo, maatilat, tavarat, laivat, karavaanit,
joilla Simonides harjoittaa liikettänsä, kooten ruhtinaallisia tuloja,
kaikki on suojeltu keisarillisilla kirjeillä, sillä toisen viisaus
ehti ennen hänen kavaluuttansa. Varma etu soveliaan lahjan muodossa
on Sejanuksesta paljoa parempi kuin epäilyttävä anastus, jossa hänen
täytyy turvautua kavallukseen ja veren vuodatukseen. Sano hänelle,
että vaikka kaikki omaisuus ja kaikki rahat olisivatkin minun omassa
hallussani, niin olisihan minulla vielä yksi viimeinen keino: tehdä
lahjakirja keisarin hyväksi ja sillä tavalla hajoittaa hänen ahneet
aikeensa. Sen verran minä toki olen oppinut Roomassa. Sano hänelle
viimein, ett'en minä lähetä hänelle kiroustani sanoina, vaan että minä
leppymättömän vihani soveliaammaksi ilmaukseksi lähetän hänen tykönsä
erään henkilön, joka on ilmi elävä kirous. Kun hän sitte katselee
sinua, niin hänen roomalainen terävyytensä kyllä heti huomaa, ketä minä
tarkoitan. Poistu nyt täältä, sillä minäkin aion lähteä!"
Hän saattoi Irasta ovelle, ja nosti kylmän kohteliaasti esirippua
syrjään hänen ulos mennessään.
"Rauha olkoon sinulle!" hän sanoi tytön poistuessa.