Parannettuina.
Neljännellä tunnilla alkoi liike Betanian tiellä vilkastua, ja vihdoin
odottajien silmät huomasivat moneen tuhanteen nousevan väkijoukon
esiintyvän Öljymäen harjalle ja laskeutuvan tietä alas. Ja, mikä
siinä oli kummallista, jok'ainoalla siinä joukossa oli palmun lehvät
kädessään. Heidän katsellessaan tätä kummaa nähtävää toi itätuuli
heidän korviinsa äänten hälinää vastakkaiseltakin puolelta. Silloin
äiti herätti Tirzan.
"Mitä tämä kaikki tarkoittaa?" Tirza kysyi.
"Hän on tulossa", vastasi äiti. "Väkijoukko kaupungista päin tulee
häntä vastaanottamaan, idästä päin kuuluu hänen seuralaistensa äänet.
Täällä meidän paikoillamme ne tavannevat toisensa."
Sillä välin idästä tuleva väki hitaasti läheni. Kun ensimmäinen ryhmä
tulivat näkyviin, niin spitaliset siinä huomasivat ratsun selässä
istuvan miehen, keskellä joukkoa, joka tanssien ja laulaen ilmaisi
riemastustaan. Ratsumies oli paljain päin ja valkoisessa puvussa. Hän
ei katsellut oikeaan eikä vasempaan. Seuralaistensa meluisasta riemusta
hän ei näyttänyt juuri välittävän, eikä heidän suosionsa tuntunut
voivan haihduttaa hänen syvää alakuloisuuttaan. Se vaikutus, jonka hän
noihin spitalisiin teki, oli kuitenkin niin ihmeellinen, että he oitis
tunsivat hänet.
"Hän se on, Tirza", äiti sanoi; "tule lapseni!"
Niin sanoessaan hän hiipi esiin keskelle tietä ja valahti polvillensa
maahan. Tytär ja palvelija olivat kohta hänen sivullaan. Ja samassa ne
tuhannet, jotka kaupungista päin lähenivät, pysähtyivät ja heilutellen
vihreitä lehviään huusivat kuorossa --
"Siunattu olkoon Israelin kuningas, joka tulee Herran nimeen!"
Kaikkien tuhansien laulaessa tervehdystään ei spitalisraukkain ääni
voinut mihinkään kuulua. He nousivat ja hoiperrellen ja kuivettuneita
käsiään ojennellen lähestyttyään ratsastajan ympärillä olevaa ryhmää --
joka uhkasi kivillä torjua heidät takaisin -- pysähtyivät jumalallisen
miehen eteen. Mies kohotti heitä kohti tyynet, sääliväiset ja
sanomattoman kauniit silmänsä, kun äiti molempien puolesta puhui:
"Mestari, mestari! Sinä näet meidän hätämme; sinä voit meidät
puhdistaa. Armahda sinä meitä -- armahda!"
"Uskotko sinä, että minä siihen kykenen?" mestari kysyi.
"Sinä olet se, josta profeetat puhuvat -- sinä olet Messias!" vaimo
vastasi.
Mestarin katse alkoi säteillä, hän näytti kasvavan heidän silmissään.
"Vaimo", hän sanoi, "suuri on uskosi; käyköön sinulle niin, kuin sinä
tahdot."
Hän viivähti vielä hetkisen, muistamatta ympärillään olevaa tungosta.
Sitte hän ratsasti edelleen -- kohti julmaa kuolemaa, jonka hän niin
hyvin ennakolta tiesi. Vaan ikään kuin ravinnoksi hänen rakkautta
isoovalle ja janoavalle sielullensa kiitollinen vaimo hänen jälkeensä
huudahti:
"Kunnia jumalalle korkeudessa! Siunattu, kolmasti siunattu Poika, jonka
hän on antanut meille!"
Heti sen jälkeen ratsastaja häipyi heidän silmistään molempien
saattojoukkojen keskeen. Vaan äiti kiersi kätensä Tirzan ympärille
ja saatuaan hänet ohjatuksi erilleen joukosta huudahti: "Tyttäreni,
katsohan; meillä on hänen lupauksensa; olemme pelastetut!" Ja he
yhdessä polvistuivat, katsoen menevien jälkeen, kunnes he katosivat
vuoren huipun taakse.
Siinä he ensiksi tunsivat, miten veri heidän sydämmessään ja suonissaan
nuoreni ja täytti heidän kuivaneen ruumiinsa sanomattoman suloisella
terveyden tunteella. Eikä edes muutoskaan ollut tuskallinen. He
tunsivat sielunvoimansa saavan entisen tarmonsa ja mielensä täyttyvän
ihastuksesta, jota on mahdoton kuvaella. Heistä tuntui, kuin
maistaisivat elämän nestettä, jonka vaikutus ei tapahtunut vähitellen,
vaan silmänräpäyksessä.
Tämän muutoksen sairaudesta terveyteen näki vielä toinenkin paitsi
Amrah. Kuten tiedämme, Ben-Hur seurasi lakkaamatta natsarealaista
hänen vaelluksillaan. Ben-Hur kuuli näiden onnettomain avun huudon,
näki heidän tautinsa ja sen tekemät hävitykset, kuuli natsarealaisen
vastauksen ja yhä vielä yhtä ihmetellen katseli tätä ihmettä, vaikka
oli jo monesti nähnyt samanlaisia parantumistapauksia ennenkin. Hän
oli eronnut muusta seurasta ja istahtanut lähelle naisia ja tervehti
siitä monia ohi kulkijoista. Naiset näyttivät hänestä ihan vierailta,
niin että hänen ihmettelynsä tarkoitti ainoastaan heidän parantumisensa
eittämätöntä ihmettä. Lähestyessään kalliota hän ihan sattumalta näki
pienen naisolennon, joka seisoi kiven vieressä, käsillään kätkien
kasvojansa.
"Niin totta, kuin Herra elää", hän sanoi, "olethan sinä Amrah!" Hän
riensi vanhuksen luo äidin ja sisaren ohitse, joita ei tuntenut, ja
pysähtyi palvelijan eteen.
"Amrah, Amrah, mitä sinulla on täällä tekemistä!"
Amrah itkien sekä ilosta että pelosta vaipui polvilleen hänen eteensä.
"Herra, herra! Sinun ja minun Jumalani on kuitenkin armollinen Jumala!"
Selittämätön aavistus sanoi Ben-Hurille, että Amrahin siellä olo koski
jollakin tavalla noita toisia naisia. Hän kääntyi heihin päin, hänen
sydämensä tuntui seisovan hiljaa, ja hän itse tuntui olevan kuin kiinni
naulattuna maahan, eikä hän saanut sanaakaan suustansa. Nainen, jonka
hän oli nähnyt puhuttelevan natsarealaista, seisoi lähellä häntä,
kädet ristissä ja katse taivasta kohti. Ja harhanäköäkö se oli? Hän
ei ollut koskaan nähnyt ketään niin äitinsä näköistä; juuri sellainen
hän oli ollut sinä päivänä, kun roomalaiset veivät hänet pois. Ja kuka
seisoi hänen vieressään, ell'ei Tirza, joka silloin onnettomuuden
aamuna oli seisonut veljensä sivulla katselemassa suoja-aidan ylitse.
Hän oli luullut heitä kuolleiksi, ja aika oli totuttanut hänet
siihen ajatukseen. Hän ei ollut lakannut heitä suremasta, mutta he
olivat joutuneet pois hänen aikeistaan ja tulevaisuus-unelmistaan.
Tuskin silmiänsä uskoen hän laski kätensä Amrahin päälaelle ja kysyi
vapisevalla äänellä:
"Amrah, Amrah, onko se äitini! ja Tirza! Sano, näenkö oikein."
"Huhu heille, herra, puhu heille!" Amrah vastasi.
Ben-Hur ei enempää vitkastellut, vaan juoksi ojennetuin käsin
syleilemään heitä: "Äiti! äiti! Tirza! tässä minä olen!"
He kuulivat hänen huutonsa ja juoksivat vastaan. Ja heti he kolme,
jotka olivat niin kauan olleet erotettuina, itkivät ilon kyyneliä
toistensa sylissä.
Ensimmäisen ihastuksen vähän asetuttua sanoi äiti:
"Onnessamme, lapseni, älkäämme olko kiittämättömät, vaan alkakaamme
uutta elämää kiitollisuudella sitä kohtaan, joka lahjoitti sen meille."
He laskeutuivat polvilleen, myöskin Amrah, ja ylen onnellisen lesken
rukous kaikui kuin riemuvirsi. Tirza lausui sen sana sanalta jälestä ja
samoin myöskin Judah, vaikka ei yhtä levollisella mielellä eikä yhtä
rajattomalla uskolla, sillä ylös noustua hän sanoi:
"Natsaretissa, äiti, josta hän on kotoisin, sanotaan häntä kirvesmiehen
pojaksi. Kuka hän on?"