"Ei, hän luulee teitä kuolleiksi."
"Kerran muinoin muuan profeetta paransi spitalisen". sanoi äiti
miettiväisesti Tirzalle, "mutta hän sai voimansa Jumalalta." Sitte hän
kääntyi Amrahin puoleen. "Mistä poikani tietää, että sillä miehellä on
sellainen ihmeellinen voima?"
"Hän matkusti hänen seurassaan, kuuli spitalisten huutavan häneltä apua
ja näki heidän lähtevän hänen luotansa terveinä ja virkeinä. Kerran oli
vain yksi, toisella kerralla kymmenen. Hän paransi heidät kaikki."
Leski oli vaiti, hänen kätensä vapisivat. Hän mietiskeli, mitä oli
kuullut. Ei hän epäillyt tapausten totuutta, sillä olihan hänen
poikansa ne nähnyt, hän vaan koetti käsittää, voisiko ihmisellä olla
voimaa tehdä sellaisia ihmeitä. Tirzalle hän sanoi:
"Hänen täytyy olla Messias!"
Hän ei puhunut kylmästi ja punnitsevasti, vaan niin kuin Israelilainen
vaimo, joka tunsi kaikki Messias-ennustukset ja oli valmis iloitsemaan
vähäisestäkin merkistä, joka ilmaisi lupausten täyttymistä. "Kyllä
muistan ajan", hän jatkoi, "kun Jerusalem ja koko Judea oli täynnä
kertomuksia hänen syntymisestään. Nyt hänen täytyy jo olla miehen
ijässä. Sen täytyy olla -- se on hän. Niin", hän sanoi Amrahille, "me
seuraamme sinua. Anna meille vesiruukku tuolta luolasta sekä jotakin
syödä, ja sitte me lähdemme."
Heidän kiihtynyt mielensä joudutti yksinkertaista atrioimista,
ja kaikki kolme läksivät luolasta. Tirza oli luottavainen kuten
äitinsäkin ja Amrah, mutta yksi asia häntä kuitenkin arvelutti. Kuten
Amrah kertoi, mies tuli Betaniasta. Mutta sieltä oli kolme tietä
tai polkua Jerusalemiin: Öljymäen ylitse, sen juuritse ja kolmas
Pahennuksenkallion ohitse. Ne tosin eivät olleet varsin kaukana
toisistaan, mutta kuitenkin niin kaukana, että natsarealainen saattoi
päästä tapaamatta ohitse, jos hän kulki toista tietä, kuin he luulivat.
Hiukan vain kyseltyään äiti huomasi, ett'ei Amrah tuntenut seutua
Kidronia ulompana eikä myöskään tiennyt, mitä tietä se aikoi kulkea,
jota he menivät tapaamaan. Hän huomasi myöskin sekä Amrahin että Tirzan
luottavan häneen, toisen elinkautisesta palvelukseen tottumuksesta,
toisen luonnollisesta riippuvaisuudesta. Miettimättä kauan hän sanoi
heille:
"Me menemme ensin Betfageen. Jos Herra on meille armollinen, niin
saamme siellä kuulla, mihin päin meidän pitää kääntyä."
He laskeutuivat alas vuorelta Tofetia ja kuninkaallisia puutarhoja
kohti. Maantielle päästyään he pysähtyivät. "Minua pelottaa astua
maantietä myöten", sanoi leski. "Minä ehdotan, että pysymme syrjässä.
Tänään on juhlapäivä, paljo ihmisiä kulkee tiellä. Jos menemme
Pahennuksenkallion ylitse, niin meidän ei tarvitse kohdata heitä."
Tirza oli tähän asti ainoastaan vaivoin pysynyt pystyssä. Nyt kun hän
kuuli, minkä tien äiti valitsi, hänen rohkeutensa raukesi kokonaan.
"Vuori on jyrkkä, äiti", hän sanoi, "eikä minulla ole voimia kiivetä
sitä."
"Muista toki, että olemme menossa elämään ja terveyteen. Katsos,
lapseni, miten ihana päivä on tullut! Tuolla tulee vaimoja menossa
kaivolle. Jos jäämme tähän, niin he heittelevät meitä kivillä. Tule,
ole kestäväinen!"
Sillä tavalla äiti koetti rohkaista tytärtään, vaikka itsekin kärsi
julmia tuskia. Amrah auttoi häntä. Tähän asti hän ei vielä ollut
koskenut spitalisiin, mutta nyt hän ei huolinut koskemisen seurauksista
eikä emännän kielloista. Hän otti toisella kädellään Tirzan kiinni
vyötäröstä ja sanoi kehottaen: "Nojaa minuun, minä olen vahva, vaikka
vanhakin, ja tästä on vain vähä matkaa. Kas niin, kyllä se näin käy."
Vuorta, jolle he nousivat, oli erittäin vaikea kiivetä kivien,
rappeutuneiden hautain ja muiden raunioiden ylitse. Kun he viimein
seisoivat sen harjalla ja näkivät luoteessa päin temppelin
esikartanoineen sekä Sionin suuren valkoisen tornin, tunsi äiti elämän
rakkauden jälleen heräävän elämän itsensäkin tähden.
"Katso, Tirza", hän sanoi, "katso Kauniinportin kultalevyjä! Muistatko,
että me ennen tavallisesti kävimme siitä portista? Eikö olisi ihanaa
jälleen niin tehdä! Ja sitä paitsi meidän kotimmehan on niin lähellä!
Minä melkein näen talomme tuolta noin kaikkein pyhimmän katon takaa. Ja
Judah on siellä valmiina toivottamaan meille tervetuloa!"
He alkoivat nyt laskeutua alas vuoren toista sivua. Vaikka Amrah koetti
kaikin voimin tukea Tirzaa, tyttö kuitenkin huokasi joka askeleella ja
päästi silloin tällöin tuskan huudahduksen. Kun saavuttiin alas tielle
vuoren juurelle, niin hän uupumuksesta vaipui maahan.
"Mene sinä edelleen Amrahin kanssa, rakas äiti!" hän sanoi heikolla
äänellä. "Antakaa minun maata tässä."
"Ei, ei, Tirza, mitäpä olisi apua minun parantumisestani, joll'et sinä
paranisi yht'aikaa. Jos Judah kysyy sinua, kuten hän ihan varmaan
tekee, mitenkä minä voisin hänelle mitään vastata, jos jättäisin sinut
tänne?"
"Sano hänelle, että hän oli minulle rakas."
Äiti kumartui hänen puoleensa neuvottomasti katsellen. Parantumisajatus
oli hänessä eroamattomasti kiintynyt yhteen tyttären kanssa. Juuri
kun hän päätti luopua koko yrityksestä ja jättää tulevaiset asiat
jumalallisen huolenpidon huomaan, hän näki idästä päin miehen
kiireimmiten lähestyvän tietä myöten.
"Rohkeutta, Tirza", hän sanoi, "tuolla tulee joku, joka voi antaa
tietoa natsarealaisesta."
Amrah auttoi Tirzaa ylös istumaan ja tuki häntä. Mies tuli lähemmäksi.
"Äiti, sydämmesi hyvyydessä unhotat, ketä me olemme. Se tulija kiertää
meitä, kiroo ja kivittää meitä."
"Saammehan nähdä!" Mutta äiti ei voinut vastata, sillä hän tiesi varsin
hyvin, mitä kansa tavallisesti teki hänen kaltaisillensa.
Siinä paikassa, johon onnettomat olivat saapuneet, oli tie tuskin
parempi potkua. Jos mies astui sitä myöten, täytyi hänen kulkea ihan
heidän vieritsensä. Tietä myöten mies kuitenkin tuli. Hänen päästyään
kyllin lähelle, että voi kuulla, huusi äiti säädetyllä tavalla:
"saastainen, saastainen!" Hänen kummastuksekseen mies kuitenkin astui
edelleen ihan kohti heitä.
"Mitä te tahdotte?" hän kysyi ja pysähtyi muutaman askelen päähän.
"Näethän, ketä me olemme. Pidä varasi!" vastasi äiti arvokkaasti.
"Vaimo, minä olen sen edelläkävijä, joka yhdellä sanallaan parantaa
sellaisia kuin te olette. Minä en pelkää teitä."
"Natsarealaisenko?"
"Messiaan", mies vastasi.
"Onko totta, että hän tänään tulee kaupunkiin?"
"Hän on nyt Betfagessa."
"Mitä tietä hän kulkenee?"
"Tätä."
Äiti pani kätensä ristiin ja katsahti kiitollisesti taivaasen.
"Kenenkä sinä luulet hänen olevan?"
"Hän on Jumalan poika."