Iloisia sanomia.
Ensimmäinen henkilö, joka seuraavana aamuna, kun Lammasportti avattiin,
riensi ulos kaupungista, oli Amrah. Vartiat eivät häneltä mitään
kyselleet, sillä ainahan hän oli tullut yhtä säännöllisesti kuin
aamukin; he tiesivät hänet jonkun arvokkaan talon palvelijaksi, ja se
tieto riitti heille.
Lammasportista hän käänsi kulkunsa idän puoliseen laaksoon. Öljymäen
tumman vihreä rinne oli täpö täynnä valkoisia telttoja, joissa
juhlavieraat majailivat. Oli vielä niin varhainen aamu, ett'ei hän
tavannut ketään. Hän saapui Getsemaneen. Hautojen luona, Betanian ja
Siloan teiden risteyksessä hän usein pysähtyi neuvottomana. Kerran hän
myöskin istahti tien laidalle levähtämään, mutta nousi heti jälleen ja
astui yhä kiireemmin. Jos kivillä olisi tien varrella ollut korvat,
niin ne olisivat kuulleet hänen mutisevan; jos niillä olisi ollut
silmät, ne olisivat nähneet, mitenkä Amrah usein katsoi vuorille päin,
nuristen aamun sopimatonta vitkastelemista; ja jos kivet olisivat
voineet puhua, niin ne olisivat sanoneet: "Tuolla ystävällämme on tänä
aamuna kiire; ne, joille hän vie ruokaa, lienevät hyvin nälissään."
Kuninkaallisten puutarhain kohdalle päästyään hän viimeinkin hiljensi
vauhtiansa, sillä spitalisten hirvittävä kaupunki tuli nyt näkyviin; se
oli pitkin vuoren rinnettä Hinnomin laakson näkyvässä päässä. Amrah oli
näet matkalla emäntänsä luo, jonka luolan suu oli, kuten jo tiedämme,
En-Rogelin kaivolle päin.
Vaikka vielä olikin hyvin aikainen aamu, istui onneton vaimo jo
luolansa edessä. Tirza vielä makasi. Tauti oli kolmen viime vuoden
kuluessa nopeasti ja hirvittävästi edistynyt. Tietäen, minkä näköinen
oli, onneton Hurin leski aina käytti tiheää huntua, ei edes Tirzakaan
saanut koskaan nähdä häntä ilman sitä. Mutta tänä aamuna hän istui
paljain päin hengittämässä raitista ilmaa, sillä hän tiesi, ett'ei
likitienoilla vielä ollut ketään, joka olisi voinut pelästyä hänen
näköänsä. Ei vielä ollutkaan selvä päivä, vaan sentään kyllin valoisa,
että voi huomata, mitä hävityksiä tauti oli tehnyt. Tukka riippui
lumivalkoisena ja itsepäisen kankeana kuin hopealangoista kudottu
kangas selässä ja ryntäillä; silmäluomet, huulet, nenä ja posket olivat
paikoittain pois syöpyneet ja toisin paikoin vain paljaita haavoja,
kaula ikään kuin suomuksien peitossa. Toinen käsi lepäsi kankealla
hameella, kynnet poissa ja nivelet osittain syöpyneinä luihin asti,
osittain märkää tekevinä ja paisuksissa. Päästä, kasvoista, kaulasta ja
käsistä saattoi helposti arvata muun ruumiin näön. Jos ken kerran näki
lesken, joka ennen oli ollut niin arvokas ja rikas sekä muodoltaankin
kaunis, nyt tuossa tilassa, niin helppopa oli käsittää, miksi hän
koetti salata siellä oloansa. Joku olisi ehkä saattanut kysyä, miks'ei
hän väkivaltaisesti lopettanut kurjaa elämäänsä ja kärsimyksiänsä. Laki
sen kielsi. Pakana sitä voi nauraa, vaan ei Israelin lapsi, joka kyllä
sen ymmärtää.
Istuessaan siinä syviin ajatuksiin vaipuneena hän äkisti huomasi
naisen, joka tuli luolaa kohti. Hän peitti kiireimmiten päänsä ja
huusi kaiuttomalla äänellä: "Saastainen, saastainen!" Pitämättä lukua
varoituksesta Amrah kohta jo saapui luo ja laskeutui hänen jalkainsa
juureen. Palvelija paran kauan hillitty rakkaus esiytyi nyt koko
voimassaan. Hän suuteli itkien ja surkutellen emäntänsä vaatteita,
vaikka emäntä kuinka olisi koettanut estää. Kun estelyistä ei ollut
mitään apua, niin hän odotti, kunnes Amrahin tunteen puuska ehti vähän
asettua.
"Mitä sinä nyt teit, Amrah?" torui leski. "Silläkö tavalla sinä
osoitat rakkauttasi? Sinä olet nyt hukassa etkä saa enää palata hänen
luoksensa, isäntäsi luo!"
Amrah polvillaan nyyhkyttäen kätki kasvonsa maan tomuun.
"Sinäkin olet nyt lain kirouksen alla, etkä saa enää palata
Jerusalemiin. Mitäs nyt tulee meistä, kuka hankkii meille ruokaa? Voi,
sinä häijy Amrah, nyt me olemme kaikki hukassa!"
"Olkaa armolliset!" Amrah nyyhkytti.
"Sinun olisi pitänyt olla armollinen itseäsi kohtaan, siten olisit
myöskin ollut armollinen meille. Mihin me nyt pakenemme? Voi sinua,
uskoton palvelija! Olihan Jumalan viha jo ennestäänkin kyllin raskaana
meidän päällämme."
Tirza myöskin tuli nyt näkyviin, herättyään kovasta keskustelusta.
Ei kynä taivu piirtämään hänen kuvaansa. Tuota puoli alastonta,
suomuksista, ajettunutta ja puoli sokeata olentoa ei olisi kukaan
voinut tuntea entiseksi lapsellisen puhtauden ja sulouden kuvaksi.
"Amrahko se on, äiti?"
Palvelija yritti lähestymään häntäkin.
"Seis, Amrah!" sanoi äiti käskevästi. "Minä kiellän sinua koskemasta
häneen. Nouse ylös ja mene tiehesi, ennen kuin kukaan näkee sinua
kaivolta. Mutta voi! johan unhotin, että sinun nyt täytyykin jäädä
tänne osalliseksi meidän kohtaloomme. Nouse ylös, sanon minä!"
Amrah nousi polvilleen ja sanoi kädet ristissä:
"Oi hyvä emäntä, minä en ole petollinen enkä häijy, minä tuon hyviä
sanomia."
"Judahistako?" kysyi leski uteliaasti.
"Minä tiedän ihmeellisen miehen, jolla on voima parantaa teidät. Hän
sanoo vain sanan, ja sairaat paranevat, yksinpä kuolleetkin heräävät
elämään. Minä tulin viemään teitä hänen luoksensa."
"Amrah parka!" Tirza säälitteli.
"Ei", vastasi Amrah, huomattuaan noissa sanoissa epäilystä, "minä
puhun totta niin totta, kuin Herra elää. Hän kulkee tänä aamuna tästä
ohi matkalla kaupunkiin. Katsokaa, nyt on jo päivä, syökää nyt, ja
lähtekäämme sitte."
Äiti kuunteli halukkaasti, sillä hän oli luultavasti jo kuullut
puhuttavan tästä ihmeellisestä miehestä, jonka maine oli levinnyt maan
syrjäisimpiinkin nurkkiin.
"Kuka hän on?" leski kysyi.
"Natsarealainen mies."
"Kuka sinulle kertoi hänestä?"
"Judah."
"Judahko? Onko hän kotona?"
"Hän tuli eilisiltana."