Matkalla Galileasta Jerusalemiin.
Natsarealainen on samoin matkalla. Minä seuraan häntä hänen
tietämättänsä täys'lukuisen legionan kanssa. Toinen legiona
odottaa käskyjäni. Passah-juhla tekee luonnolliseksi niin suuren
ihmisjoukon kokoutumisen. Hän sanoi lähtiessään matkalle: _Katso,
me menemme Jerusalemiin, että kaikki toteutuisi, mitä profeetat
ovat ennustaneet_.
Meidän odotuksemme lähestyy loppuansa. Kiireessä. Rauha olkoon
sinulle, Simonides.
_Ben-Hur_.
Ester antoi kirjeen isälleen, tuskin voiden pidättää kyyneliänsä.
Kirjeessä ei ollut sanaakaan hänelle, ei edes tervehdystäkään. Ja
kuitenkin, olisihan ollut hyvin helppo kirjoittaa: "Rauha olkoon
sinulle ja sinun tyttärellesi!" Ensi kerran elämässään Ester tunsi
luulevaisuuden piston mielessään.
"Kahdeksas päivä Nisan-kuuta", Simonides sanoi, "kahdeksas, monesko
päivä meillä nyt on?"
"Yhdeksäs", Ester vastasi.
"Niinpä he nykyään ovat jo Betaniassa."
"Me saamme luultavasti hänet jo tänä iltana tänne", jatkoi Ester
iloisesti isänsä ajatusta, unhottaen äskeisen surunsa.
"Ehkä, ehkä! Huomenna on meillä happanemattoman leivän juhla; ehkä hän
tahtoo viettää sitä meidänkin kanssamme, ehkä myöskin natsarealainen.
Luultavasti he tulevat molemmat."
Silloin juuri palvelija toi viiniä ja vettä. Ester seoitti juomaa
isällensä, ja sill'aikaa tuli Iras katolle.
Hän ei ollut koskaan näyttänyt Esteristä niin kauniilta kuin nyt.
Hänen silkkiharsoinen pukunsa häilyi hänen ympärillään kuin pilvi;
otsa, kaula ja käsivarret säteilivät kalliista kivistä, joita sen
kansan naiset niin suosivat. Kasvot myöskin loistivat; käynnissä oli
itsetuntoa ja kimmoisuutta, vaan ei kuitenkaan teeskentelemistä. Ester
nähdessään hänet pakeni isänsä sivulle ja hiipi hyvin lähelle häntä.
"Rauha olkoon sinulle, Simonides, ja sinulle, kaunis Ester!" sanoi Iras
vähän kumartaen. "Sinä, vanha ystävä, jos niin saan sanoa, muistutat
minusta persialaisia pappeja, jotka päivänvalon vähetessä nousevat
katoille lähettämään rukouksia laskeutuvalle auringolle. Joll'et sinä
ehkä tunne sellaista jumalanpalvelusta, niin minä kutsun tänne isäni,
sillä hän polveutuu magilaisista."
"Kaunis egyptiläinen", kauppias vastasi, "sinun isäsi on hyvä mies,
eikä hän suinkaan loukkautuisi, jos sanoisin hänelle, että persialaisen
uskonnon taito on vähin osa hänen viisaudestansa."
Iras veti huulensa tuskin huomattavaan ivahymyyn.
"Puhuakseni kuten sinä filosofin tavalla", hän virkkoi, "niin vähin osa
aina osoittaa, että on olemassa suurempikin osa. Salli minun kysyä,
mikä sinusta on suurin osa sitä harvinaista omaisuutta, jota sanot
isälläni olevan."
Simonides kääntyi vakavasti hänen puoleensa. "Totinen viisaus", hän
sanoi, "on tuntea Jumala, ja niistä, jotka hänet tuntevat, minä en
tiedä ketään, jolla sitä tuntemista olisi suuremmassa määrässä ja joka
sitä osoittaisi paremmin sekä sanoilla että töillä kuin jalo Baltasar."
Hän otti pikarin ja joi, merkiksi, että tahtoi lopettaa keskustelun.
Iras kääntyi vähän nyrpeissään Esterin puoleen.
"Mies, jolla on miljoneja sekä kokonaisia laivastoja merillä, ei voi
käsittää, mikä meitä yksinkertaisia naisia huvittaa. Me jätämme hänet
yksiksensä. Tuolla muurin nurkassa saatamme jutella hetkisen rauhassa."
He menivät suoja-aidan luo ja pysähtyivät siihen paikkaan,
jossa Ben-Hur oli tahtomattaan aiheuttanut tiilin putoamisen ja
prokuraattorin haavoittumisen.
"Etkö sinä koskaan ole ollut Roomassa?" Iras kysyi, leikitellen
avatulla rannerenkaallaan.
"En", vastasi Ester varovasti.
"Etkö ole koskaan halunnut päästä sinne?"
"En."
"Voi, miten tyhjä sinun elämäsi on!"
Huokaus, joka kuului tätä lausuessa, ei olisi voinut olla syvempi eikä
säälivämpi, jos se olisi tarkoittanut häntä itseäänkin. Heti hän sitte
nauroi niin kovasti, että se kuului alas kadulle asti. "Voi sinua,
rakas yksinkertainen tyttö, puolittain lentoon kykenevät linnun kuvat
suuren sfinksin korvissa Memfiin luona hietalakeudella tietävät melkein
yhtä paljon kuin sinä."
Huomattuaan Esterin olevan hämillään hän muutti käytöstapaansa ja sanoi
tuttavasti: "Et sinä saa pahastua, et millään tavalla, minä vain laskin
leikkiä. Anna minun suudella haavaa ja ilmoittaa sinulle jotakin, jota
en sanoisi kenellekään muulle, en, vaikka itse Simbel kysyisi minulta,
tarjoten lotus-kukalla Niilin vettä!"
Taas hän nauroi, siten salaten terävää katsahdustansa Esteriin, ja
sanoi sitte:
"Kuningas tulee."
Ester katsoi häneen viattoman kummastuneesti.
"Natsarealainen", Iras jatkoi, "se, josta isämme ovat puhuneet niin
paljon ja jota varten Ben-Hur on työskennellyt ja jota palvellut niin
kauan", hänen äänensä hiljeni yhä enemmän, "natsarealainen tulee
huomenna, ja Ben-Hur jo tänä iltana."
Ester koetti pysyä levollisena, mutta se ei onnistunut. Kavala veri
syöksyi hänen poskiinsa ja otsallensa. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut
nöyryytyksekseen huomata riemun ivahymyä, joka nopeasti kuin leimaus
välähti Iraan kasvoilla.
"Kas tässä lupaus!" hän sanoi, vetäen vyönsä alta paperikäärön.
"Iloitse minun kanssani, ystäväni, tänä iltana hän jo on täällä!
Tiberin varrella on palatsi, joka kelpaisi kuninkaallekin; ja olla
siinä vallitsevana emäntänä..."
Nopeita askelia kuului kadulta, keskeyttäen puheen. Iras kumartui
suoja-aidan yli katsomaan ja huusi ilosta:
"lsis olkoon ylistetty! Hän on täällä, Ben-Hur itse! Hyvä merkki on,
että hän noin tuli juuri silloin, kun ajattelin häntä; se on hyvä
merkki, paras kaikista. Syleile ja suutele minua, Ester!"
Ester katsahti ylös. Hänen kasvonsa hehkuivat, silmät leimusivat ikään
kuin vihasta, paljon selvemmästä, kuin hänen arassa olennossaan muuten
koskaan oli nähtävänä. Hänen hiljaisuutensa oli tällä kertaa joutunut
liian kovaan koetukseen. Eikö siinä kylliksi, että hänen täytyi olla
haihtuvimmissa unelmissaankin ajattelematta miestä, jota rakasti;
pitikö hänen lisäksi kuunnella kerskailevan kilpasiskon lavertelua,
että hänellä oli parempi menestys ja toivo päästä toiveittensa
loistaville perille? Häntä, elinkautisen orjan tytärtä Ben-Hur ei ollut
ajatellut; tuo toinen voi näyttää hänen kirjettänsä ja antaa orjatytön
vain itseksensä aavistaa, miten hehkuva se saattoi olla. Ester kysyi:
"Rakastatko sinä häntä niin suuresti, vai etkö ennemmin rakasta Roomaa?"
Iras peräytyi askelen ja kumarsi ylpeästi päätään Esterin puoleen,
sanoen:
"Mikä hän sitte on sinulle, Simonideen tytär?"
Esterin koko ruumis vapisi.
"Hän on minun..."
Ajatus, masentava kuin ukontuli, pysäytti hänen kielensä; hän kalpeni
ja vapisi, vaan tyynnyttihe jälleen ja vastasi:
"Hän on minun isäni ystävä."
Tuo orjuuden tunnustus ei tahtonut vähällä tulla huulien ylitse.
Iras nauroi vielä iloisemmin kuin äsken.
"Eikö mitään muuta. Oo, Egyptin rakkausjumalain nimessä, pidä vain
suutelosi ominasi! Sinä nyt juuri opetit minulle, että täällä Judeassa
on paljon arvokkaampiakin suuteloita minua odottamassa; ja" -- hän
astui pari askelta ja katsahti taaksensa -- "minä aion nyt noutaa ne.
Rauha olkoon sinulle!"
Ester näki hänen häviävän rappusiin, kätki kasvonsa käsiin ja pakahtui
kyyneliin, jotka polttaen kuohuivat sormien välitse, nuo häpeän ja
hillityn rakkauden kyyneleet. Ja ikään kuin enentämään kiivasta,
hänelle niin outoa tunteiden purkausta muistuivat hänen mieleensä isän
sanat, joista nyt näkyi aivan uusi ajatus: "Sinun rakkautesi minua
kohtaan ei olisi ollut turha vaiva, jos minä olisin pitänyt, mitä
minulla oli, ja sehän oli minun vallassani."
Tähdet jo levittivät kalpeata valoansa kaupungille ja sitä ympäröivälle
mustalle vuorenselänteelle, ennen kuin hän jaksoi palata kesähuoneesen
ja ääneti asettua tavalliselle paikalleen isänsä viereen ja palvelemaan
häntä. Se näytti olevan hänen nuoruutensa tehtävä, jospa ei aivan
elintehtävä. Ja totta puhuaksemme, nyt kun katkerin suru oli ohitse,
hän napisematta palasi velvollisuuksiansa täyttämään.