"Niin, ja minun tyttäreni, minun tyttäreni, minun kaikkeni, paljon
kalliimpi minulle kuin temppeli Salomolle."
Hetkisen vaiti oltuaan vanhus laski kätensä Esterin olkapäälle ja puhui:
"Kun Judah vie egyptiläistytön morsiamenaan kotiinsa, Ester, niin hän
katuen ja surren muistelee sinua, sillä hän herää siihen tietoon, että
Iras on katsonut häntä vain kunnianhimonsa välikappaleeksi. Rooma on
kaikkein hänen ajatustensa keskus. Judah on hänestä duumviri Arriuksen
poika eikä Hurin, Jerusalemin ruhtinaan."
Ester ei koettanutkaan salata, minkä vaikutuksen hänen sanansa tekivät
häneen.
"Pelasta hänet, isä, joll'ei se vielä ole liian myöhäistä!" hän
kiihkeästi pyysi.
Vanhus vastasi epäilevästi hymyillen: "Mies, joka on hukkumaisillaan,
voidaan pelastaa, mutta ei rakastunutta."
"Vaan sinullahan on vaikutusvaltaa häneen. Hän on yksin maailmassa,
näytä hänelle vaara ja kerro, millainen nainen hän on."
"Jospa minä pelastaisinkin hänet, kääntäisikö se hänen rakkautensa
sinuun, Ester? Ei!" Vanhuksen kulmakarvat painuivat alas silmäin eteen.
"Minä olen orja, kuten isäni ovat olleet monta miespolvea, mutta minä
en voisi sanoa hänelle: kas, herra, tässä minun tyttäreni! hän on
kauniimpi kuin tuo egyptiläistyttö ja rakastaa sinua enemmän! Minulla
on siksi ollut liian monta vuotta vapautta ja isännyyttä. Sellaiset
sanat eivät koskaan pääsisi huuliltani. Kivet noilla vanhoilla
kukkuloilla kääntyisivät häpeästä, jos sitte sinne menisin. Ei, Ester,
ennemmin minä tahtoisin, että tulisimme molemmat kootuiksi isäimme
tykö."
Esterin kasvot paloivat punasta.
"Enhän minä tarkoittanutkaan pyytää sinua sanomaan hänelle sitä. Minä
ajattelin ainoastaan häntä ja hänen onneansa. Koska minä uskalsin
rakastaa häntä, tahdon myöskin ansaita hänen kunnioituksensa.
Ainoastaan sillä tavalla voin korjata tyhmyyteni. Anna minun nyt lukea
hänen kirjeensä sinulle."
"Niin, lue se!"
Lopettaakseen vastenmielisen keskustelun Ester alkoi heti lukea
Ben-Hurin kirjettä: