Alkuselitys.
"Ester, Ester! käske palvelijan tuoda pikarissa raikasta vettä."
"Etkö tahdo enempää viiniä, isä?"
"Tuokoon sitte molempia."
Näin puheltiin kesähuoneessa Hurin vanhan palatsin katolla
Jerusalemissa. Ester lausui pihan puolisen suoja-aidan ylitse käskyn
alhaalla seisovalle palvelijalle. Samalla tuli toinen palvelija ylös
katolle ja tervehti kunnioittavasti.
"Kirjekäärö isännälle", hän sanoi, antaessaan Esterille liinavaatteesen
käärityn, sinetillä lukitun kirjeen.
Tyydyttääksemme lukijan uteliaisuutta ilmoitamme, että tämä tapahtui
21 päivänä maaliskuuta, lähes kolmen vuoden kuluttua siitä, kun
Johannes todisti Kristusta Betabarassa. Ben-Hur, joka ei voinut
kärsiä, että hänen isäinsä koti oli autiona ja rappiotilassa,
oli tällä välin asiamiehensä Mallukin kautta ostanut sen Pontius
Pilatukselta. Korjatessa oli se kokonaan rakennettu uudestaan, vieläpä
sisustettu paljon komeammaksi entistään, niin että kaikki ikävän
entisyyden muistot olivat siitä perin pohjin hävinneet. Kaikkialla
näkyi todistuksia, että isännän aisti oli hienostunut monivuotisesta
oleskelemisesta Misenumin huvilassa ja Roomassa.
Tästä ei kuitenkaan sovi päättää, että Ben-Hur olisi julkisesti
ryhtynyt hallitsemaan omaisuuttansa, sillä se oli hänestä vielä liian
aikaista. Ei hän myöskään vielä käyttänyt oikeaa nimeänsä. Toimitellen
valmistuksia Galileassa hän kärsivällisesti odotteli natsarealaisen
esiytymistä. Vaan päivä päivältä natsarealainen hänestä näytti yhä
salaperäisemmältä, ja ihmeet, joita hän usein teki ihan hänen silmäinsä
edessä, pitivät Ben-Huria tuskastuttavassa epätietoisuudessa sekä
hänen luonteestaan että tehtävästään. Tuon tuostakin Ben-Hur kävi
Jerusalemissa ja majaili silloin isäinsä kodissa, mutta ainoastaan
vieraan tavalla. Baltasar ja Iras olivat asettuneet palatsiin
vakinaisesti asumaan, ja Ben-Hurin käynnit tarkoittivat varsinkin
Irasta, joka sanomattomasti veti puoleensa häntä. Mutta viehättivätpä
häntä myöskin vanhuksen innokkaat puhelut kuleksivasta ihmeiden
tekijästä.
Simonides ja Ester olivat saapuneet Antiokiasta muutamia päiviä
ennen äsken ilmoittamaamme aikaa. Matka oli ollut erittäin vaikea
kauppiaalle, sillä hänen oli täytynyt istua riipputuolissa kahden
kamelin välillä, eivätkä ne huojuvassa kulussaan aina astuneet
tasaisesti. Mutta nyt, päästyään kerran perille, kunnon vanhus ei
näyttänyt saavan kylliksi katselluksi synnyinmaatansa. Varsinkin hän
erittäin mielellään katseli seutua katolla ja oleskeli siellä suurimman
osan päivää. Kesähuoneen varjossa hän sai kylliksi hengittää suloista
ilmaa, jota virtaili läheisiltä vuorilta, voi katsella auringon kulkua
noususta laskuun asti, iloita tyttärensä rakkaudesta ja muistella
hänen äitiänsä, joka kaukana täältä makasi viimeistä lepoansa. Mutta
hän ei täälläkään laiminlyönyt kauppa-asioitansa. Joka päivä tuli
Sanballatilta, joka hoiti liikettä Antiokiassa, tietoja sen tilasta,
ja joka päivä lähetti hän niin tarkkoja ohjeita, ett'ei mitään muuta
arvostelu-kykyä tarvittu ja että kaikki mahdollisuudet oli otettu
lukuun, paitsi ne, joita kaikkivaltias ei ollut jättänyt ihmisneron
huomaan.
Kun Ester nyt palasi takaisin kesähuoneesen, kirkasti auringonvalo
häntä niin, että täytyi ehdottomasti nähdä hänen muuttuneen
viehättäväksi naiseksi; hän oli hoikka, täynnä suloa, kasvot
säännölliset, muoto kukoistava nuoruudesta ja terveydestä ja osoittava
rikasta sielunelämää. Lyhyesti sanoen, hän oli nainen, jota täytyi
rakastaa, koska rakkaus oli se ilma, jossa hän oleskeli.
Palatessaan isänsä luo hän katsahti kääröä, katsoi sitte vielä kerran
tarkemmin, ja veri syöksyi hänen poskiinsa. Sinetti oli Ben-Hurin. Hän
joudutti askeliansa.
Simonides samoin katseli hetkisen kääröä ja tutki sinettiä. Viimein hän
avasi sen ja antoi paperikäärön tyttärelleen.
"Lue!" hän sanoi.
Vanhuksen silmät tarkastelivat Esteriä, ja suurta levottomuutta näkyi
hänen kasvoissaan.
"Sinä tiedät, keneltä kirje on, Ester."
"Tiedän, -- meidän isännältämme."
Vaikka Esterin käytöksessä näkyi jotakin vitkastelemista, katsoi hän
kuitenkin suoravaisen kainosti isäänsä silmiin.
"Rakastatko häntä, Ester?" kysyi vanhus tyynesti.
"Rakastan", hän vastasi.
"Oletko tarkkaan punninnut, mitä teet?"
"Olen koettanut, isä, ajatella häntä ainoastaan isäntänämme, jonka oma
velvollisuudesta olen, mutta minä en ole kyllin vahva."
"Sinä olet hyvä tyttö, Ester, ja äitisi kaltainen", sanoi Simonides ja
vaipui ajatuksiin, joista Ester hänet herätti avaamalla paperikäärön.
"Herra antakoon minulle anteeksi, mutta sinun rakkautesi minua kohtaan
ei olisi ollut turha vaiva, jos minä olisin pitänyt mitä minulla oli,
ja sehän oli minun vallassani. Rahassa on sanomaton voima."
"Minä olisin silloin ollut pahemmassa tilassa kuin nyt, isä, sillä
silloin minä en olisi ansainnut, että hän olisi edes katsahtanutkaan
minuun. Enkö jo ala lukea?"
"Maltahan vielä. Anna minun sinun itsesi tähden näyttää kaikkein pahin
kohta. Kun käsität sen, niin isku ei tule niin hirmuiseksi. Hän on jo
lahjoittanut pois sydämmensä, Ester."
"Minä tiedän sen", hän vastasi levollisesti.
"Egyptiläinen Iras on houkutellut hänet pauloihinsa, hän on viekas
kuten koko hänen kansansa, ja hänellä on kauneus liittolaisena, suuri
kauneus ja suuri viekkaus, mutta ei yhtään sydäntä, kuten hänen
kansallaan ei ole. Tytär, joka halveksii isäänsä, tulee onnettomuudeksi
miehellensä."
"Halveksiiko Iras isäänsä?"
Simonides jatkoi:
"Baltasar on viisas mies ja pakanaksi saanut erinomaista suosiota
Jumalalta. Hänen uskonsa on hänelle kunniaksi, mutta Iras nauraa sitä.
Minä kuulin hänen eilen isästänsä puhuessaan sanovan: 'Nuoruuden
hairahtelemiset ovat anteeksi annettavat, mutta viisaus soveltuu
vanhuudelle, ja kun vanhus kadottaa sen, pitäisi hänen kuolla'. Julmaa
puhetta, oikein roomalaiselle sopivaa. Minä sovitin sitä itseeni, sillä
minä tiedän, että heikkous, sellainen kuin hänen isällään, ei jää
tulematta minullekaan, vaan tulee ehkä piankin. Mutta sinä Ester et
koskaan, et koskaan sano minusta: Parempi olisi, että hän kuolisi. Ei,
sinun äitisi oli Judan tyttäriä."