Airut ja hänen kuninkaansa.
Kolmantena matkapäivänä pitivät matkustajamme puolipäivän lepoa
Jabbok-joella. He tapasivat rannalla majailemassa satakunta miestä,
ja matkustajat tuskin ehtivät laskeutua maahan, kun eräs heistä astui
heidän luoksensa tarjoamaan vettä, jota hän ruukusta kaatoi pikariin.
He ottivat kiitollisesti vastaan miehen ystävällisyyden. Katsellessaan
kamelia mies sanoi:
"Minä olen juuri paluumatkalla Jordanilta, jossa nyt on suuri
ihmisjoukko koossa, mutta niin muhkeata eläintä kuin tämä minä en
kuitenkaan nähnyt siellä. Jalo eläin tosiaankin. Saanko kysyä, mitä
rotua se on?"
Baltasar tyydytti miehen uteliaisuutta ja kävi lepäämään, mutta
Ben-Hur, haluten tarkempia tietoja, kysyi:
"Missä paikassa joen varrella ihmiset ovat?"
"Betabarassa."
"Eihän siitä paikasta ennen ole tavallisesti yli kaalatettu", Ben-Hur
vastasi, "enkä minä käsitä, miten se nyt yht'äkkiä on tullut niin
suureksi kulkupaikaksi."
"Huomaanpa, että sinä tulet kaukaa etkä ole kuullut iloista sanomaa."
"Mitä sanomaa?"
"Mies on tullut aavikoilta, hyvin pyhä mies, ja hän julistaa uutta
oppia, joka ihmeellisesti vaikuttaa kaikkiin sydämmiin. Hän sanoo
itseään Johannekseksi, Sakariaan pojaksi; hän on nasiri ja sanoo
olevansa Messiaan edelläkävijä."
Iras myöskin kuunteli tarkkaan. Mies jatkoi:
"Siitä Johanneksesta kerrotaan, että hän on lapsuudestaan asti
oleskellut En-gedin luona luolassa ja rukoillen viettänyt elämää,
paljon ankarampaa kuin essealaiset. Kansaa tulvaa joukottain kuulemaan
hänen saarnaansa. Minä riensin kuten kaikki muutkin kuulemaan häntä."
"Ovatko kaikki, jotka nyt tässä näemme, käyneet siellä?"
"Muutamat jo ovat käyneet, mutta enimmät ovat sinne menemässä."
"Mitä hän saarnaa?"
"Uutta oppia, jota ei tähän asti ole koskaan julistettu Israelissa.
Niin sanovat kaikki, jotka ovat häntä kuulleet. Hän puhuu parannuksesta
ja kasteesta. Rabbinit yhtä vähän tietävät kuin mekään, mitä hänestä
on ajateltava. Jotkut kysyivät häneltä, onko hän Kristus, ja toiset,
onko hän Elias. Hän vastasi kaikille: '_Minä olen huutavaisen ääni
aavikolta; valmistakaa Herran tietä_'."
Ystävänsä kutsuivat miestä takaisin. Kun hän aikoi lähteä, sanoi
Baltasar hänelle:
"Hyvä vieras, sano meille, tapaammeko saarnaajan siinä paikassa, johon
hän jäi sinun lähtiessäsi."
"Tapaatte Betabarassa."
"Kukapa muu tämä nasiri voi olla kuin meidän kuninkaamme julistaja?"
sanoi Ben-Hur Iras-neidolle.
Niin lyhyessä ajassa Ben-Hur oli ehtinyt niin pitkälle, että uskoi
tyttären enemmän kuin vanhan isän kiintyneen odotettuun salaperäiseen
kuninkaasen!
Baltasar nousi, syvälle vaipuneet silmät oikein hehkuvina, ja sanoi:
"Lähtekäämme rientämään; minä en ole väsyksissä."
He läksivät ja jatkoivat kiireesti, kaikki ääneti, matkaa yöpaikkaan
Ramot-Gileadin länsipuolelle.
"Me lähdemme aikaisin huomisaamuna", sanoi ukko ennen levolle
käymistään. "Vapahtaja ehkä tulee, emmekä me ole siellä."
"Kuningas ei voi olla kaukana julistajastaan", Iras kuiskasi.
"Saammepahan nähdä huomenna", vastasi Ben-Hur, suudellen hänen kättänsä.
Seuraavana aamuna ratsastaessaan kolmannen vartion aikaan ulos
rotkotieltä, joka kulkee pitkin Gileadin vuorta, he saapuivat erämaahan
pyhän joen itäpuolelle. Toiselta rannalta näkyi yläraja Jerikon
vanhoista palmumetsäisistä alueista, jotka ulottuvat aina Judean
vuoristoihin asti. Ben-Hurin sydän sykki kovemmin, sillä hän tiesi,
että oltiin juuri pääsemässä perille.
"Iloitse, Baltasar", hän sanoi, "kohta olemme jo perillä."
Taluttaja kiirehti kamelia parempaan vauhtiin. Pian näkyi telttoja,
majoja ja kiinni sidottuja juhtia; sitte rupesi näkymään myöskin
joki ja läheltä sen rantaa suuri ihmisjoukko sekä samanlainen joukko
toiseltakin rannalta. Olettaen nasiirin juuri saarnaavan he riensivät
eteen päin, mutta juuri heidän päästessään kuulomatkan päähän
väkijoukko alkoi liikkua ja hajota.
He olivat tulleet liian myöhään.
"Pysähtykäämme tähän", Ben-Hur sanoi egyptiläiselle, joka tuskitellen
väänteli käsiään, "ehkä nasiri tulee tätä tietä."
Ihmiset, kiintyneinä vain siihen, mitä olivat kuulleet, eivät ollenkaan
huomanneet äsken tulleita. Muutamia satoja oli jo astunut ohitse,
ja tilaisuus nähdä nasiria näytti tällä kertaa menneen hukkaan,
mutta viimein he yht'äkkiä näkivät vastaansa tulevan joesta miehen,
jonka muoto oli niin omituinen, että heiltä unohtui kaikki, mitä
muuta tapahtui ympärillä. Hänellä oli kummallinen, melkeinpä raaka
ja villi ulkomuoto, tukka riippui selvittelemättöminä suortuvina
kapeiden, laihtuneiden kasvojen ympärillä, joiden iho oli kuin ruskeaa
pergamenttia. Silmissä oli palava loiste. Karkea kamelinkarvainen vaate
riippui vasemmalta olkapäältä alas polviin asti, jättäen koko oikean
puolen ruumiista paljaaksi. Valmistamattomasta nahasta leikattu vyö
piti sitä kiinni vyötäröltä. Jalat olivat paljaat. Kädessä hänellä
oli pitkä ryhmysauva, ja nahkalaukku riippui vyöstä. Hänen liikkeensä
olivat sukkelat ja varmat ja osoittivat jotain kummallista valppautta.
Tuon tuostakin hän työnsi vastahakoista tukkaa pois otsalta ja katseli
tutkivasti ympärilleen, ikään kuin odotellen jotakuta.
Nuori egyptiläistyttö katseli aavikkolaista kummastellen, melkeinpä
inhoten. Hän työnsi syrjään päiväteltan esiripun ja sanoi Ben-Hurille,
joka vielä istui ratsunsa selässä lähellä:
"Tuoko mies on kuninkaan julistaja?"
"Hän on nasiri", vastasi hän, katsomatta tyttöön.
Totta puhuaksemme, hän itsekin tunsi hyvin pettyneensä. Vaikka hän
varsin hyvin tiesi En-gedin yksinkertaisten asujainten harjoittavan
erinomaista itsekieltämystä puvussa ja olevan pitämättä mitään
lukua ihmisten mielestä, ja vaikka hän oli jo edeltä päin tiennyt
odottaa näkevänsä nasirin, joka sanoi itseään huutavaisen ääneksi
aavikolta, niin olipa hän kuitenkin toivonut ja luullut, että kuninkaan
edelläkävijällä olisi jotakin vallan ja mahtavuuden merkkiä. Vaan nyt
katsellessaan tätä omituista olentoa täytyi hänen ehdottomasti verrata
häntä siihen hienopukuiseen ja -tapaiseen hovimiesjoukkoon, jonka
oli nähnyt keisarin palatsissa Roomassa. Häpeissään, neuvottomana ja
hämillään hän ei löytänyt mitään muuta vastausta kuin: "Hän on nasiri".
Baltasariin sitä vastoin mies teki ihan toisenlaisen vaikutuksen. Hän
oli vakuutettu, että Jumalan tiet eivät ole ihmisten. Hän oli nähnyt
vapahtajan lapsena seimessä; hänen uskonsa ei loukkautunut köyhyydestä
eikä yksinkertaisuudesta jumalallisen ilmestyksen yhteydessä. Hän istui
liikahtamatta paikallaan, kädet ristissä ryntäillä ja huulet liikkuvina
rukouksessa. Hän ei odottanut mitään mahtavaa kuningasta.
Sill'aikaa kuin nämä kolme katsojaa eri tavalla käsittivät miehen
ilmestyksen, istui toinen mies yksinään kivellä joen rannalla,
nähtävästi vaipuneena ajattelemaan saarnaa, jonka oli kuullut. Nyt hän
nousi ja astui hitaasti nasiria kohti. He olivat nyt vain parinkymmenen
askeleen päässä toisistansa. Nasiri pysähtyi ja pyyhkien hiukset
silmiltään katseli tarkasti vastaan-tulijaansa. Sitte hän nosti
kätensä merkiksi ihmisille, joita vielä oli lähellä, ja he pysähtyivät
odottamaan, mitä oli tuleva. Nasiri nosti hitaasti sauvansa ja osoitti
toista miestä.
Kaikki kääntyivät nyt katsomaan häneen, myöskin Baltasar ja Ben-Hur.
Mies tuli hitaasti heitä kohti; hänen vartalonsa oli keskinkertaista
pitempi, solakka ja kaunistekoinen. Hänen käytöksensä oli levollinen
ja vakava kuten miehen, joka on paljon ajatellut vakavia asioita;
se soveltui myöskin varsin hyvin hänen pukuunsa, joka oli kudottu,
hihallinen alushame, ulottuva alas keträksiin asti, ja sen päällä
tavallinen päällysvaate, _talit_. Vasemmalla käsivarrellaan hän kantoi
pääliinaa, jonka punainen otsanauha irrallaan riippui sivulla. Paitsi
sitä otsanauhaa ja kaitaa sinistä ompelusta päällysvaatteessa oli hänen
pukunsa kokonaan valkoisesta liinakankaasta, jonka kuitenkin maantien
pöly oli muuttanut kellertäväksi. Siniset tupsut, jollaisia rabbinit
lain mukaan käyttivät, olivat myöskin poikkeuksena. Sandaalit olivat
hyvin yksinkertaiset. Hänellä ei ollut sauvaa, ei laukkua eikä vyötä.
Näihin ulkonaisiin seikkoihin ihmiset ainoastaan katsahtivat, ne
unhottuivat miehen päätä ja kasvoja nähdessä. Varsinkin kasvot tosiaan
vaikuttivat niin lumoavasti, että katsojat niihin kokonaan kiintyivät.
Pitkä, vähän kähärä tukka peitottomassa päässä oli jaettu keskeltä
kahtaanne ja väriltään kastanjan ruskea, hiukan vivahtava
punakellervään niistä paikoin, joita auringon säteet olivat enimmin
paahtaneet. Leveän otsan alla loistivat suuret, tummansiniset silmät,
jotka pitkistä ripsistä saivat sellaisen lempeän näön, kuin välistä
kyllä on lapsilla, mutta harvoin miehillä. Kaunismuotoiset kulmakarvat
kaareutuivat silmien päällä. Muista kasvojen piirteistä oli katsojan
vaikea päättää, kuuluivatko ne kreikkalaiseen vaiko juutalaiseen
rotuun. Suun ja sieramien pehmoisuus oli juutalaismuodon omituisuuksia,
ja jos lisäksi otetaan huomioon silmäin lempeys, ihon kalpeus, tukan
pehmoisuus, jopa parrankin, joka aaltoilevana riippui ryntäillä, niin
sotilas tavatessaan olisi nauranut häntä, nainen ensi silmäyksellä
ruvennut luottamaan häneen ja lapsi nopeasta vaistosta heti ojentanut
viattomassa luottamuksessa hänelle kätensä. Kukaan ei sentään voinut
eittää, että hän oli kaunis.
Kasvot olivat omituisen viehättävät; tarkemmin katsoessa näkyi niistä
loistavan yht'aikaa ymmärrystä, rakkautta, sääliä ja surua. Helppohan
on ajatella, että ne osoittivat viatonta sielua, joka oli tuomittu
käsittämään ja säälimään niiden ääretöntä syntisyyttä, joiden seassa
hän oleskeli. Mutta samalla ei kukaan, joka oikein katseli niitä
kasvoja, voinut edes ajatella hänessä olevan mitään personallista
heikkoutta, ainakaan ei kukaan, joka tiesi, että mainitut ominaisuudet:
rakkaus, suru ja sääli, johtuvat paljon enemmin kärsimyksien
kestämiskyvyn tiedosta kuin voimasta. Niin on ollut martyreillä ja
tuhansilla muilla pyhäin kertomusten henkilöillä.
Mies astui hitaasti lähemmäksi. Ben-Hur olisi muhkean ratsunsa selässä,
keihäs kädessä, vetänyt puoleensa kenen hyvänsä kuninkaan huomiota,
mutta lähestyvä mies ei katsellut häntä eikä kaunista Irasta, vaan
Baltasar-vanhusta. Syvin hiljaisuus vallitsi. Viimein nasiri, yhä
osoittaen tulijaa, korotti äänensä ja huusi kauas kuuluvasti:
_"Katso Jumalan karitsaa, joka pois ottaa maailman synnit!"_
Ihmisjoukko, jota puhujan pitkä viittaus oli kiihottanut, pelästyi
kuullessaan ne käsittämättömät ja ihmeelliset sanat, mutta Baltasariin
ne vaikuttivat valtaavasti. Hän oli vielä kerran saanut nähdä
ihmiskunnan lunastajan. Usko, joka oli niin kauan sitte tuottanut
hänelle sen suuren kunnian, että hän oli silloin saanut nähdä hänet
lapsena, asui vielä hänen sydämessään. Kuva, jonka hänen uskonsa oli
maalannut hänelle, seisoi nyt ilmi elävänä hänen edessään, muodolta,
ryhdiltä, kasvoilta ja ijältä täydellisenä. Se seisoi hänen edessään,
ja hän tunsi sen heti. Jospa nyt jotakin tapahtuisi, joka tekisi tämän
odotetun vapahtajan lähetyksen niin varmaksi, ett'ei siitä voisi enää
olla mitään epäilystä! Ja pian se merkki myöskin tapahtui.
Juuri sopivimpana hetkenä vakuuttamaan vapisevaa egyptiläistä nasiri
jatkoi:
"Tämä on se, josta minä sanoin: Minun jälkeeni tulee mies, joka minun
edelläni on ollut, sillä hän oli ennen kuin minä. Enkä minä häntä
tuntenut, mutta että hän ilmestyisi Israelissa, sen tähden minä tulin
vedellä kastamaan. Minä näin hengen taivaasta tulevan alas niin kuin
kyyhkysen ja seisahtavan hänen päällensä. Enkä minä häntä tuntenut,
mutta se, joka minut lähetti vedellä kastamaan, sanoi minulle: Jonka
päälle näet hengen tulevan alas ja seisahtavan, hän on se, joka kastaa
pyhällä hengellä. Ja minä näin sen ja todistin" -- hän vaikeni, sauva
yhä ojennettuna valkopukuista miestä kohti, ikään kuin antaakseen
luotettavaisuutta sekä sanoilleen että aiotulle johtopäätökselle --
"että _tämä on Jumalan poika!"_
"Se on hän, se on hän!" lausui Baltasar, kyyneliset silmät taivasta
kohti, ja vaipui sitte heti tunnottomana maahan.
Sill'aikaa Ben-Hur katseli miehen muotoa ihan toista ajatellen. Häneen
kyllä vaikutti hänen kasvonpiirteittensä puhtaus sekä niistä kuvastava
sulous, pyhyys ja nöyryys, mutta tänä hetkenä hänen mielessänsä ei
ollut tilaa millekään muulle ajatukselle kuin tälle yhdelle: kuka tämä
mies on, ja mikä hän on, Messiasko vaiko kuningas? Ei koskaan ollut
mikään olento näyttänyt hänestä vähemmin kuninkaalliselta. Kaikki
sodan, voiton ja herruuden ajatukset tuntuivat hänen yhteydessään
häväistykseltä. Hän sanoi itsekseen: "Baltasar on oikeassa, mutta
Simonides kieppuu erhetyksessä. Tämä ei ole tullut uudistamaan Salomon
valtaistuinta; hänellä ei ole Herodeen luonnetta eikä kykyä. Ehkä hän
on kuningas, mutta ei sellaisen valtakunnan, joka olisi suurempi ja
kunniakkaampi kuin roomalaisvalta."
Tämä ei ollut mikään johtopäätös, vaan ainoastaan miehestä Ben-Huriin
johtunut vaikutus. Katsellessaan vielä noita ihmeellisiä kasvoja hän
alkoi etsiskellä muististaan ja sanoi viimein itseksensä: "Minä olen
varmaan nähnyt hänet, mutta milloin ja missä!" Hän tiesi ihan varmaan,
että nuo silmät, niin levolliset, sääliväiset ja rakkaat olivat
joskus ennen katselleet häntä kuten nyt Baltasaria. Ensin heikosti,
mutta sitte selvästi, kuten auringon pilkistäessä pilven raosta,
näkyi hänen sielunsa silmään kohtaus kaivolla Nazaretin luona, kun
roomalaiset veivät häntä kalereille. Koko hänen olemuksensa vavahti
mielenliikutuksesta. Nämä kädet olivat ojentuneet auttamaan häntä,
kun hän oli vähällä menehtyä. Näinä kasvot eivät olleet siitä saakka
koskaan unhottuneet hänen muististansa. Kiihotuksesta, jonka nämä
muistot vaikuttivat, jäi häneltä huomaamatta saarnaajan selitys, paitsi
viimeiset sanat, niin merkilliset, että maailma vieläkin kaikuu niistä:
_"Tämä on Jumalan poika!"_
Ben-Hur laskeutui nopeasti ratsunsa selästä maahan osoittamaan
hyväntekijällensä kunnioitusta ja kiitollisuutta, kuten häntä tuntonsa
käski, mutta juuri silloin Iras huusi: "Auta, Hurin poika, auta, isäni
kuolee!" Hän pysähtyi, katsoi taaksensa ja riensi auttamaan häntä.
Iras antoi hänelle pikarin, ja sill'aikaa, kuin orja sai kamelin
laskeutumaan polvilleen, hän juoksi noutamaan joesta vettä. Hänen
palatessaan ihmeellinen vieras jo oli pois hävinnyt.
Viimein saatiin Baltasar jälleen tuntoihinsa. Ojentaen ylös vapisevat
kätensä hän kysyi: "Missä hän on?"
"Kuka?" kysyi Iras.
Tavaton liikutus kuvastui vanhuksen kasvoista, kun hän nyt näki
viimeisen toivonsa täyttyneen. Hän vastasi: "Hän lunastaja, Jumalan
poika, jonka minä sain jälleen nähdä."
"Uskotko sinä häneen?" kuiskasi Iras hiljaa Ben-Hurille.
Tämä vastasi:
"Aika on täynnä merkkejä ja ihmeitä, odottakaamme!"
Seuraavana päivänä, kun he olivat kuulemassa nasirin saarnaa, tämä
äkisti vaikeni ja huusi kunnioittavasti:
_"Katso, Jumalan karitsa!"_
Ben-Hur katsahti sinne päin, jonne Johannes osoitti, ja näki uudestaan
saman ihmeellisen miehen. Hänen katsellessaan miehen pyhiä kasvoja,
joista kuvasti niin syvää suruisuutta, heräsi uusi ajatus hänen
mielessään:
"Baltasar on oikeassa, mutta myöskin Simonides. Eikö lunastaja samalla
voi olla kuningas?"
Hän kääntyi kysymään eräältä lähellä seisojalta:
"Kuka tuo mies on?"
Puhuteltu vastasi ilvehtivästi hymyillen:
"Hän on kirvesmiehen poika Nazaretista!"
Kahdeksas kirja.
"Ken oiskaan voinut häntä vastustaa?
Hän hurmas tuoksuen ambrosiaa?
Mun, vieden olentoni kultamaihin.
Siell' uinutti mun ruusulehdossa
Hän niinkuin rintalapsen kehdossa.
Näin entis-urallani seisahduin,
Kun aistein-tenhottareen ihastuin
Ja taivuin palvelemaan häntä."
_Keats'in Endymion_.
"Minä olen ylösnousemus ja elämä."