Huonoa vaikutusta.
Karavaani levätessään aavikolla on kyllä kirjavan kaunis katsella,
mutta liikkeellä se on kuin laiska käärme. Sen hidas kulku tuli
Baltasarista viimein kiusalliseksi, ja hänen kehotuksestaan päättivät
kertomukseemme kuuluvat matkalaiset rientää edeltä.
Jos sinä, hyvä lukija, olet nuori tai sinulla vielä on nuoruuden
romantiikan tajua, niin voitpa helposti käsittää, miten viehättynyt
Ben-Hur oli ratsastaessaan kauniin egyptiläistytön kamelin sivulla
ja siitä vielä viimeisen kerran katsahtaessaan pitkää huojuvaa
kameliriviä, joka kohta oli jäävä näkymättömiin asti jälelle.
Ben-Hur oli eittämättä Iras-neiden lumouksen vallassa.
Jokapäiväisimmätkin esineet tien varrella muuttuivat hänen silmissään
runollisiksi, jos Iras vain katseella tai viittauksella tai
mitättömimmällä sanalla ilmaisi mieltymyksensä niihin tai halunsa
saada ne omikseen. Hietapääsky, jota Iras osoitti taivaalta, näytti
Ben-Hurista katoavan valoseppeleen sisään; etäisien vuorten päällinen
purppuraloisto muuttui äärettömän syväksi ja runsaaksi, kun se
miellytti Irasta, ja kun päiväteltan verhot putosivat alas Iraan käden
vetäydyttyä pois niitä kannattamasta, tuntui Ben-Hurista, kuin pimeys
olisi äkisti peittänyt koko seudun, joka äsken vielä oli niin lumoavan
suloinen.
Iras kyllä huomasi, miten Ben-Hur koetti viehättää häntä, eikä
puolestansa suinkaan jättänyt käyttämättä mitään keinoa, jolla vain
tiesi voivansa yhä enemmän kietoa häntä pauloihin. Hänen viehkeilynsä
näkyi kalliista kivistä ja helmistä, jotka koristivat hänen kaulaansa,
käsivarsiansa ja otsaansa, keveistä, kullalla kirjailluista hunnuista,
puheesta ja huilumaisesta naurusta, jota paitsi hän seurasi Ben-Huria
katseilla, jotka olivat milloin kaihoiset, milloin liekehtivät.
Antoniuksen kunnia haihtui kuin savu ilmaan sellaisen viehkeilyn
edessä, mutta se nainen, joka sai aikaan sen sankarin perikadon, ei
ollut puoleksikaan niin kaunis kuin Iras.
Auringon laskun aikaan pysähdyttiin sadevesi-lammikolle. Teltta
pystytettiin, syötiin illallista ja varustauduttiin yöksi lepäämään.
Ben-Hur oli ottanut osakseen toisen vahtivuoron ja seisoi keihääsen
nojaten märehtivän kamelin vieressä, katseellaan tähystellen milloin
sumuverhoista seutua, milloin taivaan tähtiä. Hiljaisuus vallitsi koko
luonnossa, antaen hänen häiriöttä ajatella Niilinlaakson kaunista
neitoa, miten tämä oli saanut tietoa hänen salaisuudestaan, miten hän
oli sitä käyttävä ja miten hänen itsensä tuli nyt kohdella tyttöä.
Vaikka noita epäilys-ajatuksia pyörikin hänen mielessään, oli hän
kuitenkin jo ihan rakastumaisillaan; kiusaus oli suuri, varsinkin koska
siinä oli vähän valtioasioita seassa. Juuri kun hän oli kokonaan joutua
lumouksen valtaan, laskeutui kaunis käsi, kaunis kuun kylmässäkin
valossa, pehmoisesti hänen olkapäällensä. Se kosketus vaikutti
sähköisesti koko hänen olemukseensa. Hän säpsähti, kääntyi, ja katso,
siinä seisoi Iras!
"Minä luulin sinun nukkuvan", Ben-Hur sanoi.
"Uni on vanhuksia ja lapsia varten", tyttö vastasi. "Minä läksin ulos
katselemaan vanhoja ystäviäni, eteläisen taivaankannen tähtiä, niitä,
jotka nyt pitävät puoliyön huntua Niilin päällä. Mutta myönnäpä nyt,
että sinä itsekin hämmästyit."
Ben-Hur tarttui käteen, joka oli pudonnut alas hänen olkapäältään, ja
sanoi:
"Mitä, etkö sinä olekaan vihollinen?"
"Enhän toki! Olla vihollinen on sama kuin vihata, ja Isis armossaan on
määrännyt, ett'ei minun tarvitse kärsiä sitä tautia. Tiedäpäs, että
Isis-jumalatar suuteli minun sydäntäni, kun vielä olin lapsi."
"Sinun puheesi ei ole ollenkaan isäsi puheen kaltaista. Eikö sinulla
ole sama usko kuin hänellä?"
"Pitäisihän minulla olla", tyttö nauroi, "jos vain olisin nähnyt, mikä
usko hänellä on. Ehkäpä minä ornistankin sen, kun vanhenen. Nuorisoa
varten ei pitäisi lainkaan olla uskontoa, vaan runoutta ja filosofiaa
ainoastaan; ei myöskään runoutta, joka ei johdu viinistä, ilosta ja
rakkaudesta; eikä filosofiaakaan, joll'ei se voi hyväksyä hetken
kestäviä hullutuksia. Minun isäni Jumala on liian juhlallinen minulle.
Minun ei onnistunut löytää häntä Dafnen metsiköstä. Ei häntä nykyään
kuulu myöskään Rooman vierashuoneissa. Mutta, sinä Hurin poika, yksi
toive minulla on."
"Toiveko! Kukapa silloin voisi eittää!"
"Minua haluttaa koetella sinua."
"Sano vain!"
"Se on hyvin yksinkertainen. Minä tahdon auttaa sinua."
Tyttö yhä läheni puhuessaan.
Ben-Hur sanoi nauraen:
"Sinä egyptiläinen tyttö -- olin sanoa: rakas tyttö -- eikö sfinksi
oleskele sinun maassasi?"
"Entä sitte?"
"Sinä olet saman kaltainen arvoitusolento. Ole armollinen ja anna edes
viittaus voidakseni ymmärtää sinua. Mitä apua minä tarvitsen? Ja miten
voit auttaa minua?"
Tyttö tempasi pois kätensä Ben-Hurilta, kääntyi puhuttelemaan hellin
sanoin kamelia ja taputteli sen rumaa päätä, ikään kuin se olisi ollut
kaikkein kaunein hellyyden esine.
"Oi sinä, nopein ja muhkein elukka Jobin laumasta! Välistä sinäkin
kompastelet, jos tie on raivaamaton ja kivinen tai taakka liian raskas.
Mistä se tulee, että sinä huomaat yhdessä sanassakin piilevän hyvän
tarkoituksen ja aina vastaat kiitollisesti, vaikka avun tarjooja onkin
vain nainen? Minä suutelen sinua, muhkea eläin!" Vaieten kosketti hän
huulillaan sen leveätä otsaa ja sanoi: "suutelen sen tähden, että olet
niin järkevä, ett'et ole epäluuloinen."
Ben-Hur hillitsi mielensä ja vastasi levollisesti:
"Moite ei osunut ohitse. Saattaa näyttää, että olen umpimielinen,
mutta en ole, minä vain olen antanut kunniasanani, ja minun vait'oloni
suojelee toisten henkeä ja omaisuutta."
"Ehkä! -- Mutta niin kuitenkin on!" sanoi Iras äkisti.
Ben-Hur peräytyi askeleen ja kysyi kummastuksesta terävällä äänellä:
"Mitä kaikkea sinä tiedät?"
Iras vastasi nauraen:
"Miks' eivät miehet tunnusta, että naisilla on terävämpi äly kuin
heillä? Sinun kasvosi ovat päiväkausia olleet minun silmäini edessä.
Eihän minun tarvinnut muuta kuin katsahtaa niihin, niin heti näin, että
jokin asia painoi mieltäsi, ja saadakseni selville, mikä se oli, minä
vain muistutin mieleeni sanakiistasi isäni kanssa. Hurin poika" -- hän
hiljensi äänensä ja siirtyi niin lähelle, että Ben-Hur tunsi hänen
lämpöisen huo'untansa poskellaan -- "Hurin poika: se, jota sinä olet
etsimässä, hänhän on se, jota aiotaan juutalaisten kuninkaaksi. Eikö
ole niin?"
Ben-Hurin sydän sykki kovasti.
"Kuninkaaksi kuin Herodes, mahtavammaksi vain", Iras jatkoi.
Ben-Hur käänsi katseensa hänestä pois yöhön ja tähtiin, vaan sitte se
jälleen kääntyi tytön silmiin ja pysähtyi. Tytön hengitys poltti hänen
huuliansa, niin lähellä tyttö seisoi.
"Aamusta asti olemme nähneet näkyjä", tyttö puhui edelleen. "No niin,
minä kerron omat uneni, jos sinäkin teet samoin minulle mieliksi.
Kuinka on? Miksi yhä niin äänettä?"
Hän työnsi pois Ben-Hurin käden ja kääntyi menemään pois, mutta Ben-Hur
otti kiinni ja sanoi kiihkeästi:
"Älä mene, pysähdy ja kerro minulle jotakin!"
Iras kääntyi jälleen, laski kätensä hänen olkapäälleen ja nojautui
häntä vasten. Ben-Hur puolestaan kiersi käsivartensa hänen
vyötäisilleen ja veti hänet luoksensa hyvin lähelle. Se hyväilevä liike
oli ikään kuin lupaus mukautua tytön tahtoon.
"Puhu, kerro minulle näkysi, armas tyttö! Ei profeetta eikä Mooseskaan
olisi voinut olla täyttämättä rukoustasi. Käske minua, miten tahdot.
Ole armelias."
Ben-Hurin kiivaus nähtävästi ei kiintynyt tytön huomioon, sillä hän
katsoi ylös päin ja sanoi levollisesti:
"Näky, joka minua ahdisti, tarkoitti suurenmoista sotaa sekä maalla
että merellä, aseiden kalsketta ja yhteen törmääviä armeijoita, kuin
olisivat Pompeijus ja Caesar taikka Oktavius ja Antonius jälleen
nousseet ylös. Tomu- ja tuhkapilvi nousi ja peitti maailman. Roomaa ei
enää ollut. Maailman herruus siirtyi jälleen idän puolelle. Pilvestä
tuli esiin uusi sankarisuku. Suurempia satrappikuntia ja mahtavampia
kuninkaankruunuja kuin koskaan ennen oli valtiailla lahjoitella, Hurin
poika, näyn kadottua minä kysyin itseltäni: Eikö voi suurta palkintoa
odottaa se, joka kauimmin ja uskollisimmin on palvellut sitä uutta
voittoisaa kuningasta?"
Taaskin Ben-Hur tunsi vastenmielisyyttä. Juuri samaa asiaahan hän itse
oli mietiskellyt koko päivän ja joka päivä. Hän teeskenteli, ikään kuin
nyt olisi saanut tarpeeksi selitystä.
"Siispä minä nyt olen selvillä sinusta. Sinä tahdot auttaa minua
saamaan satrappikuntia ja kruunuja. Kyllä ymmärrän. Ei ole koskaan
ollut kuningatarta niin kaunista, niin viisasta, niin aivan luotua
kantamaan kruunua, ei koskaan! Mutta voi, armas tyttö, näyt, joista
puhuit, näyttivät vain taistelua, ja sinä olet ainoastaan nainen,
vaikka Isis onkin suudellut sydäntäsi. Kruunut ovat kuten tähdet niin
etäällä sinusta, että sinun on mahdoton niihin ulottua, ell'et tiedä
mitään muuta keinoa kuin miekan. Vaan jos tiedät muun keinon, kaunis
Iras, niin neuvo se minulle, ja minä ryhdyn siihen vaikkapa vain
yksistään siitä syystä, että tekisin sinulle mieliksi."
Iras irroitti kätensä ja sanoi:
"Levitä manttelisi tähän hiekalle, niin saatan mukavasti levätä
nojallani kamelia vasten. Sitte voin rauhassa kertoa historian, joka
tuli Niiliä myöten alas Aleksandriaan, jossa minä sen sitte kuulin."
Ben-Hur pisti keihäänsä maahan ja levitti manttelinsa.
"Ja mitä pitää minun tehdä?" hän kysyi moittivasti, kun Iras asettui
mukavasti istumaan. "Miten Aleksandriassa on tapana kuunnella,
seisoallaanko vai istuallaan?"
Iras mukavasta asennostaan vastasi nauraen:
"Satujen kertojain kuulijajoukko on hyvin kirjava ja välistä tekee,
mitä mieleen sattuu."
Ben-Hur heti ojentihe suoraksi hiekalle ja asetti Iraan käden
kaulalleen.
"Minä olen valmis", hän sanoi.
Iras alkoi kertoa:
_Kuinka kauneus syntyi._
_Isis_ oli kaunein kaikista jumalattarista. Sen tähden olikin
hänen puolisonsa _Osiris_, vaikka hyvin viisas ja mahtava, välistä
luulevainen, sillä ainoastaan rakkausasioissa ovat jumalat
kuolevaisten ihmisten kaltaiset.
Jumalatar-puolison palatsi oli hopeasta ja koristi kuun korkeimman
vuoren huippua. Sieltä hän usein matkusti aurinkoon, jonka keskellä
ijäisen valon alkulähde Osiris asui puhtaassa kultapalatsissa, niin
häikäsevässä, että ihmissilmillä oli mahdoton sitä katsella.
Kerran -- jumalat eivät pidä luvussa päiviä -- kun Isis oli
parhaassa sovussa Osiriin kanssa ja he molemmat istuivat
kultapalatsin katolla, näki Isis etäällä Indran, joka maailman
avaruuden äärimmäisellä reunalla oli matkalla apina-armeijan
kanssa, ratsastaen lentävillä kotkilla. Tämä eläväin olentojen
ystävä, joksi Indraa mieluisimmin sanotaan, palasi nyt voittajana
ratkasevasta taistelusta inhottavia _Rakshakaseja_ vastaan. Hänen
seurassaan olivat sankari _Rama_ ja hänen morsiamensa _Sita_, joka
oli Isiin jälkeen kaikkein kaunein nainen. Isis nousi ylös, päästi
irti tähtivyönsä ja huiskutti, ystävällisesti tervehtien Sitaa,
huomaa tarkoin: ainoastaan Sitaa. Heti tuli yön kaltainen pimeys
sen eteenpäin rientävän sotajoukon ja kultakatolla istujain välille
estämään mitään näkemästä, mutta se ei ollut yö, vaan Osiris
ainoastaan rypisti kulmiansa.
Sattui että keskustelun aine, josta he äsken olivat puhelleet,
oli jotakin, johon ei kukaan muu kuin he voineet kiinnittää
ajatuksiansa. Jumala nousi nyt ylös ja sanoi majesteetillisesti:
"Mene nyt kotiisi. Minä tulen toimeen ilman sinun apuasi. Minä voin
itse luoda täysin onnellisen olennon. Hyvästi nyt!"
Isiillä oli silmät suuret ja loistavat kuin temppelin huippujen
kultapallot ja myöskin yhtä lempeät. Hän nousi ja sanoi hymyillen
ja katsoen kuin täysikuu elokuussa:
"Jää hyvästi, rakas puolisoni. Minä varmaan tiedän, että sinä kohta
kutsut minua, sillä ilman minua sinä et voi luoda täydellisen
onnellista olentoa, niin kuin -- hän vaikeni voidakseen nauraa
-- sinä itsekään et voi tuntea itseäsi täysin onnelliseksi ilman
minua."
"Saammepahan nähdä", Osiris vastasi.
Isis läksi ottaen kutomuksensa ja istahti hopeakatolle odottamaan.
Osiriin mahtava tahto alkoi nyt työskennellä hänen rinnassaan. Se
kuului siltä, kuin muut jumalat olisivat yht'aikaa panneet myllynsä
käymään; niin mahtava oli se jyminä, että lähimmät tähdet rapisivat
kuin herneet kuivassa palossa. Muutamat irtautuivat avaruudesta ja
joutuivat hukkaan. Jyminän aikana Isis istui odotellen ja kutoen,
mutta pudottamatta ainoatakaan silmää.
Pian hän huomasi pienen pilkun avaruudessa juuri auringon kohdalla.
Se kasvoi, kunnes tuli suureksi kuin kuu, ja Isis tiesi nyt,
että uusi maailma oli syntymässä. Mitä suuremmaksi se kasvoi,
sitä enemmän Isiin kuu joutui varjoon, paitsi se pieni paikka,
jota hänen läsnäolonsa valasi. Isis ymmärsi, että jumala oli
hyvin vihoissaan, mutta kuitenkin hän kutoi kutomistaan, ollen
vakuutettu, että asia oli siten päättyvä, kuin hän oli sanonut.
Näin luotiin maa, joka oli alussa vain kylmä, harmaa möhkäle
ja liiteli tyhjässä avaruudessa. Sitte Isis näki, mitenkä se
muodostui: tuohon tasanko, tuohon vuori ja tuonne meri. Rannalla
hän näki jotakin liikkuvan, ja hän kummastellen pysähtyi työssään.
Se liikkuja nousi ja nosti kätensä aurinkoa kohti, tunnustaen
olevansa alkuisin sieltä. Se ensimmäinen mies oli kaunis katsella,
ja hänen ympärillään oli kaikki luodut esineet, joita me sanomme
luonnoksi: puut, linnut, nelijalkaiset eläimet, kalat, hyönteiset
ja matelevaiset.
Jonkun aikaa mies tunsi itsensä onnelliseksi olemassa-olostaan.
Iloista oli katsella häntä. Kun Osiriin työskentelevän tahdon
jyminä hetkiseksi vaikeni, kuuli Isis pilkkanaurua ja sanat:
"Sen verran tarvittiin sinun apuasi! Katso täydellisen onnellista
olentoa!"
Isis alkoi kutoa uudestaan, sillä hän oli yhtä kärsivällinen
kuin Osiris mahtava. Hän osasi odottaa yhtä hyvin kuin työtäkin
tehdä. Ja hän odotti, sillä hän tiesi, ett'ei elämä yksinään riitä
tekemään mitään olentoa tyytyväiseksi.
Ja hän oli oikeassa. Ei kestänyt kauan, kun Isis huomasi miehessä
muutoksen. Hän tuli välinpitämättömäksi kaikesta, mitä hänen
ympärillään oli, pysyi aina samassa paikassa ja välistä vain
katsahti ylös, mutta aina muoto synkkänä. Mieltymys ja tyytyväisyys
oli katoamaisillaan. Juuri kun Isis sai sen selville ja itsekseen
lausui ajatuksensa: olemassa-olo rasittaa miestä! silloin juuri
kuului uudestaan luovan tahdon jyminä, ja yht'äkkiä maa, joka
tähän asti oli ollut harmaana ja kolkkona, sai mitä kauneimman
värin. Vuoret uivat purppurassa, tasangot kasvoivat ruohoa ja puut
viheriöitsivät, meri sinerti ja pilvet välkkyivät lakkaamatta mitä
moninaisimpina. Mies hypähti ylös, paukutti käsiään, sillä hän oli
parannut ikävästään. Hän oli onnellinen uudestaan.
Isis hymyili ja jatkoi kutomistansa, sanoen itsekseen: "Sepä oli
hyvä ajatus, ja se kyllä vaikuttaa aikansa. Mutta maailman kauneus
yksistään ei riitä sellaiselle olennolle. Puolisoni saa kyllä vielä
koettaa jotakin muuta keinoa."
Hänen vielä puhuessaan alkoi jumalallinen tahto taas liikkua.
Isis katsahti uteliaasti uutta kiertotähteä, mutta pudotti
pelkästä ihmettelystä työnsä. Tähän asti olivat kaikki esineet
olleet kiinnitetyt määrättyyn paikkaansa, paitsi mies. Nyt kaikki
elävät olennot ja osa kuolleistakin saivat liikekyvyn. Linnut
koettivat iloisesti siipiänsä. Eläimet sekä suuret että pienet
liikkuivat kukin tavallansa, puut pudistivat vihreitä haarojansa ja
kumartelivat rakastuneille tuulille, joet pyrkivät meriin, jotka
heittelehtivät kuohuvina laineina sinne tänne, ja ylhäällä pilvet
purjehtelivat.
Mies nousi ylös onnellisena kuin lapsi. Osiris oli niin
tyytyväinen, että huusi: "Ha ha ha, katso, miten hyvin minä tulen
toimeen ilman sinua!"
Isis yhä kutoi kutomistaan ja vastasi tyynesti: "Hyvä ajatus, rakas
puolisoni; se kyllä riittää aikansa."
Mitä Isis ennusti, tapahtui myöskin. Sen näkeminen, että kaikki
osasivat liikkua, tuli miehelle tavalliseksi. Lintujen lento,
jokien juoksu, merien pauhuinen liike tai tyyni toiminta, kaikki
lakkasi häntä huvittamasta, ja hän kärsi vielä pahempaa ikävää.
Isis odotti yhä ajatellen: "Mies parka, hän on onnettomampi kuin
koskaan."
Osiris ikään kuin kuullen sen ajatuksen vihastui, ja hänen tahtonsa
jyrinä tärisytti koko maailmaa. Ainoastaan aurinko sen keskellä
seisoi järkähtämättä. Isis tähysteli, mutta ei voinut huomata
mitään muutosta. Juuri kun hän hymyili vakuutettuna, että hänen
puolisonsa keksintökyky oli lopussa, silloin mies hypähti ylös ja
näytti kuuntelevan. Hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän paukutti
käsiään ilosta, sillä _ääni_ kuului ensi kerran maan päällä,
milloin sulosointuisena, milloin soinnuttomana. Tuulet humisivat
puissa, linnut lauloivat kukin säveltänsä tai puhella lavertelivat
keskenään. Purot, jotka kiiruhtivat jokiin, olivat kuin kanteleet,
joiden hopeakielet soivat sulavasti; joet matkallaan mereen
säestivät juhlallisesti, ja meri pauhasi syvintä ääntä näissä
maailman soittajaisissa. Soittoa kaikui kaikkialla ja lakkaamatta.
Voiko mies muuta olla kuin onnellinen!
Isis mietti ja ajatteli, että hänen puolisollaan kuitenkin oli
erinomainen luomiskyky. Mutta viimein hän pudisti päätänsä. Värit,
liike, ääni -- hän luetteli ne hitaasti -- muitapa kauneuden
aineksia ei ollutkaan, paitsi muoto ja valo, jotka maailma oli
saanut jo luomisen alussa. Nyt varmaankin Osiriin kyky oli lopussa.
Jos mies vielä tuli onnettomaksi, täytyi turvautua Isiin apuun.
Hänen sormensa liikkuivat sukkelasti eteen päin, kaksi, kolme,
viisi, jopa kymmenenkin silmää kerrallaan.
Mies oli onnellinen pitkän aikaa, kauemmin kuin ennen; jo näytti
siltä, kuin hän ei koskaan enää ikävystyisi olemassa-oloonsa. Mutta
Isis tiesi asian paremmin, hän odotti, odotti yhä odottamistaan
eikä huolinut, että monta naurua kuului auringosta hänen
korviinsa. Hän vain odotti. Kohtapa hän näkikin, mitä odotti.
Ääni muuttui miehelle jokapäiväiseksi. Heinäsirkan sirinästä
ruusupensaan alla meren jylhään pauhuun asti ei ollut mitään,
joka enää olisi viehättänyt häntä. Hän kitui ja kuihtui, pysyi
vetelehtelemispaikallaan meren rannalla ja vaipui viimein ihan
liikkumattomaksi.
Silloin Isis tunsi säälinsä heräävän.
"Jalo puolisoni", hän sanoi, "mies kuolee!"
Mutta Osiris, jonka keksintökyky oli loppunut, pysyi vaiti.
"Pitääkö minun auttaa häntä?" Isis kysyi.
Osiris oli liian ylpeä vastaamaan mitään.
Isis otti kutomuksestaan viimeisen silmän, kätki sen välkkyvään
rullaan ja heitti ulos avaruuteen, niin että se putosi ihan miehen
viereen. Mies kuullessaan vierestänsä jotakin putoamisääntä
katsahti ylös, ja kas, siinä nainen, ensimmäinen, seisoi hänen
edessään valmiina auttamaan häntä. Vaimo ojensi hänelle kätensä;
mies tarttui siihen ja nousi ylös. Siitä ajasta asti hän ei enää
ollut onneton, vaan nautti häiritsemätöntä onnea.
"Sellainen on, Hurin poika, tarina kauneuden synnystä, kuten sitä
kerrotaan Niilin rannoilla."
Iras vaikeni.
"Kaunis ja hyvin sepitetty satu", Ben-Hur vastasi, "mutta se ei ole
täydellinen. Mitä Osiris sitte teki?"
"Hän kutsui puolisonsa takaisin aurinkoon, jossa he sitte elivät
sovussa, toinen auttaen toistaan."
"Ja minunko pitäisi tehdä kuten ensimmäinen mies?"
Ben-Hur siirsi käden, joka lepäsi hänen kaulallaan, huulillensa. "Rakas
-- rakas --" hän kuiskasi, ja hänen päänsä painui hiljaa tytön syliin.
"Sinä löydät kuninkaan", sanoi Iras, laskien toisen kätensä
hyväilevästi hänen päänsä päälle. "Sinä lähdet etsimään häntä ja
palvelemaan häntä. Miekallasi saavutat häneltä runsaat palkinnot, ja
hänen paras sotilaansa tulee minun sankarikseni."
Ben-Hur käänsi kasvonsa ylös päin ja näki Iraan kasvot aivan lähellä.
Koko taivaan kannella ei sinä hetkenä yhtään tähteä loistanut niin
kirkkaasti kuin nuo tytön silmät, vaikka yön pimeä niitä varjostikin.
Ben-Hur nousi äkisti istumaan, syleili häntä ja suuteli kiihkeästi,
sanoen: "Oi Iras, jos kuninkaalla on kruunuja antaa, niin yksi tulee
minulle! Minä tuon sen sinulle ja panen tähän, juuri tähän paikkaan,
jonka huulillani merkitsen. Sinä tulet kuningattareksi, minun
kuningattarekseni, jonka vertaista kauneudelta ei ole koskaan ollut. Ja
me olemme aina onnelliset."
"Ja lupaatko sinä kertoa minulle kaikki ja antaa minun auttaa itseäsi?"
kysyi Iras.
Se jäähdytti Ben-Hurin hehkua.
"Eikö riitä, että minä rakastan sinua?"
"Täydellinen rakkaus vaatii täydellistä luottamusta. Mutta olkoon
niinkin, kylläpähän opit tuntemaan minua paremmin."
Iras irroitti kätensä ja nousi.
"Sinä olet julma", sanoi Ben-Hur.
Iras mennessään pysähtyi kamelin eteen ja kosketti huulillansa sen
otsaa.
"Oi sinä jaloin lajistasi, sinun rakkaudessasi ei ole mitään
epäluuloisuutta."
Hetkisen kuluttua hän oli kadonnut yön pimeään.
Ben-Hur ryhtyi uneksien jatkamaan vartiatointansa.