Kuolemattomuus.
Lähteen lorina säesti keskustelua, jolla he höystivät ateriaansa.
Laakson hiljaisuus, ilman viileys, juhlallinen rauhallisuus ja
ympäristön kauneus näytti vaikuttavan kunnianarvoiseen egyptiläiseen;
hänen äänensä, katseensa ja koko käytöksensä olivat tavattoman lempeät,
milloin hän katsahti Ben-Huriin, joka puheli neiden kanssa.
"Kun me saavutimme sinut", hän sanoi atrian lopulla, "näyttivät sinun
kasvosi samoin olevan Jerusalemia kohti. Saanko kysyä, oletko sinäkin
matkalla sinne?"
"Olen menossa pyhään kaupunkiin."
"Koska minun tarvitsee säästää voimiani, kysyn vielä, onko sinne
lyhempää tietä kuin Rabbat-Ammonin kautta?"
"On lyhempi, vaan vaivalloisempi tie Gerasan ja Rabbat-Gileadin kautta.
Sitä minä aion lähteä."
"Minä olen malttamaton", vastasi Baltasar, "sillä viime aikoina ovat
lepoani häirinneet unet tai pikemmin yksi lakkaamatta palaava uni.
Ääni, ei mitään muuta, kehottaa minua: nouse ylös ja riennä; se, jota
niin kauan olet odottanut, on ilmestynyt."
"Tarkoitatko häntä, joka on tuleva juutalaisten kuninkaaksi?" kysyi
Ben-Hur kummastellen.
"Tarkoitan juuri häntä."
"Etkö siis ole saanut mitään tietoja hänestä?"
"En mitään muuta kuin sen äänen sanat unessa."
"Mutta minulla on sanoma, joka luullakseni on yhtä tervetullut sinulle,
kuin se oli minullekin."
Hän veti esiin Mallukin kirjeen. Egyptiläisen käsi vapisi kovasti, kun
hän otti sen vastaan. Hän luki sen ääneen, ja hänen liikutuksensa yhä
eneni. Päästyään kirjeen loppuun hän kiitollisesti käänsi silmänsä
taivasta kohti. Mitään kysymyksiä hän ei tehnyt, sillä hän ei epäillyt
vähääkään.
"Herra, sinä olet ollut hyvin hyvä minua kohtaan", hän sanoi. "Anna
minun, sitä minä anon, vielä kerran nähdä vapahtajani ja osoittaa
hänelle kunnioitusta. Sitte on sinun palvelijasi valmis lähtemään
täältä rauhassa."
Tämä yksinkertainen, luottavainen rukous vaikutti syvästi Ben-Huriin.
Jumala ei ollut koskaan tuntunut olevan häntä niin lähellä, ikään kuin
ihan personallisesti heidän seurassansa, ystävänä, joka antaa lahjojaan
yksinkertaisimmankin anomuksen jälkeen, kuten isä, joka yhtä rakkaasti
kohtelee kaikkia lapsiansa. Että sellainen Jumala lähettäisi kuninkaan
sijasta ihmiskunnalle vapahtajan, se ajatus esiytyi nyt hänelle uudessa
valossa ja tuntui myöskin niin selvältä, että hän luuli voivansa
ymmärtää sekä tämän lähetyksen merkityksen että sellaisen Jumalan
luonnon. Niinpä hän ei voinut olla kysymättä:
"No, kun hän esiytyy, miten sinä luulet, Baltasar, tuleeko hän
vapahtajana vaiko kuninkaana?"
Baltasar katsahti häneen miettiväisesti, vaan samalla hyväntahtoisesti.
"Kuinka minun on ymmärrettävä kysymyksesi? Henki, joka muinoin oli
minun ohjaajani, ei ole ilmestynyt siitä asti, kun olin vieraana
jalon sheikki Ilderimin teltassa; toisin sanoen, minä en ole kuullut
enkä nähnyt häntä niin huomattavasti kuin silloin. Luulen, että juuri
hän nyt puhui minulle unessa, mutta muuten minä en ole saanut mitään
ilmestystä."
"Salli minun muistuttaa meidän käsitystemme erilaisuutta", sanoi
Ben-Hur kunnioittavasti. "Sinä luulit, että hän oli tuleva kuninkaaksi,
vaikk'ei sellaiseksi kuin keisari; sinä sanoit hänen herruutensa olevan
hengellisellä alalla eikä kuuluvan tähän maailmaan."
"Ihan oikein", vakuutti egyptiläinen, "ja se juuri on minun
mielipiteeni vieläkin. Kuten huomaan, vallitsee meidän uskossamme suuri
erilaisuus; sinä odotat maallista kuningasta, minä sielujen kuningasta."
Hän pysähtyi, ikään kuin voimatta lausua ajatustansa kyllin nopeasti
tai käsitettävästi.
"Anna minun koettaa, Hurin poika", hän jatkoi, "tarkemmin selittää
uskoani. Ehkäpä käsität, miksi minä niin kiihkeästi odotan häntä, kun
selitän, että hengellinen herruus, jota hän tulee pitämään, on kaikin
puolin ihanampi ja kunniakkaampi kuin paljas keisarillinen komeus.
Milloin sielun aate ensinnä ilmestyi ihmisissä, en tiedä, mutta
luultavasti se oli jo ensimmäisillä esivanhemmillamme paratiisissa,
ja kaikki me tiedämme, ett'ei se koskaan ole ollut meiltä kokonaan
kadoksissa. Moni kansakunta on kadottanut sen joksikin ajaksi, vaan
eivät kaikki; muutamina aikakausina se himmeni ja hälveni; toisin ajoin
epäilykset sen pimittivät, mutta Jumala hyvyydessään lähetti tuon
tuostakin erinomaisia miehiä, jotka jälleen elvyttivät sitä uskoa.
"Minkä tähden pitäisi joka ihmisellä olla sielu? Hurin poika, ajattele
hetkinen sielun välttämättömyyttä. Paneutua alas ja kuolla toivomatta
pitempää elonmuotoa, eihän ole koskaan ollut ihmistä, joka sydämmensä
syvyydessä ei olisi toivonut mitään parempaa. Mainioin egyptiläinen
kuninkaamme hakkuutti mahtavan suureen kallioon kuvansa; joka päivä
meni hän sinne seurueinensa katselemaan työn edistymistä. Viimein oli
kuva valmis, suurenmoinen, häviämätön. Se oli sekä muodon että ilmeen
puolesta hänen näköisensä. Saatammehan hyvin käsittää, että hän joka
hetki ylpeillen sanoi itsekseen: 'Nyt tulkoon kuolema, minä elän
edelleenkin!' Ja niin tapahtuikin, sillä kuva on vielä jälellä.
"Mutta oliko tuo mitään elämää, jota hän siten säilytti itselleen? Se
oli vain muistutus ihmisten muistille, ja se kunnia on totisesti yhtä
haihtuvainen kuin kuun paiste, joka valasee kuvaa; se on kiveen hakattu
historia, ei mitään muuta! Vaan mitä tuli tosiaan siitä kuninkaasta?
Kuninkaallisessa haudassa on palsamoitu ruumis, joka kerran oli hänen
omansa, kuva, jota paljon parempi on tuo kiveen hakattu. Mutta missähän
kuningas itse oleskelee? Siitä ajasta, jolloin hän oli elävä ihminen
kuten sinä ja minä, on 2000 vuotta kulunut, mutta loppuikohan hän
silloin, kun viimeisen kerran veti henkeään?
"Myöntävä vastaus siihen kysymykseen olisi syytös Jumalaa vastaan. Me
siis oletamme kuoleman jälkeen olevan todellista elämää, ei ainoastaan
muiston maailmassa, vaan todellisesti, eli toisin sanoen: jokainen
meistä saa elämään tullessansa sielun, joka on kuolematon. Siinä juuri
on se välttämättömyys, josta puhun.
"Mutta jättäkäämme se nyt sikseen ja ajatelkaamme sitä iloista
tietoisuutta, jonka sielun ajatus meissä vaikuttaa. Ensinnäkin se
riistää kuolemalta kauhunsa, koska se meille esiytyy ainoastaan
siirtymisenä korkeampaan, parempaan elämään. Katso minua, katso minun
riutunutta ruumistani, ryppyistä muotoani, heikonneita aistimiani, oi
miten autuuttava on se ajatus, että kun hauta avautuu ottamaan vastaan
minun kulunutta kuortani, joka kyllä kohta tapahtuu, silloin Jumalan
asunnon portit, jotka nyt ovat näkymättömät, aukeavat ottamaan vastaan
minua ja minun vapautettua kuolematonta sieluani.
"Jospa voisin kuvaella sitä viehätystä, joka tulevaisessa elämässä
on. Älä sano, ett'en minä siitä mitään tiedä, sillä sen verran minä
tiedän, ja se minulle riittääkin, että kun minulla on sielu, niin
minulla on osa Jumalan ominaisuuksista. Sellaisessa olemuksessa ei
ole katoavaisuuden tomua, ei mitään arvotonta, se on kevyempi ilmaa,
läpinäkyvämpi kuin valo ja verrattoman puhdas.
"Ja nyt, Hurin poika, koska tiedän sen verran, tarvitseeko minun sitte
kiistellä itsekseni tai sinun kanssasi mistään vähäpätöisyyksistä,
kuten sielun muodosta tai sen olopaikasta tai syökö ja juoko se? Ei,
parempi on luottaa Jumalaan. Kaikki, mikä on kaunista tässä maailmassa,
johtuu hänen kädestään, hän vaatettaa kukan, antaa ruusulle värinsä,
hän houkuttelee esiin kastepisaran, hän luo maailman sopusoinnun;
lyhyesti sanoen: hän muodostelee meidät tätä elämää varten ja panee
sille sopivat mukavuudet, ja se kaikki on minulla takauksena, niin että
minä luottavasti kuin lapsi jätän hänelle sieluni ja sen käyttämisen
mihin hän tahtoo kuoleman jälkeen. Minä tiedän että hän rakastaa minua."
Ukko vaikeni ja nosti vapisevalla kädellä pikarin huulilleen. Iras ja
Ben-Hur olivat myöskin liikutetut, kumpikin itsekseen. Ben-Hurille
valkeni yksi asia. Hän alkoi selvemmin kuin koskaan ennen käsittää,
että hengellinen valtakunta saattoi olla ihmiskunnalle arvokkaampi
Jumalan lahja kuin suurinkin kuningas.
"Minä nyt voisin kysyä sinulta", Baltasar jatkoi, "tulisiko tätä
ruumiillista elämää, joka on niin täynnä huolia ja niin lyhyt, pitää
parempana kuin sielun täydellistä ja ijankaikkista elämää. Aseta
itse kysymykset seuraavalla tavalla, niin voit itse vastatakin:
kumpi on parempi, tuntiko vaiko vuosi täydellistä onnea? Ja sitte
askel edelleen: mitä merkitsee seitsemänkymmentä vuotta maan päällä
ijankaikkisuuden rinnalla Jumalan tykönä? Sillä tavalla voit oppia
käsittämään sen totuuden merkityksen, jota nyt huomautan sinulle ja
joka minua surettaa erittäin suuresti: että näet maailma ei melkein
ollenkaan ota lukuun sielun elämää. Tosin myönnettäköön, että siellä
täällä on filosofeja, jotka sanovat sielua perusvoimaksi, mutta kun
filosofit eivät oleta mitään uskomalla, niin he eivät myöskään tunnusta
sielua itsenäiseksi olennoksi, ja sen tähden on sen tarkoitus heillä
ihan hämäränä.
"Jokaisella elävällä olennolla on tarkoituksensa mukainen kyky. Eikö
sinulle tässä kohdassa johdu mieleen, että ihminen on ainoa, joka
kykenee tutkimaan tulevia asioita? Minun ajatukseni mukaan Jumala sillä
tahtoo osoittaa, että me olemme aiotut toiseen parempaan elämään;
sillä juuri se on tulevien asioiden ainoa ja totinen salaisuus.
Mutta paha kyllä, eivätkö kansat ole perin turmeltuneet? He elävät
ainoastaan päiväksensä, ikään kuin nykyisyys olisikin kaikki; he
lohduttavat itseään sillä, että kuoleman jälkeen on kaikki lopussa.
Ja vaikkapa he eivät sitä juuri lausukaan suoraan, niin he ainakaan
eivät pidä yhtään lukua tulevaisuudesta. Jos heille sitte äkisti
tulee kuolema, niin he eivät pääse iloiseen ijankaikkisuuteen, sillä
he ovat siihen sopimattomat. Se on toisin sanoen: ihmisen ulkonainen
autuus on ijankaikkinen elämä Jumalan yhteydessä. Ah, Hurin poika! voi
että minun täytyy sanoa se! tuo makaava kameli voisi yhtä hyvin olla
uskollinen sellaisessa yhteydessä, kuin pyhimmät papit, jotka tänään
palvelevat kuuluisimman temppelin pääalttarilla! Niin kiintyneet ovat
ihmiset tähän maalliseen elämään! Niin kokonaan he ovat unhottaneet
tulevaisuuden!
"Ja nyt ajattele, mitä merkitsee vapahdetuksi tuleminen.
"Minä puolestani en vaihtaisi tulevaisen elämän yhtä hetkeä
tuhanteenkaan tämän maallisen elämän vuoteen."
Egyptiläinen näytti unhottavan kaikki, mitä hänen ympärillään oli, ja
vaipuvan syviin ajatuksiin, mutta hetkisen kuluttua hän jatkoi:
"Minä pyydän sinulta anteeksi, poikani, että näin kauan viivyttelin
sinua puheellani. Ilo toi minulle sanoja, vaan eivät ne riitä
likimainkaan esittämään totuutta koko laajuudessaan. Tutki sitä itse,
niin tulet käsittämään, ett'ei se, jota me odotamme, ole tuleva
sotilaana miekka kädessä eikä kruunattuna hallitsijana. Nyt on vain
yksi kysymys enää vastaamatta: Mistä ja miten me tunnemme hänet, kun
hän tulee? Jos sinä pysyt siinä mielipiteessäsi hänen luonteestaan,
että hän tulee kuninkaana, jotenkin Herodeen kaltaisena, niin sinun
tietysti täytyy etsiä, kunnes löydät purppurapukuisen miehen valtikka
kädessä. Mutta se merkki, josta minä tunnen hänet, on, että hän näyttää
minulle ja kaikille ihmisille tien ijankaikkiseen elämään, sielun
puhtaasen ja kunniarikkaasen elämään."
Kaikki olivat miettiväisinä hetkisen vaiti, kunnes Baltasar lausui:
"Lähtekäämme nyt rientämään edelleen. Mitä nyt olen puhunut, on
uudestaan kiihottanut maltitonta ikävääni nähdä häntä, joka aina on
ajatuksissani. Olkoon se puolustuksenani teidän edessänne, Hurin poika
ja sinä tyttäreni, jos minä teidän mielestänne liiaksi kiiruhdan teitä
ja matkalle lähtöä."
Vanhuksen viittauksesta palvelija toi viiniä nahkasäkissä. He joivat,
pudistelivat murut liinoilta ja nousivat.
Sill'aikaa kuin orja kantoi teltan ja ruokavarat koriin kamelin selkään
ja arabialainen toi esiin hevoset, peseytyivät matkalaisemme lähteen
purossa.
Kohta he jo olivat matkalla ja aikoivat tavoittaa karavaanin, jos se
tällä välin oli ehtinyt mennä ohitse.