Odottamaton kohtaus.
Ben-Hur aikoi päivän koitteessa poiketa tieltä etsimään turvallista
lepopaikkaa, mutta aamu tulikin hänen vielä ollessaan aavikolla. Hän
siis pysähtyi tielle lepuuttamaan, ja opas lupasi kohta viedä hänet
laaksoon kivimäkien väliin, jossa oli lähde, muutamia metsäviikunapuita
ja laidunta hevosille.
Hänen ratsastaessaan eteen päin ja ajatellessaan ihmeellisiä asioita,
joita kohta oli tapahtuva, sekä niistä johtuvia ihmiskunnan ja kansain
olojen muutoksia, huomautti ainiaan valpas opas, että muukalaisia
ratsasti heidän takanansa. Joka taholla heidän ympärillänsä näkyi vain
aavikon hieta-aaltoja eikä mitään kasvullisuuden merkkiä. Vasemmalla
hyvin etäällä vain näkyi ääretön vuorenselänne. Sellaisella lakealla ei
liikkuva esine voinut kauan pysyä huomaamatta.
"Se on kameli ratsumiehineen", sanoi opas.
"Tuleeko useampia jälestä?" Ben-Hur kysyi.
"Se on yksin -- ei, hevosmies seuraa, luultavasti opas."
Ben-Hur saattoi jo kohta erottaa, että kameli oli valkoinen ja
tavattoman suuri, niin että se muistutti hänelle sitä ihmeellistä
eläintä, jolla Baltasar ja hänen tyttärensä olivat ratsastaneet Dafnen
metsikössä. Se ei saattanut olla mikään muu. Teltassa sen selässä
istui kaksi henkilöä. Olivatkohan ne Baltasar ja Iras? Jos niin oli,
ilmoittautuisiko hän heille? Mutta eivät ne saattaneet olla he --
täällä aavikolla ja ilman saattajia! Hänen vielä mietiskellessään
sitä asiaa tuli kameli pitkin askelin heiluen yhä lähemmäksi. Hän
kuuli hopeakellojen kilinän ja näki kalliit koristukset, jotka olivat
Kastalian lähteellä herättäneet ihmisjoukon uteliaisuutta. Hän tunsi
myöskin aitiopialaisen, joka kaikkialla seurasi egyptiläistyttöä.
Muhkea eläin pysähtyi kohta hänen hevosensa viereen, ja kun hän
katsahti ylös päivätelttaa kohti, niin hän tunsi Iras-neiden, joka
verhon alitse kummastellen katseli häntä, kosteat, loistavat silmänsä
kysyväisinä.
"Totisen Jumalan siunaus olkoon sinulle!" sanoi Baltasar vapisevalla
äänellä.
"Sinulle ja omaisillesi olkoon Herran rauha!" vastasi Ben-Hur.
"Silmäni ovat vanhuudesta jo heikot", sanoi Baltasar, "mutta ne
ilmoittivat minulle kuitenkin, että sinä olet Hurin poika, jonka minä
opin tuntemaan kunnioitettuna vieraana Ilderimin teltassa."
"Ja sinä olet Baltasar, viisas egyptiläinen, jonka puhelut tulevista
pyhistä asioista ovat minun tässä oloni suurimpana aiheena. Mikä asia
tuo sinut tänne?"
"Joka on siellä, jossa Jumala oleskelee, hän ei koskaan ole yksin",
lausui Baltasar vakavasti, "mutta vastatakseni kysymykseesi ilmoitan,
että vähän matkaa meidän jälellämme tulee karavaani matkalla
Aleksandriaan, ja koska se matkustaa Jerusalemin kautta, katsoin
parhaaksi yhtyä sen seuraan pyhään kaupunkiin asti, jonne aion
pysähtyä. Mutta tänä aamuna nousimme ylös aikaisin ja uskalsimme lähteä
edeltä, tyytymättöminä sen likaisuuteen, sillä kun on roomalaista
sotaväkeä saattajina. Mitä ryöväreihin koskee, joita saattaisimme
tavata tiellä, emme me pelkää ollenkaan, sillä minulla on sheikki
Ilderimin sinettisormus. Petoja vastaan on Jumala riittävä suojelus."
Ben-Hur kumarsi ja vastasi, silittäen kamelin kaulaa:
"Jalon sheikin sinettisormus vakuuttaa sinulle turvallisuutta niin
laajalti, kuin aavikkoa on, ja leijonan pitäisi olla hyvinkin nopea,
jos mielisi saada kiinni tätä lajinsa kuningasta."
"Niin", vastasi Iras hymyillen, -- ja se hymy ei ollutkaan tehoton tätä
nuorta miestä kohtaan, jonka silmät olivat monta kertaa tarkastelleet
tyttöä jo ukon kanssa puhellessa, "mutta hänkin jaksaisi vielä
paremmin, jos hänen paastonsa loppuisi. Kuninkaatkin tuntevat nälkää ja
pään pakotusta. Jos tosiaankin olet Ben-Hur, josta isäni puhui ja jonka
minäkin mielihyväkseni olen tuntenut, niin varmaankin katsot itseäsi
onnelliseksi, jos voit näyttää meille tietä lähteelle, jonka virkistävä
vesi voisi sulostuttaa aamiaistamme aavikolla."
Ben-Hur kiireesti vastasi:
"Minun käsitykseni on sama kun sinun, kaunis neiti. Jos vain jaksat
kärsiä vielä hetkisen, niin löydämme lähteen, jota sinä niin hartaasti
halajat, ja minä takaan, että sen vesi on maistuva yhtä suloiselta ja
jäähdyttävältä kuin kuuluisamman Kastalian lähteen. Sinun luvallasi
riennämme eteen päin."
"Minä annan sinulle siunauksen janoavan sydämmestä", vastasi Iras, "ja
lupaan sijaan kappaleen leipää kastettuna tuoreesen voihin, joka on
saatu Damaskon kasterikkaasta seudusta."
"Se on erinomainen suosio! Lähtekäämme matkaan."
Ben-Hur ratsasti oppainensa edeltä; kamelilla matkustus tuottaa näet
sen ikävyyden, ett'ei käy pitää yllä pitkää keskustelua.
Hetkisen kuluttua ratsastajat saapuivat matalan puron uomalle, jota
pitkin opas, kääntyen oikealle, näytti tietä. Uoma oli kostunut vähän
ennen tulleesta sateesta. Viimein he jokseenkin viettävää rinnettä
myöten pääsivät avaraan, kauniisen laaksoon, jossa kasvoi ruohoa
ja pensaita. Yksinäinen palmu levitti suuria lehtiänsä, tarjoten
lepopaikkaa ja ilmaisten, missä lähde oli. Sinne opas ohjasi heidät.
Vesi juoksi kallion raosta; huolellinen käsi oli sitä isonnellut ja
hebrealaisilla kirjaimilla piirtänyt yläpuolelle "Jehova"-sanan.
He pysähtyivät. Ben-Hur ja opas laskeutuivat maahan. Baltasar ja
Iras tulivat myöskin päiväteltan suojasta alas, sitten kun kameli
oli laskeutunut polvilleen. Vanhus käänsi kasvonsa itää kohti, pani
kunnioittavasti kätensä ristiin ryntäilleen ja rukoili.
"Anna minulle pikari!" sanoi Iras vähän kärsimättömästi.
Orja toi teltan komerosta kristallipikarin ja antoi sen hänelle. Sitte
tyttö sanoi Ben-Hurille:
"Minä tahdon palvella sinua lähteellä."
He menivät yhdessä sinne. Ben-Hur tahtoi antaa vettä hänelle, mutta
Iras kielsi, laskeutui polvilleen ja täytti pikarin. Eikä hän ennen
tyytynyt, kuin sai pikarin ihan reunoja myöten täyteen raikasta vettä,
jolloin hän sitä tarjosi Ben-Hurille.
"Ei", sanoi Ben-Hur, työntäen syrjään kaunista kättä, mutta katsoen
ainoastaan tytön suuria silmiä, joita pitkät ripset puoleksi kätkivät,
"se palvelus kuuluu minulle."
Iras ei suostunut, vaan yhä tarjosi hänelle pikaria.
"Minun kotimaassani on sananlasku: Parempi olla onnellisen
juomanlaskijana kuin kuninkaan ministerinä."
"Onnellisenko!" Ben-Hur ihmetteli.
Hänen äänessään ja katseessaan oli sekä hämmästystä että kysymystä.
Iras vastasi äkisti:
"Jumalat lahjoittavat meille menestystä merkiksi, että he ovat meidän
puolellamme. Etkö sinä voittanut sirkuksessa?"
Ben-Hurin posket alkoivat punastua.
"Se oli yksi merkki, mutta onpa vielä toinenkin. Miekalla taistellen
sinä voitit toisen roomalaisen."
Ben-Hur punastui vielä enemmän, ei niin paljon noiden voittojen
muistosta, vaan siitä, että Iras oli huomaavaisesti seurannut hänen
toimiansa. Hetkisen kuluttua tuota suloista tunnetta seurasi tarkempi
ajatteleminen. Hän tiesi, että kilpailu sirkuksessa oli tuttu yli koko
itämaiden, mutta voittajan nimen tiesivät ainoastaan jotkut harvat:
Malluk, Ilderim ja Simonides. Olivatkohan he voineet ilmaista tytölle
salaisuuden? Ben-Hur oli yht'aikaa sekä hämillään että kiitollinen. Sen
huomattuaan Iras sanoi:
"Oi Egyptin jumalat, minä kannan teille kiitokseni sankarin
löytymisestä! Olkaa ylistetyt, ett'ei Idernees-paIatsin uhri ollut
tämä kuninkaallinen mies. Ja sen tähden, pyhät jumalat, minä juon
kiitollisuuden maljan!"
Hän kaatoi hiukan pikarista takaisin lähteesen ja joi. Saatuaan pikarin
tyhjennetyksi hän sanoi nauraen:
"Hurin poika, onko sankarien tapa, että nainen heidät helposti voittaa?
Ota nyt pikari ja koeta siitä löytää sovelias sana minulle."
Ben-Hur otti pikarin ja täytti sen.
"Israelin pojalla ei ole mitään jumalia, kantaaksensa heille
juomauhria", hän sanoi leikitellen, että saisi salatuksi
kummastuksensa, joka oli suurempi kuin koskaan. Tiesikö egyptiläistyttö
ehkä enemmänkin hänestä? Tiesikö hän hänen suhteensa Simonideesen?
Oliko hänen tiedossaan ehkä myöskin hänen sopimuksensa Ilderimin
kanssa? Hän alkoi tuntea epäluuloa. Joku oli saanut ilmi hänen
salaisuutensa, ja ne olivat hyvin arveluttavia. Ja sitä paitsi hän
oli matkalla Jerusalemiin, juuri vaarallisimpaan paikkaan, jos hänen
vihollisensa saisivat tietoa hänen aikeistaan, eikä se paikka ollut
vaarallinen yksistään hänelle, vaan myöskin hänen ystävilleen ja koko
hänen asialleen. Olikohan tuo tyttö vihollinen? -- Onpa hyvä, että
ajatus on kirjoituskieltä nopeampi. Heti pikarin täytettyään Ben-Hur
nousi ylös ja sanoi, hyvästi teeskennellen huolettomuutta:
"Kaunein kauneista! Jos olisin roomalainen, kreikkalainen tai
egyptiläinen, niin minä sanoisin" -- hän nosti pikarin ylemmä päätänsä
-- "minä kiitän teitä, hyvät jumalat, että maailmassa on kärsimyksien
ja rikosten keskellä kuitenkin kauneuden lumousta ja rakkauden
lohdutusta, ja minä kohotan maljan sen kunniaksi, joka paraiten
soveltuu niiden kuvaksi, Niilin kauneimman tyttären, Iras-neidin
kunniaksi!"
Tyttö laski kätensä pehmoisesti hänen olkapäälleen.
"Sinä olet rikkonut lakia vastaan. Jumalat, joita mainitsit, ovat
vääriä jumaloita. Mikä estäisi minua kertomasta sitä rabbineille?"
"Oo", Ben-Hur nauraen vastasi, "siinä on mitättömän vähä sellaisen
henkilön kertoa, joka tietää niin paljon muuta tosi arvokasta."
"Menenpä vielä pitemmälle: kerron pienelle juutalaistytölle, joka
hoitaa ruusuja rikkaan kauppiaan kodissa Antiokiassa. Rabbineille minä
syytän sinua paatumuksesta, vaan hänelle..."
"No, hänelle mistä?"
"Tarvitseeko minun toistella, mitä sinä juuri äsken lausuit, pikari
korotettuna ja jumalat todistajina?"
Ben-Hur oli vaiti, ikään kuin odotellen, että egyptiIäistyttö
puhuisi edelleen. Ajatuksissaan hän näki Esterin isänsä sivulla
kuuntelevan hänelle kirjeissä saapuneita tietoja ja välistä itsensäkin
lukevan. Hän oli Esterin läsnä ollessa kertonut, mitä oli tapahtunut
Idernees-palatsissa. Ester ja Iras olivat hyvät ystävykset; toinen
oli viekas ja tottunut maailman tapoihin, toinen yksinkertainen ja
tunteellinen sekä sen tähden sitä helpompi viehättää. Simonides ei
ollut voinut rikkoa sanaansa, ei myöskään Ilderim. Olikohan Ester
antanut nämä tiedot egyptiläistytölle? Ben-Hur ei syyttänyt häntä,
mutta epäilys oli tullut kylvetyksi sen ajatuksen mukana, ja epäilykset
ovat siemeniä, jotka itävät itsekseen ja paraiten silloin, kun niillä
on vähin perustetta.
Ennen kuin Ben-Hur ehti vastata tuohon viittaukseen, joka tarkoitti
Esteriä, tuli Baltasar lähteelle. Hän sanoi vakavalla tavallaan:
"Me olemme sinulle kiitollisuuden velassa. Laakso on hyvin kaunis;
ruoho, puut ja varjo, kaikki kehottavat meitä pysähtymään ja lepäämään.
Lähde välkkyy kuin timantti ja ylistää rakkaudesta rikasta Jumalaa. Me
emme voi kylliksi kiittää sinua ilosta, jonka olet tuottanut meille;
käy istumaan meidän kanssamme ja syömään meidän ruokiamme."
"Ensin pyydän saada sinua palvella." Niin sanoen Ben-Hur täytti pikarin
ja antoi sen Baltasarille, joka otti sen vastaan, katse kiitollisesti
kohti korkeutta. Palvelija toi liinoja; pestyään ja kuivattuaan kätensä
he kaikki kolme kävivät itämaiseen tapaan istumaan saman teltan alle,
joka monta vuotta sitte oli aavikolla suojellut kolmea viisasta
tietäjää. Sitte he hyvällä halulla söivät aamiaisekseen ruokavaroja,
joita palvelija oli latonut esiin kamelin selästä.