Soturi.
Aamulla ensimmäisenä päivänä seitsemännessä kuukaudessa, jonka
hebrealainen nimi on Tisri ja joka vastaa meidän lokakuutamme, nousi
Ben-Hur majatalossa vuoteeltaan tyytymätönnä koko maailmaan.
Mallukin saavuttua hän ei ollut kuluttanut aikaa turhaan
neuvottelemiseen, vaan ryhtynyt heti työhön. Malluk alkoi tutkistelunsa
Antonia-linnassa, vieläpä julkisimmalla tavalla, hän kun näet kääntyi
suorastaan komentavan tribunin puoleen. Hän kertoi hänelle Hur-suvun
historian ja kaikki Gratusta kohdanneen onnettomuuden yksityiskohdat,
niin että tribuni selvään käsitti, ett'ei se ollut tapahtunut
mistään rikoksen kaltaisesta aikomuksesta. Malluk ilmoitti vielä
etsimisen tarkoituksen olevan, jos onnettomat uhrit vielä elivät,
esittää keisarille anomuskirja ja siten taivuttaa häntä antamaan
takaisin valtiolle omistettu omaisuus sekä kaikki yhteiskunnalliset
oikeudet. Hän ei ollenkaan epäillyt, että keisari oli määräävä asian
tutkittavaksi, ja sen tutkimuksen päätöstä onnettoman Hur-suvun ystävät
eivät vähääkään pelänneet.
Vastaukseksi hän sai tribunilta lavean kertomuksen, miten naiset oli
löydetty linnan salaisesta vankilasta, ja luvan lukea siitä tehdyn
kirjallisen kertomuksen, jopa kopioida sen.
Malluk riensi kertomaan Ben-Hurille, mitä oli saanut tietoonsa.
Mahdoton on kuvailla tuon surullisen kertomuksen vaikutusta. Ben-Hurin
tuska oli niin syvä, ett'ei se voinut puheta kyyneliksi eikä
kiihkoisiksi vihan purkauksiksi. Kasvot kalpeina ja sydän sykkivänä hän
istui pitkän aikaa, mutisten silloin tällöin: "Spitaliset, spitaliset!
He, minun äitini ja Tirza spitaliset! Kuinka kauan, Herra, kuinka
kauan."
Hetkisen hän tunsi tuskallisinta sääliä ja sitte taas hillittömintä
kostonhimoa. Viimein hän nousi.
"Minun täytyy etsiä heidät. Ehkäpä he ovat kuolemaisillaan."
"Mistä sinä aiot heitä etsiä?" kysyi Malluk.
"Eihän ole muuta kuin yksi paikka, jonne he ovat saattaneet mennä."
Malluk vastusti hänen päätöstänsä ja sai viimein sen verran
taivutetuksi häntä, että tuo etsiminen jätettiin hänen huoleksensa. He
läksivät yhdessä sille portille, joka on vastapäätä Pahan neuvon vuorta
ja jonne ikivanhoista ajoista asti spitaliset kokoutuivat kerjäämään
almuja. He viipyivät siellä koko päivän, jakelivat lahjoja, kyselivät
etsittäviänsä ja lupasivat suuren palkinnon heidän löytämisestään.
Sitä he tekivät joka päivä koko tämän ja seuraavan kuukauden. He
kävivät lakkaamatta kaivon läheisillä hautaluolilla ja kyselivät
niiden asujamilta samaa, mutta ne säilyttivät hyvästi salaisuutensa.
Siispä he eivät saaneet mitään tietää. Mutta nyt, ensimmäisenä aamuna
seitsemännessä kuukaudessa, he kuulivat, että joku aika sitte oli kaksi
spitalista vaimoa kivillä heitellen karkoitettu Kalaportin läheltä.
Tarkempi kyseleminen ja ajan vertaaminen vakuutti heille, että ne
olivat olleet juuri ne, joita he etsivät. Mutta missä he nyt olivat?
Miten heille oli käynytkään? Siihen kysymykseen oli perin vaikea
vastata.
"Eikö ollut siinä kylliksi, että minun omaiseni ovat tulleet
spitalisiksi", sanoi onneton poika ja veli vähä väliä katkerasta
sydämmestä, "pitikö heidät vielä karkoitettaman isäinsä kaupungista!
Äiti on kuollut; hän on paennut aavikoille! Tirza on kuollut, ja minä
olen yksin maailmassa! Miksi? Kuinka kauan, Herra, sinä minun isäni
Jumala, on Rooman valta vielä kestävä?"
Toivotonna, vihaa ja kostonhimoa vain sydämmessä, hän läksi majataloon,
jonka piha oli täynnä yöllä saapuneita ihmisiä. Aamiaista syödessään
hän kuunteli heidän keskusteluansa, ja varsinkin eräs seurue veti
puoleensa hänen huomiotansa. Ne olivat karaistuneita, voimakkaita
nuoria miehiä, puheesta ja käytöksestä päättäen maalaisia. Nämä
galilealaiset olivat kuka mistäkin syystä saapuneet Jerusalemiin,
mutta varsinkin juhlaa varten, joka oli vietettävä tänä päivänä. Ne
miehet miellyttivät Ben-Huria, sillä he olivat siitä seudusta, josta
hän toivoi saavansa voimakkainta tukea, milloin päätti ryhtyä suuriin
töihin tulevan kuninkaan hyväksi. Hän tarkasteli heitä, ja punnitessaan
mielessänsä, miten suuren menestyksen legiona sellaisia miehiä voisi
saavuttaa, jos ne vain olisivat saaneet kasvatusta Rooman ankarassa
sotakoulussa, hän itse punastui toimi-innosta ja työn ikävästä.
Silloin syöksyi pihaan mies nähtävästi hyvin kiihtyneenä.
"Mitä varten te niin riennätte?" kysyttiin häneltä.
"Rabbinit ja vanhimmat ovat menossa temppelistä Pilatuksen luo. Tulkaa,
joutukaa, lähtekäämme mukaan!"
Heti kokoutui suuri joukko uteliaita miehen ympärille.
"Pilatuksen luo! Minkä tähden?"
"Salaliitto on saatu ilmi. Pilatus aikoo maksaa uuden vesijohdon
kulungit temppelin rahoista!"
"Mitä, pyhästä rahastostako?" kiivastelivat miehet säihkyvin silmin.
"Ne ovat Jehovan rahoja. Koskekoonhan vain yhteenkään sikliin, jos
uskaltaa!"
"Tulkaa", huusi sanantuoja, "vanhinten joukko on jo ehtinyt sillan yli,
koko kaupunki seuraa heitä. Ehkä meitä tarvitaan, joutukaa!"
Miehet kiireimmiten riisuivat liiat vaatteensa ja kohta seisoivat
siinä paljain päin, yllä lyhyet, hihattomat tunikat, jollaista pukua
he käyttivät peltomiehinä kedoilla, kalastajina järvillä ja paimenina
laitumilla. He viipyivät ainoastaan sen verran, että ehtivät vyöttää
itsensä, ja huusivat sitte: "Me olemme valmiit."
Ben-Hur kääntyi puhuttelemaan heitä.
"Galilealaiset", hän sanoi, "minä olen Judan poikia, saanko minä
seurata teitä?"
"Siellä ehkä syttyy taistelu", he vastasivat.
"No niin, siinä tapauksessa minä en ainakaan ensimmäisenä lähde
käpälämäkeen."
He nauroivat hänen vastaustansa, ja uutisen tuoja sanoi: "Kyllä sinulla
näyttää olevan voimia, tule vain mukaan."
Ben-Hur riisui päällysvaatteensa.
"Luuletko, että siitä tulee käsikahakka?" hän kysyi, vetäen vyötänsä
tiukemmalle.
"Luulenpa niinkin."
"Kenenkä kanssa?"
"Vartiain."
"Ovatko ne legionalaisia?"
"Kehenpä muihin roomalaiset luottaisivat?"
"Mitä aseita teillä on?"
Ei kukaan vastannut.
"No", sanoi Ben-Hur, "saammehan puolustautua niin hyvin, kuin osaamme.
Mutta päällikkö meillä pitää olla; legionalaisilla on aina päällikkö,
ja sen tähden he toimivat kuin yksi mies."
Galilealaiset katsoa ällistelivät häntä, kuin hänen ehdotuksessaan
olisi ollut jotain hyvin kummallista.
"Meidän pitää ainakin sopia uskollisesti puolustamaan toisiamme",
jatkoi Ben-Hur. "Minä olen valmis, jos te olette."
"Niin, lähtekäämme jo!"
Majatalo oli, kuten edellä on mainittu, Betsetassa, uudessa
kaupungissa. Päästäkseen Praetoriumiin, joksi roomalaiset muhkeasti
nimittivät Herodeen palatsia Sion-vuorella, täytyi ihmisjoukon
kulkea matalampain kaupunginosain kautta, jotka ovat temppelin
pohjois- ja itäpuolella. Kulettuaan Akra-mäen ympäri he saapuivat
Mariamnen torille, josta oli ainoastaan muutamia askeleita palatsin
pääportille. Matkalla yhtyi heihin suuri joukko ihmisiä, jotka olivat
kuulleet puhuttavan aiotusta temppelirahain ryöstöstä. Heidän
saapuessaan portille oli rabbinien ja vanhimpain joukko jo ehtinyt
sisälle, ja suuri ihmispaljous melusi ulkona.
Sadanpäämies vartioitsi sisäänkäytävää sotamiesosaston kanssa,
joka täysissä aseissa seisoi marmorisen porttirakennuksen alla.
Aurinko paahtoi hehkuvasti sotamiesten kypäriä ja kilpiä, mutta he
pysyivät rivissään huolimatta sen häikäsevästä loistosta ja ihmisten
pilkkapuheista. Avonaisesta portista virtaili väkeä paljon enempi
sisään kuin ulos.
"Mitä siellä toimitetaan sisällä?" kysyi eräs galilealainen joltakin
ulostulijalta.
"Ei mitään", kuului vastaus. "Rabbinit pyytävät päästä Pilatuksen
puheille, mutta hän ei laske. Nyt he lähettivät jonkun sanomaan
hänelle, että he eivät lähde pois, ennen kuin heidän pyyntönsä
kuullaan. Ja sen sanansaattajan palaamista nyt odotellaan."
"Menkäämme sisään", sanoi Ben-Hur levollisesti. He astuivat pihaan,
jossa oli rivi vihreitä puita ja niiden alla istuimia. Ihmiset
aristellen karttoivat puiden varjoa, sillä omituista kyllä oli
olemassa rabbinien säätämä laki, ett'ei mitään viheriätä saanut kasvaa
Jerusalemin muurien sisällä. Tarun mukaan täytyi viisaan Salomonkin,
kun tahtoi laittaa puutarhaa egyptiläiselle morsiamelleen, tehdä se
En-Rogel kaivon toiselle puolelle.
Käännyttyään oikealle saapui Ben-Hur galilealaisinensa nelikulmaiselle
aukealle paikalle, jonka länsipuolella prokuraattorin palatsi oli.
Kiihkoillen ihmisjoukko lainehti siinä edes takaisin. Joka silmä
tähysti sulettua ovea, joka oli komean holvirakennuksen alla. Siinä
seisoi toinen osasto legionalaisia.
Tungos oli niin suuri, ett'eivät galilealaiset olisi päässeet esiin,
jos olisivat tahtoneetkin. He sen tähden pysähtyivät taemmaksi
katselemaan, mitä tapahtuisi. Lähellä ovea näkyi joukon seassa välistä
rabbinien turbaaneja levottomasti liikkuvan edes takaisin. Tuon
tuostakin kuului huutoja: "Pilatus, jos olet meidän prokuraattorimme,
niin näytä itsesi, tule ulos!"
Vihdoin astui mies, jonka kasvoilla hehkui suuttumuksen puna. Hän
raivasi itselleen tietä väkijoukon lävitse ja sanoi kovalla äänellä:
"Täällä ei Israelilla ole mitään arvoa; tässä pyhässä kaupungissa meitä
ei pidetä senkään vertaisina kuin koiria Roomassa."
"Mitä luulet? Aikooko hän tulla ulos?"
"Vai tulla ulos! Eikö hän ole jo kolmesti eittänyt?"
"Mitäs rabbinit aikovat tehdä?"
"Samaa kuin Caesareassa: viipyä täällä, kunnes heitä kuullaan."
"Hän ei toki uskaltane koskea temppelin varoihin", sanoi galilealainen.
"Kukapa tietää? Eivätkö roomalaiset ole häväisseet kaikkein pyhintäkin?
Onko mitään, johon roomalaiset eivät uskaltaisi koskea?"
Tunti kului, eikä Pilatus viitsinyt antaa mitään vastausta, jonka
tähden rabbinit ja ihmisjoukko pysyivät yhä paikoillaan. Tuli
puolipäivä ja sadettakin, mutta se ei mitään vaikuttanut, väkijoukko
yhä lisäytyi ja tuli meluisemmaksi, mielet yhä kiivastuivat. "Tule
ulos, tule ulos!" kajahteli melkein lakkaamatta. Ben-Hur ja hänen
galilealaiset ystävänsä pysyivät koko ajan yhdessä. Hän toivoi tuossa
roomalaisessa ylpeyden voittavan viekkauden, joten loppukohtaus ei enää
voinut olla kaukana. Pilatus odotteli ainoastaan jotakin tekosyytä
ryhtyäkseen väkivaltaan.
Viimein alkoi melu. Kuului iskuja sekä suuttumuksen ja tuskan huutoja.
Rabbinit kalpenivat ja katselivat peloissaan ympärilleen. Taempaa
tunkeutui ihmisiä esiin; jotka olivat ahdingossa, koettivat puolestaan
päästä pois. Sekamelska oli hirvittävä. Tuhansia ääniä kuului kysyvän,
mitä oli tekeillä, mutta ei kukaan osannut tai ei tahtonut vastata.
Ben-Hur pysyi levollisena.
"Etkö näe, mitä siellä melutaan?" hän kysyi lähimmältä kumppaniltansa.
"En."
"Minä nostan sinut ylös." Samalla hän tarttui miehen vyötäisiin ja
nosti hänet ylös ilmaan. "Mitä nyt näet?"
"Muutamia nuijamiehiä, jotka lyödä paukuttelevat kansaa. Ne ovat
juutalaisessa puvussa."
"Ketähän ne ovat?"
"Roomalaisia, niin totta kuin Herra elää, vaikka juutalaisiksi
pukeutuneina! He heiluttelevat nuijiansa kuin varstoja riihessä. Juuri
nyt syöksyi harmaapäinen rabbini maahan. Ne vain eivät kunnioita
mitään."
Ben-Hur laski miehen maahan.
"Galilealaiset miehet", hän sanoi, "se on Pilatuksen viekas keksintö.
Jos seuraatte minua, niin kyllä niistä nuijamiehistä selviämme."
Galilealaisilla ei näyttänyt olevan mitään vastaan sanomista. "Kyllä,
kyllä", he myönsivät.
"Palatkaamme portille puiden luo. Vaikka Herodeen istutukset ovat
laittomat, saattaa niistä kuitenkin olla meille hyötyä. Seuratkaa
minua!"
He juoksivat minkä jaksoivat puiden luo, tarttuivat ruumiinsa koko
painolla oksiin ja mursivat ne irti rungoista, saaden siten tuota pikaa
kelpo aseet. Heidän palatessaan aukean pihan lähimpään nurkkaan tulvi
vastaan ihmisjoukko, hurjasti paeten porttia kohti. Takaa kuului yhä
tuskanhuutoja, valitusta ja kiroilua.
"Liki muuria!" Ben-Hur komensi, "päästetään väkijoukko ohitse."
Painautuen kiinni muuriin he pääsivät ihmistulvan pakkauksesta ja
tunkivat vähitellen äsken mainitun ovirakennuksen luo.
"Pysykää nyt yhdessä ja seuratkaa minua!"
Miehet tottelivat mielellään Ben-Hurin käskyjä, ja kun hän syöksyi
levottomaan ihmisjoukkoon, niin he seurasivat hänen kintereillänsä.
Roomalaiset, jotka nauraen ja pilkaten nuijivat kansaa, joutuivat
yhtäkkiä galilealaisten eteen, jotka olivat kevyessä puvussaan notkeat
ja sitä paitsi kiihkeät käyttämään aseitansa, jotka olivat yhtä hyvät
kuin roomalaisillakin. Sotahuuto kajahti kovasti ja uhittelevasti,
iskuja sateli tiheään ja pontevasti; yhteentörmäys oli niin raju, kuin
viha suinkin voi tehdä. Ben-Hurin käsivarsi teki ihmetöitä. Hänen
väkevyytensä innostutti galilealaisiakin, ja kohta olivat roomalaiset
pakoon ajetut. Galilealaiset olisivat innoissaan ajaneet heitä takaa
huoneihinkin asti, joll'ei varovainen Ben-Hur olisi heitä pidättänyt.
"Seis, kumppanit!" hän huusi, "tuolta tulee sadanpäämies vartiain
kanssa. Heillä on miekat ja kilvet, joita vastaan me emme kykene
taistelemaan. Me olemme tehneet tehtävämme hyvästi; peräytykäämme nyt
ulos portista, kun vielä on aikaa."
Miehet tottelivat ja kulkivat hitaasti porttia kohti, sillä usein
täytyi heidän astua kaatuneiden maanmiesten ylitse, joista muutamat
vääntelehtivät tuskissaan, toiset huusivat apua ja muutamat olivat
kuolleet; mutta eivät kaikki kaatuneet olleet juutalaisia, ja siinä oli
edes jotakin lohdutusta.
Sadanpäämies uhkaili heitä heidän poistuessaan. Ben-Hur nauroi hänelle
ja vastasi roomalaisten omalla kielellä: "Jos me olemme israelilaisia
koiria, niin te olette roomalaisia shakaaleja. Pysykää vain täällä,
kyllä me vielä palaamme."
Galilealaiset nostivat riemuhuudon ja läksivät nauraen tiehensä.
Portin ulkopuolelle oli kokoutunut ihmisjoukko, jonka vertaista
Ben-Hur ei ollut koskaan nähnyt, ei edes Antiokian sirkuksessakaan.
Huoneiden katot, kadut ja vuorten rinteet olivat täpö täynnä ihmisiä,
jotka vaikeroivat ja rukoilivat. Ilma kajahteli heidän huudoistaan ja
kirouksistaan.
Portin vartiat antoivat galilealaisten astua ulos ihan estämättä. Mutta
heti heidän mentyänsä astui komentava sadanpäämies portin aukkoon ja
huusi Ben-Hurille:
"Kuules, sinä hävytön! Oletko sinä roomalainen vai juutalainen?"
Ben-Hur vastasi: "Minä olen juutalaisen poika ja tässä kaupungissa
syntynyt. Mitäs tahdot?"
"Että pysähdyt taistelemaan."
"Yksinkö sinun kanssasi?"
"Miten vain tahdot."
Ben-Hur hymyili ivaten.
"Urhollinen roomalainen, arvokas Jupiterin äpärä, minä olen aseeton
mies."
"Saat minulta", sadanpäämies vastasi, "minä lainaan vartioiltani
miekan."
Lähinnä seisojat, jotka kuulivat keskustelun, vaikenivat, ja heistä
hiljaisuus levisi laajalle joka taholle.
Ben-Hur oli äskettäin Antiokian ja kaikkein itämaiden silmäin edessä
voittanut yhden roomalaisen; nyt hänellä oli tilaisuus Jerusalemin
nähden nöyryyttää toista sen vihatun kansan miestä. Se ei voinut olla
muuta kuin erittäin edullista odotetun kuninkaan asialle. Hän ei
vitkastellut, vaan meni sadanpäämiehen luo ja sanoi avomielisesti:
"Otan vastaan tarjouksesi. Lainaa minulle miekkasi ja kilpesi."
"No, entä kypärä ja rintahaarniska?" kysyi roomalainen.
"Pidä ne itse. Ne arvattavasti eivät sovi mulle." Aseet annettiin
kernaasti, ja sadanpäämies seisoi kohta valmiina alkamaan taistelua.
Koko aikana ei ainoakaan sotamies liikahtanut rivistänsä portin luota,
he vain tyytyivät ääneti kuuntelemaan. Kun taistelijat astuivat esiin,
lensi ihmisjoukon suusta suuhun kysymys: "Kuka hän on?" Mutta ei kukaan
tuntenut häntä.
Lukijan tulee tietää, että roomalaisten etevyys aseitten käytössä
johtui kolmesta asiasta: kurista, legionain sota-asennosta ja heidän
erinomaisen taitavasta lyhyen miekan käyttämisestään. Taistelussa
he eivät koskaan iskeneet hakkaamalla, vaan ainoastaan pistivät,
tähdäten kasvoihin; hyökätessä oli miekka pistoaseena, ja samalla
tavalla he myöskin peräytyivät. Kaiken sen Ben-Hur tiesi. Kun he olivat
ryhtymäisillään taisteluun, niin hän sanoi:
"Minä ilmoitin olevani juutalainen, mutta unhotin sanomatta, että olen
käynyt hyväin kilpataistelijain koulua. Puolusta itseäsi."
Niin sanoen Ben-Hur teki hyökkäyksen vihollistansa vastaan. Molemmat
katsoivat hiukan aikaa toinen toistansa pronssipiikkisten kilvenreunain
ylitse. Sitte roomalainen hypähti eteen päin ja oli pistävinään alas.
Juutalainen nauroi, sillä hän tiesi tuon tempun. Alapiston sijasta
tulikin pisto kasvoja kohti. Ben-Hur hyppäsi äkisti vasemmalle, ja
vaikka sysäys olikin nopea, oli tämä liike kuitenkin vielä nopeampi.
Hänen kilpensä sitte siirtyi vihollisen ojennetun käden alle ja nosti
sen ylös, kunnes kilven yläreuna tarttui sekä käsivarteen että miekan
päähän. Uusi askel eteenpäin vasemmalle viistoon, niin sadanpäämiehen
koko oikea sivu oli paljaana. Roomalainen kaatui raskaasti suulleen
kivitystä vasten; Ben-Hur oli voittaja. Painaen jalallaan vihollisensa
selkää hän nosti kilven päänsä päälle miekkailijani tavan mukaan ja
tervehti sotamiehiä, jotka liikahtamatta seisoivat portilla.
Ihmisjoukko, nähden hänen voittonsa, ilmaisi kiivailla viittauksilla
mielihyväänsä. Katoilla, niin etäälle kuin näkyi, huiskutettiin
huivia ja nenäliinoja sekä huudettiin voittoriemua. Jos Ben-Hur olisi
suostunut, olisivat galilealaiset kantaneet häntä riemusaatossa
hartioillaan.
Alaupseerille, joka lähestyi portilta, hän sanoi: "Kumppanisi kuoli,
kuten sotilaan sopii. Minä jätän hänet ryöstämättä. Ainoastaan hänen
miekkansa ja kilpensä minä otan voittosaaliiksi."
Sitte hän poistui ja sanoi galilealaisille:
"Veljet, te taistelitte kuin kelpo miehet. Nyt me erotkaamme, muuten
meitä ahdistetaan. Kokoutukaa tänä iltana Betanian majataloon. Minulla
on teille jotakin esitettävää, joka on hyvin tärkeätä Israelille."
"Kuka sinä olet?" he kysyivät.
"Judan poikia", hän vastasi vaatimattomasti. "Tuletteko Betaniaan?"
"Kyllä me tulemme."
"Mutta tuokaa tämä kilpi ja tämä miekka merkiksi, että tunnen teidät."
Sitte hän kiivaasti sysäsi syrjään ihmisiä joukosta, joka lakkaamatta
kasvoi heidän ympärilleen, ja katosi äkisti.
Pilatuksen pyynnöstä saapui kaupungista ihmisiä, jotka veivät pois
kuolleet ja haavoittuneet, kovasti valittaen; mutta surua kuitenkin
melkoisesti kevensi tuntemattoman taistelijan voitto, jota joka
taholta suurenneltiin. Kansakunnan heikonnut rohkeus virkistyi siitä
urhotyöstä niin paljon, että kaduilla, jopa temppeliinkin saakka juhlan
aikana kerrottiin uudestaan vanhoja historioita Makkabeista. Tuhannet
pudistivat viisastellen päätänsä ja kuiskasivat:
"Odottakaahan vähän, veljet, niin saattepa nähdä, että Israel jälleen
pääsee kunniaan. Luottakaa Herraan, olkaa kärsivälliset."
Sillä tavalla Ben-Hur saavutti galilealaisten luottamuksen ja raivasi
itselleen tietä suurempiin urhotöihin odotetun kuninkaan palveluksessa.
Minkä verran hänellä oli menestystä, sen kertomuksemme näyttää
tuonnempana.
Seitsemäs kirja.
"Näin hänet siellä hereelläin,
Meren-neidon sievän, norjan näin
Uimassa ilmoja ylöspäin,
Tulipunaiset kääreet ranteissaan
Ja hiukset heiluen valloillaan,
Kimaltain ambra-helmiä,
Meren-kilokeista tehtyjä."
_Thomas Bailey Aldrich_.