Hän nosti vesiastian olkapäälleen ja riensi takaisin. Unhottaen
emäntänsä tilan ja oman vaaransa hän taas yritti lähestyä, mutta hänet
pysäytti huuto: "saastainen!" Hän asetti korin ruukun viereen, peräytyi
muutaman askeleen ja pysähtyi katsomaan.
"Kiitos, Amrah!" sanoi emäntä ja vei korin ja vesiastian Tirzan luo,
"sinä olet hyvin hyvä!"
"Voinko tehdä mitään muuta teidän hyväksenne?" Amrah kysyi.
Äiti oli jo tarttunut vesiastiaan, sillä hän oli melkein nääntyä
janosta, mutta kuitenkin vielä ennen juomistansa vastasi vakavalla
äänellä:
"Niin, minä tiedän, että Judah on palannut kotiin, minä näin hänet
toissa yönä makaamassa talomme portilla, ja minä näin, että sinä
herätit hänet."
Amrah väänteli käsiänsä.
"Oi hyvä emäntä, sinä näit hänet, etkä tullut."
"Silloinhan minä olisin surmannut hänet. En, minä en koskaan uskalla
sulkea häntä syliini enkä suudella häntä. Oi Amrah, minä tiedän, että
sinä rakastat häntä!"
"Kyllä minä ilolla antaisin henkeni hänen edestänsä!" vastasi Amrah,
laskeutuen polvilleen ja itkeä nyyhkyttäen.
"Osoita sitte todeksi, mitä sanoit, Amrah."
"Minä olen valmis."
"Sinä et saa kertoa, missä me olemme, etkä sitä, että olet nähnyt
meidät ja puhellut meidän kanssamme. Muuta ei mitään, Amrah."
"Mutta hän etsii teitä, hän on tullut kaukaa teitä etsimään."
"Hän ei saa tavata meitä eikä tulla siksi, kuin me olemme. Kuule,
Amrah, tuo joka päivä kuten tänään se vähä, mitä me tarvitsemme; ei
sitä vaivaa kestäkään varsin kauan. Tule joka aamu ja ilta, ja ... ja"
-- hänen äänensä vapisi, tahdonvoima oli häneltä väsyä -- "puhu sinä
hänestä, mutta meistä sinä et saa virkkaa sanaakaan. Kuuletko, Amrah?"
"Hyvin tulee vaikeaksi kuulla hänen puhuvan teistä ja nähdä, miten
hän etsii kaikkialta teitä, ja huomata kaikki hänen rakkautensa eikä
uskaltaa sanoa hänelle edes sitäkään, että te olette elossa."
"Etkö voi sanoa hänelle, että me voimme hyvin?"
Amrah kätki koko päänsä käsivarsillaan.
"Ei", jatkoi emäntä, "pidä kaikki salassa. Mene nyt ja palaa iltasella.
Me odotamme sinua. Voi hyvin siihen asti!"
"Minä tuskin jaksan kantaa taakkaa, jonka sinä, hyvä emäntä, nyt panit
hartioilleni", sanoi Amrah, painaen kasvonsa maahan.
"Kuinka paljon vaikeampi meidän olisi nähdä häntä sellaisessa tilassa,
kuin me itse", jatkoi äiti, antaen korin Tirzalle. "Tule illalla
takaisin." Hän otti vesiastian ja läksi tyttärineen palaamaan luolaan.
Amrah pysyi polvillaan, kunnes he katosivat näkyvistä, ja läksi sitte,
mieli tuskaisena, kotiinsa.
Illan tullen hän palasi, ja toi sitte joka aamu ja ilta, mitä he
välttämättä tarvitsivat, niin ett'ei heidän ainakaan tarvinnut kärsiä
mitään puutetta. Vaikka hautaluola olikin autio, se ei kuitenkaan ollut
niin yksinäinen eikä lohduton kuin vankilan koppi. Päivänvalo kultasi
luolan aukkoa, ja maailma loisti niin kauniina heidän edessänsä.
Helpompi on maltillisesti odottaa kuolemaa sinitaivaan ja säteilevän
auringon alla kuin vankilan kauhujen ja pimeyden keskellä.