Amrahin uskollisuus.
Pyhiinvaeltaja, meidän aikoinamme pyrkiessään siihen kuuluisaan
paikkaan, jonka muhkea nimi on "kuninkaalliset puutarhat", kulkee
Kidronin ojan uoman taikka myöskin Gihonin ja Hinnomin laaksojen kautta
aina vanhalle En-Rogel-lähteelle asti. Hän juo raikasta juoksevaa
vettä ja pysähtyy, sillä näkemisen arvoiset paikat sillä taholla
loppuvat siihen. Hän katsahtaa mahtavan suuria kallionlohkareita,
jotka on sovitettu kaivon kehykseksi, tiedustaa sen syvyyttä, hymyilee
vedennostolaitoksen yksinkertaisuutta ja ehkä sääliväisesti antaa
rovon repaleiselle vartialle. Kääntyessään hän sitte kummastuksekseen
näkee silmäinsä edessä Morian ja Sionin vuoret, jotka tullen
pohjoisesta ulottuvat edellinen Ofeliin ja viimeksi mainittu Davidin
muinaiseen kaupunkiin asti. Oikealla puolella näkyy Kiusausvuori ja
vasemmalla Pahan neuvon vuori, molemmat merkilliset kirjanoppineille
ja muinaistutkijoille. Laakso on täpö täynnä lukemattomia hautoja,
se paikka kun on vuosisatoja ollut Jerusalemin israelilais-asujanten
viimeisenä lepopaikkana. Kallionseinämät ovat täynnä hautapaikkoja,
luonnon ja ihmiskäden tekemiä luolia. Kristuksen aikoina ne olivat
spitalisten olopaikkana, jossa nämä kaupungista karkotettuina
eleskelivät, muodostaen eri yhteiskuntansa.
Toisena aamuna edellisessä luvussa kerrottujen tapausten jälkeen meni
Amrah En-Rogel-lähteelle ja istahti kivelle sen viereen. Ken hänet
sattui näkemään, olisi sanonut häntä varakkaan perheen palvelijaksi.
Hänellä oli vesiruukku ja kori, jonka sisällys oli peitetty
lumivalkoisella liinalla. Hän laski ne molemmat viereensä maahan,
päästi huiviansa sen verran, että se valui niskaan, pani kätensä
ristiin syliinsä ja katseli haaveksien eteensä, jossa päin vuoret
alenivat Savenvalajan peltoa eli Hakeldomaa kohti. Aikainen oli vielä
aamu, ja Amrah oli ensimmäisenä lähteellä sinä aamuna. Kohta kuitenkin
saapui siihen mieskin, kädessä köysi ja nahkainen ämpäri. Hän viitaten
tervehti mustaa naista, selvitti köyden, sitoi toisen pään astiaansa
ja odotteli, että hänen apuansa käytettäisiin. Kuka vain tahtoi, sai
itsekin nostaa vettä tarpeeksensa, mutta hän mielellään täytti yhdestä
gerasta suurimmankin astian, minkä vahvin vaimo jaksoi kantaa.
Amrah istui liikahtamatta. Hetkisen kuluttua mies kysyi, tahtoiko hän
saada ruukkunsa täyteen. Vaimon vastattua "en vielä", mies ei hänestä
pitänyt lukua. Päivän vaietessa Öljymäen puolelta kokoutui veden
noutajia niin runsaasti kaivolle, että miehellä oli kylliksi tekemistä.
Amrah istui koko ajan paikoillaan, katsellen vuorenluoliin päin.
Aurinko nousi jo ylemmäksi, mutta yhä hän siinä istui odotellen ja
tähystellen. Koettakaamme saada selkoa hänen aikeistaan.
Hän tavallisesti kävi torilla illan hämärryttyä ja yön tullessa.
Hän hiiviskeli Tyropaeonin puodeissa tai Kalatorilla ostellen minkä
mitäkin, palasi asuntoonsa ja sulkeutui tyhjään palatsiin. Semmoiselta
retkeltä palatessaan hän oli äskettäin tavannut Ben-Hurin.
Helppo on arvata, minkä ilon isännän paluu isäinsä kotiin tuotti
vanhalle palvelijalle. Tirzasta ja äidistä Amrah ei kuitenkaan tiennyt
kertoa hänelle vähintäkään. Ben-Hur koetti saada vanhusta muuttamaan
johonkin toiseen asuntoon, joka ei olisi niin yksinäinen, mutta
turhaan. Amrah olisi päin vastoin tahtonut Ben-Hurin muuttamaan vanhaan
kammariinsa, joka vielä oli samassa kunnossa kuin hänen joutuessaan
vangiksi, mutta ilmitulon vaara oli vielä liian suuri, ja Ben-Hur
tahtoi, ettei kukaan saisi tietää hänen täällä oloansa. Kuitenkin hän
lupasi käydä häntä tervehtimässä niin usein kuin mahdollista öiseen
aikaan, ja siihen täytyi palvelijan tyytyä.
Seuraavana iltana Amrah läksi aikaisemmin kuin tavallisesti torille.
Astuskellessaan ja etsiessään, mistä saisi parasta hunajaa Ben-Huria
varten, hän kuuli sattumalta miehen kertovan uutista. Mikä se uutinen
oli, sen lukija kyllä arvaa, kun vain kuulee, että kertoja oli niitä
työmiehiä, jotka olivat olleet murtamassa auki Hurin lesken ja hänen
tyttärensä kopin ovea. Hän kertoi tarkkaan kaikki tyyni, mainitsi
vankien nimet ja mitä äiti oli ilmoittanut itsestään.
Millä tunteilla Amrah kuunteli sitä kertomusta, voi ainoastaan
se ymmärtää, joka on käsittänyt, miten suuresti palvelija-vanhus
rakasti isäntäväkeänsä. Amrah kiireimmiten osti tarpeensa ja läksi
kotimatkalle ikään kuin unissaan. Mikä ilosanoma hänellä nyt oli kertoa
isännällensä! Hän oli jälleen löytänyt hänen äitinsä!
Kotiin päästyään Amrah sekä itki että nauroi. Mutta sitte hän yht'äkkiä
ikään kuin kivettyi; nuorukainen ihan varmaan kuolisi, jos saisi
kuulla, että äiti ja sisar olivat spitaliset. Hän arvelematta menisi
tuonne Pahan neuvon vuorelle ja tutkistelisi kaikki spitalisten
hautaluolat, löytääkseen heitä, ja hän itsekin tulisi saastaiseksi,
saman kaltaiseksi kuin hekin. Amrah oli neuvottomuudesta tuskissaan;
mitä hänen piti tehdä?
Mutta eikö rakkaus ollut jo ennen häntä tehnyt monta viisaaksi!
Hän tiesi, että spitaliset aamusilla läksivät asunnoistaan vuorien
rinteeltä noutamaan En-Rogel-kaivosta vettä päiväksensä. He toivat
ruukkunsa ja poistuivat vähän matkan päähän odottamaan, kunnes ne
täytettiin. Hänen emäntänsä ja Tirzan täytyi tehdä samoin, sillä laki
oli ankara eikä sallinut mitään poikkeusta; rikkaan spitalisen elämä ei
ollut missään kohden parempi kuin köyhän.
Tarkkaan punnittuansa asiaa Amrah päätti salata Ben-Hurilta hänen
äitinsä ja sisarensa surullisen kohtalon kokonaan ja yksin lähteä
kaivolle odottamaan heitä. Nälkä ja jano oli pakottava nämä onnettomat
tulemaan kaivolle, ja hän tiesi varmaan ihan ensi silmäyksellä
tuntevansa heidät, ja vaikkapa ei tuntisikaan, niin he kyllä tuntisivat
hänet.
Ben-Hurin tullessa vanhuksella oli paljo kertomista hänelle. Seuraavana
päivänä piti Mallukin saapuman, ja sitte oli ryhdyttävä etsimään.
Ben-Hur tuskin malttoi odottaa huomista päivää. Saadakseen edes hiukan
virkistystä hän tahtoi lähteä katselemaan temppelikaupungin pyhiä
paikkoja. Tosin salaisuus kovin rasitti uskollisen palvelijan sielua,
mutta hänen onnistui hillitä mieltänsä ja olla vaiti.
Nuorukaisen lähdettyä hän alkoi laittaa voimakasta ruokaa ja toimi
siinä puuhassa niin ahkerasti kuin mahdollista. Kun sammuvista tähdistä
näkyi aamu jo lähestyvän, hän täytti korinsa, otti vesiruukun ja läksi
kaivolle Kalaportista, joka tavallisesti ensinnä avattiin. Että hän
saapui hyvään aikaan perille, olemme me jo nähneet.
Kohta auringon nousun jälkeen, kun kaivolla oli enimmän väkeä ja
vedennostajalla kylliksi tekemistä viidellä kuudella astialla
yht'aikaa, koska jokainen koetti joutua kotiinsa ennen kuin aamun
viileys haihtui päivän kuumuuden tieltä, silloin myöskin vuorenluolain
asujamet tulivat näkyviin. He astuivat ryhmittäin lähelle kaivoa:
naisilla ruukut olalla, vanhat ja hyvin heikot miehet sauvain
nojassa, muutamat paareillakin kannettavina, sillä olipa tässäkin
kurjain joukossa armeliaita sydämmiä, jotka auttelivat onnettomampia
kumppanejaan.
Amrah puolestansa tarkasteli suurimmalla huomiolla näitä ryhmiä. Hän
tuskin liikahti paikastaan. Monta kertaa hän jo luuli löytäneensä
etsittävänsä. Hän ei ollenkaan epäillyt, että he olivat vuorella, ja
hän oli myöskin vakuutettu, että heidän täytyi tulla alas. Hän uskoi
heidän tulevan sitte kun kaikki muut ehtivät saada tarpeensa.
Ihan vuoren juuressa oli avoin hautaluola, joka jo monta kertaa oli
vetänyt puoleensa Amrahin huomiota. Lähellä aukkoa oli suuri kivi.
Aurinko paistoi päivän kuumimpina hetkinä juuri luolaan, niin että
siinä näytti ihan mahdottomalta kenenkään elävän olennon asua, paitsi
ehkä niiden villikoirien, jotka sinne pakenivat puhdistusretkiltänsä
Gehennan laaksosta, joka oli täynnä kaikenlaisia jätteitä. Mutta
hyvinpä vanhus kummastui, kun näki kaksi naista toisen toistansa tukien
astuvan ulos siitä luolasta. Molemmilla oli valkoinen tukka, ja he
näyttivät vanhoilta, mutta heidän vaatteensa eivät olleet repaleiset;
he katselivat ympärilleen, ikään kuin olisi seutu heistä ollut ihan
outo. Amrah oli myöskin huomaavinaan, että heitä kauhistutti tuon
inhottavan joukon näkeminen, johon he itsekin kuuluivat. Ei siinä ollut
mitään tavatonta nähtävänä, mutta kuitenkin alkoi hänen sydämmensä
sykkiä kovemmin ja hänen katseensa seurasi lakkaamatta niitä naisia.
He molemmat seisoivat hetkisen kiven luona ja sitte kulkivat hitaasti
ja pysähdellen kaivolle päin. Monta ääntä kuului varoittaen koettavan
karkoittaa heitä, mutta he kuitenkin yhä lähestyivät. Vedennostaja
kumartui ottamaan maasta kiviä, pelotellaksensa heitä pois. Muut heitä
kiroilivat ja huusivat: _"saastainen! saastainen!"_
"Tosiaankin", Amrah ajatteli, "he ovat täällä outoja asukkaita, koska
eivät tiedä spitalisten tapoja."
Hän nousi, otti korinsa ja vesiastian ja läksi heitä vastaan. Hälinä
kaivolla hiljeni.
"Miten tyhmää", sanoi joku, "antaa tuolla tavalla leipää ja hyvää
ruokaa kuolleille!"
"Ja nähdä vaivaa tullessa näin etäälle!" virkkoi toinen. "Minä ainakin
antaisin heidän tulla kaupungin portille ottamaan minun almuani."
Amrah, ollen mieleltään jalompi ja seuraten hyvän sydämmensä ääntä,
meni noista muistutuksista huolimatta menojansa naisia kohden.
Mutta jospa hän olikin erehtynyt! Sydän sykki hänellä kovasti. Mitä
lähemmäksi hän tuli, sitä suuremmaksi hänen epäilyksensä kasvoi. Hän
pysähtyi neljän tai viiden kyynärän päähän spitalisista.
Oliko tuo ihminen hänen rakas emäntänsä? Se, jonka kättä hän niin
usein oli kiitollisesti suudellut! Se, jonka rakastettavaa muotoa hän
oli niin uskollisesti säilyttänyt muistissaan kuin aarretta! Ja oliko
tuo toinen Tirza, jota hän oli hoidellut hänen lapsuudessaan, jonka
lapsellisia suruja hän oli haihdutellut ja jonka kanssa leikkinyt!
Voisiko tuo olla iloinen, kaunis, rakastettava Tirza, muinaisen kodin
aurinko ja hänen vanhuutensa siunaus! Olivatko nuo hänen emäntänsä ja
hänen rakas hoitolapsensa! Uskollinen palvelija oli vähällä menehtyä
siihen paikkaan.
"Ne ovat vanhoja naisia", hän sanoi itsekseen, "joita minä en ole
koskaan ennen nähnyt. Minä palaan kaivolle."
Hän kääntyi palaamaan.
"Amrah!" huusi toinen spitalisista vaimoista.
Palvelija laski ruukun maahan ja katsahti kummastellen taaksensa.
"Kuka huusi?" hän kysyi.
"Amrah!"
Vanha palvelija kummastui yhä enemmän.
"Ketä te olette?" hän kysyi.
"Joita sinä etsit."
Amrah vaipui polvilleen.
"Oi emäntäni, hyvä emäntäni! Sinun Jumalasi, jonka minäkin olen
omistanut, hän olkoon ylistetty!" Hän hiipi polvillaan lähemmäksi.
"Seis, Amrah, älä tule lähemmäksi! _Saastainen!"_
Se yksi sana riitti kylliksi. Amrah painoi kasvonsa maahan ja itki niin
kovasti, että ihmiset kuulivat sen kaivolle asti. Sitte hän äkisti
nousi ja kysyi yhä vielä polvillaan: "Hyvä emäntäni, missä Tirza on?"
"Tässä minä olen, Amrah, tässä. Etkö tahdo antaa minulle vettä
juodakseni?"
Vanhan palvelijan entinen palvelusinto voitti. Hän nousi ylös, riensi
korin luo ja sanoi: "Kas tässä, tässä on leipää ja lihaa!"
Hän aikoi levittää liinaa maahan, vaan silloin kuului emännän
varoittava ääni: "Ei sillä tavalla, Amrah, nuo ihmiset ehkä
kivittäisivät sinut eivätkä antaisi meille vettä. Jätä kori siihen, ota
ruukku, täytä se ja tuo meille. Me otamme ne kanssamme luolaan. Tänään
sinä olet tehnyt kaikki, mitä laki sallii. Riennä, hyvä Amrah!"
Ihmiset, jotka olivat nähneet tämän kohtauksen, tekivät tilaa hänelle,
jopa auttoivatkin häntä veden ammentamisessa, niin syvää surua näkyi
hänen kasvoistansa.
"Ketä he ovat?" kysyi eräs nainen.