"Ei!" vastasi äiti vakavasti, "Herra on määrännyt elämämme ajan, ja me
olemme hänen omansa. Me tahdomme odottaa hänen kutsumustansa tässäkin
kohdassa. Tule, lähtekäämme jo!"
Niin sanoen hän otti Tirzaa kädestä ja riensi kartanon länsipuolelle
yhä vain läheltä muuria. Kun ei ketään näkynyt sielläkään, he astuivat
seuraavaankin kulmaan ja eteläpuolelle, mutta aristelivat kirkasta
kuutamoa, joka siellä vallitsi. Äiti kuitenkin rohkasihe ja taluttaen
Tirzaa kädestä astui valoon. Nyt saattoi nähdä täydellisesti, mitä
hirveää hävitystä tauti oli tehnyt heissä. Heidän huulensa, poskensa,
silmänsä, joiden ympärillä oli mustat renkaat, ja halkeilleet kätensä
osoittivat sen kyllin selvästi. Pelottavin oli kuitenkin tukka, joka
pitkinä, inhottavasta visvasta kankeina suortuvina riippui joka taholla
ja oli kuten kulmakarvatkin kummallisen valkoinen kuin aaveilla. Äitiä
ja tytärtä ei ollut mahdollista erottaa näöstä; molemmat näyttivät
ihmeellisen vanhoilta.
"Hiljaa!" sanoi äiti, "tuolla makaa joku rappusilla, joku mies."
He astuivat kadun toiselle puolelle ja sitte varjossa portin kohdalle
asti.
"Hän on nukuksissa, Tirza."
Mies makasi hiljaa.
"Jää sinä tänne, minä koetan porttia."
Kuulumattomin askelin, ett'ei mies heräisi, astui äiti portille ja
uskalsi koskea toiseen portin puoliskoon; hän ei saanut selkoa,
antoiko se perää, sillä juuri silloin makaaja huokasi ja liikahti
levottomasti. Päähän kierretty huivi putosi sivulle, jättäen paljaiksi
kauniit kasvot, joita kuu kokonaan valasi. Äiti katsahti niihin ja
hypähti takaperin. Hän kumartui ja katseli, vähän ensin vitkasteltuaan,
häntä tarkemmin, nousi sitte ja käsiään väännellen käänsi silmänsä
äänettömään rukoukseen kohti taivasta. Siten hän seisoi hetkisen ja
riensi sitte takaisin Tirzan luo.
"Niin totta kuin Herra elää, se mies on minun poikani, sinun veljesi!"
hän arasti kuiskasi.
"Veljenikö? Judah?"
Äiti otti häntä kiihkeästi kädestä.
"Tule!" hän sanoi, yhä puhuen kuiskaamalla, "katselkaamme häntä yhdessä
vielä kerta, yksi ainoa kerta, ja sitte tule sinä palvelijasi avuksi,
Herra!"
He astuivat käsi kädessä kuin aaveet kuulumattomin askelin kadun
poikki. Kun heidän varjonsa sattuivat makaajaan, he pysähtyivät.
Judahin toinen käsi oli suorana, kämmen ylös päin. Tirza laskeutui
polvilleen ja yritti suutelemaan häntä, mutta äiti pidätti.
"Herran lähden, älä koske! Saastainen! saastainen!" hän kuiskasi.
Tirza hypähti pois, ikään kuin olisi Judah ollut spitalinen eikä hän
itse.
Ben-Hur makasi miehekkään kauneuden kukoistuksessa. Aavikon aurinko
ja tuulet olivat ahvetuttaneet hänen poskensa ja otsansa, mutta
hienojen viiksien alta näkyivät punakat huulet ja niiden takaa
valkoiset hampaat. Pieni parta ympäröi pyöreätä leukaa ja osaksi peitti
kaunismuotoista kaulaa. Miten kauniilta hän näytti äidin silmistä!
Miten äidin tekikään mieli sulkea hänet syliinsä, nostaa ylös hänen
päänsä ja suudella häntä niin, kuin oli ollut tapana silloin, kun Judah
vietti onnellisia lapsuuden päiviä! Miten saada voimaa vastustaa sitä
halua? Äidinrakkaudesta, oi lukija, juuri äidinrakkaudesta, joka siinä
on toisenlainen kuin mikä muu rakkaus hyvänsä, että se voi olla hellä
sitä kohtaan, jota rakastaa, mutta äärettömän hirmuvaltainen rakastajaa
itseään kohtaan, ja että siinä on itseuhrauksen koko voima. Ei mikään
koko maailmassa olisi voinut saada häntä tautisilla huulillaan
koskettamaan poikansa poskea. Mutta koskea hänen kuitenkin piti saada
nyt tänä hetkenä, jolloin hän oli löytänyt hänet jälleen ja jolloin
hänen täytyi ainiaaksi luopua hänestä! Hän kumartui alas, hiipi hänen
jalkoihinsa ja kosketti huulillaan hänen sandaalinsa pohjaa, vaikka se
oli keltainen kadun tomusta; hän suuteli sitä monesti koko halustaan.
Ben-Hur liikahteli unissaan ja siirsi kättänsä. Äiti ja sisar
peräytyivät, mutta kuulivat hänen mutisevan:
"Äiti! Amrah! Missä on..."
Hän nukkui jälleen raskaasti. Tirza katseli kaihoten häntä. Äiti kätki
kasvonsa tomuun, koettaen pidättää huokausta, joka kuitenkin pääsi
ilmi niin syvältä ja voimakkaasti, että se näytti tulevan pakahtuvasta
sydämmestä. Hän melkein toivoi, että poika heräisi.
Judah oli unissaan kysynyt häntä ja ajatellut häntä. Hän ei siis ollut
unhotettu. Eikö siinä ollut kylliksi?
Viimein äiti viittasi Tirzaa luoksensa. He katsahtivat vielä kerran
makaajaan, ikään kuin haihtumattomasti painaakseen muistiinsa hänen
kuvansa, ja astuivat sitte käsi kädessä kadun toiselle puolelle.
Sinne he laskeutuivat polvilleen muurin varjoon ja katselivat häntä,
odotellen hänen heräämistänsä tai jotakin ilmestystä, eivät he itsekään
tienneet, mitä. Ei kukaan ole meille vielä antanut kärsivällisen
rakkauden mittaa, sellaisen kuin heidän.
Judahin vielä maatessa ilmestyi kolmaskin vaimo palatsin nurkan takaa.
Varjossa olijat näkivät hänet selvästi kuun valossa. Se oli pieni,
kokoon kutistunut olento, iho musta ja tukka harmaa, yllä palvelijan
puku. Hän kantoi korissa kaaliksia.
Nähtyään miehen portailla hän ensin pysähtyi ja sitte ikään kuin
tehden päätöksen lähestyi hiljaa häntä. Kiertäen häntä hän pisti
kätensä sisään aukosta, joka oli tehty toiseen portin puoliskoon.
Vasemmasta puoliskosta irtautui äänettä leveä lankku; vaimo työnsi
siitä korin sisään ja aikoi itse mennä perästä, mutta uteliaisuudesta
kuitenkin katsahti makaavaan mieheen, jonka kasvot olivat paljaina.
Katsojat kadun toisella puolella kuulivat vähäisen huudahduksen ja
näkivät, kuinka vaimo hieroi silmiään, ikään kuin siten vahvistaakseen
näkövoimaansa. Sitte hän kumartui vielä alemmaksi, väänteli käsiään,
katsoi hurjasti ympärilleen ja sitte taas makaajaan, tarttui käteen
ja suuteli sitä hellästi, juuri niin, kuin toiset olisivat niin
sydämmestään tahtoneet tehdä, mutta eivät uskaltaneet.
Heräten siitä kosketuksesta Ben-Hur veti pois kätensä ja näki vanhuksen.
"Amrah, oi Amrah!" hän huudahti. "Sinäkö se tosiaan olet!"
Uskollinen palvelija ei vastannut sanoilla, vaan syleili häntä ilosta
itkien.
Lempeästi irroittaen vaimon kädet ja kääntäen hänen mustat,
ilokyynelistä kosteat kasvonsa ylös päin, suuteli Ben-Hur häntä
melkeinpä yhtä iloisesti kuin vanhus äsken. Sitten varjossa seisojat
kuulivat hänen sanovan:
"Äiti! Tirza! Oi Amrah, kerro jotakin heistä. Puhu, puhu pian!"
Amrah vastasi vain kyynelillä.
"Sinä olet nähnyt heitä, Amrah, ja tiedät, missä he ovat. Sano, oi
sano!"
Tirza astui askeleen eteen päin, mutta äiti, arvaten hänen aikeensa,
otti kiinni ja kuiskasi: "Herran tähden, muista toki! Saastainen!
saastainen!"
Hänen rakkautensa oli hirmuvaltainen. Vaikka molemmat olisivat siihen
paikkaan menehtyneet, niin pojan ei ainakaan pitänyt tuleman siksi,
kuin he olivat. Tirza käsitti hänen ajatuksensa.
Amrah, niin ahdistettuna, itki vain vielä katkerammin.
"Aiotko sinä mennä sisään?" kysyi Ben-Hur, osoittaen irtonaista lautaa.
"Tule, minä seuraan sinua." Hän nousi ylös. "Roomalaiset -- Herran
kirous kohdatkoon heitä! -- roomalaiset valehtelevat. Tämä talo on
minun omaisuuttani. Nouse ylös, Amrah, ja menkäämme sisään!"
He katosivat. Molemmat varjossa olevat vaimot jäivät ikävöiden
katselemaan porttia, josta he ehkä eivät enää koskaan saisi astua
ulos eikä sisälle. He olivat täyttäneet velvollisuutensa, ja heidän
rakkautensa oli kestänyt kovimman koetuksen.
Seuraavana aamuna ohikävijät huomasivat heidät ja kivillä heitellen
ajoivat heidät ulos kaupungista:
"Pois! Te olette kuolleita, menkää hautoihin!"
Ja he riensivät pois.