Rakkauden koetus.
Jo oli pimeä, kun Ben-Hur erosi paimenesta ja läksi astumaan kapeata
katua pitkin etelään päin. Jotkut vastaan tulijat tervehtivät häntä.
Kartanot molemmilla puolin olivat matalat, synkät ja ikävän näköiset.
Yön autius ja kalvava epätietoisuus tekivät hänet surumieliseksi. Sillä
tavalla hän saapui Betesdan lammikolle, jonka vedestä pilvet kauniisti
kumottivat. Katsahtaessaan ylös hän huomasi Antonia-linnan, jonka
musta, uhkaava muoto selvästi näkyi taivasta vasten. Hän seisahtui
ikään kuin varottavan vartiomiehen eteen. Niin korkeana ja lujana, niin
syvällä perustuksella seisoi se rakennus siinä hänen edessänsä, että
hänen täytyi tunnustaa se valloittamattomaksi. Jos hänen äitinsä ja
sisarensa olivat haudattuina tuon kivipaljouden sisällä, voi, mitä hän
sitte voi tehdä heidän hyväksensä! Väkivallalla ei mitään! Heittokoneet
ja muurinmurtimet olisivat vain viattomia leikkikaluja kovan kallion
edessä. "Ja viekkauskin", hän ajatteli, "joutuu helposti häpeään.
Jumala, kaikkein avuttomain viimeinen turva, hänkin usein viivyttää
liian kauan apuansa!"
Epäilystä ja synkkiä aavistuksia sydämmessään hän poikkesi kadulle,
joka vie tornin ohitse, ja astui hitaasti länttä kohti.
Hän tiesi, että ylhäällä Betsetassa oli majatalo; siinä hän aikoi asua
kaupungissa oleskellessaan; mutta tänä hetkenä hän ei voinut vastustaa
sydämmensä halua käydä katsomassa isänkotiansa. Sydämmensä veti häntä
siihen hänelle niin kalliisen paikkaan.
Ei koskaan ollut ikivanha tavallinen tervehdys, jonka muutamat
vastaantulijat lausuivat hänelle, tuntunut hänestä niin miellyttävältä.
Kuu nousi juuri levittämään hopeatansa tähän asti näkymättömille lännen
puolisille esineille, niin että Sionin torni selvästi kuin haamu
kuvastui taivaankantta vasten.
Viimein hän tuli isänkodin luo.
Jokainen, jolla on nuoruudessaan ollut onnellinen koti, jonka hän sitte
on kadottanut, ymmärtää Ben-Hurin tunteet tänä hetkenä.
Hän pysähtyi kartanon pohjoispäässä olevalle portille. Vielä
näkyivät sinetit, jotka olivat painetut siihen. Samoin oli jälellä
pergamenttilehti kirjoituksineen: _tämä on keisarin omaisuutta_, vaikka
tuulen ja ilman vaikutuksesta kuluneena. Eron hirveästä päivästä asti
ei ollut kukaan siitä astunut. Kolkuttaisikohan hän sitä niin kuin
ennen muinoin? Hän tiesi, ett'ei siitä ollut apua, mutta ei kuitenkaan
voinut vastustaa haluansa. Ehkäpä Amrah kuulisi ja katsahtaisi ulos sen
puolisesta ikkunasta. Hän otti maasta kiven, nousi leveitä portaita
ylös ja lyödä kolautti kolmasti puuporttiin. Kumea kaiku vastasi.
Hän kolkutti vielä kerran kovemmasti. Hiljaisuus tuntui hänestä
tuskalliselta. Siirtyen kadulle hän tarkasteli ikkunoita. Ei ketään
näkynyt. Katon suoja-aidasta voi hän erottaa pienimmätkin piirteet
taivasta vasten. Siellä ylhäällä ei kukaan voinut liikkua hänen
huomaamattansa, mutta mitään ei näkynyt.
Hän siirtyi kartanon länsipuolelle, jossa oli neljä ikkunaa. Hän
katseli niitä kauan hyvin tarkkaan, mutta ei sielläkään päin näkynyt
mitään, joka olisi osoittanut eläviä olentoja oleskelevan sisällä.
Tuon tuostakin laajeni hänen sydämmensä voimattomista toiveista, niin
että hän vapisi noiden mielikuvituksensa tuotteiden edessä. Kaikki oli
kuollutta ja hiljaista; Amrah ei antanut mitään merkkiä.
Hiljakseen hän sitte hiipi eteläpuolelle. Sielläkin oli portti
sinetillä sulettu ja kirjoituksella vahvistettu. Raivoissaan luki hän
kirjoituksen ja kiskaisten irti laudan, johon se oli kiinnitetty,
heitti sen ulos kadulle. Sitte hän viskautui istumaan rappusille ja
rukoili, että uuden kuninkaan tulo tapahtuisi pian. Mikäli hänen
verensä jäähtyi, hän huomaamatta joutui väsymyksen valtaan, kun oli
pitkän matkan kävellyt kesäkuumassa, vaipui pitkälleen ja viimein
nukkui.
Samaan aikaan astui kaksi naista Antonia-linnasta päin Hurin palatsia
kohti. He astuivat arasti ja pelkäävästi ja pysähtyivät usein
kuuntelemaan. Saavuttuaan pahoin pidellyn palatsikartanon kulmaan sanoi
toinen hiljaisella äänellä:
"Tässä se on, Tirza!"
Tirza katsahdettuaan kartanoa tarttui hiljaa itkien äitinsä käteen.
"Lähtekäämme pois, lapseni, sillä..." Äiti vaikeni, ja hänen
ruumistansa vähän värisytti; voimakkaalla ponnistuksella saaden
mielensä hillityksi hän jatkoi: "sillä heti, kun aurinko nousee,
ajetaan meidät ulos kaupungin portista, emmekä me koskaan enää saa
palata."
Tirza ikään kuin muuttui kivipatsaaksi.
"Voi", hän sanoi nyyhkyttäen, "minä en sitä muistanutkaan, minä luulin
menevämme kotiin, mutta me olemme spitaliset, meillä ei ole mitään
kotia. Me olemme kuolleita."
Äiti pysähtyi tukemaan häntä ja sanoi lohduttaen: "Nyt meillä ei vielä
ole mitään pelkäämistä. Lähtekäämme pois."
Tosiaan he olisivat ainoastaan nostamalla tyhjät kätensä voineet
säikyttää koko legionan pakoon.
Pysytellen lähellä muuria he astuivat edelleen, kunnes saapuivat
portille. He pysähtyivät vielä kerran, näkivät laudan kirjoituksineen
ja lukivat kuten vähää ennen Ben-Hur: "Tämä on keisarin omaisuutta."
Äiti väänteli suruissaan käsiänsä ja nyyhkytti sanomattoman tuskaisesti.
"Mikä sinua vaivaa, äiti? Sinä ihan pelotat minua!"
"Oi Tirza, ken on köyhä, hän on kuollut! Siispä hän on kuollut, Tirza."
"Kuka, äiti?"
"Veljesi. He riistivät häneltä kaikki, kaikki, yksin tämän talonkin."
"Köyhä!" sanoi Tirza haaveksivan näköisenä.
"Hän ei koskaan enää kykene meitä auttamaan."
"Ja mitä sitte, äiti?"
"Huomenna, lapseni, täytyy meidän asettua tien viereen kerjäämään,
kuten spitalisilla on tapana. Täytyy kerjätä taikka..."