Taas putosi kivi ja taas ja sitte koko joukko: ovi oli auki. Pölyinen
ja kalkkinen työmies astui siitä sisään ja pysähtyi, nostaen soihdun
korkealle. Pari kolme muuta tuli samoin soihtuineen ja siirtyi syrjään
tehden tilaa tribunin tulla. Naisten kunnioitus ei riipu mistään
seuraelämän sopimuksista, vaan on syvälle juurtunut ihmisluonteesen.
Tribuni pysähtyi, sillä naiset pakenivat häntä, ei pelosta, vaan
hävystä. Eipä sentään siitä syystä yksistään. Heidän piilopaikkansa
pimeydestä tribuni kuuli nämä sanat, surullisimmat, hirveimmät,
toivottomimmat, mitä missään kielessä on:
"Älkää tulko meitä lähelle, me olemme saastaiset!"
Miehet heiluttivat soihtujansa ja katsoivat silmäkkäin.
"Me olemme saastaiset!" kuului uudestaan pimeydestä, ja ääni kaikui
vapisevalta, sanomattoman tuskaiselta. Sellaisen huudon kuuluessa
täytyy hengenkin paeta paratiisin porteilta, vaikka hän toivottomasti
katsahtaakin taaksensa.
Sillä tavalla kovasti koeteltu leski ja äiti täytti velvollisuutensa,
ja sama hetki, joka lahjoitti hänelle niin kauan anotun ja uneksitun
vapauden, sama hetki muutti sen hänelle kiroukseksi.
_Hän ja Tirza olivat spitaliset_.
Lukija ehkä ei täydellisesti tiedä, mitä se sana sisältää. Me
viittaamme silloiseen lakiin, jota meidän päivinämmekin on ainoastaan
hiukan lievennetty itämaissa.
"Seuraavia neljää", sanoo Talmud, "pitää katsottaman kuolleiksi:
sokeaa, spitalista, kerjäläistä, lapsetonta."
Siispä spitalista kohdeltiin kuin kuollutta. Karkoitettuna kuin ruumis
elävien luvusta uskalsi hän ainoastaan kaukaa katsella rakkaitansa;
hänen täytyi pysyä poissa synagogasta ja temppelistä ja huutaa
jokaiselle vastaantulijalle varoitus: "saastainen, saastainen!" Hänen
täytyi asua erämaissa tai hylätyissä hautaluolissa, itselleen ja
muille inhona ja kauhuna, ilman muuta toivoa kuin kuolema, joka häntä
kauhistutti sekin.
Eräänä päivänä -- kuinka kauan sitte, sitä hän ei tiennyt itsekään,
sillä kopin pimeydessä oli häneltä sotkeutunut ajanlasku -- eräänä
päivänä äiti tunsi rupeutuman oikeassa kämmenessään. Hän tuskin piti
siitä lukua, koetti kuitenkin pestä sitä pois, vaan se pysyi itsepäisen
lujasti kiinni. Ei hän siitä ollut huolissaan vielä, mutta viimein
Tirzakin alkoi valittaa, että hänen käsissään oli rupeutumia. Vettä he
saivat hyvin niukasti, ja he kärsivät siksi paljon janon tuskia, ett'ei
sitä vähää käynyt käyttää parannuspuuhaan. Vähitellen tuo rupi levisi
yli koko käden; iho halkeili ja kynnet irtosivat lihasta. Mitään kovaa
kipua heillä ei ollut, mutta sen sijaan lakkaamaton ja yhä karttuva
pahoinvoinnin tunne. Sittemmin alkoivat huulet murtua. Eräänä päivänä
äiti, joka itse koetti huolellisimmasti noudattaa puhtautta, vei
Tirzan valoon, sillä hän pelkäsi taudin levinneen jo tytön kasvoihin.
Kauhukseen hän silloin huomasi hänen kulmakarvansa olevan valkoiset
kuin lumi. Voi, mitä tuskaa se havainto tuotti! Saamatta sanaa
suustansa ja kykenemättä liikahtamaan istui äiti parka siinä pitkän
ajan, mietiskellen vain tuota yhtä ajatusta: spitalinen, spitalinen!
Hän ei muistanut ajatella ollenkaan itseänsä, vaan ainoastaan lastansa.
Äidinrakkaus antoi hänelle voimaa pitää salassa hirmuista havaintoa.
Itsekin toivotonna hän kuitenkin koetti pitää kahta vertaa parempaa
huolta hänestä ja toimittaa hänelle kaikkea huvitusta, mitä tuossa
kauhunpaikassa suinkin voi saada. Hän keksi leikkejä, kertoi tuhannesti
ja yhä uudestaan vanhoja historioita, sepitti uusia, kuunteli Tirzan
lauluja ja lauloi itse kruunupäisen runoilijan virsiä -- että edes
jotenkin voisi unhottaa tilansa ja elvyttää toivoansa Jumalaan, joka
näytti unhottaneen hänet samoin kuin maailmakin.
Tuo hirmuinen tauti levisi hitaasti mutta lakkaamatta yli koko heidän
ruumiinsa. Tukka valkeni, iho tuli silsaiseksi, huulet ja silmäluomet
syöpyivät rei'ille, sitte kurkku kipeytyi ja äänestä katosi sointu.
Tauti levisi lihaksiin, tehden ne koviksi ja aroiksi, sekä viimein
keuhkoihin, verisuoniin, jopa luiden ytimiinkin. Joka päivä yhä lisäsi
heidän kurjuuttansa, ja siten oli tauti jatkuva, kunnes kuolema
tuli siitä pelastajaksi, mutta se oli ehkä tapahtuva vasta pitkäin
vuosikausien kuluttua.
Mutta tottuupa ihminen kauheimpaankin. Näiden kovasti koeteltujen
naisten onnistui viimein levollisesti tarkastella taudin menoa; he
näkivät, miten hirmuista hävitystyötä se teki, vaan kuitenkin he kaikin
voimin pitivät kiinni elämästä. Vielä heitä yksi side kiinnitti maahan:
poika ja veli Ben-Hur! Hänestä he puhuivat, yhdessä toivoen saavansa
nähdä hänet, sinäkin silmänräpäyksenä, jona Gesius huudollaan vahvisti
heidän luottamustansa, kun he jo koko vuorokauden olivat kärsineet
nälän ja janon tuskia.
Soihtujen punainen loisto valasi vankihuoneen, vapaus koitti heille.
"Jumala on hyvä!" huusi äiti kiitollisena, ei kuluneesta ajasta, vaan
nykyhetkestä.
Tribuni lähestyi heitä heti. Nurkassa, jonne he olivat paenneet,
äiti muisti velvollisuutensa ja sen pakosta lausui varoitushuutonsa:
_"saastainen!"_
Millainen voitto omasta itsestään olikaan tämä huuto! Ei edes
pelastuksen ilokaan estänyt häntä näkemästä tautinsa seurauksia.
Entinen onnellinen elämä ei ollut enää koskaan palaava. Jos hän
palaisi siihen taloon, joka ennen oli ollut hänen omansa, hän ei
uskaltaisi mennä etemmäksi kuin portille; siinä hänen täytyisi
huutaa tuo: "saastainen, saastainen!" Hänen täytyi täst'edes vaeltaa
kylmäkiskoisessa maailmassa, vaikka rakkaus hehkui hänen rinnassaan
yhtä lämpöisenä kuin ennenkin ja nyt vielä arempana siitä syystä,
että sillä ei ollut mitään vastarakkauden toivoa. Ikävä ja kaipaus
sydämmessä täytyi hänen karttaa poikaansa, jos hän löytyi, olla
sulkematta häntä syliinsä ja, jos poika ojensi kätensä häntä kohti,
karkoittaa hänet tuolla huudolla: "saastainen, saastainen!" Ja hänen
toinen lapsensa, jonka alastomuutta hän koetti peitellä takkuisella,
luonnottoman valkealla tukallaan, voi, koko ikänsä täytyi tämän toisen
lapsen olla kumppanina hänen kurjuudessaan. Ja kuitenkin voimakas
vaimo täytti velvollisuutensa. Hänen huuliltansa kuului se huuto,
joka ikimuinoisista ajoista asti oli noiden erotettujen kohtalon
tuntomerkkinä ja joka ainiaan oli oleva heidän ainoa tervehdyksensä.
Tribuni tuosta sanasta kauhistui, vaan ei paennut.
"Ketä te olette?" hän kysyi.
"Kaksi naista, kuolemaisillaan nälkään ja janoon. Mutta" -- äiti ei
jättänyt täyttämättä velvollisuuttansa, vaikka se olikin raskas ja
sanat kauhistavaiset -- "älä tule lähemmäksi äläkä koske mihinkään,
lattiaan eikä seiniin: saastainen, saastainen!"
"Kerro minulle historiasi, vaimo! Mikä sinun nimesi on? Milloin sinut
tuotiin tänne? Kuka sinut toi ja mistä syystä?"
"Jerusalemissa eli ennen ruhtinas Hur. Hän oli keisarin ja kaikkein
jalomielisten roomalaisten ystävä. Minä olen hänen leskensä, ja tämä
on minun tyttäreni. Minkä tähden minä olen täällä, en osaa selittää,
koska sitä en itsekään tiedä, ell'ei rikkautemme ollut syynä.
Valerius Gratus tietää sinulle sanoa, kuka meidän vihamiehemme oli ja
milloin vankeutemme alkoi. Minä sitä en tiedä. Katso, mitä meille on
tapahtunut, oi katso ja sääli meitä!"
Ruttohöyryistä ja soihduista sakea ilma ei estänyt tribunia viipymästä.
Hän kutsui viereensä soihtumiehen ja kirjoitti melkein sanasta sanaan
vaimon vastauksen. Se olikin lyhyt, mutta sisällysrikas, sillä siinä
oli yht'aikaa elämäkerta, syytös ja anomus. Sivistymätön ihminen ei
olisi voinut sitä tehdä sellaisessa muodossa. Tribuni ei voinut olla
uskomatta ja säälimättä.
"Sinä saat apua, vaimo parka", hän sanoi, "minä lähetän sinulle ruokaa
ja juomaa."
"Jalo roomalainen, lähetä meille myöskin vaatteita ja vettä!"
"Saat, mitä toivot."
"Jumala on hyvä!" nyyhkytti leski kiitollisesti, "hänen rauhansa olkoon
sinulle!"
"Nyt", sanoi vielä tribuni, "minä en saa enää nähdä sinua toista
kertaa. Tee itsesi valmiiksi; minä annan viedä sinut tänä iltana linnan
portille ja päästää vapaaksi. Tiedäthän lain. Jää hyvästi!"
Hän puhui muutamia sanoja miehille ja poistui. Vähän ajan perästä
saapui orjia koppiin, tuoden kylpyammeen, vettä, pyyheliinoja ja
vaatteita sekä tarjottimella leipää ja lihaa. Pantuaan ne kaikki niin
lähelle, että vangit ulettuivat saamaan niitä käsiinsä, he kauhuissaan
juoksivat pois.
Noin keskellä ensimmäistä vartiota vietiin äiti tyttärineen linnan
portille ja laskettiin ulos kadulle. Sillä tavalla roomalainen pääsi
heistä, ja he olivat jälleen vapaina isäinsä kaupungissa. Heidän
yllänsä välkkyivät tähdet kuten ennen muinoinkin. Äiti ja tytär
katselivat niitä ja kysyivät toinen toiseltaan:
"Mikä on nyt meidän kohtalomme? Mihinkähän nyt lähdemmekään?"