Spitaliset.
"Israelilainen vaimo, joka olen tänne elävänä haudattu tyttäreni
kanssa. Auta meitä, mutta pian, muuten me kuolemme!"
Sen vastauksen oli vanginvartia Gesius saanut kopista, joka oli
merkitty VI:n numerolla hänen tekemässään parannetussa piirroksessa.
Lukija, joka on ottanut huomioonsa sen vastauksen, siitä varmaankin
on jo ymmärtänyt, kutka ne onnettomat olivat, ja epäilemättä sanonut
itsekseen: "Viimeinkin Ben-Hurin äiti ja sisar!" Ja niin tosiaan olikin.
Kahdeksan vuotta sitte, heidän kiinni ottamisensa jälkiaamuna oli
Gratus viettänyt heidät Antonia-linnaan, toimittaakseen heidät
pois tieltä. Hän oli valinnut sen paikan, koska se oli ihan hänen
silmäinsä edessä, ja VI:nen kopin, koska se helpommin kuin muut voi
joutua unhotuksiin ja sitä paitsi oli täynnä myrkyllisiä höyryjä,
sillä nämä vangithan piti jätettämän alttiiksi varmalle, vaikkapa
hitaastikin tulevalle kuolemalle. Yöllä, jolloin ei tarvinnut pelätä
ketään syrjäisiä katsojia, vietiin vangit alas ja ovi muurattiin
kiinni. Orjat, joilla tämä työ teetettiin, erotettiin sitte toisistaan
lähettämällä heidät etäisiin eri seutuihin, niin ett'eivät he enää
koskaan nähneet toinen toistansa. Kaikki teon jälet peitettiin. Gratus
mieluisimmin sillä tavalla päätti toimittaa uhrinsa pois tieltä, jotta
asian mahdollisesti ilmi tullessa voisi puolustaa väärää tekoansa
sillä, että nämä vangit muka kärsivät rangaistusta rikoksesta. Ett'ei
heidän tarvitsisi kuolla nälkään, hän määräsi sokean ja mykäksi tehdyn
rangaistusvangin antamaan heille ruokaa ja vettä ja asetti hänet sitä
varten siihen ainoaan koppiin, joista oli ovi tuohon VI:teen. Tämä
onneton ei voinut millään tavalla ilmaista toisten vankien oloa siellä,
ei, ketä he olivat eikä heidän pyöveliänsä. Nämä varokeinot oli osaksi
suunninnut Messala, joka siten salamurhaajain rankaisemisen tekosyyllä
ansaitsi itselleen osan Ben-Hur-suvun omaisuudesta, niin ett'ei siitä
joutunut ropoakaan keisarin aarreaittaan. Viimeiseksi varokeinokseen
Gratus erotti entisen vanginvartian, ei sen tähden, että hän olisi
saanut mitään tietoa näistä vangeista -- sitä hänelle ei ilmaistu --
vaan kun hän niin hyvin tunsi maanalaiset kopit, että oli melkein
mahdoton häneltä salata vankien siellä oloa. Mestarillisen viekkaasti
prokuraattori sitte vielä teetti uudet pohjapiirrokset, joista Vl:s
koppi oli kokonaan pois jätetty, ja antoi ne uudelle vanginvartialle.
Kun vielä jyrkästi kiellettiin ketään käymästä V:ssäkään kopissa, oli
työ tehty niin täydellisesti kuin mahdollista. VI:s koppi onnettomine
asukkaineen jätettiin unhottumaan.
Saadaksemme edes jotakin käsitystä äidin ja tyttären elämästä näinä
kahdeksana pitkänä vuotena täytyy meidän muistaa heidän entinen
asemansa ja elämänsä.
Sen tähden me niin tarkkaan kuvailimme Hur-suvun palatsia ja
kohtausta kesähuoneessa kertomuksemme toisen kirjan alussa. _Silloin_
rauhallinen, viehättävä ja onnellinen elämä, ja _nyt_ Antonia-linnan
vankilan pimeä, ruttotautinen koppi -- mikä vastakohta!
VI:s koppi oli sen muotoinen, kuin Gesius oli taululleen piirustanut.
Yhdestä pienen pienestä ulkomuurin aukosta pääsi siihen hiukan raitista
ilmaa ja päivällä juuri sen verta valoa, ett'ei koppi ollut ihan
pilkkopimeä.
Ja nyt, hyvä lukija, älä kauhistu! Muista V:n kopin julmasti kohdeltua
ja soaistua asujanta, ja olkoon hänen onnettomuutensa muisto
valmistuksena tuleviin kauhukuvauksiin!
Molemmat naiset ovat lähellä aukkoa, toinen istumassa, toinen nojallaan
häntä vasten makaamassa. Paljaalla kalliolattialla heidän allansa ei
ole mitään pehmikettä. Heikosti tuikkava valo tekee heidät haamun
näköisiksi, mutta hämäränkin lävitse näemme, ett'ei heillä ole mitään
pukimia, ei mitään millä verhota itseänsä. Kaikki heiltä puuttuu, mutta
rakkaus on kuitenkin jälellä, sillä he syleilevät toisiansa hellästi.
Rikkaus haihtuu, elämän sulous katoaa, toivo hälvenee, vaan rakkaus
pysyy. Rakkaus on Jumala!
Siitä paikasta, jossa he ovat, on kalliolattia kulunut ihan sileäksi;
kukapa voikaan sanoa, kuinka suuren osan noista kahdeksasta vuodesta he
ovat viettäneet siinä ja kuinka usein elvyttäneet vapautuksen toivoansa
sen heikon, mutta kuitenkin niin ystävällisen valonsäteen alla? Kun
se hitaasti tunkeutui sisään aukosta, tiesivät he päivän valkenevan.
Kun se alkoi hävitä, he ymmärsivät yön laskeutuvan maan päälle. Siitä
raosta heidän ajatuksensa kulkivat ulkomaailmaan, niin kuin se olisi
ollut leveä ja korkea kuninkaallinen portti; siitä ajatukset kulkivat
edes takaisin, ulos ja sisään, kysellen poikaa, veljeä. Ne etsivät
häntä mereltä ja saarista, tänään tästä kaupungista, huomenna tuosta;
mutta aina ja kaikkialla hän oli lyhytaikainen vieras, sillä niin
kuin he etsivät häntä, niin hänkin ihan varmaan etsi heitä. Kuinka
usein heidän ajatuksensa kohtasivatkaan toisiaan tuossa äärettömässä
etsinnässä. Tuntui niin suloiselta ja virkistävältä sanoa toinen
toiselleen: "kun hän elää, meitä ei unhoteta; niin kauan on vielä
toivoa, kun hän meitä muistaa!"
Muinaisaikaisen äidin ja tyttären muisto vaatii meiltä kunnioitusta;
heidän surunsa on kunniaseppeleenä heidän päässänsä. Olematta liian
tunkeilevat voimme nyt puheena olevana päivänä kopin toisesta päästä
katsellen nähdä heidän ulkomuodossaan tapahtuneen muutoksen, jota emme
saata sanoa ajan emmekä vankeuden vaikuttamaksi. Äitihän oli vapaana
kaunis vaimo, tytär suloinen lapsi. Nyt ei enää edes rakkauskaan
saisi suustamme sellaista tunnustusta. Molempain tukka on pitkä
ja kummallisen valkoinen, ja se peittää heitä paksuina takkuisina
suortuvina. He ehdottomasti herättävät inhoa. Tuleeko tuo tunne niukan
valon pettelemisestä, vai onko heillä muutakin puutetta? Ehkäpä he
kärsivät nälän ja janon tuskiakin siitä asti, kun heidän palvelijansa,
rangaistusvanki, päästettiin vapaaksi.
Tirza nojaten äitiänsä vasten voihkaa tuskaisesti.
"Olehan kärsivällinen, Tirza tyttöseni! Kyllä ne tulevat. Jumala on
hyvä. Me olemme ajatelleet häntä, emmekä ole koskaan unhottaneet
rukousta, milloin torvi tuolla ylhäällä temppelissä on antanut
rukousmerkin. Vielä on päivä, kuten näet valosta; aurinko on etäisellä
taivaan kannella; tuskinpa on myöhempi kuin seitsemäs hetki. Kohta
varmaankin joku tulee. Uskokaamme, että Jumala on hyvä!"
Niin äiti lohduttaa. Nämä yksinkertaiset sanat eivät ole vaikuttamatta,
vaikk'ei Tirza enää olekaan lapsi, kuten huomaamme, jos lisäämme
kahdeksan vuotta niihin kolmeentoista, jonka verta hänellä oli ikää
silloin kun me hänet viimeksi tapasimme.
"Tahdon olla väkevä, äitini!" hän sanoo, "kärsithän sinäkin yhtä paljon
kuin minä. Minä tahdon elää sinun tähtesi ja veljeni tähden. Mutta
kieleni on niin kuiva, huuliani polttaa. Missä hän on, ja tokkopa hän
koskaan meitä löytää."
Molempain äänessä on kummallisen terävä, kuiva ja luonnoton kaiku. Äiti
vetää tytärtä lähemmäksi itseään ja sanoo:
"Viime yönä minä näin unta hänestä; näin hänet niin selvään kuin
nyt näen sinut, Tirza! Meidän isämme uskoivat unia. Herra puhui
heille niiden kautta. Minä näin, että olimme naisten esikartanossa
temppelissä kauniin portin luona. Monta vaimoa oli meidän kanssamme.
Hän tuli ja asettui portin alle katselemaan joka taholle. Sydämmeni
sykki kovasti. Minä tiesin hänen etsivän meitä, minä ojensin käteni
häntä kohti, juoksin hänen luoksensa ja huusin hänen nimeänsä. Hän
näki minut ja kuuli minun ääneni, mutta ei tuntenut minua. Seuraavana
silmänräpäyksenä hän jo oli kadonnut."
"Niin tapahtuukin, jos tosiaan tapaamme hänet; me olemme hyvin
muuttuneet."
"Tosin kyllä, mutta..." Äiti painaa alas päänsä; hänen kasvoistaan
näkyy syvintä surua, mutta hän jatkaa, rohkaistakseen itseänsä:
"saatammehan ilmaista itsemme hänelle."