Ben-Hurin päätös.
Seuraavana yönä noin neljännellä hetkellä Ben-Hur seisoi Esterin kanssa
suuren varastohuoneen pengermällä. Laiturilla pengermän edessä vallitsi
vilkas liike, siinä kun työnnettiin edes takaisin tavarapakkoja
ja -laatikoita ja seassa hyöri ja pyöri hälisevä miesjoukko, joka
räiskyvien soihtujen valossa näytti työtä tekeviltä hengiltä, kuten
niitä kuvataan itämaisissa saduissa. Kaleria lastattiin heti lähtemään,
ja siitä se tuli kaikki tuo melu. Simonides oli vielä työhuoneessaan
antamassa laivan päämiehille viimeisiä käskyjänsä: purjehtia viipymättä
Rooman satamaan Ostiaan, laskea siellä maalle yksi matkustaja ja sitte
hiljakseen purjehtia edelleen Valenciaan Espanjan rannalle.
Matkustaja oli se valtuutettu asiamies, jonka tuli myydä Ben-Hurin
Arriukselta perinnöksi saama omaisuus. Niin pian kuin nuorat
päästettäisiin irti ja kaleri laskisi merelle, olisi Ben-Hur
ehdottomasti kahlehdittu edellisenä yönä sovittuun työhön. Jos hän
katui välipuhetta, oli hänellä nyt toki vielä lyhyt hetki ajatusaikaa,
niin että voi vielä ilmoittaa mielipiteensä ja peräytyä. Hänhän oli
isäntä, jonka tarvitsi vain lausua tahtonsa.
Hän seisoi kädet ristissä ja katseli tuota ahkeran työn näytelmää kuin
mies, joka itseksensä taistelee. Hän kun oli nuori, rikas, kaunis ja
vielä ihan tähän hetkeen asti Rooman seuraelämässä ylimystön jäsen,
hän varmaankaan ei voinut olla tuntematta houkuttelua hylkäämään
nuo vaivalloiset velvollisuudet ja kunnianhimon kuiskailut, joiden
seuraukset saattoivat hänet henkipaton asemaan. Saatammepa myöskin
käsittää syyt, jotka häntä pidättivät niin kauan kuin suinkin
mahdollista: keisaria vastaan alettavan taistelun toivottomuus; kaiken
sen epävarmuus, joka koski kuningasta ja hänen tuloansa; rauhallinen
elämä, kunnia ja kunniavirat, joita oli helppo ostaa; ja vahvinna
kaikista tunne, että oli äsken saanut kodin, jossa oli hyviä ystäviä
sulostuttajina. Ainoastaan sellainen, joka on kauan ollut yksikseen
hylättynä vaeltajana elämän tiellä, voi käsittää, miten mahtavasti tämä
viimeinen vaikutin puhui hänen mielellensä.
Lisätkäämme tähän vielä, että maailma, jo itsessäänkin kavala,
lakkaamatta kiusaten kuiski: "seis, pysy levossa!" -- maailma, joka
aina näyttää valoisaa puoltansa, käytti tänä hetkenä hyväkseen hänen
kumppaninsakin vaikutusta.
"Oletko koskaan ollut Roomassa?" kysyi Ben-Hur.
"En", vastasi Ester.
"Etkö tahtoisi joskus käydä siellä?"
"Enpä luule."
"Miksi et?"
"Rooma minua pelottaa", vastasi Ester huomattavasti vapisevalla äänellä.
Ben-Hur katsoi häneen tai pikemmin alas häneen, sillä hänen sivullaan
Ester tuskin näytti suuremmalta kuin lapsi. Ben-Hur ei hämärässä
nähnyt hänen kasvojansa selvästi; yksinpä hänen vartalonsakin näytti
varjomaiselta. Mutta hänelle johtui mieleen sisarensa Tirza ja
äkillinen hellyys valtasi hänet. Juuri samalla tavalla oli hänen
kadonnut sisarensa seisonut hänen vieressään katolla tuona hirmuisena
aamuna, jolloin vahingossa pudonnut tiili iski prokuraattoria päähän.
Tirza parka, missähän hän nyt oli? Esterille oli se tunne eduksi.
Vaikk'ei hän ollutkaan hänen sisarensa, Ben-Hur ei kuitenkaan voinut
tottua katsomaan häntä palvelijakseen. Että Ester todella oli
palvelija, se oli vain ainiaan tekevä Ben-Hurin sitä ystävällisemmäksi
ja kunnioittavammaksi häntä kohtaan.
"Minä en voi ajatella Roomaa", jatkoi Ester tavallisella levollisella
äänellään "kaupungiksi, jossa olisi palatseja, temppelejä ja suuri
joukko ihmisiä. Minusta se on hirviö, joka on ottanut haltuunsa ihanat
maat ja makaa siellä vaanien niiden asujamia kuolemaan ja tuhoon,
hirviö, jota vastaan on mahdoton taistella, peto, joka elää verellä.
Minkä tähden..." Hän vaikeni ja käänsi katseensa maahan.
"Puhu vain edelleen!" kehoitti Ben-Hur.
Ester astui askelta lähemmäksi, katsoi ylös ja jatkoi: "Minkä
tähden pitää sinun tehdä Rooma itsellesi viholliseksi? Minkä tähden
et ennemmin tee rauhaa ja pysy levossa? Sinä olet kärsinyt paljon
vääryyttä, mutta kuitenkin välttänyt paulat, joita vihollisesi ovat
viritelleet. Jos tuska onkin hävittänyt nuoruutesi ajan, onko siltä
syytä uhrata sille jälellä oleva ikäsi?"
Lapselliset kasvot tuossa hänen silmäinsä alla näyttivät tulevan vielä
kalpeammiksi hänen puhuessaan. Ben-Hur kumartui hänen puoleensa ja
kysyi hellästi: "Mitä sinä neuvot minun tekemään, Ester?"
Ester vitkasteli hetkisen ja kysyi sitte puolestaan: "Onko sinun talosi
lähellä Roomaa?"
"On."
"Onko se kaunis?"
"Hyvin kaunis, se on palatsi puu- ja kasvitarhojen keskellä, jossa on
suihkukaivoja, kuvapatsaita ja varjokkaita lehtikujia; kunnahilta,
jotka ovat täynnä viiniköynnöksiä, näkyy Neapolikin ja Vesuvius.
Meri on edessä kuin sinipeili, täynnä valkoisia purjeita. Keisarilla
on huvila siinä lähellä, mutta Roomassa sanotaan Arriuksen huvilaa
kauniimmaksi."
"Ja elämä siellä, onko se rauhallinen?"
"Ei koskaan ollut kesäpäivä, ei koskaan kuutamoyö rauhallisempi. Se
keskeytyi ainoastaan silloin, kun vieraita tulee. Nyt, kun entinen
isäntä on kuollut ja minä olen täällä, ei siellä mikään muu häiritse
hiljaisuutta kuin palvelijain kuiskaukset, onnellisten lintujen laulu
ja suihkukaivojen porina. Ainoa vaihtelu päivästä toiseen on vanhojen
kukkain lakastuminen ja kuolema ja nuorten nuppujen puhkeeminen,
varjojen vaihtelu pilvenhattarain mukaan. Mutta Ester, elämä siellä oli
minusta liian rauhallinen. Tunne, että minä elelin joutilaana, vaikka
minulla oli niin paljo tekemättä, ei antanut minulle vähääkään rauhaa;
minä olin kuin kahlittu silkkinauhoilla. Minä huomasin, että olisin
pian, hyvinkin pian tullut perin laiskuriksi."
Esterin katse liiteli pitkin jokea.
"Minkä tähden kysyit sitä?" virkkoi Ben-Hur.
"Hyvä isäntäni..."
"Ei, ei, Ester, ei niin. Sano minua ystäväksi, veljeksi, jos tahdot.
Sinun isäntäsi minä en ole enkä tahdo siksi tulla. Sano veljeksi."
Hän ei voinut nähdä tyytyväisyyden punaa, joka purppuroitti Esterin
posket, eikä loistoa hänen silmissään, jotka katselivat joen päällitse
tyhjään avaruuteen.
"Minä en voi", tyttö sanoi, "käsittää luonnetta, joka ennemmin valitsee
sen elämän, johon sinä antaudut, elämän, jossa..."
"On väkivaltaa, ehkäpä veren vuodatustakin", sanoi Ben-Hur, lopettaen
siten lauseen, joka jäi Esteriltä kesken.
"Niin, sellaista luonnetta, joka valitsee ennemmin sellaisen elämän
kuin rauhallisen olon viehättävässä huvilassa."
"Ester, sinä olet erehdyksissä. Minulla ei ole mitään varaa valita;
niin armollinen ei roomalainen ole, paha kyllä. Pakko minun käskee
ryhtymään tähän keinoon. Jäädä tänne on sama kuin kuolema, ja jos
menen Roomaan, odottaa minua sama kohtalo: myrkytetty pikari,
salamurhaajan puukko tai vääriin todistuksiin perustuva tuomio.
Messala ja prokuraattori Gratus ovat rikastuneet anastamalla minun
isäni perinnön, ja heistä nyt on tärkeämpää pysyä sen isäntinä, kuin
ensin oli saada se käsiinsä. Rauhallisesta sopimuksesta ei voi tulla
puhettakaan, koska sitä varten heidän täytyisi tunnustaa kaikki. Ja
sitä paitsi, Ester, jospa minä voisinkin ostaa sovinnon, niin tuskinpa
sitä tahtoisin. Minä en saa mitään rauhaa, en edes sen vanhan huvilan
vilpoisissa marmorihuoneissa, en; vaikka kuka hyvänsä olisi siellä
minulle keventämässä päivän taakkaa, niin se ei onnistuisi edes
rakkauden kärsivällisyydellä. Minä en saa rauhaa niin kauan, kuin
äitini ja sisareni ovat poissa, niin kauan, kuin minun täytyy valvoa
heitä etsiskellen. Jos minä löydän heidät ja he ovat saaneet kärsiä
sopimatonta kohtelua, pitäisikö syyllisten päästä rankasematta? Jos he
ovat kuolleet väkivaltaisesti, pitääkö murhamiesten päästä kostamatta?
Voi, en silloin saisi nukutuksi kauheilta unilta. Ei edes puhtainkaan
rakkaus kaikella kekseliäisyydellään voisi tuudittaa minua lepoon,
sillä omatunto sitä yhä häiritsisi."
"Onko asiat niin huonosti?" Ester kysyi liikutuksesta vapisevalla
äänellä. "Eikö mitään, mitään voitaisi tehdä?"
Ben-Hur tarttui häntä käteen.
"Niinkö suurta osanottoa minun elämäni sinussa herättää?"
"Niin", Ester vastasi suoraan.
Hänen kätensä oli lämmin ja katosi Ben-Hurin käteen, ja koko hänen
ruumiinsa vapisi. Ben-Hurin ajatus lennähti egyptiläistyttöön; hän
oli niin toisenlainen kuin Ester, niin kookas, rohkea, niin tottunut
imartelemiseen ja niin lumoavan kaunis. Ben-Hur nosti Esterin käden
huulilleen ja päästi sen irti.
"Sinusta tulee minulle uusi Tirza, Ester."
"Kuka Tirza on?"
"Minun pikku sisareni, jonka roomalaiset ryöstivät pois ja joka minun
täytyy löytää, ennen kuin voin ajatella rauhaa tai onnea."
Juuri silloin välähti heille valoa, ja ympäri katsoessaan he huomasivat
palvelijan työntävän Simonidesta tuolissaan ulos ovesta. He yhtyivät
hänen seuraansa, ja keskustelussa hän sitte johti puhetta.
Kohta sen jälkeen kaleri päästi irti nuoransa, kääntyi ja laski
soihtujen valossa ja laivaväen iloisesti laulaessa ulos merelle,
jättäen Ben-Hurin velvoitetuksi ryhtymään _tulevan kuninkaan_ asioihin.