Luvattu kuningaskunta.
Viimein Simonides katsahti ylös, ja se katse osoitti hänen olevan
herrana talossa yhtä hyvin kuin ennenkin.
"Ester", hän sanoi levollisesti, "ilta on pitkälle kulunut. Ett'emme
liiaksi väsyisi siihen, mitä meillä vielä on jälellä, niin tuota
virvokkeita."
Tytär antoi merkin soittokellolla. Palvelija heti toi leipää ja viiniä
sekä tarjosi niitä kullekin erittäin.
"Minun mielestäni, hyvä isäntä, emme kuitenkaan ole vielä aivan
selvillä keskenämme", jatkoi Simonides. "Tästä päivästä alkaen
meidän elämämme juoksevat yhdessä kuten joet, jotka ovat yhtyneet ja
yhdistäneet vetensä. Minun luullakseni niiden juoksu tulee paremmaksi,
jos kaikki vähäisetkin pilvet ensin saadaan haihtumaan taivaalta
niiden kohdalta. Sinä tässä äskettäin läksit tästä huoneesta, luullen,
ett'en minä hyväksynyt vaatimuksia, jotka nyt juuri olen tunnustanut
laveimmassa määrässä, mutta niin ei ollut. Ester voi vakuuttaa, että
minä kyllä tunsin sinut, ja Malluk todistaa, ett'en minä jättänyt sinua
pulaan."
"Malluk!" huudahti Ben-Hur.
"Ken on vangittuna tuoliinsa kuten minä, hänellä täytyy olla paljo
ja kauas ulottuvia käsiä, jos hän tahtoo toimia maailmassa, josta
hän on niin julmasti eroteltu. Minulla on paljo niitä ja Malluk on
paraimpia. Ja usein", hän jatkoi, kiitollisesti katsahtaen sheikkiin,
"minä lainaan myöskin muilta tahoilta luotettavia ystäviä, kuten esim.
Ilderimiltä anteliaalta, hyvältä ja urholliselta. Hän voi sanoa, olenko
minä koskaan ollut tunnustamatta sinua tai unhottanut sinua."
Ben-Hur katsahti arabialaiseen.
"Hän se juuri, tämä hyvä Ilderim, kertoi sinulle minun historiani",
Simonides jatkoi.
Ilderimin silmät loistivat, kun hän päätään nyykäyttämällä myönsi nämä
lauseet tosiksi.
"Kuinka, hyvä isäntäni", puhui Simonides, "me tutkimatta ihmistä
voisimme sanoa, minkä kaltainen hän on. Minä tunsin sinut, näin sinut
ihan isäsi kuvaksi, mutta en tiennyt millainen ihminen sinä olit. On
ihmisiä, joille rikkaus on vain kaunispukuinen kirous. Olitko sinä
niitä? Minä lähetin Mallukin puolestani tutkimaan sitä, ja siinä
toimessa hän oli minulla sekä korvina että silminä. Älä häntä moiti.
Mitä hänellä oli kerrottavaa sinusta, oli kaikki hyvää."
"En suinkaan", vastasi Ben-Hur sydämmellisesti, "sinun hyvyydessäsi oli
viisautta."
"Sanasi ovat minulle suloiset", sanoi kauppias liikutettuna, "hyvin
mieluiset. Pelkoni että ehkä olet käsittänyt minua väärin on nyt
poistunut. Nyt joet juoskoot, miten hyvänsä Jumala on määrännyt niiden
suunnan."
Oltuaan hetkisen vaiti Simonides jälleen jatkoi puhetta:
"Totuus kehoittaa minua tekemään selityksiä. Kankuri kutoo, ja sukkulan
juostessa edes takaisin kasvaa kangas ja kaava, ja kutoja sill'aikaa
mietiskelee minkä mitäkin. Niin tämäkin rikkaus kasvoi minun käsissäni
ja minä ihmettelin sitä kasvamista ja tein itselleni usein kysymyksiä
paljonkin. Minä en voinut olla huomaamatta, että toinen voima, suurempi
kuin minun omani, seurasi yrityksiä, joihin ryhdyin. Samum-tuulet,
jotka turmelivat ja tuhosivat niin paljon muita aavikoilla, kulkivat
minun karavaanieni ylitse, vahingoittamatta ketään. Myrskyt, jotka
täyttivät merien rannat särkyneillä laivoilla, toivat vain sitä
nopeammin minun laivani satamaan. Ihmeellisin kaikesta on kuitenkin,
että minä, niin riippuvainen muista, kiinni naulattu yhteen paikkaan
kuin kuollut kappale, en koskaan ole kärsinyt mitään tappiota kenenkään
käskyläisteni kautta. Luonnon voimat pysähtyivät minua palvelemaan, ja
kaikki minun palvelijani olivat tosi uskolliset."
"Se on tosiaankin varsin merkillistä", sanoi Ben-Hur.
"Niin minä sanoin ja pysyn vielä sanoissani. Viimein, hyvä isäntäni,
tulin samaan päätökseen kuin sinä: se on Jumalan työ, ja samoin kuin
sinä kysyin minäkin: mikähän lienee hänen tarkoituksensa? Järjellinen
olento ei tee koskaan mitään ilman tarkoitusta; järki, niin ylevä
kuin jumalan, ei ole koskaan toimessa aikomatta mitään. Vuosikausia
olen punninnut tätä asiaa sydämmessäni, odotellen vastausta.
Minä olin vakuutettu, että jos se oli Jumalan työ, hän jonakin
itselleen otollisena päivänä ja omalla tavallaan ilmoittaa minulle
tarkoituksensa, ja minä luulen, että hän onkin tehnyt niin."
Ben-Hur kuunteli niin tarkkaan, ett'ei uskaltanut hengittääkään.
"Monta vuotta sitte minä istuin omaisteni kanssa -- äitisi, Ester,
oli silloin seurassani Jerusalemin pohjoispuolella tien varrella
lähellä kuningasten hautoja. Silloin matkusti ohitsemme kolme miestä
suurilla, valkoisilla kameleilla, joiden vertaisia pyhässä kaupungissa
ei oltu koskaan ennen nähty. Miehet olivat muukalaisia hyvin etäisistä
maista. He pysähtyivät, ja yksi heistä kysyi: 'Missä on äsken syntynyt
juutalaisten kuningas?' Ja ikään kuin poistaakseen minun ihmettelyäni
hän lisäsi: 'sillä me näimme hänen tähtensä idässä ja tulimme häntä
kunnioittamaan.' Minä en ymmärtänyt hänen puheensa tarkoitusta, vaan
seurasin miehiä Damaskon portille, ja kaikilta, joita he kohtasivat,
jopa portin vartialtakin he kysyivät samaa, ja kuten minäkin kaikki
ihmettelivät, mitä he tarkoittivat. Aikaa myöten se tapaus minulta
unohtui, vaikka paljo puhuttiinkin, että he ennustivat Messiaan tuloa.
Voi, mitä lapsia me olemmekin, myöskin viisaimmat meistä! Kun Jumala
vaeltaa maan päällä, ovat hänen askeleensa usein vuosisatain päässä
toisistaan. Olethan nähnyt Baltasarin?"
"Olen, ja myöskin kuullut hänen kertovan historiansa", Ben-Hur vastasi.
"Ihme, totinen ihme!" Simonides huudahti. "Kun hän kertoi minulle sen,
tuntui minusta, kuin olisin kuullut niin kauan odotetun vastauksen.
Jumalan aikomukset selvisivät minulle. Köyhä on kuningas oleva
tullessaan, köyhä ja ilman ystäviä, ilman sotajoukkoa, linnoja ja
kaupunkeja. Valtakunta on perustettava, Rooma vähitellen kukistettava.
Katsos, isäntä, sinä olet paraissa nuoruutesi voimissa, sinä olet
oppinut aseiden käyttöön, sinä melkein vaivut rikkauksien painosta; ota
vaari sopivasta tilaisuudesta, jonka Herra on lähettänyt sinulle! Eikö
hänen tarkoituksensa ole toteutuva sinun kauttasi? Voiko ihminen olla
suurempaan kunniaan syntynyt."
Simonides oli puhunut oikein innokkaasti. "Entä valtakunta!" virkkoi
Ben-Hur kiihkeästi, "Baltasar väittää, että siinä on oleva vain
sieluja."
Simonides oli myöskin oikea juutalainen ylpeydeltään; sen tähden näkyi
hiukan halveksivaa hymyä hänen huulillansa, kun hän vastasi:
"Baltasar on kokenut ihmeellisiä asioita, hyvä isäntäni, ja kun hän
niistä puhuu, niin minä aivan mitään epäilemättä kumarrun hänen
edessään. Mutta hän on Mizraimin poika, ei edes proselyyttikään. Tuskin
vaan hänellä on mitään erityistä tietoa, jonka tähden meidän pitäisi
taipua hänen mukaansa tässä asiassa, joka koskee Jumalan huolenpitoa
meidän Israelistamme. Profeetat saivat tietonsa suoraan korkeudesta,
niin kuin hänkin. Heitä oli monta, hän on yksin, ja Jehova pysyy
samana, kuin hän on ijankaikkisuudesta asti ollut. Minun täytyy uskoa
profeettoja. Ester, tuoppa tänne lakikirja."
Ja odottamatta hänen palaamistansa hän jatkoi:
"Onkohan koko kansan todistus hylättävä. Matkusta Tyrosta, joka on
meren rannalla pohjoisessa, hamaan edomilaisten pääkaupunkiin etelän
puolisille aavikoille asti, ja kysy keneltä tahansa, joka juutalaisten
tavalla rukoilee tai almuja temppelissä jakaa tai on pääsiäislammasta
syönyt, -- eipä ainoakaan heistä myöntäisi että valtakunta, jonka
tuleva kuningas on perustava meille liiton lapsille, olisi muuten kuin
tästä maailmasta, samanlaatuinen, kuin isämme Davidin valtakunta ennen
oli. Mistä he johtavat sen uskon? Kohta saamme nähdä."
Ester palasi nyt, tuoden muutamia paperitorvia, jotka olivat
huolellisesti käärityt tummaväriseen liinavaatteesen ja kirjoitetut
vanhanaikaisilla kultakirjaimilla.
"Pidä niitä, tyttäreni, ja anna minulle sikäli kuin pyydän", sanoi
isä hellästi, kuten hän aina tytärtänsä puhutteli, ja jatkoi sitte
todistustansa:
"Tulisi liian pitkäksi luetella sinulle, isäntäni, niiden pyhäin
miesten nimiä, jotka esiintyivät profeettain jälkeen, ainoastaan hiukan
vähempilahjaisina kuin he -- ennustajia, jotka ovat kirjoitelleet,
ja saarnaajia, jotka ovat opettaneet Babylonin vankeuden jälkeen;
samoin niitä viisaita, jotka lainasivat valonsa Malakian, profeetoista
viimeisen, lampusta, joiden kaikkein nimiä Hillel ja Shammai eivät
koskaan väsyneet luettelemasta oppisaleissa. Tahdotko kuulla heidän
mieltänsä tämän valtakunnan laadusta? Kuka on esimerkiksi herra Henokin
kirjassa? Kukapa muu kuin se kuningas, josta puhumme? Valtaistuin on
pystytetty hänelle. Hän polkee maata, ja muut kuninkaat kukistuvat
istuimiltansa ja Israelin vitsa syöstään luolaan, joka leimuaa
tulipatsaista. Niin sanoo myöskin psalmien laulaja: 'Katso kansani
puoleen, o Herra, anna Israelille kuninkaan, Davidin pojan, nousta
sinä aikana, kuin sinä tiedät, o Jumala, hallitsemaan Israelia, sinun
lapsiasi... Ja hän saattaa pakanat ikeensä alle palvelemaan häntä...
Ja hän on oleva vanhurskas kuningas, Jumalan opettama, ... sillä hän
on hallitseva maata suunsa sanalla ijankaikkisesti.' Ja viimeksi,
vaikk'ei vähimmän arvoisena Esra, toinen Mooses -- kuuntele häntä
hänen yöllisissä näyissään ja kysy, kuka se ihmisääninen leijona on,
joka sanoo kotkalle, -- se on Roomalle --: 'sinä olet rakastanut
valehtelijoita ja anastanut ahkerain kaupungit ja hajoittanut niiden
muurit, vaikka he eivät sinulle mitään pahaa tehneet. Sen tähden, lähde
pois täältä, että maa virkistyisi ja terveeksi tulisi, ja toivo siltä
laupeutta ja oikeutta, joka sen tehnyt on.' Eikä kotkaa enää näkynyt.
Totisesti nämä todistukset jo riittänevät. Mutta tie itse lähteelle on
meille aina avoinna. Kääntykäämme kerran sinne päin! -- Ester, anna
meille viiniä ja sitte palaamme lakikirjaan."
"Uskotko profeetoita, herra?" hän kysyi juotuansa. "Tiedänhän minä sen,
sillä niinhän koko sukusi on tehnyt. Anna minulle se kirja, Ester,
jossa on Esaian ilmestykset."
Tytär avasi käärön, ja Simonides alkoi lukea: "Kansa, joka pimeydessä
vaeltaa, näkee suuren valkeuden, ja jotka kuoleman varjon maassa
asuvat, niiden ylitse se kirkkaasti paistaa... Sillä lapsi syntyy
meille, poika meille annetaan, jonka hartioilla herraus on...
Hänen herraudellansa ja rauhalla ei pidä loppua oleman, Davidin
valtaistuimelle ja hänen valtakunnallensa, että hän on valmistava
sitä ja vahvistava tuomiolla ja vanhurskaudella hamasta nyt niin
ijankaikkiseen." "Uskotko profeetoita, isäntäni? -- Nyt, Ester, anna se
Herran sana, joka tuli Mikalle."
Tytär antoi pyydetyn käärön.
"Ja sinä", alkoi Simonides lukea, "Betlehem Efrata, joka vähäinen olet
Juudan tuhanten seassa, sinusta on minulle se tuleva, joka Israelissa
on hallitsija oleva." "Se oli juuri se lapsi, jota Baltasar sai nähdä
ja kunnioittaa luolassa. Uskotko profeetoita? -- Ester, kuulkaamme,
mitä Jeremias sanoo."
Hän jatkoi siitä:
"Katso, se aika tulee, sanoo Herra, että minä herätän Davidille
vanhurskaan vesan, joka on kuninkaaksi tuleva ja on hyvin hallitseva ja
toimittava oikeuden ja vanhurskauden maan päällä. Hänen aikanansa pitää
Juudaata autettaman ja Israel on hyvässä turvassa asuva." "Kuninkaana
hän on hallitseva; isäntäni, uskotko profeetoita? Ja nyt, Ester, anna
tänne se käärö, jossa on sen Juudan pojan ennustukset, jossa ei mitään
moitetta ole."
Ester antoi hänelle Danielin kirjan.
"Kuule!" hän sanoi, lukemaan ryhtyen: "Minä näin tässä näyssä yöllä, ja
katso, yksi tuli taivaan pilvissä niin kuin ihmisen poika, ja hän tuli
hamaan vanhaikäisen tykö ja hänet vietiin hänen eteensä. Ja hän antoi
hänelle voiman, kunnian ja valtakunnan, ja kaikki kansat, sukukunnat
ja kielet palvelivat häntä. Hänen valtakuntansa on ijankaikkinen
valta, joka ei huku, eikä hänen valtakunnallansa ole loppua." "Uskotko
profeetoita, isäntä?"
"Jo riittää, kyllä uskon", huudahti Ben-Hur.
"Entä sitte?" kysyi Simonides. "Jos kuningas tulee köyhänä, autatko
sinä häntä rikkauksillasi?"
"Enkö auttaisi? Viimeiseen sikliini ja viimeiseen hengenvetooni asti!
Mutta miksi puhumme, että hän on tuleva köyhänä?"
"Ester, anna minulle Herran sana Sakarialle", sanoi Simonides.
Ester antoi hänelle uuden käärön.
"Kuule, millä tavalla uusi kuningas on tuleva Jerusalemiin." Sitte
hän luki: "Iloitse sinä, Sionin tytär suuresti, ja riemuitse sinä
Jerusalemin tytär! Katso, sinun kuninkaas tulee sinulle vanhurskas ja
auttaja, köyhä, ja ajaa aasilla ja aasintamman varsalla."
Ben-Hur katsoi pois päin.
"Mitä sinä katsot, isäntäni?"
"Minä katson Roomaa legionineen", hän vastasi kolkosti. "Minä olen
elänyt niiden kanssa sotaleirissä ja tunnen ne."
"Sinä tulet kuninkaan legionain päälliköksi", vastasi Simonides, "ja
saat valita väkesi miljoonista."
"Miljoonistako!" Ben-Hur ihmetteli.
Simonides istui hetkisen ajatuksissaan.
"Voimasta sinun ei tarvitse tulla levottomaksi", hän sitte sanoi.
Ben-Hur katsoi kysyvästi häneen.
"Sinä näit hengessä uuden kuninkaan tulon valtakuntaansa", vastasi
Simonides. "Sinä näit hänen tulevan oikealta puolen ja keisarin
loistavain legionain vasemmalta, ja sinä kysyit: mitä hän voi tehdä?"
"Juuri sellaiset olivat minun ajatukseni."
"Oi isäntäni, sinä et tiedä, miten vahva meidän Israelimme on. Sinä
ajattelet sitä surevaksi ukoksi, joka itkien istuu Babylonin virtain
vierellä. Mutta mene alas Jerusalemiin ensi pääsiäiselle ja asetu
temppelin edustalle tai torille katsomaan, mitenkä tosiaan on. Herran
lupaus isällemme Jakobille, kun hän läksi Padan-Aramista, oli laki,
jonka alaisena meidän kansamme ei ole lakannut lisäytymästä, ei
edes vankeuden aikanakaan. Se kasvoi silloinkin, kun egyptiläiset
sitä rasittivat. Roomalainen sorto oli sille vain terveellisenä
kasvatuksena. Nyt se tosiaan on yksi kansa. Eikä tämä yksistään,
isäntäni! Arvataksesi Israelin eli toisin sanoen kuninkaan voimaa,
ei sinun pidä pysähtymän yksistään luonnollisen lisäytymisen lakiin,
vaan liitä siihen vielä toinen, -- tarkoitan uskomme leviämistä aina
tunnetun maailman rajoihin asti. Minä tiedän myöskin, että on tavatonta
ajatella ja puhua Jerusalemista kuin koko Israelista, sillä se pyhä
kaupunki on vain kuin yksi kivi temppelissä tai sydän ruumiissa. Käänny
pois legionista, olkootpa ne kuinka monilukuiset hyvänsä, ja lue
uskovaisjoukot, jotka kuuntelevat huutoa: majoihisi, Israel! Lue ne
joukot, jotka ovat Persiassa, niiden jälkeläiset, jotka mieluisemmin
jäivät sinne, kuin palasivat isäinsä maahan: lue ne veljet, jotka ovat
Egyptin ja etäisen Afrikan kauppakaupungeissa; lue ne hebrealaiset,
jotka siirtolaisina asuvat lännessä, Lodinumissa ja Espanjan
merisatamissa; lue ne täys'veriset hebrealaiset ja proselyytit, joita
on Kreikanmaalla, Arkipelagin saarilla, ylhäällä Pontossa ja täällä
Antiokiassa, sekä ne tämän kaupungin asujamet, jotka kirottuina
makaavat Rooman tahraisten muurien varjossa. Lue Herran palvelijat
aavikkoteltoista tästä läheltämme ja ne, jotka asuvat aavikoilla
Niilin tuolla puolen, Kaspianmeren seuduilla ja tuolla ylhäällä Gogin
ja Magogin maissa. Valitse kaikki ne, jotka vuosittain lähettävät
pyhään temppeliin lahjoja jumalanpalveluksensa todistukseksi, ja lue
ne kaikki! Ja kun saat lukeneeksi kaikki, katso, isäntäni, katso
sotakuntoisten miesten lukua, jotka sinua odottavat! Katso, siinä on
valmis valtakunta sille, joka kerran on tuomitseva koko maata tuomiolla
ja vanhurskaudella, Roomassa yhtä hyvin kuin Sionillakin. Siinä on
vastaus kysymykseen: mitä Israel voi tehdä, sitä kuningas voi."
Kuvaus oli tehty innokkaasti. Ilderimiin se vaikutti kuin torven
törähdys. "Oi, jospa minä saisin nuoruuteni takaisin!" hän huudahti
ylös hypähtäen.
Ben-Hur istui tyynenä. Hän huomasi puheen olleen aiotun houkutukseksi
hänelle, että uhraisi henkensä ja omaisuutensa sen salaperäisen olennon
hyväksi, joka nähtävästi oli sekä Simonideella että egyptiläisellä
suurten toiveiden keskuksena. Tämä ajatus, kuten tiedämme, ei ollutkaan
hänelle uusi, vaan päin vastoin oli se jo monestikin ollut hänen
mielessään: kerran silloin, kun hän kuunteli Mallukin puhetta Dafnen
metsikössä; vielä selvemmin silloin, kun Baltasar koetti selittää
hänelle, mitä se valtakunta tarkoitti; ja kolmannen kerran hänen
astuskellessaan vanhassa palmumetsässä, jolloin se melkein kehittyi
päätökseksi, vaikkapa ei ihan täydelliseksikään. Näissä tilaisuuksissa
oli se tullut ja haihtunut vain ajatuksena, jota vahvemmat tai
heikommat tunteet olivat tukeneet. Nyt ei niin. Mestarikäsi oli
ryhtynyt asiaan ja tehnyt komean kartanon tuolle mitättömälle pohjalle,
tehnyt siitä jo loistavan ja välkkyvän tuulentuvan, joka oli täynnä
kaikenlaisia mahdollisuuksia ja pyhyyttä. Hänestä tuntui, kuin olisi
tähän asti salassa ollut ovi äkisti auennut ja sieltä levinnyt hänen
ympärilleen kirkasta valoa, antaen hänelle tilaisuuden panna toimeen
tehtävän, joka oli tähän asti ollut vain unelmana, ja se tehtävä näkyi
ulottuvan kauas tulevaisuuteen sekä olevan täynnä suosion osoituksia
ja voiton palkinnoita, niin suloisia ja hänen kunnianhimoansa
houkuttelevia. Hän nyt tarvitsi vain jotakin ulkoapäin tulevaa
nyhjäystä vielä lisäksi.
"Myöntäkäämme todeksi kaikki, mitä sinä sanot, Simonides", sanoi
Ben-Hur, "että kuningas tulee, että hänen valtakuntansa tulee ihanaksi
kuin Salomon; myöntäkäämme, että minä olen valmis uhraamaan itseni ja
kaikki, mitä minulla on, hänen ja hänen asiansa eteen; tunnustakaamme
vaikka sekin, että minun elämäni tapaukset ja sinun hämmästyttävä
rakkautesi ovat jossakin yhteydessä sen asian kanssa, -- niin mitä
sitte? Pitääkö meidän rakentaa sokeain tavalla? Pitääkö meidän odottaa,
kunnes kuningas astuu esiin, kunnes hänet lähetetään meille? Sinulla on
ikää ja kokemusta, siispä vastaa!"
Ja Simonides vastasi arvelematta:
"Ei meillä ole mitään valitsemisen varaa, ei mitään! Tämä kirje" -- hän
näytti Messalan kirjettä -- "on merkkinä, että meidän täytyy toimia.
Me emme ole kyllin voimakkaat kestämään Messalan ja Gratuksen yhteisiä
vehkeitä; meillä ei ole mitään vaikutusvaltaa Roomassa eikä täällä niin
suurta valtaa, kuin sitä varten tarvitsisimme. Jos vitkastelemme, niin
he surmaavat meidät. Heidän säälinsä voit nähdä, jos vain katsahdat
minun ruumiiseni."
Häntä vapisutti nuo kauheat muistot.
"Hyvä isäntäni", hän jatkoi jälleen toinnuttuaan, "minkä verran sinulla
on voimaa, minä tarkoitan: tahdon voimaa?"
Ben-Hur ei käsittänyt hänen tarkoitustansa.
"Minä muistan varsin hyvin, miten kauniilta minusta maailma näytti
silloin, kun olin nuori", alkoi Simonides selittää.
"Ja kuitenkin voit tehdä suuren uhrauksen."
"Niin, rakkaudesta."
"Eikö elämässä ole muita yhtä suuria vaikuttimia?"
Simonides pudisti päätänsä.
"Eikö kunnianhimokaan?"
"Kiihkoa vain, joka on kielletty Israelin pojilta."
"Entä kosto?"
Se kipuna sytytti. Simonideen silmät säkenöivät, kädet vapisivat, ja
hän vastasi kiireesti:
"Juutalaisella on oikeus kostaa. Se on lain käsky."
"Kameli ja koirakin muistavat heille tehtyjä vääryyksiä", todisti
Ilderim.
Simonides taas jatkoi tämän huomautuksen jälkeen kehoittavaa
selitystään.
"On yksi tehtävä, yksi tehtävä kuningasta varten, joka on suoritettava
ennen hänen tuloansa. Meidän ei tarvitse epäillä, että Israel on
määrätty tulemaan hänen oikeaksi kädeksensä, mutta paha kyllä se
käsi on rauhallinen, ihan sota-asioita taitamaton. Näiden miljoonain
joukossa ei ole harjoitettua sotajoukkoa, ei yhtään päällikköä.
Heroodeen palkkasotureja en ota lukuun, sillä ne ovat täällä meitä
sortamassa. Tämä taitamattomuuden tila on aivan roomalaisten mielen
mukaan. Heidän hirmuvaltansa on kantanut hyviä hedelmiä hänen
valtiotaitonsa kautta. Mutta nyt on tullut kumouksen aika, jolloin
lammaspaimen pukee yllensä sotavarukset, tarttuu keihääsen ja miekkaan,
se aika, jolloin rauhalliset laumat muuttuvat taisteleviksi leijoniksi.
Mutta, poikani, jonkunhan täytyy päästä kuninkaan oikealle sivulle.
Ja kukapa muu siihen pääsee, ell'ei se, joka hyvin tekee hänen
tehtäviänsä?"
Ben-Hurin kasvot hehkuivat näistä tulevaisuustoiveista, mutta kuitenkin
hän vielä väitti:
"Minä kyllä käsitän, että työtä on tehtävä, mutta puhu suoraan!
Tekeminen ja tekemistapa ovat eri asiat."
Simonides maisteli viiniä, jota Ester hänelle tarjosi, ja vastasi sitte:
"Sheikki ja sinä tulette päälliköiksi, kumpikin eri tehtäviä varten.
Minä jään tänne hoitamaan liikettä, kuten tähänkin asti, jott'ei
päälähde kuiva. Sinä menet Jerusalemiin ja sieltä aavikoille ja luet
Israelin sotakuntoiset miehet, jaat ne 10 ja 100 miehen joukkoihin,
asetat päälliköitä, harjoitat heitä ja kokoot aseita salaisiin
paikkoihin. Kaikkea sitä varten minä toimitan sinulle rahaa. Pereasta
sinä sitte menet Galileaan, jostahan on vain yksi askel Jerusalemiin.
Pereassa sinulla on takana suojanasi aavikko ja Ilderim likitienoilla.
Hän vallitsee teitä, niin ett'ei mitään voi tapahtua sinun
tietämättäsi. On hänestä sinulle hyötyä monella muullakin tavalla.
Ennen kuin oikea aika on käsissä, ei kukaan saa vihiäkään tästä meidän
sopimuksestamme. Minä olen jo ennen puhellut Ilderimin kanssa. Mitäs
sinä sanot tästä?"
Ben-Hur katsahti sheikkiin.
"Niin on, kuin hän sanoo", vastasi arabialainen. "Minä olen antanut
hänelle sanani, ja hän tyytyy siihen. Sinä saat minulta valan,
joka sitoo minut, koko heimon ja kaiken omaisuuteni, mikä suinkin
tarkoitukseen kelpaa."
Kaikki kolme, Simonides, Ilderim ja Ester, kiihkeästi odottivat
Ben-Hurin vastausta.
"Jokaisella", tämä vastasi, alussa suruisesti, "on täysi ilopikari,
jonka hän ennemmin tai myöhemmin saa käteensä, maistaa ja juo sitä,
kaikilla muilla, paitsi minulla. Minä käsitän, Simonides ja jalo
sheikki, minä ymmärrän, mitä ehdotus tarkoittaa. Jos minä siihen yhdyn,
jos astun sille elämän uralle jota osoitatte, silloin: hyvästi kaikki
rauha ja kaikki toiveet, jotka olen siitä johtanut! Jos astun sisälle
eteeni avatuista porteista, niin ne sulkeutuvat ainiaaksi eivätkä
päästä enää takaisin niiden taa jäävään, rauhasta suloiseen elämään,
sillä Rooma vartioitsee niitä. Minä kadotan lain suojeluksen, ja
vaanijat rupeevat tähystelemään jälkiäni. Haudoissa kaupunkien tykönä
ja etäisimpäin vuorten hirveissä rotkoissa minun täytyy syödä leipääni
ja laskea pääni levolle."
Hänen puhettaan keskeytti huokaus. Kaikki katsahtivat Esteriin, joka
kätki kasvojaan isänsä olkapäätä vasten.
"Minä en tullut ajatelleeksi sinua, Ester", sanoi Simonides hellästi,
sillä hyvin liikutettu hän oli itsekin.
"Se on kyllä hyvä, Simonides", sanoi Ben-Hur. "Mies kantaa kovaa
kohtaloaan paremmin, kun tietää, että häntä säälitään. Antakaahan minun
puhua loppuun asti."
"Minä aioin sanoa", hän jatkoi, kun heidän huomionsa jälleen kääntyi
häneen, "ett'ei minulla ole valitsemisen varaa, minun pitää ryhtyä
siihen tehtävään, joka nyt on osoitettu minulle. Koska täällä odottaa
häpeällinen kuolema, on paras heti ryhtyä koko työhön."
"Teemmekö kirjallisesti sopimuksemme?" kysyi Simonides kauppamiehen
tapaansa.
"Minä luotan sanaasikin", vastasi Ben-Hur.
"Minä myös", vakuutti Ilderim.
Niin yksinkertaisesti tehtiin se liitto, joka kokonaan muutti Ben-Hurin
elämän uran. Hän lausuikin heti:
"Niinpä se on sovittu!"
"Auttakoon meitä Abrahamin Jumala!" toivotti ja rukoili Simonides.
"Vielä yksi sana, hyvät ystävät", sanoi Ben-Hur sydän keveämpänä;
"teidän luvallanne, minä tahtoisin toimia omin päin siihen asti, kun
kilpailut päättyvät. Tuskin on luultavaa, että Messala voi tulla
minulle vaaralliseksi, ennen kuin prokuraattori ehtii vastata. Siihen
kuluu ainakin viikkokausi aikaa, kirjeen täältä lähettämisestä lukien.
Hänen kohtaamisensa sirkuksessa on huvi, jonka tahdon mistä hinnasta
hyvänsä saada."
Ilderim siihen mielellään suostui, ja Simonides, joka katseli asiaa
liikemiehen silmillä sanoi: "Hyvä, sill'aikaapa minä ehdin tehdä
sinulle hyvän palveluksen. Minä kuulin sinun mainitsevan, että
Arriukselta on jäänyt sinulle perintöä. Maatilako se on?"
"Huvila Misenumin luona ja kartano Roomassa."
"Siinä tapauksessa minä neuvon sinua myömään ne ja panemaan rahat
hyvään talteen. Anna minulle tarkemmat tiedot, niin minä teen
valtakirjan ja heti lähetän sinne asiamiehen. Ainakin tällä kertaa me
ehdimme ennen keisarillisia ryövärejä."
"Huomenna minä annan sinulle kaikki tarpeelliset tiedot."
"No niin, sittepä meillä ei ole tänä iltana enää mitään tekemistä",
sanoi Simonides.
Ilderim kaiveli hyvillään partaansa ja sanoi: "Jopa se riittääkin yhden
illan työksi."
"Toimita vielä kerran leipää ja viiniä, Ester! Sheikki Ilderim jää
meidän iloksemme tänne huomiseen asti, jos hänelle soveltuu, ja sinä,
isäntäni..."
"Tuotakoon hevoset!" sanoi Ben-Hur. "Minä palaan palmumetsään. Jos nyt
lähden pois, niin viholliseni ei huomaa minua, ja" -- hän katsahti
Ilderimiin -- "nelivaljakko iloitsee minun läsnäolostani."
Aamun koittaessa Ben-Hur ja Malluk laskeutuivat hevosten selästä maahan
Ilderimin teltan edessä.