Vaatimus.
Tuosta anastetusta kirjeestä Ben-Hur sai paljon tärkeitä selityksiä.
Siinähän oli suora tunnustus, että Hur-suku oli toimitettu pois tieltä
täydellisessä murhan aikeessa, ja siitä myöskin selvästi näkyi, että
kirjeen kirjoittaja hyväksyi sitä varten tehdyn suunnitelman, että hän
oli saanut osan Hurin takavarikkoon otetusta omaisuudesta ja vielä
nautti sitä, että hän pelkäsi varsinaisen pahantekijän, kuten hän häntä
nimitti, äkkiarvaamatonta ilmestymistä ja käsitti sitä uhkaukseksi; että
kirjoittaja mietiskeli sellaisia keinoja, jotka vast'edes turvaisivat
häntä, ja oli sitä varten valmis tekemään, mitä hyvänsä hänen
rikoskumppaninsa Caesareasta käsin neuvoi hänelle.
Ja nyt se kirje oli joutunut juuri sen käsiin, josta siinä puhuttiin,
uhkaavien vaarojen ilmoitukseksi ja tehtyjen vääryyksien tunnustukseksi.
Niinpä Ben-Hurilla oli, Ilderimin lähdettyä teltasta, paljo mietittävää
ja sen mukaan paljo kiireellistä tehtävääkin. Hänen vihollisensa olivat
mahtavia ja yhtä viekkaita kuin kuka hyvänsä itämailla. Jos heillä
olikin syytä pelätä häntä, niin hänellä oli vielä suurempi syy pelätä
heitä. Vaikka hän koetti saada selvää käsitystä asemastansa, ei se
onnistunut. Tunteet pääsivät ehtimiseen aina uudestaan valloilleen. Se
varmuus, että äiti ja sisar vielä elivät, antoi jonkin verran ilon
aihetta, ja hän ei huolinut ottaa lukuun, että sen varmuuden
perustuksena olikin vain omatekoinen johtopäätös. Hänellä oli aavistus,
että Jumala oli ryhtymäisillään toimiin hänen hyväksensä, ja silloin
hänen uskontonsa käski häntä pysymään levollisena odottamassa.
Ajatellessaan Ilderimin sanoja hän hyvin ihmetteli, mistä arabialainen
oli saanut tietää hänen nimensä. Luultavasti ei Mallukilta eikä
Simonideelta, jonka ihan päinvastaiset pyrinnöt kyllä riittivät pitämään
häntä ääneti. Saattoikohan Messala olla ilmiantaja? Ei, ei; se ilmoitus
olisi tuottanut vaaraa hänelle itsellensä. Arvailemiset olivat turhia,
ja Ben-Hur lohdutti itseään sillä ajatuksella, että olipa kuka hyvänsä
se, joka hänet tunsi, niin hän ainakin oli ystävä, joka oli sopivaan
aikaan ilmoittautuva. Vielä vähän kärsivällisyyttä ja hetkinen odotusta!
Ehkäpä sheikin meno kaupunkiin tarkoitti juuri sen asian selville
saamista. Ehkä tuo kirje oli jouduttava totuuden ilmi tuloa.
Tätä kärsivällisyyttä hän olisi osoittanutkin, jos hän vain olisi voinut
luulla, että Tirza ja äiti odottelisivat häntä sellaisessa tilassa,
jossa heillä voisi olla yhtä paljon toivon mahdollisuutta, kuin hänellä
oli; joll'ei, toisin sanoen, hänen omatuntonsa olisi syyttänyt häntä
huolimattomuudesta heitä kohtaan.
Haihduttaakseen niitä syytöksiä mielestänsä hän vaelteli palmustossa,
pysähtyen milloin taatelin kokoojain luo, jotka ystävällisesti
tarjoilivat hänelle hedelmiä, milloin katselemaan puihin pesiviä lintuja
tai kuuntelemaan mettiäisiä, jotka lentelivät makeiden maljain tienoilla
täyttäen kaikki vihreät ja auringonpaisteiset paikat soinnukkaalla
surinallansa.
Järven rannalla hän kuitenkin viipyi pisimmän ajan. Vettä ja sen
loistavaa aaltoilemista katsellessaan hän ei voinut olla ajattelematta
egyptiläistyttöä ja hänen omituista kauneuttansa sekä soutelua hänen
kanssansa tuona yönä, joka oli saanut valonsa hänen lauluistaan ja
tarinoistaan. Hän ei voinut unhottaa hänen käytöksensä lumoavaisuutta,
hänen heleää nauruansa, hänen imartelevaa huomiotansa hänen sanoilleen
eikä hänen pienen kätensä lämpöä. Tytöstä hänen ajatuksensa siirtyi
Baltasariin ja niihin ihmeellisiin tapauksiin, joita tämä oli
todistanut, ja hänestä edelleen juutalaisten kuninkaasen, jota tämä
kunnianarvoinen vanhus odotti niin vakaalla luottamuksella. Siinä hänen
ajatuksensa saivat levähtää, sillä se salaperäinen henkilö oli kyllin
riittävä selitys kaikkeen, mitä hän etsi. Hän hylkäsi kokonaan
Baltasarin selityksen tuosta tulevan hallitsijan valtakunnasta.
Semmoinen valtakunta, jossa olisi ainoastaan sieluja, näytti hänen
saddusealaiselta käsityskannaltaan katsoen hyvin luonnottomalta ja
haaveksimisiin perustuvalta, ell'ei ihan uskottomalta. Judean
kuningaskunta sitä vastoin oli hänestä helppo käsittää; se oli jo ennen
ollut olemassa ja siitä syystä saattoi kyllä uudistua. Hänen ylpeyteensä
soveltui ajatella tätä uutta valtakuntaa suuremmaksi alaltaan,
mahtavammaksi ja paljon kunniakkaammaksi, kuin vanha oli ollut, sekä sen
kuningasta viisaammaksi ja mahtavammaksi kuin entinen Salomo,
sellaiseksi kuninkaaksi, jonka alammaisena hänellä olisi sekä loistava
tulevaisuus että tilaisuus kostaa vihollisilleen. Sillä mielellä hän
palasi dowariin.
Syötyään päivällistä hän tuotti esiin vaunut tarkastellakseen niitä.
Sanoin ei käy kuvata sen tarkastuksen tarkkuutta; ei pieninkään kohta
jäänyt häneltä huomaamatta. Ilokseen ja tyytyväisyydekseen hän huomasi
niiden olevan kreikkalaismalliset, joka hänestä oli monin puolin parempi
roomalaista komeutta. Ne olivat leveämmät pyöräin väliltä, matalammat ja
vahvemmat. Sen raskaamman painon korvasi kylliksi arabialaishevosten
suurempi kestävyys. Roomalaiset vaunusepät tekivät ajokalujansa melkein
yksinomaan kilpa-ajoja varten ja uhrasivat kauneuden tähden
turvallisuuden sekä miellyttävän muodon tähden vahvuuden, jota vastoin
näitä tosi taisteluun aiottuja Akilleun vaunuja yhä suosivat ne, jotka
kilpailivat palkinnoista Istmon ja Olympian leikeissä.
Tutkittuaan vaunut hän valjasti hevoset eteen ja ajoi harjoituskedolle,
jossa sitte kulutti tuntikausia hevosten opastukseen. Vasta illan suussa
hän palasi, ihan tyytyväisenä ja entistään rohkeampana. Hän oli nyt
lujasti päättänyt jättää kaikki puuhat Messalan aikeita vastaan
tapahtumaan vasta kilpa-ajojen jälkeen. Hän ei tahtonut luopua siitä
huvista, että saisi vihollisensa voitetuksi julkisesti itämaiden nähden.
Hänelle ei näyttänyt ollenkaan johtuvan mieleen, että muitakin
kilpailijoita oli tuleva. Hänen luottamuksensa oli horjumaton, ja se
perustui omaan taitoon ja verrattomiin hevosiin.
"Eikö totta, Antares, Aldebaranin pitää olla varoillaan? Eikö niin,
kunnon Rigel, ja sinä Atair, kaikkein juoksijain kuningas, parasta on
olla varoillaan."
Sillä tavalla hän lepohetkinä puhutteli ja silitteli hevosia kutakin
erittäin, ei kuin herra, vaan kuin vanhempi veli nuorempia.
Yön tultua Ben-Hur istui teltan ovella odotellen Ilderimiä, joka ei
vielä ollut palannut kaupungista. Hän ei tuntenut kärsimättömyyttä, ei
levottomuutta eikä epäilystä. Sheikki oli kaikissa tapauksissa lähettävä
hänelle sanan. Tuliko se hänen tyytyväisyydestään harjoituksiin, vai
oliko uiminen niiden jälkeen ja sitte hyvällä halulla syöty illallinen
niin virkistänyt häntä, vai oliko se ainoastaan luonnollista, jokaisen
alakuloisuuden jälkeen tulevaa vastavaikutusta, samapa se, hän nyt vain
oli melkein vallattomalla mielellä. Hän tunsi olevansa luojan kädessä,
ja vihollinen mieli oli ikään kuin kokonaan pois puhallettu.
Viimeinkin kuului hevoskavioiden töminää ja Malluk ratsasti ihan hänen
eteensä.
"Arriuksen poika", hän sanoi iloisesti, "sheikki Ilderimin nimessä
pyydän sinua nousemaan hevosen selkään ja ratsastamaan kaupunkiin. Hän
odottaa sinua."
Ben-Hur, mitään kysymättä, meni hevosten luo. Aldebaran tuli vastaan
ikään kuin tarjoamaan palvelustansa. Hän hyväili juoksijaa, mutta meni
edelleen ja valitsi toisen hevosen, joka ei kuulunut nelivaljakkoon;
sillä niitä täytyi säästää kilpa-ajoon. Kohta he kummatkin olivat
nopeasti ja ääneti ratsastamassa kaupunkiin.
Vähän matkaa Seleukidien sillan alapuolella he lautalla menivät joen
poikki ja tulivat siten kaupungin länsipäähän. Kierros oli pitkä, mutta
Ben-Hur arvasi sillä varovaisuuskeinolla olevan hyvät syynsä.
He ratsastivat Simonideen laivasilloille, ja Malluk pysäytti ratsunsa
edellä kerrotun suuren varastohuoneen eteen.
"Me olemme perillä", hän sanoi, "laskeudu maahan!"
Ben-Hur tunsi paikan.
"Missä sheikki on?" hän kysyi.
"Tule mukaan, minä vien sinut hänen luoksensa."
Palvelija otti vastaan hevoset, ja ennen kuin Ben-Hur ehti juuri mitään
ajatella, seisoi hän nyt toista kertaa tuon vanhan huoneen oven edessä
ja kuuli sisältä kehoituksen: "Astu sisään Herran nimessä!"