Ben-Hur lukee kirjeen.
Sheikki odotteli, kunnes Ben-Hur lopetti aamupäiväharjoituksen. Hän oli
hyvillään, sillä hän oli huomannut, että hevoset lopulla kiihdytettyinä
täyteen vauhtiin juoksivat niin täsmällisesti, ett'ei yksikään ollut
nopeampi eikä hitaampi toistansa. Nelivaljakko siis oli täydellisessä
sopusoinnussa.
"Iltapäivällä saat takaisin Siriuksesi, sheikki", sanoi Ben-Hur,
sivellen juoksijan kaulaa, "minä rupean käyttämään vaunuja."
"Joko nyt?" kysyi Ilderim.
"Jo, hevoset ovat järkeviä kuin ihmiset ja pitävät ponnistuksista.
Tämä", hän sanoi, pudistaen nuorimman ohjaksia, "Aldebaran muistaakseni,
on nopein. Minä kuvittelen, että hän juostessaan kilparataa ympäri
pääsisi kolme pituuttansa muista edelle."
Ilderim kampaeli partaansa ja sanoi, silmät säteilevinä: "Aldebaran on
nopein; kuka on hitain?"
"Tämä", osoitti Ben-Hur pudistamalla Antareen ohjia, "mutta kyllä hän
voittaa, sillä, näetkös sheikki, hän voi juosta koko päivän ja auringon
laskiessa hänen nopeutensa vasta on suurimmillaan."
"Oikeassa olet nytkin", sanoi Ilderim.
"Minä vain pelkään yhtä asiaa, sheikki."
Sheikin kasvoista heti myöskin kuvasti pelkoa.
"Voiton himoissaan roomalainen ei voi pitää kunniaansa tahrattomana.
Heidän kujeensa kaikenlaisissa kilpailuissa ovat lukemattomat.
Kilpa-ajoissa on heidän viekkautensa korkeimmillaan sekä hevosia että
ajajaa kohtaan. Älä tästä päivästä lähtein anna kenenkään vieraan edes
nähdäkään hevosia. Jos tahdot olla oikein varma, niin tee vieläkin
enempi: anna vartioida heitä ase kädessä ja silmät auki. Silloin minä en
ollenkaan pelkää, vaan olen varma voitosta."
Teltan ovella he laskeutuivat maahan.
"Mitä tahdot, kyllä täytetään. Jumalan kunnian kautta, ei kenenkään muun
pidä päästä niihin koskemaan kuin niiden, joihin minä luotan! Jo ensi
yöksi minä panen vartiat. Mutta kas tässä, Arrius!" Ilderim veti
vyöstänsä kirjekäärön ja astuessaan sohvan luo avasi sen hitaasti. "Kas
tässä, auta nyt minua latinallasi!" Hän antoi kirjeen hänelle. "Lue se
kovaan ja tulkitse minulle isäisi kielelle. Latina on minun kauhuni."
Ben-Hur oli hyvällä mielellä ja alkoi lukea huolettomasti: "Messala
Gratukselle!" Mutta siihen hän pysähtyi. Aavistus ajoi veren kasvoista
pois sydämmeen. Ilderim huomasi hänen hämmästyksensä.
"No, minä odotan!"
Ben-Hur pyysi anteeksi ja alkoi uudestaan. Kirje oli toinen niistä,
jotka Messala oli mässäyksen jälkeisenä aamuna lähettänyt Gratukselle.
Kun lukija pääsi siihen kohtaan, jossa Messala auttoi Gratuksen muistoa,
niin hänen äänensä vapisi ja hän pysähtyi kahdestikin, saadakseen aikaa
rauhoittua. Suurella ponnistuksella hän jatkoi lukua edelleen: "Minä
muistutan vielä, että sinä Hur-suvun jäseniä kohtaan" -- Ben-Hur
pysähtyi vielä kerran ja hengitti raskaasti -- "ryhdyit sellaisiin
toimiin, jotka meistä molemmista silloin näyttivät tehokkaimmilta
pyrintömme perille pääsemiseksi; päätimme näet olla vaiti ja jättää
heidät välttämättömän, vaan luonnollisen kuoleman omiksi."
Lukija ei päässyt pitemmälle. Paperi putosi häneltä käsistä ja hän kätki
kasvonsa. "He ovat kuolleet!" hän nyyhkytti, "minä olen yksin
maailmassa."
Sheikki kyllä huomasi nuorukaisen tuskan ja tunsi syvää sääliä, mutta
pysyi kuitenkin näöltään levollisena. Hän nousi nyt ja sanoi: "Arriuksen
poika! Minun asiani on pyytää sinulta anteeksi. Lue kirje itseksesi. Kun
tunnet olevasi kyllin rauhoittunut, että voit ilmoittaa minulle kirjeen
muun sisällyksen, niin lähetä sana, ja minä tulen takaisin."
Hän poistui, eikä hänen osanottonsa muiden suruun ollut koskaan
ilmautunut jalommalla tavalla.
Ben-Hur heittäytyi sohvalle ja päästi tunteensa valloilleen.
Toinnuttuaan jonkun verran hän muisti, ett'ei kirje ollutkaan vielä
loppuun luettu. Hän otti sen maasta ja jatkoi lukua: "Muistathan, mitä
käskit tehdä pahantekijän äidille ja sisarelle, ja jos minä nyt
luonnollisen uteliaisuuden pakosta haluan tietää, ovatko he vielä elossa
vaiko jo kuolleet..." Ben-Hur oudostui ja luki vielä kerran saman kohdan
ja huudahti viimein ihmetellen: "Hän ei tiedä, ovatko he kuolleet!
Ylistetty olkoon Herran nimi! vielä ei ole kaikki toivo loppunut!" Hän
silmäili lauseen loppuun asti ja tunsi siitä niin vahvistuneensa, että
voi lukea koko kirjeenkin loppuun.
"He eivät ole kuolleet", hän sanoi, "muuten hän kyllä sen tietäisi."
Uusi ja tarkka kirjeen lukeminen vahvisti sitä hänen ajatustaan. Hän
lähetti kutsumaan sheikkiä.
"Kun saavuin sinun vierasvaraiseen telttaasi, hyvä sheikki", hän sanoi
levollisesti, vanhuksen käytyä istumaan ja heidän jäätyänsä kahden
kesken, "en aikonut ilmaista sinulle enempää itsestäni kuin että minulla
oli kylliksi taitoa ohjaamaan sinun hevosiasi. Minä en suostunut
kertomaan sinulle historiaani. Mutta ne asianhaarat, jotka saattoivat
tämän kirjeen minun käsiini, ovat niin merkilliset, että minä katson
olevan parasta ilmoittaa sinulle kaikki. Sitä vahvistaa sekin, että
meitä molempia uhkaa vihollinen, jota vastaan meidän täytyy yhdessä
ponnistella. Minä luen kirjeen sinulle ja annan tarpeelliset selitykset.
Sitte et suinkaan enää ihmettele minun liikutustani, vaan annat
anteeksi, jos näytinkin heikolta tai lapselliselta."
Sheikki kuunteli häntä ääneti, kunnes hän luki tämän kohdan: "Minä näin
juutalaisen eilen Dafnen metsikössä, ja joll'ei hän nyt ole siellä,
oleskelee hän varmaankin jossain lähellä, joka tekee helpoksi minun
pitää häntä silmällä. Jos sinä kysyisit, missä hän nyt on, luulen
voivani ihan varmaan sanoa, että hän on vanhassa palmustossa..."
"Ah!" huudahti Ilderim äänellä, joka pikemmin ilmasi kummastusta kuin
suuttumusta.
"Sheikki Ilderimin teltassa, joka kavaltaja ei voi kauan säilyä meidän
mahtavalta kädeltämme", luki Ben-Hur edelleen.
"Minäkö kavaltaja?" huusi ukko niin vihastuneena, että parta vapisi,
huulet vetäytyivät kokoon ja kaula- ja otsasuonet paisuivat, jotta
melkein näyttivät halkeavan.
"Maltahan toki, sheikki", sanoi Ben-Hur anovasti viitaten, "sellainen on
Messalan mielipide sinusta. Kuule nyt hänen uhkauksensa." Hän luki
edelleen:
"Älä ihmettele, jos Maxentius ensi työkseen vie sen arabialaisen laivaan
ja lähettää Roomaan."
"Roomaanko! Minäkö Roomaan, minä Ilderim, sheikki, jolla on 10,000
aseellista ratsumiestä!"
Hän hypähti ylös, kädet ojennettuina, sormet koukussa kuin pedon kynnet
ja silmät loistavina kuin käärmeen.
"Hyvä Jumala! Ei, kaikkein jumalain nimessä, paitsi Rooman! Milloin tuo
hävyttömyys loppuukaan? Minä olen vapaa mies ja minun kansani on vapaa!
Pitääkö meidän kuolla orjina tai vielä pahemmin elää koirina, jotka
matelevat herrainsa jalkain juureen? Täytyykö minun suudella kättä, joka
lyö minua korvalle? Eikö se, joka on minun omani, enää olekaan minun?
Pitääkö minun olla jokaiselle roomalaiselle kiitollinen siitä ilmasta,
jota hengitän! Oo, jospa olisin uudestaan nuori, jospa voisin pudistaa
päältäni kaksikymmentä, kymmenen tai edes viisikään vuotta!"
Hän kiristeli hampaitaan ja löi kätensä yhteen päänsä päälle. Sitte
toisen tunteen vaikutuksesta hän meni loitommaksi Ben-Hurista, vaan
palasi pian jälleen ja otti häntä kovasti kiinni olkapäistä.
"Jos minä olisin sinun sijassasi, Arriuksen poika, niin nuori, voimakas
ja asekuntoinen, jos minulla olisi koston syytä yhtä paljo kuin sinulla,
silloin ... pois kaikki teeskenteleminen meidän väliltämme, minun ja
sinun, Hurin poika, Hurin poika, minä sanon."
Veri oli vähällä pysähtyä Ben-Hurin suonissa. Hän katsahti kummastellen
ja hämillään arabialaista silmiin, jotka säkenöiden loistivat häntä
vastaan.
"Hurin poika, minä sanon, jos minä olisin sinun sijassasi ja jos minä
kantaisin mielessäni muistoja ja vääryyksiä puoleksikaan niin suuria
kuin sinä, niin minä en pysyisi, minä en voisi pysyä levollisena!" Sanat
tuiskusivat lakkaamatta kuin vesisuihku ukon suusta. "Omiin
kärsimyksiini minä lisäisin koko maailman kärsimät vääryydet ja
antautuisin kokonaan kostotyöhön. Minä kulkisin maasta maahan ja
kiihottaisin koko ihmiskunnan taisteluun. Joka vapaussotaan minä
rientäisin. Joll'ei olisi parempaa tehtävää, minä lähtisin
partilaistenkin luo. Joll'en ihmisistä saisi liittolaisia, niin minä, ha
ha haa! niin minä kääntyisin susien puoleen, rakentaisin ystävyyttä
leijonain ja tiikerien kanssa, toivoen voivani kiihottaa heitä tuota
yhteistä vihollista vastaan. Minä käyttäisin mitä aseita hyvänsä. Että
uhrini olisivat roomalaisia, se kylliksi riittäisi puolustamaan iloani
heidän kuolemantuskistansa. Armoa minä en pyytäisi enkä antaisikaan.
Tuleen ja miekan suuhun kaikki, mikä on roomalaista! Yöt minä rukoilisin
jumalia, sekä hyviä että pahoja, lainaamaan minulle kauhujansa: myrskyä,
kuumuutta, kuivuutta, kylmää ja kaikkia nimettömiä myrkkyjä, joita on
ilmassa, kaikkia niitä tuhansia aiheita, joista ihmiset kuolevat maalla
ja merellä! Minä en voisi nukkua, minä, minä..."
Hän jäi vaiti hengityksen puutteesta, läähättäen ja käsiään väännellen.
Totta puhuaksemme, Ben-Hur oli vain huomannut tultasäihkyvät silmät,
kimakan äänen ja raivoa, joka ei kyennyt säännölliseen puheesen.
Ensi kerran moneen vuoteen oli yksinäinen nuorukainen kuullut itseään
puhuteltavan oikealla nimellään. Yksi ihminen ainakin tunsi siis hänet,
yksi ainakin lausui sen julki, vaatimatta todistusta, että hänellä
tosiaankin oli oikeus siihen nimeen, ja se yksi oli arabialainen, äsken
tullut aavikoilta!
Miten hän oli saanut selon nimestä? Kirjeestäkö? Ei. Siinähän kerrottiin
vain julmuuksia, joita hän ja hänen omaisensa olivat kärsineet, sekä
historia hänen onnettomuudestaan, mutta siinä ei sanottu, että hän
tosiaankin oli se uhri, jonka pelastus orjuudesta oli tuon sydämmettömän
kertomuksen pääsisällys. Sen kohdan hän oli aikonut selittää sheikille,
luettuansa kirjeen loppuun. Uudesta toivosta elpyneenä hän koetti pysyä
levollisen näköisenä ja sanoi:
"Hyvä sheikki, miten tämä kirje joutui sinun käsiisi?"
"Minun väkeni, joka vartioitsee kaupunkien välisiä teitä, otti sen
eräältä sanansaattajalta", vastasi Ilderim suoraan.
"Tiedetäänkö myöskin, että ne ovat sinun väkeäsi?"
"Ei, maailman silmissä he ovat rosvoja, joita minun velvollisuuteni
olisi ottaa kiinni ja surmata."
"Sheikki, vielä kerran: sinä sanoit minua Hurin pojaksi. Se oli isäni
nimi. Minä en luullut kenenkään koko maailmassa tuntevan itseäni. Mistä
sinä sait sen tiedon?"
Ilderim vitkasteli, mutta viimein vastasi:
"Minä tunnen sinut, mutta en saa puhua muuta."
"Pakottaako kukaan sinua olemaan vaiti?"
Sheikki yritti poistumaan, mitään vastaamatta, mutta nähtyään Ben-Hurin
suruisuuden pysähtyi vielä sanomaan:
"Älkäämme nyt enää tällä kertaa puhuko siitä asiasta. Minä aion mennä
kaupunkiin. Palattuani ehkä voin puhua peittelemättä kanssasi. Anna nyt
kirje minulle!"
Ilderim kääri papyruksen huolellisesti kokoon, pani sen päällykseensä ja
oli taas kaikin puolin toimelias sheikki.
Hevostansa odotellessaan hän sanoi: "Tahtoisin kuulla sinun vastauksesi.
Minä sanoin sinulle, mitä minä sinun sijassasi tekisin, mutta en ole
vielä saanut vastausta."
"Minä kyllä aioin vastata ja nyt vastaankin, sheikki", sanoi Ben-Hur, ja
sisällistä liikutusta voi huomata hänen kasvoistaan ja äänestään. "Minä
teen kaikki, mitä sinä sanoit, ainakin niin paljon, kuin ihmisen on
mahdollinen tehdä. Jo ammoin sitte pyhitin elämäni kostolle. Ei
yhdelläkään minuutilla elämäni viitenä viime vuonna ole ollut muuta
tarkoitusta. Minulla ei ollut mitään rauhaa; minä en huolinut nuorison
tavallisista huvituksista. Rooman viettelykset eivät olleet luodut minua
varten. Tuota maailmankaupunkia minä tarvitsin vain saadakseni koston
ajatuksiini soveltuvan kasvatuksen. Minä käytin hyväkseni sen
kuuluisimpia opettajia, en kaunopuheen enkä filosofian, sillä niihin
minulla ei ollut aikaa, vaan niitä, jotka opettivat ruumiin harjoituksia
ja kilpataisteluja. Minä yhdyin sirkuksen miekkailijain ja voittajain
seuraan, ja ne tulivat minun opettajikseni. Harjoitusmestarit suuressa
sotaleirissä ottivat minut oppilaakseen ja ylpeilivät minun hyvästä
edistyksestäni. Minä olen sotamies, sheikki, mutta unelmieni pyrintö on
ollut päästä sotapäälliköksi. Sitä varten minä tarjouduin lähtemään
sotaretkelle partilaisia vastaan. Kun se retki päättyy, ja jos Herra suo
minulle eloa ja voimaa, silloin" -- hän nosti nyrkkinsä taivasta kohden
-- "silloin minä olen vihollinen, jolla on tiedossaan kaikki roomalainen
taito ihan pienimpiinkin asioihin saakka, ja Rooma saa silloin
roomalaisten miesten hengellä korvata hävyttömyytensä ja raa'at
vääryytensä. Se minun vastaukseni on, sheikki Ilderim."
Ilderim laski käsivartensa hänen olkapäilleen, suuteli häntä ja sanoi
kiihkoisella äänellä: "Joll'ei sinun Jumalasi sinua auta, niin hän
totisesti ei enää ole elossa. Ota minulta vastaan tämä lupaus, jonka
vielä juhlallisesti valalla vahvistan, milloin vain tahdot: sinä saat
minulta apua niin paljon, kuin minulla on antaa miehiä, hevosia ja
kameleja, sekä aavikoilta tilaa varustautuaksesi. Minä vannon sen. Mutta
nyt jo puhelumme riittää täksi kerraksi. Ennen yön tuloa saat minulta
sanan suullisesti tai toisen kautta."
Hän ratsasti nopeasti kaupunkiin päin.