Tunnustettuna.
Malluk jäi ulos, mutta Ben-Hur astui samaan huoneesen, jossa hän oli
viime kerrallakin tavannut Simonideen. Se ei näyttänyt tällä välin
vähääkään muuttuneen; nojatuolin vieressä vain nyt seisoi kiillotettu
messinkitanko leveässä puujalassa kantamassa monta hopealamppua, joista
levisi loistava valo, niin että seinän laudoitukset, katon reunus
kullattuine pallorivineen ja katon sinipunerva holvi selvästi näkyivät.
Ben-Hur pysähtyi, astuttuaan muutaman askeleen. Kolme henkilöä oli
huoneessa ja katseli häntä: Simonides, Ilderim ja Ester.
Hän katsahti nopeasti ja neuvottomasti heihin vuorotellen, ikään kuin
etsien vastausta kysymykseen, joka häilyi hänen mielessään. Mitähän he
minusta tahtovat? Mutta hän tointui pian, sillä sitä kysymystä seurasi
toinen. Ovatko he ystäviä vaiko vihollisia?
Viimein hänen katseensa pysähtyi Esteriin.
Jos miehetkin katselivat häntä hyväntahtoisesti, niin oli Esterin
katseessa jotain enempää kuin hyväntahtoisuutta, -- jotain sielullista,
jota ei käy sanoin selittää, mutta joka tunkeutui hänen syvimpään
sydämmeensä, tarvitsematta siellä mitään selitystä.
Sanonkohan sen, hyvä lukija? Hänen sisällisen silmänsä eteen nousi
lumoavan egyptiläistytön kuva ja asettui ikään kuin verrattavaksi
lempeän juutalaistytön viereen. Mutta ainoastaan silmänräpäyksen ajaksi,
jonka jälkeen se katosi, hänen saamatta aikaan selvää arvostelua, kuten
sellaisessa vertailussa aina käy.
"Hurin poika..."
Vieras kääntyi puhujaan päin.
"Hurin poika", Simonides lausui uudelleen, hitaasti ja vakavasti, ikään
kuin antaakseen puhutellun tuntea niiden sanain koko tärkeyden, "ota
vastaan Herran, isäimme Jumalan siunaus, ota se minun huuliltani." Vähän
ajan perästä hän lisäsi: "Minulta ja minun omiltani."
Hän istui tuolissaan. Jos katsottiin hänen kuninkaallista päätänsä,
kalpeita kasvojaan ja mahtavaa katsettaan, niin unhottuivatpa katsojalta
kokonaan hänen rammat jäsenensä ja runneltu ruumiinsa. Hänen mustat
silmänsä katsoivat vakavasti mutta ei ankarasti valkokarvaisten kulmien
alta. Sitte hän pani kätensä ristiin ryntäilleen.
Se asento yhdessä tervehdyksen kanssa oli ihan selvä.
"Simonides", Ben-Hur vastasi, syvästi liikutettuna, "pyhän rauhan
tervehdyksen, jota tarjoat, otan vastaan ja vastaan siihen niin kuin
poika isällensä. Älköön vain mitään väärinkäsitystä vallitko meidän
välillämme."
Simonides päästi kätensä vaipumaan alas ja sanoi Esterille: "Tuo tuoli
isännällemme".
Ester kiiruhti tuomaan pyydettyä istuinta ja seisoi posket punottavina
katsellen vuoroon Ben-Huria ja Simonidesta. Molemmat he vitkastelivat
antaa käskyä, mihin tuoli oli pantava, koska se olisi voinut viitata
isännyyteen. Kun äänettömyys alkoi tuntua tuskalliselta, niin Ben-Hur
astui Esterin luo, otti tuolin hänen käsistään ja asetti sen Simonideen
jalkain juureen.
"Minä istun tässä", hän sanoi.
Heidän katseensa sattuivat yhteen ja molemmat tunsivat siitä lämpöä.
Ben-Hur luki Esterin katseesta kiitollisuutta, ja Ester puolestaan
käsitti hänen jalomielisyytensä ja vaatimattomuutensa. Simonides osoitti
kiitollisuuttansa pään kumarruksella.
"Ester, lapseni", sanoi vanhus helpotuksesta huoahtaen, "tuo tänne
paperit."
Ester meni seinän luo, avasi osan laudoituksesta, otti sieltä
papyruskäärön ja antoi sen isälleen.
"Sinä puhuit hyvin, Hurin poika", virkkoi vanhus oiaistessaan
papyruslehtiä, "käsittäkäämme toinen toisemme täydellisesti. Minä olisin
puolestani lausunut sen toivon, joll'et sinä olisi lausunut. Sitä
toivetta täyttääkseni olen tehnyt summittaisen laskun, joka sisältää
kaikki, mikä on välttämätöntä meidän tullaksemme selville, keskenämme.
Ja tämä tili sisältää sekä omaisuuden että meidän keskinäisen suhteemme,
jotka kaksi näkökohtaa minä tässä katsoin muistettavaksi. Tilissä on
molemmat. Tahdotko lukea sen nyt heti?"
Ben-Hur otti lehtikaareen, mutta katsoi Ilderimiin.
"Ei", sanoi Simonides, "ei sinun tarvitse pelätä sheikkiä lukiessasi.
Kertomus myöskin on, kuten saat huomata, sen luontoinen, että siihen
tarvitaan todistaja. Ja kun pääset niin pitkälle, näet siinä hänen
nimikirjoituksensa. Hän tietää kaikki ja on sinun ystäväsi. Niin kuin
hän on ollut luotettava ystävä minulle, niin hän on oleva sinullekin."
Simonides katsahti arabialaiseen ja nyykäytti ystävällisesti päätään.
Sheikki vastasi kumarrukseen samalla tavalla ja sanoi vakavasti: "Sinä
sen sanoit."
Ben-Hur vastasi: "Minä jo tunnen hänen erinomaisen ystävyytensä enkä ole
vielä ehtinyt todistaa ansaitsevani sitä." Heti sen jälkeen hän lisäsi:
"Minä toiste luen paperit tarkkaan, vaan nyt pyydän sinua ottamaan ne
haltuusi ja, joll'ei se liiaksi väsytä sinua, kertomaan minulle lyhyesti
sisällyksen."
Simonides otti takaisin kääreen.
"Kas tässä, Ester, tule tähän viereeni ja ota vastaan lehdet, ett'eivät
joudu epäjärjestykseen."
Ester meni hänen viereensä ja laski oikean käsivartensa keveästi hänen
olkapäälleen, niin että näytti siltä, kuin he molemmat olisivat yhdessä
tehneet tiliä.
"Tämä", sanoi Simonides, ottaen esille ensimmäisen lehden, "näyttää,
miten paljo rahaa minulla oli isäsi varoista, ja se on juuri summa,
jonka sain pelastetuksi roomalaisilta. Mitään irtainta tai kiinteää
omaisuutta ei ollut mahdollinen säilyttää, ainoastaan rahoja, ja nekin
nuo ryövärit kyllä olisivat anastaneet, joll'emme olisi juutalaistapamme
mukaan käyttäneet vekselejä. Talteen saadut varat olivat saamisia, jotka
koottiin pois Roomasta, Aleksandriasta, Damaskosta, Kartagosta,
Valenciasta ja muista paikoista meidän kauppa-alueeltamme, ja koko summa
oli sata kaksikymmentä talenttia juutalaista rahaa."
Hän antoi Esterille lehden ja sai toisen.
"Sillä summalla, sadalla kahdellakymmenellä talentilla, minä aloin omin
neuvoin pitää liikettä. Kuule nyt, minkä voiton minä olen saanut niistä
rahoista."
Hän luki eri papereista numeroita, jotka täysissä summissa olivat näin:
Laivoja ... 60 talenttia. Tavaroita varastossa ... 110 Tavaroita
kuletettavana ... 75 Kameleja, hevosia y. m. ... 20 Varastohuoneita ...
10 Vekselisaamisia ... 54 Käteistä rahaa ja kauppasaamisia ... 224
Yhteensä 553 talenttia.
"Näihin ansaittuihin viiteensataan viiteenkymmeneen kolmeen talenttiin
tulee lisäksi alkuperäinen summa isäsi varoista, ja sinulla on siis
_kuusisataa seitsemänkymmentä kolme_ talenttia täydellisen oikeuden
mukaista omaisuutta, ja sinä, Hurin poika, olet siis rikkain alammainen
koko maailmassa."
Hän otti lehdet Esteriltä ja, pannen yhden erilleen, kääri ne torvelle
kokoon ja antoi Ben-Hurille. Ylpeydessä, jota näkyi koko hänen
olemuksestaan, ei ollut mitään loukkaavata. Se saattoi johtua
uskollisesti täytetyn velvollisuuden tunnosta, saattoi myöskin johtua
hänen tunteestaan Ben-Huria kohtaan.
"Ja nyt ei ole mitään", hän sanoi hiljemmalla äänellä, avomielisesti
katsoen, "jota sinä et voisi saada aikaan."
Hetken juhlallisuus vaikutti kaikkiin läsnä-olijoihin valtaavasti.
Simonides pani uudestaan kätensä ristiin ryntäilleen, Esterin muoto
osoitti levottomuutta, Ilderimin kiivasta sisällistä liikutusta.
Ben-Hur, joka nyt muuttui toimivaksi henkilöksi, nousi ja sanoi, tuskin
jaksaen hillitä liikutustansa:
"Kaikki tämä tuntuu minusta, kuin olisi taivaan valo tullut
karkoittamaan yötä, joka on kestänyt niin kauan ja jonka minä en luullut
koskaan loppuvan, joka oli niin synkkä, että minulta haihtui kaikki
toivo saada koskaan nähdä päivän sädettä. Minä kiitän ensin Herraa, joka
ei ole hylännyt minua, ja häntä lähinnä sinua, Simonides. Sinun
uskollisuutesi korvaa muiden sydämmettömyyden ja lahjoittaa minulle
jälleen myötätuntoisuutta ihmiskuntaa kohtaan. 'Ei ole mitään, jota minä
en voisi saada aikaan.' Niinhän sanoit! Pitäisikö tänä tapausrikkaana
hetkenä kenenkään voittaman minua jaloudessa? Ole nyt todistajana,
sheikki Ilderim! Kuule sanat, jotka minä aion lausua, kuuntele ja pane
ne sydämmeesi. Ja sinä, Ester, tämän jalon miehen hyvä enkeli, kuuntele
sinäkin."
Hän ojensi kätensä, jossa paperitorvi oli, Simonidesta kohti.
"Näissä papereissa luetellut esineet, laivat, talot, tavarat, kamelit,
hevoset, rahat, niin pienimmät kuin suurimmatkin, minä annan sinulle
takaisin, Simonides, ja julistan sinut ja sinun omaisesi niiden
ijäisiksi omistajiksi."
Ester hymyili kyyneleet silmissä. Ilderim silitteli kiivaasti partaansa,
ja hänen silmänsä loistivat kuin kivihiili-helmet. Ainoastaan Simonides
oli levollinen.
"Minä julistan ne sinun omaisuudeksesi ja annan ne ainiaaksi sinun
haltuusi", jatkoi Ben-Hur, saatuaan vähän hillityksi liikutustansa.
"Kuitenkin teen yhden poikkeuksen ja yhden ehdon."
Kaikki toiset kuuntelivat henkeänsä pidättäen hänen sanojaan.
"Ne sata kaksikymmentä talenttia, jotka olivat minun isäni omat, pitää
sinun antaa minulle takaisin."
Ilderimin kasvot kirkastuivat.
"Ja sinun pitää koettaa minun kanssani etsiä minun äitiäni ja sisartani
ja, jos tarvitaan, käyttää siihen koko omaisuutesi, niin kuin minä
käytän omani."
Simonides oli hyvin liikutettu. Ojentaen kätensä hän sanoi:
"Minä näen sinun mielenlaatusi, Hurin poika, ja olen Herralle
kiitollinen, että hän lähetti sinut minun luokseni sellaisena, kuin
olet. Älä pelkää, että minä luopuisin sinusta. Niin kuin minä isäsi
eläessä palvelin häntä ja sitte pysyin hänen muistollensa uskollisena,
niin minä palvelen sinuakin, mutta en kuitenkaan voi hyväksyä ehtoasi."
Näyttäen paperia, joka hänellä vielä oli kädessään, hän jatkoi:
"Sinä et vielä ole kuullut koko tiliä. Ota tämä paperi ja lue ääneen
mitä siinä on."
Ben-Hur otti paperin ja luki:
"Hurin elinkautisten orjain luettelo, tehnyt Simonides,
taloudenhoitaja: