Ne-ne-hofra matkusti Niiliä pitkin myötävirtaan aluksessa, joka oli
komeampi kuin siihen saakka oli koskaan nähty, saattajana joukko
aseellisia veneitä, jotka olivat melkein yhtä tuhlaavasti koristellut.
Koko Nubia ja Egypti ja lukematon joukko libyalaisia sekä paljo
troglodytejä ja makrobeja Kuuvuorien tuolta puolen oli pystyttänyt
telttansa pitkin joen rantoja katsellakseen tätä laivastoa, joka
uiskenteli joen pinnalla tuoksuvain tuulien ja kullattujen airojen
eteenpäin ajamana.
Kujaa pitkin, jonka kahden puolen oli sfinksien ja kaksisiipisten
leijonain kuvapatsaita, kannettiin Ne-ne-hofra kantotuolissa Oroiteen
luo, joka istui varta vasten tehdyllä valtaistuimella palatsinsa
kuvakoristeisessa ovisalissa. Hän nosti hänet ylös ja pyysi viereensä
istumaan, sovitteli koristuksia hänen käsivarsiinsa, suuteli häntä, ja
silloin Ne-ne-hofra oli kaikkein kuningatarten kuningatar.
Mutta tämä ei vielä riittänyt viisaalle Oroiteelle; hän tarvitsi
rakkautta ja sellaista kuningatarta, joka olisi tuntenut itsensä
onnelliseksi hänen rakkaudestaan. Sen tähden Oroites kanteli häntä
käsillänsä ja näytteli hänelle kaikki maansa, kaupunkinsa, palatsinsa ja
alammaisensa, sotaväkensä ja laivastonsa. Omin käsin hän talutti häntä
aarreaittaansa ja sanoi: "Oi, Ne-ne-hofra, anna minulle vain yksikään
rakkauden suutelo, niin katso, kaikki tämä on sinun!"
Ja luullen voivansa vast'edes tulla onnelliseksi, vaikk'ei silloin
ollutkaan, hän suuteli Oroitesta yhden, kaksi, kolme kertaa -- suuteli
häntä kolme kertaa, vaikka olikin sadan ja kymmenen vuoden ikäinen.
Ensimmäisen vuoden Ne-ne-hofra oli sangen onnellinen, ja se kului
nopeasti kuin siivillä; kolmantena vuotena hän tunsi itsensä
onnettomaksi, ja se kului hitaasti kuin etanan matelu, ja silloin hän
huomasi, että mitä hän oli luullut rakkaudeksi, olikin vain harhausta,
jonka Oroiteen mahtavuus oli vaikuttanut. Hyväpä olisi ollut, jos sitä
harhausta olisi kestänyt ainiaan. Ne-ne-hofran rohkeus haihtui; hän itki
pitkät hetket, eivätkä hänen neitsyensä muistaneet yhtään päivää,
jolloin hän olisi nauranut. Hänen poskiensa ruusuista oli jälellä
ainoastaan tuhankarvainen kalpeus; hän kuihtui vähitellen, vaan
varmasti. Muutamat sanoivat kostottarien kiusaavan häntä siitä, että hän
oli ollut kova erästä kosijaansa kohtaan, ja toiset arvelivat häntä
jonkun jumalan ahdistavan, joka kadehti Oroitesta. Olipa hänen
kuihtumisensa syy mikä hyvänsä, ainakaan eivät velhojen loitsut voineet
parantaa häntä, ja yhtä turhat olivat myöskin kaikki lääkärien
määräykset. Ne-ne-hofra oli kuolemaan tuomittu.
Oroites valitsi hänelle holvin kuningatarten haudoista, kutsui
taitavimmat kuvanveistäjät ja maalaajat Memfiisen ja käski heidän tehdä
hautakappeli komeampi kuin kaikkein komein entisistä kuningas-vainajain
suurista haudoista.
"Sanos minulle, kaunis kuningatar", pyysi kuningas, jonka sata
kolmetoista vuotta eivät olleet vielä yhtään vähentäneet hänen
rakkautensa hehkua, "kerro minulle, mikä tauti sinua kuihduttaa ihan
minun silmäini edessä."
"Sinä et enää rakasta minua, jos minä sen ilmasen", sanoi kuningatar
pelosta vavisten.
"Enkö rakasta sinua! Minä rakastan sinua vielä tulisemmasti. Minä vannon
sen Amenteen haltiain ja Osiriin silmäin kautta! Puhu!" hän kiihotti
innokkaasti kuin rakastaja ja mahtavasti kuin kuningas.
"No, kuule sitte, Ne-ne-hofra vastasi. Luolassa lähellä Essouania on
erakko, vanhin ja pyhin lajiansa. Hänen nimensä on Menofa. Hän oli minun
opettajani ja holhojani. Lähetä noutamaan häntä, Oroites, niin hän sanoo
sinulle, mitä haluat tietää. Hän myöskin auttaa sinua löytämään lääkkeen
minun surulleni."
Oroites nousi iloissaan ja mieleltään sata vuotta nuorempana kuin
tullessaan oli.