Haaveilu.
Vähän matkan päässä dowarista oli palmuryhmä, jonka varjo sattui
puoleksi veden pintaan, puoleksi rantaan. Satakieli tervehti sen
oksilta Ben-Huria kutsuvalla laulullaan. Jolloinkulloin toiste
olisivat linnun sävelet varmaan karkoittaneet hänen ajattelunsa, mutta
egyptiläisen ihmeellinen kertomus painoi kuin taakka hänen sydäntään,
eikä hän sitä kantaessaan enempää kuin muutkaan työn rasittamat
huomannut mitään sointua suloisimmissakaan soinnuissa, ennen kuin sielu
ja ruumis pääsivät levosta raitistumaan.
Yö oli tyyni. Ei pienintäkään aallon värettä vierinyt rantaan.
Itämaisen taivaan tähdet loistivat kukin paikastansa ilman kannelta, ja
kesä vallitsi kaikkialla maalla, järvellä ja ilmassa.
Ben-Hurin mielikuvitus oli kiihtynyt, tunteet levottomat ja tahto ilman
päätöskykyä.
Palmut, taivaankansi, ja ilma, kaikki näyttivät hänestä olevan kuin
siellä etelämpänä, jonne ihmiskunnan kurjuuden herättämä toivottomuus
oli ajanut Baltasarin; järvi tyynine pintoineen sai hänet ajattelemaan
Niili-äitiä, jonka lähellä kunnianarvoinen vanhus seisoi rukoilemassa,
silloin kun henki ilmestyi hänelle loistavan tähden muodossa. Olivatko
kaikki nämä ihmeen tuntomerkit nyt esiintymässä Ben-Hurille vai oliko
hän itse siirtynyt niiden tapahtumapaikalle. Oliko ihme tapahtuva
uudestaan, ja hänelle? Hän pelkäsi, hän toivoi, vieläpä odottikin
näkyä. Kun hänen kuumeinen mielentilansa viimein jäähtyi ja hän jaksoi
palata todellisuuteen, sai hän samalla ajatuksensakin hillityksi.
Hänen elämänsä tehtävä oli selvinnyt hänelle. Hänen tulevaisuuden
mietteissään oli aina ennen ollut aukko, mahdoton täyttää ja yhtä
mahdoton päästä ylitse, sekä niin leveä, että hän oli ainoastaan
hämärästi nähnyt rotkon toista laitaa. Jos hän urhoudellaan
viimeinkin saavutti sotapäällikön sauvan, mihinkä hän sitte
käyttäisi ponnistuksiansa? Hän tietysti ajatteli vallankumousta;
mutta sellaisten kumousten kehitys on aina ollut sama: saadakseen
osanottajia täytyi aina olla ensinnäkin joku syy tai ainakin tekosyy
ihmisten huokuttelemiseksi; toiseksi vielä selvä pyrintö tai joku
käytöllinen tarkoitus. Tavallisesti se taistelee urhollisesti, jolla on
kostettavana vääryyksiä, mutta vielä paljon urhollisemmin se, jolla,
paitsi tuota kostokiihotinta, on edessä toivottavana kunniakas päätös
-- päätös, joka tarjoaa voidetta hänen haavoillensa, palkkaa hänen
urhollisuudestaan sekä muistoa ja kiitollisuutta, jos hän kaatuu.
Voidakseen päättää syyn tai tarkoituksen riittävyydestä Ben-Hurin
täytyi ensin tutkia niitä asian osamiehiä, joiden puoleen hän aikoi
kääntyä silloin, kun kaikki olisi valmiina toimintaa varten. Tietysti
hän aikoi niiksi valita maanmiehiänsä. Israelille tehdyt vääryydet
olivat kohdanneet jokaista Abrahamin poikaa, ja jokainen vääryys oli
valtavan pyhä, innostuttava syy. Aihetta siis kyllä oli, vaan mitkähän
olisivat seuraukset? Joka päivä ja joka hetki oli hän miettinyt sitä
aikeensa osaa, mutta ainiaan oli vain tullut sama päätös: kansallisen
vapauden hämärä, muodoton, ylimalkainen aate. Tokkohan se riitti. Hän
ei voinut vastata siihen: ei; sillä samallahan hän olisi tuominnut
kaikki toiveensa kuolemaan; myöntää hän ei myöskään voinut, sillä hänen
arvostelukykynsä pani vastaan. Hän ei voinut itselleen vakuuttaa,
että Israel yksinään kykenisi ryhtymään taisteluun Roomaa vastaan.
Hän tunsi paremmin sen mahtavan vihollisen apuneuvot; hän tiesi, että
sen taito oli sen apuneuvojakin suurempi. Yleinen kansainliitto voisi
riittää, mutta voi! se oli mahdoton, ell'ei -- ja juuri tätä hän oli
kauan ja vakavasti ajatellut -- sorrettujen kansojen keskuudessa
esiytynyt suurta sankaria, jonka urhoollisuus ja onni hankkisivat
hänelle yli koko maailman ulottuvan maineen. Mikä kunnia Judealle, jos
se voisi tulla sellaisen uuden Aleksanterin synnyinmaaksi! Mutta voi;
rabbineilla kyllä oli urhollisuutta kullakin omasta puolestaan, vaan
ei millaistakaan kuria! Eikö tuo Messalan pilkka Herodeen puutarhassa
ollut ihan oikein: "Kaikki, mitä te voitatte kuutena päivänä, menetätte
aina seitsemäntenä!"
Niinpä joka kerta kun hän lähestyi tätä kuilua siinä mielessä, että
nyt hän hyppää sen yli, hän aina masentuneena peräytyi; ja joka kerta,
kun hän huomasi voimansa riittämättömiksi siihen ylimenoon, hän päätti
jättää koko aikeensa sattumuksen varaan. Sankari oli ehkä esiytyvä
hänen aikanaan taikka ei; se oli yksinomaan Jumalan kädessä. Kun
ajattelemme, että Ben-Hur oli tällä mielellä, niin saatamme myöskin
käsittää, minkä suuren vaikutuksen Mallukin lyhyt kertomus Baltasarille
tapahtuneesta ilmestyksestä häneen teki. Hän kuunteli huojentuneella
mielellä, sillä tässähän oli selvitys vaikeuksista, nythän oli
tarpeellinen sankari löytynyt. Ja se sankari oli Juudan sankari, sen
kuningassuvusta! Ja kas! hänen takanaan koko maailma täysissä aseissa!
Kuninkaalla piti olla valtakunta. Hänen piti tuleman sotilaaksi, jonka
kunnia oli suuri kuin Davidin ja viisaus ja kuuluisuus kuin Salomonin;
sitä vuorilujaa valtakuntaa vasten oli Rooma särkyvä kuin hauras lasi.
Tuhoava sota oli alkava ynnä sitä seuraava kuoleman kamppaus ja sitte
uusi syntyminen, ja sitte alkaisi rauhan aikakausi ja samalla Judean
ainainen herruus.
Ben-Hurin sydän sykki kovasti, kun hän kuvitteli Jerusalemia maailman
pääkaupungiksi ja Sionia kaikkivaltiaan valtaistuimeksi.
Harvinaiselta onnelta näytti innostuneesta miehestä se, että hän siinä
teltassa, jonka ympärillä hän nyt käveli, oli saanut tutustua mieheen,
joka oli nähnyt äsken syntyneen kuninkaan. Tuolla sisällä hän saattoi
milloin hyvänsä puhella hänen kanssansa, kuulla häneltä kaikki, mitä
hän tiesi tulevasta maailman muutoksesta ja varsinkin ajasta, milloin
se muutos oli tapahtuva. Jos se aika jo nyt oli käsissä, niin hän
luopuisi aikeestaan lähteä sotaretkelle Maxentiuksen kanssa; sen sijaan
hän tahtoi ryhtyä sukukuntia järjestämään ja toimittamaan heille
aseita, että Israel olisi valmis ottamaan vastaan suurten mullistusten
tärkeätä päivää.
Nyt Ben-Hur oli kuullut ihmeellisen kertomuksen Baltasarilta itseltään.
Mutta oliko hän itse aivan tyytyväinen? Varjo, synkempi kuin palmujen,
pimitti kuitenkin hänen sieluansa ja -- huomaa tarkoin, hyvä lukija! --
se epäilyksen varjo koski enemmin valtakuntaa kuin itse kuningasta.
"Mikä se valtakunta on? Minkä luontoiseksi se on tuleva?" hän kysyi
itseltään.
Niin aikaisin alkoivat ne kysymykset, jotka sitte seurasivat _lasta_
sen kuolemaan asti, vieläpä elivät kauemminkin kuin hän -- tämä
lapsi, joka maallisen elämänsä aikana oli käsittämätön ihmiskunnalle
ja vielä meidän päivinämmekin on merkki, jota vastaan sanotaan --
arvoitus kaikille, jotka eivät ymmärrä taikka eivät tahdo ymmärtää,
että ihmisellä on kaksinainen luonto -- kuolematon sielu kuolevaisessa
ruumiissa.
"Minkälaiseksi se valtakunta on tuleva?"
Meille "lapsi" itse on ilmoittanut sen salaisuuden, mutta Ben-Hur voi
nojata ainoastaan Baltasarin sanoihin: "Maan päällä, vaan ei tästä
maailmasta -- ei ihmisiä, vaan heidän sielujansa varten -- kuitenkin
sanomattoman ihana valtakunta."
Voidaanko ihmetellä, että onneton nuori mies piti näitä sanoja
arvoituksena?
"Siinä ei ihmiskädellä ole mitään tekemistä", hän sanoi itsekseen
toivottomuuden vallassa. "Sellainen valtakunta ei tarvitse ihmisiä.
Täytyy ensin muodostella maa ja panna uudet perustukset hallitukselle,
jotain täytyy tulla aseiden ja raa'an voiman sijaan. Mutta mitä?"
Vielä kerran, hyvä lukija, sanomme: mikä nyt on meille selvänä, se oli
silloin tajumatonta Ben-Hurille. Se voima, joka rakkaudessa on, oli
vielä tietämätön ihmiskunnalle; vielä vähemmin kukaan oli julkisesti
lausunut, että hallitseville ja hallituille, rauhaa ja järjestystä
varten, rakkaus on suurempi ja mahtavampi kuin voima.
Ben-Hurin tätä mietiskellessä laskeutui käsi hänen olkapäällensä.
"Tahtoisin puhua sinulle vain pari sanaa, Arriuksen poika", sanoi
Ilderim seisoen hänen vieressänsä, "ainoastaan pari sanaa, sillä minun
täytyy pian palata, koska ilta on jo kulunut pitkälle."
"Toivotan sinulle tervetuloa, sheikki!"
"Mitä tuohon äsken kuulemaasi tulee", jatkoi Ilderim, "niin usko
kaikki, paitsi mitä puhuttiin valtakunnasta, jonka lapsi on perustava
tullessaan. Tyydy siinä kohdassa antiokialaisen Simonideen lausuntoon,
-- sen kunnon miehen kanssa minä joskus teen sinut tutuksi.
Egyptiläinen kertoo sinulle uniansa, jotka ovat liian korkeat ja
ylevät tänne maan päälle. Simonides on viisaampi. Hän sinulle osoittaa
ennustukset ja näyttää, missä kirjassa ja millä sivulla ne ovat,
niin että sinun täytyy tunnustaa, että lapsi totisesti on tuleva
juutalaisten kuninkaaksi; niin, Jumalan kunnian kautta, kuninkaaksi
kuin Herodes, paremmaksi vain ja paljon etevämmäksi. Ja silloin, usko
minua, saamme maistaa koston suloisuutta. Nyt olen sanonut ajatukseni.
Rauha olkoon kanssasi!"
"Vielä yksi sana, sheikki!"
Lieneekö Ilderim kuullut hänen huudahduksensa vai ei, hän ei ainakaan
pysähtynyt.
"Taaskin Simonides!" sanoi Ben-Hur katkerasti. "Simonides, aina vain
Simonides, milloin kenenkin suusta! Näyttääpä, kuin minä olisin aiottu
leikkikaluksi isäni palvelijan käsiin, joka ainakin ymmärtää pitää
hallussaan, mikä oikeastaan on minun, ja sen tähden hän on rikkaampi,
vaikk'ei viisaampi kuin egyptiläinen. Totta totisesti liitonarkin
kautta! Se petturi ei ainakaan ole mies, jonka luo minä lähtisin
kuulemaan totuutta. Sitä minä en tee. Mutta mitä kuulen? laulua, naisen
ääntä tai pikemmin enkelin! Se tulee tänne päin."
Järven pintaa myöten lähestyi vene, jossa laulaja istui. Hänen äänensä
liiteli kuin huilun soitto pitkin tyyntä järven pintaa, joka hetki
yhä selvemmin kuuluen. Kohta Ben-Hur jo voi erottaa harvat aironvedot
ja käsittää sanat: puhtainta kreikan kieltä, joka paraiten kaikista
silloisista kielistä soveltui tulkitsemaan kiihkoisia tunteita.
Egyptiläisen valituslaulu.
Oi jospa Syrian merten taa
Kotikaihoni virsi sois!
Aron lemuisat tuulet puhaltakaa!
Teist' eloa henkeni jois.
Vaan ah! mitä kuiskitte Memfiksen
palmuille -- en kuulla saa.
En Niilillä kuutamon hiljaisen
näe välkkyvän milloinkaan.
Oi Nilus jumalani! nukkuissain
sa syäntäni virkistät:
Olen lootus-kukilla kelluvinain,
Sua virteni kiittelevät.
Etäältä Memnonin sävel soi,
Kutsun Simbelilt' armaalta saan.
Herätessäni mieltäni kalvaa ... oi!
Miks jätin ma isien maan?
Laulun lopussa laulaja katosi palmuryhmien taakse. Viimeisistä sanoista
kaikui kaikkea eron suloista suruisuutta. Vene häipyi kuin pimeä varjo
mustaan yöhön.
Ben-Hur veti syvään henkeä, niin että se melkein kuului huokaukselta.
"Minä tunnen hänet laulustaan; se oli Baltasarin tytär. Miten kaunis se
laulu oli! Ja miten kaunis on laulaja!"
Hän muistissaan tarkasteli hänen suuria silmiään, joita alas lasketut
ripset vähän varjostivat, pyöreitä ruusuposkia, täyteläisiä huulia ja
hoikan vartalon suloutta.
"Miten kaunis hän on"; hän vielä kerran lausui.
Hänen sydämmensä kiireisempi sykintä osoitti, miten suuresti
egyptiläistytön näkö oli häneen vaikuttanut; mutta samalla kuitenkin
nousivat hänen silmäinsä eteen toiset kasvot, nuoremmat ja yhtä
kauniit, mutta lapsellisemmat ja hellemmät eivätkä niin kiihkoiset.
"Ester!" hän kuiskasi hymyillen. "Tähti, jota toivoin, on minulle
lähetetty."
Hän palasi hitaasti telttaan.
Hänen elämänsä oli ollut täynnä huolia ja koston ajatuksia, jotka eivät
olleet jättäneet mitään tilaa rakkaudelle. Olikohan tämä nyt onnellisen
muutoksen alkua.
Mutta mistä päin tämä lumoava vaikutus tuli?
Ester oli antanut hänelle pikarin.
Samoin oli egyptiläinenkin tehnyt.
Ja molemmat olivat palmujen varjossa yht'aikaa johtuneet hänelle
mieleen.
Kumpi oli oikea?
Viides kirja.
"Kauniimmin kukkii hurskaan työt,
Lemuten hyvin päivät yöt."
_Shirley_.
"Ja sodassakin rauhan säätämää
lakia täyttää, nähden minkä arvos tää."
_Wordsworth_.